Ohjaus: Chris Butler ja Sam Fell Pääosissa: Kodi Smit-McPhee, Anna Kendrick, Christopher Mintz-Plasse, Tucker Albrizzi, Casey Affleck, Jeff Garlin, Leslie Mann, Elaine Stritch, John Goodman, Bernard Hill ja Jodelle Ferland Genre: animaatio, seikkailu, kauhu, komedia Kesto: 1 tunti 32 minuuttia Ikäraja: 12
ParaNorman on Laika-yhtiön stop motion -animaatioelokuva. Elokuva lähti ohjaaja Chris Butlerin ideasta tehdä zombielokuva lapsille ja Laikalla kiinnostuttiin siitä. Animointi lähti liikkeelle vuonna 2009 ja pitkän uurastuksen jälkeen ParaNorman sai vihdoin maailmanensi-iltansa 3. elokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva keräsi kehuja niin kriitikoilta kuin katsojilta, mutta lipputuloiltaan se osoittautui pieneksi pettymykseksi. Leffa sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-, BAFTA- ja Annie-ehdokkuudet, muttei voittanut niistä ainuttakaan. Itse en käynyt katsomassa ParaNormania, kun se ilmestyi Suomen teattereihin, vaan näin sen vasta vuotta myöhemmin vuokralta. Pidin elokuvasta paljon ja olen nähnyt sen kerran uudestaan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ParaNormanin jälleen kerran ja arvostella sen.
Yksinäinen 11-vuotias Norman-poika pystyy näkemään ja puhumaan kummituksille, mutta kukaan ei usko häntä. Normanin täytyy kuitenkin hyödyntää taitoaan pelastaakseen kaupunkinsa, kun 300 vuotta vanha noidan kirous herättää seitsemän zombia haudoistaan aiheuttamaan kaaosta.
Kodi Smit-McPhee ääninäyttelee Normania, nuorta koululaispoikaa, jolla on kyky kommunikoida kuolleiden kanssa. Harmi vain, ettei kukaan muu kykene näkemään kummituksia, eikä kukaan siis usko Normania, minkä takia Norman on kiusattu ja ulkopuolinen niin koulussa kuin kotonaan. Normanin läheisin sukulainenkin on hänen kuollut isoäitinsä (Elaine Stritch), jolle puhuminen on vieraannuttanut Normanin vanhemmistaan (Jeff Garlin ja Leslie Mann), sekä siskostaan Courtneysta (Anna Kendrick). Norman on erittäin pidettävä ja sympaattinen päähenkilö ja heti elokuvan alusta asti katsoja haluaa nähdä hänen osoittavan epäilijät vääriksi. Hahmon kanssa hyppääkin innolla seikkailuun, kun hänen täytyy pysäyttää noidan kirous, ennen kuin kuolleet alkavat tosissaan kävellä maan päällä. Normanin perheenjäsenet ovat ihan hilpeitä, vaikkakin hyvin tyypillisiä tapauksia. Äiti Sandra on huolissaan lapsestaan, kun taas isä Perry yrittää tsempata poikaa tekemään tavanomaisia lasten juttuja. Courtney taas on koulun suosituin tyttö, jolla on suosio noussut jopa liiaksi päähän, mikä saa hänet häpeämään veljeään entistä enemmän.
Muita hahmoja filmissä ovat mm. Normanin ainoa elävä kaveri Neil (Tucker Albrizzi), tämän lihaksikas isoveli Mitch (Casey Affleck), Normanin kiusaaja Alvin (Christopher Mintz-Plasse) ja Normanin erikoinen isosetä Prenderghast (John Goodman), joka näkee myös kuolleita ja antaakin Normanille tehtäväksi pysäyttää noidan kirouksen. Sivuhahmot tuovat hyvää huumoria zombiseikkailuun ja erityisesti herra Prenderghast on hauska tapaus.
Pidän todella paljon stop motion -tekniikalla tehdyistä animaatioista, jännittävästä kauhusta, hersyvästä komediasta ja mukaansatempaavan viihdyttävistä seikkailuista, joten kun ParaNorman onnistuu yhdistämään nämä samaan pakettiin, on lopputuloksena filmi, joka iskee minuun täysillä. Vielä kymmenen vuoden ja muutaman katselukerran jälkeen elokuva jaksaa ilahduttaa suuresti. Se on todella erilainen kaikesta muusta, jatkaen Laikan esikoisleffaCoraline ja toisen todellisuuden (Coraline - 2009) aloittamalla linjalla ja olemalla kauhua lapsille. Ja kun puhun kauhusta, en todellakaan tarkoita sellaista aikuisille tehtyä kauhuelokuvaa, vaan ala-asteen viimeisiä luokkia käyville lapsille ja siitä vanhemmille sopivaa kummituskertomusta, johon on otettu vaikutteita kauhuklassikoista - toki riemastuttavalla huumorilla höystettynä. Huumori ja "kauhu" kulkevat filmissä täydellisesti käsi kädessä ja sen aikana pääsevätkin nauramaan ja jännittämään niin lapset kuin aikuiset. Suorastaan rakastan sitä, kun perhe-elokuva uskaltaa olla synkempi ja karmivampi, eikä kulje turvallisimpia reittejä.
Ihastuttavan, humoristisesti hyytävän tunnelman lisäksi pidän todella paljon ParaNormanin tarinasta. Sekin on hyvin epätyypillinen, vaikka lähteekin aika tavanomaisista lähtökohdista liikkeelle. Chris Butlerin käsikirjoitus onnistuu yllättämään niin juonenkäänteillään kuin syvällisyyksillään. Elokuvalla on jotain oikeasti sanottavana ihmisluonteesta, sokeasta vihasta ja anteeksiannosta, mikä lisää filmin vaikuttavuutta. Kirsikkana kakun päällä toimii, kuinka tunteikas se lopulta onkaan, sillä katsoja on niin täysillä imeytynyt tarinan ja sen hahmojen vietäväksi.
Käsikirjoituksen lisäksi Butler onnistuu myös ohjaajana, yhdessä Sam Fellin kanssa. Kaksikon rakentama tunnelma on läpikotaisin fantastinen ja monisävyinen, tarjoten katsojalle vähän kaikenlaista leffan aikana. Kaksikon työstä näkyy rakkaus kauhuelokuvia kohtaan, mutta samalla tietoisuutta genrelle tyypillisistä hölmöistä puolista, joiden kustannuksella vitsaillaan osuvasti. Animoinniltaan ParaNorman on myös erinomainen, enkä voi muuta kuin ihailla Laikan tarkkaa, kärsivällistä ja häikäisevää työtä stop motion -tekniikan kanssa. Hahmot ovat vekkulimaisen näköisiä (jopa monstereista on tehty huvittavia) ja heidän liikkeensä ovat sulavia. Kaupungin pienoismallilavasteet ovat upean yksityiskohtaiset. Värimaailma on näyttävä tietyssä kelmeässä alakuloisuudessaan. Hienojen visuaalisuuksien tukena toimii vahva äänimaisema hyvien tehosteiden ja tunnelmoivien musiikkien kera. Jon Brionin säveltämät musiikit lisäävät eri lajityyppien henkiä ja sisältävät tuttuja vivahteita ikonisista kauhusävelmistä. Jokaisen kauhufanin kasvoille leviää hymy, kun Halloween - naamioiden yön (Halloween - 1978) tunnusmusiikki pärähtää hetkellisesti soimaan.
Yhteenveto:ParaNorman on aivan mahtava kauhukomedia, josta koko perhe voi nauttia. Elokuva tarjoaa onnistuneen jännittäviä tilanteita, aidosti hilpeällä huumorilla höystettynä. Kummituskertomus vie täysillä mukanaan, eikä tylsää hetkeä löydy. Tarina ei kulje perinteisimpiä latuja ja leffa jaksaakin yllättää eri tavoin. Kertomus onnistuu olemaan myös liikuttava ja syvällinen teemojensa kanssa. Hahmot ovat mainiot ja katsoja on alusta alkaen sympaattisen Normanin puolella, valmiina lähtemään seikkailuun mukaan ja todistamaan poikaa nenänvartta pitkin katsovat epäilijät vääriksi. Animaatiojälki on läpikotaisin erinomaista. Laikan animaattorit pistävät toistamiseen parastaan hämmästyttävän luovuutensa ja kädenjälkiensä kanssa. Jo visuaalisen antinsa puolesta filmiä on ilo katsoa. Jos ParaNorman on siis jäänyt katsomatta, suosittelen sitä erittäin lämpimästi. Kymmenvuotisjuhla on myös hyvä syy katsoa leffa uudestaan, sillä tämä elokuva jaksaa kyllä riemastuttaa kerta toisensa perään.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.8.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
ParaNorman, 2012, Laika Entertainment, Focus Features
Ohjaus: James Cameron Pääosissa: Kate Winslet, Leonardo DiCaprio, Billy Zane, Frances Fisher, Danny Nucci, Kathy Bates, David Warner, Jason Barry, Victor Garber, Bernard Hill, Jonathan Hyde, Ioan Gruffudd, Bill Paxton, Lewis Abernathy ja Gloria Stuart Genre: romantiikka, draama, jännitys Kesto: 3 tuntia 14 minuuttia Ikäraja: 12
10. huhtikuuta 1912 RMS Titanic -laiva lähti neitsytmatkalleen Englannin Southamptonista kohti Yhdysvaltojen New Yorkia. Matka jäi kuitenkin kesken, kun uppoamattomana pidetty Titanic törmäsi jäävuoreen muutama päivä myöhemmin ja upposi noin kolme tuntia törmäyksen jälkeen. Kyseessä on yksi tunnetuimmista merionnettomuuksista, joten jos aloit lukemaan tätä arvostelua ja tieto tuli sinulle isona juonipaljastuksena, niin jo on ihme. Tapahtumasta on tehty muutamia elokuvaversioita, mutta yksikään ei ole niin tunnettu kuin tämä James Cameronin teos. Cameronia oli jo kauan kiehtonut merionnettomuudet. Alunperin hän halusi tehdä RMS Titanicista filmin, jotta pääsisi itse näkemään hylyn merenpohjassa. Hän ei kuitenkaan ajatellut yhtiöiden innostuvan leffasta sellaisenaan, joten hän esitteli ideansa 20th Century Foxille Romeon ja Julian kaltaisena rakkaustarinana Titanicilla. Yhtiö ei ollut täysin vakuuttunut, mutta antoi kuitenkin Cameronin toteuttaa ideansa. Tuotanto lähti vähitellen liikkeelle hylyn kuvaamisella, josta se eteni varsinaisiin kuvauksiin kesällä 1996. Elokuva oli todella kallis tehdä, minkä takia sen ilmestyminen viivästyi ja Fox pelkäsi leffan tekevän tappiota, mutta toisin kävikin. Titanic sai ensi-iltansa marraskuussa 1997 (Suomessa vasta pari kuukautta myöhemmin) ja se oli valtava menestys. Elokuva tuotti yhteensä yli kaksi miljardia dollaria, jolloin se nousi kaikkien aikojen menestyneimmäksi filmiksi. Kriitikot pitivät teosta erinomaisena ja se olikin ehdolla neljästätoista Oscar-palkinnosta, joista se voitti yksitoista, mihin oli aiemmin kyennyt vain Ben-Hur (1959). Vuonna 2012 leffa julkaistiin uudelleen teattereissa, kun oli kulunut sata vuotta alkuperäisestä tapahtumasta. Ennen sitä en ollut nähnyt Titanicia. Olin pitänyt sitä siihen asti vain tyttöjen nyyhkyleffana, enkä uskonut kokevani siitä mitään riemua. Kuitenkin kun näin sen trailerin keväällä 2012, mielenkiintoni heräsi ja kun se tuli eräänä iltana televisiosta, päätin antaa sille mahdollisuuden. Elokuva oli mielestäni hyvä, muttei mikään ihmeellinen. Vasta toisella katselukerralla filmi todella iski ja mietin, että sehän on aivan upea teos! Sen jälkeen olen katsonut elokuvan kerran uudestaan ja ostin sen Blu-rayna. Viime katselukerrastani ehti kuitenkin kulua jopa kaksi vuotta, kunnes päätin katsoa Titanicin uudestaan. Samalla tajusin, että elokuva täyttää tänä vuonna kaksikymmentä vuotta, joten halusin juhlistaa sitä arvostelulla.
Vuonna 1912 yläluokkainen Rose DeWitt Bukater ja köyhä Jack Dawson tapaavatja rakastuvat Titanic-laivalla. Kuitenkin Titanicin törmätessä jäävuoreen, romanssi muuttuu jännittäväksi selviytymistarinaksi, laivan upotessa keskellä valtamerta. Ensimmäisessä luokassa matkustavaa Rose DeWitt Bukateria näyttelee Kate Winslet, joka on aivan mahtava roolissaan. Winslet suoriutuu todella taitavasti hienon neidin osasta, josta löytyy kuitenkin paljon enemmän kuin aluksi voisi luulla. Rosea ei nimittäin hieno elämä kiinnosta, sillä hän pelkää, että häntä vain pompotellaan ympäriinsä, kunnes hän kuolee, jolloin hän ei saa oikeasti elää. Rosea kiehtoo köyhempien huolettomampi elämä, vaikka hän myös kauhistelee vaikeuksia, joita köyhät kokevat päivittäin. Läpi elokuvan katsoja voi nähdä, mitä Rosen päässä liikkuu ihan vain Winsletin huikean roolityön ansiosta.
Köyhää Jack Dawsonia esittää Leonardo DiCaprio, joka on myös todella hyvä. DiCapriolta löytyy muutama heikompi hetki, mutta suurimmaksi osaksi hän on nappivalinta. Jack elää todella hilpeästi ja vapaasti, jolloin hän matkustelee ympäri maailman ilman huolta siitä, onko hänellä seuraavana yönä majapaikkaa. Jackille matka Titanicilla on toteen käyvä unelma ja onkin hauska katsoa, kuinka innoissaan hän on laivasta. Vaikka köyhä elämä onkin Jackille kaikki tarvittava, elokuvan aikana näkee, kuinka hän haaveilee hieman myös Rosen yläluokkaisesta elämästä. Myös DiCaprio tuo hahmon ajatukset hienosti esille ilman sanoja, mutta paikoitellen kun hän sanoo asioita, eivät sanat tule ulos kaikkein uskottavimmin. Billy Zane näyttelee Cal Hockleya, Rosen sulhasta, joka ei ole kovin mukava tapaus. Cal on itse asiassa aikamoinen kusipää, jolloin katsojana inhoaa häntä helposti. Hän on todella ylimielinen ja pitää itseään erittäin korkeassa asemassa. Cal ei tietenkään näe mitään arvokasta köyhässä Jackissa, eikä todellakaan pidä siitä, että Rosen ja Jackin välille syntyy romanssi. Calin ylimielisyys tulee inhottavien piirteiden lisäksi selville myös heti alkupäässä, kun hän korostaa, ettei edes Jumala voisi upottaa Titanicia, ja moittii Rosen taidemakua toteamalla, ettei jostain Picassosta tule koskaan mitään isoa. Uppoamistilanteessa hänen inhottavuutensa pääsee tietysti parhaiten esille. Sen lisäksi, että Cal ärsyttää katsojia suuresti, on Zanelle kuitenkin pakko nostaa hattua, sillä hän on erinomainen roolissaan. Hän on paskiainen, mutta hän saa roolin tuntumaan aidolta, eikä vedä hommaa yli. Muita hahmoja RMS Titanicilla ovat Rosen hienostunut äiti Ruth (Frances Fisher), jolle Jack ei ole minkään arvoinen; oikeasti Titanicilla ollut Margaret Brown (Kathy Bates), joka on juoruileva mutta hauska; ex-poliisi Lovejoy (David Warner), joka on Calin tavoin inhottava tyyppi; Jackin italialainen ystävä Fabrizio (Danny Nucci), joka on ihan huvittava heppu; hyväsydäminen Tommy (Jason Barry), joka matkustaa samassa hytissä Jackin ja Fabrizion kanssa; sekä oikeasti laivalla olleet kapteeni Smith (Bernard Hill), laivan suunnittelija Andrews (Victor Garber) ja rikas J. Ismay (Jonathan Hyde). Vaikka hahmoja on monta ja jokaiselle annetaan paljon ruutuaikaa, elokuva onnistuu kertomaan lähes jokaisen hahmon tarinan toimivasti ja yllättävän muistettavasti. Hahmojen näyttelijät ovat myös hyviä rooleissaan, jolloin heidän tarinansa kiinnostavat. Elokuvassa näytetään myös pätkiä 1990-luvulta, kun Bill Paxtonin näyttelemä Brock Lovett tutkii Lewis Abernathyn esittämän Lewisin kanssa Titanicin hylkyä. Näissä kohtauksissa esiintyy myös Gloria Stuart, joka toimii tarinan kertojana.
Titanic on aivan mielettömän hieno elokuva. Joillekin se voi olla liian pitkä leffa yli kolmen tunnin kestollaan, mutta minun mielestäni kyseessä on yksi niistä harvoista filmeistä, joissa pituus ei tunnu missään. Tarina kerrotaan niin mestarillisen taidokkaasti, ettei elokuvan aikana käy aika pitkäksi. Muutamia minuutteja siitä voisi leikata pois, mutta muuten en koskisi ollenkaan kestoon. Elokuvan upeasta kerronnasta viestii jo se, kuinka hyvin hahmot on kirjoitettu mukaan. Tarina keskittyy tietysti eniten Jackin ja Rosen romanssiin, mutta kolmituntiseen tarinaan mahtuu myös paljon muutakin. Pienemmistäkin sivuhahmoista oppii aina välillä jotain uutta, ja paikoitellen sitä kautta ymmärtää jotain enemmän päähenkilöistäkin. Mielestäni on aivan mahtavaa, että elokuva käyttää aikaa näyttääkseen välillä laivan työmiehiä tai kapteenin puuhia tai muita henkilöitä, jolloin uppoamishetkellä katsojana ymmärtää entistä paremmin, kuinka järkyttävästä tapahtumasta onkaan kyse. Ja vielä kun pienempienkin hahmojen osuudesta on saatu mielenkiintoiset, ei voi muuta kuin ihailla. Filmistä on saatu niin koukuttava, että aika kuluu siivillä sitä katsoessa ja ennen kuin huomaakaan, on elokuva jo puolessa välissä. Elokuvan keston lisäksi joillekin katsojille on ongelmana Rosen ja Jackin romanssin siirappisuus. Joidenkin mielestä filmi on todella imelä, mistä olen suuresti eri mieltä. Romantiikkapuoli ei koskaan riko hyvän maun rajoja, vaan siitäkin on saatu kiehtova ja uskottavan tuntuinen. Rakkaustarina on myös niin loistokkaasti luotu, että katsoja jää täysin sen lumoihin ja unohtaa kokonaan, että laiva tulee uppoamaan, minkä takia monet alunperin alkoivat katsomaan elokuvaa. Itse uppoamisosuus on aivan huikeasti toteutettu. Ei pelkästään se, miltä osio näyttää, vaan miltä se tuntuu. Tapahtuman traagisuus tulee täydellisesti esille ja silloin varsinkin on hienoa, että täysin nimettömiäkin hahmoja näytetään ympäri laivaa. On myös kauhistuttavaa seurata ihmisten toimintaa uppoamisen aikana. Jo leffan alkupäässä pohjustetaan, ettei pelastusveneitä ole kuin puolelle matkustajista, ja jo siinä kohtaa, kun laivan keula on alkanut pienesti painua veden alle, pelastusveneitä lasketaan vesille lähes tyhjinä, sillä varakkaat ihmiset eivät välitä muista kuin itsestään ja haluavat mahdollisimman nopeasti turvaan. Köyhät lukitaan laivan sisällä kaltereiden taakse, jotta he eivät pääsisi kannelle pelastusveneisiin ennen rikkaita. Pelastusliivitkään eivät tilanteessa auta, sillä vesi on niin hyytävän kylmää, että siellä jäätyy kuoliaaksi. Pakoon ei voi uida, sillä uppoava laiva aiheuttaa pyörteen, joka imaisee veden varassa olevia mukaansa syvyyksiin. Ja sitten on vielä se vaara, että kallistuva laiva saattaa katketa keskeltä ja iskeytyä satojen uivien päälle.
Kyseessä on äärimmäisen tunnerikas teos. Sen lisäksi, että uppoaminen saa katsojan kauhistelemaan traagisuuden takia, ja että Rosen ja Jackin romanssi tuottaa hymyn huulille (tai vastakohdan, riippuen katsojasta), on filmissä myös paljon muitakin tunteita. Elokuva sisältää muutamia riemua täynnä olevia hetkiä, kuten Jackin tunnetun "I'm the king of the world!" -huudon, kun Titanic lähtee satamasta, ja Rosen ja Jackin tanssin kolmannen luokan matkustajien kanssa. Leffan aikana saa myös nauraa muutamaan otteeseen, sekä siinä tietysti jännittää päähenkilöiden puolesta; sekä sen takia, selviävätkö he uppoamisesta, että sen takia, voiko heistä tulla pari inhottavan Calin takia. Filmin tunteet ovat voimakkaasti luotuja, eivätkä ne jätä kylmiksi. Vaikka mukana on tiettyjä hetkiä, jotka ihmiset kokevat kaikkein liikuttavimmiksi, itse herkistyin eniten juuri niissä kohdissa, jolloin näytetään tapahtumia nimettömien ihmisten kautta. Kuva, jossa iäkäs pariskunta halaa toisiaan, veden virratessa oven alta heidän hyttiinsä tai hetki, jossa äiti kertoo iltasatua kahdelle lapselleen, jotta he kuolisivat rauhallisesti nukkuessaan, ovat aidosti erittäin koskettavia hetkiä. On mestarillista näyttää välillä tällaisia tiiviitä kuvia ja välillä siirtyä laajaan kuvaan uppoavasta Titanicista, jolloin näkee hirveän kokonaisuuden ja kun ympärillä on vain kilometrikaupalla vettä, katsojana ymmärtää tilanteen vakavuuden.
Titanicista löytyy kuitenkin jotain, mistä en pidä. Elokuva alkaa 1990-luvulta, kun Brock Lovett yrittää löytää laivan hylystä arvokasta timanttia, Valtameren sydäntä. Tämä käynnistää kyllä tarinan toimivasti, mutta silti se saa aluksi filmin tuntumaan siltä kuin se kertoisi timantista, eikä laivasta tai romanssista. Myös elokuvan lopetus 1990-luvulla toimii, mutta ne muut kerrat, kun elokuvan aikana leikataan takaisin Brockin ja kumppaneiden luokse, upea tunnelma katkeilee ikävästi. Minua ei haittaa lainkaan kertojaääni. Se toimii täydellisesti, mutta mielestäni elokuvan alun ja lopun välissä ei pitäisi näyttää muuta kuin vuotta 1912. Ja totuus on myös se, että elokuva pärjäisi täysin ilman 1990-luvun kohtauksia, sillä katsojat haluavat nähdä Titanicin tapahtumat. Näitä 1990-luvun kohtia karsimalla Titanic olisi mielestäni täyden kympin mestariteos. Kliseistään huolimatta se on niin mestarillinen taidonnäyte, etten voi muuta kuin ihailla sen upeutta.
James Cameron on aiemmin ohjannut muitakin mestariteoksia, kuten Terminator - tuhoajan (The Terminator - 1984), Aliens - paluun (Aliens - 1986) ja oman suosikkiniTerminator 2: Tuomion päivän(Terminator 2: Judgment Day - 1991) ja vaikka pidänkin megahitti Avataria (2009) erittäin vaikuttavana elämyksenä, on Titanic mielestäni Cameronin viimeinen oikeasti upea elokuva. Hän on luonut filmiin upean tunnelman ja hänellä on taito kertoa tarinaa rauhallisesti, mutta kiehtovasti, jolloin kolmen tunnin kesto ei tunnu pitkältä. Hän on tehnyt loistotyötä myös käsikirjoituksen kanssa, vaikka mukaan onkin lipsahtanut muutama hölmömpi repliikki. Visuaalisesti Titanic on erittäin näyttävä elokuva. Leffa on kuvattu erittäin taidokkaasti ja varsinkin uppoamisosiossa sen valaisu on hyvin toteutettu. Visuaaliset efektit ovat paikoitellen pienesti kärsineet vuosien varrella, mutta jättimäisenä pienoismallina toteutettu laivalavaste korvaa sen puolen näyttävyydessään. Elokuvan lavasteet ovat aivan huikeasti toteutetut, kuten ovat myös asutkin. Äänimaailma leffassa on todella mainio, minkä lisäksi James Horner on tehnyt oivallista työtä säveltäessään musiikkeja elokuvaan. Ja onhan se pakko mainita myös Céline Dionin laulama "My Heart Will Go On" -kappale, josta voi olla montaa eri mieltä. Minusta kyseessä ei ole kovin ihmeellinen kipale, vaikka se jääkin soimaan päässä, mutta se sopii erittäin hyvin lopputekstien päälle, joten enpä toisaalta voi valittaa. Yhteenveto:Titanic on todella upea, koskettava ja kaunis elokuva. Siihen on saatu luotua erittäin voimakkaita tunteita, minkä lisäksi sen tarinankerronta on niin mestarillista, ettei sen kolmen tunnin kesto tunnu missään, vaan aika kuluu todella nopeasti. Kate Winslet ja Leonardo DiCaprio sopivat erinomaisesti Rosen ja Jackin rooleihin, ja heidän romanssistaan on saatu niin kiehtova, että katsojana helposti unohtaa tulevan uppoamisen. Itse uppoaminen on toteutettu huikean taidokkaasti. On hienoa, että välillä näytetään yksittäisten nimettömien ihmisten hetkiä ja välillä näytetään laajaa kuvaa, jossa näkyy uppoava laiva pienenä keskellä suurta valtamerta. Elokuvan tunnelma on luotu mielettömän upeasti. Sen näyttelijät ovat todella hyviä, sen lavasteet ovat tyylikkäitä, sen kuvaus on taidokasta ja monet hetket sisältävät suuria tunnelatauksia. Ohjaaja James Cameron on onnistunut loihtimaan lähes täyden kympin elokuvan, jonka ainoaksi ongelmaksi jäävät 1990-luvun kohtaukset, joista suurimman osan voisi ottaa pois kokonaisuudesta. Muuten kyseessä on yksi parhaista elokuvista, minkä tiedän ja suosittelen sen katsomista kaikille. Jokaiselle se ei toimi ja etenkin kovat äijät näkevät sen vain imelänä nyyhkyilynä, mutta tiedän, että on myös paljon niitä, jotka arvostavat elokuvaa kuten minä. Suosittelen sitä jo pelkästään sen takia, että leffa voitti yksitoista Oscaria ja se on maailman toiseksi menestynein elokuva. Sen merkitys elokuvakulttuurissa on niin valtava, että pakkohan se on edes kerran katsoa!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Titanic, 1997, Twentieth Century Fox, Paramount Pictures, Lightstorm Entertainment
Ohjaus: Peter Jackson Pääosissa: Elijah Wood, Ian McKellen, Sean Astin, Viggo Mortensen, John Rhys-Davies, Orlando Bloom, Bernard Hill, Dominic Monaghan, Billy Boyd, Hugo Weaving, Liv Tyler, Cate Blanchett, Miranda Otto, David Wenham, Karl Urban, John Noble, Ian Holm, Brad Dourif, Christopher Lee ja Andy Serkis Genre: fantasia, seikkailu, toiminta Kesto: 3 tuntia 21 minuuttia / Extended Edition: 4 tuntia 23 minuuttia Ikäraja: 12 / Extended Edition: 16
J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -fantasiakirjasarjaan (The Lord of the Rings - 1954-1955) perustuvat elokuvat Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring - 2001) ja Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia (The Lord of the Rings: The Two Towers - 2002) olivat kriitikoiden ylistämiä suurmenestyksiä, joille suorastaan sateli palkintoja. Vaikka toisen osan ilmestyttyä suuri osa yleisöstä oli sitä mieltä, että ohjaaja Peter Jackson oli todella tehnyt kunniaa kirjoille ja kääntänyt ne huikeasti elokuvamuotoon, eikä ollut pelkkä yhden elokuvan ihme, ilmassa leijui silti epäily siitä, voisiko hän onnistua vielä kolmannen kerran? Kyllä vain voi. Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu sai ensi-iltansa joulukuussa 2003 ja se voitti jälleen kriitikot ja fanit puolelleen, ja tuotti yli miljardi dollaria, mikä teki siitä siihen aikaan kaikkien aikojen toiseksi menestyneimmän elokuvan! Leffa sai käsittämättömän määrän palkintoehdokkuuksia, joista se voitti suurimman osan. Elokuva oli ehdolla esimerkiksi YHDESTÄTOISTA Oscar-palkinnosta (paras elokuva, ohjaus, sovitettu käsikirjoitus, puvustus, lavastus, leikkaus, musiikki, laulu, maskeeraus, erikoistehosteet ja äänitys) ja voitti niistä jokaisen, mikä teki siitä kolmannen elokuvan, joka on voittanut ennätykselliset 11 Oscar-palkintoa Ben-Hurin (1959) ja Titanicin(1997) lisäksi. Nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista elokuvista ja koko Taru sormusten herrasta -trilogiaa pidetään usein kaikkien aikojen parhaimpana elokuvatrilogiana. Ja myös minä olen sitä mieltä! Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu saattaa jopa olla suosikkielokuvani! Olen nähnyt filmin tietty monen monta kertaa trilogian muiden osien kanssa ja viime vuonna päätin ensimmäistä kertaa elämässäni katsoa koko trilogian yhden päivän aikana. Vaikka päivä olikin mahtava, oli kokemus niin tunteikas, etten uskonut pystyväni siihen uudestaan. Noh, alle vuosi myöhemmin tein saman uudestaan ja päätin myös kirjoittaa leffoista arvostelut.
Frodo ja Sam ovat jo erittäin lähellä päämääräänsä, mutta heitä johdattava Klonkku on laatinut kauhistuttavan juonen saadakseen Sormuksen takaisin itselleen. Rohanissa taistelusta toipuva joukko saa tietää, että Sauron suunnittelee iskua Gondoriin, aikeenaan tuhota ihmiskunnan rippeet. Gandalf lähtee varoittamaan Gondorin väkeä, samalla kun kuningas Théoden, Aragorn, Legolas, Gimli ja Rohanin sotilaat lähtevät keräämään lisää miehitystä, valmistautuakseen ratkaisevaan sotaan Keski-Maan herruudesta.
Elijah Wood tuo mahtavasti esille Frodon kärsimyksen, sillä Sormuksen taakka alkaa muuttua ylitsepääsemättömän sietämättömäksi. Frodo alkaa olla kuoleman partaalla, hän ei enää muista vanhoja hyviä asioita Konnusta ja hän on muutenkin hukassa siitä, kuka hän edes on. Katsojana alkaa jopa epäillä kykeneekö hän sittenkään suorittamaan tehtävänsä? Frodon hidasta vaipumista pimeyteen on tuskallista katsoa ja Wood tekee parhaan roolityönsä tässä filmissä. Suunnilleen yhtä tuskallista on katsoa, kuinka lojaali Samvais Gamgi (Sean Astin) joutuu vain seuraamaan sivusta hänen ystävänsä kärsimystä. Sam on koko sarjan yrittänyt olla kannustava ja optimistinen, mutta tässä leffassa voi huomata, että hänenkin uskonsa tehtävän onnistumisesta alkaa hiipua. Siitä syystä Samin täytyykin entistä lujemmin kerätä urheuttaan, minkä ansiosta Astin pääsee todella loistamaan tässä elokuvassa. Woodin tavoin myös Astin vetää Kuninkaan paluussa parhaimman suorituksensa. Matkaa vain vaikeuttaa Andy Serkisin esittämä Klonkku, joka yrittää tietty kaikkensa saadakseen Sormuksen takaisin ja on alkanut huomata, kuinka helposti Frodo on manipuloitavissa. Sormus myrkyttää heidän molempien mieltä, jolloin Samin on yhä vaikeampi pitää Frodoa järjissään. Serkis on toistamiseen aivan mieletön Klonkkuna, kenties jopa parempi kuin Kahdessa tornissa. Hän todella uppoutuu hahmonsa vietäväksi ja hänen ilmeensä vaihtumiset pöhköstä karmivaan ovat todella pelottavia. Hahmo muuttuu yhä uhkaavammaksi ja ennalta-arvaamattomaksi, jolloin jokainen kohtaus hänen kanssaan on ahdistava. Klonkkua onnistutaan myös syventämään hienosti, sillä elokuvassa näytetään hänen tarinansa, mistä edellisissä osissa vain vihjailtiin.
Viggo Mortensenin esittämän Aragornin on oikeasti aika viimein kohdata oma kohtalonsa. Aragorn on trilogian aikana noussut hitaasti sankariksi ja Kaksi tornia -elokuvan Helmin Syvänteen taistelun aikana hän selvästi alkoi hyväksymään, että nyt hänen olisi aika nousta kuninkaaksi. Mortensen on tuttuun tapaansa erinomainen roolissaan ja häneen on saatu arvokkuutta, ilman että hänestä katoaa ensimmäisestä osasta tuttu samooja. Ian McKellenin näyttelemä Gandalf-velho pääsee kunnolla vauhtiin Gondorin taistelussa, komentaessaan joukkoja ja taistellessaan örkkejä vastaan. Hahmo ei kuitenkaan muutu pelkäksi toimintastaraksi, vaan hän on edelleen sama vanha velho, joka jakaa viisauksia oikeina hetkinä. McKellenkin tuntuu pistävän kaikkensa peliin ja on hienoa nähdä hänet johtamassa armeijaa. Legolas-haltia (Orlando Bloom) ja Gimli-kääpiö (John Rhys-Davies) pääsevät jälleen ottamaan selvää, kumpi on parempi taistelussa. Hahmot tuovat taas hyvää huumoria mukaan muuten synkkään filmiin ja vaikka he kaiken aikaa kilpailevatkin, on päivänselvää, että heidän välille on muodostunut luja, käsin kosketeltavan todellinen ystävyys. Bloom ja Rhys-Davies ovat tietty aivan mahtavat osissaan. Hobittikaverukset Merri (Dominic Monaghan) ja Pippin (Billy Boyd) eivät tällä kertaa pääse olemaan leffan komediakevennys, mutta se ei todellakaan haittaa, sillä hahmoja hyödynnetään erinomaisesti elokuvan aikana. Hahmot on totuttu näkemään yhdessä, miksi onkin täydellistä, että tässä heidät erotetaan toisistaan ja he joutuvat selviämään yksin. Näin hahmoja onnistutaan syventämään ja he pääsevät loistamaan omilla tavoillaan, eivätkä vain kaksikkona. Merri ja Pippin pistetään myös todella ymmärtämään, kuinka koko maailman kohtalo on vaakalaudalla ja kun Sormuksen ritareiden aikana katsoja oletti, että heidän tehtävänsä olisi vain hauskuuttaa matkan ajan, on tämä sydäntäsärkevää. Monaghan ja Boyd pääsevät ensimmäistä kertaa tosissaan osoittamaan lahjakkuutensa ja Boyd jopa näyttää osaavansa laulaa!
Muutkin edellisistä osista tutut hahmot tekevät paluun. Arwen-haltian (Liv Tyler) täytyy tehdä suuria päätöksiä ja hänen isänsä, lordi Elrondin (Hugo Weaving) täytyy hyväksyä, ettei hän voi kontrolloida kaikkea. Leidi Galadriel (Cate Blanchett) taas on yhtä mystinen kuin ennenkin. Kuningas Théodenin (Bernard Hill) täytyy unohtaa oma uppiniskaisuutensa ja lähteä Gondorin apuun. Éowyn (Miranda Otto) ei todellakaan suostu jäämään kotiin, kun miehet taistelevat. Éomer (Karl Urban) lähtee sotaan, mutta hänen hahmonsa jää harmillisen vaisuksi. Kaikki näyttelijät tekevät kuitenkin mitä mainiointa työtä ja etenkin Tyler, Otto ja Hill parantavat suorituksiaan. David Wenhamin Faramir-hahmo saa syvyyttä lisää, kun elokuvassa esitellään hänen ja kuolleen Boromirin isä, Gondorin käskynhaltija Denethor, jota näyttelee John Noble. Tai no, esitellään ja esitellään, hahmohan esiintyi jo Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia -elokuvan pidennetyssä versiossa. Tässä hahmo esitellään kuitenkin kunnolla. Denethor ylistää Boromiria yli kaiken ja halveksuu Faramiria suunnattomasti - etenkin kun Faramir on yhä elossa, toisin kuin veljensä. Onkin todella surullista seurata, kuinka Faramir yrittää kaikkensa, jotta hän voisi todistaa isälleen olevansa tämän kunnioituksen arvoinen. Noblen suoritus on huikea, sillä hän saa luotua hahmostaan niin inhottavan ja vihattavan kuin vain voi. Ensimmäisessä elokuvassa lyhyesti nähty musta ratsastaja, eli sormusaave, eli nazgûl Angmarin Noitakuningas (Lawrence Makoare) nostetaan tässä örkkiarmeijan johtajaksi. Hahmo on karmiva, etenkin uuden kypäränsä ja kähisevän äänensä kanssa. Makoare esittää myös toista örkkikomentajaa, todella rumaa ja epämuodostunutta sellaista. Ohjaaja Peter Jacksonin voi muuten bongata elokuvan pidennetystä versiosta merirosvona.Pidennetyssä versiossa esiintyvät myös Christopher Leen esittämä Saruman-velho ja Brad Dourifin näyttelemä Grima.
Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu on jälleen synkempi, sekä mittaluokaltaan suurempi ja eeppisempi kuin sarjan edelliset elokuvat. Usein sanotaan, että "vähemmän on enemmän" ja "isompi ei tarkoita parempaa", mutta tässä tapauksessa eeppisyyden lisääminen johtaa parhaimpaan päätösosaan, mitä koskaan voisi toivoa. Jos kutsuin edellisiä osia täydellisiksi, niin Kuninkaan paluu on vieläkin täydellisempi, jos niin vain voi sanoa. Tämä elokuva on täynnä mitä huikeimpia kohtauksia, enkä tiedä mitään muuta filmiä, joka nostaisi ihoni kananlihalle niin usein kuin tämä. Leffassa kuullaan esimerkiksi kaksi elokuvahistorian vaikuttavimmista puheista ennen taistelua, minkä lisäksi itse taistelut ovat aivan häkellyttävän huikeita. Helmin Syvänteen taistelu oli jo eeppinen, mutta kokoluokaltaan se ei lopulta ole mitään verrattuna Gondorissa käytävään sotaan. Taistoa pohjustetaan elokuvan alusta alkaen, kasvattaen jännitystä, kunnes se lopulta purkautuu satojentuhansien örkkien marssiessa tuhoamaan ihmiskunnan viimeinenkin toivo.
Toivo on itse asiassa yksi elokuvan tärkeimmistä teemoista, mihin liittyy vahvasti sen vastakohta, epätoivo. Epätoivon tunne on todella vahvasti läsnä läpi leffan, kun kaikki alkavat menettämään toivonsa siitä, että Frodo jollain ihmeen kaupalla saisi Sormuksen tuhottua. Ihmiskuntaa ja muutenkin koko Keski-Maata kohtaava tuho tuntuu katsojassa asti, ja iloa on vaikea löytää mistään. Huumoria on hieman kyllä mukana, muttei samoissa määrin kuin aiemmin. Tämä ei todellakaan ole huono puoli, sillä tässä kohtaa liiallinen vitsailu vain rikkoisi karmaisevan tunnelman. Oikeina hetkinä elokuva kuitenkin tuo valoa esiin synkkien pilvien välistä. Gondorin hätäkokkojen sytytys ja niiden leviäminen vuorien halki Rohaniin asti on suuri toivon pilkahdus ja ai että, mitkä kylmät väreet se aiheuttaakaan! Kylmiä väreitä aiheuttaa myös tunneli, minne Klonkku johdattaa hobittikaksikkoa, mutta toisella, paljon inhottavammalla tavalla. Hyi hyi hyi, mitä siellä onkaan vastassa... Piinaava tunneli on erinomainen vastapaino Gondorissa käytävään sotaan. Molemmat ovat omilla tavoillaan jännittäviä, mutta kuitenkin niin erilaisia tapahtumia, ettei aika käy pitkäksi.
Kyseessä on jälleen kerran todella pitkä leffa. Jo pelkkä teatteriversio kestää 3 tuntia ja vartin, kun pidennetty versio kestää vielä tunnin kauemmin! Tylsistymistä ei kuitenkaan koskaan tapahdu. Epätoivon tunne pitää katsojaa tiukassa otteessaan, minkä lisäksi tarina on niin isosti liikkeessä, että siinä tapahtuu jatkuvasti jotain kiehtovaa. Suurta sotaa on rytmitetty hienosti tarjoamalla hengähdystaukoja ja näyttämällä välillä, mitä muualla tapahtuu - unohtamatta kuitenkaan Gondorissa koettavaa tuskaa. Yksi suosikkikohtauksistani on ehdottomasti, kun Billy Boyd eli Pippin osoittaa laulutaitonsa ja samalla näytetään matkaa taisteluun. Tämä on aivan uskomaton kohtaus ja kun elokuva on täynnä yhtä vaikuttavia hetkiä, olisi rikos viedä tältä ainuttakaan pistettä pois. Loppuhuipennuksessa kaikki panokset pistetään pöydälle ja katsoja seuraa sydän pamppaillen, miten tarinassa lopulta käy. Jotkut ovat kritisoineet leffaa siitä, että se sisältäisi "liian monta loppua", mutta omasta mielestäni ei voisi olla täydellisempää tapaa päättää tätä sarjaa. Olisi todella outoa, jos filmi päättyisi täysin töksähtäen, kun on juuri katsonut useita tunteja tätä matkaa. Lisäksi eri loput vievät kaikki juonikuviot hienosti päätökseensä. Näin elokuva myös antaa katsojalle aikaa jättää hyvästit hahmoille, jotka ovat muodostuneet niin rakkaiksi sarjan aikana.
Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu on visuaalisesti sarjan upein. Tehosteet ovat kestäneet aikaa erittäin hyvin. Jättimäiset sotakohtaukset on luotu huikeasti, entit kävelevät luontevammin, ja suuret olifantit ja Nazgûleiden ratsut ovat toteutettu hienosti. Klonkku on visuaalisesti täydellinen ja on hauskaa kuinka teknologian kehittymisen voi huomata tämän ja Kahden tornin Klonkun välillä, vaikka elokuvat ilmestyivät vuoden erolla toisistaan! Tunnelissa lymyilevä olento on karmiva luomus. Elokuva on kuvattu ja leikattu aivan täydellisesti. Gondorin taistelu pysyy hyvin kasassa, vaikka onkin pitkä ja siihen tuodaan jatkuvasti jotain uutta mukaan. Kun Rohanin hevosmiehet syöksyvät päin Mordorin armeijaa, niin kyllä menee iho kananlihalle! Lavasteet ovat myös aivan yhtä hienoja kuin ennenkin. Uusina paikkoina esitellään Gondor ja sormusaaveiden Minas Morgul, mitkä näkyivät todella lyhyesti Sormuksen ritareissa. Gondor on todella hienon näköinen, muttei tunnu kovin mukavalta paikalta asua, ollessaan pelkkää kivirakennelmaa. Minas Morgulia ympäröivä vihertävä valo tuo paikkaan mystisyyttä. Puvustus ja maskeeraus ovat myös yhtä täydellisiä kuin kahdessa edellisessä elokuvassa. Howard Shoren musiikki on kenties vieläkin huikeampaa kuin aiemmin ja se säestää mahtipontisesti massiivisia sotakohtauksia. Muutamia hienoimpia kohtia musiikillisesti ovat Minas Morgulin vihreän säteen ilmestyminen, tunneli ja loppuhuipennus. Shore todella ansaitsi Oscar-palkintonsa elokuvan musiikista.
Peter Jacksonin ohjaustyö on jälleen aivan mieletöntä. Hän todella todisti kykynsä näiden filmien kanssa, eikä kukaan muu olisi voinut tehdä Tolkienin kirjasarjalle oikeutta. Jacksonin rakkaus Tolkienin kirjoitusta kohtaan on niin käsittämättömän vahvasti läsnä, että se jo itsessään luo mukaan taianomaisuutta. Lisäksi filmin käsikirjoitus on myös erinomainen ja siinä liikutellaan palasia taas täydellisin tavoin. Itse asiassa tässä kohtaa täytyy yksinkertaisesti vain kehua yleisesti Jacksonin ja muiden panosta koko trilogiaan. Tämän hienompaa trilogiaa ei ole koskaan aiemmin tehty, eikä luultavasti tulla koskaan tekemään. Yksi isoimmista syistä tähän on, että elokuvat tehtiin samanaikaisesti. Ne kuvattiin suoraan putkeen ja jälkitöitä tehtiin päällekäin. Tämän vuoksi ne sulautuvat toisiinsa täydellisesti ja kun leffat katsoo saman päivän aikana, trilogia todella tuntuu yhdeltä pitkältä elokuvalta. Siis todella pitkältä. Muttei koskaan pitkästyttävältä. Niin hullua kuin se onkin, tämä leffasarja on tarkoitettu katsottavaksi kerralla. Yksittäisinä elokuvina ne eivät tietenkään toimi yhtä hyvin kuin kokonaisuutena. Elokuvat myös kuvastavat Tolkienin kirjoja täydellisesti siinä mielessä, että Tolkien halusi tehdä yhden kirjan, mutta erilaisista syistä hänen täytyi jakaa tarinansa kolmeen osaan. Sama kävi tavallaan myös elokuvien kanssa.
Trilogia on niin uskomattoman hyvin pistetty kasaan, ettei voi muuta kuin ihailla tekijöiden tarinankerronnan taitoja. Taru sormusten herrasta sisältää monen monta juonikuviota ja hahmokaarta, ja aika lailla jokainen niistä viedään päätökseensä Kuninkaan paluussa. Jokainen kerta, kun elokuva päättyy, itselleni jää todella outo olo. Elämä tuntuu yhtäkkiä tyhjältä, kun ei enää matkaakaan Frodon ja kumppaneiden kanssa. Sarjaan jää niin vahvasti koukkuun, että siitä irti päästäminen on kauheaa - mikä tietty kuvastaa täydellisesti itse Sormuksen koukuttavuutta. Tämä on myös yksi syy, miksi Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu on suosikkielokuvieni listalla toisella sijalla - sen katsominen on sellainen kokemus, mitä muut filmit eivät yksinkertaisesti onnistu tarjoamaan. Koko trilogia on tällainen kokemus, mutta kuten jo sanoin, Kuninkaan paluu tuntuu vielä täydellisemmältä kuin edeltäjänsä ja siksi se onkin selkeä suosikkini trilogiasta. Toisena tulee Sormuksen ritarit, joka on mitä parhain avausosa. Heikoimpana on Kaksi tornia, joka on kahden muun osan tavoin mestariteos, mutta se ei ole ihan yhtä huikea, sillä tavallaan se on "väliosa", jonka tehtävä on vain jatkaa siitä, mihin edellinen osa päättyi ja loppua siihen, mistä tarinan päättävä Kuninkaan paluu alkaa. Mutta kuten jo totesin, yhdessä nämä kolme elokuvaa tukevat toisiaan mestarillisesti ja luovat elokuvahistoriaa järisyttäneen saagan, millaista ei välttämättä koskaan enää nähdä.
Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluusta on kahden edellisen elokuvan tapaan olemassa Extended Edition, joka on noin tunnin pidempi versio elokuvasta. Se sisältää pidennettyjä ja myös kokonaan uusia kohtauksia, kuten Sarumanin mukanaolon, Legolaksen ja Gimlin juomakisa ja Merrin tarjoutumisen Rohanin sotilaaksi. Sarumanin esiintymisen poistaminen teatteriversiosta sai ymmärrettävästi kritiikkiä niskaansa, joten on hienoa nähdä Lee vielä kolmannenkin kerran roolissaan.
Blu-rayn kuvanlaatu on tuttuun tapaansa täydellinen. Viisilevyinen Blu-ray -julkaisu sisältää kolmen levyn verran lisämateriaalia. Ensimmäinen levy on nimeltään The Appendices Part 5: The War of the Ring ja siinä kerrotaan muutamassa dokumentissa kirjan muuntamista elokuvaksi. Toinen levy on nimeltään The Appendices Part 6: The Passing of an Age, jonka dokumenteissa käsitellään elokuvan tekoa ja jäähyväisiä sarjalle. Kolmas levy päättää Behind the Scenes -dokumentit, joita on jokaisen trilogian osan viisilevyisessä julkaisussa. Viisilevyinen Blu-ray -julkaisu sisältää juurikin Extended Editionin elokuvasta. Elokuva on kahdella levyllä ja puolessa välissä elokuvaa tulee tauko, jolloin levy täytyy vaihtaa. Lisämateriaalit ovat DVD-levyillä.
Yhteenveto:Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu on täydellinen päätös täydelliselle sarjalle. Olisin voinut ylistää näitä elokuvia loputtomiin, mutta näiden arvostelujen kirjoittaminen on kestänyt lähes yhtä kauan kuin itse elokuvien katsominen ja jossain kohtaa on viisainta pitää asiat lyhyinä ...ainakin jokseenkin lyhyinä. Kuninkaan paluu ei tunnu neljän tunnin elokuvalta, eikä sarjan katsominen kerralla putkeen ole todellisuudessa niin ylitsepääsemätön haaste, kuin miltä se kuulostaa. Yhteensä Extended Edition -versioina trilogia kestää noin 12 tuntia, eli siten saa helposti koko päivän kulumaan. Kyllä, olen niin nörtti, että katsoin trilogian läpi oma Valtasormus kaulassani ja pidän sitä myös nyt kirjoittaessani arvosteluja. Kuuntelin myös soundtrackit läpi pysyäkseni täysin tunnelmassa mukana. Aion jossain kohtaa käydä läpi Hobitti -trilogiankin (The Hobbit - 2012-2014), mutta siihen saattaa mennä aikaa. Yhden vuoden sisään Taru sormusten herrasta -trilogian katsominen kahdesti kerralla on loppujen lopuksi ihan tarpeeksi Keski-Maata vähäksi aikaa. Kiitos Peter Jackson ja kaikki muut, jotka olivat mukana tekemässä näitä elokuvia!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.3.2016 - Muokattu 22.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.lotr.wikia.com
The Lord of the Rings: The Return of the King, 2003, New Line Productions Inc
Ohjaus: Peter Jackson Pääosissa: Elijah Wood, Ian McKellen, Sean Astin, Viggo Mortensen, John Rhys-Davies, Orlando Bloom, Bernard Hill, Liv Tyler, Christopher Lee, Billy Boyd, Dominic Monaghan, Hugo Weaving, Miranda Otto, David Wenham, Brad Dourif, Karl Urban ja Andy Serkis Genre: fantasia, seikkailu, toiminta Kesto: 2 tuntia 59 minuuttia / Extended Edition: 3 tuntia 55 minuuttia Ikäraja: 12 / Extended Edition: 16
J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -fantasiakirjasarjaan (The Lord of the Rings - 1954-1955) perustuva elokuva Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring - 2001) oli Oscar-palkittu suurmenestys, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Tekijät olivat itse asiassa pelanneet varman päälle ja kuvanneet koko elokuvatrilogian kerralla! Jos ensimmäinen osa olisi siis ollut haukuttu floppi, olisivat tekijät olleet isossa pulassa. Jatko-osa vaati enemmän efektejä kuin ensimmäinen osa ja jos Sormuksen ritarit olisi ollut taloudellinen pettymys, olisi budjetista pitänyt luultavasti leikata. Näin ei onneksi käynyt ja tekijät pystyivät huojentuneena viimeistelemään jatko-osan ja julkaisemaan sen. Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia sai ensi-iltansa joulukuussa 2002 ja se oli vielä isompi hitti kuin edeltäjänsä, tuottaen lähes miljardi dollaria! Kriitikot ylistivät tätäkin elokuvaa ja se sai mm. 6 Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti 2 (parhaat ääni- ja erikoistehosteet) ja 9 BAFTA-ehdokkuutta, joista se voitti myös 2 (parhaat erikoistehosteet ja paras puvustus). Edellisen osan tavoin myös Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia on jäänyt elämään yhtenä elokuvahistorian ja fantasiagenren merkkiteoksena. Itselläni ei ole tämänkään leffan kanssa muistikuvaa siitä, milloin näin sen ensimmäisen kerran, mutta olin nähnyt koko trilogian jo ennen kuin aloitin koulun ja olen nähnyt leffat sen jälkeen moneen otteeseen uudestaan. Viime kesänä päätin katsoa koko trilogian yhden päivän aikana ja vaikka ajattelin sen jäävän ainoaksi kerraksi, kun teen niin, huomasin tänäkin vuonna tekeväni saman uudestaan. Toisaalta voisiko päivää paremminkaan viettää?
Sormuksen saattue on hajonnut. Hobitit Frodo ja Sam jatkaavat matkaansa kohti Mordoria, tuhotakseen Valtasormuksen ja heitä varjostaa häijy Klonkku-olento. Aragorn, Legolas ja Gimli jahtaavat uruk-hai -armeijaa, joka vie Merriä ja Pippiniä kohti Rautapihaa. Matkallaan kolmikko kohtaa vanhan ystävänsä, joka vie heidät Rohaniin, jonka kuninkaan mielen Saruman-velho on myrkyttänyt. Sarumanin aikeina on tuhota koko ihmisten maailma.
Elijah Wood jatkaa erittäin hyvin Frodo Reppulin roolissa. Hahmolle alkaa vähitellen käymään raskaaksi Sormuksen aiheuttama taakka ja hänen mielialansa vaihtelee nopeasti. On kiinnostavaa nähdä, miten arvaamattomaksi Frodon käytös voi mennä. Hän alkaa olla täysin hukassa ja toivoo entistäkin enemmän, ettei olisi joutunut lähtemään matkalle. Onneksi Frodon tukena on yhä Samvais Gamgi, jota esittää edelleen Sean Astin. Astin tuo hahmossaan esille uusia puolia ja hahmon täytyy todella kerätä rohkeutensa. Frodon ja Samin ystävyyttä syvennetään hienosti läpi elokuvan. Viggo Mortensenin näyttelemällä Aragornilla alkaa huoli painaa koskien hänen rakastaan Arwen-haltiaa (Liv Tyler). Aragorn yrittää yhä taistella kohtaloaan vastaan, mutta ympärillä olevat tapahtumat pakottavat häntä nousemaan yhä isommin johtoasemaan. Mortensen suoriutuu roolistaan yhtä hyvin kuin edellisessäkin elokuvassa - itse asiassa kenties jopa paremmin. Orlando Bloomin esittämän Legolas-haltian ja John Rhys-Daviesin esittämän Gimli-kääpiön kisailut taisteluiden tuoksinnassa tuovat huumoria mukaan elokuvaan. Hahmoilla on muitakin kohtauksia, jotka tuovat kevennystä muuten synkkään filmiin. Vaikka kääpiöt ja haltiat ovat vannoutuneita vihamiehiä, alkaa kaksikon välille muodostua lujaa ystävyyttä. Aragorn, Gimli ja Legolas ovat mahtava kolmikko, joiden seikkailua on kiehtovaa seurata.
Vaikka Legolas ja Gimli tuovat hauskuutta mukaan, ovat sarjan koomikot edelleen hobittikaverukset Merri (Dominic Monaghan) ja Pippin (Billy Boyd). Hahmot ovat kuitenkin joutuneet aikamoiseen pinteeseen, jolloin huumoria on aika vaikea löytää kuoleman tuijottaessa suoraan silmiin. Merristä ja Pippinistäkin löydetään uusia puolia, kun hahmoista tehdään välillä vakavampia, jolloin he eivät ole pelkästään sarjan narrit. Kaksikon väliset keskustelut ovat vielä parempia kuin edellisessä osassa ja Boyd ja Monaghan ovat loistavat rooleissaan! Elokuvassa nähdään myös vanhat tuttavuudet, paha Saruman-velho (fantastinen Christopher Lee), haltialordi Elrond (Hugo Weaving) ja tämän tytär Arwen. Liv Tyler tuo entistä paremmin herkkyyttä esille Arwenissa, kun taas Weaving osoittaa arvokkuuttaan tämän isän roolissa. Lee on entistäkin hurjempi Sarumanina ja hahmo luo hienosti uhkaa koko ihmiskunnalle uruk-hai-armeijallaan. Uusina tuttavuuksina elokuvassa esitellään Rohanin ihmishahmoja, kuten Bernard Hillin näyttelemä kuningas Théoden, Karl Urbanin esittämä Rohanin ratsastajien johtaja Éomer, tämän sisko Éowyn (Miranda Otto) ja luihu Grima Kärmekieli (Brad Dourif). Uudet hahmot ovat mainioita ja kiehtovia. Inhottava Grima pitää kuningas Théodenia kierossa otteessaan, eikä edes mahtava ja kuninkaalleen uskollinen taistelija Éomer voi tilanteelle mitään. Éowyn taas on kiinnostava hahmo, sillä hän ei suostu jäämään vain hoitamaan lapsia, kun miehet sotivat, vaan hän yrittää keksiä keinon päästä taistoon mukaan. Otto on oivallinen valinta Éowyniksi, kuten on myös Urban hänen veljekseen. Dourif sopii täydellisesti limanuljaska-Grimaksi ja Hillistä löytyy oikeaa ylhäisyyttä kuninkaaksi.
Uutuushahmoja ovat myös Boromirin veli Faramir (David Wenham) ja Puuparta, joka on Fangornin metsissä elävä (kirjaimellisesti elävä) puu, eli entti. Puupartaa ääninäyttelee Gimlin näyttelijä John Rhys-Davies. Hahmo puhuu hitaasti ja päästelee välillä outoja äännähdyksiä, joita on hauska kuunnella. Puuparta ei ole mikään paras runojen kertoja, mutta muuten hän on kiinnostava olento. Faramir jää tässä elokuvassa vielä aika paljonkin sivuun, mutta hänen hahmonsa esittely on toimiva ja Wenham on hyvä osassaan. Ehdottomasti elokuvan paras uutuus on Andy Serkisin esittämä Klonkku. Lasken hahmon nyt uutuudeksi, sillä Sormuksen ritareissa Klonkkua ei nähty lähes ollenkaan. Kyseessä on ehdoton suosikkihahmoni Taru sormusten herrasta -trilogiasta - hahmo on aivan mieletön! Sormus on kiduttanut Klonkkua vuosisatoja ja hänen mielensä on jakautunut kahtia. Klonkku on Sormuksen luoma ilkikurinen ja häijy persoona, kun taas Sméagol on se, joka hahmo oli ennen Sormuksen löytymistä. Nämä kaksi persoonaa nousevat vuorotellen esiin ja välillä hahmo jopa keskustelee itsensä kanssa! Ensimmäinen kohtaus, jossa hahmo tosissaan käy keskustelua itsekseen, on yksi koko elokuvasarjan parhaista. Se myös todella osoittaa Serkisin uskomattoman lahjakkuuden. Andy Serkis ei nimittäin vain ääninäytellyt hahmoa, vaan hän myös esitti Klonkun eleet ja ilmeet! Nämä liikkeet kuvattiin ja niiden pohjalta animaattorit loivat digitaalisen Klonkun. Serkis antaa tosissaan kaikkensa roolin eteen. Hän vääntäytyy ihan friikkeihin asentoihin ja onnistuu olemaan sekä karmiva että hupaisa. Ja hänen äänensä! Serkisin ääni Klonkulle on ihan ymmärrettävästi jäänyt elämään ihmisten mieliin ja elokuvahistoriaan. Täydellinen suoritus! Serkis olisi ehdottomasti ansainnut Oscar-palkinnon parhaasta miessivuosasta!
Elokuva jatkaa lähes suoraan siitä, mihin Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit päättyi, eikä siinä pahemmin selitellä aiempia tapahtumia, joten edellinen osa täytyy olla katsottuna. Leffa nappaa näin välittömästi mukaansa, eikä katsoja malta odottaa, millaisiin seikkailuihin ja vaaroihin hahmot tällä kertaa päätyvät. Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia on selvää jatkumoa kaikin puolin, mutta samalla se tuntuu myös hieman erilaiselta. Edellinen osa seurasi sormuksen saattuetta ryhmänä, mutta nyt kun porukka on hajalla, leffa keskittyy useampaan eri juonikuvioon. Lisäksi kyseessä on synkempi elokuva kuin edeltäjänsä. Seikkailun tuntu on mukana yhä, mutta ilmapiiri muuttuu tummemmaksi ja valo alkaa hiipua. Elokuvaan on saatu erinomaisen uhkaava ilmapiiri, sodan ja tuhon lähestyessä. Ja sodasta puheenollen, Sormuksen ritareiden taistelut Moriassa ja Parth Galenilla eivät ole mitään verrattuna tämän leffan Helmin Syvänteen taistelun mittaluokkaan. Elokuvan suuri taisto ihmisten ja uruk-hai-armeijan välillä on uskomattoman hienosti toteutettu. Siitä löytyy tietysti useita eeppisiä ja kylmiä väreitä nostattavia hetkiä, minkä lisäksi siinä tapahtuu vähän väliä jotain uutta, jolloin aika ei käy pitkäksi. Legolas ja Gimli tuovat myös kevennystä mukaan, jottei sota ole täysin ilotonta. Taistelusta voi muuten bongata ohjaaja Peter Jacksonin heittämässä keihään! Helmin syvänteen taistoa myös pohjustetaan pitkään, jotta katsojan tunnelma saadaan nostatettua korkealle. Yksi pysäyttävimmistä hetkistä on, kun ennen taistelua sotilaat alkavat valmistautua ja myös lapset joutuvat tarttumaan aseisiin. Elokuvassa on pari muutakin hienoa taistelua, mutta Helmin Syvänteen sota on ehdottomasti paras.
Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia ei kuitenkaan ole pelkkää mäiskettä, vaan mukaan mahtuu paljon muutakin. Aina välillä siirrytään näyttämään, mitä hobiteille kuuluu. Frodo ja Sam joutuvat kohtaamaan omat ongelmansa, eikä heillä ole muita enää tukenaan kuin toisensa. Merri ja Pippinkin joutuvat erilaisiin vaaroihin ja alkavat ymmärtämään paremmin maailmanmenoa. Erilaiset ystävyydet luovat mukaan syvyyttä ja muutamassa kohtaa aitoa koskettavuutta. Klonkun kohtaukset ovat aivan huippuja ja ne tarjoavat monia erilaisia tunteita. Elokuva tekee myös taidokkaasti sen, mitä mielestäni jokaisen jatko-osan pitäisi tehdä: laajentaa sarjan maailmaa. Kaksi tornia esittelee useita uusia puolia Keski-Maasta, minkä mahdollistaa juuri se, että hahmot ovat tällä kertaa erillään. Omasta mielestäni kyseessä ei ole ihan yhtä hyvä elokuva kuin Sormuksen ritarit, mutta tämäkin Taru sormusten herrasta -leffa ansaitsee ehdottomasti täydet pisteet! Kyseessä on ehdottomasti yksi parhaista jatko-osista ikinä!
Elokuvan tehosteet ovat kestäneet hyvin aikaa. Ainoa ongelma on oikeastaan taustakangastehoste kävelevän Puuparran takana. Tausta ei tunnu kuvissa kuuluvan yhteen liikkuvan hahmon kanssa. Muuten elokuva on visuaalisesti todella näyttävä. Varsinkin suuret massakohtaukset ja taistelut ovat erittäin upeita. Nazgûlien lentoliskoratsut ovat hienosti toteutettuja. Kalmansoiden vihreät aaveet ovat oikeasti karmivia, kuten myös örkkien hukkaratsut. Ja kuten jo aiemmin sanoin, Klonkku on täydellisesti toteutettu. Hahmosta on saatu niin todentuntuinen, että välillä jopa unohtaa sen olevan pääosin tietokoneella tehty! Hobittien ja kääpiöiden pituusero verrattuna ihmisiin on jälleen hyvin toteutettu. Välillä tosin voi huomata Gimlistä, ettei ruudulla ole John Rhys-Davies, vaan joku lyhyempi kaveri Gimli-naamio kasvoillaan. Elokuva on kuvattu mestarillisesti, kuten myös leikattu. Ensimmäisen osan "kököt" hidastuskuvat ovat poissa ja tässä elokuvassa käytetyt hidastukset ovat hyviä ja toimivia. Koko elokuvan ehkä jopa hienoin kuva on, kun näytetään koko uruk-hai-armeija Rautapihalla, Sarumanin pitäessä puhetta. Äänitehosteista on pakko sanoa, että Nazgûlien päästämät äänet ja Sormukseen keskittyvä ulina ovat huikeita. Elokuvan musiikki, josta vastaa edelleen Howard Shore, on yhtä loistavaa kuin edellisessäkin. Parhaimpana uutuutena musiikillisesti on Rohanissa kuultava teema, joka on hieman jopa surullinen, mutta siinä on silti mukana toimintaa. Elokuvassa on myös muutama laulu, kuten Klonkun hoilotus, hänen hakatessaan kalaa kiveä vasten, jolle nauran aina.
Lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat myös yhtä taidokasta kuin edellisessä. Uusina paikkoina nähdään Fangornin metsä, Kalmansuot, Mordorin Musta Portti, Edoras, Helmin Syvänne, ja Gondorin ja Mordorin välissä oleva Osgiliathin linnoitus. Jokainen paikka on jälleen hyvin erilainen ja ne viestivät taas Keski-Maan kulttuurieroista laajentaen sarjan maailmaa. Pienoismallit ovat yhtä huikeita kuin edellisessä elokuvassa. Puvustuksen osalta elokuvassa nähdään enemmän sota-asuja kuin edellisessä ja maskeeraajilla on ollut enemmän hommaa lukuisien örkkien ja monien taisteluhaavojen kanssa. Käsikirjoitus on erinomaisesti rakennettu - kenties jopa paremmin kuin edellisessä osassa, sillä tällä kertaa tarina keskittyy useampaan juonikuvioon, eikä seuraa vain yhtä joukkoa. Ja jälleen on pakko nostaa hattua Peter Jacksonin huikeille kyvyille pitää tällaista megapakettia kasassa näin täydellisesti. Etenkin suurten taistelukohtausten aikana Jackson vakuuttaa kysyillään.
Elokuvasta on Extended Edition, eli vajaan tunnin pidempi versio, jossa on pidennettyjä ja kokonaan uusia kohtauksia, kuten Samin ja Frodon kapuaminen vuorilla haltiaköyden avulla, puun hyökkääminen Merrin ja Pippinin kimppuun, Théodenin pojan hautajaiset ja Osgiliathin valtaamisen juhlistaminen, jossa esiintyvät Boromir, Faramir ja heidän isänsä Denethor, joka tulee teatteriversioissa mukaan vasta trilogian päätösosassa, Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluussa (The Lord of the Rings: The Return of the King - 2003). Katson trilogiasta aina juuri nämä pidennetyt versiot.
Blu-rayn kuvanlaatu on tietenkin aivan huikea, vaikka se valitettavasti myös samalla paljastaa muutamat aikaa nähneet green screen -tehosteet. Kuten edellisen elokuvan viisilevyisessä Blu-ray -julkaisussa, myös tässä on kolme levyä lisämateriaalia. Ensimmäinen levy on nimeltään The Appendices Part 3: The Journey Continues..., joka sisältää dokumentteja elokuvan suunnittelusta. Toinen levy on nimeltään The Appendices Part 4: The Battle for Middle-Earth Begins, jossa on monta dokumenttia koskien elokuvan tekoa. Kolmas levy The Two Towers Behind the Scenes jatkaa edellisen elokuvan dokumenttia. Viisilevyinen Blu-ray -julkaisu sisältää vain Extended Edition -version elokuvasta, joka on jaettu kahdelle levylle. Puolessa välissä elokuvaa levy täytyy vaihtaa. Lisämateriaalit ovat DVD-levyillä.
Yhteenveto:Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia ei ole ihan yhtä hyvä kuin edeltäjänsä, mutta on se silti täydellinen filmi ja yksi hienoimmista elokuvista maailmassa! Elokuva nappaa katsojan heti mukaansa jatkamalla suoraan siitä, mihin Sormuksen ritarit päättyi, eikä koskaan päästä irti. Kyseessä on vakavampi filmi kuin edeltäjänsä, mutta samaa seikkailuhenkeä löytyy silti. Filmi muuttuu sotaisampaan suuntaan ja Helmin Syvänteen taistelu on upeaa katseltavaa. Tarina on rakennettu eri tavalla kuin edellinen osa, elokuvan keskittyessä useampaan juonikuvioon. Rytmitys on jälleen täydellistä ja kaikki tapahtumat kiehtovat samalla lailla. Hahmot ja heidän näyttelijänsä ovat mahtavia, niin vanhat tutut kuin uudetkin henkilöt. Vaikka mukana on useita erinomaisesti kirjoitettuja hahmokaaria, elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Klonkku, joka on uskomattoman hyvin luotu Andy Serkisin huikean roolisuorituksen ja taidokkaiden animaattoreiden ansiosta. Elokuva on muutenkin visuaalisesti häikäisevä efektiensä, lavasteidensa ja kuvauksensa ansiosta. Jos pidit sarjan edellisestä osasta, pidät varmasti myös tästä. Suosittelen Taru sormusten herrasta: Kahta tornia ehdottomasti jokaiselle - kunhan ensimmäinen osa on nähty!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.3.2016 - Muokattu 17.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.alienationmentale.wordpress.com
The Lord of the Rings: The Two Towers, 2002, New Line Productions Inc
