Arvostelu: Resident Evil: Afterlife (2010)

RESIDENT EVIL: AFTERLIFE

Ohjaus: Paul W. S. Anderson
Pääosissa: Milla Jovovich, Ali Larter, Shawn Roberts, Wentworth Miller, Boris Kodjoe, Kim Coates, Sergio Peris-Mencheta, Kacey Clarke, Norman Yeung ja Sienna Guillory
Genre: kauhu, toiminta
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 16

Capcomin luomaan Resident Evil -videopelisarjaan (1996-) perustuva elokuva Resident Evil (2002) oli menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Resident Evil: Apocalypse (2004) ja Resident Evil: Tuho (Resident Evil: Extinction - 2007) olivat vielä isompia hittejä, joten jatko oli taas varmaa. Neljäs elokuva päätettiin kuvata 3D-tekniikalla ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2009. Resident Evil: Afterlife ilmestyi syyskuussa 2010 ja se oli todella suuri menestys, tahkoten lippuluukuilla enemmän rahaa kuin kaksi edellistä elokuvaa yhteensä. Edellisten osien tapaan kriitikot haukkuivat tämänkin leffan lyttyyn. Itse en ole koskaan pelannut Resident Evil -pelejä, mutta katsoin neljä ensimmäistä elokuvaa saman illan aikana pian sen jälkeen, kun Resident Evil: Afterlife oli julkaistu DVD:llä. Silloin pidin näkemästäni, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana näkemykseni on alkanut muuttua. Kun huomasin ensimmäisen Resident Evil -filmatisoinnin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi katsoa ja arvostella sarjan kaikki osat läpi. Viikko Resident Evil: Tuhon jälkeen katsoin Resident Evil: Afterlifen.

Alice ja hänen klooninsa hyökkäävät Tokiossa sijaitsevaan Umbrella-yhtiön päämajaan, minkä lisäksi Alicen tavoitteena on myös löytää mystinen Arcadia, jota pidetään turvapaikkana T-viruksen aiheuttaman zombimaailmanlopun selviytyjille.

Milla Jovovich nähdään jälleen kerran Alicena... vai pitäisikö sanoa Aliceina. Resident Evil: Tuhon lopussa Alice sai itselleen käyttöönsä kokonaisen armeijan Alice-klooneja, joita tämä nyt hyödyntää taistelussaan Umbrellaa vastaan. Jovovich pääsee siis olemaan useampana ruudulla ja kloonausefekti on vakuuttavasti toteutettu filmissä. Draamakohtauksissa Jovovich ei vieläkään vakuuta, mutta toiminnassa hän parantaa suoritustaan edellisiin osiin nähden. Hän onnistuu jopa paikoitellen olemaan aika päheä Alicena.

     Elokuvassa nähdään myös Shawn Roberts ilkikurisena (ja hieman koomisena) Umbrella-yhtiön johtajana Albert Weskerinä, Ali Larter edellisestä leffasta tuttuna Claire Redfieldinä, sekä Wentworth Miller, Boris Kodjoe, Kim Coates, Sergio Pehis-Mencheta, Kacey Clarke ja Norman Yeung uutena selviytyjien ryhmänä, jotka Alice kohtaa seikkailunsa varrella ja jotka ovat majoittuneet vankilaan. Näyttelijät eivät tässäkään leffassa ole kummoisia ja Robertsin lisäksi Pako-sarjasta (Prison Break - 2005-2017) tunnettu Miller on aikamoinen puupökkelö hieman ironisessa osassaan.

Resident Evil: Afterlife lähtee liikkeelle siitä, mihin Resident Evil: Tuho päättyi. Alice ja tämän kloonit hyökkäävät Umbrella-yhtiön tukikohtaan ja... Hyvät hyssykät, että elokuva muuttuukin häikäilemättömäksi The Matrixin (1999) kopioksi! Alicen nahka-asu ja asearsenaali, vastustajien puvut, pilareilla varustettu aulalokaatio, seinällä juokseminen, hidastuskuvat ja väreilevinä ilmassa lentävät luodit herättävät niin voimakkaita mielleyhtymiä Wachowskien moderniin scifitoimintaklassikkoon, että ohjaaja Paul W. S. Andersonin on turha väittää, etteikö hän tietoisesti kopioinut kyseistä filmiä. Asiaa ei yhtään auta Weskerin jäykkä olemus ja aurinkolasityyli sisätiloissakin, mistä tulee heti mieleen The Matrixin agenttihahmot. Kopioinnin hävyttömyys on jo sitä tasoa, että se teki elokuvan avauskohtauksesta entistä viihdyttävämmän, sillä Anderson ei edes yritä peitellä selviä vaikutteita. Ymmärrän kuitenkin erittäin hyvin, jos joku kokee kopioimisen todella tympäännyttäväksi ja lopettaa katselun jo avauskohtauksen aikana.

The Matrixilta varastavan alun ja todella pöljän lopputaistelun välissä on kuitenkin jopa yllättävän oiva tunti, joka pitää sujuvasti mukanaan ja tarjoaa jopa pientä jännitettä. Vankila on mainio tapahtumapaikka ja vankilan porttien ulkopuolelle kerääntynyt elävien kuolleiden lauma on vaikuttava näky kaikessa karmivuudessaan. On kiinnostavaa seurata, kuinka hahmot yrittävät keksiä pakokeinoa vankilasta, kun portteja saapuu kolkuttelemaan aikamoinen jättiläiszombi. Taistelu tätä mörökölliä vastaan on iskevä ja toimisi paremmin loppuskabailuna kuin varsinainen mäiske viimeisen vartin aikana. Jos alku olisi huomattavasti originaalimpi toteutukseltaan ja lopputaistelu ei hyppäisi hölmöyden syvimpään päätyyn, kyseessä olisi luultavasti Resident Evil -sarjan paras teos. Jo tällaisenaan kyseessä on ihan viihdyttävää kauhutoimintahömppää kaikessa keskinkertaisuudessaankin.

Paul W. S. Anderson ei ohjaajana ole kovin kummoinen, mutta on toisaalta hyvä, että hän palasi leffasarjan pariin, sillä hän tekee parempaa työtä kuin Resident Evil: Apocalypsen ja Resident Evil: Tuhon ohjaajat Alexander Witt ja Russell Mulcahy. Andersonin ohjauksessa on enemmän tyyliä... vaikkakin se tyyli muodostuu lähinnä muiden, huomattavasti lahjakkaampien elokuvantekijöiden tyylien kopioimisesta. Joka tapauksessa visuaalisesti Resident Evil: Afterlife on edeltäjiään huomattavasti laadukkaampi teos. Vaikka pitkien hidastusten käyttö huvittaa, ovat ne parempi vaihtoehto kuin sellainen silppuleikkaaminen, mitä edellisten osien toimintakohtauksissa nähtiin. Kuvat ovat tarkemmin suunniteltuja sommittelusta liikeratoihin. Lavasteet, asut ja zombimaskeeraukset ovat hienot, mutta erikoistehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä. Visuaalisen ilmeen yliampuvuutta korostaa 3D-kikkailu, mikä näin kaksiulotteisesti katsottuna on lähinnä koomista, kun katsojaa kohti lentää jatkuvasti ties mitä. Äänimaailma on visuaalisen ilmeen tavoin mahtipontinen. Sen lisäksi, että kyseessä on sarjan onnistunein teos kuviltaan, myös Tomandandyn työ musiikkien puolella on sarjan parasta.

Yhteenveto: Resident Evil: Afterlife on paria aiempaa osaa parempi elokuva, mutta silti aika keskinkertainen zombiraina. Leffan alun toimintakohtaus on niin selvää Matrix-plagiointia, että oikein naurattaa. Silti meno on ihan menevän tyylikästä ja koomisen ylidramaattiset hidastuskuvatkin ovat parempi vaihtoehto heiluvaan käsivarakuvaan ja silppuleikkaukseen verrattuna. Lopun toimintakohtaus muuttuu taas täysin älyvapaaksi sekoiluksi. Alun ja lopun välissä oleva osio vankilassa on kuitenkin yllättävän oivallinen ja taistelu jättizombia vastaan on tähän asti kenties leffasarjan parasta mättöä. Näyttelijät eivät pahemmin vakuuta rooleissaan, eikä Paul W. S. Andersonin ohjaus ole kummoista. Teknisiltä ansioiltaan leffa on aiempia laadukkaampi ja Tomandandyn musiikit jytisevät mainiosti. Resident Evil: Afterlife edustaa elokuvasarjansa kärkipäätä ensimmäisen osan kanssa, mutta eipä tässä silti voi keskinkertaista tekelettä paremmasta filmistä puhua.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Resident Evil: Afterlife, 2010, Screen Gems, Constantin Film, Davis-Films, Impact Pictures, Ontario Media Development Corporation, DMG Entertainment