Mayor of Kingstown, kausi 3 (2024) - sarja-arvostelu

MAYOR OF KINGSTOWN - KAUSI 3

Luojat: Taylor Sheridan ja Hugh Dillon

Näyttelijät: Jeremy Renner, Taylor Handley, Tobi Bamtefa, Hugh Dillon, Emma Laird, Hamish Allan-Headley, Derek Webster, Nishi Munshi, Michael Beach, Necar Zadegan, Yorick van Wageningen, Nichole Galicia, Natasha Marc, Richard Brake, Nona Parker Johnson, Mark McKinnon ja Aidan Gillen

Genre: trilleri, rikos, draama

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 39 minuuttia - 1 tunti 4 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 48 minuuttia

Ikäraja: 16

Taylor Sheridanin ja Hugh Dillonin luoma televisiosarja Mayor of Kingstown nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä loppuvuodesta 2021. Toinen kausi piti suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Kolmannen kauden tuotantoa piti kuitenkin viivästyttää, kun päätähti Jeremy Renner loukkaantui vakavasti lumiauraonnettomuudessa alkuvuodesta 2023. Kun alkuvuodesta 2024 Rennerin todettiin olevan tarpeeksi toipunut, kuvaukset käynnistyivät vihdoin ja lopulta Mayor of Kingstownin kolmannen tuotantokauden esitys alkoi kesäkuussa 2024. Kausi sai edeltäjiään positiivisemman vastaanoton kriitikoilta ja piti katsojalukuja korkeina. Itse en ollut aiemmin katsonut sarjaa, mutta nyt kun Mayor of Kingstown on päättymässä viidennen tuotantokautensa myötä, päätin vihdoin kurkata, mistä on oikein kyse. Pidin kahdesta ensimmäisestä kaudesta ja aloitinkin kolmannen kauden katselun uteliaana.

Samalla kun Mike McLusky yrittää toipua äitinsä kuolemasta, hänen työnsä Kingstownin pormestarina vaikeutuu entisestään, sillä Irisin entinen pomo, katala venäläismafian johtaja Konstantin saapuu kaupunkiin.

Toivuttuaan lähes kohtalokkaasta lumiauraonnettomuudesta, Jeremy Renner palasi rooliinsa Mike McLuskyksi, joskin tietyin helpotuksin. Renner vitsaili jälkikäteen, että hänestä tuntui kuin hän olisi lapsinäyttelijä, sillä häntä kohdeltiin kuvauksissa niin silkkihansikkain muun muassa pidennettyjen hengähdystaukojen muodossa. Onnettomuuden seuraukset eivät hämmästyttävää kyllä näy Renneristä millään tavalla. Mies on yhtä antaumuksella roolissaan kuin kahdella edellisellä kaudella. Mike on edelleen mainio hahmo, jonka pesti Kingstownin "pormestarina" vaikeutuu jälleen, samalla kun hän yrittää toipua isoveljensä lisäksi myös äitinsä kuolemasta.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Taylor Handley Miken pikkuveljenä Kylena, Hugh Dillon Kylen poliisiparina Ianina, Hamish Allan-Headley SWAT-johtaja Sawyerina, Michael Beach vankilan kapteeni Moorena, Necar Zadegan apulaispiirisyyttäjä Evelyninä, Tobi Bamtefa Crips-jengin johtajana Bunnyna, sekä Emma Laird Miken rakastamana Irisinä, kun taas uusina hahmoina kausi tuo mukaan Konstantin Noskov'n (Yorick van Wageningen), Irisin entisen pomon ja venäläismafian johtajan, joka saapuu Kingstowniin ja pistää heti paikat mullin mallin, sekä Merle Callahanin (Richard Brake), Miken entisen tutun ja vaarallisen vangin, joka siirretään Kingstowniin. Sivunäyttelijätkin ovat rooleissaan hyviä ja van Wageningen istuu täydellisesti osaansa kylmäksi ja aidosti uhkaavaksi mafiapomoksi, jonka kohtaukset ovat aina jännittävää seurattavaa.

Viimeistään Mayor of Kingstownin kolmannen kauden aikana aloin jo ajatella ääneen, että miksi ihmeessä kukaan haluaisi asua tässä kaupungissa? Asuntojen on pakko olla todella halpoja tai jotain. Käsikirjoitustiimi keksii nimittäin jakso jaksolta niin toinen toistaan hurjempia hetkiä, joissa jengisodat, huumeet tai poliisiväkivalta pistävät sivullisiakin kylmäksi ja kerran jos toisenkin sarjan häikäilemättömyys hahmoja kohtaan loksauttaa suun auki. Kun pakkaa saapuu sekoittamaan Konstantin, jota ei kiinnosta tippaakaan kunnioittaa Kingstownin sääntöjä tai kuunnella jonkun "pormestarin" vaatimuksia, meno äityy entistä ikävämmäksi.

Mutta mitä kurjemmat oltavat Kingstownin asukeilla ja on mitä enemmän Mikea riepotellaan suuntaan jos toiseen, sitä koukuttavampi sarja toki on katsojan vinkkelistä. Koska sarja ei pelkää tehdä ikäviä temppuja merkittävillekin hahmoille, läpi jaksojen on kaiken aikaa läsnä väkevä jännite. Tunnelma sen kuin tiivistyy jakso jaksolta, mitä pidemmälle Konstantinin porukan teot eskaloivat jo valmiiksi liipaisinherkkää menoa ja finaalijaksossa helvetti pääseekin valloilleen. Toisin kuin Rennerille kuvauksissa, katsojalle ei juuri hengähdystaukoja tarjota ja jokaisen tyyneltä vaikuttavan hetken taustalla tuloaan tekee jo seuraava myrskypilvi. Loppusuoralla mattoa kiskotaan tehokkaasti jalkojen alta ja siirrynkin erittäin kiinnostuneena nyt neljänteen kauteen, koska palan halusta tietää, mitä seurauksia finaalijakson ratkaisuilla on...

Tuotantokauden ohjaajat rakentavat jännitettä tehokkaasti käsikirjoittajien paikoitellen jopa kierojen juonikuvioiden pohjalta. Teknisestikin Mayor of Kingstownin kolmas kausi pitää kutinsa. Kameratyöskentely on pätevää ja leikkaus sulavaa. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraukset äityvät paikoitellen varsin rujoiksi. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Andrew Lockingtonin säveltämät musiikit tunnelmoivat jälleen toimivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.8.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Mayor of Kingstown, Yhdysvallat, 2021-, 101 Studios, Bosque Ranch Productions, MTV Entertainment Studios, Paramount Television Studios

Arvostelu: Riddickin aikakirja (The Chronicles of Riddick - 2004)

RIDDICKIN AIKAKIRJA

THE CHRONICLES OF RIDDICK

Ohjaus: David Twohy
Pääosissa: Vin Diesel, Alexa Davalos, Colm Feore, Thandie Newton, Karl Urban, Judi Dench, Keith David, Linus Roache, Nick Chinlund, Yorick van Wageningen, Kim Hawthorne ja Alexis Llewellyn
Genre: scifi, toiminta, seikkailu
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 16

David Twohyn ohjaama scifikauhuelokuva Pimeän uhka (Pitch Black - 2000) ei ollut mikään erityisen iso menestys lippuluukuilla, mutta sen DVD-tuotot olivat niin isot, että Universal-yhtiö kysyi Twohylta jatko-osaa. Twohy kirjoitti jopa kolme eri tarinaa, jotka hän esitti Universalille, jotka valitsivat niistä mieleisimmän. Alunperin Twohyn ei ollut tarkoitus ohjata jatkoa ja uudeksi ohjaajaksi pohdittiin mm. Peter Jacksonia ja Guillermo del Toroa, mutta lopulta Twohy otettiin takaisin ja kuvaukset alkoivat. Riddickin aikakirjaksi nimetty jatko-osa sai ensi-iltansa kesällä 2004, mutta se oli valitettavasti kriitikoiden lyttäämä taloudellinen floppi; leffa sai hädintuskin budjettiaan takaisin. Itse näin Riddickin aikakirjan hyvin nopeasti Pimeän uhkan jälkeen ja olin todella pettynyt siihen, sillä mielestäni jatko-osa oli liian erilainen. Nyt kun huomasin, että Pimeän uhka täytti 20 vuotta, päätin katsoa ja arvostella koko Riddick-trilogian. Katsoinkin Riddickin aikakirjan uudestaan muutama viikko Pimeän uhkan jälkeen.

Planeetta Helion Yksi on joutumassa pahojen nekromangien ja heidän johtajansa, Marsalkan käsiin. Vain etsintäkuulutettu huippuvaarallinen rikollinen Riddick voi päihittää Marsalkan ja tämän armeijan.

Tämän elokuvan ilmestymisen aikoihin Vin Diesel oli epätoivoisesti hittileffan tarpeessa. Hän palaisi Fast & Furious -sarjaan (2001-) vasta muutaman vuoden päästä, eikä hän lähtenyt mukaan xXx 2: The Next Leveliin (xXx: State of the Union - 2005). Riddickin hahmosta Diesel oli selvästi innoissaan, sillä sellaisella vimmalla hän palaa rooliinsa avaruuden lainsuojattomana. Dieselin äijähenki pitää katsojan mielenkiintoa ihan hyvin yllä, etenkin kun leffa perehtyy kunnolla Riddickin historiaan, mikä vielä Pimeän uhkassa jätettiin jonkinlaiseksi mysteeriksi... ehkä parempi niin. Diesel on toistamiseen uskottava huipputehokkaan tappajan roolissa ja katsojalle leviää hymy huulille, kun vastuksen kätyrit luikkivat pakoon, kun näkevät, että heidän pomonsa on kohdannut jonkun pätevämmän.
     Muutkin edellisestä elokuvasta selvinneet hahmot tekevät paluun. Poikaa esittänyt tyttö Jack (roolissa tällä kertaa Alexa Davalos) on kasvanut nuoreksi naiseksi ja yrittää seurata idolinsa Riddickin jalanjäljissä, kun taas uskovainen Imaami (Keith David) on perustanut perheen Helion Yhdellä Lajjun-vaimonsa (Kim Hawthorne) kanssa. On kiinnostavaa nähdä, mille teille hahmot ovat lähteneet kauhistuttavan kokemuksensa jälkeen ja kuinka se on vaikuttanut heihin. Jackin kasvu on ymmärrettävä ja Davalos vakuuttaa kovan mimmin roolissa. David on edelleen mainio hienostuneena Imaamina.

Pahana (ja samalla aivan käsittämättömän tylsänä ja mitäänsanomattomana) nekromangien johtajana Marsalkkana nähdään Colm Feore. Kyseessä on niin laimea pahis, ettei hän onnistu luomaan minkäänlaista uhkaa. Saapuessaan Helion Yhdelle Marsalkka muistuttaakin enemmän uhoavaa koulukiusaajaa kuin pelottavaa maailmanvalloittajaa. Feore on vieläpä todella puinen ja kehno roolissaan. Harmillisesti kehnoiksi jäävät myös hänen kätyrinsä, soturi Vaako (Karl Urban) ja lady Vaako (Thandie Newton), sekä saarnaava Puhdistaja (Linus Roache). Hahmot ovat hieman mielenkiintoisempia kuin heidän pomonsa ja heidän näyttelijänsä parempia, mutta eipä katsojaa kiinnosta Riddickin tämänkertaiset vastustajat pätkääkään. Jopa ensimmäisen osan digiörkeissä oli enemmän persoonaa kuin näissä tyypeissä.
     Lisäksi leffassa nähdään myös mm. Nick Chinlund Riddickiä jahtaavana palkkionmetsästäjänä, sekä poloinen Judi Dench elementaali-Aereonina. Dench on jälkikäteen tunnustanut, ettei oikein ollut perillä, mistä koko filmissä on kyse ja sen kyllä huomaa. Filmin lahjakkaimman näyttelijän taidot valuvat täysin hukkaan.

Kuten alussa mainitsin, Riddickin aikakirja on todella erilainen elokuva kuin edeltäjänsä. Siinä, missä Pimeän uhka oli Alien - kahdeksas matkustaja -klassikkoa (Alien - 1978) muistuttava scifikauhuleffa avaruushirviöidensä, yhden lokaationsa ja tiiviin tunnelmansa kanssa, Riddickin aikakirja on enemmänkin scifitoimintaseikkailu, mikä tuo mieleen lähinnä samoihin aikoihin ilmestyneen Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) esiosatrilogian. Voisikin siis sanoa, että elokuva muistuttaa enemmän Tähtien sota: Episodi I - Pimeää uhkaa (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) kuin Pimeän uhkaa! Ja kuten arvata saattaa, se ei ole kovin hyvä merkki. Kyseessä on hieman sekava avaruusseikkailu, mikä yrittää laajentaa sarjan maailmaa huomattavasti, mutta samalla unohtaa, mikä teki alkuperäisestä filmistä niin viehättävän. Riddick on edelleen päheä antisankarihahmo, mutta kaikki hänen ympärillään on tällä kertaa aika unohdettavaa ja mitäänsanomatonta. Nekromangit eivät ole koskaan uhkaavia vastuksia, eikä leffan tunnelmakaan nappaa mukaansa.

Kun pahikset eivät vakuuta, tarina ei imaise mukaansa, eikä tunnelmakaan oikein tiedä, mitä se on olevinaan, on Riddickin aikakirja jokseenkin pitkäveteistä seurattavaa. Siinä nähdään useita toimintakohtauksia, mutta lähes yksikään niistä ei vakuuta tai innosta. Jännitystä on turha etsiä. Ainoastaan vankilaplaneetta Krematorialla löydetään kunnon Riddick-henki ja noin pariksi kymmeneksi minuutiksi katsojan kiinnostus herätetään. Joka kerta, kun sieltä leikataan nekromangeihin, alkavat silmät painua kiinni. Leffasta löytyy joitain toimivia puolia, kuten Riddickin ja Jackin välinen... no, ei nyt ihan "isä-tytär-suhde", mutta jotain siihen suuntaan. Kokonaisuudessaan elokuva on kuitenkin heikko ja laimea tekele. Hassua on, että vaikka filmi on selvästi isommalla rahalla tehty, se näyttää halvemmalta kuin edeltäjänsä - aivan kuin suoraan DVD:lle tehdyltä.

Ohjaaja-käsikirjoittaja David Twohy ei siis tee kovin kummoista työtä tällä kertaa. Hän ei rakenna kunnon tunnelmaa, eikä ole saanut aikaiseksi erityisen mielenkiintoista kertomusta. Twohy tosin kirjoitti kolme käsikirjoitusta, mitkä hän antoi Universalille, joten kenties pitäisikin syyttää Universalia, että he valitsivat juuri tämän niistä kolmesta. Riddickin aikakirjaa ei ole edes kuvattu kaksisesti. Vaikka mukana on joitain tyylikkäitä otoksia, on mukana paljon heiluvaa kameratyöskentelyä, sekä ärsyttävän vinoja kuvia, jotka tuovat mieleen yhden kaikkien aikojen surkeimman scifirainan, Taistelukenttä Maan (Battlefield Earth - 2000). Toimintakohtauksissa leikkaus on liian nopeatempoista ja muuten liian hidasta. Efektit eivät ole kestäneet aikaa ja etenkin todella selkeät digiympäristöt tuovat mieleen Tähtien sota -esiosat. Sentään lavasteet ja asut ovat kelvolliset - lukuunottamatta Marsalkan naurettavan typerää kypärää. Ääniefektitkin ovat oivalliset, mutta säveltäjä Graeme Revell ei tällä kertaa onnistu muussa kuin ensimmäisen osan musiikkien kierrättämisessä parissa kohtaa.

Elokuvasta on olemassa vartin pidempi Director's Cut, mikä sisältää pidennettyjä ja kokonaan uusia kohtauksia. Esimerkiksi Jack esitellään pidennetyssä versiossa jo aiemmin ja Vaakon pariskunnan keskustelut ovat pidempiä. Lisäksi Director's Cut sisältää kiroilua ja hieman verta, jotta ikärajaa saatiin nostettua. Itse katsoin elokuvan pidennetyn version.

Yhteenveto: Riddickin aikakirja on laimea scifiseikkailu, mikä kadottaa lähes kaiken, mikä teki Pimeän uhkasta niin mainion teoksen. Lähes ainoastaan päähenkilö Riddick toimii ja Vin Diesel palaakin rooliin suurella antaumuksella. Itse tarina on hieman sekava ja se kerrotaan kömpelösti. Tapahtumat eivät ole kovinkaan mielenkiintoisia, sillä tämänkertainen uhka on niin mitäänsanomaton. Pöljällä kypärällä varustettu Marsalkka on surkea pahis, eikä häntä esittävä Colm Feore onnistu luomaan jännitettä. Elokuva käy paikoitellen pitkäveteisyyden puolella, mutta mukaan mahtuu sentään joitain viihdyttäviä toimintakohtauksia. Visuaalisesti filmi ei ole kummoinen ja se näyttää jopa halvemmalta kuin Pimeän uhka, vaikka onkin isommalla rahalla tehty. Elokuva tuo herkästi mieleen Tähtien sota -saagan esiosatrilogiat, sekä vinojen kuviensa puolesta Taistelukenttä Maan, eikä kumpikaan ole hyvä merkki. Lopputuloksena on heikko scifiraina, mikä saa harmittelemaan Riddick-sarjan kadotettua potentiaalia. Jos innostuit Pimeän uhkasta, ei tältä kannata odottaa paljoa. Jos tämän loppuratkaisu ei liittyisi vahvasti sarjan kolmanteen osaan, Riddickiin (2013), suosittelisin vain skippaamaan tämän ja siirtymään suoraan kolmosleffaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Chronicles of Riddick, 2004, Universal Pictures, Radar Pictures, One Race Productions, Primal Foe Productions

Arvostelu: Escape Room (2019)

ESCAPE ROOM

Ohjaus: Adam Robitel
Pääosissa: Taylor Russell, Deborah Ann Wolf, Nick Dodani, Jay Ellis, Tyler Labine, Logan Miller ja Yorick van Wageningen
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 16

Escape Room perustuu nimensä mukaisesti escape roomiin, eli pakohuonepeliin, missä pelaajat lukitaan johonkin tilaan ja heidän täytyy ratkoa erilaisia arvoituksia päästäkseen sieltä pois. Ensimmäiset pakohuonepelit luotiin 2000-luvun alussa ja vähitellen niiden suosio on kasvanut, joten ei ole ihme, että joku keksi tehdä niistä elokuvan. Leffan teko lähti liikkeelle nimellä "The Maze", jolloin elokuvan oli tarkoitus sijoittua yksinkertaisesti labyrinttiin, mutta pakohuonepelivillityksen kautta tekijät muokkasivat käsikirjoitusta, uskoen sen parantavan filmin myyntiä. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2017 ja lopulta Escape Room sai maailmanensi-iltansa tammikuun ensimmäisellä viikolla. Elokuva sai teatterilevityksen monissa maissa, muttei Suomessa, mitä ihmettelin, sillä ajattelin leffan herättävän paljon kiinnostusta täälläkin. Filmi onkin vasta nyt saapunut tänne suoraan vuokrattavaksi ja myytäväksi, ja kun huomasin Escape Roomin löytyvän Blockbusterista, katsoin sen lähes välittömästi ystäväni kanssa.

Kuusi ihmistä saavat kutsun pakohuonepeliin, missä heidän täytyy etsiä vihjeitä ja ratkoa mysteereitä voittaakseen. Pian käy kuitenkin selville, että jos tässä pelissä häviää, ei pois pääse elävänä.

Kuten arvata saattaa, kun kyseessä on teineille suunnattu kauhujännäri, eivät hahmot ole kovinkaan kummoisia. Pakohuonepeliin päätyvät kuusi henkilöä ovat hieman hermostunut mutta reipas Amanda (Deborah Ann Wolf), nopeasti arvoituksiin turhautuva Ben (Logan Miller), hänen vastakohtansa eli pakohuonepelistä innostuva Danny (Nik Dodani), tympeä bisnesmies Jason (Jay Ellis), selvästi muita vanhempi Mike (Tyler Labine), sekä hiljainen Zoey (Taylor Russell). Hahmot eivät ole erityisen kiinnostavia, vaikka heille yritetäänkin luoda taustoja kömpelöiden takaumien kautta, eivätkä he ole edes kovin pidettäviä. Pääasiassa kaikki kohtelevat toisiaan kehnosti ja ongelmien syntyessä huutaminen vasta alkaakin. Näyttelijät hoitavat hommansa tarpeeksi hyvin, mutta hekin ovat tainneet tietää, etteivät katsojat tule kiinnostumaan heidän hahmojensa kohtaloista.

En todellakaan odottanut paljoa Escape Roomilta, kun aloin katsomaan sitä. Olin lukenut monien kommentteja, että kyseessä olisi yksi vuoden huonoimmista leffoista, joten odotukseni olivat todella alhaiset. Tämä johtikin hämmästyksekseni siihen, että olin jokseenkin positiivisesti yllättynyt elokuvan tasosta. Ei tämä siis hyvä filmi ole, mutta pelkäsin tämän olevan paljon huonompi. Jos ei lasketa mukaan sitä, etten välittänyt hahmoista lainkaan (itse asiassa kun peli alkoi, teimme kaverini kanssa listan, missä järjestyksessä arvelimme hahmojen kohtaavan traagisen loppunsa ja yhtä hahmoa lukuunottamatta arvasimme oikein), elokuva onnistui nappaamaan napakasti mukaansa ja piti mukanaan lähestulkoon loppuun saakka. Peliin päästään hyvin nopeasti ja itseäni kiehtoivat suuresti tekijöiden keksimät pakohuoneet ja kuinka ne monimutkistuivat pelin edetessä. Samalla herää tietty mysteeri siitä, kuka tai mikä on päättänyt järjestää sellaisen pelin, missä häviäjiä odottaa kuolema?

Joku saattaa tässä kohtaa pohtia, että Escape Roomhan kuulostaa Kuution (Cube - 1997) ja Sawin (2004) sekoitukselta ja sitähän se oikeastaan onkin. Kyseessä on kuitenkin harmillisesti lähes veretön filmi, missä häviäjien kohtalot näytetään oudon esiteiniystävällisesti. Elokuvan K-16 -ikäraja saattaa aiheuttaa aikuiskatsojissa ihmetystä, sillä pääasiassa tämä on tehty juurikin yläasteen aloittaville nuorille. Kuution ahdistavasta ilmapiiristä ei ole tietoakaan, eikä yksikään ansa ole yhtä rankka kuin Saweissa. Vaikka pidin pakohuonepelin nokkelista huoneista ja tarina piti sujuvasti mukanaan, olin pettynyt siihen, ettei Escape Room tarjonnut lainkaan kauhua tai edes pientä jännitystä. Lisäksi kun olin positiivisesti yllättynyt siitä, että elokuva onkin parempi kuin luulin, olin loppupäässä äärimmäisen pettynyt, kun paljastuu, mistä hommassa on kyse. Mitään paljastamatta sanon vain, että lopun ratkaisut ovat laiskoja ja todella antiklimaattisia. Ja sen sijaan, että filmi veisi "kauhukertomuksensa" päätökseen, alkaa se tietty vihjailemaan jatko-osasta. Valitettavasti se jatko, mitä tämä pohjustaa, ei kiinnosta minua tippaakaan.

Elokuvan on ohjannut Adam Robitel, joka onnistuu pitämään katsojan mielenkiintoa yllä, mutta joka ei saa luotua kummoista tunnelmaa mukaan. Robitel hoitaa hommansa osittain sujuvasti, muttei lopulta häikäise visiollaan. Käsikirjoituksen työstäneet Bragi F. Schut ja Maria Melnik eivät jaksaneet panostaa hahmoihin, mutta ovat sentään keksineet nokkelia ansahuoneita. Loppua he eivät kuitenkaan osanneet kirjoittaa. Escape Room on oivallisesti kuvattu ja leikkaus on sujuvaa. Lavastajat ovat tehneet hyvää työtä eri huoneiden kanssa, mutta digiefektit ovat paikoitellen liiankin kömpelöt. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, mutta Brian Tylerin ja John Careyn säveltämät musiikitkaan eivät onnistu luomaan tunnelmaa.

Yhteenveto: Escape Room on kahden ensimmäisen näytöksensä ajan menevä ja mielenkiintoinen jännäri (ilman tosin sitä jännitystä), joka kuitenkin lässähtää pahasti loppuhuipennuksessaan. Filmi on kuin kiltti versio Kuutiosta ja Sawista, mikä jättää varmasti monet katsojat pettyneiksi lopputuloksesta. Pakohuonepelin huoneet ovat kiehtovia ja paikoitellen jopa kekseliäitä, mutta silti tuntuu vahvasti siltä, ettei leffa millään saavuta potentiaaliaan. Kauhua elokuva ei onnistu tarjoamaan, eikä tylsien hahmojen puolesta jaksa jännittää. Näyttelijät hoitavat hommansa tarpeeksi kelvollisesti, mutta selvää alisuorittamista on havaittavissa. Kaikesta huolimatta leffa pitää ihan kivasti mielenkiinnon yllä. Escape Room sopii parhaiten yläasteen aloittaneille esiteineille, jotka ovat vielä liian nuoria Kuution klaustrofobiseen tunnelmaan ja Sawin raakoihin ansoihin. Jatko-osa on kuulemma jo suunnitteilla, mutta tämän filmin pohjustama jatko ei ainakaan omaan korvaan kuulosta kovin houkuttelevalta...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Escape Room, 2019, Original Film

Yhteistyössä

Arvostelu: The Girl with the Dragon Tattoo (2011)

THE GIRL WITH THE DRAGON TATTOO

Ohjaus: David Fincher
Pääosissa: Daniel Craig, Rooney Mara, Christopher Plummer, Stellan Skarsgård, Steven Berkoff, Robin Wright, Yorick van Wageningen, Josefin Asplund, Geraldine James, Ulf Friberg, Tony Way ja Joely Richardson
Genre: trilleri, draama
Kesto: 2 tuntia 38 minuuttia
Ikäraja: 16

The Girl with the Dragon Tattoo on uudelleenfilmatisointi ruotsalaisesta trilleristä Miehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor - 2009), mikä perustuu edesmenneen Stieg Larssonin samannimiseen kirjaan vuodelta 2005. Larssonin kirja saavutti suuren suosion Yhdysvalloissakin, missä kiinnostuttiin heti tekemään elokuvasovitusta. David Fincher palkattiin ohjaajaksi ja kuvaukset alkoivat Tukholmassa syyskuussa 2010. Lopulta The Girl with the Dragon Tattoo sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2011 ja se menestyi ihan hyvin, minkä lisäksi kriitikot pitivät siitä paljon. Leffa oli ehdolla mm. viidestä Oscar-palkinnosta, joista se voitti parhaan leikkauksen palkinnon. Itse en käynyt katsomassa filmiä, kun se ilmestyi, sillä minulla ei ollut ikää siihen, eikä se erityisemmin minua kiinnostanutkaan. Erikoisen englanninkielisen nimen takia tajusin vasta myöhemmin, että leffa perustuu Larssonin kirjaan. Vasta kun ilmoitettiin, että Larssonin Millennium-kirjasarjaa (2005-) jatkava kirja "Se mikä ei tapa" ("Det som inte dödar oss" - 2015) kääntyisi samannimiseksi elokuvaksi (The Girl in the Spider's Web - 2018), aloin kiinnostua edellisistä leffoista. Ostinkin kerralla The Girl with the Dragon Tattoon, sekä alkuperäiset ruotsalaisleffat ja kun olin katsonut alkuperäiset filmit, siirryin innokkaasti katsomaan, mitä Fincher oli saanut aikaiseksi tarinan kanssa.

Rikas bisnesmies Henrik Vanger palkkaa toimittaja Mikael Blomkvistin selvittämään, kuka tappoi hänen sukulaistyttönsä Harrietin vuosia sitten. Avukseen Mikael saa hieman erikoisen, mutta tehokkaan hakkerin, Lisbeth Salanderin.

Miespääosassa Millennium-lehden toimittaja Mikael Blomkvistina nähdään James Bond -tähti Daniel Craig, joka on nappivalinta rooliin. Craig sopii erinomaisesti henkilöksi, jonka täytyy pakkomielteisesti saada faktat selville, kun tutkimus on aloitettu. Mikael ei ole mikään Bondin kaltainen toimintasankari, vaan Craig joutuu esittämään rauhallisempaa hahmoa, joka yrittää selvitä elämästä vaativien paineiden alla. Mikaelista kuitenkin löytyy Craigin Bondin tiettyä rosoisuutta, mistä olen pitänyt näyttelijässä pitkään.
     Lohikäärmetatuoinnilla varustettuna tyttönä, hakkeri Lisbeth Salanderina nähdään Rooney Mara, joka sai roolityöstään jopa parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden. Itse hämmästelen ehdokkuutta suuresti, sillä mielestäni Mara ei ole erityisen vakuuttava roolissaan. Hahmon on tarkoitus olla outo ja mysteerinen, punk-henkisesti pukeutunut nuori nainen, jota ei kannata ärsyttää, mutta tämä ei tule Maralta tarpeeksi luonnostaan. Alkuperäisessä ruotsalaisleffassa Miehet jotka vihaavat naisia Lisbethiä näytteli Noomi Rapace, joka istui rooliin täydellisesti. Kovan mimmin rooli tuli Rapacelta noin vain ja hän oli täysin uskottava rajussa tyylissään. Maran Lisbeth taas tuntuu teennäiseltä ja liikaa yrittävältä. Maralta löytyy kyllä hyvät hetkensä, mutta aluksi itselleni tuotti vaikeuksia nähdä hänet Lisbethinä. Mitä pidemmälle filmi eteni, sitä paremmin Mara istui rooliinsa, mutta hän jää silti armottomasti Rapacen varjoon.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Mikaelin palkkaama herra Vanger (rooliinsa täydellisesti sopiva Christopher Plummer) ja tämän juristi Dirch (Steven Berkoff), Vangerin hieman erikoiset sukulaiset (rooleissa mm. Stellan Skarsgård, Joely Richardson, Geraldine James ja Per Myrberg), Mikaelin todella pieneen osaan jäävä tytär (Josefin Asplund), Millennium-lehden pomo Erika (Robin Wright), Lisbethin hakkerikaveri Plague (Tony Way), rikas herra Wennerström (Ulf Friberg), sekä Lisbethin holhooja Nils Bjurman (Yorick van Wageningen), joka on aika epämiellyttävä persoona, näin lievästi sanottuna... Wageningen tekee Nilsistä todella vastenmielisen tapauksen.

On hyvin vaikea kuvitella tälle elokuvalle parempaa ohjaajaa kuin David Fincher. Kylmän ahdistavista ja piinaavista trillereistään, kuten Seitsemän (Se7en - 1995) ja Zodiac (2007) tunnettu Fincher on osoittanut, että häntä ei pelota mennä syvemmälle hirveyksien maailmaan ja esittää nämä kauheudet katsojille. The Girl with the Dragon Tattoossa ohjaaja näyttää jälleen taitonsa ja tekee erittäin hyvää työtä filmin parissa. Joku muu ohjaaja ei luultavasti uskaltaisi lähteä yhtä synkkiin maisemiin, mikä johtaisi heti paljon tunnelmaköyhempään teokseen, joten on hienoa nähdä osaava Fincher puikoissa. Hän luo heti alussa karun maailmankuvan ahdistavilla alkuteksteillä ja pistämällä katsojan seuraamaan hyvin epämiellyttäviä pitkiä kohtauksia. Fincher ei todellakaan halua päästää katsojaansa helpolla ja paikoitellen leffan seuraaminen on vaikeaa, sillä mukana on niin inhottavaa kuvastoa ja painostavaa tunnelmaa. Tämän lisäksi katsoja ei pääse helpolla myöskään tarinankerronnan kanssa, sillä ohjaaja vaatii katsojan keskittymistä heti alusta alkaen. Etenkin ensimmäinen puoli tuntia liikkuu hyvin vauhdikkaasti, eikä leffa pysähdy selittelemään tapahtumia ja hahmoja katsojille. Jos ei siis keskity, on tarinaan vaikea päästä mukaan. Fincherin taiturimaisen ohjauksen myötä tämä ei kuitenkaan ole ongelma, sillä hän saa vangittua katsojan alusta alkaen, eikä päästä irti ennen huipennusta.

Toinen syy, miksi elokuvaan on niin helppo uppoutua mukaan, on, että sen tarina on niin mielenkiintoinen. Murhan selvittäminen on jo kiinnostavaa, mutta kun kyseessä on vielä vuosikymmeniä sitten tapahtunut juttu, löytyy leffasta oma lisäkoukkunsa. On kiehtovaa seurata, kuinka Mikael Blomkvist yrittää ratkaista tapausta ja meno muuttuu entistäkin paremmaksi Lisbethin liittyessä hänen seuraansa. Pikkuhiljaa asioita alkaa ratkeamaan ja tunnelma tiivistyy, kun tapauksesta löytyy paljon muutakin hirvittävää. Jännitystä nostatetaan hienosti kohti loppuhuipennusta ja finaalissa tunnelma vasta onkin pysäyttävän jännittävä. Fincher on onnistunut erittäin mainiosti The Girl with the Dragon Tattoon kanssa, enkä voisi kuvitella parempaa tekijää hommaan.

Nyt jotakuta luultavasti kiinnostaa, pidänkö enemmän alkuperäisestä ruotsalaisesta elokuvasta vai tästä, niin täytyy sanoa, että mielestäni Miehet jotka vihaavat naisia on parempi filmi. Tähän vaikuttaa vahvasti se, että Noomi Rapace on huomattavasti parempi Lisbeth, minkä lisäksi hänen ja Michael Nyqvistin esittämän Mikaelin välillä on parempaa kemiaa kuin Maran ja Craigin välillä. Tämän lisäksi leffa ei tunnu osaavan päättyä. Jännittävän huipennuksen jälkeen tarinaa yritetään venytellä vielä vajaan puolen tunnin ajan, jolloin katsoja ehtii muutamaankin otteeseen ajatella, että lopputekstit voisi jo pistää pyörimään. Tämä on hyvin kummallista, etenkin kun miettii, kuinka nopeatempoinen filmi tuntuu muuten olevan. Loppua lukuunottamatta kahden ja puolen tunnin elokuva tuntuu huomattavasti kestoaan lyhyemmältä. Se täytyy vielä sanoa, että sekä ruotsalaisfilmiä, että tätä Fincherin versiota vaivaa sama asia. Heti leffan alussa kerrotaan, että Mikael on joutunut vaikeuksiin herra Wennerströmin kanssa ja tästä syystä häntä odottaa tuomio. Tämä kuulostaa tärkeältä, mutta murhatutkimuksen alkaessa koko juonikuvio tuntuu lähes unohtuvan. Välillä filmi muistuttelee siitä, mutta se on silti kömpelösti tungettu mukaan.

Tuota asiaa ja turhan pitkäksi venyvää loppua lukuunottamatta Steven Zaillianin käsikirjoitus pysyy hienosti kasassa. Dialogi on sujuvaa ja kohtaukset etenevät hyvällä rytmillä, mitä tukee erinomainen leikkaus. Elokuva voitti tosiaan parhaan leikkauksen Oscar-palkinnon ja suurimmaksi osaksi se on perusteltua, sillä tapahtumat nivoutuvat yhteen äärimmäisen hyvin. Filmi oli ehdolla kuvauksestaankin, mikä on myös ymmärrettävää, sillä visuaalisesti The Girl with the Dragon Tattoo on todella komea. Kuvat on taidokkaasti sommiteltu ja hyytävän lumiset maisemakuvat lisäävät ahdistavuuden tuntua. Nostan myös tekijöille hattua siitä, että elokuva oikeasti kuvattiin Ruotsissa, eivätkä he lähteneet esittämään jotain amerikkalaiskaupunkia Ruotsina. Tekijät ovat panostaneet niinkin paljon, että elokuvasta löytyvät lehdet sun muut ovat ruotsiksi kirjoitettuja. Välillä kun oikein kuuntelee, voi huomata, että joukkokohtausten taustalla myös puhutaan ruotsia. Äänimaailma on muutenkin hyvin rakennettu, jos ei ota huomioon säveltäjäkaksikko Trent Reznorin ja Atticus Rossin hieman epätasaista jälkeä. Usein taustalla kuuluu tunnelmaa luovaa, ahdistavaa musiikkia, mutta päälle on tungettu jotain epämääräisempää pianonsoittoa, aivan kuin tekijät olisivat säveltäneet omat juttunsa ja yhdistäneet ne, tarkistamatta toimiiko lopputulos.

Yhteenveto: The Girl with the Dragon Tattoo on paikoitellen jopa piinaavan jännittävä trilleri, jossa ohjaaja David Fincher pääsee esittelemään taidokkuuttaan. Fincher ei pelkää ahdistavien ja inhottavien asioiden näyttämistä, vaan tekee sen vielä hienosti, minkä vuoksi hän on paras mahdollinen valinta elokuvan ohjaajaksi. Fincher luo erinomaisesti tunnelmaa ja pitää katsojaa hyvin otteessaan. Tarina on äärimmäisen kiehtova ja siihen tuodaan jatkuvasti lisää kiinnostavuutta mukaan eri tavoin. Mikaelin ja Lisbethin yhteistyötä on jännittävää seurata ja loppuhuipennuksessa tunnelma vasta nostetaankin huippuunsa. Daniel Craig on oiva valinta Mikael Blomkvistin rooliin, mutta Rooney Mara ei oikein vakuuta Lisbeth Salanderina. Selkeää rytmitysongelmaakin elokuvasta löytyy, alkupään kulkiessa todella nopealla temmolla eteenpäin ja viimeisen puolen tunnin laahustaessa oudonkin paljon, jolloin katsoja alkaa lähinnä odottamaan lopputekstien alkamista. Mukana on myös sivujuoni, joka esitetään tärkeänä, mutta on aika kömpelösti sullottu mukaan. Teknisesti filmi on erittäin taidokkaasti tehty - etenkin kuvaus on aivan huikeaa. Ongelmistaan huolimatta The Girl with the Dragon Tattoo on todella mainio jännäri, joka voi olla jopa liiankin hurja joillekin katsojille. Suosittelen elokuvaa Millennium-sarjan faneille ja vaikka rakastaisitte alkuperäisiä ruotsalaiselokuvia, antakaa mahdollisuus myös tälle versiolle. Kyseessä ei ole yhtä hieno teos kuin Miehet jotka vihaavat naisia, mutta tämä on silti ansiokkaasti omilla jaloillaan seisova trilleri.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
The Girl with the Dragon Tattoo, 2011, Columbia Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer, Scott Rudin Productions, Yellow Bird, Film Rites, Ground Control