Arvostelu: Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (The Lord of the Rings: The Return of the King - 2003)

TARU SORMUSTEN HERRASTA: KUNINKAAN PALUU

THE LORD OF THE RINGS: THE RETURN OF THE KING

Ohjaus: Peter Jackson
Pääosissa: Elijah Wood, Ian McKellen, Sean Astin, Viggo Mortensen, John Rhys-Davies, Orlando Bloom, Bernard Hill, Dominic Monaghan, Billy Boyd, Hugo Weaving, Liv Tyler, Cate Blanchett, Miranda Otto, David Wenham, Karl Urban, John Noble, Ian Holm, Brad Dourif, Christopher Lee ja Andy Serkis
Genre: fantasia, seikkailu, toiminta
Kesto: 3 tuntia 21 minuuttia / Extended Edition: 4 tuntia 23 minuuttia
Ikäraja: 12 / Extended Edition: 16

J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -fantasiakirjasarjaan (The Lord of the Rings - 1954-1955) perustuvat elokuvat Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring - 2001) ja Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia (The Lord of the Rings: The Two Towers - 2002) olivat kriitikoiden ylistämiä suurmenestyksiä, joille suorastaan sateli palkintoja. Vaikka toisen osan ilmestyttyä suuri osa yleisöstä oli sitä mieltä, että ohjaaja Peter Jackson oli todella tehnyt kunniaa kirjoille ja kääntänyt ne huikeasti elokuvamuotoon, eikä ollut pelkkä yhden elokuvan ihme, ilmassa leijui silti epäily siitä, voisiko hän onnistua vielä kolmannen kerran? Kyllä vain voi. Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu sai ensi-iltansa joulukuussa 2003 ja se voitti jälleen kriitikot ja fanit puolelleen, ja tuotti yli miljardi dollaria, mikä teki siitä siihen aikaan kaikkien aikojen toiseksi menestyneimmän elokuvan! Leffa sai käsittämättömän määrän palkintoehdokkuuksia, joista se voitti suurimman osan. Elokuva oli ehdolla esimerkiksi YHDESTÄTOISTA Oscar-palkinnosta (paras elokuva, ohjaus, sovitettu käsikirjoitus, puvustus, lavastus, leikkaus, musiikki, laulu, maskeeraus, erikoistehosteet ja äänitys) ja voitti niistä jokaisen, mikä teki siitä kolmannen elokuvan, joka on voittanut ennätykselliset 11 Oscar-palkintoa Ben-Hurin (1959) ja Titanicin (1997) lisäksi. Nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista elokuvista ja koko Taru sormusten herrasta -trilogiaa pidetään usein kaikkien aikojen parhaimpana elokuvatrilogiana. Ja myös minä olen sitä mieltä! Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu saattaa jopa olla suosikkielokuvani! Olen nähnyt filmin tietty monen monta kertaa trilogian muiden osien kanssa ja viime vuonna päätin ensimmäistä kertaa elämässäni katsoa koko trilogian yhden päivän aikana. Vaikka päivä olikin mahtava, oli kokemus niin tunteikas, etten uskonut pystyväni siihen uudestaan. Noh, alle vuosi myöhemmin tein saman uudestaan ja päätin myös kirjoittaa leffoista arvostelut.

Frodo ja Sam ovat jo erittäin lähellä päämääräänsä, mutta heitä johdattava Klonkku on laatinut kauhistuttavan juonen saadakseen Sormuksen takaisin itselleen. Rohanissa taistelusta toipuva joukko saa tietää, että Sauron suunnittelee iskua Gondoriin, aikeenaan tuhota ihmiskunnan rippeet. Gandalf lähtee varoittamaan Gondorin väkeä, samalla kun kuningas Théoden, Aragorn, Legolas, Gimli ja Rohanin sotilaat lähtevät keräämään lisää miehitystä, valmistautuakseen ratkaisevaan sotaan Keski-Maan herruudesta.

Elijah Wood tuo mahtavasti esille Frodon kärsimyksen, sillä Sormuksen taakka alkaa muuttua ylitsepääsemättömän sietämättömäksi. Frodo alkaa olla kuoleman partaalla, hän ei enää muista vanhoja hyviä asioita Konnusta ja hän on muutenkin hukassa siitä, kuka hän edes on. Katsojana alkaa jopa epäillä kykeneekö hän sittenkään suorittamaan tehtävänsä? Frodon hidasta vaipumista pimeyteen on tuskallista katsoa ja Wood tekee parhaan roolityönsä tässä filmissä.
     Suunnilleen yhtä tuskallista on katsoa, kuinka lojaali Samvais Gamgi (Sean Astin) joutuu vain seuraamaan sivusta hänen ystävänsä kärsimystä. Sam on koko sarjan yrittänyt olla kannustava ja optimistinen, mutta tässä leffassa voi huomata, että hänenkin uskonsa tehtävän onnistumisesta alkaa hiipua. Siitä syystä Samin täytyykin entistä lujemmin kerätä urheuttaan, minkä ansiosta Astin pääsee todella loistamaan tässä elokuvassa. Woodin tavoin myös Astin vetää Kuninkaan paluussa parhaimman suorituksensa.
     Matkaa vain vaikeuttaa Andy Serkisin esittämä Klonkku, joka yrittää tietty kaikkensa saadakseen Sormuksen takaisin ja on alkanut huomata, kuinka helposti Frodo on manipuloitavissa. Sormus myrkyttää heidän molempien mieltä, jolloin Samin on yhä vaikeampi pitää Frodoa järjissään. Serkis on toistamiseen aivan mieletön Klonkkuna, kenties jopa parempi kuin Kahdessa tornissa. Hän todella uppoutuu hahmonsa vietäväksi ja hänen ilmeensä vaihtumiset pöhköstä karmivaan ovat todella pelottavia. Hahmo muuttuu yhä uhkaavammaksi ja ennalta-arvaamattomaksi, jolloin jokainen kohtaus hänen kanssaan on ahdistava. Klonkkua onnistutaan myös syventämään hienosti, sillä elokuvassa näytetään hänen tarinansa, mistä edellisissä osissa vain vihjailtiin.

Viggo Mortensenin esittämän Aragornin on oikeasti aika viimein kohdata oma kohtalonsa. Aragorn on trilogian aikana noussut hitaasti sankariksi ja Kaksi tornia -elokuvan Helmin Syvänteen taistelun aikana hän selvästi alkoi hyväksymään, että nyt hänen olisi aika nousta kuninkaaksi. Mortensen on tuttuun tapaansa erinomainen roolissaan ja häneen on saatu arvokkuutta, ilman että hänestä katoaa ensimmäisestä osasta tuttu samooja.
     Ian McKellenin näyttelemä Gandalf-velho pääsee kunnolla vauhtiin Gondorin taistelussa, komentaessaan joukkoja ja taistellessaan örkkejä vastaan. Hahmo ei kuitenkaan muutu pelkäksi toimintastaraksi, vaan hän on edelleen sama vanha velho, joka jakaa viisauksia oikeina hetkinä. McKellenkin tuntuu pistävän kaikkensa peliin ja on hienoa nähdä hänet johtamassa armeijaa.
     Legolas-haltia (Orlando Bloom) ja Gimli-kääpiö (John Rhys-Davies) pääsevät jälleen ottamaan selvää, kumpi on parempi taistelussa. Hahmot tuovat taas hyvää huumoria mukaan muuten synkkään filmiin ja vaikka he kaiken aikaa kilpailevatkin, on päivänselvää, että heidän välille on muodostunut luja, käsin kosketeltavan todellinen ystävyys. Bloom ja Rhys-Davies ovat tietty aivan mahtavat osissaan.
     Hobittikaverukset Merri (Dominic Monaghan) ja Pippin (Billy Boyd) eivät tällä kertaa pääse olemaan leffan komediakevennys, mutta se ei todellakaan haittaa, sillä hahmoja hyödynnetään erinomaisesti elokuvan aikana. Hahmot on totuttu näkemään yhdessä, miksi onkin täydellistä, että tässä heidät erotetaan toisistaan ja he joutuvat selviämään yksin. Näin hahmoja onnistutaan syventämään ja he pääsevät loistamaan omilla tavoillaan, eivätkä vain kaksikkona. Merri ja Pippin pistetään myös todella ymmärtämään, kuinka koko maailman kohtalo on vaakalaudalla ja kun Sormuksen ritareiden aikana katsoja oletti, että heidän tehtävänsä olisi vain hauskuuttaa matkan ajan, on tämä sydäntäsärkevää. Monaghan ja Boyd pääsevät ensimmäistä kertaa tosissaan osoittamaan lahjakkuutensa ja Boyd jopa näyttää osaavansa laulaa!

Muutkin edellisistä osista tutut hahmot tekevät paluun. Arwen-haltian (Liv Tyler) täytyy tehdä suuria päätöksiä ja hänen isänsä, lordi Elrondin (Hugo Weaving) täytyy hyväksyä, ettei hän voi kontrolloida kaikkea. Leidi Galadriel (Cate Blanchett) taas on yhtä mystinen kuin ennenkin. Kuningas Théodenin (Bernard Hill) täytyy unohtaa oma uppiniskaisuutensa ja lähteä Gondorin apuun. Éowyn (Miranda Otto) ei todellakaan suostu jäämään kotiin, kun miehet taistelevat. Éomer (Karl Urban) lähtee sotaan, mutta hänen hahmonsa jää harmillisen vaisuksi. Kaikki näyttelijät tekevät kuitenkin mitä mainiointa työtä ja etenkin Tyler, Otto ja Hill parantavat suorituksiaan.
     David Wenhamin Faramir-hahmo saa syvyyttä lisää, kun elokuvassa esitellään hänen ja kuolleen Boromirin isä, Gondorin käskynhaltija Denethor, jota näyttelee John Noble. Tai no, esitellään ja esitellään, hahmohan esiintyi jo Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia -elokuvan pidennetyssä versiossa. Tässä hahmo esitellään kuitenkin kunnolla. Denethor ylistää Boromiria yli kaiken ja halveksuu Faramiria suunnattomasti - etenkin kun Faramir on yhä elossa, toisin kuin veljensä. Onkin todella surullista seurata, kuinka Faramir yrittää kaikkensa, jotta hän voisi todistaa isälleen olevansa tämän kunnioituksen arvoinen. Noblen suoritus on huikea, sillä hän saa luotua hahmostaan niin inhottavan ja vihattavan kuin vain voi.
     Ensimmäisessä elokuvassa lyhyesti nähty musta ratsastaja, eli sormusaave, eli nazgûl Angmarin Noitakuningas (Lawrence Makoare) nostetaan tässä örkkiarmeijan johtajaksi. Hahmo on karmiva, etenkin uuden kypäränsä ja kähisevän äänensä kanssa. Makoare esittää myös toista örkkikomentajaa, todella rumaa ja epämuodostunutta sellaista. Ohjaaja Peter Jacksonin voi muuten bongata elokuvan pidennetystä versiosta merirosvona. Pidennetyssä versiossa esiintyvät myös Christopher Leen esittämä Saruman-velho ja Brad Dourifin näyttelemä Grima.

Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu on jälleen synkempi, sekä mittaluokaltaan suurempi ja eeppisempi kuin sarjan edelliset elokuvat. Usein sanotaan, että "vähemmän on enemmän" ja "isompi ei tarkoita parempaa", mutta tässä tapauksessa eeppisyyden lisääminen johtaa parhaimpaan päätösosaan, mitä koskaan voisi toivoa. Jos kutsuin edellisiä osia täydellisiksi, niin Kuninkaan paluu on vieläkin täydellisempi, jos niin vain voi sanoa. Tämä elokuva on täynnä mitä huikeimpia kohtauksia, enkä tiedä mitään muuta filmiä, joka nostaisi ihoni kananlihalle niin usein kuin tämä. Leffassa kuullaan esimerkiksi kaksi elokuvahistorian vaikuttavimmista puheista ennen taistelua, minkä lisäksi itse taistelut ovat aivan häkellyttävän huikeita. Helmin Syvänteen taistelu oli jo eeppinen, mutta kokoluokaltaan se ei lopulta ole mitään verrattuna Gondorissa käytävään sotaan. Taistoa pohjustetaan elokuvan alusta alkaen, kasvattaen jännitystä, kunnes se lopulta purkautuu satojentuhansien örkkien marssiessa tuhoamaan ihmiskunnan viimeinenkin toivo.

Toivo on itse asiassa yksi elokuvan tärkeimmistä teemoista, mihin liittyy vahvasti sen vastakohta, epätoivo. Epätoivon tunne on todella vahvasti läsnä läpi leffan, kun kaikki alkavat menettämään toivonsa siitä, että Frodo jollain ihmeen kaupalla saisi Sormuksen tuhottua. Ihmiskuntaa ja muutenkin koko Keski-Maata kohtaava tuho tuntuu katsojassa asti, ja iloa on vaikea löytää mistään. Huumoria on hieman kyllä mukana, muttei samoissa määrin kuin aiemmin. Tämä ei todellakaan ole huono puoli, sillä tässä kohtaa liiallinen vitsailu vain rikkoisi karmaisevan tunnelman. Oikeina hetkinä elokuva kuitenkin tuo valoa esiin synkkien pilvien välistä. Gondorin hätäkokkojen sytytys ja niiden leviäminen vuorien halki Rohaniin asti on suuri toivon pilkahdus ja ai että, mitkä kylmät väreet se aiheuttaakaan! Kylmiä väreitä aiheuttaa myös tunneli, minne Klonkku johdattaa hobittikaksikkoa, mutta toisella, paljon inhottavammalla tavalla. Hyi hyi hyi, mitä siellä onkaan vastassa... Piinaava tunneli on erinomainen vastapaino Gondorissa käytävään sotaan. Molemmat ovat omilla tavoillaan jännittäviä, mutta kuitenkin niin erilaisia tapahtumia, ettei aika käy pitkäksi.

Kyseessä on jälleen kerran todella pitkä leffa. Jo pelkkä teatteriversio kestää 3 tuntia ja vartin, kun pidennetty versio kestää vielä tunnin kauemmin! Tylsistymistä ei kuitenkaan koskaan tapahdu. Epätoivon tunne pitää katsojaa tiukassa otteessaan, minkä lisäksi tarina on niin isosti liikkeessä, että siinä tapahtuu jatkuvasti jotain kiehtovaa. Suurta sotaa on rytmitetty hienosti tarjoamalla hengähdystaukoja ja näyttämällä välillä, mitä muualla tapahtuu - unohtamatta kuitenkaan Gondorissa koettavaa tuskaa. Yksi suosikkikohtauksistani on ehdottomasti, kun Billy Boyd eli Pippin osoittaa laulutaitonsa ja samalla näytetään matkaa taisteluun. Tämä on aivan uskomaton kohtaus ja kun elokuva on täynnä yhtä vaikuttavia hetkiä, olisi rikos viedä tältä ainuttakaan pistettä pois. Loppuhuipennuksessa kaikki panokset pistetään pöydälle ja katsoja seuraa sydän pamppaillen, miten tarinassa lopulta käy. Jotkut ovat kritisoineet leffaa siitä, että se sisältäisi "liian monta loppua", mutta omasta mielestäni ei voisi olla täydellisempää tapaa päättää tätä sarjaa. Olisi todella outoa, jos filmi päättyisi täysin töksähtäen, kun on juuri katsonut useita tunteja tätä matkaa. Lisäksi eri loput vievät kaikki juonikuviot hienosti päätökseensä. Näin elokuva myös antaa katsojalle aikaa jättää hyvästit hahmoille, jotka ovat muodostuneet niin rakkaiksi sarjan aikana.

Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu on visuaalisesti sarjan upein. Tehosteet ovat kestäneet aikaa erittäin hyvin. Jättimäiset sotakohtaukset on luotu huikeasti, entit kävelevät luontevammin, ja suuret olifantit ja Nazgûleiden ratsut ovat toteutettu hienosti. Klonkku on visuaalisesti täydellinen ja on hauskaa kuinka teknologian kehittymisen voi huomata tämän ja Kahden tornin Klonkun välillä, vaikka elokuvat ilmestyivät vuoden erolla toisistaan! Tunnelissa lymyilevä olento on karmiva luomus. Elokuva on kuvattu ja leikattu aivan täydellisesti. Gondorin taistelu pysyy hyvin kasassa, vaikka onkin pitkä ja siihen tuodaan jatkuvasti jotain uutta mukaan. Kun Rohanin hevosmiehet syöksyvät päin Mordorin armeijaa, niin kyllä menee iho kananlihalle! Lavasteet ovat myös aivan yhtä hienoja kuin ennenkin. Uusina paikkoina esitellään Gondor ja sormusaaveiden Minas Morgul, mitkä näkyivät todella lyhyesti Sormuksen ritareissa. Gondor on todella hienon näköinen, muttei tunnu kovin mukavalta paikalta asua, ollessaan pelkkää kivirakennelmaa. Minas Morgulia ympäröivä vihertävä valo tuo paikkaan mystisyyttä. Puvustus ja maskeeraus ovat myös yhtä täydellisiä kuin kahdessa edellisessä elokuvassa. Howard Shoren musiikki on kenties vieläkin huikeampaa kuin aiemmin ja se säestää mahtipontisesti massiivisia sotakohtauksia. Muutamia hienoimpia kohtia musiikillisesti ovat Minas Morgulin vihreän säteen ilmestyminen, tunneli ja loppuhuipennus. Shore todella ansaitsi Oscar-palkintonsa elokuvan musiikista.

Peter Jacksonin ohjaustyö on jälleen aivan mieletöntä. Hän todella todisti kykynsä näiden filmien kanssa, eikä kukaan muu olisi voinut tehdä Tolkienin kirjasarjalle oikeutta. Jacksonin rakkaus Tolkienin kirjoitusta kohtaan on niin käsittämättömän vahvasti läsnä, että se jo itsessään luo mukaan taianomaisuutta. Lisäksi filmin käsikirjoitus on myös erinomainen ja siinä liikutellaan palasia taas täydellisin tavoin. Itse asiassa tässä kohtaa täytyy yksinkertaisesti vain kehua yleisesti Jacksonin ja muiden panosta koko trilogiaan. Tämän hienompaa trilogiaa ei ole koskaan aiemmin tehty, eikä luultavasti tulla koskaan tekemään. Yksi isoimmista syistä tähän on, että elokuvat tehtiin samanaikaisesti. Ne kuvattiin suoraan putkeen ja jälkitöitä tehtiin päällekäin. Tämän vuoksi ne sulautuvat toisiinsa täydellisesti ja kun leffat katsoo saman päivän aikana, trilogia todella tuntuu yhdeltä pitkältä elokuvalta. Siis todella pitkältä. Muttei koskaan pitkästyttävältä. Niin hullua kuin se onkin, tämä leffasarja on tarkoitettu katsottavaksi kerralla. Yksittäisinä elokuvina ne eivät tietenkään toimi yhtä hyvin kuin kokonaisuutena. Elokuvat myös kuvastavat Tolkienin kirjoja täydellisesti siinä mielessä, että Tolkien halusi tehdä yhden kirjan, mutta erilaisista syistä hänen täytyi jakaa tarinansa kolmeen osaan. Sama kävi tavallaan myös elokuvien kanssa.

Trilogia on niin uskomattoman hyvin pistetty kasaan, ettei voi muuta kuin ihailla tekijöiden tarinankerronnan taitoja. Taru sormusten herrasta sisältää monen monta juonikuviota ja hahmokaarta, ja aika lailla jokainen niistä viedään päätökseensä Kuninkaan paluussa. Jokainen kerta, kun elokuva päättyy, itselleni jää todella outo olo. Elämä tuntuu yhtäkkiä tyhjältä, kun ei enää matkaakaan Frodon ja kumppaneiden kanssa. Sarjaan jää niin vahvasti koukkuun, että siitä irti päästäminen on kauheaa - mikä tietty kuvastaa täydellisesti itse Sormuksen koukuttavuutta. Tämä on myös yksi syy, miksi Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu on suosikkielokuvieni listalla toisella sijalla - sen katsominen on sellainen kokemus, mitä muut filmit eivät yksinkertaisesti onnistu tarjoamaan. Koko trilogia on tällainen kokemus, mutta kuten jo sanoin, Kuninkaan paluu tuntuu vielä täydellisemmältä kuin edeltäjänsä ja siksi se onkin selkeä suosikkini trilogiasta. Toisena tulee Sormuksen ritarit, joka on mitä parhain avausosa. Heikoimpana on Kaksi tornia, joka on kahden muun osan tavoin mestariteos, mutta se ei ole ihan yhtä huikea, sillä tavallaan se on "väliosa", jonka tehtävä on vain jatkaa siitä, mihin edellinen osa päättyi ja loppua siihen, mistä tarinan päättävä Kuninkaan paluu alkaa. Mutta kuten jo totesin, yhdessä nämä kolme elokuvaa tukevat toisiaan mestarillisesti ja luovat elokuvahistoriaa järisyttäneen saagan, millaista ei välttämättä koskaan enää nähdä.

Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluusta on kahden edellisen elokuvan tapaan olemassa Extended Edition, joka on noin tunnin pidempi versio elokuvasta. Se sisältää pidennettyjä ja myös kokonaan uusia kohtauksia, kuten Sarumanin mukanaolon, Legolaksen ja Gimlin juomakisa ja Merrin tarjoutumisen Rohanin sotilaaksi. Sarumanin esiintymisen poistaminen teatteriversiosta sai ymmärrettävästi kritiikkiä niskaansa, joten on hienoa nähdä Lee vielä kolmannenkin kerran roolissaan.

Blu-rayn kuvanlaatu on tuttuun tapaansa täydellinen. Viisilevyinen Blu-ray -julkaisu sisältää kolmen levyn verran lisämateriaalia. Ensimmäinen levy on nimeltään The Appendices Part 5: The War of the Ring ja siinä kerrotaan muutamassa dokumentissa kirjan muuntamista elokuvaksi. Toinen levy on nimeltään The Appendices Part 6: The Passing of an Age, jonka dokumenteissa käsitellään elokuvan tekoa ja jäähyväisiä sarjalle. Kolmas levy päättää Behind the Scenes -dokumentit, joita on jokaisen trilogian osan viisilevyisessä julkaisussa. Viisilevyinen Blu-ray -julkaisu sisältää juurikin Extended Editionin elokuvasta. Elokuva on kahdella levyllä ja puolessa välissä elokuvaa tulee tauko, jolloin levy täytyy vaihtaa. Lisämateriaalit ovat DVD-levyillä.

Yhteenveto: Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu on täydellinen päätös täydelliselle sarjalle. Olisin voinut ylistää näitä elokuvia loputtomiin, mutta näiden arvostelujen kirjoittaminen on kestänyt lähes yhtä kauan kuin itse elokuvien katsominen ja jossain kohtaa on viisainta pitää asiat lyhyinä ...ainakin jokseenkin lyhyinä. Kuninkaan paluu ei tunnu neljän tunnin elokuvalta, eikä sarjan katsominen kerralla putkeen ole todellisuudessa niin ylitsepääsemätön haaste, kuin miltä se kuulostaa. Yhteensä Extended Edition -versioina trilogia kestää noin 12 tuntia, eli siten saa helposti koko päivän kulumaan. Kyllä, olen niin nörtti, että katsoin trilogian läpi oma Valtasormus kaulassani ja pidän sitä myös nyt kirjoittaessani arvosteluja. Kuuntelin myös soundtrackit läpi pysyäkseni täysin tunnelmassa mukana. Aion jossain kohtaa käydä läpi Hobitti -trilogiankin (The Hobbit - 2012-2014), mutta siihen saattaa mennä aikaa. Yhden vuoden sisään Taru sormusten herrasta -trilogian katsominen kahdesti kerralla on loppujen lopuksi ihan tarpeeksi Keski-Maata vähäksi aikaa. Kiitos Peter Jackson ja kaikki muut, jotka olivat mukana tekemässä näitä elokuvia!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.3.2016 - Muokattu 22.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.lotr.wikia.com
The Lord of the Rings: The Return of the King, 2003, New Line Productions Inc