Arvostelu: Riddickin aikakirja (The Chronicles of Riddick - 2004)

RIDDICKIN AIKAKIRJA

THE CHRONICLES OF RIDDICK

Ohjaus: David Twohy
Pääosissa: Vin Diesel, Alexa Davalos, Colm Feore, Thandie Newton, Karl Urban, Judi Dench, Keith David, Linus Roache, Nick Chinlund, Yorick van Wageningen, Kim Hawthorne ja Alexis Llewellyn
Genre: scifi, toiminta, seikkailu
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 16

David Twohyn ohjaama scifikauhuelokuva Pimeän uhka (Pitch Black - 2000) ei ollut mikään erityisen iso menestys lippuluukuilla, mutta sen DVD-tuotot olivat niin isot, että Universal-yhtiö kysyi Twohylta jatko-osaa. Twohy kirjoitti jopa kolme eri tarinaa, jotka hän esitti Universalille, jotka valitsivat niistä mieleisimmän. Alunperin Twohyn ei ollut tarkoitus ohjata jatkoa ja uudeksi ohjaajaksi pohdittiin mm. Peter Jacksonia ja Guillermo del Toroa, mutta lopulta Twohy otettiin takaisin ja kuvaukset alkoivat. Riddickin aikakirjaksi nimetty jatko-osa sai ensi-iltansa kesällä 2004, mutta se oli valitettavasti kriitikoiden lyttäämä taloudellinen floppi; leffa sai hädintuskin budjettiaan takaisin. Itse näin Riddickin aikakirjan hyvin nopeasti Pimeän uhkan jälkeen ja olin todella pettynyt siihen, sillä mielestäni jatko-osa oli liian erilainen. Nyt kun huomasin, että Pimeän uhka täytti 20 vuotta, päätin katsoa ja arvostella koko Riddick-trilogian. Katsoinkin Riddickin aikakirjan uudestaan muutama viikko Pimeän uhkan jälkeen.

Planeetta Helion Yksi on joutumassa pahojen nekromangien ja heidän johtajansa, Marsalkan käsiin. Vain etsintäkuulutettu huippuvaarallinen rikollinen Riddick voi päihittää Marsalkan ja tämän armeijan.

Tämän elokuvan ilmestymisen aikoihin Vin Diesel oli epätoivoisesti hittileffan tarpeessa. Hän palaisi Fast & Furious -sarjaan (2001-) vasta muutaman vuoden päästä, eikä hän lähtenyt mukaan xXx 2: The Next Leveliin (xXx: State of the Union - 2005). Riddickin hahmosta Diesel oli selvästi innoissaan, sillä sellaisella vimmalla hän palaa rooliinsa avaruuden lainsuojattomana. Dieselin äijähenki pitää katsojan mielenkiintoa ihan hyvin yllä, etenkin kun leffa perehtyy kunnolla Riddickin historiaan, mikä vielä Pimeän uhkassa jätettiin jonkinlaiseksi mysteeriksi... ehkä parempi niin. Diesel on toistamiseen uskottava huipputehokkaan tappajan roolissa ja katsojalle leviää hymy huulille, kun vastuksen kätyrit luikkivat pakoon, kun näkevät, että heidän pomonsa on kohdannut jonkun pätevämmän.
     Muutkin edellisestä elokuvasta selvinneet hahmot tekevät paluun. Poikaa esittänyt tyttö Jack (roolissa tällä kertaa Alexa Davalos) on kasvanut nuoreksi naiseksi ja yrittää seurata idolinsa Riddickin jalanjäljissä, kun taas uskovainen Imaami (Keith David) on perustanut perheen Helion Yhdellä Lajjun-vaimonsa (Kim Hawthorne) kanssa. On kiinnostavaa nähdä, mille teille hahmot ovat lähteneet kauhistuttavan kokemuksensa jälkeen ja kuinka se on vaikuttanut heihin. Jackin kasvu on ymmärrettävä ja Davalos vakuuttaa kovan mimmin roolissa. David on edelleen mainio hienostuneena Imaamina.

Pahana (ja samalla aivan käsittämättömän tylsänä ja mitäänsanomattomana) nekromangien johtajana Marsalkkana nähdään Colm Feore. Kyseessä on niin laimea pahis, ettei hän onnistu luomaan minkäänlaista uhkaa. Saapuessaan Helion Yhdelle Marsalkka muistuttaakin enemmän uhoavaa koulukiusaajaa kuin pelottavaa maailmanvalloittajaa. Feore on vieläpä todella puinen ja kehno roolissaan. Harmillisesti kehnoiksi jäävät myös hänen kätyrinsä, soturi Vaako (Karl Urban) ja lady Vaako (Thandie Newton), sekä saarnaava Puhdistaja (Linus Roache). Hahmot ovat hieman mielenkiintoisempia kuin heidän pomonsa ja heidän näyttelijänsä parempia, mutta eipä katsojaa kiinnosta Riddickin tämänkertaiset vastustajat pätkääkään. Jopa ensimmäisen osan digiörkeissä oli enemmän persoonaa kuin näissä tyypeissä.
     Lisäksi leffassa nähdään myös mm. Nick Chinlund Riddickiä jahtaavana palkkionmetsästäjänä, sekä poloinen Judi Dench elementaali-Aereonina. Dench on jälkikäteen tunnustanut, ettei oikein ollut perillä, mistä koko filmissä on kyse ja sen kyllä huomaa. Filmin lahjakkaimman näyttelijän taidot valuvat täysin hukkaan.

Kuten alussa mainitsin, Riddickin aikakirja on todella erilainen elokuva kuin edeltäjänsä. Siinä, missä Pimeän uhka oli Alien - kahdeksas matkustaja -klassikkoa (Alien - 1978) muistuttava scifikauhuleffa avaruushirviöidensä, yhden lokaationsa ja tiiviin tunnelmansa kanssa, Riddickin aikakirja on enemmänkin scifitoimintaseikkailu, mikä tuo mieleen lähinnä samoihin aikoihin ilmestyneen Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) esiosatrilogian. Voisikin siis sanoa, että elokuva muistuttaa enemmän Tähtien sota: Episodi I - Pimeää uhkaa (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) kuin Pimeän uhkaa! Ja kuten arvata saattaa, se ei ole kovin hyvä merkki. Kyseessä on hieman sekava avaruusseikkailu, mikä yrittää laajentaa sarjan maailmaa huomattavasti, mutta samalla unohtaa, mikä teki alkuperäisestä filmistä niin viehättävän. Riddick on edelleen päheä antisankarihahmo, mutta kaikki hänen ympärillään on tällä kertaa aika unohdettavaa ja mitäänsanomatonta. Nekromangit eivät ole koskaan uhkaavia vastuksia, eikä leffan tunnelmakaan nappaa mukaansa.

Kun pahikset eivät vakuuta, tarina ei imaise mukaansa, eikä tunnelmakaan oikein tiedä, mitä se on olevinaan, on Riddickin aikakirja jokseenkin pitkäveteistä seurattavaa. Siinä nähdään useita toimintakohtauksia, mutta lähes yksikään niistä ei vakuuta tai innosta. Jännitystä on turha etsiä. Ainoastaan vankilaplaneetta Krematorialla löydetään kunnon Riddick-henki ja noin pariksi kymmeneksi minuutiksi katsojan kiinnostus herätetään. Joka kerta, kun sieltä leikataan nekromangeihin, alkavat silmät painua kiinni. Leffasta löytyy joitain toimivia puolia, kuten Riddickin ja Jackin välinen... no, ei nyt ihan "isä-tytär-suhde", mutta jotain siihen suuntaan. Kokonaisuudessaan elokuva on kuitenkin heikko ja laimea tekele. Hassua on, että vaikka filmi on selvästi isommalla rahalla tehty, se näyttää halvemmalta kuin edeltäjänsä - aivan kuin suoraan DVD:lle tehdyltä.

Ohjaaja-käsikirjoittaja David Twohy ei siis tee kovin kummoista työtä tällä kertaa. Hän ei rakenna kunnon tunnelmaa, eikä ole saanut aikaiseksi erityisen mielenkiintoista kertomusta. Twohy tosin kirjoitti kolme käsikirjoitusta, mitkä hän antoi Universalille, joten kenties pitäisikin syyttää Universalia, että he valitsivat juuri tämän niistä kolmesta. Riddickin aikakirjaa ei ole edes kuvattu kaksisesti. Vaikka mukana on joitain tyylikkäitä otoksia, on mukana paljon heiluvaa kameratyöskentelyä, sekä ärsyttävän vinoja kuvia, jotka tuovat mieleen yhden kaikkien aikojen surkeimman scifirainan, Taistelukenttä Maan (Battlefield Earth - 2000). Toimintakohtauksissa leikkaus on liian nopeatempoista ja muuten liian hidasta. Efektit eivät ole kestäneet aikaa ja etenkin todella selkeät digiympäristöt tuovat mieleen Tähtien sota -esiosat. Sentään lavasteet ja asut ovat kelvolliset - lukuunottamatta Marsalkan naurettavan typerää kypärää. Ääniefektitkin ovat oivalliset, mutta säveltäjä Graeme Revell ei tällä kertaa onnistu muussa kuin ensimmäisen osan musiikkien kierrättämisessä parissa kohtaa.

Elokuvasta on olemassa vartin pidempi Director's Cut, mikä sisältää pidennettyjä ja kokonaan uusia kohtauksia. Esimerkiksi Jack esitellään pidennetyssä versiossa jo aiemmin ja Vaakon pariskunnan keskustelut ovat pidempiä. Lisäksi Director's Cut sisältää kiroilua ja hieman verta, jotta ikärajaa saatiin nostettua. Itse katsoin elokuvan pidennetyn version.

Yhteenveto: Riddickin aikakirja on laimea scifiseikkailu, mikä kadottaa lähes kaiken, mikä teki Pimeän uhkasta niin mainion teoksen. Lähes ainoastaan päähenkilö Riddick toimii ja Vin Diesel palaakin rooliin suurella antaumuksella. Itse tarina on hieman sekava ja se kerrotaan kömpelösti. Tapahtumat eivät ole kovinkaan mielenkiintoisia, sillä tämänkertainen uhka on niin mitäänsanomaton. Pöljällä kypärällä varustettu Marsalkka on surkea pahis, eikä häntä esittävä Colm Feore onnistu luomaan jännitettä. Elokuva käy paikoitellen pitkäveteisyyden puolella, mutta mukaan mahtuu sentään joitain viihdyttäviä toimintakohtauksia. Visuaalisesti filmi ei ole kummoinen ja se näyttää jopa halvemmalta kuin Pimeän uhka, vaikka onkin isommalla rahalla tehty. Elokuva tuo herkästi mieleen Tähtien sota -saagan esiosatrilogiat, sekä vinojen kuviensa puolesta Taistelukenttä Maan, eikä kumpikaan ole hyvä merkki. Lopputuloksena on heikko scifiraina, mikä saa harmittelemaan Riddick-sarjan kadotettua potentiaalia. Jos innostuit Pimeän uhkasta, ei tältä kannata odottaa paljoa. Jos tämän loppuratkaisu ei liittyisi vahvasti sarjan kolmanteen osaan, Riddickiin (2013), suosittelisin vain skippaamaan tämän ja siirtymään suoraan kolmosleffaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Chronicles of Riddick, 2004, Universal Pictures, Radar Pictures, One Race Productions, Primal Foe Productions

Arvostelu: M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 (Mission: Impossible II - 2000)

M:I-2 VAARALLINEN TEHTÄVÄ 2

MISSION: IMPOSSIBLE II

Ohjaus: John Woo
Pääosissa: Tom Cruise, Thandie Newton, Dougray Scott, Ving Rhames, John Polson, Richard Roxburgh, Brendan Gleeson, Anthony Hopkins ja Radé Sherbedgia
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 16

Vuodesta 1966 vuoteen 1973 pyörineen Mission: Impossible -televisiosarjan pohjalta suunniteltiin kauan tehdä elokuva. Monen vuoden jälkeen projekti vihdoin onnistui ja Tom Cruisen tähdittämä Vaarallinen tehtävä (Mission: Impossible - 1996) ilmestyi teattereihin. Elokuva ei ollut kriitikoiden ja sarjan fanien mieleen, mutta se tienasi niin paljon rahaa, että jatko-osa oli tietysti nopeasti tekeillä. Cruise pysyi pääosassa, mutta ohjausvastuu vaihtui Brian De Palmalta John Woolle. Mission: Impossible II, eli suomeksi M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 ilmestyi keväällä 2000 ja se oli ilmestymisvuotensa menestynein elokuva. Se sai kuitenkin vielä heikomman vastaanoton kriitikoilta kuin edeltäjänsä ja se on monien mielestä sarjan kehnoin osa. Itse näin elokuvan hieman sen jälkeen, kun olin katsonut ensimmäisen osan ja vaikka pidin siitä, että leffa on toiminnallisempi, ei sekään silti kunnolla iskenut minuun ja olen katsonut sen vain kerran uudestaan, mutta siitäkin on jo vuosia. Kuitenkin nyt kun Mission: Impossible -sarja on saamassa jälleen jatkoa elokuvalla Mission: Impossible - Fallout (2018), päätin arvostella sarjan aiemmat osat, jolloin oli aika katsoa M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 uudestaan. Katsoinkin sen heti seuraavana iltana, kun olin katsonut ensimmäisen osan ja olin jopa hieman innoissani, kun viime katselukerrasta oli kulunut niin paljon aikaa ja toivoin, että edeltäjän tavoin leffa olisi mielestäni nykyään parempi.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Vaarallinen tehtävä!

IMF-agentti Ethan Huntin täytyy uuden tiiminsä kanssa etsiä rikolliseksi kääntynyt ex-agentti Sean Ambrose, jolla on hallussa erittäin vaarallinen Chimera-virus, jolla hän voisi tappaa miljoonia ihmisiä.

Tom Cruisen roolisuoritus Ethan Huntina on tasokkaampi kuin edellisessä osassa, mutta hahmoa on muutettu voimakkaasti. Sama älykäs Ethan, joka keksii nerokkaita tapoja onnistua tehtävissä, on yhä olemassa, mutta leffassa nähdään myös James Bondin kaltainen naistenmies, sekä kahdella pistoolilla samanaikaisesti räiskivä toimintasankari, mitkä eivät sovi hahmoon. Toimintakohtauksissa Ethan tuntuu täysin erilaiselta kuin muuten leffan aikana, mikä on aika häiritsevää. Cruise on kuitenkin mainio ja osoittaa taas kerran kuuluvansa päärooliin. Hän myös näyttää olevansa oikeasti kova äijä, sillä alun kohtauksessa, jossa Ethan kiipeilee kalliolla ilman köyttä, Cruise teki stuntin itse! Toinen, mistä täytyy nostaa Cruiselle hattua, on lopun kuva, jossa veitsi pysähtyy vain sentin päässä hänen silmästään. Veitsi ei nimittäin ole digitaalisesti toteutettu, vaan ihan aito oikea veitsi pysäytettiin juuri ennen kuin se osui Cruisea silmään!
     Elokuvan naistähti on varas Nyah Nordoff-Hill, jota näyttelee Thandie Newton. Alkupäässä Nyah on todella oivallinen hahmo ja on hauska nähdä, kuinka salainen agentti Hunt joutuu liittoutumaan varkaan kanssa, mutta valitettavasti tarinan kulkiessa eteenpäin, hahmo jää yhä vain enemmän muiden varjoon, jolloin hän on lopulta vain avuton neito hädässä, eikä loistavasta varkaasta ole mitään jäljellä, mikä on tylsän harmillista. Newton on kuitenkin kelpo valinta rooliin.
     Ethanin ja Nyahin lisäksi tiimiin kuuluvat edellisestä osasta tuttu hakkeri Luther (Ving Rhames) ja uusi hahmo Billy (John Polson). Rhamesin rennon mahtava persoona tulee jälleen hienosti esille ja on todella hienoa nähdä Lutherin paluu, mutta pilotti Billy on vain komediallinen kevennys. Valitettavasti Billy ei edes ole kovin hauska, vaan jää laimeaksi hahmoksi, eikä Polson ole kovin kummoinen roolissaan.
     Filmin pahista, eli Sean Ambrosea esittää Dougray Scott. Harmillisesti sekä hahmo että hänen esittäjänsä ovat kehnoja. Sean on nimittäin niitä pahiksia, jotka ovat pahoja pahuuden vuoksi, eikä hänelle anneta tarpeeksi hyvää taustatarinaa, jotta hän olisi mielenkiintoinen tapaus. Tilannetta ei auta se, että Dougray Scott on tönkkö roolissaan. Ainoa, mikä Seanista tekee tavallisista tusinakonnista poikkeavan, on se, miten kiimainen hän on naisten lähettyvillä. Mikään raiskaaja hän ei ole, mutta piirre tuo kummallisen lisäyksen muuten mitäänsanomattomaan hahmoon.
     Leffassa nähdään myös Richard Roxburgh Seanin kätyrinä, Brendan Gleeson lääkeyhtiö Biocyten johtajana, Radé Sherbedgia Chimera-viruksen luoneena tohtori Nekhorvichina ja Anthony "Hannibal" Hopkins Impossible Mission Forcen johtajana.

Toisin kuin edellinen elokuva, M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 herättää katsojan mielenkiinnon nopeammin ja juonikin kuulostaa kiinnostavammalta. Tällä kertaa olisi tiedossa kunnon tehtävä, eikä Ethan olisi karkuteillä omalta työpaikaltaan. Äärimmäisen vaarallinen virus kuulostaa myös jännittävältä ja panokset on heti alussa nostettu korkealle, jolloin katsojana haluaa tietää, miten homma voi ratketa? Valitettavasti siinä kohtaa, kun Ethan kohtaa Nyahin, muuttaa elokuva tunnelmansa täysin. Yhtäkkiä leffa muistuttaa outoa romanttista draamaa ja voi helposti miettiä, onko tämä enää sama elokuva? Sen jälkeen elokuva alkaa muutenkin kadottaa otettaan katsojasta ja rytmi alkaa hidastella, mikä on kummallista, ottaen huomioon kuinka pikaisesti Ethanin ja Nyahin välille syntyi romanssi. Leffan edetessä tarina alkaa keskittyä enemmän Nyahiin ja Ethan tuntuu sivuhenkilöltä.

Onneksi tätä ja edellistä elokuvaa yhdistää se, että noin puolen välin kohdalla täytyy tunkeutua johonkin huippuvartioituun paikkaan, jolloin jännitystaso nousee ja katsojaa alkaa taas kiinnostaa näkemänsä. Ethan nähdään jälleen roikkumassa köyden varassa ja hiljaisuutta käytetään tälläkin kertaa hyödyksi. Puolen välin jälkeen tunnelma vaihtuu taas kerran, tällä kertaa paljon toiminnallisemmaksi ja sellaisena se pysyy loppuun asti. M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2:n toinen puolisko onkin täynnä toimintaa. Välillä ammuskellaan, välillä mätkitään turpaan ja välillä hahmot ajavat moottoripyörillä toisiaan takaa. Toinen puolisko on selvästi tasokkaampi ja viihdyttävämpi kuin ensimmäinen, mutta silti siitä tuntuu puuttuvan jotain. Koko teoksesta tuntuu uupuvan jonkinlainen "sielu", jolloin se tuntuu suurimmaksi osaksi ontolta, eivätkä tapahtumat vaikuta katsojaan. Erittäin vaarallinen viruskin muuttuu tylsäksi, kun sille ei luoda tarpeeksi jännitettä. Kekseliäitä tai nerokkaita oivalluksia ei ole luvassa, vaan kokonaisuus on vain ihan kiva, eikä mitään sen enempää.

Sarjan ohjaus on tosiaan vaihtunut John Woolle, joka ei ole oikein tiennyt, mitä tehdä leffan kanssa. Vaikken olekaan tutustunut Woon muuhun tuotantoon, näkyy hänen tyylinsä selvästi kaksintaistelukohtauksissa, joissa on mukana vaikutteita itämaisista kamppailulajeista. Hän on myös tunkenut pakolliset kyyhkysensä lentämään hidastettuina loppuhuipennuksessa. Woo ei harmillisesti ole saanut tyylejään yhdistymään elokuvaan ja monet kikkailut tuntuvat vain kummallisilta. Robert Townen käsikirjoituskaan ei ole mitä parhain ja mukana on hölmöltä kuulostavaa dialogia. Kuvaus on ihan sujuvaa, mutta leikkaus on välillä tönkköä, varsinkin toimintakohdissa, joissa sama juttu pitää näyttää monesta eri kuvakulmasta. Huonointa teknisessä toteutuksessa on kuitenkin musiikki. Tai no, ei se sinänsä huonoa ole. Leffan musiikit on säveltänyt suosikkini, eli Hans Zimmer, joka on saanut aikaiseksi eeppistä toimintatunnelmointia, romanttista kitarannäppäilyä ja hienoa kuoroa, mutta ne eivät sovi leffaan ollenkaan. Musiikillisesti kaikki tunnelmat ovat jotain liikaa sopiakseen elokuvan eri kohtauksiin ja jossain kohtaa se alkaa todella häiritä kokemusta. Sävellykset toimisivat paljon paremmin esimerkiksi Gladiaattoriin (Gladiator - 2000), joka ilmestyi samana vuonna ja johon Zimmer sävelsi musiikit. Ehkä kyseinen teos olikin liian vahvasti hänen mielessään tätä filmiä säveltäessään. Tuttu Mission: Impossiblen tunnusmusiikki on tietty mukana, mutta sitä on muokattu paljon rockimmaksi. Tarkoituksena oli varmasti tehdä siitä energisempi ja räjähtävämpi, mutta se vain menettää alkuperäisen tunnarin hienouden.

Yhteenveto: M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 on paikoitellen viihdyttävä, mutta pääasiassa aika lattea toimintaelokuva. Leffa lähtee toimivammin liikkeelle kuin edeltäjänsä ja siinä on mielenkiintoisempi idea, mutta taso heikkenee, kun Ethanin ja Nyahin välille syntyy romanssia. Nyah on myös kiinnostava, mutta hänen hahmoaan ei ole hyödynnetty kovin hyvin. Ethan taas on muuttunut todella erilaiseksi hahmoksi kuin millaisena hänet nähtiin aiemmin. Cruise on silti mainio pääosassa. Dougray Scott on sen sijaan kehno pahis. Puolessa välissä filmi muuttuu paremmaksi, muttei silti tarjoa mitään ihmeellistä. John Woon tyylit eivät istu elokuvaan lainkaan ja ne jopa heikentävät leffan tasoa. Jopa mestarillisen Hans Zimmerin sävellykset tuntuvat lähes koko ajan kummallisilta ratkaisuilta. Tekninen toteutus on muuten ihan sujuvaa. M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 on erittäin epätasapainoinen teos, mutta kyllä se kannattaa katsoa, jos sarjasta on kiinnostunut tai jos pitää toimintaelokuvista, sillä tämän jälkeen sarja tosiaan lähtee liikkeelle!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.9.2017 - Muokattu 19.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Mission: Impossible 2, 2000, Paramount Pictures, Cruise/Wagner Productions, Munich Film Partners & Company (MFP), MI2 Productions

Arvostelu: Solo: A Star Wars Story (2018)

SOLO: A STAR WARS STORY

Ohjaus: Ron Howard
Pääosissa: Alden Ehrenreich, Joonas Suotamo, Woody Harrelson, Emilia Clarke, Donald Glover, Paul Bettany, Phoebe Waller-Bridge, Thandie Newton, Jon Favreau ja Linda Hunt
Genre: scifi, seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 12

Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...

George Lucasin luoma Star Wars on kenties maailman tunnetuin elokuvasarja. Aluksi sitä ilmestyi kolmen leffan verran vuosina 1977 (Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo - Star Wars: Episode IV - A New Hope), 1980 (Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaisku - Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back) ja 1983 (Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluu - Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi), minkä jälkeen Lucas palasi jatkamaan sarjaa esiosatrilogialla vuosina 1999 (Tähtien sota: Episodi I - Pimeä uhka - Star Wars: Episode I - The Phantom Menace), 2002 (Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäys - Star Wars: Episode II - Attack of the Clones) ja 2005 (Tähtien sota: Episodi III - Sithin kosto - Star Wars: Episode III - Revenge of the Sith). Vielä 2005 puhuttiin siitä, että elokuvien puolella sarja olisi päättynyt, mutta kun Lucas myi Lucasfilm-yhtiönsä Walt Disney -yhtiölle, ilmoitettiin että uusia Star Wars -filmejä olisi tulossa. Sen lisäksi, että Disney päätti jatkaa sarjaa uudella trilogialla, yhtiö ilmoitti myös tekevänsä lisäosaleffoja, joista ensimmäisenä ilmestyi Rogue One: A Star Wars Story (2016). Sen jälkeen paljastettiin, että yhtiöllä oli tekeillä elokuva yhdestä Star Warsin suosituimmasta hahmosta, Han Solosta, mikä herätti hyvin ristiriitaisia reaktioita. Jotkut alkoivat innolla odottamaan filmiä sankarinsa nuoruusvuosista, kun taas jotkut pohtivat, onko tämä jo liian näkyvää rahastusta. Itse kuulun harmillisesti niihin jälkimmäisiin. Kun kuulin elokuvasta, en ollut kovin yllättynyt, mutten myöskään innostunut millään lailla. Pientäkin intoa on latistanut se, kuinka paljon ongelmia ilmeni leffan kuvauksissa. Sen alkuperäinen ohjaajakaksikko Phil Lord ja Christopher Miller erotettiin, kun he olivat ehtineet kuvaamaan jo viikkoja. Uudeksi ohjaajaksi valittiin Ron Howard, joka joutui kuvaamaan paljon uudestaan. Tämän lisäksi liikkui huhuja, ettei Lucasfilm olisi tyytyväinen Han Solon näyttelijän, Alden Ehrenreichin suoritukseen, joten hänelle olisi pestattu valmentaja kuvauksiin. Vaikka leffaa kuvattiin vähän väliä uudestaan ja siinä oli hyvin paljon ongelmia, Lucasfilm piti kiinni toukokuun ensi-illasta, mikä sai minut pelkäämään, että lopputuloksena olisi kiirehditty ja kehno tekele. Meninkin hyvin varautuneena katsomaan Solo: A Star Wars Storyn sen lehdistönäytökseen, toivoen, että lopputulos onnistuisikin kaikesta huolimatta yllättämään.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää hieman SPOILEREITA koskien saagan aiemmin ilmestyneitä osia Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo ja Rogue One: A Star Wars Story!

Nuori Han Solo ja hänen uusi ystävänsä Chewbacca päätyvät mukaan galaksin pahamaineisten gangstereiden bisneksiin.

En varmuudella tiedä, onko totta, että Alden Ehrenreichille olisi palkattu näyttelijävalmentaja kuvauksiin, muttei sillä mielestäni ole loppujen lopuksi mitään väliä, sillä joka tapauksessa Ehrenreich suoriutuu työstään kunnialla. Aluksi itselleni tuotti vaikeuksia se, että jotakuta muuta kuin Harrison Fordia kutsutaan Han Soloksi, mutta hyvin nopeasti hyväksyin Ehrenreichin version hahmosta. Ehrenreich on selkeästi tutkinut Fordin eleitä Hanina ja onnistunut imitoimaan niitä, jolloin hahmo todella tuntuu nuorelta versiolta vanhasta tutusta Solosta. Homma ei kuitenkaan muutu pelkäksi kopioimiseksi, vaan Ehrenreich onnistuu tuomaan mukaan myös oman lisäyksensä. Nuori Han Solo on tietty energisempi ja innokkaampi kuin alkuperäisen trilogian versio. Hahmo on paljon optimistisempi, sillä hän ei ole vielä ehtinyt näkemään galaksia kunnolla.
     Ja mitäpä olisi Han Solo ilman hänen uskollista karvatoveriaan Chewbaccaa? Star Wars: The Force Awakensissa (2015) ja Star Wars: The Last Jedissä (2017) hahmoa esittänyt Joonas Suotamo palaa kolmatta kertaa rooliin, ja on hienoa nähdä, kuinka paljon ruutuaikaa hahmo saa. Hanin tavoin myös Chewbacca on nuorempana hieman erilainen kuin millaisena hänet on totuttu näkemään. Tai no, nuorempana ja nuorempana. Kuten jo trailereista kävi selville, Chewbaccalla on ikää ainakin yli 200 vuotta, joten kovin nuoresta wookieesta ei ole kyse. Suotamo on selvästi jo täysin kotonaan karvapuvussa ja toivon, että hän saa jatkaa roolia vielä pitkään. Pääsin muuten haastattelemaan Suotamoa toukokuun alussa; haastattelun voi löytää tästä.
     Elokuvassa esiintyy myös alkuperäisestä trilogiasta tuttu Lando Calrissian, tällä kertaa laulaja Donald Gloverin tulkitsemana. Myös Glover onnistuu ottamaan vaikutteita alkuperäisestä näyttelijästä, Billy Dee Williamsista, ja tuomaan mukaan jotain uutta. Lando on omahyväinen ja hyvin itseensä luottava rento heppu. Toveriksi Landolle on luotu uusi droidihahmo L3-37 (Phoebe Waller-Bridge). Uusissa Star Wars -leffoissa on mielestäni onnistuttu erinomaisesti etenkin droidihahmojen kanssa. Rogue Onen K-2SO oli hauskan sarkastinen ja The Force Awakensin BB-8 on mitä suloisin tapaus. Olinkin siis järkyttynyt, kuinka pahasti L3-37:n kohdalla on epäonnistuttu. Hahmolle on luotu persoonaa sillä, että hänen mielestään droidit ovat kuin orjia ja hän haluaa vapauttaa droidit ja synnyttää vastarinnan. Aluksi tämä on hauskan kekseliäs idea, mutta hyvin nopeasti se muuttuu todella saarnaavaksi, etenkin kun hahmosta ei löydy mitään muita puolia.

Onneksi muut uudet hahmot ovat paljon paremmin kirjoitettuja, vaikkeivät varmasti tule nousemaan yhtä suosituiksi kuin edes Star Warsin vähemmän klassiset henkilöt. Woody Harrelson on oiva valinta Tobias Beckett -rikolliseksi, joka antaa Hanille tärkeitä oppeja. Harmillisesti Beckettin rikollisryhmään kuuluvat Val-vaimo (Thandie Newton) ja nelikätinen Rio-olio (Jon Favreau) jäävät aika unohdettaviksi. Game of Thrones -sarjasta (2011-) tutun Emilia Clarken kulmakarvat eivät liiku yhtä villisti kuin yleensä, eikä hänen Qi'ra-hahmonsa erityisemmin mitään tarjoakaan. Parissa kohtaa Clarke pääsee onneksi mukaan toimintaan ja osoittaa, ettei Qi'ralle kannata ryttyillä. Paul Bettany nähdään gangsteripomo Dryden Vosina, jolle Beckett työskentelee. Alunperin rooliin oli valittu Michael K. Williams, mutta kun hän ei päässyt uusintakuvauksiin, hänet korvattiin Bettanylla. Korvaus on mainio ja Bettany toimii osassaan, vaikka Drydenin ruutuaika jää harmillisen pieneksi. Mukana saattaa myös olla tuttuja naamoja aiemmista elokuvista...

Ottaen huomioon, millaisia vaikeuksia Solo: A Star Wars Storyn kuvauksissa oli, monet olivat jo täysin valmiita totaaliseen katastrofiin. Olenkin siis äärimmäisen yllättynyt, kuinka onnistunut lopputulos on. Kyseessä ei todellakaan ole Star Wars -saagan parhaimmistoa, mutta heikompien tekijöiden kanssa tämä olisi voinut olla paljon huonompi. Filmi nappasi minut heti mukaansa vauhdikkaan alkunsa ansiosta ja hyvin nopeasti pystyin sanomaan, että Solo tulee olemaan selkeästi parempi Star Wars Story kuin aiempi Rogue One. Filmin aikana myös nähdään yksi todella näyttävä sotakohtaus, joka oli minun mielestäni sitä, mitä Rogue Onen olisi pitänyt olla. Se tuntui oikeasti karulta sodalta, millaista ei ole aiemmin Star Warseissa nähty. Tämä on kuitenkin vain yksi kohtaus ja muu leffa onkin sitten hyvin erilaista. Kyseessä on paljon pienimuotoisempi tarina kuin yleensä kaukaisessa galaksissa ja pidin erittäin paljon siitä, ettei koko universumin kohtalo ole vaakalaudalla, vaan elokuva kertoo galaksin alamaailmasta ja sen rikollisista. Imperiumi osoittaa olemassaolonsa muutamassa kohtaa, mutta pääasiassa leffa keskittyy muihin asioihin. Ja hyvä niin, sillä siten elokuvakokemus tuntui oudonkin raikkaalta. Solosta löytyy sitä vanhaa tuttua, mutta samalla se tarjoaa ennennäkemättömiäkin juttuja ja osoittaa, että Lucasfilmillä todella on tarinoita kerrottavanaan.

Elokuvan juoni ei valitettavasti ole mitä mielenkiintoisin, mutta paikat ja tapahtumat, minne juoni hahmoja vie, ovat niin kiehtovia, että filmi todella vie mukanaan. Leffa kulkee nopealla temmolla eteenpäin, muttei kuitenkaan kiirehdi, jolloin se onnistuu viihdyttämään läpi kestonsa. Toimintakohtaukset ovat tyylikkäitä ja takaa-ajot jännittäviä. Myös rauhalliset kohtaukset, joissa hahmoja syvennetään, ovat kiinnostavia. Hahmotkin ovat tässä Star Wars Storyssa mielenkiintoisempia Rogue Oneen verrattuna, mikä saa katsojan paremmin syventymään seikkailuun. He eivät ole persoonattomia ja heillä tuntuu olevan oikea tarkoituksensa. Lucasfilm on selvästi ottanut opikseen Rogue Onesta, eikä tällä kertaa vain hylkää uusia hahmojaan leffan lopuksi. Alden Ehrenreich vahingossa jo paljastikin haastattelussa, että hän on kirjoittanut kolmen elokuvan sopimuksen ja kuten tästä oli pääteltävissä, Solon tarina jää kesken. Ja kun ottaa huomioon, kuinka energisen, mukaansatempaavan, jännittävän, jokseenkin hauskan ja oikeasti yllättävän elokuvan tekijät saivat ongelmista huolimatta aikaiseksi, minulla ei ole mitään sitä vastaan, että jatkoa on tulossa.

Ennen Solon näkemistä ajattelin, ettei hahmon sooloelokuvaa (heh heh) oikeastaan tarvita, sillä Han on niin mysteerinen heppu Tähtien sota: Episodi IV - Uudessa toivossa, ettei hänen taustojaan tarvitse selittää. Kuitenkin mitä pidemmälle elokuva kulki, sitä enemmän minua alkoi kiinnostaa Hanin menneisyys. Pidin tavasta, miten hän päätyy rikollisille poluille ja kaikkein eniten pidin siitä, miten Han tapaa Chewbaccan. Ensikohtaaminen on aivan mahtavasti ja todella kunnioittavasti kirjoitettu. Kaksikon ystävyyden muodostuminen onkin filmin parasta antia, sillä se on saatu tuntumaan aidolta. Pidin myös Hanin ja Landon ensikohtaamisesta, sekä siitä, miten peli Millennium Falcon -aluksen kohtalosta on kirjoitettu mukaan. Ja jo Uudessa toivossa mainittu Kesselin reitti on erinomaisesti ja hyvin yllättävästi toteutettu. Vuosia fanit ovat kiukutelleet siitä, ettei Han voinut lentää Kesselin reittiä alle kahdessatoista parsekissa, sillä parsek on matkan mittayksikkö eikä ajan. Lucasfilm onkin onnistunut keksimään tälle hauskan ja ennen kaikkea toimivan selityksen. Valitettavasti yhtiö on päättänyt tunkea mukaan selityksiä sellaisillekin asioille, joita en usko, että kovin moni haluaisi tietää. Onko kukaan koskaan oikeasti miettinyt, miksi Hanin sukunimi on Solo? Jos olet, niin nyt saat sen selville! Star Wars: The Last Jedissä monia häiritsi Millennium Falconin ohjaamossa roikkuvat kultaiset avaruusnopat, joille luotiin outoa merkitystä, vaikkei niitä oltu aiemmin kunnolla nähty. No mutta onneksi Solossa niitä oikein korostetaan monta kertaa!

Noppien lisäksi filmistä löytyy paljon muitakin viittauksia muuhun Star Wars -maailmaan. Viittauksia on niin leffoihin, kirjoihin, sarjoihin kuin peleihinkin ja täytyy olla aikamoinen fani, jotta ne kaikki tunnistaa. Jo ensimmäisestä Star Wars -filmistä lähtien joka elokuvassa on kuultu lause "I have a bad feeling about this." ("Minulla on paha aavistus tästä.") Tässä lause oli mainiosti käännetty muotoon "I have a really good feeling about this!" ("Minulla on todella hyvä aavistus tästä!") Leffasta löytyy myös viittaus, joka ei liity Star Wars -leffoihin, mutta on ihan ymmärrettävästi mukana, sillä alkuperäinen Han Solo -näyttelijä Harrison Ford esiintyi siinäkin. Elokuvaan on nimittäin piilotettu ensimmäisen Indiana Jones -seikkailun, Kadonneen aarteen metsästäjien (Raiders of the Lost Ark - 1981) alussa nähty kultainen patsas!

Solon ohjaajana toimii tosiaan Ron Howard, joka osoittautui oikeaksi mieheksi hommaan. Hän on hyvin ymmärrettävä valinta, sillä Howard ja George Lucas ovat olleet ystäviä vuosikymmenien ajan, joten on ihan loogista, että Howard jatkaisi jotain Lucasin luomaa. Paikoitellen elokuvasta kyllä huomaa, kun siinä on käytetty alkuperäisen ohjaajakaksikko Lordin ja Millerin materiaaleja, sillä ne ovat selkeästi vitsikkäämpiä, mutta Howard on onnistunut luomaan tarpeeksi hyvän tasapainon niiden kohtausten ja oman henkensä välille. Kasdanin veljesten työstämä käsikirjoitus ei ole mitä kiinnostavin juoneltaan, joten täytyy myös kiittää Howardia, että hän on onnistunut luomaan siitä menevän kokemuksen. Mukana on muutamia kehnompia repliikkejä, mutta niitä on Star Warsista löytynyt aina. Visuaalisesti Solo on tietty silmäkarkkia. Leffa on kuvattu taidokkaasti, minkä lisäksi sen lavasteet ovat näyttävät, puvut upeita ja maskeeraukset fantastisia (vaikkakin Dryden Vosin arvet ovat hieman viimeistelemättömät). Elokuvassa on hienosti yhdistelty nukeilla luotuja avaruusolioita ja tietokone-efektejä. Filmin äänimaailmakin on oivallisesti luotu. Myös musiikeissa Solo onnistuu Rogue Onea paremmin. Siinä missä Rogue One kuulosti siltä, että joku fanipoika olisi säveltänyt musiikkia, mikä kuulostaa hieman Star Warsilta, muttei liikaa, jottei hänen työnsä jää Youtubessa tekijänoikeussyytteiden alle, Solossa on rohkeasti yhdistelty John Powellin uusia sävelmiä ja John Williamsin klassisia teemoja. Tällaisista fanipalveluksista huolimatta on kuitenkin sanottava, että leffan voi katsoa ihan sujuvasti ilman, että on nähnyt mitään muuta Star Wars -elokuvaa. Ei siitä yhtä paljon irti saa, mutta toimii se silti omana avaruusseikkailunaan.

Yhteenveto: Solo: A Star Wars Story on yllättävän mainio avaruuslänkkäri, missä on kaikin puolin yhdistelty vanhoja tuttuja Star Wars -juttuja uusiin asioihin. Visuaalisesti filmi näyttää monin tavoin samalta kuin alkuperäinen trilogia, mutta samalla se tarjoaa asioita, mitä saagassa ei ole aiemmin nähty. Ron Howardin luoma tunnelma tekee yhdistelemisen hienosti, mitä auttavat filmin musiikit, joista löytyy niin John Williamsin klassisia sävelmiä kuin John Powellin uusia sointuja. Myös Alden Ehrenreich, Joonas Suotamo ja Donald Glover onnistuvat ottamaan pohjan hahmojensa alkuperäisiltä näyttelijöiltä ja tuomaan heihin jotain uutta, jolloin meininki ei tunnu pelkältä kopioimiselta. Yhtä ärsyttävää droidia lukuunottamatta uudet hahmot ovat oivallisia ja heidän näyttelijänsä tekevät kelpo työtä. Elokuvan juoni ei ole mitä ihmeellisin, mutta sen tapahtumapaikat ja vauhdikkaat toimintakohtaukset ovat tarpeeksi mukaansatempaavia, jottei heikompi juonikuvio erityisemmin haittaa. Vaikka toisaalta pohdin yhä, onko leffa kovin tarpeellinen, olen lopulta hyvin tyytyväinen, että Solo: A Star Wars Story on olemassa. Se onnistuu monissa asioissa, etenkin siinä, että se sai minut haluamaan, ei vaan vaatimaan jatkoa. Filmi jää nimittäin aikas jännään paikkaan... Jos olet pitänyt kolmesta edellisestä Star Warsista, uskon Solonkin iskevän. Jos taas kuulut niihin, jotka inhoavat näitä uusia leffoja, tulet aika varmasti inhoamaan tätäkin. Se hyvä puoli Solossa on, että kaikista sen viittauksista ja silmäniskuista faneille huolimatta, elokuvan pystyy helposti katsomaan, vaikka aiemmat leffat eivät olisikaan tuttuja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.5.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.starwars.com
Solo: A Star Wars Story, 2018, Lucasfilm, Walt Disney Pictures, Allison Shearmur Productions, Imagine Entertainment