Pääosissa: Julia Roberts, Ayo Edebiri, Andrew Garfield, Michael Stuhlbarg, Chloë Sevigny, Lío Mehiel, Thaddea Graham ja David Leiber
Genre: draama, jännitys
Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia
Ikäraja: 12
After the Hunt on Luca Guadagninon uusi elokuva. Nora Garrett työsti elokuvan käsikirjoituksen ja Guadagnino ilmoitti tekevänsä sen pohjalta leffan alkuvuodesta 2024. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden heinäkuussa ja After the Hunt sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla tämän vuoden elokuussa. Nyt elokuva saapuu Suomeen ja itse olen odottanut sen näkemistä kiinnostuneena ohjaajan ja näyttelijäkaartin vuoksi. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa After the Huntin sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.
Kun Yalen yliopistolla eräs opiskelijoista syyttää professoriaan seksuaalisesta ahdistelusta, arvostettu filosofian professori Alma Imhoff joutuu erikoiseen välikäteen.
Julia Roberts näyttelee Alma Imhoffia, filosofian professoria Yalen yliopistolla. Alma on ansioitunut urallaan ja häntä pidetään korkeassa arvossa niin opettajien kuin opiskelijoiden keskuudessa. Naisen asema kuitenkin horjuu, kun hänen oppilaansa Maggie (Ayo Edebiri) syyttää Alman kollegaa Hankia (Andrew Garfield) seksuaalisesta ahdistelusta eräiden illanistujaisten jälkeen. Vaikka Alma on naimisissa rakastavan miehensä Frederikin (Michael Stuhlbarg) kanssa, on naisella ollut jo pidemmän aikaa salasuhde Hankin kanssa. Nainen joutuukin pohtimaan, tukeeko salarakastaan, vai oppilastaan, potentiaalisesti vaarantaen uransa, jos hänen omat salaisuutensa paljastuvat. Roberts, Edebiri, Garfield ja Stuhlbarg ovat kaikki erittäin hyviä rooleissaan. Robertsista löytyy oikeaa arvokkuutta professorirooliinsa, Edebiri tulkitsee vakuuttavasti hahmonsa ahdistusta, Garfield onnistuu olemaan niin hurmaava kuin lipeväkin ja Stuhlbarg varastaa show'n hupsuttelevana aviomiehenä, jolle toivoisi parempaa.
Elokuvassa nähdään myös Chloë Sevigny yliopistolla työskentelevänä tohtori Kim Sayersina. Sevigny suoriutuu parista kohtauksestaan passelisti, mutta harmillisesti hän joutuu tyytymään aika raakileeksi jäävään hahmoon.
Jopa taitavat elokuvantekijät kompastelevat toisinaan, etenkin jos puskevat uusia teoksia teattereihin kuin liukuhihnalta. After the Hunt on jo kolmas elokuva Luca Guadagninolta puolentoista vuoden sisällä mahtavan tennisdraama Challengersin(2024) ja erittäin mainion Queerin(2024) jälkeen ja selvästi heikoin tästä kolmikosta. Suurin syy tälle on Nora Garrettin kertakaikkisen kömpelö käsikirjoitus, joka kompuroi vaivaannuttavasti käsitellessään isoja ja ajankohtaisia aiheita. On jo lähtökohtaisesti omituinen idea työstää tarinaa opiskelijasta, joka syyttää professoriaan ahdistelusta, mutta kertoa koko tarina toisen professorin vinkkelistä. On toki kiinnostavaa nähdä, miten Alma suhtautuu tähän, sillä hän ei tiedä kumman puolelle hän haluaisi kohun keskellä asettua, osittain johtuen omasta menneisyyden traumastaan. Mutta kun leffa ryhtyy maalailemaan Almasta tarinan uhria, koska hän joutui ikävän tapauksen välikäteen, kulmat kohoilevat katsomossa yhä useammin.
Elokuvassa olisi ainesta herkulliseen psykologiseen trilleriin ja ajoittain seasta löytyy hyviä kohtauksia ja vahvoja kohtaamisia hahmojen välillä. Mutta leffan tapa käsitellä aiheitaan Me Too -liikkeestä patriarkkayhteiskuntaan on turhauttavan tönkköä, etenkin kun lopulta tuntuu, ettei leffalla kuitenkaan ole paljoa sanottavanaan, eikä tapahtumilla ole pahemmin vaikutusta keneenkään. Guadagninon ohjaus on myös omituisen kuivaa. Hän on venyttänyt napakan jännäridraaman ylipitkäksi, jolloin After the Hunt tuntuu toisinaan jopa laahaavan. Hyvät näyttelijät pelastavat sen, minkä pystyvät, mutta lopulta leffa jää harmillisen latteaksi ja ainakin toistaiseksi heikoimmaksi elokuvaksi Guadagninolta, jonka olen nähnyt.
Teknisestikin After the Hunt on ailahteleva teos. Elokuva on pätevästi kuvattu, mutta leikkaus on jäänyt turhan venytetyksi. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit hoitavat tonttinsa ansiokkaasti, mutta äänimaailma oli omasta mielestäni häiritsevä, toisinaan jopa ärsyttävä. Erikoisena tehokeinona käytetty kellontikitys kävi hermoilleni, minkä lisäksi Nine Inch Nailsinakin tunnettujen Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit kuulostavat lähinnä siltä, että joku lapsi olisi päästetty ensi kertaa pimpottelemaan pianoa miten sattuu.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
After the Hunt, 2025, Big Indie Pictures, Frenesy Film Company, Imagine Entertainment
Pääosissa: Taylor Russell, Timothée Chalamet, Mark Rylance, André Holland, Michael Stuhlbarg, David Gordon Green, Chloë Sevigny, Jessica Harper ja Anna Cobb
Genre: draama, romantiikka, kauhu
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 18
Bones and All perustuu Camille DeAngelisin samannimiseen kirjaan vuodelta 2015. Vuonna 2019 ilmoitettiin, että kirjan pohjalta on tekeillä elokuva, jonka ohjaisi Antonio Campos. Kuitenkin kun koronaviruspandemia iski, suunnitelmat muuttuivat ja lopulta Campos poistui projektista ja hänen tilalle asteli Luca Guadagnino. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2021 ja nyt Bones and All saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin filmin erikoisesta tarinasta ja aloin positiivisin mielin odottamaan sen näkemistä. Kävinkin katsomassa leffan sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.
Nuori kannibaalinainen Maren lähtee etsimään äitiään, hänen pelokkaan isänsä hylättyä hänet. Matkallaan Maren kohtaa muita ihmissyöjiä ja rakastuu nuoreen Leehen.
Escape Room -kauhuleffoista (2019-) tuttu Taylor Russell nähdään Marenina, nuorena naisenalkuna, jolla on karmiva mieltymys ihmislihaan. Kun Maren ei vaikuta pääsevän eroon tästä houkutuksesta ja kannibalismi ottaa vallan hänestä yhä vain useammin, hänen yksinhuoltajaisänsä (André Holland) päättää luovuttaa ja jättää tytön oman onnensa nojaan. Russell on roolissaan kelvollinen, muttei oikein koskaan onnistu säväyttämään tosissaan. Katsojana ryhtyy seuraamaan mielenkiinnolla, kuinka nuoren ihmissyöjän matka etenee, kun yksin hylätty Maren päättää etsiä äitinsä.
Elokuvassa nähdään myös ohjaaja Luca Guadagninon aiemmassa filmissä, Call Me by Your Namessa (2017) läpimurtoroolinsa tehnyt Timothée Chalamet kannibaalinuorukaisena Leenä, jonka matkaan Maren hyppää, sekä Mark Rylance, Michael Stuhlbarg ja uusien Halloween-elokuvien (2018-2022) ohjaaja David Gordon Green muina ihmissyöjinä, joita Maren matkallaan kohtaa. Chalamet hoitaa hommansa hyvin ja häneltä löytyy oivaa kemiaa Russellin kanssa, minkä lisäksi Stuhlbarg ja Green toimivat mainiosti vinksahtaneena kannibaaliduona, mutta elokuvan mieleenpainuvimman roolityön tarjoaa Rylance. Hän onnistuu olemaan todella karmiva ja epämiellyttävä, vaikka hänen hahmonsa, itsestään kolmannessa persoonassa puhuva Sully esittäytyykin lempeänä ja mukavana miehenä.
Bones and All jätti minulle ristiriitaisia tunteita ja minulta kestikin pari päivää pohdiskella näkemääni, ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan arvostelua elokuvasta. Lähtökohtaisesti se on todella veikeä ja omalaatuinen lajityyppisekoitus, elokuvan pitäessä sisällään kasvutarinaa tytöstä naiseksi, herkkää romantiikkaa, road trip -tyylistä kerrontaa, sekä kauhumaisia piirteitä kannibaalipuolen kautta. Jokin leffassa jätti kuitenkin sykähdyttämättä. Liekö sitten johtunut siitä, että olin juuri ennen tätä katsonut yhden vuoden isoimmista yllättäjistä, The Menun (2022), jota makustelin vielä innostuneesti, kun Bones and All pistettiin pyörimään tai sitten siitä, että olin edellisiltana nähnyt kohutun Terrifier 2:n (2022), jonka ällöttävien raakuuksilla mässäilyjen jälkeen Bones and Allin ihmissyöntikohtauksetkin tuntuivat todella kesyltä kamalta. Kyllä tästä verta löytyy ja muutaman kerran ihan näytetään, kun joku kannibaaleista alkaa pureskella uhrinsa ihoa rikki, mutta leffan korkea K18-ikärajaleima tuntuu silti liialliselta. Monissa K16-elokuvissa nähdään järkyttävämpää materiaalia.
Kyseessä ei kuitenkaan missään nimessä ole huono elokuva, vaikkei Bones and All tehnytkään minuun erityistä vaikutusta. Se on oikein hyvä filmi, joka tosiaan sisältää varsin omaperäisen kertomuksen. Ajoittain lajityyppimiksaus johtaa onnistuneen erikoisiin ratkaisuihin, toisinaan taas se tuntuu töksähtelevältä, kun hempeä musiikki soi ja pääpari lepertelee toisilleen ihmisten syönnistä. Elokuva pitää pääasiassa toimivasti mukanaan läpi parin tunnin kestonsa, johon mahtuu monenlaista tapahtumaa ja kohtaamista. Leirinuotiohetki Stuhlbargin ja Greenin hahmojen kera on yksi elokuvan koukuttavimmista ja siinä rakennetaan jännitettä tehokkaasti. Matkan varrelta löytyy hieman moraalista pohdiskelua ja väittelyä siitä, onko päähenkilöiden pakkomielteinen ihmisten syönti oikein vai väärin. Elokuvan on kuitenkin vaikea vakuuttaa katsojalleen, että olisi mitenkään oikein riistää toisen ihmisen henki omaksi ravinnoksi. Huomasin usein leffan aikani tuumivani, että nämä hahmot pitäisi saada lukkojen taakse.
David Kajganichin käsikirjoitus on siis hieman takkuileva, erityisesti loppupäässä, mikä on rakennettu kasaan aika kömpelösti. Itse finaali on tehokas, mutta siihen pääseminen ei tunnu loppuun asti mietityltä. Kajganighin tekstistä käy myös kyllä selväksi, että kyse on kirja-adaptaatiosta. Bones and All todella tuntuu filmatulta kirjalta niin hyvässä kuin myös pahassa. Ajoittain lukujen seuraaminen herättää tunnetta siitä kuin seuraisi tiivistettyä televisiosarjaa valkokankaalta. Hieman töksähtelevä leikkaus ei myöskään auta asiaa. Tekstin pohjalta Luca Guadagninon ohjaus on pääasiassa oikein mainiota. Hän rakentaa ilmapiiriä oivallisesti, vaikka voisi mennä vielä pidemmälle monessa kohtaa. Lisäksi hänellä on silmää vahvoille visuaalisuuksille. Bones and All on tyylikkäästi kuvattu. Lavasteet ovat erinomaiset, asut oivat ja maskeerauksetkin onnistuneet. Tehostetiimi suoriutuu hyvin tekoverellä täytettyjen ihmisnukkejen kanssa, joita näyttelijät ovat voineet repiä ja pureskella auki. Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan.
Yhteenveto:Bones and All on vekkulimainen yhdistelmä monenlaisia lajityyppejä ja erikoisen jopa sensuelli kannibaalileffa. Taylor Russell sopii passelisti päärooliin nuoreksi ihmissyöjäksi, Mareniksi ja Timothée Chalamet suoriutuu hyvin osastaan Marenin ihastuksenkohteena Leenä. Nuorten väliltä löytyy oivaa kemiaa. Mark Rylance tarjoaa filmin parhaan roolityön mukavaa esittävänä, mutta silti epämiellyttävää tunnetta herättävänä Sullynä. Omaperäinen tarina vetää sujuvasti mukanaan ja kannibaalinuorten koettelemuksia ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena, vaikkei heidän tekoja hyväksykään. Useasti voi huomata ajattelevansa, että jonkun pitäisi saada Maren ja Lee lukkojen taakse. Elokuvasta löytyy herkkyyttä ja huumoria, mutta myös kauhumaista ilmapiiriä ja pari varsin jännittävää hetkeä. Silti jotain jää uupumaan ja lopputulos jää hieman vaisuksi. Kerronta on vähän ailahtelevaa ja loppupää töksähtelee jo tosissaan. Heikkouksineenkin Bones and All on varsin kelpo road tripiä, kasvukertomusta, rakkaustarinaa ja kannibalismia yhdistelevä teos, jollaista ei toista löydy. Guadagninon aiempien töiden ja romanttisten kauhukertomusten ystäville leffaa voikin suositella, mutta tuskin tästä edes kovassa nousussa olevan Chalametin myötä mitään menestystä tulee, sillä massayleisölle elokuva voi olla turhankin mojova ja outo pala purtavaksi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bones and All, 2022, Frenesy Film Company, Per Capita Productions, Vision Distribution, The Apartment, MeMo Films, 3 Marys Entertainment, Tenderstories, Ela Film, Excelsa, Serfis, Wise, Immobiliare Manila
Ohjaus: Mary Harron Pääosissa: Christian Bale, Reese Witherspoon, Chloë Sevigny, Justin Theroux, Willem Dafoe, Jared Leto, Matt Ross, Josh Lucas, Cara Seymour ja Samantha Mathis Genre: trilleri, komedia, kauhu Kesto: 1 tunti 41 minuuttia Ikäraja: 16
Amerikan psyko perustuu Bret Easton Ellisin samannimiseen kirjaan vuodelta 1991. Tuottaja Edward R. Pressman osti kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään leffaa. Alunperin David Cronenbergin oli tarkoitus ohjata elokuva ja sitä piti tähdittää Johnny Depp, mutta suunnitelmat muuttuivat, kun Cronenberg hiillosti kirjailija Ellisiä työstämään filmin käsikirjoituksen, vaatien tätä muuttamaan paljon asioita. Cronenberg korvattiin Mary Harronilla, joka teki käsikirjoituksen yhdessä leffassa näyttelevän Guinevere Turnerin kanssa. Harron valitsi päärooliin siihen aikaan lähes tuntemattoman Christian Balen, mutta tuotantoyhtiö Lionsgate vaati pääosaan Edward Nortonia tai Leonardo DiCapriota. DiCaprio kiinnostui, mutta halusi vaihtaa ohjaajaksi Oliver Stonen, Martin Scorsesen tai Danny Boylen. Lionsgate otti Stonen mukaan projektiin, mistä yhä ohjaajana toimiva Harron suuttui. Stone ei kuitenkaan pitänyt DiCaprion jatkuvasta ohjeistuksesta ja jätti projektin, ja lopulta DiCapriokin päätti tehdä tämän sijaan The Beachin (2000) Danny Boylen kanssa. Bale oli rakastunut Ellisin kirjaan ja halusi intohimoisesti tehdä tämän leffan, joten hän ei ollut kuukausiin suostunut ottamaan mitään rooleja vastaan, jotta olisi varmasti vapaa tätä elokuvaa varten. Lionsgate yritti vielä suostutella Ewan McGregoria pääosaan, mutta kun tämä ei halunnut, yhtiö antoi lopulta Harrenin ohjata leffan ja Balen tähdittää sitä, mutta sillä ehdolla, että budjetti puolitettaisiin. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 1999 ja Amerikan psyko sai vihdoin maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 21. tammikuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva ei ollut kummoinen hitti ja se jakoi mielipiteet voimakkaasti kahtia, toisten ylistäessä leffaa ja toisten haukkuessa sitä. Vuosien varrella leffa on kerännyt vannoutuneen fanikuntansa ja nykyään sitä pidetään jonkin sortin kulttiklassikkona. Itse en ollut aiemmin nähnyt elokuvaa, mutta olen kuullut siitä paljon kehuja ja yleensä kaikki järkyttyvät, kun kuulevat, etten ole nähnyt sitä. Kun huomasin, että Amerikan psyko täyttää nyt 20 vuotta, tiesin, että oli vihdoin ja viimein aika katsoa se. Itse asiassa Filmikela-arvostelusivua kirjoittava ystäväni näytti sen minulle, ilman että tiesin, mitä olin alkamassa katsomaan.
Patrick Bateman on menestynyt liikemies, joka syö työkumppaneidensa ja naisystäviensä kanssa hienoissa ravintoloissa. Tämä on kuitenkin pelkkä naamio, sillä todellisuudessa Patrick on psykopaatti, jonka häikäilemätön luonne on vasta puskemassa kunnolla esiin...
Onneksi ohjaaja Mary Harron piti pintansa ja vaati Christian Balen päärooliin, sillä ei tätä roolia voisi kukaan muu hoitaa. Bale on aivan mielettömän mahtava tässä leffassa, eikä mikään ihme, että monet pitävät Patrick Batemania yhä hänen parhaimpana roolisuorituksenaan! Bale on tunnettu siitä, että hän todella, siis todella uppoutuu rooleihinsa ja hän onkin vuosien varrella niin laihduttanut kuin lihottanut itsensä sairailla tavoilla ja monet ovatkin huolissaan hänen terveydestään. Tässä Bale ei niinkään muuta vartaloaan, mutta hän omistautuu psykopaatin roolille sellaisella antaumuksella, että se on jo pelottavaa itsessään. Balen silmistä kiiltää hulluus, kun Patrick pääsee öisin vauhtiin ja päivisin taas hän hymyilee, mutta Balen silmistä paistaa tyhjyys. En tiedä, olenko koskaan nähnyt elokuvassa näin vakuuttavaa kuvausta psykopaatista, vaikkakin Javier Bardem Anton Chigurhina Menetetyssä maassa (No Country for Old Men - 2007) pääsee lähelle. Patrick Bateman on suorastaan täydellisesti kirjoitettu ja näytelty hahmo, ja hänen matkaansa on äärimmäisen kiehtovaa seurata - vaikka hän tekisi kuinka sairaita asioita. Elokuvassa nähdään myös mm. Reese Witherspoon Patrickin naisystävänä, Willem Dafoe etsivänä, Cara Seymour prostituoituna, Chloë Sevigny Patrickin sihteerinä, sekä Jared Leto, Justin Theroux, Matt Ross, Josh Lucas ja Bill Sage Patrickin työkumppaneina. Sivuhahmot jäävät todella yksiulotteisiksi tapauksiksi, mikä ei kuitenkaan ole ongelma. Tällä ratkaisulla selvästi korostetaan sitä, kuinka kenelläkään muulla ei ole merkitystä Patrickille, jolloin heillä ei pitäisi olla merkitystä katsojallekaan.
Amerikan psyko vie katsojansa mestarillisesti Patrick Batemanin pään sisälle. Tähän vaikuttaa jo vahvasti Patrickin kertojaääni, mikä ei tosin niinkään selitä juonta, vaan selostaa Patrickin tekemiä huomioita ja ajatuksia. Patrick selostaa todella pikkutarkasti esimerkiksi ihonhoitotuotteistaan, suosikkiartisteistaan ja käyntikortistaan, joilla ei ole niinkään väliä juonen etenemisen kannalta, mutta ne antavat katsojalle täydellisen käsityksen siitä, kuinka tarkka hän on asioista. Patrickille kontrolli on äärettömän tärkeää ja hän muuttuukin hyökkääväksi heti, kun ei enää hallitse tilannetta. Patrick ei välitä mistään muusta kuin itsestään ja omasta tyydytyksestään, oli kyse sitten seksistä (jolloin hän tosin osoittaa jälleen itsekeskeisyyttä tuijottamalla lähinnä itseään peilistä ja pullistelemalla lihaksiaan itselleen) tai sitten niistä ikävämmistä yöpuuhista. Elokuva tuo todella hyvin esille, kuinka bisnesmies-Patrick on pelkkä naamio, jonka hän on luonut pysyäkseen poissa vankilasta. Toisaalta kukaan ei tunnu kiinnittävän huomiota Patrickin ilmiselvään synkkään puoleen, vaikka hän jopa sanoo hymyillen todella sairaita asioita tutuilleen.
Ymmärsin nopeasti leffan alussa, miksi monet pitävät Amerikan psykoa niin korkeassa arvossa ja miksei se uppoa toisille. Kyseessä on mustan huumorin kauhukomedia, satiiri, mikä oikein herkuttelee sen kauheilla piirteillä. Patrickin sairaat möläytykset muille ja hänen intonsa, kun suosikkipuuha on lähellä, hoidetaan komedian kautta ja joillekin tämä tyyli toimii ja toisille ei. Filmi todella on monilla eri tavoilla elokuva Patrick Batemanista - niin hänen tarinansa kuin hänen psykologinen tutkintansa - ja minä suorastaan rakastuin tähän teokseen. Elokuva on vangitsevasti rakennettu ja se lumoaa yhä syvemmälle, mitä pidemmälle tarina etenee. Aluksi Patrickin teoille nauraminen tapahtuu hermostuneesti, mutta vähitellen katsoja huomaakin nauravansa Patrickin kanssa. Leffa on kierolla tavalla hulvaton, enkä voi edes kuvailla, kuinka paljon pidän siitä, kun mustan huumorin elokuva saa katsojan kyseenalaistamaan oman mielenterveytensä.
Komedian lisäksi mukana on kyllä ihan kauhuakin, muttei mitään nykypäivän hyppysäikyttelypelleilyä, vaan enemmän psykologista tunnelmointia. Alkupäässä lähinnä vain vihjaillaan, mitä Patrickin salaiseen elämään kuuluu ja suurimmaksi osaksi ajasta hänen tekonsa jätetään ihan vain katsojan mielikuvituksen varaan. Tämä on todella nerokasta, sillä katsojan mielikuvat ovat luultavasti kauhistuttavampia kuin mitä tekijät olisivat voineet loihtia ruudulle, minkä lisäksi jo pelkkä epävarmuus Patrickin teoista on karmivaa. Jännittäviä hetkiä on luvassa ja katsojan moraali pistetään koetukselle, sillä jossain kohtaa huomaa, ettei jännitäkään uhrien puolesta, vaan Patrickin puolesta. Onnistuuko hän pitämään puuhansa salassa, vai pääseekö Willem Dafoen näyttelemä etsivä hänen jäljilleen? Amerikan psyko onnistui vakuuttamaan minut alusta saakka sen mahtavuudesta, mutta todellinen jättipaukku, eli elokuvan ässä hihassa on säästetty loppuun ja se vasta saikin minut ymmärtämään, miksi tämä kuuluu monien suosikkileffojen joukkoon.
Christian Balen kiinnityksen lisäksi olen erittäin iloinen, että Mary Harron pysyi leffan ohjaajana. Harronin luoma tunnelma on täydellinen ja hänen ohjauksestaan ja käsikirjoituksestaan huomaa, kuinka hän ymmärtää Patrick Batemania paremmin kuin välttämättä kukaan muu (paitsi tietty "Amerikan psyko" -kirjan tehnyt Ellis). Harron ja toinen käsikirjoittaja Guinevere Turner omaavat kieron huumorintajun ja kirjoittavat Patrickin todella nerokkaasti. Amerikan psyko on myös teknisesti hyvin toteutettu. Se on erittäin hyvin kuvattu ja etenkin leikattu. Lavasteet ovat taidokkaasti rakennetut ja efektitiimi on päässyt roiskimaan tekoverta. Ääniefektit ovat hyvin luodut ja John Calen säveltämät musiikit tuovat erinomaisen lisänsä leffan tunnelmaan.
Yhteenveto:Amerikan psyko on mestarillinen kuvaus psykopaatista, mikä todella vie katsojan tarinan päähenkilö Patrick Batemanin sairaan mielen sisälle. Hahmo on huikean hienosti rakennettu kaikin tavoin. Patrickille kirjoitettu kertojaääni on kiehtova lisä, sillä se ei selitä tarinaa, vaan Patrick vain osoittaa erilaisia huomioitaan maailmasta, mikä saa katsojan ymmärtämään tämän ajatuksenkulkua paremmin. Vielä kun Christian Bale herättää hahmon henkiin näin hurjalla tavalla, ei voi muuta kuin äimistellä. Bale osaa olla äärimmäisen kylmä ja hullu, ja onkin usein aidosti pelottava. Pelottavaa on myös, kuinka katsoja huomaa jännittävänsä hahmon puolesta. Vaikka tietää, kuinka sairaita tekoja Patrick tekee, ei katsoja silti halua, että tämä jää kiinni. Elokuvan huumori on synkkää ja se vaatiikin katsojalta paljon, että leffan vitseille nauraa. Aluksi katsoja ei oikein ole varma, onko nauraminen oikein, mutta loppupäässä katsoja jo hekottelee Patrickin kanssa. Tunnelma on upeasti ja jopa lumoavasti rakennettu, vaikka leffa sisältääkin sairaita hetkiä. Lopussa elokuva vielä kaivaa viimeisen ässän hihastaan, tehden teoksesta entistäkin paremman. Tähän kun lisää vielä päälle ties kuinka monet repliikit, jotka tarttuvat herkästi mukaan omaan käyttöön, on Amerikan psyko lähes täydellinen paketti. Tätä ei kuitenkaan voi suositella kaikille tyylinsä ja sisältönsä vuoksi, mutta jos omaa kieromman huumorintajun ja kiinnostuksen psykoottisia persoonia kohtaan, on tämä pakko katsoa. Pari vuotta myöhemmin elokuva sai jatko-osan American Psycho 2 (2002), mutta se on haukuttu niin pahasti lyttyyn, etten aio ainakaan vielä pilata tätä katsomalla jatkoa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
American Psycho, 2000, Am Psycho Productions, Edward R. Pressman Film, Lionsgate Films, Muse Productions, P.P.S. Films, Quadra Entertainment, Universal Pictures
Ohjaus: Jim Jarmusch Pääosissa: Bill Murray, Adam Driver, Tilda Swinton, Chloë Sevigny, Steve Buscemi, Danny Glover, Caleb Landry Jones, Tom Waits, Selena Gomez, RZA, Austin Butler, Luka Sabbat, Larry Fessenden, Maya Delmont, Taliyah Whitaker, Jahi Winston, Eszter Balint, Rosal Colon, Rosie Perez, Iggy Pop ja Sara Driver Genre: komedia, kauhu Kesto: 1 tunti 44 minuuttia Ikäraja: 16
The Dead Don't Die on Jim Jarmuschin käsikirjoittama ja ohjaama zombikomedia. Elokuva lähti liikkeelle, kun Jarmusch teki vampyyrielokuvaa Only Lovers Left Alive (2013) ja sen päätähti Tilda Swinton ehdotti, että tämä tekisi seuraavaksi zombileffan. Jarmusch kiinnostui ideasta ja alkoi työstämään tarinaa. Alunperin James Bond -näyttelijä Daniel Craigin oli tarkoitus esiintyä elokuvassa, mutta aikataulusyistä hän ei ehtinyt kuvauksiin. Kuvaukset lähtivät liikkeelle kesällä 2018 ja lopulta The Dead Don't Die sai ensiesityksensä tänä keväänä Cannesin elokuvajuhlilla. Nyt elokuva on saapunut myös Suomeen. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin siitä ja ketkä siinä näyttelevät. Traileri vain lisäsi mielenkiintoani ja toivoin leffan kuuluvan vuoden parhaimpien joukkoon. Meninkin innoissani katsomaan The Dead Don't Dien heti sen ensi-iltapäivänä yhdessä muiden viikonlopun uutuuksien, kauhukomedia Ready or Notin (2019) ja toimintaleffa Angel Has Fallenin (2019) kanssa.
Pienessä Centervillen kaupungissa alkaa tapahtua kummia, kun aurinko ei tunnu millään laskevan ja kun yö vihdoin koittaa, kuolleet nousevat haudoistaan...
The Dead Don't Die sisältää tosiaan todella hyvän näyttelijäkaartin, joista suurimman osan Jarmusch on pestannut aiemmista leffoistaan. Elokuvan idean äiti, Tilda Swinton näyttelee kummallista hautaustoimistolla työskentelevää Zelda Winstonia, joka on kaikissa toiminnoissaan todella outo. Swinton onkin mitä parhain valinta tällaisen erikoisen persoonan esittäjäksi ja tarjoaakin useat naurut tarkasti mietityillä ilmeillään, eleillään ja aksentillaan. Jarmuschin leffoissa Kahvia ja tupakkaa (Coffee and Cigarettes - 2003), Broken Flowers (2005) ja The Limits of Control (2009) esiintynyt Bill Murray ja Patersonia (2016) tähdittänyt Adam Driver näyttelevät poliisikaksikkoa, joka alkaa tutkimaan mystisiä tapahtumia. Murrayn ja Driverin kemiat iskevät täysillä yhteen ja heidän väliset huvittavat keskustelut nostavat jatkuvasti hymyn huulille. Broken Flowersissa näytellyt Chloë Sevigny esittää myös poliisia, joka ottaa zombiuutiset raskaasti.
Muita Centervillen asukkaita ovat mm. äkäinen maajussi-Miller (Steve Buscemi - Mystery Train, 1989 ja Kahvia ja tupakkaa), metsissä vaelteleva erakko-Bob (Tom Waits - Down by Law, 1986 ja Kahvia ja tupakkaa), rautakaupan omistava Hank (Danny Glover), leffahullu Bobby (Caleb Landry Jones), lähetyksiä kuljettava Dean (Wu-Tang Clanin perustaja RZA - Ghost Dog: The Way of the Samurai, 1999 ja Kahvia ja tupakkaa), motellinomistaja Danny (Larry Fessenden), kuppilaa pyörittävä Fern (Eszter Balint - Stranger Than Paradise, 1984) ja häntä auttava Lily (Rosal Colon), sekä nuorisovankilan lapset Stella (Maya Delmont), Liv (Taliyah Whitaker) ja Geronimo (Jahi Winston). Vielä lisäksi leffassa nähdään myös laulajatähti Selena Gomez, Austin Butler ja Luka Sabbat Centervillessä yöpyvinä matkalaisina, joiden auto saa monet zombileffojen fanit innostumaan. Jarmuschin leffasta Night on Earth (1991) - mitä muuten kuvattiin Suomessa - tuttu Rosie Perez nähdään uutisankkurina. Zombeja taas esittävät mm. Jarmuschin leffoissa Dead Man (1995) ja Kahvia ja tupakkaa esiintynyt laulaja Iggy Pop, Jarmuschin vaimo Sara Driver, sekä koomikko Carol Kane. Kaikki näyttelijät tekevät oikein mainiota työtä ja sopivat rooleihinsa erittäin hyvin. Etenkin Waits on nappivalinta tapahtumia kauempaa tarkkailevaksi erakoksi.
The Dead Don't Die aiheutti itsessäni harmillisen ristiriitaisia tunteita ja minun täytyikin sulatella pidempään, mitä tuli juuri katsottua. Elokuvan traileri oli ollut aivan mahtava ja toivoinkin itse filmin olevan myös erinomainen. Itse pidän zombeista eniten juurikin komedioissa, sillä zombit ovat mielestäni jokseenkin huvittavia mörköjä. Ehdottomat suosikkileffani zombifilmien isosta massasta ovatkin komediat Shaun of the Dead (2004) ja Zombieland (2009) ja toivoin, että The Dead Don't Die voisi liittyä niiden joukkoon. Valitettavasti tämä jää niistä kauas jälkeen. En kuitenkaan sano, että tämä olisi huono elokuva; tässä olisi vain ollut potentiaalia olla paljon enemmän. Minua oli jo etukäteen varoitettu, ettei itse leffa olisi todellakaan yhtä vauhdikas kuin sen traileri. Elokuva kulkeekin eteenpäin yhtä hitaasti kuin sen laahustavat zombit, mutta leffan ensimmäisen tunnin ajan tämä ei haitannut minua yhtään. Jarmuschin tuoma vanhanaikainen tyyli onnistui lumoamaan ja pitkät kohtaukset hahmojen kesken lisäsivät kiinnostustani, sillä oli hienoa nähdä nämä näyttelijät yhdessä valkokankaalla. Elokuvan alkupuolisko osoittautuikin paremmaksi kuin sen loppupää.
Ensimmäisen tunnin ajan tunnelma oli niin hyvin luotu, että vain seurasin hahmojen tarinaa typerä virne kasvoillani. Jarmuschin kuiva huumori upposi itseeni todella hyvin ja tunnin ajan tuumin, että tämähän on erittäin hyvä filmi. Kenties suosikkihetkeni on, kun poliisit käyvät yksi kerrallaan löytämässä ensimmäiset zombiuhrit. Noin puolen välin paikkeilla leffan teho alkaa kuitenkin hiipua ja virneenikin haihtui. Rauhallinen rytmitys alkaa tuntua raskassoutuiselta ja leffan vahva kritiikki esimerkiksi särötyksestä menee jo saarnaamisen puolelle. Loppupäässä huumori ei ole enää yhtä vahvaa ja alkaa tuntua, ettei Jarmusch miettinytkään elokuvaa loppuun saakka. Alkupäässä esitellään hahmoja ja heidän juonikuvioita, ja vaikka joistain niistä revitään kunnon vitsit irti, jotkut niistä unohtuvat matkan varrella ja joidenkin hahmojen tarina tuntuu jäävän täysin kesken. Elokuvan yritykset rikkoa neljättä seinää toimivat välillä lystikkäästi, mutta paikoitellen ne ovat laiska tapa lisätä huumoria. Lopussa on myös yksi vitsi, joka tuntuu outoilulta outoilun vuoksi ja itse lähinnä pyörittelin silmiä tälle hetkelle. The Dead Don't Diessa oli paljon asioita, mistä pidin (lähinnä leffan alkupuolisko oli erittäin hyvä), mutta siitä löytyi myös paljon juttuja, mitkä jättivät toivomisen varaa.
Jarmusch on siis rakentanut hyvän pohjan ja ohjaa näyttelijöitään taidokkaasti, sekä rakentaa tunnelmaa pääasiassa sujuvasti, mutta hänen käsikirjoituksensa vaatisi lopulta viilaamista, minkä lisäksi leikkauspöydällä olisi pitänyt vielä käydä läpi, mitä leffa tarvitsee ja mitä siitä voi tiputtaa pois. Pientä tiivistämistä lukuunottamatta elokuvan tekninen puoli on kunnossa. Efektit eivät ole päätähuimaavan hienoja, mutta niiden heikompi taso sopii leffaan paljon paremmin kuin monien miljoonien tehosteet. Elokuvan kuvauksessa on usein jotain vanhanaikaista, mistä pidin kovasti. Lavastus on taiturimaista ja zombimaskeeraukset oivallisesti toteutettuja. Äänimaailma on rakennettu hyvin. Laskekaapa, kuinka monta kertaa Sturgill Simpsonin "The Dead Don't Die" -kappale kuullaan leffan aikana. Eipä elokuvasta muuta musiikkia jääkään mieleen.
Yhteenveto:The Dead Don't Die on kelpo zombikomedia, josta löytyy kuitenkin potentiaalia olla paljon enemmän. Filmin ensimmäinen puolisko on erittäin mainio. Jarmuschin kuiva huumori nostaa hölmön virneen katsojan huulille ja on yllättävänkin lumoavaa seurata näitä hahmoja ja heidän hidasta elämäänsä. Elokuva on täynnä kaikenlaisia persoonia ja heidän näyttelijänsä ovat todella hyviä rooleissaan - varsinkin Tilda Swinton. Alkupäässä on hauskasti venytettyjä vitsejä ja paikoitellen neljännen seinän rikkominen toimii hyvin. Harmillisesti puolen välin jälkeen taso alkaa laskea. Rauhallinen tempo alkaa tuntua liiankin hitaalta, eivätkä vitsit naurata samalla lailla. Elokuva myös aloittaa paljon erilaisia juonikuvioita, mutta sillä on vaikeuksia viedä niitä loppuun tai pitää niitä kasassa. Lopusta myös löytyy tarpeetonta outoilua ihan vain outoilun vuoksi ja kritiikki särötystä kohtaan käy jopa liian päällekäyväksi. The Dead Don't Die on siis hieman epätasainen paketti ja olisin halunnut pitää siitä huomattavasti enemmän. Hyviä puolia on kuitenkin paljon ja lopulta kokonaisuus jää plussan puolelle.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Dead Don't Die, 2019, Animal Kingdom, Film i Väst
