Arvostelu: The Room (2003)

THE ROOM

Ohjaus: Tommy Wiseau
Pääosissa: Tommy Wiseau, Juliette Danielle, Greg Sestero, Philip Haldiman, Carolyn Minnott, Robyn Paris, Scott Holmes, Kyle Vogt ja Dan Janjigian
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 12

"I did not hit her, it's not true! It's bullshit! I did not hit her! I did not... Oh hi, Mark!"

Tommy Wiseaun ohjaamalla, tähdittämällä, tuottamalla ja käsikirjoittamalla The Room -elokuvalla on maine yhtenä kaikkien aikojen surkeimpana elokuvana. Juuri sen takia leffa on todella suosittu ja se on kerännyt oman faniryhmänsä. Alunperin Wiseau kirjoitti The Roomin näytelmäksi, mutta kun se ei lähtenyt millään lailla käyntiin, hän muokkasi tekstistään kirjan. Sitä ei kuitenkaan julkaistu, jolloin hän päätti tehdä sen elokuvana. Leffan teossa oli paljon ongelmia, mutta lopulta The Room sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa vuonna 2003. Kriitikot ja katsojat haukkuivat elokuvan lyttyyn, vaikka oli myös paljon niitä, jotka nauttivat filmin kökköydestä. Nämä henkilöt ovatkin saaneet luotua leffasta kulttiklassikon, jota kutsutaan nykyään mm. "huonojen elokuvien Citizen Kaneksi (1941)", eli kaikkien aikojen parhaimmaksi huonoksi elokuvaksi. Alunperin leffaa mainostettiin draamana, mutta kun Wiseau huomasi, että elokuvalle pääasiassa vain naurettiin, hän väitti sen olevan komedia. Silti monet filmin parissa työskennelleet ovat kutsuneet sitä vain surkeasti tehdyksi draamaksi. Itse olen tiennyt leffasta jo pidemmän aikaa ja olen nähnyt siitä useita pätkiä, mutta koko filmiä en ole koskaan ennen katsonut, sillä sitä ei ole julkaistu Suomessa teatterilevitykseen, eikä edes DVD:lle. Kuitenkin nyt kun The Roomin tekemisestä on tehty leffa nimeltä The Disaster Artist (2017), Night Visions -festivaali päätti järjestää pari näytöstä elokuvasta Helsingissä, jolloin pääsin vihdoin katsomaan sen.

Johnny on menestyvä pankkiiri, joka asuu yhdessä elämänsä rakkauden, Lisan kanssa. Lisa ei kuitenkaan rakasta häntä enää ja juuri ennen heidän häitä, Lisa päättää pettää Johnnya tämän parhaan kaverin Markin kanssa.

Pääroolissa Johnnyna nähdään tosiaan itse Tommy Wiseau, joka on... noh, suoraan sanottuna yksi surkeimmista näyttelijöistä, jonka olen elokuvissa nähnyt. Wiseaulta ei löydy ainuttakaan hyvää hetkeä, vaan hän on vain surkuhupaisan kamala roolissaan. Hän ei tuo lähes ollenkaan tunteita esille ja hänen esiintymisensä on lähinnä laiskaa. Filmistä näkee suoraan, että Wiseau on toiminut ohjaajana, sillä siten hän on voinut tehdä, mitä ikinä haluaa, eikä hänen ole tarvinnut kuunnella muita. Wiseaun puheesta on vaikea saada mitään selvää, kun hän sössöttää repliikkinsä ulos erikoisen aksenttinsa kanssa, minkä lisäksi hän päättää välillä alkaa hekottelemaan - usein ilman erityistä syytä. Koska olen nähnyt Wiseaun haastatteluja, tiedän hänen olevan todella erikoinen tapaus todellisuudessa, joten en edes usko hänen näyttelevän tässä. Wiseau on vain vaihtanut nimensä Johnnyksi ja esittää pankkiiria. Tai ainakin hahmot kertovat hänen olevan pankkiiri, sillä kertaakaan ei näytetä, että hän kävisi pankissa. Tavallaan Johnny on ihan sympaattinen tapaus, sillä hän välittää suuresti läheisistään, mutta Wiseau on vain niin kauhea roolissaan, ettei katsoja jaksa välittää hahmosta.
     Johnnyn tulevaa vaimoa, Lisaa näyttelee Juliette Danielle, joka on ehkä jopa huonompi kuin Wiseau. Ainakin hän on äärimmäisen ärsyttävä. Toisin kuin Johnny, Lisa ei vaikuta välittävän muista kuin itsestään, vaikka väittääkin rakastavansa nykyään Markia. Silti Johnnyn lähellä Lisa esittää rakastunutta, jolloin hahmoa alkaa vain nopeasti inhoamaan. Lisasta on tehty ylimielinen ämmä, mitä olisi jo sellaisenaan ärsyttävä katsoa, vaikka rooliin olisi valittu joku Daniellea taitavampi näyttelijä.
     Johnnyn parhaan kaverin, eli Lisan salarakkaan Markin roolissa nähdään Greg Sestero, joka toimi myös tuottajana leffassa. Sestero ei sinänsä ole yhtä hirveä näyttelijä kuin Danielle ja Wiseau, hän on vain todella puinen ja tönkkö. Mikään Markin puheesta ei kuulosta luontevalta ja läpi leffan voikin huomata, kuinka Sestero ymmärtää, millaista roskaa hän on ollut tekemässä, muttei ole uskaltanut pahoittaa hyvän ystävänsä Wiseaun mieltä kertomalla totuuden. Tavallaan minua kävi sääliksi Sestero, mutta samalla minua ärsytti, kuinka helposti hän on valmis harrastamaan seksiä parhaan ystävänsä tulevan vaimon kanssa.
     Kolmiodraamaa luovien päähenkilöiden lisäksi elokuvassa nähdään muitakin hahmoja. Nuori Denny (Philip Haldiman) on Johnnyn ja Lisan orpo naapuri, minkä takia Johnnysta on muodostunut melkein kuin isä hänelle. Denny on todella karmiva tapaus ilmestyessään vähän väliä paikalle ja kysyessään täysin sopimattomia asioita, kuten voisiko hän suudella Lisaa tai päästä mukaan pariskunnan vaakamamboon. Lisan äiti (Carolyn Minnott) on sitä mieltä, että Lisan pitäisi pysyä Johnnyn kanssa, vaikkeivät he olisikaan onnellisia, sillä rikas Johnny voi maksaa Lisan kustannukset. Erikoisesti hänkin saapuu jatkuvasti paikalle puhuakseen tyttärensä kanssa. Johnnylla on psykologikaveri nimeltä Peter (Kyle Vogt), joka on... psykologi ja... Johnnyn kaveri... ja siinäpä se. Ja sitten ovat Lisan kaveri Michelle (Robyn Paris) ja tämän poikaystävä Mike (Scott Holmes), jotka käyvät aina välillä puuhailemassa Johnnyn ja Lisan asunnossa... koska jostain syystä heidän ovensa ei ole koskaan lukossa tai kaikilla on avain heidän kotiinsa. Nämäkin näyttelijät ovat aivan käsittämättömän surkeita ja tönkköjä. He eivät osaa käyttäytyä tai puhua luonnollisesti, vaan sanovat repliikkinsä aivan kuin eivät ymmärtäisi, mitä ne tarkoittavat.

No onko The Room sitten se kaikkien aikojen huonoin elokuva? On ja ei. Kukaan järjissään oleva ihminen ei voi sanoa, että tämä olisi ihan aidosti oikeasti hyvä elokuva. Ei vain voi, sillä siinä on lähestulkoon ihan kaikki pielessä. Tarina, käsikirjoitus, näytteleminen, repliikit, ohjaus, kuvaus, leikkaus, lavastus, puvustus, kohtausten rakentaminen, rytmitys, tunnelma, logiikka... kaikessa on menty niin pahasti vikaan kuin vain voi mennä. The Room on täydellinen esimerkki siitä, kuinka elokuvia ei saisi tehdä. Kukaan ei voi täysin tosissaan pitää tätä hyvänä elokuvana. Se on sitten asia erikseen, kuinka paljon surkeudesta voi nauttia. Monet suorastaan rakastavat tätä leffaa, koska se on niin kamala. Eikä siinä mitään - toivoin itsekin voivani kuulua heihin. Olin etukäteen nähnyt joitain kohtauksia filmistä, kuten kukkakauppakohtauksen, jossa hahmot sanovat repliikkinsä ilman mitään tunnetta, eivätkä välitä ollenkaan siitä, mitä toinen juuri sanoi, jolloin repliikkien järjestys ja rytmitys on pysäyttävän kauhea, sekä tietty sen kaikista tunnetuimman hetken, jossa Johnny saapuu katolle ja heittää pullon maahan, sanomalla samaan aikaan: "I did not hit her, it's not true! It's bullshit! I did not hit her! I did not... Oh hi Mark!" Odotin innolla näkeväni tietyt niin-hirveät-että-ne-ovat-aivan-mahtavia -kohtaukset yhdessä muun elokuvan kanssa, mutta olin vain järkyttynyt näkemästäni. Niitä niin-paskoja-että-ne-ovat-loistavia -hetkiä oli alle kymmenen minuutin edestä ja ne kyllä naurattivat, mutta siinä on sitten myös puolitoista tuntia kaikkea muuta, joka on vain sitä paskaa. Minua harmittaakin suuresti, etten kyennyt lähes ollenkaan nauttimaan filmin huonoudesta. Siihen vielä päälle ympärillä istuvat humalaiset katsojat, jotka älämölöttävät läpi leffan (koska heille se on se juttu), niin kyseessä oli aika tuskallinen ja raivostuttava puolitoistatuntinen. Kaikkein kauheinta oli kuitenkin, että olin raahannut tyttöystäväni mukaani, josta näki täysin selvästi, että hän "nautti" filmistä vielä vähemmän kuin minä.

The Roomin suurin ongelma on sen käsikirjoitus. Pohjalla kulkeva juoni kahdesta Johnnylle tärkeästä henkilöstä, jotka pettävät häntä, on kyllä oivallinen idea, mutta valitettavasti hyvä idea ei aina johda hyvään lopputulokseen. Elokuva ei nimittäin osaa käsitellä ideaansa lähes yhtään, eikä mukana ole loogisuutta melkein ollenkaan. Koskaan ei esimerkiksi saa kunnon käsitystä siitä, miksi Lisa haluaa niin kovasti eroon Johnnysta. Niin vain on, jotta olisi jonkinlainen tarina. Mutta kun ei tämä ole tarina. Jokin toinen elokuva voisi panostaa hahmoihinsa ja tuoda heidän motivaatioitaan hyvin esille, jotta katsoja voisi välittää tapahtumista, mutta ei The Room. Kaikki oikeasti tärkeät asiat on heitetty roskakoriin ja tilalle on tungettu kaikenlaista tarpeetonta täytettä, koska sillä lailla on ajateltu, että lopputulos vaikuttaisi jotenkin rikkaammalta, jos siinä tapahtuisi vähän väliä jotain uutta. Elokuvaan ilmestyy koko ajan uusia sivujuonia, jotka jatkuvat yhden ainoan kohtauksen ajan. Esimerkiksi alkupäässä Lisan äiti kertoo tyttärelleen, että hänellä on todettu rintasyöpä. Jokin toinen elokuva voisi luoda tästä koskettavan sivujuonen, mutta ei The Room. Syöpää ei mainitakaan enää myöhemmin. Toinen esimerkki on se, että kummallinen Denny on velkaa jollekin huumediilerille, joka haluaa tappaa nuorukaisen, jos ei saa rahojaan. Denny on siis huumeiden käyttäjä yhden ainoan kohtauksen ajan. Tai eräässä kohtauksessa kaksi hahmoa alkavat yhtäkkiä tappelemaan ja ihan yhtä äkillisesti he lopettavat ja kohtaus jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nämä kohtaukset ovat niin turhia, että jos ne ottaisi pois elokuvasta, ei se vaikuttaisi tarinaan millään lailla. Jos niitä syvennettäisiin lisää, niin se olisi eri asia, mutta kun ne tuodaan esille vain kerran. Tavallaan olisi parempi, jos tällaiset turhuudet poistettaisiin, sillä se lyhentäisi filmin kestoa ja sitä kautta myös katsojan kärsimystä.

Toisaalta taas on hyvä, että näitä turhuuksia on mukana, sillä aina kun palataan takaisin pettämisjuoneen, elokuva vain kierrättää aiemmin nähtyjä hetkiä. Hahmot sanovat asioita, jotka on jo kuultu useaan otteeseen aiemmin. Lisa toistaa, ettei halua olla Johnnyn kanssa, kun taas hänen äitinsä on joka kerta eri mieltä. Johnny taas toistelee olevansa Johnnyn paras ystävä ja ettei voi pettää häntä. Ja silti hän päätyy joka kerta Lisan kanssa sänkyyn! Ja ai niin, niitä sänkykohtauksia on muuten neljä. Ja ne ovat aivan käsittämättömän pitkiä. Ja aivan kamalan myötähäpeällistä katseltavaa, sillä Johnnyn asento näyttää siltä, että hän tökkisi Lisaa napaan. Siihen vielä päälle kammottavat musiikit... En olisi uskonut sanovani tätä, mutta niinä hetkinä olisin mieluummin katsonut Fifty Shades of Greytä (2015). On myös ärsyttävän toistavaa, että suuri osa kohtauksista alkaa siten, että hahmot saapuvat Johnnyn ja Lisan asuntoon tai katolle ja loppuvat siihen, että he poistuvat sieltä. Siitä huomaa, että alunperin filmin oli tarkoitus olla teatteriesitys, mutta jossain kohtaa sekin saa vain turhautumaan.

Isoin yllätys itselleni oli se, kuinka pitkästyttävä elokuva The Room on. Kohtaukset vain toistavat itseään ja ne kestävät todella kauan. Aluksi voi toki naureskella leffan huonoudelle, muttei sekään vitsi kestä koko filmin ajan. Useaan otteeseen huomasin vain tylsistyväni, sillä en löytänyt enää lainkaan riemua siitä, kuinka surkeasti filmi on toteutettu. Paikoitellen jäin miettimään, kuinka kauan aikaa kuluu leffan alusta sen loppuun saakka, sillä hahmojen puheista saa täysin eri käsityksen kuin siitä mitä näkee ruudulla. Työnsin tämän pohdinnan kuitenkin pois, sillä tekijät eivät itse ole miettineet sitä, joten miksi minun pitäisi? Ei elokuva siitä muutu, että minä huomioin sen vikoja viisitoista vuotta alkuperäisen ensi-illan jälkeen. Paska mikä paska. Surullisintahan koko hommassa on se, että Tommy Wiseau on tehnyt filmin täysin tosissaan. Hän on ihan oikeasti uskonut projektiin ja pistänyt kaikkensa peliin. Mutta kun se ei vain näy lopputuloksessa. Kaikki jää täysin keskeneräiseksi, minkä huomaa jo lavastuksesta. Johnnyn ja Lisan kodissa on nimittäin nähtävissä kehystettyjä valokuvia lusikoista. Monet ovat pohtineet, mikä niiden syy on, mutta se johtuu ihan vain siitä, että jotkut kävivät ostamassa kaupasta halvat kehykset, jotta asunto näyttäisi uskottavammin kodilta. He eivät kuitenkaan vaihtaneet kehyksiin kuvia esimerkiksi pariskunnasta lomalla tai Johnnyn ja Markin kalasaaliista. Ehei, he jättivät mukana tulleet esimerkkikuvat, jotka sattuivat olemaan kuvia lusikoista.

Sen lisäksi, että Wiseau on epäonnistunut totaalisesti näyttelijänä, ohjaajana ja käsikirjoittajana (tai noh, kyllähän hän onnistui luomaan suositun kulttiklassikon, mutta se ei ollut sitä, mitä hän toivoi saavuttavansa), on muukin työryhmä epäonnistunut. Tai siis työryhmät. Leffaan jouduttiin jatkuvasti palkkaamaan uusia tekijöitä, sillä niin monet jättivät projektin ymmärtäessään, mitä kuraa olivat tekemässä. The Roomin tekninen toteutus on aivan hirveä. Ensinnäkin sen kuvaus on kauheaa. Okei, muutamia ihan hyviä kuvia on mukana, mutta kun ottaa huomioon kaikki sumeat, heiluvat ja täysin tarpeettomat kuvat, niin ei kuvausta voi erityisemmin kehua. Ja se, mitä en vain voinut ymmärtää, on kuinka kauhealta kuvanlaatu näyttää. Jumalauta, 2003 ilmestyi yksi elokuvahistorian huikeimmista teoksista, Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (The Lord of the Rings: The Return of the King)! Miten samana vuonna teattereihin pääsi elokuva, joka näyttää siltä kuin se olisi kuvattu perunalla?! Mädällä sellaisella! Leikkauskin on ihan kamalaa. Rytmitystä ei ole mukana ollenkaan, minkä lisäksi mukaan lisätyt maisemakuvat San Franciscosta ovat vain täysin turhia. Golden Gate -siltaa on pitänyt kuvata ihan vain sen takia, jottei kaupunkia unohtaisi, mutta itse sillalla ei koskaan käydä. Katolla tapahtuvissa kohtauksissa voi kaiken aikaa huomata taustakankaan käytön. Äänimaailma on ihan hirveä tarpeettoman kovaäänisistä efekteistä aina siirappiseen musiikkin asti.

Yhteenveto: The Room todella on yksi kaikkien aikojen surkeimmista elokuvista. Siinä on pielessä aika lailla ihan kaikki. Pohjalla kulkeva juoni voisi tosin olla toimiva, jos sitä osattaisiin käsitellä, mutta leffa vain kierrättää samoja kohtauksia uudestaan, koska se ei osaa kuljettaa tarinaa eteenpäin. Mukaan lisätään jatkuvasti täysin turhia juonikuvioita, jotka loppuvat yhteen kohtaukseen, eivätkä vaikuta mitenkään lopputulokseen. Filmin rytmitys on aivan kamala, sillä paikoitellen se kulkee todella kiirehtien ja paikoitellen se tuntuu aivan käsittämättömän hidastempoiselta ja jopa tylsältä. Ylipitkitetyt seksikohtaukset ovat aivan kamalan myötähäpeällistä katsottavaa. Repliikit ovat surkeita ja niitä puhuvat näyttelijät ovat kauheita. Juliette Danielle on äärimmäisen ärsyttävä Johnnyn ylimielisenä tulevana vaimona ja Greg Sestero on todella tönkkö Johnnyn parhaana kaverina Markina. Show'n varastaa kuitenkin jatkuvasti itse Tommy Wiseau, joka on kaikin puolin hirveä sekä näyttelijänä, ohjaajana että käsikirjoittajana. Tekninen toteutuskaan ei ole kummoinen, minkä lisäksi filmissä on tehty paljon laiskoja ratkaisuja. Olisin todella paljon halunnut nauttia The Roomin huonoudesta, mutta valitettavasti sen surkeudessa ei ollut tarpeeksi vitsiä, jotta lopputuloksesta voisi todella kokea riemua. Jotkut muut iloitsevat suuresti elokuvan hirveydestä, mutta on myös paljon niitä, jotka vain vihaavat näkemäänsä. Tavallaan haluaisin sanoa, että pysykää kaukana tästä filmistä, mutta samalla toivon, että kaikki näkisivät The Roomin, jotta tietäisivät, kuinka huonoja elokuvia on mahdollista tehdä. Etenkin elokuva-alalla uraa toivovien täytyy nähdä tämä ainakin kerran elämässään, sillä kyseessä on hyvin opettavainen teos. Olen varma, että te ette tule koskaan näkemään yhtä erikoista elokuvaa kuin The Room. Aion ehkä joskus katsoa filmin uudestaan, mutta silloin teen sen yksin, sillä en halua toista kertaa kokea yhtä infernaalista katselukokemusta kuin Night Visionsin järjestämässä näytöksessä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
The Room, 2003, Wiseau-Films