Arvostelu: Chicago (2002)

CHICAGO

Ohjaus: Rob Marshall

Pääosissa: Renée Zellweger, Catherine Zeta-Jones, Richard Gere, Queen Latifah, John C. Reilly, Christine Baranski, Taye Diggs, Colm Feore, Dominic West, Lucy Liu, Mýa, Susan Misner, Denise Faye, Deirde Goodwin ja Ekaterina Chtchelkanova

Genre: musikaali, rikos, komedia

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 12

Chicago perustuu vuoden 1975 samannimiseen Broadway-musikaaliin, mikä taas perustuu vuoden 1926 samannimiseen näytelmään (mistä oli vuonna 1927 tehty elokuva Chicago), mikä taas pohjautuu osittain todellisiin henkilöihin. Broadway-musikaalin ohjaaja Bob Fosse alkoi 1970-luvun lopulla työstämään myös elokuvasovitusta, mutta projekti ei edennyt ja Fosse menehtyi vuonna 1987. Musikaaligenre oli alkanut hiipua valokeilasta, joten myös elokuvaversio unohdettiin kokonaan. Kuitenkin kun vuonna 1996 Chicago-musikaali tuotiin takaisin Broadwaylle hieman hillitympänä versiona ja se nousi jättisuosioon, elokuvasovituksen suunnittelu alkoi uudestaan. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2001 ja lopulta Chicago sai maailmanensi-iltansa 10. joulukuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli iso menestys, jota kriitikotkin kehuivat. Leffa myös sai esimerkiksi kolmetoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, naispääosa, miessivuosa, käsikirjoitus, kuvaus ja laulu), joista se voitti parhaan elokuvan, naissivuosan, lavastuksen, puvustuksen, leikkauksen ja äänityksen palkinnot, kahdeksan Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras naissivuosa, miessivuosa, ohjaus ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan musikaalielokuvan, naispääosan ja miespääosan palkinnot, sekä kaksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, naispääosa, kuvaus, leikkaus, puvustus, lavastus, musiikki ja maskeeraus), joista se voitti parhaan naissivuosan ja äänen palkinnot. Lisäksi elokuva voitti myös Grammyn parhaasta elokuvamusiikista. Itse en ollut aiemmin nähnyt Chicagoa, enkä edes tiennyt, mistä se kertoi - vain sen, että se on musikaali ja se voitti parhaan elokuvan Oscar-pystin. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella Chicagon - tietäen leffan aloittaessani edelleen vain nuo kaksi asiaa siitä.

Kuuluisuudesta haaveileva Roxie Hart tappaa rakastajansa ja joutuu vankilaan. Murhan seurauksena Roxie huomaa päässeensä parrasvaloihin täysin eri syistä kuin oli toivonut, mutta kun hän nyt kerran on huomion keskipisteenä, hän päättää ottaa kuuluisuudestaan kaiken irti.

Bridget Jonesina parhaiten tunnettu Renée Zellweger nähdään Chicagon pääroolissa Roxie Hartina, joka on vuosia haaveillut show-tähden urasta ja siitä, että kaikki ihailisivat ja rakastaisivat häntä. Hänestä tulee kyllä sanomalehtien etusivujen ykkösaihe, mutta hyvin erilaisista syistä kuin hän oli olettanut. Roxien murhattua rakastajansa (Dominic West), hän päätyy vankilaan ja oikeushöykytykseen, eivätkä toimittajat suostu poistumaan niin vankilan tai oikeussalin ovilta, jos hän on sisällä. Mutta niinhän sitä sanotaan, että ei ole olemassa huonoa julkisuutta, joten Roxie hyppää riemulla uuteen rooliinsa. Zellweger tekee innokkaasti loistotyötä vekkulimaisena Roxiena, eikä ihme, että hän voitti suorituksellaan parhaan naispääosan Golden Globen.

     Roolistaan mm. Oscarin ja BAFTA:n voittanut Catherina Zeta-Jones näyttelee show-tähti Velma Kellyä, joka joutuu Roxien kanssa samaan aikaan vankilaan siskonsa ja miehensä murhasta ja Velma ja Roxie päätyvätkin taistoon parrasvaloista. Richard Gere nähdään lipevänä asianajaja Billy Flynninä, joka lupaa Roxielle saavansa tämän vapaaksi - tai vähintään pidettyä kuumimpana uutisena. Queen Latifah esittää vankilan johtohahmoa, Mama Mortonia, kun taas John C. Reilly esittää Roxien hömelöä aviomiestä, Amos Hartia. Christine Baranski nähdään reportteri Sunshinena, Taye Diggs pianistina, Colm Feore syyttäjä Harrisonina, sekä Mýa, Susan Misner, Denise Faye, Deidre Goodwin ja Ekaterina Chtchelkanova muina vankeina, jotka ovat myös tappaneet miehensä. Kaikin puolin näyttelijät tekevät hyvää työtä ja jopa Gere, josta en yleensä välitä, on erinomainen veikeän röyhkeänä Flynninä. 

Oli jokseenkin jopa ilahduttavaa ryhtyä katsomaan elokuvaa tietämättä sen tarinasta yhtään mitään. Oli myös erittäin hauska seurata murhatarinaa, joka oli kerrottu musikaalina - etenkin kun musikaalinumeroiden käyttö on näin valloittavan luovaa. Kerta toisensa perään Chicago hämmästytti minut sillä, kuinka se tarjoaa erilaiset laulut ja tanssit. Toisin kuin yleensä, musikaalinumerot eivät ole niinkään hetkiä, joissa hahmot alkavat yhtäkkiä kesken kohtauksen laulamaan tavallisissa lokaatioissa, vaan enemmänkin kuvitelmia, joissa hahmot esiintyvät yleisön edessä lavalla. Joskus musikaalit tulkitsevat metaforien kautta tapahtumia ja joskus ne toimivat hahmojen tapana kertoa aiempia tapahtumia uudella tavalla muille. Roxien rakastajan murha kerrotaan jatkuvasti eri tavoilla uudelleen ja tarinaa väritetään hurjasti, jotta siitä saataisiin vielä isompia lööppejä lehtiin. Erityinen suosikkini musikaalinumeroista on We Both Reached for the Gun, jossa Roxie pitää Flynnin kirjoittamaa lausuntoa lehdistölle ja tämä esitetään osittain niin, että lavalla Flynn on vatsastapuhuja ja Roxie on hänen nukkensa. Muutkin lehdistöstä esitetään lopulta Flynnin ohjailemina nukkeina, kun he alkavat uskoa puheisiin. Ihailin kohtauksen toteutusta valtavan paljon.

Sen lisäksi, että musikaalinumerot ovat toinen toistaan luovempia, veikeämpiä, tyylikkäämpiä ja viihdyttävämpiä ja niissä kuultavat laulutkin ovat oikein mainioita, myös elokuvan tarina ja tunnelma ovat suorastaan mahtavat. Leffalla on kaiken aikaa pilke silmäkulmassaan ja siihen uppoutuu hyvin nopeasti, sillä elokuva svengaa niin miellyttävästi. On hilpeää ja hieman absurdia seurata Roxien innostusta siitä, kuinka kuuluisa hänestä tulee murhan vuoksi. Velma toimii erittäin oivallisesti Roxien kilpailijana ja naiset ovatkin jatkuvasti varastamassa huomiota toisiltaan. Vajaan kahden tunnin kestossa ei tylsää hetkeä ole luvassa, vaan reipas henki ja tahditus johtavat siihen, että elokuvaa olisi voinut katsoa vielä kauemminkin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Rob Marshall ja kyseessä on hänen ensimmäinen elokuvateattereihin tehty ohjaustyönsä. Marshall oli aiemminkin toiminut ohjaajana, mutta vain televisioprojekteissa. Onkin aikamoinen saavutus heti ensimmäisenä tehdä parhaan elokuvan Oscar-voittaja ja saada ohjausehdokkuudet niin Oscareissa kuin BAFTA- ja Golden Globe -gaaloissa. Marshall tekeekin loistotyötä ja onnistuu pitämään elokuvassa tietyn broadwaymaisen näytelmähengen. Chicago on myös hienosti kuvattu, valaistu ja sitten leikattu kasaan. Elokuva voittikin Oscarin myös leikkauksestaan, eikä toisaalta ihme, sillä tavalliset kohtaukset ja räikeät musikaalinumerot nivoutuvat yhteen niin sulavasti. Myös mainiot lavastus ja puvustus palkittiin aiheellisesti, puhumattakaan äänitöistä. Laulujen lisäksi elokuvassa kuullaan myös Danny Elfmanin ja Steve Bartekin säveltämää musiikkia, joka lisää riemastuttavaa tunnelmaa.

Yhteenveto: Chicago on mahtava rikoskomedia, joka valloittaa niin veikeällä tarinallaan kuin riemastuttavilla musikaalinumeroillaan. On hupaisaa seurata Roxien nousua kuuluisuuteen rakastajan murhan takia ja kuinka nainen päättää ottaa kaiken ilon irti ajastaan valokeilassa, välittämättä oikeastaan yhtään siitä, miten valokeilaan alun perin pääsi. Renée Zellweger on huippuvireessä ja erittäin mainio on myös Richard Gere niljakkaana asianajaja Billy Flynninä. Filmin veikeä ilmapiiri imaisee nopeasti mukaansa ja kertomusta jää seuraamaan hymyssä suin. Omakin tanssijalka alkaa vipattaa kerta toisensa perään, sillä niin oivallisia elokuvan laulut ovat. Musikaalinumeroiden toteutukset ovat myös toinen toistaan kekseliäämpiä. Ohjaaja Rob Marshall pitää pakettia hyvin kasassa ja pilkkeen silmäkulmassa. Chicagon tekninenkin puoli on onnistunutta ja kaiken kaikkiaan kyseessä on suorastaan loistokas musikaalileffa, jonka katselua suosittelen kaikille genren ystäville - etenkin näin 20-vuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Chicago, 2002, Miramax, Producers Circle, Storyline Entertainment, Kalis Productions GmbH & Co. KG

Arvostelu: Pearl Harbor (2001)

PEARL HARBOR

Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Ben Affleck, Josh Hartnett, Kate Beckinsale, Ewen Bremner, Cuba Gooding Jr., Michael Shannon, Jon Voight, Alec Baldwin, Dan Aykroyd, Colm Feore, Mako, Jaime King, Jennifer Garner ja William Fichtner
Genre: sota, draama
Kesto: 3 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 16

Pearl Harbor perustuu tositapahtumiin Pearl Harborin taistelusta 7. joulukuuta 1941 Yhdysvaltojen ja hyökkäävän Japanin välillä. Ohjaaja Michael Bay oli jo pidemmän aikaa halunnut tehdä sotaelokuvan ja koki Pearl Harborin hyökkäyksen täydelliseksi aiheeksi leffaansa. Hän saikin myytyä idean Walt Disney -yhtiölle, joka alkoi työstämään leffaa. Bayn ja Disneyn välille syntyi kuitenkin useita riitoja, liittyen niin ikärajaan kuin budjettiin, Bayn halutessa tehdä brutaalin sotaelokuvan 200 miljoonalla dollarilla ja Disneyn halutessa tehdä lapsiystävällisemmän alle 150 miljoonalla. Bay suostui Disneyn vaatimuksiin, kuvaukset alkoivat ja lopulta Pearl Harbor sai maailmanensi-iltansa Pearl Harborissa 21. toukokuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli hitti taloudellisesti, mutta sai lähes pelkkää lokaa niskaansa kriitikoilta ja monilta katsojilta. Leffa oli ehdolla niin neljästä Oscarista (joista se voitti parhaiden äänitehosteiden palkinnon) ja kahdesta Golden Globesta (paras laulu ja musiikki) kuin kuudesta Razziesta (mm. huonoin elokuva, ohjaus, käsikirjoitus ja miespääosa). Elokuva myös pääsi Guinnessin ennätysten kirjaan, koska siihen aikaan siinä oli eniten räjähdyksiä yhden elokuvan aikana. Itse en ollut aiemmin nähnyt Pearl Harboria, mutta olin kuullut siitä paljon negatiivista lapsuudesta lähtien. Olen pohtinut elokuvan katselua useasti, mutta se on jäänyt tekemättä. Kuitenkin nyt kun elokuva täyttää 20 vuotta, päätin katsoa vihdoin, millaisesta teoksesta on kyse?

Rafe ja Danny ovat olleet parhaat ystävät lapsuudesta asti ja haaveilleet yhdessä lentämisestä. Aikuisina he ovatkin päässeet Yhdysvaltain armeijaan lentäjiksi ja heidän taitonsa pääsevät todelliseen testiin, kun Japani hyökkää Yhdysvaltojen tukikohta Pearl Harboriin.

Päärooleissa Rafe McCawleyna ja Danny Walkerina (jotka eivät muuten ole todellisia henkilöitä Pearl Harborin hyökkäyksestä, vaan fiktiivisiä hahmoja) nähdään Ben Affleck ja Josh Hartnett, jotka ovat molemmat tehneet epätasaista työtä pitkin filmiuraansa. Affleck oli tässä kohtaa vasta nousemassa staraksi, mutta eipä hän ainakaan tämän elokuvan myötä kovin arvostettu ollut. Affleck on aikamoinen pökkelö pitkin leffaa ja toimii vain taistelukohtauksissa. Hartnett jää ikävästi varjoon, vaikka hahmoa kuinka nostettaisiin esiin. Ongelmaksi myös koituu, kuinka heikosti leffa lopulta esittää Rafen ja Dannyn ystävyyden. Prologi hahmojen lapsuudesta on ihan sympaattinen, mutta aikuisina hahmot eivät vakuuta, eivät yksilöinä eivätkä kaveruksina, eikä heistä jaksa sen kummemmin välittääkään.
     Kate Beckinsale taas esittää sairaanhoitaja Evelyn Johnsonia, johon pääkaverukset iskevät silmänsä. Beckinsale on kelpo valinta rooliinsa ja tekee parempaa työtä kuin miesvastanäyttelijänsä. Hänenkin ongelmakseen koituu tylsä hahmo, jonka on vain tarkoitus aiheuttaa riitaa Rafen ja Dannyn välille.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös iso liuta muitakin tunnettuja näyttelijöitä, kuten Jon Voight Yhdysvaltojen presidenttinä Franklin D. Rooseveltinä, Cuba Gooding Jr. todellisena sotilaana Dorie Millerinä, Alec Baldwin majuri Doolittlenä, Dan Aykroyd kapteeni Thurmanina, Jennifer Garner Evelynin hoitajakaverina, sekä Ewen Bremner ja Michael Shannon lentäjinä. Useampaan otteeseen elokuvan aikana koin sivunäyttelijöiden toimivan paljon paremmin kuin Affleckin, Hartnettin ja Beckinsalen. Heille käsikirjoituksella ei kuitenkaan ole mitään tarjottavaa. Erityisesti Gooding Jr:n kohdalla jää harmittamaan, kuinka merkittävänä elokuva esittää hänen hahmonsa, muttei lopulta anna hänelle ruutuaikaa kunnolla. Voight, Baldwin ja jopa alkuperäisistä Ghostbusterseista (1984-1989) tuttu Dan Aykroyd omaavat oivaa karismaa armeijan komentajina.

On erittäin selvää, että Michael Bay yritti Pearl Harborilla tehdä "sotaelokuvien Titanicin". James Cameronin Titanic-elokuva (1997) otti todellisen, shokeeraavan tapahtuman ja teki siitä romanttisen selviytymistarinan, mistä muodostui tuohon aikaan kaikkien aikojen menestynein elokuva yli 2 miljardin dollarin lipputuloillaan, mikä vieläpä voitti 11 Oscar-palkintoa. Bay yrittää toistaa tätä ottamalla Pearl Harborin hyökkäyksen ja lisäämällä mukaan romanttisen tarinan sen ympärille. Tai itse asiassa Bay tuntuu kertovan romanttisen tarinan ja heittävän sekaan Pearl Harborin hyökkäyksen. Cameron onnistui luomaan aidosti iskevän rakkauskertomuksen, mistä vieläpä löytyy kemiaa, joten kuten katastrofi alkaa, katsoja oikeasti jännittää hahmojen selviämisen puolesta. Katsoja saattaa jopa unohtaa kokonaan, että Titanic tulee uppoamaan, sillä tarina vie niin hyvin mukanaan. Pearl Harboria katsoessa vain odottaa, että milloin se taistelu alkaa, sillä Bayn draamataidot ovat niin käsittämättömän kömpelöt.

Elokuvan romanttinen puoli on kiusallisen melodramaattista siirappia ja siihen tietenkin tuhlataan ensimmäinen puolitoistatuntinen. Pearl Harborin hyökkäys nimittäin alkaa lähes minuutin tarkkuudella puolentoista tunnin kohdalla, puolessa välissä elokuvaa. Tämä tosiaan tarkoittaa, että filmillä on kestoa kolme tuntia, sillä koska muutkin tällaiset historiaeepokset ovat kolmetuntisia, niin tietty Baynkin sotateoksen täytyy olla! Koska päähenkilöt eivät jaksa kiinnostaa, ei heidän suhdesolmunsakaan nappaa. Puutuminen tapahtuu viimeistään siinä kohtaa, kun imelä rakkaustarina muuttuu kolmiodraamaksi. Bay yrittää luoda suurta nyyhkytarinaa, selvästi potentiaalinen Oscar-kiilto silmissään, mutta hän ei vain osaa hommaansa elokuvanteon sillä saralla. Bay taitaa suuren luokan toimintaviihteen ja siinä hänen pitäisi pysyä. Hommaa ei helpota Randall Wallacen kömpelö käsikirjoitus, mistä löytyy niin kehnoa dialogia kuin tarinankerrontaa. Jo elokuvan rakenne on töksähtelevä ja kun se yrittää näyttää muuta romanttisen puolen lisäksi, siirtymät esimerkiksi hyökkäyksen pohjustamiseen eivät ole luontevia.

Kun Pearl Harborin hyökkäys vihdoin alkaa, elokuva paranee huomattavasti. Bay osaa luoda upean näköistä ryminää ja todistaa sen taas kerran. Muutamista ikääntyneistä erikoistehosteista huolimatta taistelu on luotu näyttävästi. Toki hyökkäyksestäkin jotkut voivat kritisoida historiallisia epätarkkuuksia, kuten sairaaloiden pommittamista, vaikka todellisuudessa japanilaiset eivät halunneet tuhota muuta kuin armeijan tilat ja kalusteet. Itse kuitenkin pidin hyökkäyskohtauksesta. Tunnelma tiivistyy oivallisesti ja epätoivo hyökkäyksestä yllättyneiden amerikkalaissotilaiden kasvoilta välittyy hyvin. Harmi vain, että se "riemu" jää lyhyeen ja hyökkäys on ohi noin puolessa tunnissa, mutta vielä olisi elokuvaa tunti jäljellä. Loppupää vajoaa takaisin siihen samaan puiseen draamailuun. Onneksi sentään imelältä romantiikalta vältytään. Siitä huolimatta lopputuloksena on ylipitkä sotaraina, joka hukkaa potentiaalinsa keskittymällä tylsiin puoliin ja on lopulta hyvin heikko esitys.

On huvittavaa ajatella, että jonkun toisen käsissä elokuva voisi mennä juuri toisinpäin. Draamapuoli voisi olla iskevää, mutta itse sotiminen voisi tuottaa pettymyksen tekniseltä toteutukseltaan. Ei Bay siis täysin lahjaton ole ja hänen ansiostaan elokuva näyttää ja kuulostaa (elokuva tosiaan voitti Oscarin ääniefekteistään) monin tavoin hyvältä. Pearl Harbor on pääasiassa taidokkaasti kuvattu ja laajat otokset taistelusta ovat vaikuttavia. Suurimmaksi osaksi erikoistehosteet vakuuttavat yhä tänäkin päivänä, 20 vuotta ilmestymisen jälkeen. Visuaalisesti erityisen hieno on erään sotalaivan räjähdys, mikä paisuu ensin hieman, ennen kuin laivan runko antaa paineelle ja liekeille periksi. Sodan keskellä äänitehosteet loistavat tykityksellä ja pauhulla. Erinomaisilla lavastuksilla ja puvuilla 1940-luvun alku herätetään henkiin tyylikkäästi. Musiikeista vastaa Hans Zimmer, jonka eeppiset sävelmät vain parantavat sotakohtauksia. Samalla Zimmer myös syyllistyy imelyyden lisäämiseen draamakohtauksissa.

Yhteenveto: Pearl Harbor on pitkäveteinen ja melodramaattinen sotaelokuva, jossa ohjaaja Michael Bay osoittaa hyvin, mitkä alueet hän hallitsee elokuvanteossa ja mitkä ei. Itse Pearl Harborin taistelukohtaus on vaikuttavasti toteutettu ja Baylla on silmää suuren luokan tuholle. Noin puolen tunnin ajan kestävä taistelu saa hetkeksi unohtamaan kaiken kehnon siinä ympärillä. Ennen taistelua kulutetaan kuitenkin puolitoista tuntia puuduttavan tylsään rakkaustarinaan ja kolmiodraamaan. Romanttinen puoli on aikamoista ällösiirappia, eikä Bay hallitse draamapuolta ollenkaan. Asiaa ei auta pääroolissa patsastelevan Ben Affleckin puinen roolisuoritus. Myös Pearl Harborin hyökkäyksen jälkeinen aika saa tylsistymään ja odottamaan, milloin ylipitkä sotaraina vihdoin ymmärtää loppua. Filmi kyllä näyttää ja kuulostaa komealta, mutta sisällöltään se on ontto ja tyhjänpäiväinen kuvaus Yhdysvalloille kenties merkittävimmästä hetkestä toisessa maailmansodassa. Michael Bay on selvästi tehnyt sotaeepostaan palkintoryöpytys silmissään, yrittäen toistaa Titanicin menestystä, mutta epäonnistuen totaalisesti. Pearl Harbor on kaikin puolin heikko elokuva, jota ei voi suositella sotaelokuvien ystäville, eikä Baynkaan faneille, sillä leffa on huomattavasti raskassoutuisampi kuin Baylle tyypilliset toimintaviihteet. Jos kyseinen hyökkäys kiinnostaa nähdä elokuvan muodossa, suosittelen vilkaisemaan mieluummin parin vuoden takaisen Midwayn (2019). Ei se ihmeellinen teos ole, mutta Bayn rainaan verrattuna huomattava parannus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Pearl Harbor, 2001, Touchstone Pictures, Jerry Bruckheimer Films

Arvostelu: Greta (2018)

GRETA

Ohjaus: Neil Jordan
Pääosissa: Chloë Grace Moretz, Isabelle Huppert, Maika Monroe, Colm Feore, Stephen Rea ja Zawe Ashton
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 16

Greta on Neil Jordanin ohjaama ja käsikirjoittama trilleri. Leffan teko lähti liikkeelle nimellä "The Widow", eli "Leski" ja sen kuvaukset alkoivat lokakuussa 2017. Elokuva sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2018, minkä jälkeen se sai teatterilevityksen alkuvuodesta 2019. Suomeen filmi saapui viime toukokuussa. Itse en kuitenkaan käynyt katsomassa leffaa, kun se ilmestyi. Sanotaan nyt näin, että toukokuu oli itselleni erittäin vaikeaa aikaa ja valitettavasti sen vuoksi jotkut minua kiinnostaneet uutuusleffat jäivät väliin. Kun huomasin, että Greta oli ilmestynyt elokuvapalvelu Blockbusterin valikoimaan, pääsin vihdoin katsomaan sen eräänä sateisena syysmaanantaina.

Nuori tarjoilija Frances McCullen ystävystyy yksinäisen ja iäkkään naisen Greta Hidegin kanssa. Pian käy kuitenkin selville, että Greta on erittäin pakkomielteinen persoona, joka ei aio ikinä päästää Francesista irti.

Chloë Grace Moretz näyttelee nuorta ja naiivia Francesta, joka on juuri muuttanut New Yorkiin henkilökohtaisista syistä, joita leffan aikana avataan toimivasti. Tämä saa katsojan välittämään Francesista, sekä ymmärtämään, miksi tämä ystävystyy vanhemman Gretan kanssa. Moretz on oiva valinta rooliin ja hän tuo hienosti esille hahmon kokeman kauhun, kun tämä saa selville Gretan todellisen luonteen. Parissa kohtaa hän suoriutuu hieman puisesti, mutta suurimmaksi osaksi hän on oikein hyvä.
     Itse nimikkohahmo Gretana nähdään ranskalainen Isabelle Huppert, joka pääsee suorastaan herkuttelemaan roolillaan. Greta lähtee liikkeelle herttaisena naisena, mutta mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä vinksahtaneemmaksi meno käy ja sitä enemmän Huppert päästetään valloilleen. Huppert ja Moretz ovat erinomainen vastapari ja he saavat "myytyä" oudon suhteensa.
     Elokuvassa nähdään myös mm. mainio Maika Monroe Francesin ystävänä Ericana ja Colm Feore Francesin isänä.

Greta on harmillisesti niitä elokuvia, jotka kuulostavat paljon paremmilta kuin ne lopulta ovatkaan. Nuorta naista vainoavasta vanhasta rouvasta saisi varmasti koukuttavan ja jännittävän trillerin, mutta tämä ei valitettavasti osu maaliinsa. Elokuvaa kyllä seuraa ihan mielellään, mutta samalla on vaikea olla pohtimatta, kuinka mistäkin kohtauksesta saisi paremman. Leffa lähtee liikkeelle toimivasti oivallisten näyttelijöidensä ja mielenkiintoisten lähtökohtiensa kera, mutta jo puolen tunnin kohdalla on alkanut ilmenemään, ettei elokuva tule saavuttamaan potentiaaliansa. Se ei ole kovinkaan mukaansatempaava tai jännittävä, ja outoa kyllä, se on paikoitellen hieman tahattoman koominen. Ajatuksen tasolla Gretan tarina on todella ahdistava ja tosielämässä tämä olisi hirvittävää painajaista. Lopulta leffa onkin parhaimmillaan ja pelottavimmillaan juuri ajatuksen tasolla.

Lisäksi elokuva on välillä hieman kömpelösti kerrottu. Tarina tekee joskus kummallisia loikkia ja etenkin loppupäässä tapahtumat eivät siirry kohtauksesta toiseen luontevasti, vaan takellellen. Itse loppuratkaisu on hieman antiklimaattinen ja välillä se jopa tuntuu siltä kuin se olisi hätäisten uusintakuvausten tuotos. Onneksi jo tällaisenaan Gretasta löytyy kyllä omat vahvuutensa - lähinnä toki näyttelijöiden puolelta. Neil Jordanin ja Ray Wrightin käsikirjoitus vaatisi vielä paljon viilaamista. Kamerat on taidettu pistää pyörimään ennen kuin teksti oli oikeasti viimeistelty. Jordan ei myöskään ohjaajana onnistu rakentamaan kovin kummoista tunnelmaa. Näyttelijät välittävät hyvin tunteita, mutta Jordan ei saa yleistä ilmapiiriä välitettyä katsojalle niin ahdistavasti kuin hän on selvästi toivonut.

Kömpelöhköön kerrontaan vaikuttaa käsikirjoituksen lisäksi myös leikkaus. Leffasta onkin taidettu napsia kohtauksia pois, mikä on aiheuttanut hyppivää kulkua. Muuten tekninen puoli on taidokkaasti toteutettu. Greta on erittäin hyvin kuvattu ja mukana on paljon tyylikkäitä otoksia. Valaisua myös hyödynnetään parissa kohtauksessa hienosti. Gretan asunnon lavasteet ovat tarkkaan pohditut. Äänimaailma on muuten toimiva, mutta parissa kohtaa äkkisäikäytyksiä korostava äänitehoste on jopa naurettavan yliampuva. Lisäksi säveltäjä Javier Navarreten musiikit aiheuttavat osan leffan koomisuudesta, kepeällä ranksalaishengellään.

Yhteenveto: Greta pitää sisällään mielenkiintoisen kertomuksen, mutta tekijöiltä ei tunnu löytyvän taitoa kertoa sitä oikein. Elokuvan karmivuus syntyy lähinnä siitä, kun katsoja kuvittelee, miltä itsestä tuntuisi Francesin asemassa, eikä niinkään leffaan luodusta ilmapiiristä. Paikoitellen elokuva käy jopa tahattoman komedian puolella. Tarina on myös hieman kömpelösti kerrottu, jolloin erittäin hyvä lähtökohta valuu pikkuhiljaa hukkaan. Chloë Grace Moretz on passeli valinta päärooliin ja Isabelle Huppert loistaa nimikkoroolissa Gretana. Valitettavasti elokuva heidän ympärillään ei vakuuta samalla tavalla ja Greta jää harmillisen vaisuksi trilleriksi. Sen katsoo sujuvasti kerran, mutta eipä sitä tarvitse enää toiste nähdä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Greta, 2018, Sidney Kimmel Entertainment, Lawrence Bender Productions, Little Wave Productions

Yhteistyössä

Arvostelu: Riddickin aikakirja (The Chronicles of Riddick - 2004)

RIDDICKIN AIKAKIRJA

THE CHRONICLES OF RIDDICK

Ohjaus: David Twohy
Pääosissa: Vin Diesel, Alexa Davalos, Colm Feore, Thandie Newton, Karl Urban, Judi Dench, Keith David, Linus Roache, Nick Chinlund, Yorick van Wageningen, Kim Hawthorne ja Alexis Llewellyn
Genre: scifi, toiminta, seikkailu
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 16

David Twohyn ohjaama scifikauhuelokuva Pimeän uhka (Pitch Black - 2000) ei ollut mikään erityisen iso menestys lippuluukuilla, mutta sen DVD-tuotot olivat niin isot, että Universal-yhtiö kysyi Twohylta jatko-osaa. Twohy kirjoitti jopa kolme eri tarinaa, jotka hän esitti Universalille, jotka valitsivat niistä mieleisimmän. Alunperin Twohyn ei ollut tarkoitus ohjata jatkoa ja uudeksi ohjaajaksi pohdittiin mm. Peter Jacksonia ja Guillermo del Toroa, mutta lopulta Twohy otettiin takaisin ja kuvaukset alkoivat. Riddickin aikakirjaksi nimetty jatko-osa sai ensi-iltansa kesällä 2004, mutta se oli valitettavasti kriitikoiden lyttäämä taloudellinen floppi; leffa sai hädintuskin budjettiaan takaisin. Itse näin Riddickin aikakirjan hyvin nopeasti Pimeän uhkan jälkeen ja olin todella pettynyt siihen, sillä mielestäni jatko-osa oli liian erilainen. Nyt kun huomasin, että Pimeän uhka täytti 20 vuotta, päätin katsoa ja arvostella koko Riddick-trilogian. Katsoinkin Riddickin aikakirjan uudestaan muutama viikko Pimeän uhkan jälkeen.

Planeetta Helion Yksi on joutumassa pahojen nekromangien ja heidän johtajansa, Marsalkan käsiin. Vain etsintäkuulutettu huippuvaarallinen rikollinen Riddick voi päihittää Marsalkan ja tämän armeijan.

Tämän elokuvan ilmestymisen aikoihin Vin Diesel oli epätoivoisesti hittileffan tarpeessa. Hän palaisi Fast & Furious -sarjaan (2001-) vasta muutaman vuoden päästä, eikä hän lähtenyt mukaan xXx 2: The Next Leveliin (xXx: State of the Union - 2005). Riddickin hahmosta Diesel oli selvästi innoissaan, sillä sellaisella vimmalla hän palaa rooliinsa avaruuden lainsuojattomana. Dieselin äijähenki pitää katsojan mielenkiintoa ihan hyvin yllä, etenkin kun leffa perehtyy kunnolla Riddickin historiaan, mikä vielä Pimeän uhkassa jätettiin jonkinlaiseksi mysteeriksi... ehkä parempi niin. Diesel on toistamiseen uskottava huipputehokkaan tappajan roolissa ja katsojalle leviää hymy huulille, kun vastuksen kätyrit luikkivat pakoon, kun näkevät, että heidän pomonsa on kohdannut jonkun pätevämmän.
     Muutkin edellisestä elokuvasta selvinneet hahmot tekevät paluun. Poikaa esittänyt tyttö Jack (roolissa tällä kertaa Alexa Davalos) on kasvanut nuoreksi naiseksi ja yrittää seurata idolinsa Riddickin jalanjäljissä, kun taas uskovainen Imaami (Keith David) on perustanut perheen Helion Yhdellä Lajjun-vaimonsa (Kim Hawthorne) kanssa. On kiinnostavaa nähdä, mille teille hahmot ovat lähteneet kauhistuttavan kokemuksensa jälkeen ja kuinka se on vaikuttanut heihin. Jackin kasvu on ymmärrettävä ja Davalos vakuuttaa kovan mimmin roolissa. David on edelleen mainio hienostuneena Imaamina.

Pahana (ja samalla aivan käsittämättömän tylsänä ja mitäänsanomattomana) nekromangien johtajana Marsalkkana nähdään Colm Feore. Kyseessä on niin laimea pahis, ettei hän onnistu luomaan minkäänlaista uhkaa. Saapuessaan Helion Yhdelle Marsalkka muistuttaakin enemmän uhoavaa koulukiusaajaa kuin pelottavaa maailmanvalloittajaa. Feore on vieläpä todella puinen ja kehno roolissaan. Harmillisesti kehnoiksi jäävät myös hänen kätyrinsä, soturi Vaako (Karl Urban) ja lady Vaako (Thandie Newton), sekä saarnaava Puhdistaja (Linus Roache). Hahmot ovat hieman mielenkiintoisempia kuin heidän pomonsa ja heidän näyttelijänsä parempia, mutta eipä katsojaa kiinnosta Riddickin tämänkertaiset vastustajat pätkääkään. Jopa ensimmäisen osan digiörkeissä oli enemmän persoonaa kuin näissä tyypeissä.
     Lisäksi leffassa nähdään myös mm. Nick Chinlund Riddickiä jahtaavana palkkionmetsästäjänä, sekä poloinen Judi Dench elementaali-Aereonina. Dench on jälkikäteen tunnustanut, ettei oikein ollut perillä, mistä koko filmissä on kyse ja sen kyllä huomaa. Filmin lahjakkaimman näyttelijän taidot valuvat täysin hukkaan.

Kuten alussa mainitsin, Riddickin aikakirja on todella erilainen elokuva kuin edeltäjänsä. Siinä, missä Pimeän uhka oli Alien - kahdeksas matkustaja -klassikkoa (Alien - 1978) muistuttava scifikauhuleffa avaruushirviöidensä, yhden lokaationsa ja tiiviin tunnelmansa kanssa, Riddickin aikakirja on enemmänkin scifitoimintaseikkailu, mikä tuo mieleen lähinnä samoihin aikoihin ilmestyneen Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) esiosatrilogian. Voisikin siis sanoa, että elokuva muistuttaa enemmän Tähtien sota: Episodi I - Pimeää uhkaa (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) kuin Pimeän uhkaa! Ja kuten arvata saattaa, se ei ole kovin hyvä merkki. Kyseessä on hieman sekava avaruusseikkailu, mikä yrittää laajentaa sarjan maailmaa huomattavasti, mutta samalla unohtaa, mikä teki alkuperäisestä filmistä niin viehättävän. Riddick on edelleen päheä antisankarihahmo, mutta kaikki hänen ympärillään on tällä kertaa aika unohdettavaa ja mitäänsanomatonta. Nekromangit eivät ole koskaan uhkaavia vastuksia, eikä leffan tunnelmakaan nappaa mukaansa.

Kun pahikset eivät vakuuta, tarina ei imaise mukaansa, eikä tunnelmakaan oikein tiedä, mitä se on olevinaan, on Riddickin aikakirja jokseenkin pitkäveteistä seurattavaa. Siinä nähdään useita toimintakohtauksia, mutta lähes yksikään niistä ei vakuuta tai innosta. Jännitystä on turha etsiä. Ainoastaan vankilaplaneetta Krematorialla löydetään kunnon Riddick-henki ja noin pariksi kymmeneksi minuutiksi katsojan kiinnostus herätetään. Joka kerta, kun sieltä leikataan nekromangeihin, alkavat silmät painua kiinni. Leffasta löytyy joitain toimivia puolia, kuten Riddickin ja Jackin välinen... no, ei nyt ihan "isä-tytär-suhde", mutta jotain siihen suuntaan. Kokonaisuudessaan elokuva on kuitenkin heikko ja laimea tekele. Hassua on, että vaikka filmi on selvästi isommalla rahalla tehty, se näyttää halvemmalta kuin edeltäjänsä - aivan kuin suoraan DVD:lle tehdyltä.

Ohjaaja-käsikirjoittaja David Twohy ei siis tee kovin kummoista työtä tällä kertaa. Hän ei rakenna kunnon tunnelmaa, eikä ole saanut aikaiseksi erityisen mielenkiintoista kertomusta. Twohy tosin kirjoitti kolme käsikirjoitusta, mitkä hän antoi Universalille, joten kenties pitäisikin syyttää Universalia, että he valitsivat juuri tämän niistä kolmesta. Riddickin aikakirjaa ei ole edes kuvattu kaksisesti. Vaikka mukana on joitain tyylikkäitä otoksia, on mukana paljon heiluvaa kameratyöskentelyä, sekä ärsyttävän vinoja kuvia, jotka tuovat mieleen yhden kaikkien aikojen surkeimman scifirainan, Taistelukenttä Maan (Battlefield Earth - 2000). Toimintakohtauksissa leikkaus on liian nopeatempoista ja muuten liian hidasta. Efektit eivät ole kestäneet aikaa ja etenkin todella selkeät digiympäristöt tuovat mieleen Tähtien sota -esiosat. Sentään lavasteet ja asut ovat kelvolliset - lukuunottamatta Marsalkan naurettavan typerää kypärää. Ääniefektitkin ovat oivalliset, mutta säveltäjä Graeme Revell ei tällä kertaa onnistu muussa kuin ensimmäisen osan musiikkien kierrättämisessä parissa kohtaa.

Elokuvasta on olemassa vartin pidempi Director's Cut, mikä sisältää pidennettyjä ja kokonaan uusia kohtauksia. Esimerkiksi Jack esitellään pidennetyssä versiossa jo aiemmin ja Vaakon pariskunnan keskustelut ovat pidempiä. Lisäksi Director's Cut sisältää kiroilua ja hieman verta, jotta ikärajaa saatiin nostettua. Itse katsoin elokuvan pidennetyn version.

Yhteenveto: Riddickin aikakirja on laimea scifiseikkailu, mikä kadottaa lähes kaiken, mikä teki Pimeän uhkasta niin mainion teoksen. Lähes ainoastaan päähenkilö Riddick toimii ja Vin Diesel palaakin rooliin suurella antaumuksella. Itse tarina on hieman sekava ja se kerrotaan kömpelösti. Tapahtumat eivät ole kovinkaan mielenkiintoisia, sillä tämänkertainen uhka on niin mitäänsanomaton. Pöljällä kypärällä varustettu Marsalkka on surkea pahis, eikä häntä esittävä Colm Feore onnistu luomaan jännitettä. Elokuva käy paikoitellen pitkäveteisyyden puolella, mutta mukaan mahtuu sentään joitain viihdyttäviä toimintakohtauksia. Visuaalisesti filmi ei ole kummoinen ja se näyttää jopa halvemmalta kuin Pimeän uhka, vaikka onkin isommalla rahalla tehty. Elokuva tuo herkästi mieleen Tähtien sota -saagan esiosatrilogiat, sekä vinojen kuviensa puolesta Taistelukenttä Maan, eikä kumpikaan ole hyvä merkki. Lopputuloksena on heikko scifiraina, mikä saa harmittelemaan Riddick-sarjan kadotettua potentiaalia. Jos innostuit Pimeän uhkasta, ei tältä kannata odottaa paljoa. Jos tämän loppuratkaisu ei liittyisi vahvasti sarjan kolmanteen osaan, Riddickiin (2013), suosittelisin vain skippaamaan tämän ja siirtymään suoraan kolmosleffaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Chronicles of Riddick, 2004, Universal Pictures, Radar Pictures, One Race Productions, Primal Foe Productions

Arvostelu: The Amazing Spider-Man 2 (2014)

THE AMAZING SPIDER-MAN 2

Ohjaus: Marc Webb
Pääosissa: Andrew Garfield, Emma Stone, Jamie Foxx, Dane DeHaan, Colm Feore, Sally Field, Felicity Jones, Paul Giamatti, Campbell Scott ja Embeth Davidtz
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 22 minuuttia
Ikäraja: 12

Todella suosittuun Marvelin sarjakuvahahmo Spider-Maniin perustuva The Amazing Spider-Man (2012) oli menestys, joten jatkoa oli tietenkin luvassa, kuten leffassa hieman vihjailtiinkin. Jatko-osan teko alkoi heti ensimmäisen osan ilmestyttyä ja kuvaukset lähtivät käyntiin kesällä 2013. Odotin innolla leffan ilmestymistä, sillä pidin edeltäjästä paljon ja halusin tietää, mihin sarja jatkuu? Kuitenkin alle kuukausi ennen ilmoitettua ensi-iltaa uutisoitiin, ettei The Amazing Spider-Man 2 saisikaan levitystä Finnkinon teattereissa lipputulokiistan takia. Hieman yli viikon jännityksen jälkeen sotku saatiin järjesteltyä ja Finnkino ilmoitti elokuvan ensi-illaksi 25. huhtikuuta. Olin todella huojentunut ja lähdin innolla katsomaan elokuvaa. Pidin siitä todella paljon ja olen katsonut sen muutaman kerran uudestaan. Valitettavasti elokuva sai aika kehnot arviot, jolloin sarjan jatkumo alkoi muuttua epäselväksi. Vuodeksi 2016 suunniteltu "The Amazing Spider-Man 3" siirrettiin vuoteen 2018 ja Sonylla mietittiin, että mitä nyt? Lopulta kun Sony teki sopimuksen Marvel Studiosin kanssa, että jälkimmäinen saisi käyttää Spider-Mania omassa Marvel Cinematic Universe -leffasarjassaan, ilmoitettiin, ettei The Amazing Spider-Man -sarja jatkuisi enää. Nyt kun Marvel Studiosin ensimmäinen oma Hämis-leffa Spider-Man: Homecoming (2017) on saamassa ensi-iltansa, oli aika vihdoin arvostella The Amazing Spider-Manit.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa The Amazing Spider-Man!

Peter Parkerille, eli Spider-Manille syntyy uusia huolia, kun New Yorkiin saapuu superpahis nimeltä Electro. Samaan aikaan Peter yrittää selvittää vanhempiensa kuolemaa, olla parisuhteessa Gwen Stacyn kanssa, sekä miettiä, voiko hän toteuttaa parhaan ystävänsä Harry Osbornin pyynnön, sillä hän voisi ehkä pelastaa tämän kuolemalta...

Peter Parkerin/Spider-Manin roolissa jatkaa tottakai Andrew Garfield, joka on edelleen mainio roolissaan. Valitettavasti Garfieldin esiintyminen Peterinä ei ole kaiken aikaa kovin ihmeellistä ja tuntuu jotenkin laiskalta, mutta onneksi hän pistää jälleen parastaan Hämiksenä. Spider-Man heittelee vitsejä ja on muutenkin hauska sankari sekoillessaan muutamaan otteeseen. Hahmoon tuodaan syvällisyyksiä, kun Peterin täytyy miettiä haluaako hän normaalin elämän, vai jatkaa sankarina vielä vuosia?
     Emma Stone palaa Peterin tyttöystävä Gwen Stacyn rooliin ja on yhä hyvä osassaan. Gwenille on tarjoutunut tilaisuus päästä opiskelemaan Englantiin, mistä hän unelmoi, joten hänen täytyy pohdiskella haluaako hän sitä enemmän kuin Peterin kanssa elämistä? On selvästi rankkaa olla supersankarin tyttöystävä, sillä täytyy kaiken aikaa olla huolissaan rakkaastaan, mikä tuntuu vaikeuttavan Gwenin elämää paljon. Hahmo pääsee jälleen hieman toimintaankin mukaan, mikä on hienoa, jolloin Gwen ei ole vain sivustakatsojana kaiken aikaa.
     Jamie Foxx näyttelee Max Dillonia, kummallista heppua, josta syntyy onnettomuuden kautta sähkövoimia omaava Electro. Max on lähes kaikille näkymätön, eikä kukaan tunnu välittävän hänestä. Hän on todella kova Spider-Man -ihailija, joka unelmoi Hämiksen ystävyydestä. Spider-Man on todella suuri pakkomielle hänelle koko elokuvan ajan, aluksi hyvässä ja erään hölmön kohdan kautta pahassa. Muuttuessaan Electroksi Max ajattelee olevansa vihdoin muiden yläpuolella, jolloin hänen on aika kostaa kaikille, jotka ovat kohdelleet häntä kaltoin. Tavallaan Maxia käy sääliksi ja ymmärtää, miksi hän on niin täynnä raivoa, mutta hahmo ei kuitenkaan toimi lähes ollenkaan. Vaikea sanoa, mitä Foxx on miettinyt esittäessään hahmoa? Maxista on tehty totaalinen urpo, jota katsoessa ei ole varma pitäisikö itkeä vai nauraa? Electrona hahmo muuttuu tahattoman koomiseksi, heitellessään typeriä repliikkejä ja ennen kaikkea näyttäessään hölmöltä. Foxx on hyvä näyttelijä, mutta hän tekee tässä pohjanoteerauksen. Hahmo toimii vain ollessaan hiljaa ja ammuskellessaan sähkövirtaa Spider-Mania kohti.
     Peterin ystävä Harry Osbornina nähdään Dane DeHaan, joka on ihan osuva valinta rooliin. Aluksi hahmo lähinnä ärsyttää, kun DeHaanin ei tunnukaan sopivan hahmoksi, mutta loppua kohti näyttelijä parantaa ja hän tuo Harryn psykoottisuuden hienosti esille. Harry on miljonääri Norman Osbornin (Chris Cooper) poika, jolloin hän perii Oscorp-yhtiön Normanin kuollessa. Harmi vain, että Normanin tappava sairaus on perinnöllinen ja myös Harry alkaa sairastaa sitä. Hän tajuaa, että Spider-Manin yliluonnollinen veri voisi pelastaa hänet, mutta Hämis ei suostukaan tähän, mikä alkaa raivostuttaa Harrya...
     Muita hahmoja elokuvassa ovat edellisestä osasta tuttu Peterin May-täti (Sally Field), Oscorp-yhtiön ylimielinen johtohenkilö Menken (Colm Feore), Harryn assistentti Felicia (nykyään iso tähti Felicity Jones), sekopäinen gangsteri Aleksei Sytsevich (Paul Giamatti), sekä takaumissa esiintyvät Peterin vanhemmat Richard (Campbell Scott) ja Mary Parker (Embeth Davidtz).

The Amazing Spider-Man 2 alkaa parin vuoden päästä siitä, mihin edellinen osa päättyi. Spider-Manista on noussut New Yorkin suursuosikki, joka päihittää rikolliset noin vain ja tästä suosiostahan Peter nauttii. Hänellä menee myös loistavasti Gwenin kanssa. Elämä tuntuu siis vain hymyilevän Peterille. Totuus on kuitenkin hieman muuta. Peter oli luvannut Gwenin isälle pysyvänsä erossa Gwenistä suojellakseen tätä, mutta kun hän ei ole pitänyt lupaustaan, Peteriä piinaavat suuri syyllisyys ja hallusinaatiot Gwenin isästä. Samalla hänen vanhempiensa kohtalo saapuu jälleen vaivaamaan häntä, jolloin hänellä riittää pohdiskeltavaa. Tilannetta ei yhtään helpota Peterin vanha ystävä Harry ja tämän ongelmat. Peter uskoo verensä vain pahentavan Harryn tilannetta, eikä siksi uskalla auttaa häntä. Tähän päälle vielä massiiviset voimat omaava Electro, niin alkavat katsojan ongelmat tuntua mitättömiltä. Vaikka onkin kiehtovaa nähdä, miten päähenkilö voi selviytyä kaikista vaikeuksistaan, tuntuu juttuja olevan liikaa päällekäin, jolloin leffa ei välillä tunnu tietävän mihin keskittyä. Vielä näiden asioiden lisäksi leffassa on mukana kaksi muuta pahista, Rhino ja Green Goblin, jolloin Spider-Manilla riittää päänvaivaa vaikka kolmannelle osalle jakaa. Ja näin olisikin pitänyt tehdä: osan elokuvan juonikuvioista olisi pitänyt tulla mukaan vasta myöhemmin, jolloin tämä elokuva tuntuisi eheämmältä kokonaisuudelta. Alunperin mukana piti olla myös Peterin toinen ihastuksen kohde Mary Jane Watson, jota olisi esittänyt Divergent (2014-2016) -tähti Shailene Woodley, mutta hänet tekijät ymmärsivät jättää pois lopputuloksesta.

Vanhempien menneisyyden tutkiminen on tietty loogista, sillä se alkoi jo edellisessä osassa, mikä tekee tästä luonnollista jatkumoa. Valitettavasti juuri tämä tutkimus on se, joka tunkee kaiken päälle ja vie pois perinteisemmästä supersankaripätkästä, mitä elokuva muuten on. Toinen, mikä tuntuu olevan liikaa, on Electro, sillä hän tuntuu niin käsittämättömän hölmöltä, ettei hän sovi ollenkaan mukaan teokseen. Electro tuntuu usein koomiselta sivuhahmolta, jonka tarkoitus on saada katsojat nauramaan aina välillä, mutta kun hahmon oikea tarkoitus on olla uhkaava voima, joka voisi tuhota kaiken, ei hahmo vain toimi. Electron kun heittäisi pois (tai toteuttaisi huomattavasti paremmin) ja vanhempien kuoleman tutkimisen muuttaisi fiksummaksi, olisi The Amazing Spider-Man 2 jo selvästi parempi. Pahiksena olisi pitänyt olla Green Goblin, ja Rhino olisi voinut olla mukana hieman erilaisessa roolissa. Nyt hahmo nimittäin jää todella alikäytetyksi ja tuottaa suuren pettymyksen hahmon faneille. Tämän lisäksi leffa voisi sisältää edes lyhyen selvennyksen siitä, saiko Peter koskaan kiinni Ben-setänsä tappajaa? Mukana on muitakin hölmöjä hetkiä, jotka vievät pois hyvistä tunnelmista, mikä on suuri sääli.

Elokuvassa on kuitenkin paljon onnistuneita asioita, jotka saavat sen nostettua heikosta keskinkertaiseksi. Onnistuneinta on tietty edellisen osan tapaan itse nimikkohahmo Spider-Man, jonka puuhailuja on jälleen suuri ilo seurata. Tämän lisäksi toimintakohtauksissa on mukana mainiota henkeä ja seikkailua, mikä nappaa katsojan keinahtelemaan seittien varassa New Yorkin halki. Vaikka Electro onkin hölmösti toteutettu, ovat taistelut häntä vastaan tyylikkäitä ja ne pitävät katsojaa mukanaan hienosti, vaikka näyttävätkin paikoitellen hieman peliltä tai sarjakuvalta. The Amazing Spider-Man 2:ssa on toisaalta upeaa se, kuinka paljon se todella tuntuu sarjakuvaleffalta. Lähes koko juttu tuntuu olevan repäisty sarjakuvien sivuilta, mikä sopii teokseen täydellisesti. Vain vanhempiin liittyvät synkemmät hetket eivät tunnu kulkevan käsi kädessä kevyehkön sankaritarinan kanssa, mutta silti elokuvan kaikista synkin hetki onkin ehdottomasti paras kohtaus koko leffassa. Se iskee mukaan erilaista syvyyttä ja traagisuutta Spider-Maniin, eikä vastaavaa olla supersankarielokuvissa nähty kuin kerran tai pari. Sarjakuvia lukeneet voivat arvata, mistä on kyse, mutta monille tämä voi tuottaa yllätyksen. Tämä kohtaus on yksinään jo niin hieno, että The Amazing Spider-Man 2:ta haluaisi nostaa yhdellä pisteellä, mutta kun kokonaisuus on ollut muuten niin ailahteleva ja jokseenkin täyteen tungettu, ei leffa millään pääse "ihan kiva" -tasoa korkeammalle.

The Amazing Spider-Man 2:n ohjauksesta vastaa edellisen osan tapaan Marc Webb, joka tuntuu osaavan erilaisten tunnelmien luonnin. Webbin työ ei tunnukaan olevan leffan ongelma, vaan Alex Kurtzmanin, Roberto Orcin ja Jeff Pinknerin käsikirjoituksessa, jonka eri osioiden yhdisteleminen ei täysin osu kohdilleen, minkä lisäksi monet repliikit kuulostavat Batman & Robinista (1997) kopioiduilta. Miltä esimerkiksi kuulostaa, että Electro uhoaa tuhoavansa paikkoja sanomalla: "On syntymäpäiväni, aika sytyttää kynttilät"? Ei kovin hyvältä. Toisaalta tällaisia on myös sarjakuvissa, joten kai ne voisi halutessaan antaa poukkoilla toisesta korvasta samantien ulos. Elokuva on kuvattu hyvin ja leikkaus on pääasiassa sujuvaa. Lavasteet ja puvut ovat jälleen hienoja, vaikka Spider-Manin uusi asu ei ole yhtä tyylikäs kuin edellinen. Green Goblinin maskeeraukset ovat erittäin upeat ja karmivat. Visuaaliset tehosteet ovat parempia kuin edellisessä, vaikka jotkut kohdat näyttävätkin hieman tietokonepeliltä. Ääniefektit ovat mainioita. Musiikista vastaa loistava Hans Zimmer, joka ei ole kuitenkaan tällä kertaa täysin onnistunut sävellyksissään. Mukana on hyviä teemoja, mutta Electron dubstep-tunnusmusiikki ei oikein toimi.

Elokuva sisältää "easter eggejä", eli viittauksia muihin leffoihin, sarjoihin, hahmoihin jne. Esimerkiksi Peter Parkerin puhelimen soittoääni on muuteltu versio vuoden 1967 Spider-Man -animaatiosarjan tunnusmusiikista, minkä lisäksi hahmon luonut Stan Lee tekee cameo-roolin. Leffassa myös viitataan moniin Spider-Manin pahiksiin, kuten Doctor Octopusiin, Vultureen ja Spider-Slayeriin, joiden oli tarkoitus esiintyä tulevissa The Amazing Spider-Man -elokuvissa.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja ja vaihtoehtoisia kohtauksia, leffan teosta kertova kuusiosainen "The Wages of Heroism: Making The Amazing Spider-Man 2", elokuvan musiikeista kertova "The Music of Amazing Spider-Man 2 with Director Marc Webb", sekä musiikkivideo Alicia Keysin heikolle "It's On Again" -kappaleelle, joka kuullaan leffan lopputeksteissä. Katsottavaa on yhteensä lähes kahdeksi ja puoleksi tunniksi.

Yhteenveto: The Amazing Spider-Man 2 on keskinkertainen supersankarielokuva. Siinä on mukana hienoja hetkiä, mutta sen heikkoudet vievät voiton. Mukana on pari juonikuviota liikaa ja Electron voisi poistaa kokonaan. Vaikea sanoa, onko vika näyttelijä Jamie Foxxissa vai ohjaaja Marc Webbissä, vai miksi Electrosta on tehty niin typerä pahis? Muut näyttelijät ovat pääasiassa hyviä ja Andrew Garfield loistaa jälleen Spider-Manina. Visuaalisesti elokuva on tyylikäs, mutta käsikirjoituksessa on ongelmia ja jotkut repliikit ovat ihan hirveitä. Leffan suunnitteluun olisi voinut käyttää enemmän aikaa. Voihan se toki olla, että kolmannessa osassa ongelmia olisi ratkottu toimivasti, mutta sitä me emme välttämättä saa koskaan tietää, sillä The Amazing Spider-Man -sarja loppui tähän. Itseäni se ärsyttää todella paljon, sillä olisin halunnut vielä edes yhden osan, mutta eipä voi mitään. Noh, onneksi tuleva Spider-Man: Homecoming vaikuttaa todella lupaavalta ja Tom Holland osoitti Captain America: Civil Warissa (2016) olevansa mainio Hämähäkkimies. Jos pidit The Amazing Spider-Manista, niin vilkaise myös The Amazing Spider-Man 2. Se ei ole yhtä hyvä, mutta tarpeeksi menevä supersankarielokuva kuitenkin, minkä lisäksi se sisältää yhden aivan huikean kohtauksen, jossa kaikki hienoudet ovat osuneet juurikin oikein.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
The Amazing Spider-Man 2, 2014, Marvel Enterprises, Avi Arad Productions, Columbia Pictures, Matt Tolmach Productions