Arvostelu: Midway (2019)

MIDWAY

Ohjaus: Roland Emmerich
Pääosissa: Ed Skrein, Patrick Wilson, Luke Evans, Woody Harrelson, Dennis Quaid, Mandy Moore, Aaron Eckhart, Keean Johnson, Luke Kleintank, Nick Jonas, Etsushi Toyokawa, Darren Criss, Brennan Brown ja Alexander Ludwig
Genre: sota, draama
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 12

Midway on Roland Emmerichin ohjaama sotaelokuva, mikä perustuu tositapahtumiin Midwayn taistelusta Yhdysvaltojen ja keisarillisen Japanin välillä vuonna 1942, toisen maailmansodan aikaan. Taistelusta oli jo vuonna 1976 tehty sotaelokuva Midwayn taistelu (Midway), mikä oli yksi ilmestymisvuotensa isoimmista hiteistä. Uuden elokuvan teosta ilmoitettiin vuonna 2017, Emmerichin kiinnostuttua Midwayn tarinasta. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018 ja nyt Midway saapuu teattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun näin sen trailerin. Innostuin, kun sain tietää, että elokuvan lehdistönäytös järjestetään Finnkinon isossa Isense-salissa ja kävinkin erittäin positiivisin mielin katsomassa Midwayn.

Joulukuussa 1941 keisarillinen Japani hyökkää Yhdysvaltojen laivastotukikohtaan Pearl Harborissa. Tämä aloittaa Yhdysvaltojen ja Japanin välisen sodankäynnin toisen maailmansodan aikaan. Ratkaiseva taistelu on kuitenkin vasta tulossa...

Midway pitää sisällään ison näyttelijäkaartin ja elokuva keskittyy useaankin eri hahmoon. Kaikista isoimmin esiin taitaa kuitenkin nousta Ed Skreinin näyttelemä hurjapäälentäjä Dick Best (kyllä, se on hänen nimensä). En ole aiemmin Skreinistä erityisemmin piitannut, mutta tässä hän sopii yllättävänkin toimivasti rooliinsa. Dick Best lähtee usein sooloilemaan lentäessään ja yrittää taisteluissa vähän liiankin vaarallisia temppuja, aivan kuin ei ottaisi tilanteita tarpeeksi vakavasti, mutta hänestä löytyy kuitenkin kunnioitusta ylempiään kohtaan ja vahvaa vimmaa puolustaa maataan.

Lisäksi elokuvassa nähdään mm. Keean Johnson Dickin tykkimies Murrayna, Mandy Moore Dickin vaimona Anne Bestinä, Patrick Wilson komentajakapteeni Laytonina, Dennis Quaid USS Enterprise -ilmatukialuksen amiraali Halseyna, Luke Evans amiraali McCluskyna, Aaron Eckhart amiraali Doolittlena, Woody Harrelson uutena komentajana Nimitzinä, Nick Jonas lentoapumekaanikko Brunona, Brennan Brown koodinmurtaja Rocherfortina, sekä lisäksi Etsushi Toyokawa Japanin laivaston komentaja Yamamotona. Näyttelijät tekevät kaikki erittäin oivallista työtä; Quaidista, Eckhartista ja Harrelsonista löytyy oikeaa arvokkuutta komentajahahmojen rooliin ja muutenkin äijänäyttelijät istuvat hyvin rooleihinsa taistelussa. Hahmot (tai siis nämä tosielämän henkilöt) itsessään eivät ole erityisen kiinnostavia, mutta jokainen ajaa asiansa viedessään mielenkiintoista tositarinaa eteenpäin.

Midway pitää sisällään todella näyttäviä taistelukohtauksia. Lentokoneet kiertelevät ilmassa, väistellen merellä seilaavien laivojen ja alusten tykitystä, samalla kun lentokoneet yrittävät pudottaa vastapuolen lentokoneita ja tuhota näiden laivoja. Katsojasta tuntuu siltä kuin olisi itse koneen sisällä, vaihdellen lentäjän ja ampujan välillä, ja paikoitellen tämä luo mainion jännittävää tunnetta. Kuvat, joissa näytetään lentäjän näkökulmaa, tämän syöksyessä hyökkäykseen ja vastustajien hoksatessa koneen ja tykittäessä kohti kameraa, ovat upeita. Sotakohtauksiin on panostettu hienosti ja varsinkin laajat kuvat, joissa näkyy räjähdyksien savusta tummeneva taivas, siellä kiertelevät lentokoneet, sekä meressä lilluvat laivat, joiden tykit ampuvat hullun lailla, imaisevat katsojan tapahtumiin mukaan. Ohjaaja Roland Emmerichillä on aina ollut silmää vahvalle visuaaliselle ilmeelle ja hän tietää, mitä tehdä taistelukohtauksissa.

Paikoitellen kuitenkin tuntuu, ettei Emmerich tiedä, milloin kannattaisi lopettaa. Parissa kohtaa taistot alkavat toistamaan itseään, kun ympäristökään ei oikein vaihdu ja jokainen taistelu kestää todella pitkään. Etenkin suuren loppuhuipennuksen aikana on muutamia pätkiä, mitkä olisi voinut jättää näyttämättä. Ähky alkaa vähitellen iskemään ja vaikkei siihen asti päästä, on katsoja enemmän kuin täynnä poistuessaan teatterista. Lisäksi Emmerichillä on ongelmana se, että hän osaa kyllä tehdä viihdettä, mutta todelliseen sotaan perustuvaan elokuvaan liika viihteellisyys ei välttämättä sovi. Tällä tarkoitan, että hän ei kohtele taisteluita niin kuin ne olisivat oikeasti tapahtuneet. Niistä puuttuu tietty hirvittävyys ja pelko. Kun Midwayta vertaa esimerkiksi pari vuotta sitten ilmestyneeseen Dunkirkiin (2017), ei tämä elokuva pääse lähellekään sen teoksen intensiivistä tunnelmaa. Dunkirkissä pelko ja epätoivo olivat vahvasti läsnä, ja filmi piti tiukasti katsojastaan kiinni, mutta Midway ei onnistu lainkaan tällaisessa. Lisäksi jos vertaa Dunkirkiin, jäävät Midwayn taistelutkin sen leffan jalkoihin. Dunkirkissä lentotaistoissa oli käytetty aitoja koneita ja pienoismalleja, mikä toi mukaan vahvaa todellisen tunnetta. Midwayn taistoista taas välillä huokuu digitaalisuus. Tehosteet eivät paikoitellen vastaa vuoden 2019 yleistä tasoa, vaan ne näyttävät jo muutaman vuoden vanhoilta.

Taisteluiden välissä käytävät draama- ja puhekohtaukset eivät myöskään vakuuta. Emmerich ei todellakaan ole parhaimmillaan, kun näyttelijöistä pitäisi saada irti aitoja ja voimakkaita tunteita, vaan leffa käy parissa kohtaa hieman melodramaattisen puolella. Kuten hieman itseään toistavien taistojen kohdalla, myös draamapuolta olisi voinut tiivistää. Sotaelokuvat ovat yleensä pitkiä kestoltaan - usein selvästi yli kaksituntisia, mutta kun Emmerich haluaa lähinnä viihdyttää, olisi hän voinut tehdä sen hieman napakammin ja lyhyemmässä ajassa. Sentään Emmerich ei lähde liikaa heiluttamaan Yhdysvaltojen lippua ja ylistämään jenkkisotilaiden voimaa, vaan lopussa elokuva on omistettu sekä taiston yhdysvaltalaisille että japanilaisille uhreille.

Vaikka tehosteiden taso heittelee pitkin elokuvaa (esimerkiksi Pearl Harborin taistelun tulipalot eivät näytä lainkaan aidoilta), Midway näyttää kyllä suurimmaksi osaksi hyvältä. Se on erinomaisesti kuvattu, minkä lisäksi ajankuva on hienosti luotu taitavien lavastajien ja puvustajien kautta. Jos tekijät olisivat hyödyntäneet enemmän pienoismalleja ja oikeita koneita taisteluissa digitehosteiden sijaan, filmin visuaalisuus pääsisi vielä paremmin voiton puolelle. Äänimaailma on fantastisesti rakennettu. Tykkien tulitus, lentokoneiden äänet, ilmatukialusta vasten iskevät aallot ja räjähdykset ovat kaikki voimakkaita, mitä vain tukee säveltäjäduo Thomas Wanderin ja Harold Kloserin oivallinen musiikki

Yhteenveto: Midway on mainio sotaelokuva, mikä sisältää useita näyttäviä taistelukohtauksia. Ohjaaja Roland Emmerichillä on tunnetusti silmää upeille visuaalisuuksille ja myös tässä hän tarjoaa paljon tyylikästä menoa. Emmerich ei kuitenkaan aina tiedä, milloin lopettaa ajoissa ja kun sotakohtaukset ovat vieläpä hyvin samanlaisia tyyliltään, voi leffa käydä pitkäveteiseksi. Emmerich myös käsittelee toimintaa viihteen kautta, eikä niinkään tosielämän taistoina. Draamapuoli taas muuttuu välillä hieman yliampuvaksi. Näyttelijät suoriutuvat erittäin hyvin rooleistaan - yllättäen myös Ed Skrein sopii oivallisesti osaansa. Vaikka filmi on visuaalisesti monin tavoin vaikuttava, on mukana tiettyä digitaalisuutta, mikä häiritsee paikoitellen. Elokuvassa on omat heikkoutensa ja vahvuutensa, joista syntyy kokonaisuutena kelpo sotateos. Ei siitä genrensä klassikkoa tule, mutta onhan se hienoa, että jotkut vaivautuvat yhä tekemään filmatisointeja historiallisista taisteluista. Jos siis sotaelokuvat kiehtovat, kannattaa Midway käydä katsomassa. Lisäksi, jos ette pitäneet Michael Bayn Pearl Harborista (2001), pääsette tässä näkemään kyseisen taistelun uudestaan ja voitte pohtia, kumpi toteutti taiston paremmin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Midway, 2019, Centropolis Entertainment, RuYi Media, Starlight Culture Entertainment Group, Street Entertainment, The Mark Gordon Company

Arvostelu: London Has Fallen (2016)

LONDON HAS FALLEN

Ohjaus: Babak Najafi
Pääosissa: Gerard Butler, Aaron Eckhart, Morgan Freeman, Angela Bassett, Alon Aboutboul, Robert Forster, Jackie Earle Haley, Melissa Leo, Radha Mithcell, Charlotte Riley, Waleed Zuaiter, Colin Salmon ja Patrick Kennedy
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 16

Gerard Butlerin tähdittämä toimintaelokuva Olympos on valloitettu (Olympus Has Fallen - 2013) oli saamastaan kritiikistä huolimatta taloudellinen hitti, joten jatkoa päätettiin tehdä. Ohjaaja Antoine Fuqua ei kuitenkaan halunnut palata tekemään jatko-osaa, vaan siirtyi tekemään The Equalizer - Oikeuden puolustajaa (The Equalizer - 2014). Hänet korvattiin Fredrik Bondilla, joka kuitenkin lähti projektista, kun kuvauksiin oli enää kuusi viikkoa. Hänen tilalle palkattiin nopeasti Babak Najafi ja kuvaukset saatiin aloitettua lokakuussa 2014. Alunperin filmin oli tarkoitus ilmestyä jo loppuvuodesta 2015, mutta julkaisua päätettiin viivästyttää. Lopulta London Has Fallen sai ensi-iltansa keväällä 2016 ja se oli vielä edeltäjäänsä isompi menestys, vaikka sai lähinnä negatiivisia arvioita. Itse en käynyt katsomassa filmiä, kun se ilmestyi, sillä en ollut vielä nähnyt ensimmäistä osaa. Olen kuitenkin pitkään pohtinut elokuvien katsomista ja nyt kun sarja saa kolmannen osan Angel Has Fallen (2019), päätin vihdoin katsoa kaksi aiempaa filmiä. Katsoinkin London Has Fallenin noin viikko ensimmäisen osan jälkeen.

Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri menehtyy, jolloin Mike Banning saa tehtäväkseen lähteä Yhdysvaltain presidentin turvamieheksi Lontooseen pääministerin hautajaisiin. Helvetti kuitenkin pääsee irti, kun poliiseiksi naamioituneet terroristit alkavat tappamaan valtionpäämiehiä.

Gerard Butler palaa erikoisagentti Mike Banningin rooliin ja hoitaa hommansa varmalla ja tarpeeksi karismaattisella otteella. Kuten sanoin Olympos on valloitettu -leffan arvostelussani, Butler ei välttämättä ole erityisen hyvä näyttelijä, mutta tällaiseen filmiin hän istuu täydellisesti ja sama pätee edelleen. Butler on uskottava huippuagenttina, joka tekisi kaikkensa presidentin vuoksi. Hahmo ei kuitenkaan ole pelkkä tunteeton tappaja, vaan häntä vedetään hyvin maan pinnalle sillä, että hän on saamassa lapsen vaimonsa Leahin (Radha Mitchell) kanssa ja panikoikin, tuleeko hänestä hyvä isä. Tästä myös syntyy hauskoja keskusteluja Aaron Eckhartin vakuuttavasti näyttelemän presidentin kanssa, mitkä tarjoavat edes jotain "syvällisempää" sisältöä muuten hyvin tyhjänpäiväiseen toimintarymistelyyn.
     Muitakin edellisestä osasta tuttuja hahmoja nähdään tälläkin kertaa. Varapresidentti Trumbull (Morgan Freeman) joutuu taas kerran tyytymään huoneessa istumiseen ja ruudun tuijotteluun, eikä Freeman siis pääse koskaan oikeuksiinsa. Angela Bassettin mainiosti esittämä Miken pomo Jacobs yrittää antaa jonkinlaisia ohjeita vanhemmuuteen. Lisäksi Melissa Leo ja Robert Forster palaavat rooleihinsa puolustusministerinä ja tuimana kenraalina, jotka tekevät aika lailla samaa kuin varapresidentti. Huoneessa istuskeluun ja ruudun tuijottamiseen joutuvat tyytymään myös Jackie Earle Haleyn esittämä Valkoisen talon henkilöstöä johtava DC Mason ja Colin Salmonin näyttelemä Suur-Lontoon poliisia johtava Kevin Hazard. Heidän lisäksi uusina hahmoina esitellään myös salainen palvelu MI5:n pomo John Lancaster (Patrick Kennedy), sekä MI6-agentti Jacquelin (Charlotte Riley). Sivuhahmot ovat aika tylsiä tapauksia, vaikka Jacquelinille onkin yritetty kirjoittaa oma juonikuvionsa, eikä Rileyn ole tarvinnut kuvata kaikkia kohtauksiaan yhdessä huoneessa.
     Tylsä on elokuvan pahiskin, asekauppias Aamir Barkawi (Alon Aboutboul), joka syyllistyy kyllä kauheisiin tekoihin, mutta joka jättää paljon toivomisen varaan, jos hänestä haluaisi saada uhkaavan roiston. Hänkin lähinnä istuu huoneessa ja tuijottaa ruutua, kun hänen poikansa Kamran (Waleed Zuaiter) johtaa terroristijoukkoa Lontoon kaduilla. Aboutboul ja Zuaiter sopivat pahiksiksi, mutta käsikirjoitus ei tarjoa heille tarpeeksi mielenkiintoista sisältöä.

Olympos on valloitettu ei ollut mikään järjen jättiläinen tai kovinkaan erityinen tapaus, mutta Antoine Fuquan taidokas ohjaus teki kokonaisuudesta tarpeeksi koukuttavan ja tiivistunnelmaisen paketin, että se piti erittäin hyvin mukanaan alusta loppuun. Fuquan poistumisen kyllä huomaa, sillä vaikka uusi ohjaaja Babak Najafi yrittää parhaansa kopioidakseen tämän tyyliä, on lopputulos vailla sielua. London Has Fallen yrittää nostattaa panoksia sillä, ettei homma tapahdu vain yhdessä rakennuksessa, vaan leikkikenttänä on koko Lontoo, mutta samalla katoaa tiivis tunnelma ja meininki muuttuu jopa liian epäuskottavaksi. Olihan Olympos on valloitettukin jo siinä rajoilla, että uskooko katsoja, että sen tapahtumat voisivat oikeasti käydä toteen, mutta lopulta se tuntuu paljon realistisemmalta kuin tämä. Jatko-osaa on lähdetty tekemään "isompi parempi" -ajatuksen voimin, mutta eihän se valitettavasti toimi. Vaikka elokuva pyrkiikin saamaan katsojan jännittämään, mihin kaikkeen pahikset pystyvätkään, ei mukaan saada tuotua oikeaa vaaran tuntua. Rakennusten räjähdellessä Najafi vaikuttaa enemmän lainailevan Michael Baylta kuin Fuqualta.

London Has Fallen onnistuu kuitenkin viihdyttämään sujuvasti läpi kestonsa ja pääasiassa tämä johtuu Butlerista. Katsojana seuraa mielellään, kun Mike ampuu roistoja ja vetää heitä turpaan, ja sitähän leffa tarjoaa useassa kohtaa. Toimintakohtaukset ovat napakoita ja mukaan mahtuu tyylikkäitä hetkiä, joissa ehtii hetken aikaa jännittämään, miten Mike voisi selvitä tästä tilanteesta? Minkäänlaisia vaikuttavia "hei vau" -hetkiä on turha odottaa, mutta on mukana sentään taidokkaasti tehty autotakaa-ajo. Välillä elokuva yrittää muuttua syvälliseksi ja kritisoida Yhdysvaltain tyyliä sotia kylmästi kauko-ohjattavilla droneilla, mutta kun filmi syyllistyy usein vahvaan "America fuck yeah!" -isänmaallisuuteen, jää kritisointi kömpelöksi.

Babak Najafi ei siis onnistu vakuuttamaan ohjaajana, vaikka hän pitää ohutta pakettia ihan menevästi kasassa. Ottaen kuitenkin huomioon, että Najafi otettiin mukaan vain muutamaa viikkoa ennen kuvauksia, hoitaa hän siinä mielessä hommansa hyvin. Edellisen osan käsikirjoittaneet Katrin Benedikt ja Creighton Rothenberger saavat avukseen Christian Gudegastin ja Chad St. Johnin, mutta kirjoittajia on tainnut olla jopa liikaa, kun filmi tuntuu välillä olevan lähinnä lennokkaita ideoita ilman tarpeeksi sisältöä. Paikoitellen London Has Fallen tuntuu pakotetulta jatko-osalta. Elokuva on kuitenkin kelvollisesti kuvattu, vaikka mukaan mahtuu turhan heiluvaa kameratyöskentelyä toimintakohtauksissa. Leikkauksessa tuntuu välillä siltä kuin elokuvaa olisi ollut pakko tiivistää lyhyemmäksi, jolloin sen rytmitys on paikoitellen epätasaista. Epätasaisia ovat myös leffan efektit, sillä jotkut tuhot näyttävät hienoilta, mutta jotkut räjähdykset ovat aivan liian digitaalisia ja siten rikkovat vaaran tunnelman. Ääniefektit ovat kuitenkin erinomaisesti rakennetut ja Trevor Morrisin säveltämät musiikit tuovat kivan lisänsä vauhdikkaisiin toimintajaksoihin.

Yhteenveto: London Has Fallen on ihan viihdyttävä toimintarymistely, muttei onnistu nousemaan Olympos on valloitettu -elokuvan tiivistunnelmaiselle tasolle. Gerard Butler pitää filmiä taidokkaasti harteillaan ja sopiikin yhä todella hyvin toimintasankarin rooliin. Hänen hahmoaan syvennetään mukavasti, mutta muut hahmot jäävät aika yksiulotteisiksi ja tälläkin kertaa roisto on tylsä. Leffasta ei löydy samaa koukuttavuutta ja jännitystä kuin ensimmäisestä osasta, mutta onnistuu elokuva kuitenkin viihdyttämään toimivasti läpi kestonsa. Vauhdikkaita toimintajaksoja tarjotaan toisensa perään ja leffalla on kestoa vain hieman yli puolitoista tuntia, joten aika ei ehdi käydä pitkäksi. Filmi yrittää välillä heittäytyä syvälliseksi drone-sodankäynnin kritisoinnin kautta, mutta samalla se tuntuu liian isänmaalliselta, jotta kritiikiltä löytyisi painoarvoa. Tekninen taso vaihtelee läpi leffan ja esimerkiksi efektit eivät ole välillä kummoisesta päästä. Jos pidit Olympos on valloitettu -elokuvasta, kannattaa London Has Fallenkin vilkaista, mutta sillä varoituksella, ettei tämä yllä samalle tasolle. Mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä sarjan kolmas osa, Angel Has Fallen tuo tullessaan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
London Has Fallen, 2016, Millennium Films, G-BASE, Caffeination, LHF Film, Nu Boyana Film Studios

Arvostelu: Olympos on valloitettu (Olympus Has Fallen - 2013)

OLYMPOS ON VALLOITETTU

OLYMPUS HAS FALLEN

Ohjaus: Antoine Fuqua
Pääosissa: Gerard Butler, Aaron Eckhart, Morgan Freeman, Angela Bassett, Rick Yune, Dylan Dermott, Melissa Leo, Robert Forster, Finley Jacobsen, Radha Mithcell ja Ashley Judd
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

Olympus Has Fallen, eli suomalaisittain Olympos on valloitettu on Antoine Fuquan ohjaama toimintaelokuva. Elokuva lähti liikkeelle ensikertalaiskäsikirjoittajapari Creighton Rothenbergerin ja Katrin Benediktin ideasta, mistä he työstivät tekstin. Millennium Films kiinnostui tarinasta ja alkoi tekemään filmiä. Kuvaukset alkoivat kesällä 2012 ja lopulta Olympos on valloitettu sai ensi-iltansa alkuvuodesta 2013. Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta se sai hyvin keskinkertaisia arvosteluja. Itse en ole katsonut koko leffaa aiemmin, vaikka olen sen katselua pohtinut viime vuosien aikana useaan otteeseen - etenkin kun elokuva sai jatko-osan London Has Fallen vuonna 2016. Vasta nyt kun sarja on saamassa kolmannen osansa Angel Has Fallen (2019), päätin vihdoin katsoa aiemmat osat läpi. Olympos on valloitettu löytyikin kätevästi Netflixistä, mistä vilkaisin sen eräänä kesäiltana.

Valkoinen talo joutuu hyökkäyksen kohteeksi ja Yhdysvaltain presidentti otetaan panttivangiksi. Erikoisagentti Mike Banning onnistuu livahtamaan miehitettyyn Valkoiseen taloon ja aloittaa yhden miehen sotansa terroristeja vastaan.

Pääroolissa Mike Banningina nähdään mm. 300-leffasta (2006) tuttu Gerard Butler. Butler ei ole koskaan onnistunut vakuuttamaan näyttelijänlahjoillaan draamarooleissa, mutta tällaiseen filmiin hän istuu täydellisesti. Hän on uskottava taitavana erikoisagenttina, jolle ei todellakaan kannata ryttyillä. Mike on huippuluokan taistelija, jolla on loistava päättelykyky ja nopeat refleksit. Lisäksi hän osaa olla myös huvittava ja pidettävä luonne. Katsojana kannustaakin Mikea läpi leffan päihittämään pahikset ja pelastamaan presidentin.
     Yhdysvaltain presidentti Asheria taas näyttelee Aaron Eckhart, joka sopii passelisti osaansa. Eckhart ei erityisemmin pääse näyttämään taitojaan, mutta osoittaa olevansa hyvä arvohenkilön roolissa. Lisäksi tärkeitä hahmoja presidentin ympärillä ovat puhemies Trumbull (aina mahtava Morgan Freeman), salaisen palvelun johtaja Jacobs (Angela Bassett), kenraali Clegg (Robert Forster), ja puolustusministeri McMillan (Melissa Leo). Presidentin poikaa esittää Finley Jacobsen ja vaimoa Ashley Judd, kun taas Radha Mitchell näyttelee Miken tyttöystävää, sairaanhoitaja Leahia. Näyttelijät toimivat hyvin rooleissaan, mutta vaikka Freeman onkin aina erinomainen, eivät hänen lahjansa pääse kunnolla esille filmin aikana.
     Tarinan roisto on Rick Yunen näyttelemä Kang Yeonsak, joka on leffan heikoin lenkki. Yunelle eivät pahisroolit ole haaste, vaan hänet on nähty esimerkiksi James Bond -elokuvassa Kuolema saa odottaa (Die Another Day - 2002). Hän on siis hyvä valinta rooliin, mutta hänen hahmonsa on vain tylsä ja turhan geneerinen vihulainen. Kangista puhutaan kuin hän olisi yksi vaarallisimmista roistoista, mutta hän ei koskaan herätä uhkaavuuden tunnetta katsojassa. Onkin harmillista, että mainio Mike saa vastaansa näin lattean ja mitäänsanomattoman rikollisen.

Huomattavasti paremman antagonistin kera koko Olympos on valloitettu olisi parempi elokuva. Jo tällaisenaan se osoittautui kuitenkin oikein passeliksi, viihdyttäväksi ja yllättävänkin brutaaliksi toimintaleffaksi. En tiedä miksi, mutta odotin elokuvan olevan paljon kesympi toiminnan saralla ja siksi koin iloisena yllätyksenä, että kun ammuskelu alkaa, veri todella roiskuu, eikä katsojaa siinä mielessä säästellä. Mihinkään K18-mässäilyyn ei kuitenkaan mennä, mutta elokuva on kyllä K16-ikärajansa ansainnut. Kun hyökkäys Valkoiseen taloon alkaa, monilla katsojilla saattaa jopa leuka loksahtaa auki, kun tappaminen onkin niin hurjan väkivaltaisesti toteutettu. Jotkut saattavat pistää siinä kohtaa leffan pois, mutta toiminnannälkäiset (kuten minä) lähinnä odottavat vesi kielellä, mitä loppuleffassa tapahtuu.

Kelpo aloituksen ja esittelyjen jälkeen loppuleffa onkin sitten mukaansatempaavaa ja tiivistunnelmaista meininkiä, kun Mike hiippailee ympäri Valkoista taloa ja napsii vastustajia yksi kerrallaan pois pelistä, toivoen, että hänen toimensa jäävät huomaamatta Kangilta. Toisaalla Mikelle radion kautta ohjeita antavat Morgan Freemanin ja Angela Bassettin hahmot tuovat toimivan lisänsä, ja vajaan kahden tunnin kestossaan kyseessä on napakka paketti. Erityisen jännittäviä hetkiä ei mukana ole, sillä Mike on paikoitellen jopa turhan ylivoimainen vastus roistoille. Läpi leffan mietinkin, kuinka tavanomaista on, että pahikset ovat paljon tehokkaampia taistelijoita kuin nimettömät agentit ja turvamiehet, joiden pitäisi olla alansa parhaimmistoa suojellessaan itse presidenttiä, mutta sitten pääsankari on tottakai paljon tehokkaampi kun roistot. Tällaisia toimintarainoille tuttuja piirteitä elokuvasta löytyy paljon. Jos leffa ei olisi näin brutaali, se katoaisi nopeasti muiden 2000-luvun massatoimintaleffojen joukkoon, mutta tällaisena se erottuu hieman edukseen - vaikka nykyään elokuva muistetaan lähinnä siitä, että sen juoni on lähes täysin sama kuin samana vuonna ilmestyneellä White House Downilla (2013).

Elokuvan toimivuudesta voi kiittää ohjaaja Antoine Fuquaa, joka onnistuu rakentamaan koukuttavaa tunnelmaa ja joka selvästi tietää, mitä haluaa toimintakohtauksilta. Silti täytyy tosin kritisoida hieman nyrkkitappeluiden leikkausta, sillä ne ovat paikoitellen kömpelösti pistetty kasaan. Näyttelijöiden iskuista yritetään tehdä hurjempia nopealla leikkauksella, mutta itselleni se näyttäytyy enemmän liian heppoisesti koreografioidun stunt-työn peittelynä. Käsikirjoituksesta vastaavat tosiaan Katrin Benedikt ja Creighton Rothenberger, jotka saavat luotua mielenkiintoisen asetelman ja sinne toimivan päähenkilön, mutta roisto jää valitettavan kehnoksi. Kuvaus on suurimmaksi osaksi oivallista ja vaikka muutamat tappelut ovatkin tökerösti leikattuja, on mukana paljon hyvää editointia. Kohtaukset ovat hyvin kasatut ja kohtauksesta toiseen siirtyminen sujuu pääasiassa mainiosti. Valkoisen talon lavasteet ovat tyylikkäästi toteutetut. Efektitiimille täytyy nostaa hattua siitä, että elokuva kuvattiin Louisianassa ja koko Washington täytyi luoda digitaalisesti. Kaupunkikuvat ovat näyttävästi luotuja ja uskottavia, mutta leffaan mahtuu myös kehnompia tehosteita, kuten digilentokoneet ja -helikopterit. Äänimaailma on iskevästi rakennettu aseiden räiskinnästä, räjähdyksistä ja nyrkiniskuista Trevor Morrisin tunnelmaa lisääviin musiikkeihin asti.

Yhteenveto: Olympos on valloitettu on mainio toimintaleffa, missä Gerard Butler pistää parastaan huipputehokkaana agenttina. Butler kantaa leffaa taidokkaasti harteillaan ja vaikkei hän ole kaksinen draamanäyttelijä, tällaiseen osaan hän sopii kuin nenä päähän. Muutkin näyttelijät toimivat hyvin rooleissaan, mutta harmillisesti filmin roisto, Rick Yunen näyttelemä Kang Yeonsak tuottaa pettymyksen tylsyydellään. Filmin tunnelma on kuitenkin oivallisesti rakennettu ja toiminta on yllättävän brutaalia. Leikkauksessa nyrkkitappelut ovat vain harmillisesti muuttuneet aikamoiseksi silpuksi. Elokuva pitää hyvin otteessaan koko parin tunnin kestonsa ajan Antoine Fuquan hyvän ohjauksen ansiosta. Digitehosteiden taso vaihtelee läpi leffan. Helikopterit ovat selvästi tietokoneella toteutettuja, mutta sitten taas digi-Washington on hienosti luotu. Suosittelen Olympos on valloitettua lämpimästi toimintaelokuvien faneille, jotka haluavat nähdä väkivaltaista ammuskelua ja turpaanvetoa ilman yliluonnollisuuksia. Ja jos pähkäilet, kannattaako samanlaisesta tarinasta katsoa mieluummin tämä vai White House Down, on Olympos on valloitettu mielestäni parempi filmi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Olympus Has Fallen, 2013, Millennium Films, Nu Image, G-BASE, Caffeination, FortyFour Studios, West Coast Film Partners

Arvostelu: The Dark Knight / Yön ritari (2008)

THE DARK KNIGHT (2008)

YÖN RITARI

Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: Christian Bale, Heath Ledger, Aaron Eckhart, Maggie Gyllenhaal, Gary Oldman, Michael Caine, Morgan Freeman, Eric Roberts, Chin Han ja Cillian Murphy
Genre: toiminta, jännitys, supersankarielokuva
Kesto: 2 tuntia 32 minuuttia
Ikäraja: 12

Bob Kanen luoma viittasankari Batman on yksi maailman suosituimmista sankarihahmoista. Aluksi hahmo esiintyi sarjakuvissa, mutta on sieltä siirtynyt muuhunkin mediaan, kuten elokuviin, joissa häntä on esittänyt monta eri näyttelijää. Adam West esitti sankaria komediassa Batman: The Movie (1966), Michael Keaton näytteli pääosaa leffoissa Batman (1989) ja Batman Returns (1992), Val Kilmer yritti parhaansa Batman Foreverissa (1995) ja George Clooney epäonnistui Batman & Robinissa (1997). Viimeisin sai niin kehnon vastaanoton, että koko homma päätettiin tehdä uusiksi. Uudeksi Batmaniksi valittiin Christian Bale ja ohjaajaksi Christopher Nolan. Heidän filminsä Batman Begins (2005) osoitti kaikille, että supersankarileffat voi ottaa tosissaan, eivätkä ne ole pelkkää hömppää. Elokuva oli rakastettu suurmenestys, joten jatkoa tietty seurasi. Toisen osan suunnittelu alkoi jo ennen Batman Beginsin ilmestymistä ja kuvaukset lähtivät käyntiin keväällä 2007. Sen lisäksi, että kyseessä oli jo yksi ilmestymisvuotensa odotetuimmista filmeistä, teos sai paljon huomiota, kun sen yksi päätähdistä, Heath Ledger menehtyi lääkkeiden yliannostukseen. Kesällä 2008 ilmestynyt The Dark Knight, eli suomeksi Yön ritari oli vuoden menestynein elokuva, sekä todella arvostettu teos. Se voitti useita palkintoja; jopa kaksi Oscaria (paras äänileikkaus ja paras miessivuosa Ledgerin työstä) kahdeksasta ehdokkuudestaan. Filmiä on vuosien varrella ylistetty yhä vain enemmän ja se on esimerkiksi Internet Movie Databasen "250 parasta elokuvaa" -listan sijalla neljä! The Dark Knight on monien suosikkielokuva - jopa minun, vaikkei niin ollutkaan heti siinä kohtaa, kun näin sen ensimmäistä kertaa. Batman Begins oli mielestäni äärimmäisen upea leffa ja minua harmitti suuresti, etten päässyt katsomaan The Dark Knightia elokuvateatteriin. Kun vihdoin näin sen joulukuussa 2008, en ihan ymmärtänyt sitä, enkä siksi oikein pitänyt siitä. Kuitenkin parin uusintavilkaisun jälkeen tajusin vihdoin sen täydellisyyden ja leffa onkin noussut kaikkien muiden yläpuolelle. Olen nähnyt teoksen yli kymmenen kertaa ja joka kerralla se on mielestäni aivan mieletön. Kesän 2017 lopussa pidimme tyttöystäväni kanssa elokuvamaratonin ja katsoimme kaikki Nolanin Batmanit peräkkäin. Olin miettinyt jo pitkään kirjoittaa sarjasta ja päätin tehdä arvostelut elokuulle, jotta voisin julkaista The Dark Knight -arvion syntymäpäivänäni.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Batman Begins!

Batman, komisario Gordon ja syyttäjä Harvey Dent taistelevat Gothamin mafiaa vastaan, samalla kun Bruce Wayne kamppailee henkisesti siitä, haluaako hän olla miljardööri vai naamiosankari. Ongelmat lisääntyvät, kun Gotham Cityyn saapuu psykopaatti Jokeri, joka aikoo pistää koko kaupungin sekaisin.

Christian Bale jatkaa Bruce Waynen/Batmanin roolissa ja osoittaa vielä osuvammin olevansa paras mies rooliin. Bale tuo jälleen hahmon traagisuuden hienosti esille ja katsojana pystyy kokemaan hänen tunteitaan, kun hän miettii, mitä hänen täytyy tehdä pelastaakseen Gothamin. Rikollisuuden kadotessa Bruce on alkanut miettiä, voisiko hän lopettaa Batmanin hommat ja on kiinnostavaa seurata läpi elokuvan, miltä sankarina olo hänestä tuntuu. Uusien vastuksien ilmaantuessa kaupunkiin hänen on kuitenkin tehtävä kaikkensa voittaakseen.
     Brucen lapsuudenystävä Rachel Dawesin näyttelijä on vaihtunut Katie Holmesista Maggie Gyllenhaaliin, sillä Holmes halusi mieluummin tehdä filmin Mad Money (2008). Muutos ei kuitenkaan haittaa, sillä Gyllenhaal on parempi näyttelijä kuin Holmes ja uskottavampi syyttäjän hommissa. Myös Rachel pistetään pohtimaan, millaista elämää hän haluaisi. Tämä on toteutettu mainiosti, sillä katsojana ei osaa sanoa, kumpi vaihtoehdoista tarjoaisi hänelle oikean onnen.
     Rachelin lisäksi syyttäjänä nähdään myös Aaron Eckhartin näyttelemä Harvey Dent, joka yrittää puhdistaa kaupungin rikollisuutta lain avulla, toisin kuin omankädenoikeutta harjoittava Batman. Harvey on monien kaupunkilaisten ihailema sankari, mutta hänestä löytyy myös synkkää puolta, jota tuodaan ovelasti mukaan läpi leffan. Eckhart suoriutuu roolistaan erittäin hyvin, sillä hän saa todella voimakkaasti muuttuvan hahmon tuntumaan yhä samalta henkilöltä lopussa kuin mitä hän oli alussa.
     Edellisestä osasta tutut tärkeät hahmot tekevät tietty paluun. Brucen hovimestari Alfred (erinomainen Michael Caine) pääsee jälleen jakamaan tärkeitä ohjeita isännälleen elämästä ja tekojen merkityksistä. Komisario Gordon (loistava Gary Oldman) auttaa Batmania poistamaan rikollisuutta, vaikka viittamies onkin virallisesti luokiteltu rikolliseksi. Erikoislaitteita valmistava Lucius Fox (upean äänen omaava Morgan Freeman) tuo taas pientä huumoria mukaan. Hahmoja syvennetään hienosti ja jokainen on jollain lailla äärimmäisen tärkeä Brucelle. Näyttelijät onnistuvat hienosti rooleissaan.
     The Dark Knightissa huomion varastaa helposti sen pahis ja tällä kertaa Batman saa tosiaan vastaansa arkkivihollisensa Jokerin, jota näyttelee edesmennyt Heath Ledger. Tai siis ei vain näyttele. Ledger tuntuu elävän roolia. On olemassa näyttelijöitä, jotka kykenevät esittämään roolinsa niin täydellisesti, ettei katsoja enää edes ajattele, että joku voisi esittää hahmoa, koska hahmo tuntuu niin todelliselta. Ledger on aivan käsittämättömän mieletön Jokerina! Hän hoitaa homman niin taiturimaisesti, ettei katsoja voi muuta kuin ihailla hänen työtään suu auki. Kaikki Jokerin eleissä ja sanoissa tuntuu todella tarkkaan mietityltä, mutta silti täysin spontaanilta. Ledger tuo mukaan niin paljon pienen pieniä eleitä, että jotkut asiat huomaa vasta, kun elokuvan on katsonut muutaman kerran. Esimerkkinä juhlakohtaus, jossa hän nappaa pöydältä samppanjalasin ja nopeasti heilauttaa juomat pois lasista ennen kuin juo siitä. Ledger on niin upea roolissaan, että hän on oikeasti muuttunut hahmoksi ja se luo hahmoon hienon lisäkarmivuuden. Elokuvan Jokeri on nimittäin jo valmiiksi pelottava ja uhkaava. Hänen läsnäolonsa saa katsojan jännittymään, sillä koskaan ei voi tietää, mitä hän tekee seuraavaksi. Vaikka Jokeri aikookin vallata Gothamin, hän ei tee sitä perinteisellä tavalla, mitä supersankarileffoissa on totuttu näkemään, vaan hän aikoo järisyttää sitä kauheilla psykologisilla tavoilla. Kauheinta vieläpä on, että vaikka hänen tekonsa ovatkin hirveitä, hahmo on rakennettu niin loistokkaasti, että hänen tekonsa ja puheensa muuttuvat ymmärrettäviksi. Lisähienoutta tarjoaa se, että jos nauraa mustalle huumorille, niin jotkut Jokerin jutuista, kuten hänen kekseliäs taikatemppunsa, ovat oikeasti äärimmäisen hauskoja. Jokeri on hahmona jo valmiiksi yksi parhaista pahishahmoista, mitä on koskaan keksitty ja Ledger vie hahmon ihan uusiin sfääreihin, jopa legendaaristen pahisten kuten Darth Vaderin yläpuolelle. Kyseessä on mielestäni paras roolisuoritus, mitä olen koskaan eläissäni nähnyt! On suuri harmi, että Ledger menehtyi, sillä maailma menetti huikean näyttelijän, joka olisi voinut näyttää taitonsa vielä monia kertoja uudestaan.
     Elokuvassa nähdään myös Chin Han rikollisnero Launa, Eric Roberts mafiapomo Salvatore Maronina ja edellisestä osasta tuttu Cillian Murphy lyhyessä roolissa Scarecrow'na.

Heti leffan alusta alkaen näkyvät Batmanin vaikutukset Gotham Cityssä. Kaupunki on monin tavoin puhtaampi paikka ja rikollisuus on vähentynyt, sillä monet rosvot pelkäävät Batmania niin paljon, että hakevat mieluummin töitä. Bruce on myös saanut monia kaupunkilaisia innostumaan sankarihommista. Poliisit pitävät Batmania kuitenkin ihan yhtä vaarallisena kuin muitakin roistoja, mikä vaikeuttaa lepakkoasuisen sankarin hommia. Batman Beginsin jälkeen tulee suurena helpotuksena, kun pääsee näkemään Gothamin parempana asuinpaikkana. Hyvät asiat eivät kuitenkaan kestä kauaa, Jokerin saapuessa tuomaan kaaosta ja anarkiaa. Hänen juonensa ovat kieroutuneet ja niiden ymmärtämiseen menee aikaa. Se mikä aluksi tuntuu vain yksittäiseltä iskulta, onkin lopussa paljon merkittävämpi tapahtuma. Jokeri saa muutettua elokuvan usein jopa psykologiseksi trilleriksi, piinatessaan kaupunkia ihan toden teolla. Jännitystasoa kasvatetaan alusta alkaen yhä vain paremmin ja uhkaavammin, jolloin lopussa katsoja tärisee halutessaan tietää, miten homma voi mitenkään ratketa? Elokuvan tarina on saatu luotua aivan huikeasti, eikä kyseessä ole perinteinen supersankarileffa, joka kulkee helpolla tavalla eteenpäin ja välillä nähdään toimintaa, jotta katsoja pysyy viihdytettynä. Ehei, The Dark Knight vaatii katsojilta enemmän ja samalla myös tarjoaa heille paljon enemmän kuin he voisivat etukäteen kuvitella.

Elokuvaa ei selkeästi ole edes lähdetty tekemään normaali supersankariseikkailu mielessä. Teos muistuttaa usein hyvinkin paljon rikosdraamaa, jossa nyt vain sattuu olemaan heppu, joka pukeutuu lepakkoasuun ja tyyppi, joka maskeeraa itsensä pelottavaksi klovniksi. Leffaan onkin otettu vaikutteita mm. Heatista (1995), minkä kyllä huomaa. Realismin tuntua on jälleen lisätty, jolloin lähes koko filmi tuntuu alusta loppuun yllättävänkin uskottavalta. Muutamia kohtia, joissa Batman liitelee viittansa avulla taivaalla tai lopun kaikuluotainkakkulat eivät tunnu aidoilta, mutta ei niiden kuulukaan, sillä loppujen lopuksi elokuva kuitenkin perustuu sarjakuviin, joissa ei ole välillä mitään tekemistä realismin kanssa. Vakavuutta on myös lisätty, vaikka muutamia hassujakin juttuja on pistetty mukaan. The Dark Knight on synkkä, mutta täysin toisella tavalla kuin Burtonin Batmanit. Se ei ole vain visuaalisesti pimeä ja täynnä ulkonäöltään karmivia hahmoja, vaan siinä on mukana henkisesti pelottavia asioita, joita Jokeri yrittää saada Gotham Cityn asukkaita tekemään. Karmivinta on se, että kun realismin tuntu on saatu luotua niin hyvin, monet kauheudet tuntuvat siltä kuin ne voisivat oikeasti tapahtua, jolloin katsojana kannustaa yhä vain enemmän Batmania nappaamaan Jokerin. On myös pelottavaa, kun leffaa katsoessa herää ajatus, että "minä ymmärrän, miksi joku toimisi niin kuin Jokeri", jolloin alkaa pelkäämään sitä, kuinka helppoa se voisikaan olla langeta samalle tasolle kuin leffan mielisairas psykopaatti valkoisissa meikeissä ja vihreissä hiuksissa. Mukana on myös surullisia ja koskettavia hetkiä, jotka saavat katsojan herkistymään.

Tarinankerronta on koko elokuvan ajan täydellistä. Läpi elokuvan nähdään ja kuullaan pieniä vihjeitä siitä, mitä myöhemmin tulee tapahtumaan (taas kerran niitä asioita, jotka huomaa vasta seuraavien katselukertojen aikana) ja kun ne tapahtuvat, katsojana hämmästelee: "tätä siis aiemmin tarkoitettiin!" Elokuva on pitkä, eikä siinä tosiaan ole samalla lailla kaiken aikaa toimintaa ja taisteluita, kuten monissa muissa supersankarileffoissa, mutta se ei tee siitä millään lailla tylsää. The Dark Knight ei ole missään vaiheessa tylsä. Kun teoksen oikeasti ymmärtää, on se niin upean kiehtova, ettei sen katselua halua lopettaa koskaan - varsinkaan kun mukana on useita kerta kaikkiaan täydellisiä kohtauksia. Heti alussa nähtävä pankkiryöstö on loistava; jopa yksi parhaista leffa-aloituksista koskaan! Siinä Jokerin luonne ja ajattelutapa esitetään heti vaikuttavasti, minkä lisäksi muutkin Jokerin kohtaukset ovat uskomattoman mahtavia. Yksi koko elokuvan parhaista kohtauksista on Jokerin kuulustelu, kun Batman yrittää saada hänestä tietoa irti. Kohtaus myös osoittaa, miksi Jokeri on niin loistava pahis Batmanille. Aiemmin Lepakkomies sai vain peloteltua ja hakattua kaikista ulos sen, mitä hän haluaa tietää, muttei todellakaan Jokerista, joka pelkästään nauttii siitä, miten hauskaa on nähdä sankarin turhautuminen. Mukana on muitakin upeita hetkiä, jotka pistävät katsojan miettimään sankaruuden merkitystä. Mitä käy, kun kansa rakastaa jotain henkilöä ja vihaa toista, ja tajuaakin heidän olevan yksi ja sama tyyppi?

Sankaruuden merkitys tuodaan useasti esille elokuvan aikana. Vaikka sanoma onkin tavallaan sama kuin Spider-Manissa (2002) lause "suuri voima tuo suuren vastuun", on se esitetty tavalla, mikä tekee siitä paljon mielenkiintoisemman, erityisemmän ja tärkeämmän. Bruce ei tosiaan haluaisi olla enää Batman, minkä lisäksi Gothamin asukkaat eivät halua Batmania kaupunkiinsa, kokiessaan hänen olevan kaiken pahan alku ja juuri. Mutta koska Gotham tarvitsee pelastajaa, eikä kukaan muu voi auttaa kaupunkia, on Brucen pakko tehdä se, koska hän pystyy siihen. Leffan aikana Brucesta myös huokuu se, että vaikka hän haluaisi luopua sankarihommista, ei hän kykene enää olemaan mitään muuta kuin Batman. Lepakkomiehen rooli on samalla sekä hänen lahjansa että hänen kirouksensa. Leffassa myös pohdiskellaan, ovatko sankarit ja pahikset sittenkään niin erilaisia, vai onko heissä jopa paljon samaa? Elokuvan yksi tärkeimmistä lauseista onkin: "Joko kuolet sankarina tai elät nähdäksesi itsesi roistona." Se, miten The Dark Knightissa käsitellään sankaruutta, on paljon luovempaa ja parempaa kuin missään muussa tarinassa. Tässä sankari ei vain pelasta avuttomia neitokaisia hädästä, vaan hänen täytyy tehdä raskaita päätöksiä, jotka voivat viedä häneltä kaiken, mutta antaa jotain kaikille muille. Sankarin tehtäväksi voi myös tulla ottaa vastuuta asioista, joita hän ei ole koskaan tehnyt, koska hän on ainoa, joka pystyy tekemään niin. Elokuva tarjoaa sellaisen määrän ajateltavaa ja tunteita, että se jää mieleen todella pitkäksi aikaa. Vaikka se on teemoiltaan kauhea, on siinä myös jotain todella kaunista. Leffan loppuhuipennus on erinomainen ja lopun täydellistää se, ettei se ole välttämättä onnellinen, vaikka asiat saisikin ratkottua hyvään suuntaan.

Ohjaaja/käsikirjoittaja Christopher Nolan on luonut täydellisen kokonaisuuden, jollaisen teosta monet elokuvantekijät näkevät vain unia. Nolan on tehnyt kaiken niin mahtavaksi, ettei tämän jälkeen kukaan voisi väittää vastaan sille, että hän on tämän vuosituhannen hienoin elokuvantekijä. Hänen ja hänen veljensä Jonathan Nolanin kirjoittama käsikirjoitus on täynnä upeita kohtia, repliikkejä ja viisauksia, joita monet muut leffantekijät voisivat ymmärtää hyödyntää. The Dark Knight onkin toiminut inspiraationa monille nykyelokuville, eikä vain supersankarifilmeille, vaan monissa muissakin huomaa Yön ritarin vaikutukset. Elokuva on kuvattu upeasti ja leikattu todella taitavasti kasaan. Puvustus, lavastus ja maskeeraus ovat erittäin hyvin toteutetut. Toimintakohtien stuntit ovat taiturimaisesti tehdyt ja visuaaliset tehosteet ovat tyylikkäät. Ääniefektit ovat myös oivalliset, minkä lisäksi Hans Zimmer ja James Newton Howard ovat tehneet erinomaista työtä musiikkien parissa. Tuttu tunnusmusiikki tekee paluun edellisestä, kuten muutamat muutkin teemat, mutta parhaiten esille nousee Jokerin teemamusiikki "Why So Serious", joka on hyytävän piinaava sävellys.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Erikoista Blu-raylla on, että kaikki leffaan kuvatut isot IMAX-kohtaukset näkyvät koko ruudulla, kun taas muiden kohtien aikana (eli suurimman osan ajan elokuvasta) nähdään mustat palkit kuvan ylä- ja alapuolella. On myös tyhmää, ettei erillistä valikkoa tule, vaan asetukset joutuu laittamaan leffan aikana. Lisämateriaalina kaksilevyisen Blu-ray -julkaisun ensimmäisellä levyllä ovat leffan teosta kertovat kahdeksantoista "Focus Pointia", jotka voi katsoa joko erikseen tai elokuvan aikana. Toisella levyllä taas on trailereita, kuvagalleria, Batmanin laitteista kertova pätkä, Batmanin psykologiasta kertova pätkä, sekä kuusi näyteltyä Gothamin uutislähetystä, joissa leffan maailmaa avataan lisää. Katsottavaa on yhteensä kolmeksi ja puoleksi tunniksi.

Yhteenveto: The Dark Knight on mestariteos ja selkeä suosikkini kaikkien niiden lähes 1700:n elokuvan joukosta, jotka olen elämäni aikana tähän mennessä nähnyt. Filmi on alusta loppuun koukuttava ja se sisältää paljon hienoja vihjeitä siitä, mitä myöhemmin tullaan näkemään. Mukana on aivan täydellisiä kohtauksia ja loistokkaita hetkiä, joissa kaikki on saatu juuri oikein. Tunnelma on luotu upeasti. Realistinen kuvaus on osunut napakymppiin ja leffaan on saatu hieno tunne siitä, että se voisi jopa tapahtua oikeasti. Sankariteema on niin mestarillisesti luotu, ettei samanlaista löydä muista leffoista. Vaikka kyseessä onkin supersankarielokuva, niin siltä se ei täysin tunnu, sillä mukana on henkeä rikosleffoista, trillereistä ja jopa kauhusta. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan loistavasti, etenkin Heath Ledger, joka vetää parhaan roolisuorituksen koskaan ilmiömäisen karmivana Jokerina. Elokuva pistää hienosti katsojat ajattelemaan, eikä ole pelkkää toimintahömppää. Christopher Nolan ei ole onnistunut luomaan vain kaikkien aikojen parasta supersankarielokuvaa, vaan todellisen klassikon, joka on inspiroinut monia muita teoksia ja tulee tekemään sitä jatkossakin. The Dark Knight on taidetta, jonka jokaisen pitäisi katsoa edes kerran - mieluiten kaksi, sillä mukana on niin paljon pieniä juttuja, joita ei voi huomata ensimmäisellä katselukerralla. Suosittelenkin tätä lähestulkoon kaikille. Jos sekoitus trilleriä, supersankarileffaa, toimintaa, kauhua, draamaa, romantiikkaa ja huumoria ei iske, niin sitten tämä kannattaa jättää väliin. Lapsille tämä on aivan liian rankka, joten heidän kannattaa odottaa yläasteikään, että he voivat tämän katsoa, ihan vain sen takia, että he myös ymmärtävät näkemänsä. Sarjakuvaleffojen ja Batmanin fanien täytyy ehdottomasti katsoa tämä ja monille The Dark Knight on myös pakkohankinta. Jotkut väittävät, että Nolan on huonointa, mitä Batmanille on koskaan tapahtunut, mutta he puhuvat täyttä paskaa. Nolan on parasta, mitä Batmanille ja koko supersankarigenrelle on koskaan tapahtunut. Minä suorastaan rakastan tätä elokuvaa! Voisin kirjoittaa siitä ties kuinka paljon lisää, mutta lopetan arvostelun nyt toivottamalla itselleni hyvää syntymäpäivää.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
The Dark Knight, 2008, Warner Bros. Pictures, Legendary Entertainment, Syncopy, DC Comics

Arvostelu: Incarnate (2016)

INCARNATE (2016)

Ohjaus: Brad Peyton
Pääosissa: Aaron Eckhart, Catalina Sandino Moreno, David Mazouz, Carice van Houten, Keir O'Donnell, Emily Jackson, Matt Nable ja Paul Vincent O'Connor
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 16

Olin kuullut, että on tulossa jälleen yksi kauhuelokuva, jossa pojan valtaa demoni ja hänet pitää pelastaa, mutta koska idea kuulosti liian käytetyltä, ei mielenkiintoni herännyt. En olisi luultavasti mennyt katsomaan Incarnatea, jos en olisi nähnyt sen traileria, kun kävin katsomassa alkuperäisen Alienin (1979) Finnkinon erikoisnäytöksessä. Hassua oli, ettei minun ollut tarkoitus mennä katsomaan edes Alienia, joten tuntui kuin kohtalo olisi heitellyt minua leffanäytöksestä toiseen. Trailer ei vieläkään herättänyt suurta kiinnostusta, mutta kävin kuitenkin vilkaisemassa, milloin Incarnatelle olisi lehdistönäytös ja sehän sattui olemaan heti Alienin jälkeisenä päivänä. Koska minulla ei ollut parempaakaan tekemistä (eipä oikeastaan ollenkaan tekemistä), niin lähdin katsomaan elokuvaa, toivoen, että se onnistuisi jännittämään koko puolentoistatunnin kestonsa ajan ja se toisi jotain uutta manaajatarinoihin.

Voimakas demoni valtaa Cameron-pojan ruumiin, jolloin Ember-nimisen tohtorin täytyy saapua apuun karkottamaan demoni pojasta.

Emberinä nähdään Aaron Eckhart, joka on oiva valinta rooliin. Ember kykenee tunkeutumaan riivattujen mieliin ja auttamaan heitä päihittämään demonit alitajunnassa. Riivattujen mielissä Ember kykenee toimimaan kuten kuka tahansa ja vaikuttaa ihan tyylikkäältä herralta. Todellisuudessa Ember on pyörätuolissa ja näyttää enemmänkin alkoholistilta. Emberillä on synkkä menneisyys, mikä on pistänyt hänet demonikarkotushommiin. Aluksi Eckhart ei tunnu täysin sopivan tyylikkään hahmon rooliin, mutta kun todellinen Ember paljastuu, Eckhartin tajuaa hyväksi valinnaksi.
     Demonien karkottamisessa Emberiä auttavat Oliver (Keir O'Donnell) ja Riley (Emily Jackson). Valitettavasti kummatkin ovat todella persoonattomia hahmoja. He vain ovat apureita, jotka tekevät, mitä Ember sanoo ja välillä näyttävät huolta pomostaan, jotta katsojat eivät erehtyisi luulemaan heitä tunteettomiksi roboteiksi. Kaksikko on tylsä ja olisi ollut parempi ratkaisu, jos heidät olisi yhdistetty yhdeksi avustajaksi, jolle olisi luotu hieman jotain luonnetta.
     Itse riivattua Cameron-poikaa esittää Gotham-sarjasta (2014-) Bruce Waynena tunnettu David Mazouz, joka on mainio karmivana poikana. Pääasiassa riivattu Cameron vain istuu huoneensa lattialla, mikä tekee hänestä arvaamattoman. Mazouzista on saatu toimivasti uhkaavan oloinen. Pojan Lindsey-äitiä esittää Carice van Houten ja Dan-isää näyttelee Matt Nable. Cameronin vanhemmat ovat eronneet isän juopottelun takia, mikä luo heille jonkinlaista taustaa.
     Elokuvassa nähdään myös Paul Vincent O'Connor Emberin pappikaverina, joka tutkii riivattuja. Harmi vain, että hänen hahmonsa tuntuu aika irralliselta ja sen pienen lisäyksen, jonka hän leffaan tuo mukaan, olisi voinut tehdä käyttämällä aiemmin mainitsemiani hahmoja.

Incarnatessa on ihan hauska idea yhdistää klassinen manausleffa The Exorcist (1973) tieteisteos Inceptioniin (2010). The Exorcistista on poimittu paljon asioita. Riivattu lapsi on eristettynä huoneessaan, samalla kun hätäinen äiti panikoi asunnossa. Demoni pitää ristiä pilkkanaan. Manaaja joutuu miettimään nopeasti erilaisia tapoja pelastaa lapsi ja samalla hänen täytyy selvittää omia ongelmiaan. Jotta homma ei tuntuisi liian kopioidulta, on demoninkarkottamisprosessiin otettu uusi tapa, jossa manaaja pistetään nukkumaan, mitä kautta hän pääsee riivatun alitajuntaan auttamaan demonin uhria. Riivatun pään sisällä voi muokata maailmaa ja siellä voi tapahtua erittäin kummallisia asioita ja jos sinne jää liian kauaksi aikaa, voi itse tulla hulluksi, kun ei enää tiedä, mikä on totta ja mikä ei? Inceptionin tyylisesti aina välillä vilkuillaan kelloa, sillä siten erottaa todellisen maailman alitajunnasta. Yhdistelmä toimii ihan hyvin, mutta lähinnä ideana. Incarnate ei tunnu hyödyntävän ideoitaan kunnolla, jolloin moni asia jää todella vaisuksi. Aluksi tuntuu siltä, että Ember voisi hieman muokata riivatun alitajunnan maailmaa, mutta valitettavasti on turha odottaa mitään kovin erikoista tapahtuvan. Elokuva tuntuu menevän useassa kohtaa siitä, mistä aita on matalin, eikä uskalla luoda kunnolla mitään uutta. Tarina ei ole erityisen mukaansatempaava ja paikoitellen se tuntuu liian yksinkertaiselta ja lyhyeltä. Emberin pappiystävä taas tuntuu täysin ylimääräiseltä pidennykseltä, muuten nopeasti kulkevassa filmissä.

Incarnate ei valitettavasti ole edes kovin pelottava. Muutamia äkkisäikäytyksiä on tiedossa, mutta siihen se jääkin. Aluksi hieman jännittää, kun ei vielä tiedä, mistä on kyse, mutta nopeasti tajuaa, ettei mitään oikeasti pelottavaa ole luvassa. Leffassa on myös yllättävän vähän jännittäviä kohtauksia. Verta on luvassa hieman, sekä yksi aika karu kohtaus, mutta olisin toivonut jotain enemmän. Jopa pelottelukertoimessa on menty aidan matalimmasta kohdasta, puhumattakaan siitä, kuinka nopeasti monet asiat ratkeavat. Juonenkäänteitä on tietenkin luvassa, mutta mitään yllättävää on turha odottaa. Yksi "käänne" olisi toiminut paljon paremmin, jos elokuva olisikin loppunut siihen. Tämä olisi ollut yllättävää ja erilaista. Joten tietenkään Incarnate ei voi niin tehdä. Leffan lopetus tuntuu aika hölmöltä ja jatkoa tietenkin hieman lupaillaan. Vaikka toisen tällaisen voisi kai katsoa esimerkiksi Netflixistä, kun ei jaksaisi keskittyä mihinkään, minkä arvelee hyväksi, ei Incarnate 2:n toivoisi tapahtuvan. Paras sana kuvaamaan elokuvaa on "mitäänsanomaton". Incarnatessa on ihan toimiva lähtökohta ja siitä olisi voinut saada aikaiseksi jännittävän kauhutarinan, mutta lopputuloksena onkin aika unohdettava pätkä, jota ei tarvitse nähdä enää uudestaan. Ei elokuva sinänsä huono ole, mutta ei se ole edes ihan kiva.

Leffan ohjaajana toimii Brad Peyton, joka on aiemmin tehnyt mm. lasten seikkailukertomus Journey 2: The Mysterious Islandin (2012) ja katastrofielokuva San Andreasin (2015). Ehkä Peytonin olisi pitänyt pysyä tehosteleffojen parissa, sillä hänellä ei tunnu olevan visiota kauhuelokuvalle. Ronnie Christensenin käsikirjoitus tuntuu heittelevän välillä ja on usein todella vaisu. Incarnate on sentään kuvattu ihan hyvin ja leikkaus on pääasiassa sujuvaa. Visuaaliset tehosteet ovat toimivia ja äänitehosteilla on tuotu hyviä lisäyksiä tunnelmaan. Andrew Lockingtonin musiikit tuntuvat välillä olevan liian karmivia verrattuna leffan yleiseen tunnelmaan.

Yhteenveto: Incarnate tarjoaa muutamat äkkisäikäytykset ja sen idea on ihan kiva yhdistelmä Inceptionia ja The Exorcistia, mutta lopputulos on kuitenkin mitäänsanomaton. Koko paketti tuntuu aika hätäisesti kasatulta, eikä teos uskalla hyödyntää ideoitaan kunnolla. Aaron Eckhart on hyvä pääosassa ja hänen hahmonsa toimii, mutta muut henkilöt jäävät aika yksinkertaisiksi. David Mazouz toimii riivattuna Cameronia ja tuntuu oikeasti hieman karmivalta. Kauhua on yllättävän vähän luvassa, mutta mukaan on silti saatu aika turha sivujuttu, josta tärkeimmän olisi voinut tuoda tarinaan eri tavalla. Käänteitä on mukana, muttei mitään yllättävää. Jos kauhuelokuvat ovat intohimosi, niin katso Incarnate, vaikkei se kovin paljoa tarjoa. Muuten tämän voi ihan hyvin jättää väliin. Leffan näkemisen luultavasti unohtaa muutama päivä sen katsomisen jälkeen. Ei Incarnate huono ole, mutta ei se pääse edes tasolle "ihan kiva".

Kirjoittanut: Joonatan, 28.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.dailydead.com
Incarnate, 2016, IM Global, Blumhouse Productions, WWE Studios, Deep Underground Films

Arvostelu: Bleed for This (2016)

BLEED FOR THIS (2016)

Ohjaus: Ben Younger
Pääosissa: Miles Teller, Aaron Eckhart, Ciarán Hinds, Katey Sagal, Amanda Clayton, Daniel Sauli ja Ted Levine
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 12

En ole erityisemmin kiinnostunut nyrkkeilyelokuvista - tai nyrkkeilystä ylipäätään. En tiedä, mikä lajissa on kierointa: se että kaksi henkilöä vapaaehtoisesti haluavat satuttaa toisiaan ja tietävät, että myös heitä itseään tulee sattumaan, vai että monet maksavat rahaa nähdäkseen, kun nämä kaksi mukiloivat toisensa sairaalakuntoon, vai että sillä tehdään tolkuttoman paljon rahaa? Joka tapauksessa kyseisestä urheilulajista on tehty useita elokuvia. Ensimmäisen Rockyn (1976) ja Clint Eastwoodin ohjaaman Million Dollar Babyn (2004) olen ainakin nähnyt, mutta esimerkiksi viime vuosina ilmestyneet Southpaw (2015) ja Creed (2015) jäivät minulta väliin. Kun näin Bleed for Thisin julisteen, en erityisemmin innostunut, mutta kiinnostuin kuitenkin hieman. Ja ehkä juuri sen takia, kun muut nyrkkeilypätkät olivat jääneet väliin, päätin antaa tälle elokuvalle mahdollisuuden.

1980-luvun lopulla auto-onnettomuuteen joutunut nyrkkeilijä Vinny Pazienze pyrkii palaamaan takaisin kehään.

Päärooli Vinny Pazienzea näyttelee Miles Teller, mikä ei välttämättä kerro hyvää elokuvasta. Yllättävää kyllä, Teller suoriutuu osastaan hyvin. Ehkä oikean ohjaajan kanssa Tellerista tulee esille hyvä näyttelijä, kuten Whiplash (2014) jo osoitti. Hänellä on kuitenkin tuttu ylimielisyys mukana, mutta tässä elokuvassa Tellerin tyyli toimii. Vinny on nimittäin aika itseään täynnä oleva egopullistelija, joka tuntuu uskovan olevansa paras. Nyrkkeily on hänelle kaikki kaikessa ja onnettomuuteen joutuminen tuntuu pilaavan hänen elämänsä totaalisesti. Kenties hauskinta koko elokuvassa on, että Vinnyn viikset pysyvät aina samanlaisina, vaikka elokuva kertookin tarinan pidemmältä ajanjaksolta.
     Aaron Eckhart esittää Kevin Rooneyta, ex-nyrkkeilijää, joka alkoi kouluttamaan Vinnya. Rooneylla on ongelmia alkoholin kanssa, mikä tulee esille muutamaan otteeseen elokuvan aikana. Hänestä tuntuu välillä löytyvän syvyyttä, mutta joskus taas hahmo tuntuu aika ontolta. Eckhart on ihan toimiva roolissaan.
     Elokuvassa nähdään myös Ciarán Hinds ja Katey Sagal Vinnyn vanhempina, Amanda Clayton Vinnyn siskona Doreenina ja Daniel Sauli Doreenin Jon-miehenä. Hindsin esittämä Angelo-isästä saa helposti sellaisen käsityksen, että hän välittää enemmän poikansa urasta kuin pojasta itsestään.

Bleed for This perustuu tositapahtumiin ja muistuttaa siitä tietysti heti elokuvan alussa isoin kirjaimin. Alkupuoli menee vielä ihan sujuvasti, kun hahmot esitellään ja näkee nyrkkeilijät kehässä. Sen jälkeinen koulutusosio alkaa esitellä elokuvan oikeaa tunnelmaa, mikä on aika... noh, laimea. Vaikka Vinnyn ja Kevinin kohtauksia on ihan kiva seurata, ja Teller ja Eckhart toimivat yhdessä, jotain elokuvasta selkeästi puuttuu. Tarina tuntuukin lähtevän käyntiin vasta, kun auto-onnettomuus tapahtuu. Se tulee vasta joskus puolen välin kohdalla, jolloin katsojana on saattanut jopa unohtaa, että sellainen on tiedossa. Aluksi Vinnyn kohtalo tuntuu traagiselta; hän ei kykene enää tekemään sitä ainoaa asiaa, mitä hän rakastaa maailmassa, eli nyrkkeillä. Eivätkä naisetkaan erityisemmin innostu hänestä, kun hänen päätään koristaa kummallinen metallihäkkyrä, joka pitää hänen niskansa jollain lailla kasassa. Tunnelma katoaa, kun elokuvasta katoaa onnettomuuden jälkeen samalla tapahtumat.

Jos elokuvaa pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, niin se olisi varmaan "puuduttava". Nyrkkeilypätkät ovat toimivia, mutta muuten elokuva vain enemmän tai vähemmän junnaa paikoillaan. Eikä sellaista oikein jaksa katsoa. Ihan hauskana lisänä on, että mukana on aitoja uutiskuvia Vinnyn teoista, mutta eivät ne tietenkään riitä pelastamaan kokonaisuutta. Tekijät eivät selkeästi halunneet tehdä Vinnyn takaisinnoususta eeppistä kuvausta, vaan kaikki tapahtuu ankeasti ja hitaasti, jolloin katsojalle alkaa olla ihan sama, mikä lopputulos on. Ja jos lopputuloksen tietää, niin lähinnä toivoisi, että siihen pääsisi jo. Viihdyttävien osuuksien takia elokuva ei ole huono ja on siinä hyviäkin juttuja, mutta parhaimmillaan Bleed for This on lähinnä vain "ihan kiva". Lopputuloksena on heikko esitys ja kiinnostukseni nyrkkeilyelokuvia kohtaan vain väheni. Voihan se olla, että jonkun mielestä tämä on kova tekele, mutta itselleni se ei vain kolahtanut.

Elokuvan on ohjannut, tuottanut ja käsikirjoittanut Ben Younger, joka on tätä ennen ohjannut lyhytelokuvien lisäksi vain elokuvat Boiler Room (2000) ja Prime (2005). Niitä en ole nähnyt, eikä Bleed for This saa minua kiinnostumaan muista Youngerin töistä, sillä paikoitellen tuntuu, ettei hänellä ole oikein silmää elokuvien tekoon. Kuvaus elokuvassa on paikoitellen ihan kauheaa, eikä staattisia kuvia ole kovin montaa. Kamera ei pelkästään heilu, vaan useat kuvakulmat ja kameran asemoinnit ovat huonon näköisiä. Leikkauskaan ei ole mitä parhaimmasta päästä ja joskus leikkaukset ovat todella tönkköjä. Visuaalisia tehosteita ei erityisemmin ole käytetty, mutta äänitehosteilla on tuotu toimivaa tunnetta nyrkkeilyn iskuihin. Musiikista vastaa Julia Holter, mutta kuten hieman arvata saattaa, elokuvan musiikit eivät jää mitenkään mieleen.

Yhteenveto: Bleed for This on heikko ja puuduttava tekele. Sen nyrkkeilykohtaukset ovat elokuvan parasta antia, mutta harmi vain niitä tulee vain muutama ja ne ovat alussa ja lopussa. Tarina tuntuu lähtevän "käyntiin" vasta onnettomuuden tapahtuessa, mutta siinä kohtaa puuduttavuus vasta alkaakin. Lopputulos ei erityisemmin enää kiinnosta katsojaa. Miles Teller on hyvä pääroolissa ja muut menevät siinä sivussa. Kuvaus ja leikkaus ovat vähän sinne päin toteutettuja, eikä ohjaaja Youngerin visio tunnu oikein pääsevän esille. Jos nyrkkeilypätkät uppoavat, niin voihan Bleed for Thisin vilkaista, mutta leffateatteriin en suosittele menemään tämän takia.

Kirjoittanut: Joonatan, 29.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.blackfilm.com
Bleed for This, 2016, Verdi Productions, Magna Entertainment, Bruce Cohen Productions, Sikelia Productions, Younger Than You

Arvostelu: Sully / Sully: Uroteko Hudson-joella (2016)

SULLY (2016)

SULLY: UROTEKO HUDSON-JOELLA

Ohjaus: Clint Eastwood
Pääosissa: Tom Hanks, Aaron Eckhart ja Laura Linney
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Tom Hanks Clint Eastwoodin ohjaamassa tositapahtumiin perustuvassa lento-onnettomuuselokuvassa - "Miksipä ei?" mietin, kun kävelin sisään lehdistönäytökseen keskiviikkona. Kyseessä oli elokuva, joka hieman kiinnosti, muttei minun päiväni olisi erityisemmin pilaantunut, jos en olisi elokuvaa nähnyt. Päätinkin lähinnä vain ottaa rennosti; otin mukavan asennon tuolissa ja nostin jalkani rahille, joita ei monista Finnkinon saleista löydy. Siinä olikin niin mukava olla, että jouduin pari kertaa ryhdistäytymään, etten nukahtanut kesken elokuvan...

Pelastettuaan kaikki matkustajat, lentäjäkapteeni Chesley "Sully" Sullenberger joutuu kuulusteluihin, joissa yritetään ottaa selvää, oliko Hudson-joelle laskeutuminen todella ainoa vaihtoehto, vai ajoiko Sully kaikki lentokoneessa vielä suurempaan hengenvaaraan?

Elokuvan pääosassa Sullyna nähdään Tom Hanks, joka on tuttuun tapaansa oikein mainio. Hanksilta sujuvat pääroolit toimivasti, eikä tämä ole poikkeus. Hanks on elokuvan kantava voima ja pahoin pelkään, että ilman häntä tämä toimisi selkeästi heikommin. En kuitenkaan usko, että Hanks pääsisi tällä roolilla Oscar-ehdokkaaksi asti.
     Sullyn vaimoa Lorrainea näyttelee Laura Linney, joka nähdään pääosin vain puhumassa puhelimeen Sullyn kanssa, eikä erityisemmin ole samassa tilassa miehensä kanssa. Linneyn suoritus jää valitettavasti todella mitäänsanomattomaksi, mutta se johtuu lähinnä siitä, miten hahmo on kirjoitettu mukaan.
     Sullyn lentoperämies Skilesiä esittää Aaron Eckhart, josta päällimmäiseksi jää mieleen hahmon järkyttävän hirveät viikset. Tiedän, että Eckhartista löytyy taitoa, mutta hänenkään potentiaalia ei ole käytetty erityisemmin. No mutta, miksi muilla hahmoilla olisikaan niin väliä, kun jutun nimi on Sully...
     Elokuvassa nähdään myös muita sivuhahmoja, esimerkiksi Sullyn kuulustelijoita, lentokoneen matkustajia ja henkilöitä, jotka todistavat tapahtuneen sivusta. Pidin erityisesti siitä, että tapahtuma esitetään eri näkökulmista. Joillekin sivuhahmoille on yritetty luoda jonkinlaista tarinaa, mutta ne unohtuvat nopeasti, kun salista kävelee ulos.

Itselleni tuli hieman pettymyksenä, että lento-onnettomuus on jo ehtinyt tapahtua ennen elokuvan alkua. Sully näkee painajaisia ja harhoja tapahtuneesta. Muuten maailma juhlii häntä sankarina, joka pelasti kaikki matkustajat, mutta jostain syystä hänen epäilleen toimineen väärin. Jotkut ovat pystyneet todistamaan, että lentokoneen olisi ollut mahdollista selvitä kentälle asti, mutta Sully on vahvasti sitä mieltä, että Hudson-jokeen laskeutuminen oli ainoa vaihtoehto. Itse tapahtuman näkemistä joutuu odottaa noin puolisen tuntia, mutta se on kyllä odottamisen arvoinen. Vaikka katsojat tietävät alusta alkaen, että hyvinhän siinä kävi, niin jännitys on saatu pidettyä. Harmi vain, ettei elokuva muuten erityisemmin nappaa katsojaa mukaansa.

Elokuvasta tulee hieman mieleen Denzel Washingtonin tähdittämä Flight (2012), etenkin sen takia, että kumpikin pyörii lentotapaturman ympärillä. Yhdistävää on myös se, ettei elokuva paljoa kiinnosta muuten kuin itse tapahtuman aikana. Kolmas yhdistävä tekijä Flightin ja Sullyn välillä on, että kummatkin ovat loppujen lopuksi aika unohdettavia pätkiä. Kummastakin löytyy vahva pääosa, mutta Hanks ei yksin kuitenkaan tee elokuvasta kovin paljon parempaa. Toisin kuin Flight, Sully perustuu tositapahtumiin ja pakko antaa hatunnostot siitä, ettei elokuva ala perinteisellä "perustuu tositapahtumiin" -tekstillä, joka on alkanut ärsyttää minua aika lailla. Flightiin verrattuna Sully on draamakaareltaan jokseenkin ytimekkäämpi tekele, sillä Flight lässähtää heti alun jälkeen ja on aivan liian pitkä elokuva. Sully kestää vain noin puolitoista tuntia, mikä on pätkälle ihan sopiva pituus, mutta siitä olisi silti saanut helposti asioita pois. Elokuvassa nähdään pari muistelukohtausta, jotka tuntuvat erittäin väkisin mukaan tungetuilta. Niiden olisi kai tarkoitus avata Sullyn hahmoa enemmän, mutta itsestäni tuntui lähinnä, että ne olivat mukana vain, jotta elokuvaan saataisiin pituutta lisää.

Elokuvan on ohjannut Clint Eastwood, joka tunnetaan parhaiten kameran edestä, esimerkiksi elokuvista The Good, the Bad and the Ugly (1966) ja Dirty Harry (1971). Pidin Eastwoodin edellisestä ohjaustyöstä, American Sniperista (2014), joten olisin toivonut tältä elokuvalta enemmän. Olisihan se ollut ihan hauska nähdä Eastwood vilahtamassa kameran edessäkin nopeasti. Elokuva on kuvattu hyvin ja tasaisesti, vaikka parissa kohtaa kamera hieman heiluukin. Äänimaisema on kiintoisa, etenkin lento-onnettomuuden aikana. Visuaaliset tehosteet eivät ole parhaimmasta päästä, mutta tarpeeksi toimivat kuitenkin. Musiikki ei jää millään lailla mieleen.

Yhteenveto: Sully on valitettavasti aika unohdettava elokuva. Ei se kuitenkaan huono ole, siinä ei vain ole oikein mitään ihmeellistä. Tom Hanks on tietenkin hyvä, mutta muut näyttelijät ovat aika alikäytettyjä, eivätkä heidän hahmonsa jää mieleen. Takaumakohdat ovat aivan turhia ja ne tuntuvat olevan mukana vain, jotta elokuva saavuttaisi puolentoista tunnin mittansa. Oli hienoa nähdä tapahtuma monesta eri näkökulmasta, eikä vain lentokoneessa olevien henkilöiden. Tavallaan katsojana miettii, että miksi edes kiinnostaisi katsoa elokuvaa siitä, kun sankarikapteenin toimintaa kritisoidaan. Kyllähän sen jaksoi katsoa, mutten usko muistavani sitä kovin hyvin enää edes kuukauden päästä. Jos kiinnostaa, niin käykää katsomassa, mutta älkää odottako ihmeitä. Suosittelisin ennemminkin odottamaan vuokrausmahdollisuutta tai sitä, kun elokuva tulee televisiosta muutaman vuoden päästä.

Kirjoittanut: Joonatan, 8.9.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.collider.com
Sully, 2016, Warner Bros Pictures, FilmNation Entertainment, Flashlight Films, The Kennedy/Marshall Company, Malpaso Productions, RatPac Entertainment, Village Roadshow Pictures