Arvostelu: The Patriot (2000)

THE PATRIOT

Ohjaus: Roland Emmerich
Pääosissa: Mel Gibson, Heath Ledger, Joely Richardson, Jason Isaacs, Chris Cooper, Lisa Brenner, Tchéky Karyo, Tom Wilkinson, Donal Logue, Adam Baldwin, Gregory Smith, Trevor Morgan, Bryan Chafin, Mika Boorem, Logan Lerman ja Skye McCole Bartusiak
Genre: sota, draama
Kesto: 2 tuntia 45 minuuttia - Extended Edition: 2 tuntia 55 minuuttia
Ikäraja: 16

The Patriot on Roland Emmerichin ohjaama Yhdysvaltain vapaussotaan ja itsenäistymisen aikaan sijoittuva elokuva. Robert Rodat kirjoitti monta eri käsikirjoitusversiota filmistä, kunnes sai studion kiinnostumaan tekemään siitä elokuvan. Ohjaaja Emmerich sen sijaan päätti jo hyvin aikaisessa vaiheessa käsikirjoituksen lukua, että haluaa olla mukana projektissa. Kuvaukset alkoivat ja lopulta The Patriot sai maailmanensi-iltansa 27. kesäkuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli iso taloudellinen menestys, mutta sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Eniten tylytystä filmi sai historioitsijoilta, joita ärsytti elokuvan historiallisten tapahtumien muokkaus. Lisää negatiivista huomiota elokuva sai, kun kävi ilmi, että yksi ylistävämmistä arvosteluista oli studion laatima, eikä todellisen sanomalehden. Tämä johti lopulta siihen, että studion täytyi maksaa viisi dollaria usealle henkilölle, jotka olivat käyneet katsomassa elokuvan kyseisen "feikki-kriitikon" arvion innostamana. Itse en ollut aiemmin nähnyt The Patriotia, mutta olin kuullut siitä jo pitkään. Aiemmin keväällä pitämässäni 24 tunnin elokuvamaraton -haasteessa päätin vihdoin katsoin elokuvan ja samalla myös kirjoittaa siitä arvostelun leffan 20-vuotisjuhlan kunniaksi.

1770-luvulla Amerikassa itsenäistymistä haluavat siirtokuntalaiset ovat ajautuneet vapaussotaan brittiläistä imperiumia vastaan. Benjamin Martin päätyy mukaan taisteluun, kun brittieversti tappaa hänen poikansa.

Pääroolissa Benjamin Martinina nähdään Mel Gibson, joka oli tässä kohtaa jo tottunut esiintymään historiallisesti epätarkoissa elokuvissa, Braveheart - taipumattoman (Braveheart - 1995) ja Pocahontasin (1996) jälkeen. Gibson sopii hienosti perheenisäksi, joka haluaisi vain elää rauhassa, mutta kun tragedia iskee, on hänen pakko taipua ja lähteä sotaan. Hän hoitaa niin lempeän ja rakastavan isähahmon kuin brutaalin sotilaan puolet hahmostaan lujalla taidolla. Katsoja on alusta alkaen Benjaminin puolella. Hänen kautta sotaa käsitellään hieman monipuolisemmin kuin muiden hahmojen näkökulmasta, mikä tekee hänestä heti viisaamman tuntuisen.

Benjaminin lapsia ovat vanhin poika Gabriel (edemennyt Heath Ledger), heti alussa kuoleva Thomas (Gregory Smith), Nathan (Trevor Morgan), Samuel (Bryan Chafin), Margaret (Mika Boorem), William (Logan Lerman esikoisroolissaan) ja Susan (Skye McCole Bartusiak). Benjaminin hahmoa kirjoittaessa Robert Rodat todella halusi Gibsonin tähdittävän leffaa, joten hän kirjoitti hahmolle yhtä monta lasta kuin Gibsonillakin oli. Käsikirjoituksen teon aikana Gibson sai seitsemännen lapsensa ja siksi Rodat myös lisäsi Benjaminillekin yhden lapsen lisää. Suuri osa muksuista jää täysin taka-alalle ja vain muutama nousee esille - lähinnä mahtavan Ledgerin näyttelemä Gabriel, joka haluaa lähteä sotaan isänsä käskyjen vastaisesti. Gibsonin ja Ledgerin välille on onnistuttu rakentamaan toimiva isä-poika-suhde, mikä tuo sydäntä filmiin.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Chris Cooper Benjaminin komentajana, Harry Burwellina, Joely Richardson Benjaminin kuolleen vaimon siskona Charlottena, Tom Wilkinson brittiarmeijaa johtavana kenraali Charles Cornwallina, sekä Jason Isaacs Thomas-pojan tappavana eversti William Tavingtonina, jolle Benjamin tietty hautoo kostoa. Isaacs on uransa aikana useasti osoittanut sopivansa täydellisesti niljakkaiden roistojen rooliin ja tekee saman myös tässä. Hän on erinomainen kaikessa vihattavuudessaan. Myös Wilkinson ja Cooper sopivat rooleihinsa - etenkin oikeanlaista arvokkuutta omaava Wilkinson.

Iso tekijä siihen, pitääkö The Patriotista, on se, välittääkö historiallisista epätarkkuuksista vai ei. Jos haluat nähdä tarkan kuvauksen Yhdysvaltojen vapaussodasta ja neutraalimman näkökulman sodan osapuoliin, on tämä täysin väärä elokuva sinulle. Jos taas pidät historiallisista filmeistä, mutta sinua ei haittaa lainkaan, jos tapahtumia on muuteltu, hahmoja väritelty ja muutenkin asioita muokkailtu suuntaan jos toiseen, The Patriot tarjoaa erittäin toimivan aikamatkan 1770-luvun Amerikkaan. Itselleni kyseinen aika historiasta ei ole tutuimmasta päästä, joten tiettyjen asioiden kuvaaminen väärin ei voinut häiritä katselukokemustani. Lähinnä tapa, jolla elokuva esittää orjuuden (tai pikemminkin sen esittämättä jättäminen ja röyhkeä kaunistelu) on kyseenalainen katsojalle kuin katsojalle. Muuten viihdyin oikein passelisti elokuvan parissa ja se piti hyvin mukanaan lähes kolmen tunnin kestonsa ajan. Paikoitellen elokuva kulkee turhan hitaasti, mutta pääasiassa kesto ei haittaa.

Ohjaaja Roland Emmerich on monille tuttu valtavien katastrofielokuvien, kuten Independence Day - maailmojen sodan (Independence Day - 1996), Godzillan (1998), The Day After Tomorrow'n (2004) ja 2012:n (2009) tekijänä. Vaikkei Emmerich ole ohjaajana lahjakkaimmasta päästä ja hänen filmografiaansa kuuluu useita huteja, hänellä on kyllä aina ollut silmää massiivisille kohtauksille ja vaikuttavalle tuholle. Emmerich pääseekin esittelemään näitä taitojaan The Patriotin sotakohtauksissa, jotka ovat erittäin näyttäviä. Sadoista extroista koostuvat armeijat marssivat räjähdysten keskellä upeissa laajakuvissa. Kaiken vaikuttavuuden keskellä katsojan on vaikea olla pohtimatta, kuinka typerä tuonaikainen taistelutaktiikka olikaan. Armeijat kävelevät toisiaan vastaan isolla aukiolla ja ammuskelevat, kunnes toinen osapuoli luovuttaa tai menettää kaikki sotilaansa. Vähän kuin pelaisi shakkia ja liikuttaisi kaikkia sotilasnappuloita kerralla eteenpäin. Jos jonkin tiedän elokuvassa olevan historiallisesti tarkkaa, niin tämän hölmön taktiikan... mitä on vaikea taktiikaksi kutsua.

Suurten taistojen keskellä elokuvaan saadaan tosiaan sitä sydäntä oivallisella isä-poika-suhteella. Jos Gabrielin hahmo puuttuisi leffasta kokonaan ja Benjamin lähtisi vain kostamaan Thomasin kuolemaa, olisi päähenkilöllä sentään motiivi, mutta ei paljoa muuta. Tarpeeksi lämpimältä ja syvältä tuntuva perhesuhde tuo kuitenkin ripauksen todellista ihmisyyttä, kun kömpelösti kirjoitetut ja esitetyt kohtaukset vapausjaarittelusta eivät siihen pysty. Huumoriakin on hieman saatu mukaan (yhdessä sotakohtauksessa tahatonta komiikkaa pöljällä kuolemalla) ja hieman häiriintynyttä romantiikkaa, mikä ei todellakaan ole elokuvan vahvuus. Isoilla taisteluilla Emmerich yrittää saada katsojan joko unohtamaan tai katsomaan sormien läpi tietyt kehnoudet, mitkä estävät The Patriotia olemasta vieläkin parempi elokuva.

Tekniseltä toteutukseltaan kyseessä on hieno teos. Kuvaus on kaikin puolin tarkasti tehty ja elokuvassa hyödynnetään paljon upeita laajoja kuvia, joko esittelemään maisemia tai korostaakseen armeijoiden kokoa. Leikkauksessa muutamia kohtauksia olisi voinut tiivistää hieman, mutta suurimmaksi osaksi kohtaukset on pistetty hyvin kasaan ja tarina soljuu eteenpäin kiinnostavasti alusta loppuun. Lavasteet ovat todella hienot läpikotaisin ja asutkin ovat tyylikkäästi toteutetut. Univormuja täytyi valmistaa satoja kappaleita isoja taisteluita varten. Maskeeraustiimi on myös päässyt meikkaamaan ikävän näköisiä taisteluvammoja. Efektit ovat kestäneet hyvin aikaa ja äänitehosteet lisäävät tärkeän iskun taistoihin. John Williamsin säveltämät musiikit sisältävät maestrolle tuttua klassisuutta, herkkyyttä ja seikkailullisuutta, kuten myös eeppisyyttä ja aikaan sopivaa huilusoittoa.

The Patriotista on olemassa noin kymmenen minuuttia teattereissa julkaistua elokuvaa pidempi versio. Mukana on uusia kohtauksia, kuten myös hieman muokattuja ja pidennettyjä hetkiä. Lähinnä nämä ovat lisättyjä keskusteluja ja joitakin lisäraakuuksia. Itse katsoin elokuvasta pidennetyn version.

Yhteenveto: The Patriot on erittäin oivallinen sotadraama, kun pystyy katsomaan historialliset epätarkkuudet sormien läpi. Ohjaaja Roland Emmerich on pätevä tekijä isojen taistelukohtausten ja tuhon kanssa, mutta onneksi saa mukaan myös toimivan isä-poika-suhteen, mikä tuo sydäntä tarinaan. Mel Gibson on erittäin mainio pääroolissa Benjamin Martinina ja Heath Ledger on oiva valinta hänen pojakseen. Kenties parhaan roolityön tekee kuitenkin Jason Isaacs, joka on mahtava inhottavana everstinä. Joissain asioissa filmi onnistuu tekemään vaikutuksen ja siinä on hienoja kohtauksia, mutta toisinaan leffasta myös paistaa tiettyjä heikkouksia. Kömpelyyttä löytyy käsikirjoituksesta ja orjien esittäminen leffassa on vähintäänkin kyseenalainen. Visuaalisesti elokuva on näyttävä ja ajankuva on upeasti luotu. Lähes kolmen tunnin kesto on yllättävänkin nopeasti ohi. Elokuvassa kuitenkin on helposti korjattavia ongelmia, mitkä estävät kokonaisuutta nousemaan potentiaaliinsa. Suosittelenkin The Patriotia eritoten niille, joita kiehtovat historialliset tapahtumat, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että historiaa on oikeasti tutkinut tosissaan. Silloin leffasta voi bongata vielä enemmän vikoja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Patriot, 2000, Columbia Pictures Corporation, Centropolis Entertainment, Mutual Film Company, Global Entertainment Productions GmbH & Company Medien KG

Arvostelu: Color Out of Space (2019)

COLOR OUT OF SPACE

Ohjaus: Richard Stanley
Pääosissa: Nicolas Cage, Madeleine Arthur, Joely Richardson, Brendan Meyer, Julian Hillard, Elliot Knight, Tommy Chong, Q'orianka Kilcher ja Josh C. Waller
Genre: scifi, kauhu
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 16

Color Out of Space perustuu H. P. Lovecraftin novelliin "The Colour Out of Space" vuodelta 1927. Ohjaaja Richard Stanleyn äiti oli ollut suuri Lovecraft-fani ja oli lukenut Stanleylle tämän kertomuksia lapsesta asti. Kun hänen äitinsä sairastui syöpään, Stanley luki vuorostaan Lovecraftin tarinoita äidilleen. "The Colour Out of Space" oli tuntunut todella tärkeältä kertomukselta ja Stanley miettikin pitkään sen kääntämistä elokuvamuotoon. Hän oli kuitenkin jättänyt elokuvaohjaajan hommat, kun hänet oli erotettu Tohtori Moreaun saaresta (The Island of Dr. Moreau - 1996) kesken kuvausten, eikä ollut täysin varma paluustaan. Stanley työsti vuonna 2013 lyhytvideon Lovecraftin kirjan pohjalta ja alkoi sen avulla myymään ideaa kunnon leffasta. Vuonna 2015 Spectrevision tarttui projektiin ja sen työstäminen alkoi tosissaan. Kuvaukset alkoivat helmikuussa 2019 ja lopulta Color Out of Space sai ensiesityksensä Toronton elokuvajuhlilla viime syyskuussa. Nyt elokuva saapuu myös Suomeen ja kiinnostuin leffasta, kun huomasin, että sitä tähdittää Nicolas Cage ja että se perustuu Lovecraftin teokseen. Vaikka Lovecraftin tarinat eivät ole itselle erityisen tuttuja, tiedän hänen työnsä olleen hyvin erityislaatuista ja minua kiinnostikin nähdä, kuinka se siirtyisi valkokankaalle. Meninkin positiivisin mielin katsomaan Color Out of Spacen sen lehdistönäytökseen Helsingin pienessä Kino Engel -teatterissa.

Gardnerin perhe on muuttanut Nathan-isän sukufarmille, Theresa-äidin toipuessa vaativasta leikkauksesta. Perheen rauhan rikkoo mystinen, valoja ja värejä säteilevä meteoriitti, mikä iskeytyy heidän pihalleen ja mistä alkaa kummallisten tapahtumien ketju...

Gardnerin perheeseen kuuluvat Nathan-isän (Nicolas Cage) ja Theresa-äidin (Joely Richardson) lisäksi jonkin sortin noituutta harjoittava tytär Lavinia (Madeleine Arthur), pilveä polttava poika Benny (Brendan Meyer), sekä nuori ja hiljainen poika Jack (Julian Hillard). Perhe on onnistuneesti rakennettu ja jokaiselle onnistutaan luomaan jokin muistettava piirre. Outoja rituaaleja pitävä Lavinia nousee helposti kiehtovimmaksi tapaukseksi perheessä ja Arthur onkin erittäin hyvä osassaan. Benny ja Theresa jäävät hieman tylsemmiksi, vaikka hekin saavat omat hetkensä olla esillä ja Richardson ja Meyer tekevät oivaa työtä osissaan. Hillard jatkaa sujuvana kauhuelokuvan lapsinäyttelijänä, osoitettuaan taitonsa Netflixin The Haunting of Hill House -sarjassa (2018). Cagen kanssa voi mennä helposti joko syteen tai saveen. Hulluista rooleistaan tunnettu Cage ottaa alkupuoliskon yllättävänkin rennosti, kunnes alkaa pikkuhiljaa revittelemään yhä vain enemmän ja enemmän. Näin hän voi mennä loppua kohti täysin hulluksi paljon sujuvammin kuin jos hän aloittaisi heti täysin sekopäänä. Joissain filmeissä Cagen sekoilu lähinnä nolottaa, mutta tässä se viihdyttää suuresti.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Elliot Knight vesitutkija Ward Phillipsinä, joka saa liian paljon ruutuaikaa siihen nähden, kuinka paljon tylsempi hahmo hän on Gardnerin perheeseen verrattuna, sekä Q'orianka Kilcher, Tommy Chong ja Josh C. Waller pienissä osissa pormestarina, outona erakkona ja sheriffinä.

Koska en ole lukenut H. P. Lovecraftin alkuperäistä "The Colour Out of Space" -novellia, en voi verrata elokuvaa siihen. Sen voin kuitenkin sanoa, että Lovecraftin teosta on paljon modernisoitu ja 1920-luvun sijaan elokuva tapahtuu nykyaikana, mikä voi suututtaa monia Lovecraftin suuria faneja. Tietämättä sen kummemmin lähdemateriaalista, pidin Color Out of Spacea erittäin hyvänä scifikauhuteoksena. Eritoten innostuin siitä, ettei elokuva luota typeriin äkkisäikäytyksiin ja viljele genren kliseitä läpi kestonsa puuduttavuuteen asti. Filmissä rakennetaan rauhassa tunnelmaa ja herätetään vähitellen inhan ahdistavaa tunnetta katsojassa. Vaikka Lovecraftin tyylin mukaisesti filmi sisältää hirviömäisiä olentojakin ja muita kummajaisia, on jo itse vaaleanpunaisena ja violettina hohtavasta valosta tehty karmiva. Samalla se myös lumoaa. Katsoja voi tuntea olevansa eristyksissä keskellä metsää Gardnerin perheen kanssa, eikä pakotietä tunnu löytyvän.

Samalla tavoin kuin Nicolas Cage tuo hulluuttaan esille aste kerrallaan, elokuvan outoilutkin nostavat kierroksia läpi leffan. Paikoitellen tämä johtaa hyvinkin friikkeihin hetkiin ja kuviin ilmestyksistä, mitkä tuovat herkästi mieleen John Carpenterin The Thing - "se" jostakin -kauhuelokuvan (The Thing - 1982). Välillä elokuva käy todella trippaavana, aivan kuin se olisi aineissa. Tämä lisää leffan samanaikaista karmivuutta ja lumoavuutta. Vasta lopussa leffan outoilu alkaa kyllästyttämään ja finaali jatkuu kauemmin kuin sen kannattaisi. Lopussa elokuva myös kompastuu hieman, kun se yrittää selittää, mistä kaikessa on kyse. Kokonaisuutena Color Out of Space on silti todella mainio ja kummallinen teos, mikä jännittää ja ihmetyttää. Mystisen valon tavoin elokuva itsessään vetää puoleensa ja sen haluaisi katsoa uudestaan, jotta siitä voisi löytää uusia puolia, mitkä avaisivat katselukokemusta entisestään.

Ohjaaja Richard Stanleyn aiemmat työt eivät ole minulle lähes lainkaan tuttuja ja tiedänkin vain Tohtori Moreaun saaren, mistä hän sai potkut kesken kuvausten. Onkin mielenkiintoista pohtia, kuinka Stanleyn ura olisi kulkenut ilman potkuja. Color Out of Spacen kautta hän tekee iskevän paluun ja toivonkin, että elokuva tienaa tarpeeksi, jotta hän voisi toteuttaa suunnitelmansa ja tehdä lisää elokuvia Lovecraftin kirjojen pohjalta. Stanley rakentaa henkeä taidokkaasti ja hänen ja Scarlett Amariksen työstämä käsikirjoitus on mielenkiintoinen modernisointi Lovecraftin kirjasta. Kyseessä on myös hyvin kuvattu filmi, missä todella hyödynnetään värimaailmaa ja valoja vaikuttavasti. Hirviöissä ilahduin suuresti siitä, että ne on toteutettu vanhanaikaisella tyylillä, praktikaalitehostein. Mukana on myös digiefektejä ja niistä harmillisesti huomaa pienen budjetin. Äänimaailma on onnistuneesti rakennettu äänitehosteista Colin Stetsonin säveltämiin, mystisiin ja painostaviin musiikkeihin.

Yhteenveto: Color Out of Space on erittäin mainio scifikauhuelokuva, mikä Nicolas Cagen tavoin nostaa hulluuden kierroksia, mitä pidemmälle leffa kulkee. Vähitellen ohjaaja Richard Stanley kasvattaa tunnelmaa, missä hän yhdistelee hienosti ahdistavuutta ja lumoavuutta. Valoja ja värejä pursuava meteoriitti on samanaikaisesti karmiva ja kaunis ilmestys. Leffa osaa revitellä oikeissa kohdissa ja sen muutos trippaavaksi outoiluksi on taidokasta. Omasta mielestäni elokuva olisi voinut tietyissä hetkissä outoilla vieläkin rohkeammin. Toisaalta lopussa taas sekoilu alkaa kierrättämään itseään ja muuttuu hieman puuduttavaksi. Näyttelijät tekevät oivaa työtä ja Cage pitää hulluutensa viihdyttävänä, eikä muutu noloksi. Yksi suosikkijutuistani elokuvassa on kuitenkin se, kuinka siinä käytetään vanhanaikaisia praktikaalitehosteita ällöttävien hirvityksien luomiseen. Color Out of Space voi jakaa Lovecraftin fanien mielipiteitä muutostensa vuoksi, mutta omana scifikauhuteoksenaan se on piristävän erilainen ja hyvä paketti nykypäivän massakauhun keskellä. Toivonkin leffan menestyvän tarpeeksi, jotta Stanley pääsee tekemään lisää filmatisointeja Lovecraftin teosten pohjalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Color Out of Space, 2019, SpectreVision, ACE Pictures Entertainment, BRO Cinema, XYZ Films

Arvostelu: The Girl with the Dragon Tattoo (2011)

THE GIRL WITH THE DRAGON TATTOO

Ohjaus: David Fincher
Pääosissa: Daniel Craig, Rooney Mara, Christopher Plummer, Stellan Skarsgård, Steven Berkoff, Robin Wright, Yorick van Wageningen, Josefin Asplund, Geraldine James, Ulf Friberg, Tony Way ja Joely Richardson
Genre: trilleri, draama
Kesto: 2 tuntia 38 minuuttia
Ikäraja: 16

The Girl with the Dragon Tattoo on uudelleenfilmatisointi ruotsalaisesta trilleristä Miehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor - 2009), mikä perustuu edesmenneen Stieg Larssonin samannimiseen kirjaan vuodelta 2005. Larssonin kirja saavutti suuren suosion Yhdysvalloissakin, missä kiinnostuttiin heti tekemään elokuvasovitusta. David Fincher palkattiin ohjaajaksi ja kuvaukset alkoivat Tukholmassa syyskuussa 2010. Lopulta The Girl with the Dragon Tattoo sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2011 ja se menestyi ihan hyvin, minkä lisäksi kriitikot pitivät siitä paljon. Leffa oli ehdolla mm. viidestä Oscar-palkinnosta, joista se voitti parhaan leikkauksen palkinnon. Itse en käynyt katsomassa filmiä, kun se ilmestyi, sillä minulla ei ollut ikää siihen, eikä se erityisemmin minua kiinnostanutkaan. Erikoisen englanninkielisen nimen takia tajusin vasta myöhemmin, että leffa perustuu Larssonin kirjaan. Vasta kun ilmoitettiin, että Larssonin Millennium-kirjasarjaa (2005-) jatkava kirja "Se mikä ei tapa" ("Det som inte dödar oss" - 2015) kääntyisi samannimiseksi elokuvaksi (The Girl in the Spider's Web - 2018), aloin kiinnostua edellisistä leffoista. Ostinkin kerralla The Girl with the Dragon Tattoon, sekä alkuperäiset ruotsalaisleffat ja kun olin katsonut alkuperäiset filmit, siirryin innokkaasti katsomaan, mitä Fincher oli saanut aikaiseksi tarinan kanssa.

Rikas bisnesmies Henrik Vanger palkkaa toimittaja Mikael Blomkvistin selvittämään, kuka tappoi hänen sukulaistyttönsä Harrietin vuosia sitten. Avukseen Mikael saa hieman erikoisen, mutta tehokkaan hakkerin, Lisbeth Salanderin.

Miespääosassa Millennium-lehden toimittaja Mikael Blomkvistina nähdään James Bond -tähti Daniel Craig, joka on nappivalinta rooliin. Craig sopii erinomaisesti henkilöksi, jonka täytyy pakkomielteisesti saada faktat selville, kun tutkimus on aloitettu. Mikael ei ole mikään Bondin kaltainen toimintasankari, vaan Craig joutuu esittämään rauhallisempaa hahmoa, joka yrittää selvitä elämästä vaativien paineiden alla. Mikaelista kuitenkin löytyy Craigin Bondin tiettyä rosoisuutta, mistä olen pitänyt näyttelijässä pitkään.
     Lohikäärmetatuoinnilla varustettuna tyttönä, hakkeri Lisbeth Salanderina nähdään Rooney Mara, joka sai roolityöstään jopa parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden. Itse hämmästelen ehdokkuutta suuresti, sillä mielestäni Mara ei ole erityisen vakuuttava roolissaan. Hahmon on tarkoitus olla outo ja mysteerinen, punk-henkisesti pukeutunut nuori nainen, jota ei kannata ärsyttää, mutta tämä ei tule Maralta tarpeeksi luonnostaan. Alkuperäisessä ruotsalaisleffassa Miehet jotka vihaavat naisia Lisbethiä näytteli Noomi Rapace, joka istui rooliin täydellisesti. Kovan mimmin rooli tuli Rapacelta noin vain ja hän oli täysin uskottava rajussa tyylissään. Maran Lisbeth taas tuntuu teennäiseltä ja liikaa yrittävältä. Maralta löytyy kyllä hyvät hetkensä, mutta aluksi itselleni tuotti vaikeuksia nähdä hänet Lisbethinä. Mitä pidemmälle filmi eteni, sitä paremmin Mara istui rooliinsa, mutta hän jää silti armottomasti Rapacen varjoon.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Mikaelin palkkaama herra Vanger (rooliinsa täydellisesti sopiva Christopher Plummer) ja tämän juristi Dirch (Steven Berkoff), Vangerin hieman erikoiset sukulaiset (rooleissa mm. Stellan Skarsgård, Joely Richardson, Geraldine James ja Per Myrberg), Mikaelin todella pieneen osaan jäävä tytär (Josefin Asplund), Millennium-lehden pomo Erika (Robin Wright), Lisbethin hakkerikaveri Plague (Tony Way), rikas herra Wennerström (Ulf Friberg), sekä Lisbethin holhooja Nils Bjurman (Yorick van Wageningen), joka on aika epämiellyttävä persoona, näin lievästi sanottuna... Wageningen tekee Nilsistä todella vastenmielisen tapauksen.

On hyvin vaikea kuvitella tälle elokuvalle parempaa ohjaajaa kuin David Fincher. Kylmän ahdistavista ja piinaavista trillereistään, kuten Seitsemän (Se7en - 1995) ja Zodiac (2007) tunnettu Fincher on osoittanut, että häntä ei pelota mennä syvemmälle hirveyksien maailmaan ja esittää nämä kauheudet katsojille. The Girl with the Dragon Tattoossa ohjaaja näyttää jälleen taitonsa ja tekee erittäin hyvää työtä filmin parissa. Joku muu ohjaaja ei luultavasti uskaltaisi lähteä yhtä synkkiin maisemiin, mikä johtaisi heti paljon tunnelmaköyhempään teokseen, joten on hienoa nähdä osaava Fincher puikoissa. Hän luo heti alussa karun maailmankuvan ahdistavilla alkuteksteillä ja pistämällä katsojan seuraamaan hyvin epämiellyttäviä pitkiä kohtauksia. Fincher ei todellakaan halua päästää katsojaansa helpolla ja paikoitellen leffan seuraaminen on vaikeaa, sillä mukana on niin inhottavaa kuvastoa ja painostavaa tunnelmaa. Tämän lisäksi katsoja ei pääse helpolla myöskään tarinankerronnan kanssa, sillä ohjaaja vaatii katsojan keskittymistä heti alusta alkaen. Etenkin ensimmäinen puoli tuntia liikkuu hyvin vauhdikkaasti, eikä leffa pysähdy selittelemään tapahtumia ja hahmoja katsojille. Jos ei siis keskity, on tarinaan vaikea päästä mukaan. Fincherin taiturimaisen ohjauksen myötä tämä ei kuitenkaan ole ongelma, sillä hän saa vangittua katsojan alusta alkaen, eikä päästä irti ennen huipennusta.

Toinen syy, miksi elokuvaan on niin helppo uppoutua mukaan, on, että sen tarina on niin mielenkiintoinen. Murhan selvittäminen on jo kiinnostavaa, mutta kun kyseessä on vielä vuosikymmeniä sitten tapahtunut juttu, löytyy leffasta oma lisäkoukkunsa. On kiehtovaa seurata, kuinka Mikael Blomkvist yrittää ratkaista tapausta ja meno muuttuu entistäkin paremmaksi Lisbethin liittyessä hänen seuraansa. Pikkuhiljaa asioita alkaa ratkeamaan ja tunnelma tiivistyy, kun tapauksesta löytyy paljon muutakin hirvittävää. Jännitystä nostatetaan hienosti kohti loppuhuipennusta ja finaalissa tunnelma vasta onkin pysäyttävän jännittävä. Fincher on onnistunut erittäin mainiosti The Girl with the Dragon Tattoon kanssa, enkä voisi kuvitella parempaa tekijää hommaan.

Nyt jotakuta luultavasti kiinnostaa, pidänkö enemmän alkuperäisestä ruotsalaisesta elokuvasta vai tästä, niin täytyy sanoa, että mielestäni Miehet jotka vihaavat naisia on parempi filmi. Tähän vaikuttaa vahvasti se, että Noomi Rapace on huomattavasti parempi Lisbeth, minkä lisäksi hänen ja Michael Nyqvistin esittämän Mikaelin välillä on parempaa kemiaa kuin Maran ja Craigin välillä. Tämän lisäksi leffa ei tunnu osaavan päättyä. Jännittävän huipennuksen jälkeen tarinaa yritetään venytellä vielä vajaan puolen tunnin ajan, jolloin katsoja ehtii muutamaankin otteeseen ajatella, että lopputekstit voisi jo pistää pyörimään. Tämä on hyvin kummallista, etenkin kun miettii, kuinka nopeatempoinen filmi tuntuu muuten olevan. Loppua lukuunottamatta kahden ja puolen tunnin elokuva tuntuu huomattavasti kestoaan lyhyemmältä. Se täytyy vielä sanoa, että sekä ruotsalaisfilmiä, että tätä Fincherin versiota vaivaa sama asia. Heti leffan alussa kerrotaan, että Mikael on joutunut vaikeuksiin herra Wennerströmin kanssa ja tästä syystä häntä odottaa tuomio. Tämä kuulostaa tärkeältä, mutta murhatutkimuksen alkaessa koko juonikuvio tuntuu lähes unohtuvan. Välillä filmi muistuttelee siitä, mutta se on silti kömpelösti tungettu mukaan.

Tuota asiaa ja turhan pitkäksi venyvää loppua lukuunottamatta Steven Zaillianin käsikirjoitus pysyy hienosti kasassa. Dialogi on sujuvaa ja kohtaukset etenevät hyvällä rytmillä, mitä tukee erinomainen leikkaus. Elokuva voitti tosiaan parhaan leikkauksen Oscar-palkinnon ja suurimmaksi osaksi se on perusteltua, sillä tapahtumat nivoutuvat yhteen äärimmäisen hyvin. Filmi oli ehdolla kuvauksestaankin, mikä on myös ymmärrettävää, sillä visuaalisesti The Girl with the Dragon Tattoo on todella komea. Kuvat on taidokkaasti sommiteltu ja hyytävän lumiset maisemakuvat lisäävät ahdistavuuden tuntua. Nostan myös tekijöille hattua siitä, että elokuva oikeasti kuvattiin Ruotsissa, eivätkä he lähteneet esittämään jotain amerikkalaiskaupunkia Ruotsina. Tekijät ovat panostaneet niinkin paljon, että elokuvasta löytyvät lehdet sun muut ovat ruotsiksi kirjoitettuja. Välillä kun oikein kuuntelee, voi huomata, että joukkokohtausten taustalla myös puhutaan ruotsia. Äänimaailma on muutenkin hyvin rakennettu, jos ei ota huomioon säveltäjäkaksikko Trent Reznorin ja Atticus Rossin hieman epätasaista jälkeä. Usein taustalla kuuluu tunnelmaa luovaa, ahdistavaa musiikkia, mutta päälle on tungettu jotain epämääräisempää pianonsoittoa, aivan kuin tekijät olisivat säveltäneet omat juttunsa ja yhdistäneet ne, tarkistamatta toimiiko lopputulos.

Yhteenveto: The Girl with the Dragon Tattoo on paikoitellen jopa piinaavan jännittävä trilleri, jossa ohjaaja David Fincher pääsee esittelemään taidokkuuttaan. Fincher ei pelkää ahdistavien ja inhottavien asioiden näyttämistä, vaan tekee sen vielä hienosti, minkä vuoksi hän on paras mahdollinen valinta elokuvan ohjaajaksi. Fincher luo erinomaisesti tunnelmaa ja pitää katsojaa hyvin otteessaan. Tarina on äärimmäisen kiehtova ja siihen tuodaan jatkuvasti lisää kiinnostavuutta mukaan eri tavoin. Mikaelin ja Lisbethin yhteistyötä on jännittävää seurata ja loppuhuipennuksessa tunnelma vasta nostetaankin huippuunsa. Daniel Craig on oiva valinta Mikael Blomkvistin rooliin, mutta Rooney Mara ei oikein vakuuta Lisbeth Salanderina. Selkeää rytmitysongelmaakin elokuvasta löytyy, alkupään kulkiessa todella nopealla temmolla eteenpäin ja viimeisen puolen tunnin laahustaessa oudonkin paljon, jolloin katsoja alkaa lähinnä odottamaan lopputekstien alkamista. Mukana on myös sivujuoni, joka esitetään tärkeänä, mutta on aika kömpelösti sullottu mukaan. Teknisesti filmi on erittäin taidokkaasti tehty - etenkin kuvaus on aivan huikeaa. Ongelmistaan huolimatta The Girl with the Dragon Tattoo on todella mainio jännäri, joka voi olla jopa liiankin hurja joillekin katsojille. Suosittelen elokuvaa Millennium-sarjan faneille ja vaikka rakastaisitte alkuperäisiä ruotsalaiselokuvia, antakaa mahdollisuus myös tälle versiolle. Kyseessä ei ole yhtä hieno teos kuin Miehet jotka vihaavat naisia, mutta tämä on silti ansiokkaasti omilla jaloillaan seisova trilleri.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
The Girl with the Dragon Tattoo, 2011, Columbia Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer, Scott Rudin Productions, Yellow Bird, Film Rites, Ground Control

Arvostelu: Red Sparrow (2018)

RED SPARROW

Ohjaus: Francis Lawrence
Pääosissa: Jennifer Lawrence, Joel Edgerton, Matthias Schoenaerts, Charlotte Rampling, Jeremy Irons, Ciarán Hinds, Joely Richardson, Douglas Hodge, Thekla Reuten, Mary-Louise Parker, Sakina Jaffrey ja Sebastian Hülk
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia
Ikäraja: 16

Red Sparrow perustuu entisen CIA-agentti Jason Matthewsin samannimiseen romaaniin vuodelta 2013. Jo ennen kirjansa julkaisua Matthews sai myytyä sen elokuvaoikeudet, jolloin filmatisoinnin työstäminen lähti käyntiin. Aluksi sen ohjaajana oli tarkoitus toimia Darren Aronofsky, mutta hän poistui projektista vuonna 2014, jolloin hänen paikkansa otti David Fincher. Seuraavana vuonna kuitenkin ilmoitettiin, että leffan ohjaa Francis Lawrence. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2017 ja leffan oli tarkoitus ilmestyä jo samaisena marraskuuna, mutta se päätettiinkin siirtää tämän vuoden alkuun. Itse kiinnostuin Red Sparrow'sta heti, kun kuulin siitä. Mielestäni sen päätähti Jennifer Lawrence on mainio näyttelijä ja ajattelin, että hän voisi toimia hyvin vakoojatrillerin pääroolissa. Kuitenkin kun huomasin, että leffa oli saanut kehnompia arvioita Yhdysvalloissa, odotukseni alkoivat laskea. Kävin silti jokseenkin positiivisin mielin katsomassa Red Sparrow'n, jos vaikka kävisikin niin, että innostuisin siitä enemmän. Ja niinhän siinä kävi.

Onnettomuuden takia Dominika Egorova joutuu lopettamaan baletin, eikä tiedä, miten voisi enää elättää sairasta äitiään. Hänen sedällään on kuitenkin tilanteeseen ratkaisu: Dominikan täytyy ryhtyä venäläisen salaisen palvelun hommiin viettelevänä "varpunen"-vakoojana.

Pääroolissa Dominika Egorovana nähdään tosiaan Jennifer Lawrence, joka on nappivalinta rooliin, vaikka unohtaakin paikoitellen hassun venäläisaksenttinsa. Dominika voi helposti vaikuttaa tympeältä henkilöltä, josta olisi vaikea pitää oikeassa elämässä, mutta leffassa Lawrence saa tehtyä hahmosta hyvin kiehtovan ja tykättävän. Hänen roolityönsä kautta Dominikasta näkee jatkuvasti, ettei hän oikeasti ole sellainen kylmä vakooja kuin esittää olevansa. Epävarmuus paistaa usein läpi, jolloin katsojana jännittää Dominikan tavoin, etteivät muut huomaisi sitä. Hahmo on myös selkeä selviytyjä, jolloin hän joutuu jatkuvasti keksimään ratkaisuja päästäkseen pois vaikeista ja hirveistä tilanteista. On myös selvää, että Dominika rakastaa paljon äitiään, mikä antaa hänelle täydellisen syyn siihen, miksi hän tekee pahojakin asioita. Lawrencen ilmeistä voi vähän väliä lukea, että hahmo miettii: "Sinun täytyy tehdä tämä. Ajattele äitiäsi. Sinun on pakko tehdä tämä." Leffaa on kritisoitu siitä, että Dominika kehittyisi hahmona liian nopeasti balettitanssijasta kovan luokan vakoojaksi, mutta omasta mielestäni kehitys tapahtuu luontevasti, kun ottaa huomioon, millainen selviytyjäpersoona hän on.
     Joel Edgerton näyttelee CIA-agentti Nate Nashia, jonka tehtävää Dominikan täytyy lähteä selvittämään. Nate on paljon miellyttävämmältä vaikuttava persoona, mikä johtuu lähinnä siitä, että Edgerton on todella pidettävä heppu. Hänestä ei löydy potentiaalia nousta hahmon kanssa James Bondin tai Jason Bournen kaltaiseksi ikoniseksi agentiksi, mutta hän tuntuu hieman realistisemmalta kuin nuo kaksi JB:tä. Nate tuntuu siltä, että tällainen salaisia tehtäviä ulkomailla suorittava agentti voisi oikeastikin olla. Hänen ja Dominikan yhteisiin kohtauksiin on saatu oikeaa tunnetta, ja Edgertonin ja Lawrencen väliltä löytyy hyvää kemiaa.
     Venäjän tiedustelupalvelu SVR:ään kuuluvat mm. johtaja Zakharov (Ciarán Hinds), Dominikan setä Ivan (Matthias Schoenaerts), "varpusia" kouluttava Emäntä (Charlotte Rampling), sekä kenraali Korchnoi (Jeremy Irons). Hahmoista isoimmassa roolissa on Ivan-setä, joka värvää Dominikan tiedustelupalveluun. Schoenaerts on erittäin mainio luihuna miehenä, josta on hyvin vaikea pitää koskaan ja katsojana kyselee samaa kuin monet muutkin kysyvät Dominikalta: millainen setä pistää oman veljentyttärensä tällaisiin hommiin? Rampling on myös todella hyvä inhottavana Emäntänä, joka koettelee nuoria naisia todella ilkeillä tavoilla. Hinds sopii osaansa johtajana, mutta Irons ei oikein tunnu kuuluvan joukkoon. Häneltä venäläisaksentti katoilee eniten, jos sitä mistään kohtauksesta edes löytyy, minkä lisäksi englantilainen veteraaninäyttelijä ei vain ole uskottava osassaan. Tämä on harmi, sillä Irons on oikeasti hyvä näyttelijä. Tässä hänen taitonsa vain valuvat täysin hukkaan.
     Filmissä nähdään myös Joely Richardson Dominikan sairaana äitinä (jonka sairautta ei kuitenkaan koskaan kunnolla avata), Sakina Jaffrey CIA:n johtajana, Douglas Hodge Budapestissa toimivana SVR-pomo Volontovina, Thekla Reuten toisena "varpusena", Sebastian Hülk vaarallisena Matorin-tappajana, sekä Mary-Louise Parker ärsyttävänä senaattori Stephanie Boucherina.

Ennen Red Sparrow'n näkemistä pelkäsin, että se tulisi olemaan tämän vuoden Atomic Blonde (2017); vanhan ajan vakoojaleffa, jossa on voimakas naispäähenkilö, mutta käsittämättömän tylsästi kerrottu tarina, mikä on nähty jo kymmeniä kertoja aiemmin paremmin toteutettuna. Että tämä leffa sisältäisi pari tyylikästä toimintakohtausta, mutta muuten sitä olisi erittäin puuduttavaa katsoa. Näin ei onneksi käynyt. Red Sparrow on paljon parempi elokuva kuin laimea Atomic Blonde yhden ilmeen ihme Charlize Theroninsa kanssa. Tämän filmin tarina koukutti minua alusta alkaen ja piti minut suurimman osan ajastaan tiukasti mukanaan. Se lähtee käyntiin erittäin vaikuttavalla osiolla, jossa näytetään välillä Dominikan viimeistä balettiesitystä ja Naten salaista tehtävää, mikä pohjustaa tulevia tapahtumia taidokkaasti. Tämä todella on vakoojajännäri, joka ei päästä katsojaansa helpolla, vaan tykittelee taidokkaasti loppuun saakka ja sai minut usein jännittämään, miten päähahmolle käy? Toimintakohtaukset ovat kyllä tyylikkäämpiä ja parempia Atomic Blondessa, se on pakko myöntää, mutta tämä ei olekaan toimintaelokuva. Mukana on pari vauhdikkaampaa hetkeä ja väkivaltaa, mutta kyseessä on enemmänkin vain trilleri - vanha kunnon vakoojakertomus. Ja vieläpä erittäin rankka sellainen.

Red Sparrow on hyvin brutaali ja seksuaalinen elokuva, mikä on aivan varmasti todellinen syy sille, miksei tämä ole uponnut amerikkalaisille katsojille. Siellä seksi on isompi tabu kuin Euroopassa, jolloin monet leffan kohtaukset ovat varmasti herättäneet ikävää puhetta ja pöyristyneitä katseita. Itsekin yllätyin, kuinka voimakkaita kohtauksia on luvassa - etenkin kun Dominika lähtee vakoojakoulutukseen, jossa "varpusille" opetetaan käyttämään kehoaan hyödyksi kaikin tavoin. Varsinkin nyt kun maailmalla pyörii kampanjoita, kuten #metoo, joissa naiset tulevat kunnolla esille kokemansa hyväksikäytön kanssa, on monille vaikea katsoa leffaa, jossa nuoren naisen täytyy esimerkiksi antaa suuseksiä miehelle muiden edessä, kun hänen rohkeutensa pistetään koetukselle. Monilta katsojilta on kuitenkin selvästi mennyt ohi, kuinka Dominika pistää tälle kaikelle vastaan ja kekseliäästi löytää tapoja hallita itse omaa kehoaan, eikä anna sitä valtiolleen, kuten se haluaisi. Myös elokuvan väkivaltaisuus voi olla vaikeaa joillekin käsitellä, sillä lähes jokainen lyönti oikeasti näyttää sattuvan. Verta roiskuu, kun hahmoa hakataan tangolla päähän ja kidutusta on mukana paljon. Silti on erikoista, että kaikista brutaalein kohta tuntuu katsojastakin ikävältä, vaikka sitä ei oikeastaan näytetä, vaan se jätetään lähinnä katsojan mielikuvituksen varaan. Herkimmille en siis todellakaan suosittele tätä filmiä.

On kuitenkin yksi asia, minkä kritisoimisen ymmärrän ja se on elokuvan pituus. Red Sparrow nimittäin kestää lähes kaksi ja puoli tuntia, mistä saisi helposti leikattua kymmenen minuuttia tai jopa vartin pois. Siihen asti, kunnes Dominika lähtee suorittamaan tehtäväänsä Budapestissa, leffa ei tunnu liian pitkältä - koulutusosiota itse asiassa katsoisi mielellään hetken lisääkin... jos se ei siis ole katsojasta liian vastenmielinen. Vasta Budapestissa filmi käy paikoitellen liian hidastempoiseksi, jolloin se ei pidä kiinni yhtä hyvin. Pienellä tiivistämisellä tästä saisi tiukemman paketin, joka toimisi selkeästi ytimekkäämmin. Sen lisäksi näyttelijöiden venäläisaksentit ovat tosiaan paikoitellen todella hölmöjä, mutta muuten pidin Red Sparrowia todella mainiona leffana, joka ainakin tällä hetkellä pitää vuoden 2018 parhaimman elokuvan paikkaa. Saa nähdä, kauanko menee, että jokin toinen teos ylittää sen ja että kuinka monta filmiä ylittää sen vuoden loppuun mennessä.

Elokuvan on ohjannut Francis Lawrence, joka on ohjannut Jennifer Lawrencea aiemminkin, nimittäin Nälkäpeli -sarjan (The Hunger Games) kolmessa viimeisessä osassa (Nälkäpeli - Vihan liekit, 2013, Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1, 2014 ja Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2, 2015). Niiden lisäksi hän on tehnyt mm. Constantinen (2005) ja I Am Legendin (2007), joten omasta mielestäni Red Sparrow nousee helposti ohjaajan kenties parhaaksi työksi. Lawrence on ottanut vaikutteita vanhoista vakoojajännäreistä ja saanut siirrettyä tuttuja juttuja modernimpaan maailmaan, tehden lopputuloksesta raikkaan rajujen puoltensa ja tunnelmansa ansiosta. Käsikirjoituksesta vastaa Justin Haythe, joka on tehnyt oivaa työtä hieman monimutkikkaan tarinan kertomisessa, vaikkakin joitain hetkiä hän olisi voinut yksinkertaistaa vähän, jotta leffan kesto ei olisi niin pitkä. Viimeistään leikkausvaiheessa liika pituus olisi pitänyt huomata. Silti leikkaus on pääasiassa erittäin mainiota, kuten on myös kuvaus. Lavastajat ja puvustajat ovat tehneet taidokasta työtä luodessaan leffan maailmaa, minkä lisäksi maskeeraajat eivät ole säästelleet ruhjeissa ja tekoveressä. Elokuvan ääniefektit ovat erinomaiset, mutta itse äänityksessä on tainnut tulla kiire. Usein nimittäin voi kuulla taustakohinan nousevan, kun joku alkaa puhumaan ja välillä voi jopa kuulla, kun vaatteisiin piilotettu mikrofoni hankaa kangasta vasten. Onneksi säveltäjä James Newton Howard on kuitenkin saanut aikaisiksi todella mainiota musiikkia, joka sopii erittäin hyvin leffaan ja korostuu tarvittaessa.

Yhteenveto: Red Sparrow on hyvin rankka ja erittäin mainio vakoojatrilleri. Leffa koukuttaa taidokkaasti ja sen lopetus on erinomainen, vaikka Budapest-osio onkin hieman ylipitkä. Elokuva ei säästele seksuaalisuudessa ja väkivallassa, vaikkei kyseessä olekaan mikään toimintafilmi. Monille rajut hetket voivat olla liikaa ja jotkut saattavat lähteä kesken leffan pois näytöksestä, mutta eikös se ole juuri hienoa, jos elokuva kykenee niin voimakkaasti pääsemään ihon alle? Itse ihailin sitä, kuinka rohkeita juttuja ohjaaja Francis Lawrence onkaan pistänyt mukaan ja kuinka rohkeasti Jennifer Lawrence esittää hahmoaan. Hän tuo hienosti esille, millainen hahmo on ja hänen tarinaansa on kiehtovaa seurata. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä, vaikka unohtelevatkin venäläisaksenttinsa välillä ja vaikka Jeremy Irons ei tunnu kuuluvan joukkoon. Visuaalisesti kyseessä on tyylikäs leffa ja vaikka äänityöskentelyssä on kiirehditty, korvaavat James Newton Howardin säveltämät musiikit kiirehtimisen jättämän aukon. Mielestäni Red Sparrow toimii todella hyvin näinkin, vaikka siinä on minuutteja liikaa kestoa. Odotan mielenkiinnolla, millaisen vastaanoton elokuva saa Euroopassa ja Suomessa, missä on totuttu hieman rankempaan sisältöön kuin Yhdysvalloissa. Toivonkin siis, että mahdollisimman monet filmistä kiinnostuneet menisivät katsomaan sen ja toivon, että tämä tuottaa tarpeeksi rahaa, jotta tällaisia leffoja tehtäisiin lisääkin, eikä tarvitsisi enää nähdä toista Atomic Blondea...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.nothingbutgeek.com
Red Sparrow, 2018, Chernin Entertainment, Film Rites, Soundtrack New York

Arvostelu: Fallen / Langennut (2016)

FALLEN (2016)

LANGENNUT

Ohjaus: Scott Hicks
Pääosissa: Addison Timlin, Jeremy Irvine, Lola Kirke, Daisy Head, Harrison Gilbertson, Sianoa Smit-McPhee ja Joely Richardson
Genre: fantasia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 12

"Harry Potter" -kirjojen (1997-2007) filmatisointien ollessa tolkuttomia menestyksiä, täytyi muiden elokuvayhtiöiden alkaa keksiä samanhenkisiä kilpailijoita. Christopher Paolinin kirjaan perustuva Eragon (2006) ei ollut suuri hitti ja se oli sekä fanien että kriitikoiden vihaama, eikä Philip Pullmanin kirjaan perustuva The Golden Compass (2007) menestynyt toivotusti. Vaikka inhottu onkin, Stephenie Meyerin kirjaan pohjautuva Twilight (2008) oli iso hitti ja sille tehtiinkin neljä jatko-osaa, jolloin koko sarja tuli päätökseensä. Rick Riordanin kirjoihin perustuva Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief (2010) ei ollut kummoinen, mutta sille tehtiin silti yksi jatko-osa. Samana vuonna ilmestyneet Cassandra Claren kirjasarjaan perustuva The Mortal Instruments: City of Bones (2013) ja Stephenie Meyerin kirjaan perustuva The Host (2013) eivät edes päässeet kunnolla ihmisten tietoisuuteen. Teinidystopiasaagat nousivat suosioon Suzanne Collinsin kirjoihin perustuvan The Hunger Games -sarjan (2012-2015) avulla, minkä jälkeen tulivat Veronica Rothiin kirjaan perustuva Divergent (2014) ja James Dashnerin kirjaan perustuva The Maze Runner (2014). The Divergent Series: Allegiant (2016) menestyi heikosti, jolloin koko sarja jäi kesken juuri ennen viimeistä osaa ja The Maze Runner -sarjan kolmannen osan tuotanto on jumissa. Nämä kaikki eivät yhdessäkään pysty kilpailemaan Harry Potter -leffojen (2001-2011) kanssa, eikä se olekaan enää tarkoituksena. Nykyään tuntuu siltä, että yhtiöt yrittävät epätoivoisesti saada edes yhden toimivan sarjan aikaiseksi. Uutena tuotoksena on Lauren Katen kirjaan perustuva Fallen, eli suomalaisittain Langennut. Julisteesta ja juonikuvauksesta minulle tuli mieleeni Twilight, joten odotukseni eivät olleet korkeat. Kävin kuitenkin katsomassa Fallenin ja toivoin kaiken aikaa, etten olisi tehnyt niin. En ole nimittäin pitkään aikaan nähnyt niin hirveää kuraa leffateatterissa!

Lucinda Price joutuu Sword & Cross -nimiseen koulukotiin, jossa hän alkaa kokea outoa vetovoimaa kahta mysteeristä poikaa kohtaan. Lucinda saa tietää elävänsä maailmassa, jossa enkelit ja demonit ovat todellisia.

Addison Timlinin esittämän Lucindan pitäisi kai olla syyllisyyttä poteva nuori nainen, jonka mieltä riivaa hänen menneisyytensä demonit. Tämä tuodaan useasti esille, mutta erittäin väkinäisesti. Timlinin roolisuoritus on erittäin tönkkö, eikä siinä ole mitään luontevaa. Hänestä tulee usein mieleen tyhjäilmeinen ja -eleinen Kristen "Bella" Stewart Twilightista, vaikkei hän ihan yhtä kehno olekaan. Paikoitellen Timlinia on jopa ärsyttävää katsoa, sillä hänen esiintymisensä on niin kömpelöä. Hän puhuu suurista tunteistaan näyttämättä niitä ollenkaan elokuvan aikana. Lucinda on päähenkilöksi erikoisen unohdettava, sillä hän ei ole erityisen mielenkiintoinen, jos ei lasketa sitä, että hän näkee välillä "hallusinaatioita".
     Sword & Crossissa Bella... eikun siis Lucinda kohtaa mystisen pojan nimeltä Edward... eikun siis Daniel, jota esittää Jeremy Irvine. Jos Timlinin esiintyminen oli kehnoa, niin Irvinen on naurettavan huonoa. Hahmo on erittäin ennalta-arvattava tapaus. Katsoja tietää jo julisteesta, mikä Danielin salaisuus on, mutta sitä yritetään piilotella leffan loppuun saakka. Miksi? Koska mitään muuta "jännitettä" ei mukaan olla saatu. Lucindalle ja Danielille tietenkin alkaa syntyä romanssin tynkää, vaikka aluksi Daniel vältteleekin Lucindaa. Romanssinkin voi huomata julisteesta, joten pitää miettiä, miksi sen syntymistä pitää niin kierrellä ja kaarrella?
     Daniel ei kuitenkaan ole Sword & Crossin ainoa mystinen poika, sillä talossa asustaa myös tottelematon Cam (Harrison Gilbertson), jolla on todella "paha poju" -tyyli tummissa vaatteissaan ja kampauksessaan. Siinä missä Daniel on vaaleissa hiuksissaan Lucindan unelmapoikaystävä, on Camissa jotain tuhmaa, mikä Lucindaa kiehtoo. Tällaisia tarinoita ei vain voi tehdä ilman kolmiodraamaa... Myös Gilbertsonin esiintyminen on kökköä. Etenkin Danielin ja Camin yhteisissä kohtauksissa haluaisi repiä silmät päästään - paitsi jos pitää heidän ulkonäöistään. Itse pidin silmät päässä sen takia, etten halunnut tämän olevan viimeinen elokuva, jonka katson.
     Ainoa kiinnostava hahmo on Lola Kirken esittämä Penn, johon Lucinda ystävystyy Sword & Crossissa. Penn on myös ainoa pidettävä henkilö. Hän pitää yksin olemisesta, mutta on silti ystävällinen muille. Ja mikä tärkeintä, Lola Kirke tuntuu osaavan näytellä. Ei hän ihmeellinen ole, mutta muihin verrattuna hän vetää Oscarin arvoisen roolisuorituksen!
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. hieman itseään täynnä oleva Arriane (Daisy Head), todella outo Molly (Sianoa Smit-McPhee), nörtti poika Todd (Chris Ashby), huumediileriltä vaikuttava Roland (Malachi Kirby), sekä opettajana toimiva neiti Sophia (Joely Richardson). Todd on näistä hahmoista ainoa pidettävä, mutta hänen ruutuaikansa jää niin vähäiseksi, että hänen mukana olonsa voi unohtaa helposti.

Juliste ja juonikuvaus toivat mieleeni Twilightin. Saman tekee koko muukin elokuva. Fallen tuntuu Twilight-kopiolta, jossa vampyyrit ja ihmissudet ovat vaihtuneet enkeleihin ja demoneihin. Ihan alku tuntuu vielä olevan oma tarinansa. Ensiksi katsojille selitetään, kuinka osa enkeleistä jäi taivaaseen Jumalan kanssa, osa lähti Luciferin mukaan ja loput lähetettiin kulkemaan maan päälle langenneina (ei ole kovin vaikea arvata elokuvan aikana, ketkä näitä langenneita ovat), sillä he haluavat kokea rakkautta. Tästä päästään maailman teinileffamaisimpaan aloituskuvaan ikinä: lähes täysi-ikäinen tyttö istuu auton takapenkillä, kuulokkeet korvissaan, katsellen maisemia, samalla kun ohi kulkevat puut heijastuvat ikkunasta. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hörähdin Fallenin aikana. Eikä elokuva todellakaan ole komedia, eikä siinä ole oikeastaan vitsejä. Se on vain suoraan sanottuna niin naurettavan paska.

Typerästä alkukuvasta päästään aloittamaan tarina. Lucinda viedään Sword & Crossiin, koska hänen epäillään polttaneen poika elävältä, mikä johtuu hänen mukaansa "varjohallusinaatioista", joita hän näkee. Lucinda tutustuu ihmisiin ja iskee silmänsä Danieliin, joka ei oikeastaan puhu mitään. Tyttö yrittää saada kontaktia ihastukseensa, mutta Daniel vetäytyy vain kauemmaksi. Kuitenkin kun eräänä päivänä yksi patsaista putoaa katolta ja meinaa murskata alla olevan Lucindan, Daniel syöksyy työntämään neidon turvaan. Kaksikko katsoo hetken toisiaan dramaattisesti ja sitten Daniel kävelee pois. Tuleeko kenellekään mieleen Twilightin kohtaus, jossa Edward pysäyttää parkkipaikalla auton, joka meinaa liiskata Bellan? Tässä kohtaa tajusin ensimmäisen kerran, että Fallen ihan oikeasti vain kierrättää Twilightin tarinaa pienin muutoksin. Mitä pidemmälle elokuva menee ja mitä useammin kolmiodraamailu pääsee valloilleen, sitä enemmän katsojana haluaisi poistua salista, sillä henkinen kärsimys alkaa kasvaa. Danielin ja Camin kisailu Lucindan huomiosta on ryöstetty Edwardin ja Jacobin kamppailusta siitä, kumpi saa Bellan. Tässäkään kumpikaan jätkä ei kertaakaan mieti, että ehkä neiti saa itse valita kenet ottaa, jos ottaa. He vain miettivät, että ovat itse parasta Lucindalle. Twilightista ryöstäminen on tehty vielä niin kehnosti, että mieluummin katsoisin Twilightin uudestaan, mikä kertoo jo paljon, sillä se ei ole hyvä elokuva. Joskus Fallen on vain naurettavan huono, mutta suurimmaksi osaksi se on vain aivan hirveää kuraa.

Jos olette lukeneet arvostelujani, niin olette voineet huomata, että mielestäni Assassin's Creed (2016) oli viime vuoden huonoin elokuva. Siinä käsikirjoitus oli tainnut unohtua ja juoni poukkoili miten sattui. Siinä oli kuitenkin hyviä näyttelijöitä. Tässä tuntuu olevan jonkinlainen käsikirjoitus ja tarina, mutta se on ryöstetty yhdestä kehnoimmasta rakkauskertomuksesta ikinä, eivätkä näyttelijät ole hyviä. Näiden ongelmien lisäksi elokuvan rytmitys on kamala. Elokuva kiirehtii kaiken aikaa, eikä siinä voi luoda lähes mitään tunnesidettä hahmoihin. Ottaen huomioon, ettei Pennia lukuunottamatta voi pitää yhdestäkään hahmosta, niin leffaa on vaikea seurata. Romantiikkaosuus on niin vääntämällä väännetty, että oksetti. Elokuvaan yritetään luoda jännitystä siitä, kuka on tarinan pahis. Se ei onneksi ole kaikkein arvattavin tyyppi, mutta valitettavasti se on hahmo, jonka tarkoitusperiä ei koskaan selitetä kunnolla - tai ainakaan uskottavasti. Leffassa nimittäin selitetään koko ajan katsojille asioita, jotka ovat itsestäänselviä. Useaan otteeseen tekisi mieli huutaa, että eivätkö ne hahmot nyt jumalauta tajua sitä, tätä tai tuota?! Kuitenkin elokuvassa on useita juoniaukkoja ja hölmöyksiä, joita ei koskaan selitetä, sillä siinä keskitytään ihan ihme asioihin. Loppuun on pitänyt tunkea pieni taisteluntynkä, joka on pisteenä iin päällä siinä, miten käsittämätöntä ripulia tuli juuri katsottua. Ai niin, "ripulissahan" on kaksi i-kirjainta, mikä tietää kahta pistettä. Lopputaistelusta ei oikein saa mitään selvää. Eikä katsojana halua enää saada mitään selvää, sillä juttu ei vain kiinnosta enää. Eipä ole kiinnostanut noin tuntiin. Ja siinä kohtaa elokuvaa on mennyt tunnin ja vartin verran. Elokuvan positiivisin asia onkin, että se on niin lyhyt, jolloin kärsimys ei tunnu ikuisuudelta. Lyhyt kesto tosin pistää elokuvan kiirehtimään, joka on sen yksi ongelma. Lopputuloksena on - anteeksi nyt vain - ihan vitun hirveä kammotus, jota en suosittele ikinä katsomaan! Yleensä pidän teinileffoja harmittomana viihteenä, mutta Fallen on niin totaalinen pohjanoteeraus että huhhuh! Ja vaikka kyseessä on fantasiamaailma, jossa on enkeleitä ja demoneita, niin mitään taianomaista tai ihmeellistä ei ole nähtävissä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Scott Hicks. Vaikea tietää, mitä hän on miettinyt, sillä niin surkean sekasotkun hän on saanut aikaiseksi. Fallenilla on kolme käsikirjoittajaa, mutta he eivät ole yhdessäkään saaneet tarinaa toimimaan. Elokuvan repliikit ovat typeriä ja kamalia, etenkin Lucindan ja Danielin yhteisissä kohtauksissa. Mikään ei kuulosta luontevalta. Elokuva ei ole edes kuvattu kovin hyvin. Mukana on outoja kuvakulmia ja heiluvaa kameratyöskentelyä. Tyyli saa Fallenin näyttämään vieläkin halvemmalta tekeleeltä, joka on nopeasti tehty jonkin yhtiön televisiolevitykseen. Leikkauksella on pilattu kohtausten välistä rytmitystä, eikä kohtauksen sisälläkään editointi ole onnistunutta. Visuaaliset tehosteet eivät ole kummoiset. Elokuvassa kuullaan useita eri yhtyeiden ja artistien kappaleita, jotka ovat pääasiassa kehnoja. Onneksi Mark Ishamin säveltämä musiikki on edes ihan hyvää.

Yhteenveto: Fallen on järkyttävän paska yritys olla toimiva romanttinen fantasiaelokuva. Useat jutut ovat Twilightista ryöstettyjä, mikä ei ole hyvä merkki. Näyttelijäsuoritukset ovat toinen toistaan huonompia. Etenkin pääkolmikon näyttelijät ovat enemmän tai vähemmän hirveitä. Tönkköys on läsnä sekä esiintymisessä, että repliikeissä joita näyttelijät joutuvat pakottamaan ulos suustaan. Kolmen käsikirjoittajan tiimi ei ole saanut aikaan toimivaa tarinaa, vaan ovat kirjoittaneet asioita sinne ja tänne, eivätkä he ole varmaan lukeneet kokonaisuutta läpi, ennen kuin antoivat tekstinsä eteenpäin. Tekninen puolikaan ei ole onnistunut, joten siitä ei tule säälipistettä. Rytmitys on todella kamala ja juoni hyppii eteenpäin nopeasti. Elokuva selittää katsojille asioita paljon, mutta jättää silti juoneen hölmöjä aukkoja. Lopputaistelu on todella tyhmä, mitä seuraa kohtaus, joka antaa vinkkiä mahdollisesta jatko-osasta. Toivon, että Fallen ei menesty ja ettei sille koskaan tehdä jatkoa. Kaikista näistä kirjoihin perustuvista elokuvista, joita alussa luettelin, Fallen on ehdottomasti kaikkein hirvein. Se on huonompi kuin yksikään Twilight, mikä kertoo paljon. Tehkää itsellenne palvelus ja pysykää erossa tästä elokuvasta! Ehkä jotkut teinit tästä pitävät, mutta muuten uskoisin, että suurin osa yleisöstä tulee antamaan negatiivisen arvion tälle. Leffassa on vain kolme hyvää asiaa: Lola Kirken näyttelemä Penn, toimiva musiikki ja sen lyhyt kesto, jolloin kärsimys ei kestä liian kauaa ja katsoja pääsee jokseenkin tervejärkisenä kotiinkin. Parasta koko jutussa oli se, että lehdistönäytöksessä meille annettiin Lauren Katen kirjoittamat "Fallen" -kirjat (2009). Näin mainostaminen kuuluisikin hoitaa. Kiitokset siis heille, jotka tämän keksivät ja toteuttivat. Toivoisin vain, että tällaista toimintaa nähtäisiin seuraavaksi huomattavasti parempien elokuvien kohdalla.

Kirjoittanut: Joonatan, 9.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.goldposter.com
Fallen, 2016, Apex Entertainment, Lotus Entertainment, Mayhem Pictures, Silver Reel