Näytetään tekstit, joissa on tunniste Heath Ledger. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Heath Ledger. Näytä kaikki tekstit

tiistai 26. elokuuta 2025

Arvostelu: Grimmin veljekset (The Brothers Grimm - 2005)

GRIMMIN VELJEKSET

THE BROTHERS GRIMM



Ohjaus: Terry Gilliam
Pääosissa: Matt Damon, Heath Ledger, Lena Headey, Peter Stormare, Jonathan Pryce, Tomáš Hanák, Mackenzie Crook, Richard Ridings, Julian Beach ja Monica Bellucci
Genre: fantasia, seikkailu, jännitys, komedia
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

The Brothers Grimm, eli suomalaisittain Grimmin veljekset perustuu Grimmin veljesten satuihin ja kertoo fiktiivisen tarinan veljesten elämästä. Elokuvan idea lähti liikkeelle Ehren Krugerin käsikirjoituksesta, jonka Metro-Goldwyn-Mayer hankki vuonna 2001. Vuotta myöhemmin Terry Gilliam palkattiin ohjaajaksi ja ennen kuvausten alkua kesällä 2003 hän ja Tony Grusoni työstivät käsikirjoituksen uudelleen, mutta Writers Guild of America kieltäytyi antamasta heille tunnustusta tekstistä. Kuvausten aikana Gilliam ja Weinsteinin tuottajaveljekset riitelivät jatkuvasti taiteellisten erimielisyyksien takia, mikä johti kuvausten venyymiseen, kun Gilliam ei suostunut työskentelemään, jos ei saanut tahtoaan läpi. Tästä syystä elokuvan suunniteltu ensi-ilta marraskuussa 2004 jouduttiin perumaan ja lopulta Grimmin veljekset sai maailmanensi-iltansa vasta 26. elokuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta ja se oli taloudellinen pettymys. Itse katsoin Grimmin veljekset pian sen jälkeen, kun elokuva oli saapunut vuokralle ja pidin leffasta tuolloin paljon. Olen katsonut sen pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo useita vuosia. Nyt kun huomasin Grimmin veljesten täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi pitkästä aikaa katsoa ja samalla arvostella leffan.

1800-luvun alun ranskalaisten hallitsemassa Saksassa legendaariset Grimmin veljekset pestataan pelastamaan pieni Marbadenin kaupunki kirouksesta. Kaupunkilaiset eivät tosin tiedä, että veljekset ovat pelkkiä huijareita, joiden aiemmat urotyöt ovat olleet sepitettä.




Päärooleissa Grimmin veljeksinä, Willinä ja Jakena nähdään Matt Damon ja Heath Ledger, jotka roolitettiin alun perin juuri toisin päin, mutta he kokivat toistensa osien sopivan itselleen paremmin ja päätyivät vaihtokauppoihin. Gilliam olisi halunnut Ledgerin rinnalle Johnny Deppin, mutta Weinsteinin tuottajaveljekset kokivat Deppin tähteyden olevan hiipunut, jolloin Gilliam päätyi Damoniin, joka oli juuri nousussa Medusan verkon (The Bourne Identity - 2002) myötä. Damon on jälkikäteen kertonut, että kun Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003) julkaistiin, Weinsteinit kirosivat, mikseivät olleet kuunnelleet Gilliamin Depp-toivetta. Damon ja Ledger istuvat kuitenkin täydellisesti rooleihinsa. Damonin esittämä Will on enemmän toiminnan mies, kun taas Ledgerin esittämä Jake on kirjaviisas. Yhdessä veljekset kiertelevät kylästä toiseen, auttaen ihmisiä erilaisten kummitusten, noitien sun muiden hirviöiden kanssa, minkä takia heitä pidetään suurina sankareina. Grimmien salaisuus tosin on, että he ovat itse tekaisseet nämä tapaukset ja hyötyvät taikauskoisista höynäytettävistä. Will ja Jake joutuvatkin todelliseen koetukseen, kun heidät pistetään auttamaan kirottua Marbadenin kylää, jonka lapset ovat katoilleet viereisessä metsässä.
     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Jonathan Pryce ranskalaiskenraali Delatombena, Peter Stormare tämän uskollisena apurina, kiduttaja Cavaldina, Lena Headey marbadenilaisena Angelikana, jonka isä ja siskot ovat kadonneet, sekä Monica Bellucci ilkeänä kuningattarena. Headey ja Bellucci istuvat mainiosti osiinsa, mutta Pryce ja etenkin Stormare ovat lähinnä vaivaannuttavia kaameiden aksenttiensa kanssa. Stormare selvästi luulee olevansa paljon hauskempi kuin hän onkaan.




Nyt vuosien jälkeen uusintakatselulla en pitänyt Grimmin veljeksistä enää yhtä paljon kuin lapsena, enkä myöskään pitänyt sitä yhtään niin jännittävänä kuin tuolloin, mutta mielsin elokuvan edelleen oikein meneväksi fantasiaseikkailuksi. Elokuva hyödyntää pääasiassa toimivasti, välillä jopa ihan kekseliäästi tuttuja Grimmin veljesten satuja, kuten Hannua ja Kerttua, Punahilkkaa, Sammakkoprinssiä, Tähkäpäätä, Prinsessa Ruususta, Prinsessaa ja hernettä, Jaakkoa ja pavunvartta ja Piparkakkupoikaa, usein sekoittaen yksityiskohtia näistä saduista toisiinsa. Sitten taas esimerkiksi Tuhkimo on heivattu sekaan aika väkinäisen oloisesti. Elokuva ei siis suoraan adaptoi mitään Grimmin veljesten töistä, vaan kertoo enemmän fiktiivisen tarinan itse veljeksistä, näyttäen samalla, mistä nämä sadut mahdollisesti syntyivät.

Vajaan parin tunnin kesto kulkee pääasiassa sulavasti, rytmityksen ollessa varsin reipas. Kun veljekset on tehty tutuksi metkuineen kaikkineen, heidät jo heivataan Marbadeniin, selvittämään kadonneiden lasten tapausta ja kylän yllä leijailevaa kirousta. On hupaisaa seurata, kuinka veljekset yrittävät aluksi ratkoa asioita järjellä, luullen kyseen olevan toisesta huijariporukasta, kunnes vähitellen heille alkaa valjeta, että kyse on kerrankin ihan tosihommasta. Tämän jälkeen on kiinnostavaa seurata tapauksen ratkomista. Onko veljeksissä sittenkään ainesta aidoiksi sankareiksi? Ajoittain elokuva on erittäin hupaisa, toisinaan taas se uskaltaa tarjota hieman jännittäviäkin hetkiä. Heikkouksineenkin meno on viihdyttävää ja Grimmin veljekset sopii passelisti katsottavaksi halloweenin aikaan, kun haluaa katsoa leffan, missä on hirviöitä, noitia ja sen sellaista, mutta ei kuitenkaan halua mennä puhtaan kauhun puolelle.




Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, millainen Grimmin veljeksistä olisi tullut, jos Weinsteinit olisivat antaneet ohjaaja Terry Gilliamille vapaat kädet. Pääasiassa Gilliamin vekkuli tyyli pääsee esille, mutta välillä voi huomata, että hän on työskennellyt rajoitetuissa olosuhteissa, eikä pääse täysillä toteuttamaan visiotaan. Gilliam vastasi todellisuudessa myös lopullisesta käsikirjoituksesta, vaikkei Writers Guild of America suostunutkaan myöntämään hänelle kunniaa tästä. Teknisiltä ansioiltaankin Grimmin veljekset on hieman ailahteleva tapaus. Se on hyvin kuvattu ja mukana on upeita lavasteita ja asuja. Tietokonetehosteet ovat kuitenkin nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten. Etenkin metsässä vaaniva susi on menettänyt kaiken uhkaavuutensa, kun se näyttää lähinnä videopelivastukselta. Äänimaailma sen sijaan on hyvin rakennettu ja Dario Marianellin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti taustalla.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.10.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Brothers Grimm, 2005, Metro-Goldwyn-Mayer, Dimension Films, Mosaic, Reforma Films, Atlas Entertainment, Summit Entertainment, The Weinstein Company


maanantai 8. maaliskuuta 2021

Arvostelu: Ritarin tarina (A Knight's Tale - 2001)

RITARIN TARINA

A KNIGHT'S TALE



Ohjaus: Brian Helgeland
Pääosissa: Heath Ledger, Shannyn Sossamon, Rufus Sewell, Mark Addy, Alan Tudyk, Paul Bettany, Laura Fraser, Bérénice Bejo, James Purefoy ja Christopher Cazenove
Genre: seikkailu, komedia, toiminta, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12

A Knight's Tale, eli suomalaisittain Ritarin tarina on edesmenneen Heath Ledgerin tähdittämä keskiaikaan sijoittuva seikkailukomedia, mikä pohjautuu löyhästi Geoffrey Chaucerin tarinaan The Knight's Tale 1300-luvun lopulta. Brian Helgeland kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja sai Columbia Picturesin innostumaan filmin teosta. Kuvaukset alkoivat kesällä 2000 ja lopulta Ritarin tarina sai maailmanensi-iltansa 8. maaliskuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli hitti, mutta sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Kesällä nousi kohu, kun yksi ylistäviä arvosteluja antaneista kriitikoista paljastui Columbia Picturesin markkinointipuolen työntekijäksi, joka käytti valenimeä. Tämä ei ollut ainoa elokuva, mistä tämä huomattiin, vaan samaa oli tehty myös The Patriotista (2000) ja Elukasta (The Animal - 2001). Lopulta vuonna 2005 studio joutui maksamaan viisi dollaria jokaiselle katsojalle, joka oli mennyt katsomaan elokuvaa väärennetyn arvostelun vuoksi. Itse näin Ritarin tarinasta lapsena vain elokuvan alun ja kesti vuosia, kunnes näin leffan vihdoin kokonaan, kun se esitettiin televisiossa. Pidin filmistä ja olen ostanut sen Blu-rayna hyllyyni. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa Ritarin tarinan uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Keskiajalla ritari nimeltä sir Ector kuolee, jolloin hänen aseenkantajansa William Thatcher päättää itse esittää ritaria ja osallistua turnajaisiin rahan vuoksi. Aatelisen esittäminen ja peitsitaistelu ei kuitenkaan suju yhtä luontevasti kuin William oli toivonut.

Yön ritari -elokuvan (The Dark Knight - 2008) Jokerina parhaiten tunnettu Heath Ledger näyttelee aseenkantaja William Thatcheria, joka on varma, että omaa kohtaloaan voi muuttaa ja niinpä päättääkin esiintyä ritarina silläkin uhalla, että paljastuessaan hänet teloitettaisiin. Ledger sopii oikein passelisti nuoren ritaripyrkyrin osaan, joka uskoo itsestään paljon, vaikkei todellisuudessa olisi läheskään yhtä lahjakas. Williamista on helppo pitää ja alusta asti katsoja kannustaa häntä voittoon.




Matkaansa mukaan William saa sir Ectoria myös palvelleet aseenkantajat Rolandin (Mark Addy) ja Watin (Disneyn luottoääninäyttelijä Alan Tudyk), kirjailija Geoffrey Chaucerin (Paul Bettany), jonka tarinaan elokuva löyhästi perustuu, sekä naisseppä Katen (Laura Fraser). Bettany pääsee loistamaan eksentrisenä kirjailijana, joka esittelee mahtipontisesti Williamin (tai siis tämän valeminän, sir Ulrich von Liechtensteinin) turnajaisyleisöille. Addy, Tudyk ja etenkin Fraser jäävät kuitenkin lopulta aika alihyödynnetyiksi, vaikka Addy parit hyvät vitsit tarjoaakin.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Shannyn Sossamon hienona Jocelyn-neitona, johon William ihastuu, Rufus Sewell ylimielisenä kreivi Adhemarina, joka on erittäin taidokas peitsitaistelussa, sekä James Purefoy sir Thomas Colvillena, jolla on Williamin tavoin jotain salattavaa. Sossamonin ja Ledgerin väliltä löytyy oivaa kemiaa ja Sewell on hyvä valinta tarinan päävastukseksi turnajaisissa.

Ritarin tarina sai ilmestyessään kritiikkiä anakronismista, eli juttujen sijoittamisesta väärään aikaan - tässä tapauksessa tiettyjen modernien juttujen sijoittamista keskiajan tarinaan. Vaikka elokuvan alussa kuultava Queenin We Will Rock You -kappale hämmentää, huvittaa ja innostaa samanaikaisesti, ei itseäni sinänsä häiritse modernien asioiden tuominen keskiaikaiseen kertomukseen. Ritarin tarina ei yritäkään olla historiallisesti tarkka, vaan se on enemmän kieli hieman poskessa tehty seikkailuleffa ja sellaisenaan oikein viihdyttävä. Ja kuten edesmennyt kriitikko Roger Ebert omassa arviossaan totesi, eivätpä orkesterin säveltämät mahtipontiset musiikitkaan olisi olleet keskiaikaan kuuluvia, joten ne olisivat ihan yhtä anakronisesi käytettyjä kuin Queenin sun muiden yhtiöiden kappaleet, joita elokuvassa kuullaan. Tutut kappaleet auttavat luomaan leffaan veikeän hengen, mikä nappaa katsojan mukaansa heti alusta alkaen.




Mukaansatempaavan hengen lisäksi elokuva sisältää myös kelpo komediaa, vauhdikkaita ja hieman jännittäviä toimintakohtauksia turnauksissa, sekä totta kai suloiseksi tarkoitettua romantiikkaa. Rakkausosasto ei kuulu elokuvan vahvuuksiin, mutta se tuntuu niin kuuluvan lajityyppiin, että sen katsoo sujuvasti kaiken ohessa. Turnajaiset sen sijaan ovat kaikki vangitsevia kohtauksia ja peitsitaistelut ovat vaikuttavasti toteutettuja. Peitset valmistettiin helposti hajoavista materiaaleista, jotta ne eivät aiheuttaisi vahinkoa stunt-näyttelijöille. Tekijät ovatkin sanoneet, että yllättyivät, kuinka vähän tapaturmia kuvauksissa tapahtui - ainoastaan ohjaajalta irtosi hammas, kun Ledger demonstroi hyökkäysliikettä ja osui luudanvarrella ohjaajaa suuhun. Kevyen tunnelman lisäksi leffa osaa myös vakavoitua oikean paikan tullen ja yhdessä kohtaa tuodaan mukaan liikuttavuutta, mikä jopa sai minut melkein itkemään, kun ensimmäisen kerran katsoin leffan. Toisellakin katselukerralla kohtaus on voimakas ja se luo hyvää tunnesidettä elokuvan loppupäähän.

Ritarin tarina oli vasta Brian Helgelandin toinen elokuvaohjaus ja hän oli aiemmin tunnettu lähinnä käsikirjoittajana. Helgeland voittikin parhaan käsikirjoituksen Oscar-palkinnon työstään L.A. Confidentialissa (1997). Irronneesta hampaastaan huolimatta Helgeland hoitaa hommansa mainiosti leffassa ja leikkii keskiajan ja modernisuuden yhdistelyllä hyvin. Lavasteet ja asut ovat erinomaiset ja niillä luodaan tyylikkäästi 1300-luvun lopun meininki. Kuvaus on sujuvaa ja leikkaus pätevää. Äänimaailma pääsee hyvin valloilleen etenkin turnauksissa hirnahtelevien hevosten, peitsien sirpaloitumisen ja yleisön mylvinnän kera. Carter Burwellin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla, mutta jäävät auttamatta Queenin ja muiden yhtyeiden kappaleiden varjoon.




Yhteenveto: Ritarin tarina on mainio ja viihdyttävä seikkailu, joka leikittelee oivallisesti keskiaikaisten ja modernien juttujen kanssa. Aluksi sitä kummastelee, kun turnajaisväki tuntuu tietävän Queenin, mutta pian sitä jo itsekin takoo nyrkkiä ilmaan We Will Rock Youn tahdissa. Tekijöillä on ollut sopivasti kieli poskessa leffaa tehdessä ja kertomus esitetään hupaisin keinoin. Ei elokuva kuitenkaan puhdas komedia ole, vaan mukana on hieman liikuttavuuttakin ja turnajaiskohtauksissa saa jopa jännittää William Thatcherin puolesta. Heath Ledger on nappivalinta koppavan ritaripyrkyrin osaan ja muutkin näyttelijät hoitavat hommansa sujuvasti. Etenkin Paul Bettany heittäytyy hyvin kirjailija Chaucerin rooliin. Tekninen puoli on onnistunut ja niin lavasteet kuin asut ovat näyttävät. Ritarin tarina toimii oikein hyvin yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen ja jos sitä ei ole vielä nähnyt, suosittelen sen vilkaisemaan, jos komediallisemmat keskiaikaistarinat uppoavat. 20-vuotisjuhla on myös hyvä syy katsoa elokuva uudestaan, vaikka sen olisi nähnyt useampaankin otteeseen.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, myötähäpeällinen kohtaus.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
A Knight's Tale, 2001, Columbia Pictures, Escape Artists, Finestkind, Black and Blu Entertainment


lauantai 27. kesäkuuta 2020

Arvostelu: The Patriot (2000)

THE PATRIOT



Ohjaus: Roland Emmerich
Pääosissa: Mel Gibson, Heath Ledger, Joely Richardson, Jason Isaacs, Chris Cooper, Lisa Brenner, Tchéky Karyo, Tom Wilkinson, Donal Logue, Adam Baldwin, Gregory Smith, Trevor Morgan, Bryan Chafin, Mika Boorem, Logan Lerman ja Skye McCole Bartusiak
Genre: sota, draama
Kesto: 2 tuntia 45 minuuttia - Extended Edition: 2 tuntia 55 minuuttia
Ikäraja: 16

The Patriot on Roland Emmerichin ohjaama Yhdysvaltain vapaussotaan ja itsenäistymisen aikaan sijoittuva elokuva. Robert Rodat kirjoitti monta eri käsikirjoitusversiota filmistä, kunnes sai studion kiinnostumaan tekemään siitä elokuvan. Ohjaaja Emmerich sen sijaan päätti jo hyvin aikaisessa vaiheessa käsikirjoituksen lukua, että haluaa olla mukana projektissa. Kuvaukset alkoivat ja lopulta The Patriot sai maailmanensi-iltansa 27. kesäkuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli iso taloudellinen menestys, mutta sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Eniten tylytystä filmi sai historioitsijoilta, joita ärsytti elokuvan historiallisten tapahtumien muokkaus. Lisää negatiivista huomiota elokuva sai, kun kävi ilmi, että yksi ylistävämmistä arvosteluista oli studion laatima, eikä todellisen sanomalehden. Tämä johti lopulta siihen, että studion täytyi maksaa viisi dollaria usealle henkilölle, jotka olivat käyneet katsomassa elokuvan kyseisen "feikki-kriitikon" arvion innostamana. Itse en ollut aiemmin nähnyt The Patriotia, mutta olin kuullut siitä jo pitkään. Aiemmin keväällä pitämässäni 24 tunnin elokuvamaraton -haasteessa päätin vihdoin katsoin elokuvan ja samalla myös kirjoittaa siitä arvostelun leffan 20-vuotisjuhlan kunniaksi.

1770-luvulla Amerikassa itsenäistymistä haluavat siirtokuntalaiset ovat ajautuneet vapaussotaan brittiläistä imperiumia vastaan. Benjamin Martin päätyy mukaan taisteluun, kun brittieversti tappaa hänen poikansa.

Pääroolissa Benjamin Martinina nähdään Mel Gibson, joka oli tässä kohtaa jo tottunut esiintymään historiallisesti epätarkoissa elokuvissa, Braveheart - taipumattoman (Braveheart - 1995) ja Pocahontasin (1996) jälkeen. Gibson sopii hienosti perheenisäksi, joka haluaisi vain elää rauhassa, mutta kun tragedia iskee, on hänen pakko taipua ja lähteä sotaan. Hän hoitaa niin lempeän ja rakastavan isähahmon kuin brutaalin sotilaan puolet hahmostaan lujalla taidolla. Katsoja on alusta alkaen Benjaminin puolella. Hänen kautta sotaa käsitellään hieman monipuolisemmin kuin muiden hahmojen näkökulmasta, mikä tekee hänestä heti viisaamman tuntuisen.




Benjaminin lapsia ovat vanhin poika Gabriel (edemennyt Heath Ledger), heti alussa kuoleva Thomas (Gregory Smith), Nathan (Trevor Morgan), Samuel (Bryan Chafin), Margaret (Mika Boorem), William (Logan Lerman esikoisroolissaan) ja Susan (Skye McCole Bartusiak). Benjaminin hahmoa kirjoittaessa Robert Rodat todella halusi Gibsonin tähdittävän leffaa, joten hän kirjoitti hahmolle yhtä monta lasta kuin Gibsonillakin oli. Käsikirjoituksen teon aikana Gibson sai seitsemännen lapsensa ja siksi Rodat myös lisäsi Benjaminillekin yhden lapsen lisää. Suuri osa muksuista jää täysin taka-alalle ja vain muutama nousee esille - lähinnä mahtavan Ledgerin näyttelemä Gabriel, joka haluaa lähteä sotaan isänsä käskyjen vastaisesti. Gibsonin ja Ledgerin välille on onnistuttu rakentamaan toimiva isä-poika-suhde, mikä tuo sydäntä filmiin.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Chris Cooper Benjaminin komentajana, Harry Burwellina, Joely Richardson Benjaminin kuolleen vaimon siskona Charlottena, Tom Wilkinson brittiarmeijaa johtavana kenraali Charles Cornwallina, sekä Jason Isaacs Thomas-pojan tappavana eversti William Tavingtonina, jolle Benjamin tietty hautoo kostoa. Isaacs on uransa aikana useasti osoittanut sopivansa täydellisesti niljakkaiden roistojen rooliin ja tekee saman myös tässä. Hän on erinomainen kaikessa vihattavuudessaan. Myös Wilkinson ja Cooper sopivat rooleihinsa - etenkin oikeanlaista arvokkuutta omaava Wilkinson.




Iso tekijä siihen, pitääkö The Patriotista, on se, välittääkö historiallisista epätarkkuuksista vai ei. Jos haluat nähdä tarkan kuvauksen Yhdysvaltojen vapaussodasta ja neutraalimman näkökulman sodan osapuoliin, on tämä täysin väärä elokuva sinulle. Jos taas pidät historiallisista filmeistä, mutta sinua ei haittaa lainkaan, jos tapahtumia on muuteltu, hahmoja väritelty ja muutenkin asioita muokkailtu suuntaan jos toiseen, The Patriot tarjoaa erittäin toimivan aikamatkan 1770-luvun Amerikkaan. Itselleni kyseinen aika historiasta ei ole tutuimmasta päästä, joten tiettyjen asioiden kuvaaminen väärin ei voinut häiritä katselukokemustani. Lähinnä tapa, jolla elokuva esittää orjuuden (tai pikemminkin sen esittämättä jättäminen ja röyhkeä kaunistelu) on kyseenalainen katsojalle kuin katsojalle. Muuten viihdyin oikein passelisti elokuvan parissa ja se piti hyvin mukanaan lähes kolmen tunnin kestonsa ajan. Paikoitellen elokuva kulkee turhan hitaasti, mutta pääasiassa kesto ei haittaa.

Ohjaaja Roland Emmerich on monille tuttu valtavien katastrofielokuvien, kuten Independence Day - maailmojen sodan (Independence Day - 1996), Godzillan (1998), The Day After Tomorrow'n (2004) ja 2012:n (2009) tekijänä. Vaikkei Emmerich ole ohjaajana lahjakkaimmasta päästä ja hänen filmografiaansa kuuluu useita huteja, hänellä on kyllä aina ollut silmää massiivisille kohtauksille ja vaikuttavalle tuholle. Emmerich pääseekin esittelemään näitä taitojaan The Patriotin sotakohtauksissa, jotka ovat erittäin näyttäviä. Sadoista extroista koostuvat armeijat marssivat räjähdysten keskellä upeissa laajakuvissa. Kaiken vaikuttavuuden keskellä katsojan on vaikea olla pohtimatta, kuinka typerä tuonaikainen taistelutaktiikka olikaan. Armeijat kävelevät toisiaan vastaan isolla aukiolla ja ammuskelevat, kunnes toinen osapuoli luovuttaa tai menettää kaikki sotilaansa. Vähän kuin pelaisi shakkia ja liikuttaisi kaikkia sotilasnappuloita kerralla eteenpäin. Jos jonkin tiedän elokuvassa olevan historiallisesti tarkkaa, niin tämän hölmön taktiikan... mitä on vaikea taktiikaksi kutsua.




Suurten taistojen keskellä elokuvaan saadaan tosiaan sitä sydäntä oivallisella isä-poika-suhteella. Jos Gabrielin hahmo puuttuisi leffasta kokonaan ja Benjamin lähtisi vain kostamaan Thomasin kuolemaa, olisi päähenkilöllä sentään motiivi, mutta ei paljoa muuta. Tarpeeksi lämpimältä ja syvältä tuntuva perhesuhde tuo kuitenkin ripauksen todellista ihmisyyttä, kun kömpelösti kirjoitetut ja esitetyt kohtaukset vapausjaarittelusta eivät siihen pysty. Huumoriakin on hieman saatu mukaan (yhdessä sotakohtauksessa tahatonta komiikkaa pöljällä kuolemalla) ja hieman häiriintynyttä romantiikkaa, mikä ei todellakaan ole elokuvan vahvuus. Isoilla taisteluilla Emmerich yrittää saada katsojan joko unohtamaan tai katsomaan sormien läpi tietyt kehnoudet, mitkä estävät The Patriotia olemasta vieläkin parempi elokuva.

Tekniseltä toteutukseltaan kyseessä on hieno teos. Kuvaus on kaikin puolin tarkasti tehty ja elokuvassa hyödynnetään paljon upeita laajoja kuvia, joko esittelemään maisemia tai korostaakseen armeijoiden kokoa. Leikkauksessa muutamia kohtauksia olisi voinut tiivistää hieman, mutta suurimmaksi osaksi kohtaukset on pistetty hyvin kasaan ja tarina soljuu eteenpäin kiinnostavasti alusta loppuun. Lavasteet ovat todella hienot läpikotaisin ja asutkin ovat tyylikkäästi toteutetut. Univormuja täytyi valmistaa satoja kappaleita isoja taisteluita varten. Maskeeraustiimi on myös päässyt meikkaamaan ikävän näköisiä taisteluvammoja. Efektit ovat kestäneet hyvin aikaa ja äänitehosteet lisäävät tärkeän iskun taistoihin. John Williamsin säveltämät musiikit sisältävät maestrolle tuttua klassisuutta, herkkyyttä ja seikkailullisuutta, kuten myös eeppisyyttä ja aikaan sopivaa huilusoittoa.




The Patriotista on olemassa noin kymmenen minuuttia teattereissa julkaistua elokuvaa pidempi versio. Mukana on uusia kohtauksia, kuten myös hieman muokattuja ja pidennettyjä hetkiä. Lähinnä nämä ovat lisättyjä keskusteluja ja joitakin lisäraakuuksia. Itse katsoin elokuvasta pidennetyn version.

Yhteenveto: The Patriot on erittäin oivallinen sotadraama, kun pystyy katsomaan historialliset epätarkkuudet sormien läpi. Ohjaaja Roland Emmerich on pätevä tekijä isojen taistelukohtausten ja tuhon kanssa, mutta onneksi saa mukaan myös toimivan isä-poika-suhteen, mikä tuo sydäntä tarinaan. Mel Gibson on erittäin mainio pääroolissa Benjamin Martinina ja Heath Ledger on oiva valinta hänen pojakseen. Kenties parhaan roolityön tekee kuitenkin Jason Isaacs, joka on mahtava inhottavana everstinä. Joissain asioissa filmi onnistuu tekemään vaikutuksen ja siinä on hienoja kohtauksia, mutta toisinaan leffasta myös paistaa tiettyjä heikkouksia. Kömpelyyttä löytyy käsikirjoituksesta ja orjien esittäminen leffassa on vähintäänkin kyseenalainen. Visuaalisesti elokuva on näyttävä ja ajankuva on upeasti luotu. Lähes kolmen tunnin kesto on yllättävänkin nopeasti ohi. Elokuvassa kuitenkin on helposti korjattavia ongelmia, mitkä estävät kokonaisuutta nousemaan potentiaaliinsa. Suosittelenkin The Patriotia eritoten niille, joita kiehtovat historialliset tapahtumat, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että historiaa on oikeasti tutkinut tosissaan. Silloin leffasta voi bongata vielä enemmän vikoja.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Patriot, 2000, Columbia Pictures Corporation, Centropolis Entertainment, Mutual Film Company, Global Entertainment Productions GmbH & Company Medien KG


maanantai 14. elokuuta 2017

Arvostelu: The Dark Knight / Yön ritari (2008)

THE DARK KNIGHT (2008)

YÖN RITARI



Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: Christian Bale, Heath Ledger, Aaron Eckhart, Maggie Gyllenhaal, Gary Oldman, Michael Caine, Morgan Freeman, Eric Roberts, Chin Han ja Cillian Murphy
Genre: toiminta, jännitys, supersankarielokuva
Kesto: 2 tuntia 32 minuuttia
Ikäraja: 12

Bob Kanen luoma viittasankari Batman on yksi maailman suosituimmista sankarihahmoista. Aluksi hahmo esiintyi sarjakuvissa, mutta on sieltä siirtynyt muuhunkin mediaan, kuten elokuviin, joissa häntä on esittänyt monta eri näyttelijää. Adam West esitti sankaria komediassa Batman: The Movie (1966), Michael Keaton näytteli pääosaa leffoissa Batman (1989) ja Batman Returns (1992), Val Kilmer yritti parhaansa Batman Foreverissa (1995) ja George Clooney epäonnistui Batman & Robinissa (1997). Viimeisin sai niin kehnon vastaanoton, että koko homma päätettiin tehdä uusiksi. Uudeksi Batmaniksi valittiin Christian Bale ja ohjaajaksi Christopher Nolan. Heidän filminsä Batman Begins (2005) osoitti kaikille, että supersankarileffat voi ottaa tosissaan, eivätkä ne ole pelkkää hömppää. Elokuva oli rakastettu suurmenestys, joten jatkoa tietty seurasi. Toisen osan suunnittelu alkoi jo ennen Batman Beginsin ilmestymistä ja kuvaukset lähtivät käyntiin keväällä 2007. Sen lisäksi, että kyseessä oli jo yksi ilmestymisvuotensa odotetuimmista filmeistä, teos sai paljon huomiota, kun sen yksi päätähdistä, Heath Ledger menehtyi lääkkeiden yliannostukseen. Kesällä 2008 ilmestynyt The Dark Knight, eli suomeksi Yön ritari oli vuoden menestynein elokuva, sekä todella arvostettu teos. Se voitti useita palkintoja; jopa kaksi Oscaria (paras äänileikkaus ja paras miessivuosa Ledgerin työstä) kahdeksasta ehdokkuudestaan. Filmiä on vuosien varrella ylistetty yhä vain enemmän ja se on esimerkiksi Internet Movie Databasen "250 parasta elokuvaa" -listan sijalla neljä! The Dark Knight on monien suosikkielokuva - jopa minun, vaikkei niin ollutkaan heti siinä kohtaa, kun näin sen ensimmäistä kertaa. Batman Begins oli mielestäni äärimmäisen upea leffa ja minua harmitti suuresti, etten päässyt katsomaan The Dark Knightia elokuvateatteriin. Kun vihdoin näin sen joulukuussa 2008, en ihan ymmärtänyt sitä, enkä siksi oikein pitänyt siitä. Kuitenkin parin uusintavilkaisun jälkeen tajusin vihdoin sen täydellisyyden ja leffa onkin noussut kaikkien muiden yläpuolelle. Olen nähnyt teoksen yli kymmenen kertaa ja joka kerralla se on mielestäni aivan mieletön. Kesän 2017 lopussa pidimme tyttöystäväni kanssa elokuvamaratonin ja katsoimme kaikki Nolanin Batmanit peräkkäin. Olin miettinyt jo pitkään kirjoittaa sarjasta ja päätin tehdä arvostelut elokuulle, jotta voisin julkaista The Dark Knight -arvion syntymäpäivänäni.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Batman Begins!

Batman, komisario Gordon ja syyttäjä Harvey Dent taistelevat Gothamin mafiaa vastaan, samalla kun Bruce Wayne kamppailee henkisesti siitä, haluaako hän olla miljardööri vai naamiosankari. Ongelmat lisääntyvät, kun Gotham Cityyn saapuu psykopaatti Jokeri, joka aikoo pistää koko kaupungin sekaisin.

Christian Bale jatkaa Bruce Waynen/Batmanin roolissa ja osoittaa vielä osuvammin olevansa paras mies rooliin. Bale tuo jälleen hahmon traagisuuden hienosti esille ja katsojana pystyy kokemaan hänen tunteitaan, kun hän miettii, mitä hänen täytyy tehdä pelastaakseen Gothamin. Rikollisuuden kadotessa Bruce on alkanut miettiä, voisiko hän lopettaa Batmanin hommat ja on kiinnostavaa seurata läpi elokuvan, miltä sankarina olo hänestä tuntuu. Uusien vastuksien ilmaantuessa kaupunkiin hänen on kuitenkin tehtävä kaikkensa voittaakseen.
     Brucen lapsuudenystävä Rachel Dawesin näyttelijä on vaihtunut Katie Holmesista Maggie Gyllenhaaliin, sillä Holmes halusi mieluummin tehdä filmin Mad Money (2008). Muutos ei kuitenkaan haittaa, sillä Gyllenhaal on parempi näyttelijä kuin Holmes ja uskottavampi syyttäjän hommissa. Myös Rachel pistetään pohtimaan, millaista elämää hän haluaisi. Tämä on toteutettu mainiosti, sillä katsojana ei osaa sanoa, kumpi vaihtoehdoista tarjoaisi hänelle oikean onnen.
     Rachelin lisäksi syyttäjänä nähdään myös Aaron Eckhartin näyttelemä Harvey Dent, joka yrittää puhdistaa kaupungin rikollisuutta lain avulla, toisin kuin omankädenoikeutta harjoittava Batman. Harvey on monien kaupunkilaisten ihailema sankari, mutta hänestä löytyy myös synkkää puolta, jota tuodaan ovelasti mukaan läpi leffan. Eckhart suoriutuu roolistaan erittäin hyvin, sillä hän saa todella voimakkaasti muuttuvan hahmon tuntumaan yhä samalta henkilöltä lopussa kuin mitä hän oli alussa.
     Edellisestä osasta tutut tärkeät hahmot tekevät tietty paluun. Brucen hovimestari Alfred (erinomainen Michael Caine) pääsee jälleen jakamaan tärkeitä ohjeita isännälleen elämästä ja tekojen merkityksistä. Komisario Gordon (loistava Gary Oldman) auttaa Batmania poistamaan rikollisuutta, vaikka viittamies onkin virallisesti luokiteltu rikolliseksi. Erikoislaitteita valmistava Lucius Fox (upean äänen omaava Morgan Freeman) tuo taas pientä huumoria mukaan. Hahmoja syvennetään hienosti ja jokainen on jollain lailla äärimmäisen tärkeä Brucelle. Näyttelijät onnistuvat hienosti rooleissaan.
     The Dark Knightissa huomion varastaa helposti sen pahis ja tällä kertaa Batman saa tosiaan vastaansa arkkivihollisensa Jokerin, jota näyttelee edesmennyt Heath Ledger. Tai siis ei vain näyttele. Ledger tuntuu elävän roolia. On olemassa näyttelijöitä, jotka kykenevät esittämään roolinsa niin täydellisesti, ettei katsoja enää edes ajattele, että joku voisi esittää hahmoa, koska hahmo tuntuu niin todelliselta. Ledger on aivan käsittämättömän mieletön Jokerina! Hän hoitaa homman niin taiturimaisesti, ettei katsoja voi muuta kuin ihailla hänen työtään suu auki. Kaikki Jokerin eleissä ja sanoissa tuntuu todella tarkkaan mietityltä, mutta silti täysin spontaanilta. Ledger tuo mukaan niin paljon pienen pieniä eleitä, että jotkut asiat huomaa vasta, kun elokuvan on katsonut muutaman kerran. Esimerkkinä juhlakohtaus, jossa hän nappaa pöydältä samppanjalasin ja nopeasti heilauttaa juomat pois lasista ennen kuin juo siitä. Ledger on niin upea roolissaan, että hän on oikeasti muuttunut hahmoksi ja se luo hahmoon hienon lisäkarmivuuden. Elokuvan Jokeri on nimittäin jo valmiiksi pelottava ja uhkaava. Hänen läsnäolonsa saa katsojan jännittymään, sillä koskaan ei voi tietää, mitä hän tekee seuraavaksi. Vaikka Jokeri aikookin vallata Gothamin, hän ei tee sitä perinteisellä tavalla, mitä supersankarileffoissa on totuttu näkemään, vaan hän aikoo järisyttää sitä kauheilla psykologisilla tavoilla. Kauheinta vieläpä on, että vaikka hänen tekonsa ovatkin hirveitä, hahmo on rakennettu niin loistokkaasti, että hänen tekonsa ja puheensa muuttuvat ymmärrettäviksi. Lisähienoutta tarjoaa se, että jos nauraa mustalle huumorille, niin jotkut Jokerin jutuista, kuten hänen kekseliäs taikatemppunsa, ovat oikeasti äärimmäisen hauskoja. Jokeri on hahmona jo valmiiksi yksi parhaista pahishahmoista, mitä on koskaan keksitty ja Ledger vie hahmon ihan uusiin sfääreihin, jopa legendaaristen pahisten kuten Darth Vaderin yläpuolelle. Kyseessä on mielestäni paras roolisuoritus, mitä olen koskaan eläissäni nähnyt! On suuri harmi, että Ledger menehtyi, sillä maailma menetti huikean näyttelijän, joka olisi voinut näyttää taitonsa vielä monia kertoja uudestaan.
     Elokuvassa nähdään myös Chin Han rikollisnero Launa, Eric Roberts mafiapomo Salvatore Maronina ja edellisestä osasta tuttu Cillian Murphy lyhyessä roolissa Scarecrow'na.

Heti leffan alusta alkaen näkyvät Batmanin vaikutukset Gotham Cityssä. Kaupunki on monin tavoin puhtaampi paikka ja rikollisuus on vähentynyt, sillä monet rosvot pelkäävät Batmania niin paljon, että hakevat mieluummin töitä. Bruce on myös saanut monia kaupunkilaisia innostumaan sankarihommista. Poliisit pitävät Batmania kuitenkin ihan yhtä vaarallisena kuin muitakin roistoja, mikä vaikeuttaa lepakkoasuisen sankarin hommia. Batman Beginsin jälkeen tulee suurena helpotuksena, kun pääsee näkemään Gothamin parempana asuinpaikkana. Hyvät asiat eivät kuitenkaan kestä kauaa, Jokerin saapuessa tuomaan kaaosta ja anarkiaa. Hänen juonensa ovat kieroutuneet ja niiden ymmärtämiseen menee aikaa. Se mikä aluksi tuntuu vain yksittäiseltä iskulta, onkin lopussa paljon merkittävämpi tapahtuma. Jokeri saa muutettua elokuvan usein jopa psykologiseksi trilleriksi, piinatessaan kaupunkia ihan toden teolla. Jännitystasoa kasvatetaan alusta alkaen yhä vain paremmin ja uhkaavammin, jolloin lopussa katsoja tärisee halutessaan tietää, miten homma voi mitenkään ratketa? Elokuvan tarina on saatu luotua aivan huikeasti, eikä kyseessä ole perinteinen supersankarileffa, joka kulkee helpolla tavalla eteenpäin ja välillä nähdään toimintaa, jotta katsoja pysyy viihdytettynä. Ehei, The Dark Knight vaatii katsojilta enemmän ja samalla myös tarjoaa heille paljon enemmän kuin he voisivat etukäteen kuvitella.

Elokuvaa ei selkeästi ole edes lähdetty tekemään normaali supersankariseikkailu mielessä. Teos muistuttaa usein hyvinkin paljon rikosdraamaa, jossa nyt vain sattuu olemaan heppu, joka pukeutuu lepakkoasuun ja tyyppi, joka maskeeraa itsensä pelottavaksi klovniksi. Leffaan onkin otettu vaikutteita mm. Heatista (1995), minkä kyllä huomaa. Realismin tuntua on jälleen lisätty, jolloin lähes koko filmi tuntuu alusta loppuun yllättävänkin uskottavalta. Muutamia kohtia, joissa Batman liitelee viittansa avulla taivaalla tai lopun kaikuluotainkakkulat eivät tunnu aidoilta, mutta ei niiden kuulukaan, sillä loppujen lopuksi elokuva kuitenkin perustuu sarjakuviin, joissa ei ole välillä mitään tekemistä realismin kanssa. Vakavuutta on myös lisätty, vaikka muutamia hassujakin juttuja on pistetty mukaan. The Dark Knight on synkkä, mutta täysin toisella tavalla kuin Burtonin Batmanit. Se ei ole vain visuaalisesti pimeä ja täynnä ulkonäöltään karmivia hahmoja, vaan siinä on mukana henkisesti pelottavia asioita, joita Jokeri yrittää saada Gotham Cityn asukkaita tekemään. Karmivinta on se, että kun realismin tuntu on saatu luotua niin hyvin, monet kauheudet tuntuvat siltä kuin ne voisivat oikeasti tapahtua, jolloin katsojana kannustaa yhä vain enemmän Batmania nappaamaan Jokerin. On myös pelottavaa, kun leffaa katsoessa herää ajatus, että "minä ymmärrän, miksi joku toimisi niin kuin Jokeri", jolloin alkaa pelkäämään sitä, kuinka helppoa se voisikaan olla langeta samalle tasolle kuin leffan mielisairas psykopaatti valkoisissa meikeissä ja vihreissä hiuksissa. Mukana on myös surullisia ja koskettavia hetkiä, jotka saavat katsojan herkistymään.

Tarinankerronta on koko elokuvan ajan täydellistä. Läpi elokuvan nähdään ja kuullaan pieniä vihjeitä siitä, mitä myöhemmin tulee tapahtumaan (taas kerran niitä asioita, jotka huomaa vasta seuraavien katselukertojen aikana) ja kun ne tapahtuvat, katsojana hämmästelee: "tätä siis aiemmin tarkoitettiin!" Elokuva on pitkä, eikä siinä tosiaan ole samalla lailla kaiken aikaa toimintaa ja taisteluita, kuten monissa muissa supersankarileffoissa, mutta se ei tee siitä millään lailla tylsää. The Dark Knight ei ole missään vaiheessa tylsä. Kun teoksen oikeasti ymmärtää, on se niin upean kiehtova, ettei sen katselua halua lopettaa koskaan - varsinkaan kun mukana on useita kerta kaikkiaan täydellisiä kohtauksia. Heti alussa nähtävä pankkiryöstö on loistava; jopa yksi parhaista leffa-aloituksista koskaan! Siinä Jokerin luonne ja ajattelutapa esitetään heti vaikuttavasti, minkä lisäksi muutkin Jokerin kohtaukset ovat uskomattoman mahtavia. Yksi koko elokuvan parhaista kohtauksista on Jokerin kuulustelu, kun Batman yrittää saada hänestä tietoa irti. Kohtaus myös osoittaa, miksi Jokeri on niin loistava pahis Batmanille. Aiemmin Lepakkomies sai vain peloteltua ja hakattua kaikista ulos sen, mitä hän haluaa tietää, muttei todellakaan Jokerista, joka pelkästään nauttii siitä, miten hauskaa on nähdä sankarin turhautuminen. Mukana on muitakin upeita hetkiä, jotka pistävät katsojan miettimään sankaruuden merkitystä. Mitä käy, kun kansa rakastaa jotain henkilöä ja vihaa toista, ja tajuaakin heidän olevan yksi ja sama tyyppi?

Sankaruuden merkitys tuodaan useasti esille elokuvan aikana. Vaikka sanoma onkin tavallaan sama kuin Spider-Manissa (2002) lause "suuri voima tuo suuren vastuun", on se esitetty tavalla, mikä tekee siitä paljon mielenkiintoisemman, erityisemmän ja tärkeämmän. Bruce ei tosiaan haluaisi olla enää Batman, minkä lisäksi Gothamin asukkaat eivät halua Batmania kaupunkiinsa, kokiessaan hänen olevan kaiken pahan alku ja juuri. Mutta koska Gotham tarvitsee pelastajaa, eikä kukaan muu voi auttaa kaupunkia, on Brucen pakko tehdä se, koska hän pystyy siihen. Leffan aikana Brucesta myös huokuu se, että vaikka hän haluaisi luopua sankarihommista, ei hän kykene enää olemaan mitään muuta kuin Batman. Lepakkomiehen rooli on samalla sekä hänen lahjansa että hänen kirouksensa. Leffassa myös pohdiskellaan, ovatko sankarit ja pahikset sittenkään niin erilaisia, vai onko heissä jopa paljon samaa? Elokuvan yksi tärkeimmistä lauseista onkin: "Joko kuolet sankarina tai elät nähdäksesi itsesi roistona." Se, miten The Dark Knightissa käsitellään sankaruutta, on paljon luovempaa ja parempaa kuin missään muussa tarinassa. Tässä sankari ei vain pelasta avuttomia neitokaisia hädästä, vaan hänen täytyy tehdä raskaita päätöksiä, jotka voivat viedä häneltä kaiken, mutta antaa jotain kaikille muille. Sankarin tehtäväksi voi myös tulla ottaa vastuuta asioista, joita hän ei ole koskaan tehnyt, koska hän on ainoa, joka pystyy tekemään niin. Elokuva tarjoaa sellaisen määrän ajateltavaa ja tunteita, että se jää mieleen todella pitkäksi aikaa. Vaikka se on teemoiltaan kauhea, on siinä myös jotain todella kaunista. Leffan loppuhuipennus on erinomainen ja lopun täydellistää se, ettei se ole välttämättä onnellinen, vaikka asiat saisikin ratkottua hyvään suuntaan.

Ohjaaja/käsikirjoittaja Christopher Nolan on luonut täydellisen kokonaisuuden, jollaisen teosta monet elokuvantekijät näkevät vain unia. Nolan on tehnyt kaiken niin mahtavaksi, ettei tämän jälkeen kukaan voisi väittää vastaan sille, että hän on tämän vuosituhannen hienoin elokuvantekijä. Hänen ja hänen veljensä Jonathan Nolanin kirjoittama käsikirjoitus on täynnä upeita kohtia, repliikkejä ja viisauksia, joita monet muut leffantekijät voisivat ymmärtää hyödyntää. The Dark Knight onkin toiminut inspiraationa monille nykyelokuville, eikä vain supersankarifilmeille, vaan monissa muissakin huomaa Yön ritarin vaikutukset. Elokuva on kuvattu upeasti ja leikattu todella taitavasti kasaan. Puvustus, lavastus ja maskeeraus ovat erittäin hyvin toteutetut. Toimintakohtien stuntit ovat taiturimaisesti tehdyt ja visuaaliset tehosteet ovat tyylikkäät. Ääniefektit ovat myös oivalliset, minkä lisäksi Hans Zimmer ja James Newton Howard ovat tehneet erinomaista työtä musiikkien parissa. Tuttu tunnusmusiikki tekee paluun edellisestä, kuten muutamat muutkin teemat, mutta parhaiten esille nousee Jokerin teemamusiikki "Why So Serious", joka on hyytävän piinaava sävellys.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Erikoista Blu-raylla on, että kaikki leffaan kuvatut isot IMAX-kohtaukset näkyvät koko ruudulla, kun taas muiden kohtien aikana (eli suurimman osan ajan elokuvasta) nähdään mustat palkit kuvan ylä- ja alapuolella. On myös tyhmää, ettei erillistä valikkoa tule, vaan asetukset joutuu laittamaan leffan aikana. Lisämateriaalina kaksilevyisen Blu-ray -julkaisun ensimmäisellä levyllä ovat leffan teosta kertovat kahdeksantoista "Focus Pointia", jotka voi katsoa joko erikseen tai elokuvan aikana. Toisella levyllä taas on trailereita, kuvagalleria, Batmanin laitteista kertova pätkä, Batmanin psykologiasta kertova pätkä, sekä kuusi näyteltyä Gothamin uutislähetystä, joissa leffan maailmaa avataan lisää. Katsottavaa on yhteensä kolmeksi ja puoleksi tunniksi.

Yhteenveto: The Dark Knight on mestariteos ja selkeä suosikkini kaikkien niiden lähes 1700:n elokuvan joukosta, jotka olen elämäni aikana tähän mennessä nähnyt. Filmi on alusta loppuun koukuttava ja se sisältää paljon hienoja vihjeitä siitä, mitä myöhemmin tullaan näkemään. Mukana on aivan täydellisiä kohtauksia ja loistokkaita hetkiä, joissa kaikki on saatu juuri oikein. Tunnelma on luotu upeasti. Realistinen kuvaus on osunut napakymppiin ja leffaan on saatu hieno tunne siitä, että se voisi jopa tapahtua oikeasti. Sankariteema on niin mestarillisesti luotu, ettei samanlaista löydä muista leffoista. Vaikka kyseessä onkin supersankarielokuva, niin siltä se ei täysin tunnu, sillä mukana on henkeä rikosleffoista, trillereistä ja jopa kauhusta. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan loistavasti, etenkin Heath Ledger, joka vetää parhaan roolisuorituksen koskaan ilmiömäisen karmivana Jokerina. Elokuva pistää hienosti katsojat ajattelemaan, eikä ole pelkkää toimintahömppää. Christopher Nolan ei ole onnistunut luomaan vain kaikkien aikojen parasta supersankarielokuvaa, vaan todellisen klassikon, joka on inspiroinut monia muita teoksia ja tulee tekemään sitä jatkossakin. The Dark Knight on taidetta, jonka jokaisen pitäisi katsoa edes kerran - mieluiten kaksi, sillä mukana on niin paljon pieniä juttuja, joita ei voi huomata ensimmäisellä katselukerralla. Suosittelenkin tätä lähestulkoon kaikille. Jos sekoitus trilleriä, supersankarileffaa, toimintaa, kauhua, draamaa, romantiikkaa ja huumoria ei iske, niin sitten tämä kannattaa jättää väliin. Lapsille tämä on aivan liian rankka, joten heidän kannattaa odottaa yläasteikään, että he voivat tämän katsoa, ihan vain sen takia, että he myös ymmärtävät näkemänsä. Sarjakuvaleffojen ja Batmanin fanien täytyy ehdottomasti katsoa tämä ja monille The Dark Knight on myös pakkohankinta. Jotkut väittävät, että Nolan on huonointa, mitä Batmanille on koskaan tapahtunut, mutta he puhuvat täyttä paskaa. Nolan on parasta, mitä Batmanille ja koko supersankarigenrelle on koskaan tapahtunut. Minä suorastaan rakastan tätä elokuvaa! Voisin kirjoittaa siitä ties kuinka paljon lisää, mutta lopetan arvostelun nyt toivottamalla itselleni hyvää syntymäpäivää.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
The Dark Knight, 2008, Warner Bros. Pictures, Legendary Entertainment, Syncopy, DC Comics

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Arvostelu: Brokeback Mountain (2005)

BROKEBACK MOUNTAIN (2005)



Ohjaus: Ang Lee
Pääosissa: Heath Ledger, Jake Gyllenhaal, Michelle Williams, Anne Hathaway, Randy Quaid ja Anna Faris
Genre: romantiikka, draama
Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 12

Muistan hämärästi, kun Annie Proulxin samannimiseen novelliin (1997) perustuva Brokeback Mountain ilmestyi elokuvateattereihin. Sitä kehuttiin paljon ja useat kertoivat sen olevan yksi parhaista rakkaustarinoista. Itse en kuitenkaan ollut erityisen innostunut aiheesta, enkä katsonut elokuvaa vuosiin. Viime vuosina kiinnostukseni kuitenkin heräsi. Jotkut sanoivat, että Brokeback Mountain on todella ihana, kun taas jotkut sanoivat sen olevan yliarvostettu. Lopulta tyttöystäväni houkutteli minut katsomaan sen ja päätin sitten samalla kirjoittaakin siitä.

Vuonna 1963 kaksi miestä, Ennis Del Mar ja Jack Twist päätyvät töihin lammaspaimeniksi Brokeback-vuorelle, jossa heille syntyy romanssi. Maailmassa ei kuitenkaan hyväksytä homoutta, jonka takia he joutuvat salailemaan rakkauttaan. Vaikka kumpikin menee naimisiin, Ennis ja Jack tapaavat toisiaan, jotta voivat viettää aikaa yhdessä.

Ennis Del Maria näyttelee edesmennyt Heath Ledger, joka on tuttuun tapaansa hyvä roolissaan. Ennis on hiljainen tapaus, eikä alkupuolella puhu kovin usein. Jackin kanssa oleminen kuitenkin saa Enniksen hieman rentoutumaan ja kertomaan itsestään. Elokuvan aikana Ennis muuttuu mieleltään synkemmäksi ja hänessä on arvaamattomuuden tuntua.
     Jack Twistia esittää Jake Gyllenhaal, joka on ihan hyvä osassaan. Jack pitää rodeosta ja hahmo on parhaimmillaan innostuessaan jostain. Muutamaan otteeseen Jack jopa huudahtaa "jiihaa!" kovaan ääneen. Muuten hahmo ei ole kovin erikoinen ja tuntuu olevan jokseenkin surullinen useasti. Gyllenhaal puhuu usein hyvin monotonisesti, jolloin hahmon puhetta on tylsä kuunnella.
     Enniksen naisystävä Almaa esittää Michelle Williams ja Jackin tapaamaa Lureen-naikkosta näyttelee Anne Hathaway. Alma ja Ennis vaikuttavat aluksi rakastuneilta, mutta mitä enemmän Ennis haaveilee Jackin perään, sitä enemmän pariskunta etääntyy toisistaan. Alma alkaakin pikkuhiljaa ymmärtämään, mistä on kyse. Lureen on ratsastaja, mikä kiinnittää Jackin huomion. Hahmo ei kovin paljoa esiinny elokuvassa, mikä on harmi, sillä Hathaway on hyvä näyttelijä.
     Elokuvassa nähdään myös National Lampoon's Vacationista (1983) tuttu Randy "Eddie" Quaid Aguirrena, joka palkkaa Enniksen ja Jackin, sekä Scary Moviesta (2000) tuttu Anna "Cindy" Faris ja uudesta Stranger Things -sarjasta (2016-) tuttu David "Jim Hopper" Harbour pariskuntana. Oli erikoista nähdä hömelön roolista tunnettu Quaid vakavasti otettavana.

Elokuvan alkupuoli on mielenkiintoinen. Jos tietää, että päähahmot rakastuvat, sitä lähinnä odottaa, mutta jos ei tiedä, niin se voi tulla yllätyksenä. Brokeback-vuoren osio, jossa Ennis ja Jack tutustuvat, on leffan parasta antia. Hahmojen tutustumista on kiinnostavaa seurata ja katsojana haluaa tietää, mikä johtaa kaksikon rakkauteen. Vastaus on seksi. Alkupuoli tapahtuu 1960-luvulla, eikä silloin homous ollut erityisen hyväksyttävää, joten ei ihme, etteivät miehet täysin ymmärrä ja hyväksy, mitä heidän välillään tapahtuu. Mutta kun he ovat kerran sen kokeneet, niin heistä tulee riippuvaisia toistensa läheisyydestä. Niinpä kun heidän työaikansa vuorella päättyy, heidän täytyy aina välillä käydä "kalastusretkillä" yhdessä, jolloin he voivat rakastaa ja rakastella rauhassa.

Brokeback Mountain kertoo tarinan pitkältä ajanjaksolta ja välillä sen myös huomaa. Aluksi vuosien varrella ei tunnu tapahtuvan mitään ulkoista muutosta hahmoissa, mutta onneksi Jackin naamakarvoitus viestii hieman ajan kulumisesta. Vaikka vuodet vierivätkin nopeasti, elokuva tuntuu useasti laahaavan. Tarinassa kyllä tapahtuu asioita, mutta itse päähenkilöiden rakkaustarina ei tunnu oikein löytävän ratkaisua. Kovin siirappista romanssia ei ole nähtävissä ja rakkaus onkin piilotettua, jotta muut eivät sitä huomaisi. Aluksi Ennis ja Jack pelkäävät kiinnijäämistä, mutta jossain kohtaa he kaipaavat toisiaan niin paljon, ettei heitä välttämättä edes kiinnosta, jos totuus paljastuisi.

Kokonaisuutena kyseessä on ihan kiva leffa, joka ei kuitenkaan täysin vakuuta. Tietysti kun kuulee kymmenisen vuotta kehuja jostain teoksesta ja vihdoin katsoo sen, on suuri riski, ettei tajuakaan sen hienoutta. Voi olla, että jos en tietäisi elokuvan mainetta, olisin katsonut sen täysin eri tavalla. Voi myös olla, että se ei olisi siltikään erityisesti iskenyt minuun. Hyviä hetkiä on yhtä lailla kuin tylsiäkin. Rakkaustarina itsessään ei täysin toimi, vaikka siitä löytyy vakuuttavatkin puolensa. Monet ovat sanoneet itkeneensä Brokeback Mountainin aikana, mutta minuun siitä ei tarttunut sellaista tunnelatausta, että olisin ollut kertaakaan surullinen leffaa katsoessani. Joillekin se tietty iskee, mutta minä en ole yksi heistä. Ei leffa huono ole, mutta ei se erityisen hyväkään ole.

Ohjauksesta vastaa Ang Lee, joka oli tätä ennen tehnyt mm. elokuvat Wo hu cang long (Crouching Tiger, Hidden Dragon - 2000), jota en ole vielä nähnyt ja Hulk (2003), joka on hirveää kuraa. Tästä elokuvasta Lee voitti parhaan ohjauksen Oscar-palkinnon. Kyllähän häneltä löytyy jollain lailla silmää elokuvien tekoon, mutten silti ymmärrä, miksi hän sai pystin. Elokuva on kuvattu hyvin ja leikkaus on ihan sujuvaa. Elokuva voitti palkinnon myös musiikistaan, jonka on säveltänyt Gustavo Santaolalla. Musiikki toimii leffan aikana, muttei jää jälkikäteen mieleen.

Yhteenveto: Brokeback Mountain ei ole kovin erikoinen rakkaustarina. Elokuva kertoo tapahtumat usealta eri vuodelta ja tuntuu menevän välillä liian nopeasti eteenpäin, vaikka oikeasti laahustaakin hitaasti. Alkuosuus Brokeback-vuorella on mielenkiintoisinta ja parasta. Heath Ledger ja Jake Gyllenhaal ovat hyviä rooleissaan, mutteivät pelasta kokonaisuutta. Huonosta leffasta ei ole kyse ja Brokeback Mountain onkin ihan kiva. Tylsä se on joka tapauksessa. "Traagisia" rakkaustarinoita on tehty paremminkin, eikä tässä ole oikeastaan muuta "uutta" kuin että rakastuvat ovat miehiä. Jos romanttisia leffoja kaipaa, niin tämän voi katsoa muiden joukossa.




Kirjoittanut: Joonatan, 8.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
Brokeback Mountain, 2005, Focus Features, River Road Entertainment, Alberta Film Entertainment, Good Machine