Pako, kausi 5 (Prison Break: Resurrection - 2017) - sarja-arvostelu

PAKO - KAUSI 5

PRISON BREAK: RESURRECTION

Luoja: Paul Scheuring
Näyttelijät: Dominic Purcell, Wentworth Miller, Sarah Wayne Callies, Robert Knepper, Amaury Nolasco, Rockmond Dunbar, Mark Feuerstein, Paul Adelstein, Inbar Lavi, Augustus Prew, Rick Yune, Marina Benedict, Steve Mouzakis, Amin El Gamal, Kunal Sharma, Numan Acar ja Christian Michael Cooper
Genre: rikos
Jaksomäärä: 9
Jakson kesto: noin 45 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 42 minuuttia
Ikäraja: 16

Paul Scheuringin luoma vankilasarja Pako nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa elokuussa 2005. Toinen ja kolmas kausi pitivät suosiota yllä ja neljännen kauden, sekä sitä seuranneen elokuvan Pako: Lopullinen pako (Prison Break: The Final Break - 2009) oli tarkoitus toimia sarjan finaalina. Kuitenkin vuonna 2015 paljastettiin, että sarjaa on sittenkin päätetty jatkaa vielä yhden kauden verran, Scheuringin ja päänäyttelijöiden Wentworth Millerin ja Dominic Purcellin pyöriteltyä ideoita uudesta tarinasta. Kyse oli alun perin vain ideoiden leikkimielisestä pallottelusta, mutta kun kolmikko mainitsi niistä Fox Television Groupin pomoille, nämä pyysivät heitä toteuttamaan jonkun ideoistaan. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2016 ja lopulta Pako-sarjan viides kausi Resurrection julkaistiin vuotta myöhemmin, keväällä 2017. Kausi sai vaisun vastaanoton kriitikoilta, mutta keräsi hyvin katsojia. Itse olin tiennyt Paosta jo vuosia, mutten ollut aiemmin katsonut sarjaa. Kuitenkin kun viime vuonna huomasin sarjan täyttävän 20 vuotta, päätin vihdoin katsoa sen alusta loppuun. Pidin valtavasti sarjan ensimmäisestä kaudesta, mutta sen jälkeen taso laski vauhdilla, kunnes pidin neljättä kautta ja sitä seurannutta Lopullinen pako -elokuvaa lähes katselukelvottomina. Aloitinkin vuosia myöhemmin tehdyn viidennen kauden katselun erittäin skeptisenä.

Kun Lincoln Burrows saa tietää, että hänen veljensä Michael Scofield onkin yhä elossa, mutta vankilassa Jemenissä, hän päättää koota vanhan tiimin kasaan uutta vankilapakoa varten.

Paon tutut hahmot tekevät paluun, jopa Wentworth Millerin näyttelemä Michael Scofield siitäkin huolimatta, että hahmo kuoli Pako: Lopullinen pako -elokuvassa, uhrattuaan itsensä pelastaakseen vaimonsa ja veljensä. Michael toisaalta uhrautui, mutta vain lavastamalla oman kuolemansa ja tekemällä valtiolle hämärähommia sitä vastaan, ettei hänelle rakkaita enää uhattaisi. Tämä on vienyt Michaelia vankilasta toiseen ja tällä kertaa hän viruu Jemenin pääkaupungissa Sanaassa sijaitsevassa Ogygiassa. Millerin työ tuntuu valitettavan laiskalta, eikä hän saa enää vakuutettua siitä, että Michael olisi uskottavan terävä kaveri. Samaa voi harmillisesti sanoa myös Michaelin veljeä Lincoln Burrowsia näyttelevästä Dominic Purcellista. Molemmat vaikuttavat tehneensä vitoskauden vain helppojen rahojen perässä. Kenties juuri käynnistyneestä DC-sarja Legends of Tomorrow'sta (2016-2022) saadut shekit eivät olleet tarpeeksi muhkeat.

     Myös Michaelin vaimo Sara (Sarah Wayne Callies), sekä tutut vangit T-Bag (Robert Knepper), Sucre (Amaury Nolasco) ja C-Note (Rockmond Dunbar) ovat menossa mukana. Sara on vuosien aikana mennyt uudelleen naimisiin, miehen nimeltä Jacob (Mark Feuerstein) kanssa. Sucre ja C-Note ovat aloittaneet uudenlaiset elämät, kun taas taparikollinen T-Bag vasta vapautuu vankilasta kauden käynnistyessä. Uusina hahmoina vitoskaudella esitellään Jacobin lisäksi muun muassa Michaelin sellitoverit Sid (Kunal Sharma) ja Whip (Augustus Prew), terroristijohtaja Abu Ramal (Numan Acar), Queen-fani Ja (Rick Yune), sekä hämäräjärjestölle työskentelevät A&W (Marina Benedict) ja Van Gogh (Steve Mouzakis). Knepper ja Dunbar ovat kauden parhaat suoriutujat, mutta uudet tulokkaat eivät juuri vakuuta, kuten eivät myöskään tee heidän yhdentekevät hahmonsa.

Kuten jo kerroin, en pitänyt Pako-sarjan alkuperäisestä lopetuksesta, eli neljännestä kaudesta ja sitä seuranneesta Lopullinen pako -leffasta juuri yhtään. Erinomaisen avauskauden jälkeen sarja taantui naurettavan epäuskottavaksi ja ylidramaattiseksi kissa-ja-hiiri-leikiksi, jonka katselu alkoi käydä uuvuttavaksi. Viimeinen naula arkkuun oli Michaelin kömpelösti hoidettu kuolema muutenkin hätäisesti kasaan kyhätyssä leffassa.

Mutta. Sentään tarina vietiin loppuun.

Pako-sarjan viides kausi on juuri sitä, miltä se takuulla myös kovemman luokan faneista tuntui jo etukäteen: laiskaa rahastusta aiemmin menestyksekkäällä nimellä. Michael onkin yhä elossa ja taas pitää veli pelastaa vankilasta. Jos tämä kuulostaa paperilla tylsän mielikuvituksettomalta kierrätykseltä, niin sitä se todellakin on myös ruudulla. Viides kausi rakentuu sarjan helmasyntien varaan. Se on naurettavan epäuskottava ja ylidramaattinen, minkä lisäksi se on myös todella hutiloiden pistetty kasaan. Luvassa on vain yhdeksän jaksoa, mikä tuntuu samanaikaisesti puuduttavalta pakkopullalta että hämmentävältä pikakelaukselta. Jännitys uupuu täysin, kaikki panostus on kateissa ja tarinan eri käänteet saavat taas lähinnä pyörittelemään silmiä.

Mutta. Onneksi sarja on nyt loppunut tähän.

Ai siis mitä? Uutta Pako-sarja työstetään parhaillaan? Voi nyt vit...

Tuotantokauden ohjaajat rakentavat tunnelmaa laiskasti, samalla kun käsikirjoittajat yrittävät väkisin saada näiden hahmojen tarinat jatkumaan. Sentään teknisesti Paon viides kausi toimii. Se on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus mainiota ja maskeerauksetkin ovat oivalliset. Efektit ajavat asiansa ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu, joskin Ramin Djawadin musiikit ovat omiaan lisäämään sarjan huvittavaa ylidramaattisuutta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.12.2025
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.imdb.com
Prison Break, Yhdysvallat, 2005-2017, Adelstein-Parouse Productions, Dawn Olmstead Productions, Adelstein Productions, Original Television, 20th Century Fox Television, Original Film, One Light Road Productions, Prison Break Productions

Arvostelu: 007 - Kuolema saa odottaa (Die Another Day - 2002)

007 - KUOLEMA SAA ODOTTAA

DIE ANOTHER DAY

Ohjaus: Lee Tamahori
Pääosissa: Pierce Brosnan, Halle Berry, Toby Stephens, Rosamund Pike, Rick Yune, Judi Dench, John Cleese, Samantha Bond, Kenneth Tsang, Michael Madsen, Will Yun Lee, Colin Salmon, Ho Yi ja Madonna
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 16

007 - Kuolema saa odottaa on 20. James Bond -elokuva ja se pohjautuu Ian Flemingin kirjasarjaan. Edellisen Bond-leffan, Pierce Brosnanin tähdittämän Kun maailma ei riitä (The World is Not Enough - 1999) osoittauduttua jättimenestykseksi, uuden filmin suunnittelu alkoi välittömästi. Aluksi elokuva oli tarkoitus julkaista jo vuonna 2001, kaksi vuotta Kun maailma ei riitä -elokuvan jälkeen, mutta tuotantoa päätettiin viivästyttää vuodella, sillä vuonna 2002 tulisi kuluneeksi 40 vuotta siitä, kun ensimmäinen Bond-elokuva Salainen agentti 007 ja tohtori No (Dr. No - 1962) ilmestyi. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2002 ja lopulta 007 - Kuolema saa odottaa sai ensi-iltansa saman vuoden marraskuussa. Koska kyseessä oli 20. James Bond -elokuva ja Salainen agentti 007 ja tohtori No'n 40. vuosijuhla, ensi-ilta oli suuri tapahtuma, missä olivat paikalla myös aiemmat Bond-tähdet George Lazenby, Roger Moore ja Timothy Dalton - Sean Connery ei päässyt paikalle, kuvatessaan viimeistä elokuvaansa, Herrasmiesliigaa (The League of Extraordinary Gentlemen - 2003). 007 - Kuolema saa odottaa oli massiivinen hitti, tuottaen enemmän rahaa kuin yksikään sarjan aiemmista osista. Leffa sai kuitenkin todella ristiriitaisen vastaanoton niin faneilta kuin kriitikoilta. Itse näin filmin ensimmäistä kertaa lapsena, kun isäni näytti minulle erään kesän aikana vanhat 20 Bondia, Salainen agentti 007 ja tohtori No'sta aina 007 - Kuolema saa odottaa -filmiin asti. Lapsena pidin tästä elokuvasta kovasti, mutta vuosien varrella ja parin uudelleenkatsastuksen myötä mieleni on muuttunut radikaalisti. Nyt kun sarja on saamassa jälleen jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa ja arvostella vanhat Bond-elokuvat.

Britannian salaisen palvelun pelastettua agentti James Bondin Pohjois-Korean vankilasta, tämä lähtee samantien jahtaamaan Zao-nimistä terroristia, joka liittyy jollain lailla rikkaaseen Gustav Gravesiin.

Pierce Brosnan palaa neljättä ja viimeistä kertaa salainen agentti 007 James Bondin rooliin ja on edelleen mainio roolissaan, vaikkei tunnu olevan yhtä innoissaan hahmon esittämisestä kuin aiemmin. Hahmoon itsessään tuodaan jotain mielenkiintoista, sillä Bond on tympääntynyt MI6:een, joka jätti hänet yli vuodeksi kidutettavaksi. Bond onkin hieman tylymmällä tuulella tämänkertaisella seikkailullaan.

Avukseen tehtävälleen Bond saa NSA-agentti Jinxin, jota näyttelee Halle Berry. Tässä kohtaa Berry oli vielä arvostettu näyttelijä; hän oli voittanut Oscar-palkinnon Monster's Ball -elokuvasta (2001), eikä ollut vielä tehnyt itsestään naurunalaista kammottavan Catwomanin (2004) myötä. Berry onkin todella hyvä valinta rooliinsa ja istuu uskottavasti päteväksi agentiksi. Kyseessä on Bond-tyttö paremmasta päästä. Berryn ja Brosnanin väliltä löytyy kemiaa, toisin kuin elokuvan toisen Bond-tytön, Miranda Frostin (Rosamund Pike ensimmäisessä elokuvaroolissaan) kohdalla. Pike harvemmin vakuuttaa lahjoillaan, eikä tee sitä tässäkään filmissä. Lisäksi hänen Miranda-hahmonsa on vain tylsä.
     Tylsistä hahmoista puheenollen, tässä leffassa nähdään yhdet laimeimmista Bond-roistoista koko sarjassa. Terroristi Zaolla (Rick Yune) on vielä hetkensä ja hänen kasvonsa täynnä timantteja on tyylikäs lisä, mutta pääroisto Gustav Graves (Toby Stephens) on todella kökkö. Etenkin hahmon suunnitelmat ovat naurettavia ja siinä, miten hahmo on kirjoitettu, ei ole lopulta mitään järkeä, kun asiaa alkaa todella pohtimaan. Stephens on myöskin kehno roolissaan, vetäessään suuruudenhullun rikollisneron roolin väärällä tavalla yli.
     Muita hahmoja filmissä ovat mm. MI6:n pomo M (Judi Dench), tämän sihteeri Moneypenny (Samantha Bond), Kun maailma ei riitä -leffassa esitelty Q:n (Desmond Llewelyn) seuraaja (John Cleese), pohjoiskorealainen kenraali Moon (Kenneth Tsang), sekä Jinxin pomo Falco (Michael Madsen). Dench on oma mahtava itsensä, mutta Samantha Bondin versio on muuttunut voimakkaasti 007 ja kultaisen silmän (GoldenEye - 1995) versiostaan, joka onnistui sanomaan Bondin liehittely-yrityksille vastaan. Monty Python -tähti John Cleese on veikeä uuden vempaintehtailijan roolissa, mutta 18 elokuvan jälkeen on kyllä hieman ikävä aitoa ja oikeaa Q:ta.

007 - Kuolema saa odottaa alkaa vielä erittäin lupaavasti (jos perinteistä piippukuvaa kömpelösti miksatun musiikin ja huvittavan digiluodin kera ei lasketa). Alun takaa-ajo Pohjois-Koreassa nappaa hyvin mukaansa ja filmin tyyli on huomattavasti normaalia synkempi. Katsojana ehtii jo ajatella, että nyt on luvassa koko Bond-sarjan synkin osa, etenkin kun takaa-ajo päättyy huonosti Bondille ja hän jää kiinni, joutuen kidutettavaksi pohjoiskorealaiseen vankilaan. Yli vuoden ajan häntä kidutetaan ties millä kauhistuttavilla menetelmillä, joista katsojakin joutuu kärsimään läpi tämänkertaisen tunnuslaulun, Madonnan järkyttävän surkean "Die Another Day" -renkutuksen. Anteeksi vain, Madonna-fanit, mutta mielestäni tämä biisi on aivan käsittämättömän hirveä ja ehdottomasti koko sarjan huonoin tunnuskappale. Jo tässä kohtaa leffa alkaa esittämään vihjeitä siitä, että loput elokuvasta ei tulisi olemaan yhtä hyvää menoa kuin alku. Ensimmäisen tunnin ajan taso heittelee voimakkaasti, elokuvan tarjotessa vuoronperään tylsiä ja jollain tavalla hyviä kohtia. Silti kaiken aikaa vallitsee tunne, että nyt on jotain pielessä.

Kun uusi Q esittelee Bondille tämän uuden ajoneuvon, näkymättömäksi muuttuvan ja ties mitä hilavitkuttimia sisällään pitävän Aston Martinin, alun synkkä ja realistinen tyyli tekee täyskäännökseen ja filmi muuttuu tähän mennessä futuristisimmaksi 007-leffaksi. Nupit väännetään kaakkoon ja elokuvaa on pian hyvin vaikea ottaa tosissaan. Leffasta löytyy koko sarjan yliampuvia toimintakohtauksia, jotka onnistuvat joko viihdyttämään kaikessa pöhköydessään tai ne saavat katsojan tuijottamaan suu auki, että tähänkö hienosti alkanut sarja on mennyt? Omasta mielestäni autotakaa-ajo on juurikin niin urpo, että se onnistuu viihdyttämään, kun sekä Bondin että pahiksen autot ovat täynnä ties mitä aseita ja he ampuvat toisiaan niin konetuliaseilla kuin ohjuksilla, ajaen samalla toisiaan takaa. Sitten taas leffassa on aivan käsittämättömän myötähäpeällinen toimintakohtaus, missä Bond ensin pakenee avaruudesta ammuttua lasersädettä ja sitten alkaa surffaamaan jättiaallolla. Kohtauksesta entistä nolomman tekee se, kuinka huonosti se on tehty. Aiemmissa Bond-filmeissä tekijät kehuskelivat, kuinka he saivat aikaiseksi uskomattomia efekteitä aidoilla stunteilla ja tehosteilla. Tätä tehdessään tekijät kehuskelivat, kuinka he pystyvät nyt tekemään kaiken saman tietokoneella. Ei, eivät pysty - eivät vielä moneen vuoteen.

Minun täytyy kyllä myöntää, että lapsena jotkut näistä syistä, miksi en nykyään pidä elokuvasta, olivat juurikin syitä, miksi pidin siitä. Näkymätön autohan oli lapsena siisteintä ikinä, etenkin kun Bond vielä tosissaan käyttää autoaan kerrankin, eikä Q:n tarvitse esitellä sitä turhaan. Lapsena innostuin elokuvan futuristisesta puolesta, mutta nykyään sen vuoksi minun on vaikea pitää tätä Bond-leffana. Lisäksi leffassa on paljon muitakin noloja juttuja, etenkin liittyen pahikseen ja hänen juoneensa. Hahmon kertomus on täynnä aukkoja ja jostain syystä niitä on vielä vaikeampi sulattaa kuin Bondin näkymätöntä autoa. Loppuhuipennuskin on älytön, mutta se ei ole enää kaikessa hölmöydessään viihdyttävä - se on vain kehno.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Lee Tamahori, joka oli täysin väärä valinta Bond-ohjaajaksi. Alkua lukuunottamatta hän ei osaa luoda kunnon tunnelmaa, vaan monet hänen siisteinä pitämät juttunsa ovat lähinnä noloja. Tamahori ei osaa päättää, haluaako hän totisempaa ja synkempää settiä, vai täysin älyvapaata menoa, ja päättää yhdistää molemmat koko sarjan epätasaisimmaksi paketiksi. Tamahori myös tuo mukaan todella kömpelöitä hidastuksia ja nopeutuksia, mitkä pistävät silmään ikävästi joka kerta, kun niitä käytetään. Neal Purvisin ja Robert Waden käsikirjoitus on todella tyhjänpäiväistä höttöä, mihin kaksikko ei ole tainnut panostaa paljoakaan. Sentään leffa on hyvin kuvattu ja mukana on sujuvaa leikkausta. Oikeat lavasteet ovat tyylikkäät ja puvustustakin täytyy kehua, joskin Gustav Gravesin lopputaistelun asu kuuluu ennemminkin scifileffoihin kuin Bondiin. Ääniefektit ovat mainiot ja käytännön efekteillä toteutettu autotakaa-ajo on onnistunut, mutta digiefektit ovat välillä jopa naurettavan huonoja. Bondin surkuhupaisa surffailu on entistäkin tökerömpi, kun filmin alussa nähdään aitoa surffausta oikeilla aalloilla. Ero on päivänselvä. David Arnold tekee jälleen kelpo työtä musiikkien kanssa, mutta kuka helvetti päätti pistää Madonnan "Die Another Day" -hirvityksen leffaan? Ymmärrän, että Madonna on suuri tähti ja hänen kappaleensa auttaa leffan markkinointia, mutta silti! On vaikea kuvitella, ettei edes joku olisi miettinyt, että onpa karmeaa roskaa. Huvittavaa kyllä, biisi sai sekä Golden Globe -ehdokkuuden parhaana lauluna, että Razzie-ehdokkuuden huonoimpana lauluna. Madonna itse tekee lyhyen roolisuorituksen filmissä ja voitti siitä hyvästä huonoimman naissivuosan Razzien.

Koska 007 - Kuolema saa odottaa oli 20. Bond-leffa ja sen myötä juhlittiin myös sarjan 40. vuotissyntymäpäivää, elokuva sisältää viittauksia sarjan kaikkiin aiempiin osiin. Jinx esimerkiksi esitellään samalla tavalla kuin Honey Rider (Ursula Andress) Salainen agentti 007 ja tohtori No'ssa, kun taas Bond tuodaan mukaan samalla tyylillä kuin 007 ja Kultasormessa (Goldfinger - 1964). 007 ja Kultasormeen viitataan myös laserlaitteella. Gustav Graves taas käyttää samanlaista laskuvarjoa kuin mikä nähtiin 007 rakastettuni -filmissä (The Spy Who Loved Me - 1977). Q:n vempaintehtaalta voi bongata mm. Rosa Klebbin (Lotte Lenya) terän sisältävän kengän Salainen agentti 007 Istanbulissa -leffasta (From Russia with Love - 1963), rakettirepun Pallosalamasta (Thunderball - 1965), sekä pienlentokoneen ja krokotiiliasun Octopussy - mustekalasta (Octopussy - 1983).

Yhteenveto: 007 - Kuolema saa odottaa on koko virallisen James Bond -sarjan heikoin tekele. Elokuva lähtee tyylikkäästi käyntiin synkän tunnelmansa kera, mutta herättää tunteen, että jokin on pahasti pielessä heti, kun Madonnan kaamea "Die Another Day" -kappale alkaa soimaan. Siitä lähtien filmin taso vain heittelee edestakaisin, kunnes lähtee hurjaan laskuun huonossa ja idioottimaisessa loppuhuipennuksessa. Ohjaaja Lee Tamahori ei tunnu tietävän, tehdäkö Bondia vakavin mielin vai kieli poskessa, ja koittaa yhdistellä näitä hämmentävin tuloksin. Leffassa nähdään täysin älyvapaita juttuja, joista monet aiheuttavat vielä suurta myötähäpeää. Suuri surffauskohtaus on yksi sarjan noloimmista hetkistä kökköjen efektiensä ja urpoutensa kera. Pahikset ovat kehnoja, eikä Pierce Brosnankaan enää täysin vakuuta Bondin roolissa. Sentään Halle Berry toimii agentti Jinxinä. 007 - Kuolema saa odottaa on häpeäpilkku Bondin historiassa, jollaista toista ei toivottavasti enää nähdä. Jos olet innostunut sarjasta, kannattaa tämä katsoa lähinnä sen vuoksi, jotta tiedät, kuinka alas sarja voi vajota, mutta muuten en suosittele tämän katsomista kenellekään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Die Another Day, 2002, Eon Productions, Metro-Goldwyn-Mayer, Danjaq, United Artists

Arvostelu: Olympos on valloitettu (Olympus Has Fallen - 2013)

OLYMPOS ON VALLOITETTU

OLYMPUS HAS FALLEN

Ohjaus: Antoine Fuqua
Pääosissa: Gerard Butler, Aaron Eckhart, Morgan Freeman, Angela Bassett, Rick Yune, Dylan Dermott, Melissa Leo, Robert Forster, Finley Jacobsen, Radha Mithcell ja Ashley Judd
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

Olympus Has Fallen, eli suomalaisittain Olympos on valloitettu on Antoine Fuquan ohjaama toimintaelokuva. Elokuva lähti liikkeelle ensikertalaiskäsikirjoittajapari Creighton Rothenbergerin ja Katrin Benediktin ideasta, mistä he työstivät tekstin. Millennium Films kiinnostui tarinasta ja alkoi tekemään filmiä. Kuvaukset alkoivat kesällä 2012 ja lopulta Olympos on valloitettu sai ensi-iltansa alkuvuodesta 2013. Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta se sai hyvin keskinkertaisia arvosteluja. Itse en ole katsonut koko leffaa aiemmin, vaikka olen sen katselua pohtinut viime vuosien aikana useaan otteeseen - etenkin kun elokuva sai jatko-osan London Has Fallen vuonna 2016. Vasta nyt kun sarja on saamassa kolmannen osansa Angel Has Fallen (2019), päätin vihdoin katsoa aiemmat osat läpi. Olympos on valloitettu löytyikin kätevästi Netflixistä, mistä vilkaisin sen eräänä kesäiltana.

Valkoinen talo joutuu hyökkäyksen kohteeksi ja Yhdysvaltain presidentti otetaan panttivangiksi. Erikoisagentti Mike Banning onnistuu livahtamaan miehitettyyn Valkoiseen taloon ja aloittaa yhden miehen sotansa terroristeja vastaan.

Pääroolissa Mike Banningina nähdään mm. 300-leffasta (2006) tuttu Gerard Butler. Butler ei ole koskaan onnistunut vakuuttamaan näyttelijänlahjoillaan draamarooleissa, mutta tällaiseen filmiin hän istuu täydellisesti. Hän on uskottava taitavana erikoisagenttina, jolle ei todellakaan kannata ryttyillä. Mike on huippuluokan taistelija, jolla on loistava päättelykyky ja nopeat refleksit. Lisäksi hän osaa olla myös huvittava ja pidettävä luonne. Katsojana kannustaakin Mikea läpi leffan päihittämään pahikset ja pelastamaan presidentin.
     Yhdysvaltain presidentti Asheria taas näyttelee Aaron Eckhart, joka sopii passelisti osaansa. Eckhart ei erityisemmin pääse näyttämään taitojaan, mutta osoittaa olevansa hyvä arvohenkilön roolissa. Lisäksi tärkeitä hahmoja presidentin ympärillä ovat puhemies Trumbull (aina mahtava Morgan Freeman), salaisen palvelun johtaja Jacobs (Angela Bassett), kenraali Clegg (Robert Forster), ja puolustusministeri McMillan (Melissa Leo). Presidentin poikaa esittää Finley Jacobsen ja vaimoa Ashley Judd, kun taas Radha Mitchell näyttelee Miken tyttöystävää, sairaanhoitaja Leahia. Näyttelijät toimivat hyvin rooleissaan, mutta vaikka Freeman onkin aina erinomainen, eivät hänen lahjansa pääse kunnolla esille filmin aikana.
     Tarinan roisto on Rick Yunen näyttelemä Kang Yeonsak, joka on leffan heikoin lenkki. Yunelle eivät pahisroolit ole haaste, vaan hänet on nähty esimerkiksi James Bond -elokuvassa Kuolema saa odottaa (Die Another Day - 2002). Hän on siis hyvä valinta rooliin, mutta hänen hahmonsa on vain tylsä ja turhan geneerinen vihulainen. Kangista puhutaan kuin hän olisi yksi vaarallisimmista roistoista, mutta hän ei koskaan herätä uhkaavuuden tunnetta katsojassa. Onkin harmillista, että mainio Mike saa vastaansa näin lattean ja mitäänsanomattoman rikollisen.

Huomattavasti paremman antagonistin kera koko Olympos on valloitettu olisi parempi elokuva. Jo tällaisenaan se osoittautui kuitenkin oikein passeliksi, viihdyttäväksi ja yllättävänkin brutaaliksi toimintaleffaksi. En tiedä miksi, mutta odotin elokuvan olevan paljon kesympi toiminnan saralla ja siksi koin iloisena yllätyksenä, että kun ammuskelu alkaa, veri todella roiskuu, eikä katsojaa siinä mielessä säästellä. Mihinkään K18-mässäilyyn ei kuitenkaan mennä, mutta elokuva on kyllä K16-ikärajansa ansainnut. Kun hyökkäys Valkoiseen taloon alkaa, monilla katsojilla saattaa jopa leuka loksahtaa auki, kun tappaminen onkin niin hurjan väkivaltaisesti toteutettu. Jotkut saattavat pistää siinä kohtaa leffan pois, mutta toiminnannälkäiset (kuten minä) lähinnä odottavat vesi kielellä, mitä loppuleffassa tapahtuu.

Kelpo aloituksen ja esittelyjen jälkeen loppuleffa onkin sitten mukaansatempaavaa ja tiivistunnelmaista meininkiä, kun Mike hiippailee ympäri Valkoista taloa ja napsii vastustajia yksi kerrallaan pois pelistä, toivoen, että hänen toimensa jäävät huomaamatta Kangilta. Toisaalla Mikelle radion kautta ohjeita antavat Morgan Freemanin ja Angela Bassettin hahmot tuovat toimivan lisänsä, ja vajaan kahden tunnin kestossaan kyseessä on napakka paketti. Erityisen jännittäviä hetkiä ei mukana ole, sillä Mike on paikoitellen jopa turhan ylivoimainen vastus roistoille. Läpi leffan mietinkin, kuinka tavanomaista on, että pahikset ovat paljon tehokkaampia taistelijoita kuin nimettömät agentit ja turvamiehet, joiden pitäisi olla alansa parhaimmistoa suojellessaan itse presidenttiä, mutta sitten pääsankari on tottakai paljon tehokkaampi kun roistot. Tällaisia toimintarainoille tuttuja piirteitä elokuvasta löytyy paljon. Jos leffa ei olisi näin brutaali, se katoaisi nopeasti muiden 2000-luvun massatoimintaleffojen joukkoon, mutta tällaisena se erottuu hieman edukseen - vaikka nykyään elokuva muistetaan lähinnä siitä, että sen juoni on lähes täysin sama kuin samana vuonna ilmestyneellä White House Downilla (2013).

Elokuvan toimivuudesta voi kiittää ohjaaja Antoine Fuquaa, joka onnistuu rakentamaan koukuttavaa tunnelmaa ja joka selvästi tietää, mitä haluaa toimintakohtauksilta. Silti täytyy tosin kritisoida hieman nyrkkitappeluiden leikkausta, sillä ne ovat paikoitellen kömpelösti pistetty kasaan. Näyttelijöiden iskuista yritetään tehdä hurjempia nopealla leikkauksella, mutta itselleni se näyttäytyy enemmän liian heppoisesti koreografioidun stunt-työn peittelynä. Käsikirjoituksesta vastaavat tosiaan Katrin Benedikt ja Creighton Rothenberger, jotka saavat luotua mielenkiintoisen asetelman ja sinne toimivan päähenkilön, mutta roisto jää valitettavan kehnoksi. Kuvaus on suurimmaksi osaksi oivallista ja vaikka muutamat tappelut ovatkin tökerösti leikattuja, on mukana paljon hyvää editointia. Kohtaukset ovat hyvin kasatut ja kohtauksesta toiseen siirtyminen sujuu pääasiassa mainiosti. Valkoisen talon lavasteet ovat tyylikkäästi toteutetut. Efektitiimille täytyy nostaa hattua siitä, että elokuva kuvattiin Louisianassa ja koko Washington täytyi luoda digitaalisesti. Kaupunkikuvat ovat näyttävästi luotuja ja uskottavia, mutta leffaan mahtuu myös kehnompia tehosteita, kuten digilentokoneet ja -helikopterit. Äänimaailma on iskevästi rakennettu aseiden räiskinnästä, räjähdyksistä ja nyrkiniskuista Trevor Morrisin tunnelmaa lisääviin musiikkeihin asti.

Yhteenveto: Olympos on valloitettu on mainio toimintaleffa, missä Gerard Butler pistää parastaan huipputehokkaana agenttina. Butler kantaa leffaa taidokkaasti harteillaan ja vaikkei hän ole kaksinen draamanäyttelijä, tällaiseen osaan hän sopii kuin nenä päähän. Muutkin näyttelijät toimivat hyvin rooleissaan, mutta harmillisesti filmin roisto, Rick Yunen näyttelemä Kang Yeonsak tuottaa pettymyksen tylsyydellään. Filmin tunnelma on kuitenkin oivallisesti rakennettu ja toiminta on yllättävän brutaalia. Leikkauksessa nyrkkitappelut ovat vain harmillisesti muuttuneet aikamoiseksi silpuksi. Elokuva pitää hyvin otteessaan koko parin tunnin kestonsa ajan Antoine Fuquan hyvän ohjauksen ansiosta. Digitehosteiden taso vaihtelee läpi leffan. Helikopterit ovat selvästi tietokoneella toteutettuja, mutta sitten taas digi-Washington on hienosti luotu. Suosittelen Olympos on valloitettua lämpimästi toimintaelokuvien faneille, jotka haluavat nähdä väkivaltaista ammuskelua ja turpaanvetoa ilman yliluonnollisuuksia. Ja jos pähkäilet, kannattaako samanlaisesta tarinasta katsoa mieluummin tämä vai White House Down, on Olympos on valloitettu mielestäni parempi filmi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Olympus Has Fallen, 2013, Millennium Films, Nu Image, G-BASE, Caffeination, FortyFour Studios, West Coast Film Partners

Arvostelu: The Fast and the Furious / Hurjapäät (2001)

THE FAST AND THE FURIOUS (2001)

HURJAPÄÄT

Ohjaus: Rob Cohen
Pääosissa: Paul Walker, Vin Diesel, Michelle Rodriguez, Jordana Brewster, Chad Lindberg, Matt Schulze, Johnny Strong, Rick Yune ja Ted Levine
Genre: toiminta, trilleri
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16

Kun ensimmäistä The Fast and the Furious -elokuvaa tehtiin, ei voinut kukaan arvata, millainen menestyssarja siitä lähtisi liikkeelle. Tällä hetkellä Fast & Furious (2001-) on yhdeksänneksi menestynein leffasarja, tienattujen lähes neljän miljardin dollarin voimin. Useimmat eivät ymmärrä sarjan suosiota ja pitävät koko juttua ala-arvoisena roskana. En itsekään ymmärrä suosiota, mutta omasta mielestäni kyseessä on kuitenkin oikein viihdyttävä sarja. Näin sarjan avausosan, eli The Fast and the Furiousin, kun olin ala-asteella ja innostuin vauhdikkaasta meiningistä. Olen nähnyt leffan muutamaan otteeseen uudestaan, kuten myös sen jatko-osat ja omistankin koko sarjan Blu-raylla. Nyt kun sarja on saamassa lisäystä elokuvalla The Fate of the Furious (2017), täytyi minun tietysti katsoa koko sarja alusta asti ja arvostella kaikki leffat.

Tekniikkalaitteita kuljettavien rekkojen kimppuun hyökätään öisin ja niiden lastit varastetaan. Brian-niminen poliisi lähetetään peitetehtävässä tutkimaan, miten laittomien katuajojen kuningas Dominic Toretto ja hänen jenginsä liittyvät tapauksiin.

Briania näyttelee vuonna 2013 menehtynyt Paul Walker, joka on mainio roolissaan. Peitetehtävissä olevana poliisina hän on uskottava, sillä häneltä sujuu sekä valehahmon esittäminen että vakavasti otettavan kytän rooli. On hienoa, että alkupuolella ei heti näytetä hahmon olevan poliisi, jolloin Brian tuntuu vain innokkaalta kilpailijalta. Hahmo on myös onnistuneen moniulotteinen, mikä tekee aina päähenkilöstä vielä toimivamman.
     Dominic Torettona nähdään Vin Diesel, joka on tuttuun tyyliinsä pullisteleva kova äijä. Dieselilta löytyy katu-uskottavuutta ja hän vaikuttaa selkeästi johtajatyypiltä, joten hän sopii Domiksi todella hyvin. Aluksi Dom vaikuttaa lähinnä ylimieliseltä idiootilta, mutta hänestä löytyy myös syvällisempiäkin puolia. Brianin ja Domin hitaasti syntyvä ystävyys on hienosti tuotu esille.
     Domin tyttöystävä Lettya esittää Michelle Rodriguez. Letty on myös loistava katuajoissa ja häneltä löytyy samanlaista vahvaa itseluottamusta kuin Domiltakin. Rodriguez on sopiva valinta mimmiksi, jolle ei kannata ryttyillä.
     Domilla on sisko nimeltä Mia (Jordana Brewster), johon Brian iskee silmänsä. Dom ei tietenkään täysin hyväksy, että hänen rakkaan siskonsa lähellä pyörii tuntematon heppu. Mia ei ole villi tapaus, kuten veljensä ja työskenteleekin pienessä perheyritysravintolassa. Kun Domin ryhmä ei tunnu hyväksyvän Briania, Mia on puolustamassa häntä. Brewster toimii roolissaan.
     Domin ryhmään kuuluvat keskittymishäiriöstä kärsivä Jesse (Chad Lindberg), joka tietää paljon autoista; kaiken aikaa suuttuneen oloinen Vince (Matt Schulze), joka ei pidä Brianista yhtään ja Leon (Johnny Strong), joka jää selkeästi taka-alalle, eikä ole millään lailla muistettava. Muita hahmoja elokuvassa ovat Rick Yunen esittämä Johnny Tran, jonka kanssa Domilla on riitaa ja Ted Levinen näyttelemä poliisipäällikkö Tanner, joka ohjeistaa Briania.

The Fast and the Furious on tasaisesti ihan kiva elokuva. Se ei ole ihmeellinen, vaikka siinä onkin toimivia henkilöitä. Syy sille, miksi Brian soluttautuu Domin ryhmään, ei ole kovin mielenkiintoinen, mutta muuten soluttautumisaihe toimii. Katsojana jännittää aina välillä, miten kävisi, jos Brian jää kiinni. Dominic inhoaa pettureita ja saa ihmisiä helposti sairaalakuntoon, minkä lisäksi myös Vince auttaisi varmasti Brianin hakkaamisessa, jos totuus paljastuisi. Vaikka hieman toivoisi, että Brian löytäisi Domin jengistä jotain hämärää ja saisi heidät telkien taakse, niin silti haluaisi mieluummin nähdä, kun Brian jättää poliisihommat ja jää mukaan ryhmään. Useaan otteeseen näkyy, että Brian ei ole täysin varma, kuinka hän haluaisi toimia.

Jos nopeat autot ja autokilpailuiden katsominen ovat juttunne, niin katsokaa The Fast and the Furious, sillä se sisältää niitä paljon! Autoja löytyy niin monen merkkisiä kuin monen värisiäkin. Konepeltien alta paljastuu huippuvarusteltuja moottoreita ja kaaroja on muutenkin tuunailtu paljon, jotta niissä olisi enemmän tehoja. Rateista löytyy napit, joilla saa vielä lisää vauhtia. Autoja kuvataan paljon ja monesta suunnasta. Kun ilta koittaa, ihmiset saapuvat tyhjälle kadulle - osa ajamaan ja osa katselemaan. Jotkut ovat vahdissa kuuntelemassa poliisiradiota. Sopivan hetken tullessa kisa starttaa ja hurjapäät painavat kaasua. Itse en ole erityisemmin autoihminen, mutta tämä elokuva (ja koko loppusarjakin) saa minut innostumaan nopeasta meiningistä. Toimintaa on muutenkin mukana, kuten myös vähäpukeisia naisia kannustamassa machomiehiä kisoissa. Vaikka hyviä asioita löytyy, leffasta tuntuu silti puuttuvan jotain, jonka ansiosta se olisi oikeasti hyvä pätkä. Tällaisenaan sen kyllä katsoo mielellään, vaikka hieman ärsyttääkin, että värimäärittelyssä on tehty kuvaan oranssinen vivahde ja että kuvissa on myös pölyinen ja tunkkainen sävy. Kovin ihmeellistä taidepläjäystä ei ole tiedossa.

The Fast and the Furiousin on ohjannut Rob Cohen, joka oli tätä ennen ohjannut mm. leffan Daylight (1996), jota tähdittää Sylvester Stallone. Cohen tuntuu taitavan toimintakohtauksien ohjaamisen, vaikka hänen seuraava elokuvansa xXx (2002) onkin ristiriidassa tämän lauseen kanssa. Idean isä on Gary Scott Thompson ja koko juttu lähti liikkeelle Ken Lin lehtiartikkelista "Racer X", joka kertoo laittomista katuajoista New Yorkissa. Thompsonin lisäksi käsikirjoituksesta vastaa mm. Suicide Squadin (2016) ohjaaja David Ayer. Rauhallisissa kohtauksissa kuvaus on tasaista, mutta kaahailuosuuksissa kamera tuntuu heiluvan välillä liikaa. Joitain ajokuvia on nopeutettu hieman, jotta meininki olisi vielä hurjempaa. Valitettavasti nopeutuksen käytön huomaa. Leikkaus on paikoitellen rauhatonta, mutta se tuntuu sopivan tyyliin. Tehosteet ovat ihan toimivia ja stuntit näyttäviä. Äänitehosteilla on korostettu upeasti toimintakohtauksia. Musiikkina on käytetty lähinnä useita jo olemassa olevia kappaleita, jotka toimivat kyllä vauhdikkaissa kilpailukohtauksissa, mutta muuten vain lähinnä ärsyttävät.

Blu-rayn kuvanlaatu on ihan hyvä. Valitettavasti Blu-ray korostaa kuvan pientä rakeisuutta. Lisämateriaalina Blu-raylla on kahdeksantoistaminuuttisen "The Making of The Fast and the Furiousin" lisäksi poistettuja kohtauksia, musiikkivideoita ja trailereita, sekä pätkiä kuten "Quarter Mile at a Time", joka kertoo kilpa-ajojen historiasta, "Tricking Out of Hot Import Car", jossa näytetään autojen tuunausta, "Featurette on Editing for the Motion Picture Association of America", jossa ohjaaja ja leikkaaja Peter Honess käyvät läpi loppukohtausta, "Visual Effects Montage", joka esittelee leffan efektejä ja "Sneak Peek at 2 Fast 2 Furious", jossa annetaan hieman esimakua elokuvan jatko-osasta 2 Fast 2 Furious (2003). Mukana on myös "Multiple Camera Angle - Stunt Sequence", jossa näytetään loppukohtauksen stuntkuva monesta eri kuvakulmasta, "Paul Walker Public Service Announcement", jossa Walker selittää, ettei stunteja saa kokeilla kotona, sekä "Storyboards-to-Final Feature Comparison", jossa verrataan kuvakäsikirjoitusta lopulliseen elokuvaan. Lisämateriaalia riittää noin kahdeksi tunniksi.

Yhteenveto: The Fast and the Furious on ihan hyvä leffa, mutta jos autot ovat suuri rakkauden kohde, niin elokuvan laatutaso saattaa nousta paremmaksi. Vauhdikasta menoa ja nopeaa kaahailua löytyy paljon. Syy peitetehtävään ei ole kovin erikoinen, mutta muuten peitetehtäväosio toimii. Paul Walker ja Vin Diesel ovat päärooleissa hyviä. Toimintaa on mukana sopivasti ja ne ovat hyvin toteutettuja. Kuvaus on paikoitellen heiluvaa, mikä ärsyttää, mutta nopeatempoinen leikkaus ei yllättävää kyllä häiritse erityisemmin. Kaikkein eniten leffassa ärsyttää hieman oranssiksi värimääritelty kuva, joka on myös pölyinen. Jos haet elokuvista vain laatua, niin jätä tämä väliin, mutta jos hölmöt rymistelyt kelpaavat, niin tämä voi mitä luultavimmin viihdyttää. Minulla ei ole vieläkään mitään käsitystä, miten tästä nousi sellainen megaleffasarja, mutta niin vain tapahtui. Elokuvassa nähdään lyhyt kohtaus lopputekstien jälkeen, joten ei kannata pistää leffaa pois vielä, kun lopputekstit alkavat.

Kirjoittanut: Joonatan, 31.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.images2.fanpop.com
The Fast and the Furious, 2001, Universal Pictures, Original Film, Mediastream Film GmbH & Co. Productions KG, Ardustry Entertainment