Pako, kausi 5 (Prison Break: Resurrection - 2017) - sarja-arvostelu

PAKO - KAUSI 5

PRISON BREAK: RESURRECTION

Luoja: Paul Scheuring
Näyttelijät: Dominic Purcell, Wentworth Miller, Sarah Wayne Callies, Robert Knepper, Amaury Nolasco, Rockmond Dunbar, Mark Feuerstein, Paul Adelstein, Inbar Lavi, Augustus Prew, Rick Yune, Marina Benedict, Steve Mouzakis, Amin El Gamal, Kunal Sharma, Numan Acar ja Christian Michael Cooper
Genre: rikos
Jaksomäärä: 9
Jakson kesto: noin 45 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 42 minuuttia
Ikäraja: 16

Paul Scheuringin luoma vankilasarja Pako nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa elokuussa 2005. Toinen ja kolmas kausi pitivät suosiota yllä ja neljännen kauden, sekä sitä seuranneen elokuvan Pako: Lopullinen pako (Prison Break: The Final Break - 2009) oli tarkoitus toimia sarjan finaalina. Kuitenkin vuonna 2015 paljastettiin, että sarjaa on sittenkin päätetty jatkaa vielä yhden kauden verran, Scheuringin ja päänäyttelijöiden Wentworth Millerin ja Dominic Purcellin pyöriteltyä ideoita uudesta tarinasta. Kyse oli alun perin vain ideoiden leikkimielisestä pallottelusta, mutta kun kolmikko mainitsi niistä Fox Television Groupin pomoille, nämä pyysivät heitä toteuttamaan jonkun ideoistaan. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2016 ja lopulta Pako-sarjan viides kausi Resurrection julkaistiin vuotta myöhemmin, keväällä 2017. Kausi sai vaisun vastaanoton kriitikoilta, mutta keräsi hyvin katsojia. Itse olin tiennyt Paosta jo vuosia, mutten ollut aiemmin katsonut sarjaa. Kuitenkin kun viime vuonna huomasin sarjan täyttävän 20 vuotta, päätin vihdoin katsoa sen alusta loppuun. Pidin valtavasti sarjan ensimmäisestä kaudesta, mutta sen jälkeen taso laski vauhdilla, kunnes pidin neljättä kautta ja sitä seurannutta Lopullinen pako -elokuvaa lähes katselukelvottomina. Aloitinkin vuosia myöhemmin tehdyn viidennen kauden katselun erittäin skeptisenä.

Kun Lincoln Burrows saa tietää, että hänen veljensä Michael Scofield onkin yhä elossa, mutta vankilassa Jemenissä, hän päättää koota vanhan tiimin kasaan uutta vankilapakoa varten.

Paon tutut hahmot tekevät paluun, jopa Wentworth Millerin näyttelemä Michael Scofield siitäkin huolimatta, että hahmo kuoli Pako: Lopullinen pako -elokuvassa, uhrattuaan itsensä pelastaakseen vaimonsa ja veljensä. Michael toisaalta uhrautui, mutta vain lavastamalla oman kuolemansa ja tekemällä valtiolle hämärähommia sitä vastaan, ettei hänelle rakkaita enää uhattaisi. Tämä on vienyt Michaelia vankilasta toiseen ja tällä kertaa hän viruu Jemenin pääkaupungissa Sanaassa sijaitsevassa Ogygiassa. Millerin työ tuntuu valitettavan laiskalta, eikä hän saa enää vakuutettua siitä, että Michael olisi uskottavan terävä kaveri. Samaa voi harmillisesti sanoa myös Michaelin veljeä Lincoln Burrowsia näyttelevästä Dominic Purcellista. Molemmat vaikuttavat tehneensä vitoskauden vain helppojen rahojen perässä. Kenties juuri käynnistyneestä DC-sarja Legends of Tomorrow'sta (2016-2022) saadut shekit eivät olleet tarpeeksi muhkeat.

     Myös Michaelin vaimo Sara (Sarah Wayne Callies), sekä tutut vangit T-Bag (Robert Knepper), Sucre (Amaury Nolasco) ja C-Note (Rockmond Dunbar) ovat menossa mukana. Sara on vuosien aikana mennyt uudelleen naimisiin, miehen nimeltä Jacob (Mark Feuerstein) kanssa. Sucre ja C-Note ovat aloittaneet uudenlaiset elämät, kun taas taparikollinen T-Bag vasta vapautuu vankilasta kauden käynnistyessä. Uusina hahmoina vitoskaudella esitellään Jacobin lisäksi muun muassa Michaelin sellitoverit Sid (Kunal Sharma) ja Whip (Augustus Prew), terroristijohtaja Abu Ramal (Numan Acar), Queen-fani Ja (Rick Yune), sekä hämäräjärjestölle työskentelevät A&W (Marina Benedict) ja Van Gogh (Steve Mouzakis). Knepper ja Dunbar ovat kauden parhaat suoriutujat, mutta uudet tulokkaat eivät juuri vakuuta, kuten eivät myöskään tee heidän yhdentekevät hahmonsa.

Kuten jo kerroin, en pitänyt Pako-sarjan alkuperäisestä lopetuksesta, eli neljännestä kaudesta ja sitä seuranneesta Lopullinen pako -leffasta juuri yhtään. Erinomaisen avauskauden jälkeen sarja taantui naurettavan epäuskottavaksi ja ylidramaattiseksi kissa-ja-hiiri-leikiksi, jonka katselu alkoi käydä uuvuttavaksi. Viimeinen naula arkkuun oli Michaelin kömpelösti hoidettu kuolema muutenkin hätäisesti kasaan kyhätyssä leffassa.

Mutta. Sentään tarina vietiin loppuun.

Pako-sarjan viides kausi on juuri sitä, miltä se takuulla myös kovemman luokan faneista tuntui jo etukäteen: laiskaa rahastusta aiemmin menestyksekkäällä nimellä. Michael onkin yhä elossa ja taas pitää veli pelastaa vankilasta. Jos tämä kuulostaa paperilla tylsän mielikuvituksettomalta kierrätykseltä, niin sitä se todellakin on myös ruudulla. Viides kausi rakentuu sarjan helmasyntien varaan. Se on naurettavan epäuskottava ja ylidramaattinen, minkä lisäksi se on myös todella hutiloiden pistetty kasaan. Luvassa on vain yhdeksän jaksoa, mikä tuntuu samanaikaisesti puuduttavalta pakkopullalta että hämmentävältä pikakelaukselta. Jännitys uupuu täysin, kaikki panostus on kateissa ja tarinan eri käänteet saavat taas lähinnä pyörittelemään silmiä.

Mutta. Onneksi sarja on nyt loppunut tähän.

Ai siis mitä? Uutta Pako-sarja työstetään parhaillaan? Voi nyt vit...

Tuotantokauden ohjaajat rakentavat tunnelmaa laiskasti, samalla kun käsikirjoittajat yrittävät väkisin saada näiden hahmojen tarinat jatkumaan. Sentään teknisesti Paon viides kausi toimii. Se on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus mainiota ja maskeerauksetkin ovat oivalliset. Efektit ajavat asiansa ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu, joskin Ramin Djawadin musiikit ovat omiaan lisäämään sarjan huvittavaa ylidramaattisuutta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.12.2025
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.imdb.com
Prison Break, Yhdysvallat, 2005-2017, Adelstein-Parouse Productions, Dawn Olmstead Productions, Adelstein Productions, Original Television, 20th Century Fox Television, Original Film, One Light Road Productions, Prison Break Productions

Pako: Lopullinen pako (Prison Break: The Final Break - 2009) - elokuva-arvostelu

PAKO: LOPULLINEN PAKO

PRISON BREAK: THE FINAL BREAK

Ohjaus: Brad Turner ja Kevin Hooks

Näyttelijät: Wentworth Miller, Sarah Wayne Callies, Dominic Purcell, Amaury Nolasco, Lori Petty, Robert Knepper, Jodi Lyn O'Keefe, William Fichtner, Leon Russom, Chris Bruno, Aisha Hinds, Amy Aquino, Barbara Eve Harris ja Kim Coates

Genre: jännitys

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Brad Turnerin ja Kevin Hooksin luoma jännärisarja Pako (Prison Break - 2005-2017) nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syyskuussa 2005. Toinen ja kolmas kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Tekijät kuitenkin kokivat, että aihe alkoi olla loppuun kaluttu, joten neljännen kauden suunniteltiin toimivan sarjan lopetuksena. Kauden lisäksi tekijät päättivät vielä tehdä epilogina toimivan elokuvan. Kuvaukset hoidettiin heti perään, kun neloskausi oli saatu purkkiin ja Pako: Lopullinen pako -niminen leffa julkaistiin suoraan DVD:llä toukokuussa 2009. Elokuva sai positiivista palautetta niin kriitikoilta kuin sarjan faneilta, minkä lisäksi sen myyntiluvut olivat hyvät. Itse ryhdyin katsomaan Pakoa vasta hiljattain, sarjan täytettyä viime syksynä 20 vuotta. Pidin valtavasti sarjan avauskaudesta, mutta heti sen jälkeen alkoi selvä alamäki ja mielestäni neljäs kausi oli jo kamala. Katsoinkin Pako: Lopullisen paon sen jälkeen erittäin skeptisenä.

Michael Scofield ja Lincoln Burrows saivat armahduksen ja Michael on aikeissa siirtyä elämässä eteenpäin ja menossa naimisiin Sara Tancredin kanssa. Häät kuitenkin keskeytyvät ikävästi, kun Sara pidätetään Michaelin äidin murhasta.

Pako-sarjan tutut, yhä elossa olevat hahmot tekevät paluun. Michael Scofield (Wentworth Miller) sai veljensä Lincoln Burrowsin (Dominic Purcell) ulos vankilasta ja yhdessä he saivat puhdistettua maineensa ja katalan Yhtiön nalkkiin. Nyt Michael on menossa naimisiin rakastamansa ex-lääkäri Sara Tancredin (Sarah Wayne Callies) kanssa, kun heidän järkytyksekseen Sara pidätetään kesken hääjuhlan Michaelin äidin Christinan (Kathleen Quinlan) murhasta. Michaelin ja Lincolnin pitää lyödä taas kerran viisaat päänsä yhteen, mikäli he haluavat saada Saran ulos vankilasta. Miller, Purcell ja Callies jatkavat kelvollista suorittamistaan, joskin heistäkin vaikuttaisi välillä huomaavan samaa "luulin, että tämä homma loppui jo" -ihmetystä kuin katsojasta. Callies pääsee paremmin esille kuin ennen, hänen ollessa tällä kertaa se, jonka pitää paeta vankilasta.

     Elokuvassa nähdään myös Amaury Nolasco Michaelia ja Lincolnia yhä auttavana Sucrena, Robert Knepper täysin tarpeettomasti edelleen menossa mukana olevana T-Bagina, William Fichtner entisenä FBI-agentti Mahonena ja Jodi Lyn O'Keefe katalana Gretcheninä, jonka Sara kohtaa vankilassa, sekä uusina hahmoina Chris Bruno Saran pidättävänä agentti Wheatleyna ja Lori Petty vankeja johtavana "Isukkina". Petty tultaisiin myöhemmin näkemään toisessa tunnetussa vankilasarjassa, Orange Is the New Blackissa (2013-2019). Sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa pääasiassa hyvin, joskin ei kukaan tarjoa mitään erityisen säväyttävää.

Erinomaisesti alkanut, mutta jyrkkään alamäkeen jatkokausilla lipsahtanut Pako menetti minut täysin surkealla neloskaudellaan. Aivan liian pitkäksi venytetty ja ylidramaattisuudessaan tahattoman koominen takaa-ajo yliampuvine käänteineen ja epäuskottavine pahiksineen sai toivomaan, että sarja oltaisiin osattu lopettaa paljon aiemmin, suuresta suosiosta huolimatta. Mutta eipä hommaa osattu lopettaa siihenkään, vaan tekijät halusivat palata vielä lopuksi juurilleen varsinaisen vankilapaon pariin ja lopputuloksena oli tämä täysin tarpeeton epilogielokuva Pako: Lopullinen pako.

Ei leffa ole yhtä huono kuin läpimätä neloskausi, mutta ei siitä juuri kehuttavaakaan löydy. Tässä kohtaa on jo naurettavaa, että samat hahmot ovat taas väsäämässä uutta vankilapakoa ja nyt homma pitäisi saada hoidettua vieläpä alle puolessatoista tunnissa. Saran vankila-aikaan ei ehdi päästä ollenkaan sisälle, eikä tutustumaan tämän naisvankilan monenkirjavaan joukkoon, sillä leffa on niin tiivis paketti. Koko juttu tuntuu vain todella juosten kustulta extra-rahastukselta. Tarinan lopputulos (joka periaatteessa paljastettiin jo neloskauden viime minuuteilla) yrittää olla murskaavan koskettava, mutta se sai minut lähinnä pyörittelemään silmiäni. Leffaa vaivaa sama melodramaattisuus ja epäuskottavuus kuin itse sarjan myöhempiä vaiheita, nyt kaikki vain hoidetaan kiireessä. Pako: Lopullinen pako on kehno finaali upeasti alkaneelle jännitysnäytelmälle... ei kun ainiin, eihän tämä tähänkään loppunut, sillä vuonna 2017 julkaistiin vielä viides kausi Resurrection, joka sai jopa sarjan vannoutuneimmilta, neloskautta ja tätä leffaakin puolustaneilta faneilta nuivan vastaanoton.

Elokuvan ovat ohjanneet Brad Turner ja Kevin Hooks, joiden työ ei ole kaksista. Tähän toki vaikuttaa Christian Trokeyn ja Kalinda Vazquezin kynäilemän tarinan pohjalta Nick Santoran, Seth Hoffmanin, Zack Estrinin ja Karyn Usherin laatima heikko käsikirjoitus, joka tuntuu usein kuin ykköskauden pikakelaustoisinnolta vailla mitään paloa. Teknisesti Pako: Lopullinen pako ajaa asiansa, vaikka Ramin Djawadin musiikit ovatkin taas koomisen ylidramaattiset. Elokuva on ihan menevästi kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeerauksetkin mainiot.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Prison Break: The Final Break, 2009, Adelstein-Parouse Productions, Rat Entertainment, Original Film, 20th Century Fox Television

Arvostelu: Varjojen valtakunta (Underworld - 2003)

VARJOJEN VALTAKUNTA

UNDERWORLD

Ohjaus: Len Wiseman

Pääosissa: Kate Beckinsale, Scott Speedman, Michael Sheen, Shane Brolly, Erwin Leder, Sophia Myles, Bill Nighy, Robbie Gee, Kevin Grevioux, Zita Görög ja Wentworth Miller

Genre: fantasia, toiminta, kauhu

Kesto: 2 tuntia 1 minuuttia

Ikäraja: 16

Underworld, eli suomalaisittain Varjojen valtakunta on Kate Beckinsalen tähdittämä fantasiatoimintaelokuva. Leffa lähti liikkeelle Len Wisemanin, Kevin Greviouxin ja käsikirjoittaja Danny McBriden ideasta, jonka he saivat myytyä Screen Gemsille yksinkertaisella tiivistelmällä "Romeo ja Julia vampyyreillä ja ihmissusilla". Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2002 ja lopulta Varjojen valtakunta sai maailmanensi-iltansa 8. syyskuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli menestys, jolla kriitikot eivät kuitenkaan lämmenneet. Pelifirma White Wolf, Inc. ja kirjailija Nancy A. Collins haastoivat tekijät oikeuteen, sanoen elokuvan varastaneen heidän World of Darkness -peleistään ja Sonja Blue -kirjoistaan (1989-2002). Oikeusjuttu sovittiin salatusti tekijöiden ja haastajien kesken. Itse näin elokuvan ensi kertaa pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen, kun serkkuni näyttivät sen minulle. Olen katsonut leffan kerran uudestaan, kuten myös osan sen jatko-osista. Kun huomasin Varjojen valtakunnan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja arvostella sen - sekä sen jatko-osat.

Vampyyrit ja ihmissudet ovat olleet sodassa vuosisatojen ajan. Ihmissusia metsästävä Selene-vampyyri kiinnostuu Michael-nimisestä miehestä, jonka perässä ihmissudet ovat, uskoessaan Michaelin voivan kääntää sodan kulun ihmissusien eduksi.

Varjojen valtakuntaa ennen pääasiassa pukudraamoja ja romanttisia elokuvia tehnyt Kate Beckinsale hyppää tässä toiminnan ja kauhun maailmaan, mikä käänsikin hänen uransa päälaelleen seuraaviksi vuosiksi. Beckinsale näyttelee Seleneä, vampyyriä, joka metsästää ihmissusia - tai kuten niitä elokuvassa englanniksi kutsutaan, lycaneita. Beckinsale suoriutuu osastaan mainiosti, istuen täydellisesti taistelijavampyyriksi. Hän on täysin uskottava toimintakohtauksissa ja omaa oikeaa siisteyttä, eikä ihme, että Seleneä pidetään yhtenä parhaista naistoimintasankareista.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa vampyyrit Kraven (Shane Brolly), tähän ihastunut Erika (Sophia Myles), vampyyrien aseita kehittelevä Kahn (Robbie Gee) ja vampyyreistä vanhimpiin kuuluvat Amelia (Zita Görög) ja Viktor (Bill Nighy), ihmissudet johtaja Lucian (Michael Sheen), tiedemies Singe (Erwin Leder) ja Raze (yksi leffan idean isistä ja aikamoisella äänellä varustettu Kevin Grevioux), sekä Scott Speedmanin näyttelemä Michael, lääkeopintoja käyvä ihminen, joka ajautuu keskelle vampyyrien ja ihmissusien sotaa. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa vähintään kelvollisesti. Sheen on oiva valinta pahiksen osaan ja karismaattinen Nighy sopii hyvin arvokkaaksi vampyyriherraksi, joskin osa Nighyn omaperäisistä äännähdyksistä aiheuttaa lähinnä tahatonta komiikkaa muuten synkkyyksissä patsastelevan elokuvan keskelle.

Klassikkohirviöiden ja The Matrixin (1999) faneille Varjojen valtakunta toimii takuulla ainakin jollain tapaa. Vampyyrien ja ihmissusien sota on jatkunut vuosisatojen halki aina nykypäivään asti ja se on kehittynyt muun maailman kanssa. Aiemmin öiset kamppailut kynsin ja hampain käydään nykyään aseilla. Vampyyrit ampuvat hopealuoteja, ihmissusien vastatessa tuleen omilla valkosipulia tai UV-valoa hyödyntävillä ammuksillaan. Toimintakohtauksiin tekijät ovat selvästi saaneet inspiraatiota The Matrixin näyttävistä tulitaisteluista. Mielleyhtymiä vain vahvistavat vampyyrien pitkät, mustat nahkatakit. Pistoolit löytyy toki kummastakin kädestä, koska näyttäähän se coolimmalta. Kaikkea tätä esitetään usein tietenkin hidastetusti. Vaikka pyssyt onkin mukana, monsterit hyödyntävät myös ominaisia tavaramerkkejään. Vuosien saatossa ihmissudet kykenevät muuttumaan aina tahtoessaan, eikä heidän tarvitse odottaa täysikuun ilmestyvän taivaalle, ennen kuin ryhtyvät ottamaan mittaa vampyyreistä.

Tarinallisesti Varjojen valtakunta ei ole yhtä vahva kuin sen perusideat. Michael, jonka ympärillä juoni pyörii, ei ole hahmona erityisen mielenkiintoinen ja tarvittava romanssi hänen ja Selenen välillä tuntuu hieman väkinäiseltä. Hieman löyhempänäkin tarina jaksaa silti kantaa läpi kahden tunnin keston, eikä aika pääse käymään pitkäksi. Vaikkei itse juoni nappaisikaan mukaansa, on oivaa toimintamättöä mukana säännöllisin aikavälein ja elokuvan esittelemät vampyyrien ja ihmissusien maailmat kiinnostavat, vaikka silloinkin moni juttu jää vielä tässä ykkösleffassa todella pintapuoleiseksi. Filmin vahvuus löytyy vampyyrien ja ihmissusien sodan lähtökohdista ja miksi taistelu jatkuu edelleen. Muistaako kukaan enää syytä? Jotain fiksua ja merkittävää sanottavaa löytyy siitä, että todellisten sotien tapaan sivullisia uhreja ovat usein myös liipaisinta painavat sotilaat, jotka toimivat lähinnä korkeamman aseman tyyppien pelinappuloina.

Elokuvan ohjauksesta vastaa toinen idean isistä, Len Wiseman, joka oli aiemmin työskennellyt leffa-alalla avustus- ja efektipuolilla. Ensikertalaisohjaajaksi Wiseman suoriutuu ihan pätevästi hommastaan, tarjoten menevää rytinää. Idean kolmas isä Danny McBride (ei se koomikko kuitenkaan) toimii käsikirjoittajana ja vaikka McBriden teksti on hieman puutteellinen, löytyy siitä onnistumisensakin. Visuaaliselta anniltaan Varjojen valtakunta on pääasiassa toimiva ja elokuva näyttää hyvältä goottimaisen kuvastonsa kanssa. Kameratyöskentely on suurimmaksi osaksi tyylikästä ja leikkauskin on ihan sujuvaa, eikä äidy tappeluissa pelkäksi sillisalaatiksi. Lavasteet ovat näyttävät, puvut hienot ja maskeeraukset upeat. Asuin toteutetut ihmissudet ovat näyttävät ilmestykset, mutta kun asut vaihtuvat digimonstereihin, on ero liiankin selvä. Elokuvan tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä vuosia sitten ja varsinkin hahmojen sisällä sisuskalujen muutoksia esittelevät digikuvat ovat kiusallisen kökköjä. Äänimaailma rymistelee oivallisesti ja Paul Haslinger tuo kivasti lisätunnelmaa musiikeillaan.

Yhteenveto: Varjojen valtakunta on mainio fantasiatoimintaelokuva, jossa klassiset monsterit ottavat toisistaan mittaa The Matrixia kovasti lainaillen. Vampyyrien ja ihmissusien konflikti on oivallisesti rakennettu ja se tarjoaa useita päteviä toimintakohtauksia, joissa niin olentojen ominaiskyvyt kuin aseet pääsevät oikeuksiinsa. Vuosisatojen mittaisesta sodasta löytyy myös syvempää puolta, kun ryhdytään tutkimaan sen taustoja ja tosielämällekin hyvää pointtia siitä, kuinka myös sotilaat ovat usein sivullisia uhreja ja pelkkiä nappuloita, suojassa juonittelevien takapirujen kierossa pelissä. Itse Michaeliin liittyvä tarina ei ole kiinnostavimmasta päästä, mutta antaa tarpeeksi hyvät raamit hahmojen jahdille. Kahden tunnin kesto kulkee pääasiassa vauhdilla ja leffaa kelpaa katsella uudelleenkin. Näyttelijät suoriutuvat hieman vaihtelevasti rooleistaan. Kate Beckinsale vakuuttaa pääroolissa Selenenä, Michael Sheenin onnistuessa pääpahis-ihmissuden osassa. Lukuun ottamatta parhaat päivänsä vuosia sitten nähneitä digitehosteita, elokuva myös näyttää hyvältä goottimaisen kuvastonsa ja onnistuneesti maskeerattujen ja puvustettujen monstereidensa kanssa. Jos vampyyrit ja ihmissudet ovat lähellä sydäntä, kannattaa Varjojen valtakunta katsoa nyt, kun syksy lähestyy ja illat pimenevät nopeammin, oli elokuvaa nähnyt aiemmin tai ei.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Underworld, 2003, Lakeshore Entertainment, Screen Gems, Subterranean Productions UK Ltd., Underworld Produktions GmbH, Laurinfilm, Subterranean Productions LLC

Arvostelu: Resident Evil: Afterlife (2010)

RESIDENT EVIL: AFTERLIFE

Ohjaus: Paul W. S. Anderson
Pääosissa: Milla Jovovich, Ali Larter, Shawn Roberts, Wentworth Miller, Boris Kodjoe, Kim Coates, Sergio Peris-Mencheta, Kacey Clarke, Norman Yeung ja Sienna Guillory
Genre: kauhu, toiminta
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 16

Capcomin luomaan Resident Evil -videopelisarjaan (1996-) perustuva elokuva Resident Evil (2002) oli menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Resident Evil: Apocalypse (2004) ja Resident Evil: Tuho (Resident Evil: Extinction - 2007) olivat vielä isompia hittejä, joten jatko oli taas varmaa. Neljäs elokuva päätettiin kuvata 3D-tekniikalla ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2009. Resident Evil: Afterlife ilmestyi syyskuussa 2010 ja se oli todella suuri menestys, tahkoten lippuluukuilla enemmän rahaa kuin kaksi edellistä elokuvaa yhteensä. Edellisten osien tapaan kriitikot haukkuivat tämänkin leffan lyttyyn. Itse en ole koskaan pelannut Resident Evil -pelejä, mutta katsoin neljä ensimmäistä elokuvaa saman illan aikana pian sen jälkeen, kun Resident Evil: Afterlife oli julkaistu DVD:llä. Silloin pidin näkemästäni, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana näkemykseni on alkanut muuttua. Kun huomasin ensimmäisen Resident Evil -filmatisoinnin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi katsoa ja arvostella sarjan kaikki osat läpi. Viikko Resident Evil: Tuhon jälkeen katsoin Resident Evil: Afterlifen.

Alice ja hänen klooninsa hyökkäävät Tokiossa sijaitsevaan Umbrella-yhtiön päämajaan, minkä lisäksi Alicen tavoitteena on myös löytää mystinen Arcadia, jota pidetään turvapaikkana T-viruksen aiheuttaman zombimaailmanlopun selviytyjille.

Milla Jovovich nähdään jälleen kerran Alicena... vai pitäisikö sanoa Aliceina. Resident Evil: Tuhon lopussa Alice sai itselleen käyttöönsä kokonaisen armeijan Alice-klooneja, joita tämä nyt hyödyntää taistelussaan Umbrellaa vastaan. Jovovich pääsee siis olemaan useampana ruudulla ja kloonausefekti on vakuuttavasti toteutettu filmissä. Draamakohtauksissa Jovovich ei vieläkään vakuuta, mutta toiminnassa hän parantaa suoritustaan edellisiin osiin nähden. Hän onnistuu jopa paikoitellen olemaan aika päheä Alicena.

     Elokuvassa nähdään myös Shawn Roberts ilkikurisena (ja hieman koomisena) Umbrella-yhtiön johtajana Albert Weskerinä, Ali Larter edellisestä leffasta tuttuna Claire Redfieldinä, sekä Wentworth Miller, Boris Kodjoe, Kim Coates, Sergio Pehis-Mencheta, Kacey Clarke ja Norman Yeung uutena selviytyjien ryhmänä, jotka Alice kohtaa seikkailunsa varrella ja jotka ovat majoittuneet vankilaan. Näyttelijät eivät tässäkään leffassa ole kummoisia ja Robertsin lisäksi Pako-sarjasta (Prison Break - 2005-2017) tunnettu Miller on aikamoinen puupökkelö hieman ironisessa osassaan.

Resident Evil: Afterlife lähtee liikkeelle siitä, mihin Resident Evil: Tuho päättyi. Alice ja tämän kloonit hyökkäävät Umbrella-yhtiön tukikohtaan ja... Hyvät hyssykät, että elokuva muuttuukin häikäilemättömäksi The Matrixin (1999) kopioksi! Alicen nahka-asu ja asearsenaali, vastustajien puvut, pilareilla varustettu aulalokaatio, seinällä juokseminen, hidastuskuvat ja väreilevinä ilmassa lentävät luodit herättävät niin voimakkaita mielleyhtymiä Wachowskien moderniin scifitoimintaklassikkoon, että ohjaaja Paul W. S. Andersonin on turha väittää, etteikö hän tietoisesti kopioinut kyseistä filmiä. Asiaa ei yhtään auta Weskerin jäykkä olemus ja aurinkolasityyli sisätiloissakin, mistä tulee heti mieleen The Matrixin agenttihahmot. Kopioinnin hävyttömyys on jo sitä tasoa, että se teki elokuvan avauskohtauksesta entistä viihdyttävämmän, sillä Anderson ei edes yritä peitellä selviä vaikutteita. Ymmärrän kuitenkin erittäin hyvin, jos joku kokee kopioimisen todella tympäännyttäväksi ja lopettaa katselun jo avauskohtauksen aikana.

The Matrixilta varastavan alun ja todella pöljän lopputaistelun välissä on kuitenkin jopa yllättävän oiva tunti, joka pitää sujuvasti mukanaan ja tarjoaa jopa pientä jännitettä. Vankila on mainio tapahtumapaikka ja vankilan porttien ulkopuolelle kerääntynyt elävien kuolleiden lauma on vaikuttava näky kaikessa karmivuudessaan. On kiinnostavaa seurata, kuinka hahmot yrittävät keksiä pakokeinoa vankilasta, kun portteja saapuu kolkuttelemaan aikamoinen jättiläiszombi. Taistelu tätä mörökölliä vastaan on iskevä ja toimisi paremmin loppuskabailuna kuin varsinainen mäiske viimeisen vartin aikana. Jos alku olisi huomattavasti originaalimpi toteutukseltaan ja lopputaistelu ei hyppäisi hölmöyden syvimpään päätyyn, kyseessä olisi luultavasti Resident Evil -sarjan paras teos. Jo tällaisenaan kyseessä on ihan viihdyttävää kauhutoimintahömppää kaikessa keskinkertaisuudessaankin.

Paul W. S. Anderson ei ohjaajana ole kovin kummoinen, mutta on toisaalta hyvä, että hän palasi leffasarjan pariin, sillä hän tekee parempaa työtä kuin Resident Evil: Apocalypsen ja Resident Evil: Tuhon ohjaajat Alexander Witt ja Russell Mulcahy. Andersonin ohjauksessa on enemmän tyyliä... vaikkakin se tyyli muodostuu lähinnä muiden, huomattavasti lahjakkaampien elokuvantekijöiden tyylien kopioimisesta. Joka tapauksessa visuaalisesti Resident Evil: Afterlife on edeltäjiään huomattavasti laadukkaampi teos. Vaikka pitkien hidastusten käyttö huvittaa, ovat ne parempi vaihtoehto kuin sellainen silppuleikkaaminen, mitä edellisten osien toimintakohtauksissa nähtiin. Kuvat ovat tarkemmin suunniteltuja sommittelusta liikeratoihin. Lavasteet, asut ja zombimaskeeraukset ovat hienot, mutta erikoistehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä. Visuaalisen ilmeen yliampuvuutta korostaa 3D-kikkailu, mikä näin kaksiulotteisesti katsottuna on lähinnä koomista, kun katsojaa kohti lentää jatkuvasti ties mitä. Äänimaailma on visuaalisen ilmeen tavoin mahtipontinen. Sen lisäksi, että kyseessä on sarjan onnistunein teos kuviltaan, myös Tomandandyn työ musiikkien puolella on sarjan parasta.

Yhteenveto: Resident Evil: Afterlife on paria aiempaa osaa parempi elokuva, mutta silti aika keskinkertainen zombiraina. Leffan alun toimintakohtaus on niin selvää Matrix-plagiointia, että oikein naurattaa. Silti meno on ihan menevän tyylikästä ja koomisen ylidramaattiset hidastuskuvatkin ovat parempi vaihtoehto heiluvaan käsivarakuvaan ja silppuleikkaukseen verrattuna. Lopun toimintakohtaus muuttuu taas täysin älyvapaaksi sekoiluksi. Alun ja lopun välissä oleva osio vankilassa on kuitenkin yllättävän oivallinen ja taistelu jättizombia vastaan on tähän asti kenties leffasarjan parasta mättöä. Näyttelijät eivät pahemmin vakuuta rooleissaan, eikä Paul W. S. Andersonin ohjaus ole kummoista. Teknisiltä ansioiltaan leffa on aiempia laadukkaampi ja Tomandandyn musiikit jytisevät mainiosti. Resident Evil: Afterlife edustaa elokuvasarjansa kärkipäätä ensimmäisen osan kanssa, mutta eipä tässä silti voi keskinkertaista tekelettä paremmasta filmistä puhua.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Resident Evil: Afterlife, 2010, Screen Gems, Constantin Film, Davis-Films, Impact Pictures, Ontario Media Development Corporation, DMG Entertainment