Arvostelu: Bones and All (2022)

BONES AND ALL

Ohjaus: Luca Guadagnino

Pääosissa: Taylor Russell, Timothée Chalamet, Mark Rylance, André Holland, Michael Stuhlbarg, David Gordon Green, Chloë Sevigny, Jessica Harper ja Anna Cobb

Genre: draama, romantiikka, kauhu

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 18

Bones and All perustuu Camille DeAngelisin samannimiseen kirjaan vuodelta 2015. Vuonna 2019 ilmoitettiin, että kirjan pohjalta on tekeillä elokuva, jonka ohjaisi Antonio Campos. Kuitenkin kun koronaviruspandemia iski, suunnitelmat muuttuivat ja lopulta Campos poistui projektista ja hänen tilalle asteli Luca Guadagnino. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2021 ja nyt Bones and All saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin filmin erikoisesta tarinasta ja aloin positiivisin mielin odottamaan sen näkemistä. Kävinkin katsomassa leffan sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Nuori kannibaalinainen Maren lähtee etsimään äitiään, hänen pelokkaan isänsä hylättyä hänet. Matkallaan Maren kohtaa muita ihmissyöjiä ja rakastuu nuoreen Leehen.

Escape Room -kauhuleffoista (2019-) tuttu Taylor Russell nähdään Marenina, nuorena naisenalkuna, jolla on karmiva mieltymys ihmislihaan. Kun Maren ei vaikuta pääsevän eroon tästä houkutuksesta ja kannibalismi ottaa vallan hänestä yhä vain useammin, hänen yksinhuoltajaisänsä (André Holland) päättää luovuttaa ja jättää tytön oman onnensa nojaan. Russell on roolissaan kelvollinen, muttei oikein koskaan onnistu säväyttämään tosissaan. Katsojana ryhtyy seuraamaan mielenkiinnolla, kuinka nuoren ihmissyöjän matka etenee, kun yksin hylätty Maren päättää etsiä äitinsä.

     Elokuvassa nähdään myös ohjaaja Luca Guadagninon aiemmassa filmissä, Call Me by Your Namessa (2017) läpimurtoroolinsa tehnyt Timothée Chalamet kannibaalinuorukaisena Leenä, jonka matkaan Maren hyppää, sekä Mark Rylance, Michael Stuhlbarg ja uusien Halloween-elokuvien (2018-2022) ohjaaja David Gordon Green muina ihmissyöjinä, joita Maren matkallaan kohtaa. Chalamet hoitaa hommansa hyvin ja häneltä löytyy oivaa kemiaa Russellin kanssa, minkä lisäksi Stuhlbarg ja Green toimivat mainiosti vinksahtaneena kannibaaliduona, mutta elokuvan mieleenpainuvimman roolityön tarjoaa Rylance. Hän onnistuu olemaan todella karmiva ja epämiellyttävä, vaikka hänen hahmonsa, itsestään kolmannessa persoonassa puhuva Sully esittäytyykin lempeänä ja mukavana miehenä.

Bones and All jätti minulle ristiriitaisia tunteita ja minulta kestikin pari päivää pohdiskella näkemääni, ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan arvostelua elokuvasta. Lähtökohtaisesti se on todella veikeä ja omalaatuinen lajityyppisekoitus, elokuvan pitäessä sisällään kasvutarinaa tytöstä naiseksi, herkkää romantiikkaa, road trip -tyylistä kerrontaa, sekä kauhumaisia piirteitä kannibaalipuolen kautta. Jokin leffassa jätti kuitenkin sykähdyttämättä. Liekö sitten johtunut siitä, että olin juuri ennen tätä katsonut yhden vuoden isoimmista yllättäjistä, The Menun (2022), jota makustelin vielä innostuneesti, kun Bones and All pistettiin pyörimään tai sitten siitä, että olin edellisiltana nähnyt kohutun Terrifier 2:n (2022), jonka ällöttävien raakuuksilla mässäilyjen jälkeen Bones and Allin ihmissyöntikohtauksetkin tuntuivat todella kesyltä kamalta. Kyllä tästä verta löytyy ja muutaman kerran ihan näytetään, kun joku kannibaaleista alkaa pureskella uhrinsa ihoa rikki, mutta leffan korkea K18-ikärajaleima tuntuu silti liialliselta. Monissa K16-elokuvissa nähdään järkyttävämpää materiaalia.

Kyseessä ei kuitenkaan missään nimessä ole huono elokuva, vaikkei Bones and All tehnytkään minuun erityistä vaikutusta. Se on oikein hyvä filmi, joka tosiaan sisältää varsin omaperäisen kertomuksen. Ajoittain lajityyppimiksaus johtaa onnistuneen erikoisiin ratkaisuihin, toisinaan taas se tuntuu töksähtelevältä, kun hempeä musiikki soi ja pääpari lepertelee toisilleen ihmisten syönnistä. Elokuva pitää pääasiassa toimivasti mukanaan läpi parin tunnin kestonsa, johon mahtuu monenlaista tapahtumaa ja kohtaamista. Leirinuotiohetki Stuhlbargin ja Greenin hahmojen kera on yksi elokuvan koukuttavimmista ja siinä rakennetaan jännitettä tehokkaasti. Matkan varrelta löytyy hieman moraalista pohdiskelua ja väittelyä siitä, onko päähenkilöiden pakkomielteinen ihmisten syönti oikein vai väärin. Elokuvan on kuitenkin vaikea vakuuttaa katsojalleen, että olisi mitenkään oikein riistää toisen ihmisen henki omaksi ravinnoksi. Huomasin usein leffan aikani tuumivani, että nämä hahmot pitäisi saada lukkojen taakse.

David Kajganichin käsikirjoitus on siis hieman takkuileva, erityisesti loppupäässä, mikä on rakennettu kasaan aika kömpelösti. Itse finaali on tehokas, mutta siihen pääseminen ei tunnu loppuun asti mietityltä. Kajganighin tekstistä käy myös kyllä selväksi, että kyse on kirja-adaptaatiosta. Bones and All todella tuntuu filmatulta kirjalta niin hyvässä kuin myös pahassa. Ajoittain lukujen seuraaminen herättää tunnetta siitä kuin seuraisi tiivistettyä televisiosarjaa valkokankaalta. Hieman töksähtelevä leikkaus ei myöskään auta asiaa. Tekstin pohjalta Luca Guadagninon ohjaus on pääasiassa oikein mainiota. Hän rakentaa ilmapiiriä oivallisesti, vaikka voisi mennä vielä pidemmälle monessa kohtaa. Lisäksi hänellä on silmää vahvoille visuaalisuuksille. Bones and All on tyylikkäästi kuvattu. Lavasteet ovat erinomaiset, asut oivat ja maskeerauksetkin onnistuneet. Tehostetiimi suoriutuu hyvin tekoverellä täytettyjen ihmisnukkejen kanssa, joita näyttelijät ovat voineet repiä ja pureskella auki. Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Bones and All on vekkulimainen yhdistelmä monenlaisia lajityyppejä ja erikoisen jopa sensuelli kannibaalileffa. Taylor Russell sopii passelisti päärooliin nuoreksi ihmissyöjäksi, Mareniksi ja Timothée Chalamet suoriutuu hyvin osastaan Marenin ihastuksenkohteena Leenä. Nuorten väliltä löytyy oivaa kemiaa. Mark Rylance tarjoaa filmin parhaan roolityön mukavaa esittävänä, mutta silti epämiellyttävää tunnetta herättävänä Sullynä. Omaperäinen tarina vetää sujuvasti mukanaan ja kannibaalinuorten koettelemuksia ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena, vaikkei heidän tekoja hyväksykään. Useasti voi huomata ajattelevansa, että jonkun pitäisi saada Maren ja Lee lukkojen taakse. Elokuvasta löytyy herkkyyttä ja huumoria, mutta myös kauhumaista ilmapiiriä ja pari varsin jännittävää hetkeä. Silti jotain jää uupumaan ja lopputulos jää hieman vaisuksi. Kerronta on vähän ailahtelevaa ja loppupää töksähtelee jo tosissaan. Heikkouksineenkin Bones and All on varsin kelpo road tripiä, kasvukertomusta, rakkaustarinaa ja kannibalismia yhdistelevä teos, jollaista ei toista löydy. Guadagninon aiempien töiden ja romanttisten kauhukertomusten ystäville leffaa voikin suositella, mutta tuskin tästä edes kovassa nousussa olevan Chalametin myötä mitään menestystä tulee, sillä massayleisölle elokuva voi olla turhankin mojova ja outo pala purtavaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bones and All, 2022, Frenesy Film Company, Per Capita Productions, Vision Distribution, The Apartment, MeMo Films, 3 Marys Entertainment, Tenderstories, Ela Film, Excelsa, Serfis, Wise, Immobiliare Manila

Arvostelu: Suspiria (2018)

SUSPIRIA

Ohjaus: Luca Guadagnino
Pääosissa: Dakota Johnson, Tilda Swinton, Mia Goth, Angela Winkler, Renée Soutendijk, Ingrid Caven, Elena Fokina, Jessica Harper ja Chloë Grace Moretz
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 32 minuuttia
Ikäraja: 16

Suspiria on uusi versio kulttiklassikoksi muodostuneesta vuoden 1977 kauhuelokuvasta Suspiria. Uuden elokuvan teko lähti liikkeelle noin 30 vuotta alkuperäisen ilmestyttyä, ohjaaja Luca Guadagninon kysyessä alkuperäisen teoksen ohjaajalta, Dario Argentolta, voisiko tämän teoksesta tehdä uudelleenfilmatisoinnin. Argento suostui ja Guadagnino tarjosi projektia David Gordon Greenin ohjattavaksi, joka alkoi innolla työstämään elokuvaa, kunnes hänellä tuli riitaa studion kanssa ja päätti jättää projektin. Vuonna 2015 Guadagnino ilmoitti ohjaavansa uuden Suspirian itse. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2016 ja lopulta Suspiria sai ensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa. Suomeen filmi saapui marraskuun lopussa, mutta kiireiden takia en ehtinyt käydä katsomassa sitä ensi-iltaviikonloppuna. Itse en ole nähnyt alkuperäistä Suspiriaa, joten en innostunut samalla tavalla kuin monet muut, kun kuulin uudesta versiosta. Kiinnostuin siitä kuitenkin, kun näin sen trailerin ja aloin kuulla paljon kehuja. Minua ärsyttikin, kun en ehtinyt katsomaan leffaa heti, kun se ilmestyi, mutta menin heti seuraavana viikonloppuna katsomaan Suspirian Lasipalatsin Bio Rexiin tyttöystäväni kanssa.

1970-luvun lopulla amerikkalainen Susie Bannion saapuu Länsi-Berliiniin ja saa paikan arvostetusta tanssikoulusta. Koulu kätkee kuitenkin sisäänsä hirvittäviä salaisuuksia...

Pääroolissa Susie Bannonina nähdään Fifty Shades -elokuvista (2015-2018) tuttu Dakota Johnson, jonka roolituksesta olin aluksi todella skeptinen. Fifty Shades -filmeissä Johnson teki lähes totaalisen surkeaa näyttelijäntyötä ja pelkäsin hänen pilaavan Suspirian. Johnsonin esiintyminen parin kuukauden takaisessa Bad Times at the El Royalessa (2018) antoi kuitenkin pientä toivoa, sillä Johnson oli yllättävänkin kelvollinen roolissaan. Vasta tässä elokuvassa Johnson vakuutti minut taidoistaan ja pisti ihmettelemään, eikö hän edes yrittänyt Fifty Shadeseissa? Hänestä löytyy juuri oikeaa herkkyyttä, mitä Susien rooli vaatii, mutta myös selvää päättäväisyyttä ja halua osoittaa taitonsa. Tanssiessaan Johnson todella näyttää lahjansa ja liikkuu niin intensiivisen eläimellisesti, että hän on erinomainen valinta rooliinsa.
     Tanssikoulussa Susie tapaa mm. tanssiopettaja Madame Blancin (Tilda Swinton), ystävällisen tanssija Saran (Mia Goth), tanssija Olgan (Elena Fokina), sekä iäkkäät neiti Tannerin (Angela Winkler), neiti Hullerin (Renée Soutendijk) ja neiti Vendegastin (Ingrid Caven). Kaikki näyttelijät tekevät erittäin mainiota työtä. Goth tuo Johnsonin tavoin herkkyyttä esiin hienosti. Swinton on jo useita kertoja aiemminkin osoittanut olevansa äärimmäisen lahjakas näyttelijä ja osoittaa sen jälleen. Swinton on aivan mielettömän hyvä tässä elokuvassa ja näyttää, kuinka taipuvainen hän on tekemään erilaisia asioita, joihin monet muut eivät pysty. Myös Chloë Grace Moretz tekee lyhyen, mutta erittäin vaikuttavan esiintymisen yhtenä koulun tanssijoista.
     Elokuvassa on myös hahmo nimeltä tohtori Josef Klemperer, joka alkaa epäillä tanssikoulun toimintaa ja lähtee tutkimaan asiaa. Kyseessä on mitä sympaattisin tapaus, jolla on oma koskettava taustansa, mitä avataan läpi elokuvan. Klempererin näyttelijä tekee koko elokuvan parhaan roolisuorituksen - ei, vaan yhden koko vuoden parhaista roolisuorituksista. En paljasta, kuka häntä esittää, mutta sanonpahan vain, että kun sain näyttelijän selville filmin näkemisen jälkeen, suuni loksahti auki. Elokuva onnistui huijaamaan minua täydellisesti.

Suspiria sai suuni loksahtamaan auki pariinkin otteeseen jo elokuvaa katsoessani. Kyseessä on nimittäin yksi häiriintyneimmistä teoksista, minkä olen aikoihin nähnyt. Elokuvaa ei pelota näyttää mitä inhottavinta ja oudointa kuvastoa katsojalle, eikä tämä todellakaan ole helppo katselukokemus. Mukana on todella ahdistavia hetkiä, joita on suorastaan epämiellyttävää seurata. Mutta samalla katselua ei vain voi lopettaa, sillä Suspiria on samalla erittäin hypnoottinen kokemus. Se on kaunis sairaalla tavalla ja sairas kauniilla tavalla. Etenkin itse tanssikohtaukset tuntuvat lähes luonnottomilta ja ne onnistuvat samaan aikaan olemaan sekä pelottavia että kauniita. Elokuva lumoaa katsojansa ja vaikka järki sanoisi, että tästä koulusta on pakko päästä pois, on silti aivan pakko päästä tutkimaan sen salaisuuksia. Yleensä kauhuelokuvissa katsoja pyörittelee silmiään, kun hahmot menevät tarkastamaan, mikä päästää outoa ääntä kellarissa, mutta tätä katsoessa olisi itsekin valmis menemään sinne kellariin.

Jo ennen elokuvan näkemistä tiesin, että Suspiria tulisi jakamaan katsojat voimakkaasti kahtia. Leffaa menisivät katsomaan kauhusta intoilevat ihmiset, ja jotkut lähtisivät pois suuttuneina, sillä kyseessä ei olekaan perinteinen 2000-luvun hyppysäikyttelyraina ja toiset taas poistuvat onnellisina samasta syystä. Jotkut sanovat, ettei tämä edes ole kauhua, sillä elokuva ei vähän väliä säikäytä katsojaansa, kun taas toiset ihastelevat, ettei koko elokuvan aikana ole ainuttakaan äkkisäikäytystä, vaan filmin kauhu on enemmän psykologista. Itse kuulun ehdottomasti jälkimmäisiin. Suspiria on aivan erinomainen teos ja jatkaa tämän vuoden yllättävänkin hienoa kauhuputkea. Ensin äänillä kikkaileva Hiljainen paikka (A Quiet Place - 2018), sitten todella järkyttävä Hereditary - Pahan perintö (Hereditary - 2018) sekä sota-kauhu-yhdistelmä Overlord (2018) ja nyt Suspiria. Elokuva rakentaa upeasti tunnelmaa ja luo hyvin epämiellyttävän ilmapiirin. Alusta alkaen on selvää, että tässä koulussa on jotain pahasti pielessä. Ja sitten oikeissa kohdissa leffa alkaa tarjoilemaan veret seisauttavia kohtauksia ja äkillisiä painajaismaisia kuvia. Elokuva ei viljele niitä vimmalla, vaan ripottelee niitä harvakseltaan, jotta ne tuntuvat entistäkin voimakkaammilta. Loppuhuipennuksessa helvetti päästetään sitten valloilleen ja Suspiria vangitsee katsojansa totaalisesti.

Kaikesta kehumisesta huolimatta minulta kyllä löytyy hieman negatiivistakin sanottavaa elokuvasta. Suspirialla on kestoa kaksi ja puoli tuntia, ja vaikka ihailenkin sitä, kuinka filmi kertoo tarinansa rauhassa ja maltillisesti, löytyy leffasta leikkaamisen varaa. Suurimmaksi osaksi elokuva hyödyntää käsikirjoittamisen perussääntöä "näytä, älä kerro", mutta elokuvasta löytyy joitain kohtia, jotka tuntuvat olevan mukana vain, koska tekijät ovat pelänneet, ettei peruskatsoja pysy juonessa mukana, jos sitä ei selitä. Elokuvassa nähdään pari kohtaa, joissa hahmot juonittelevat ilkeyksiään ja nämä tuntuvat turhilta. Yhdessä toisessa kohtauksessa eräs hahmoista vahingossa kuulee heidän keskusteluaan ja silloin selitys on perusteltua, sillä katsoja saa tietää samat asiat hahmon kanssa. Katsojan ei pitäisi tietää enempää kuin hahmot, jotka selvittävät koulun mysteeriä. Tämän lisäksi leffassa on epilogi, jonka voisi leikata kokonaan pois, mikä lyhentäisi elokuvaa vartilla. Epilogissa selvitellään loppuun yksi sivujuoni, mutta filmin dramaattisuuden ja shokeeraamisarvon vuoksi olisi parempi, jos elokuva loppuisi siihen, mistä epilogi alkaa. Tämä olisi täydellisen pysäyttävä päätös ja jättäisi katsojan täysin sanattomaksi.

Suspirian ohjauksesta vastaa italialainen Luca Guadagnino, jonka tunnetuin työ taitaa olla aiemmin tänä vuonna Suomessa ilmestynyt rakkaustarina Call Me by Your Name (2017). Jo siinä Guadagnino näytti taitonsa kertoessaan tarinaansa rauhassa, mutta mielestäni Suspiria on paljon parempi taidonnäyte. Tämän leffan tarina sentään etenee kaiken aikaa, eikä tunnu junnaavan paikoillaan ja pyörittävän samanlaisia kohtauksia kerta toisensa perään. Guadagnino rakentaa huikeasti tunnelmaa ja tietää yksinkertaisia keinoja, joilla järkyttää katsojaansa voimakkaasti. David Kajganichin työstämä käsikirjoitus on loistava, mutta hän olisi tosiaan voinut miettiä joissain kohdissa, tarvitseeko tiettyjä asioita näyttää ja selittää. Tiettyjä ongelmia lukuunottamatta elokuva on todella taidokkaasti leikattu. Suspiria on muuten näyttävästi kuvattu, mutta kameran zoomaukset ovat hieman tökeröjä. Tämä on selvästi tekijöiden päättämä tyylikeino, mutta itse pidän enemmän siitä, kun kuvaaja itse liikkuu, sillä siten kuva on huomattavasti sulavampi. Valaisu on erinomaista etenkin tanssiesityksen aikana ja synkemmissä hetkissä, ja maskeeraus on Oscar-palkinnon arvoista työtä. Alkuperäinen Suspiria on tunnettu värien käytöstä ja tämä uusi versio hyödyntää muutamassa kohdassa räikeitä värejä taidokkaasti. Äänimaailma on hienosti rakennettu ja säveltäjä Thom Yorke on tehnyt mahtavaa työtä musiikkien kanssa.

Yhteenveto: Suspiria on hypnoottinen kauhukertomus, mikä todella järkyttää katsojaansa. Elokuva sisältää mitä inhottavinta ja häiriintyneintä kuvastoa, mutta samalla se onnistuu olemaan lumoavan kaunis. Samanaikaisesti leffa ällöttää ja ihastuttaa, ja vaikka tanssikoulussa on selvästi jotain pielessä, on sen salaisuuksia pakko päästä tutkimaan. Näyttelijät tekevät kaikki erittäin mainiota työtä - jopa Dakota Johnson, josta en ole aiemmin perustanut. Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin vanhan tohtori Klempererin näyttelijä. Ohjaaja Luca Guadagnino rakentaa huikeasti tunnelmaa, eikä kertaakaan luota äkkisäikäytyksiin. Hän luo psykologista kauhua ja aitoa jännitystä, mikä tekee katselukokemuksesta paikoitellen hyvinkin epämiellyttävän. Kauhun hetkiä on maltillisesti ja siten ne ovat entistä tehokkaampia. Elokuvan ainoa oikea ongelma on sen epilogi, mikä tuntuu latistavan tunnelmaa upean loppuhuipennuksen jälkeen. Epilogin voisikin poistaa kokonaan, jolloin filmi loppuisi todella pysäyttävästi ja saisi katsojan haukkomaan henkeä. Tästä huolimatta Suspiria kuuluu vuoden parhaimmistoon, mutten todellakaan voi suositella sitä kaikille. Nopeatempoisista böö-kauhurainoista pitäville tämä on luultavasti puuduttava kokemus, minkä lisäksi herkimmät saattavat nähdä tämän takia painajaisia vielä ensi vuonna. Jos taas pidät enemmän psykologisesta kauhusta, kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan Suspiria. Alkuperäisen leffan fanienkin kannattaa antaa tälle mahdollisuus ja minä aion mahdollisimman pian etsiä alkuperäisen filmin käsiini. Lopputekstien jälkeen nähdään muuten vielä lyhyt kohtaus...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Suspiria, 2018, Frenesy Film Company, Videa, First Sun, MeMo Films, Mythology Entertainment, Amazon Studios, K Period Media