Pääosissa: Adam Sandler, Michelle Monaghan, Kevin James, Josh Gad, Peter Dinklage, Brian Cox, Sean Bean, Matt Lintz, Jane Krakowski, Affion Crockett, Ashley Benson, Dan Aykroyd, Nick Swardson, Fiona Shaw ja Serena Williams
Genre: scifi, komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 7
Pixels perustuu Patrick Jeanin samannimiseen ranskalaiseen lyhytelokuvaan vuodelta 2010. Adam Sandler innostui lyhäristä ja hankki sen oikeudet, tehdäkseen siitä täyspitkän elokuvan. Tim Herlihy kirjoitti ensimmäisen käsikirjoitusversion elokuvasta, mutta se torjuttiin täysin, jolloin Timothy Dowling palkattiin muokkaamaan tekstiä. Sandlerin hankittua oikeudet lukuisiin videopelihahmoihin, kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2014 ja lopulta Pixels sai maailmanensi-iltansa 16. heinäkuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden lyttäämä taloudellinen epäonnistuminen, joka sai huonoimman elokuvan, miespääosan, miessivuosan, naissivuosan ja käsikirjoituksen Razzie-ehdokkuudet. Itse katsoin Pixelsin vasta myöhemmin vuokralta ja mielsin sen ihan katsottavaksi hömpäksi. Nyt kun huomasin elokuvan täyttävän kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella Pixelsin juhlan kunniaksi.
Kun avaruusolennot hyökkäävät Maahan vanhojen videopelien muodossa, vain ryhmä nörttejä voi pelastaa planeetan.
Adam Sandler näyttelee Sam Brenneriä, joka asentaa työkseen teknologisia laitteita ihmisten koteihin ja joka oli lapsena lähes mestari vanhojen videopelien kanssa, huomatessaan pelien liikekuviot ja kääntäessään ne pelejä vastaan. Ottaen huomioon, että Sandler itse hankki oikeudet Pixelsiin ja sai siitä vielä uransa kalleimman elokuvan, hän hoitaa hommansa kameran edessä yllättävänkin laiskasti. Hänestä löytyy energiaa aina silloin tällöin, mutta monessa kohtaa tuntuu siltä kuin hän olisi vain paikalla hakemassa helppoja rahoja.
Elokuvassa nähdään myös Kevin James Samin lapsuudenystävänä ja nykyisenä Yhdysvaltain presidenttinä Will Cooperina, Josh Gad videopeleistä edelleen intoilevana ja salaliittoteorioihin hurahtaneena Ludlow "Ihmepoika" Lamonsoffina, Peter Dinklage videopelimestari Eddie "Tulittaja" Plantina, Michelle Monaghan Samin asiakkaana Violet van Pattenina, Brian Cox amerikkalaiskenraali Porterina ja Sean Bean brittieversti Hillinä. Myös muun muassa Sandlerin kamu Nick Swardson, sekä Ghostbusters-tähti Dan Aykroyd käyvät kääntymässä. Sivunäyttelijöidenkään suorituksissa ei ole pahemmin hurraamista, eivätkä hahmot ole kaksiset. Gad on todella ärsyttävä eksentrisenä Ludlow'na, yrittäessään aivan liian kovasti olla hauska. James ei vakuuta presidenttinä, mihin vaikuttaa se, että koko kansa näyttäisi inhoavan Cooperia. Miten ihmeessä hänet edes valittiin työhön? Game of Thronesista (2011-2019) tutulla Dinklagella sentään näyttäisi olevan hauskaa ketkun Eddien osassa.
Valitettavasti kulunut vuosikymmen ei ole juuri tehnyt hyvää Pixelsille, vaan olin pitkälti samaa mieltä elokuvasta kuin sen ilmestymisen aikoihin. En inhoa elokuvaa kuten monet, sillä pidän sen vekkulista konseptista. Onhan se aivan totaalisen pöljää, että Maahan hyökkäävät avaruusoliot tekeytyisivät kasarin hittivideopeleiksi, kuten Pac-Maniksi, Space Invadersiksi, Galagaksi tai Donkey Kongiksi, mutta onhan se pakko myöntää, että idea on veikeä ja ennen kaikkea uniikki. Ideasta olisi tosin taatusti saanut paremman elokuvan kuin tämä, jo ihan vain pistämällä lähes koko näyttelijäkaartin vaihtoon.
Yksi elokuvan isoimmista ongelmista on sen epähauskuus. Seasta löytyy parit hassut hetkensä tai vitsinsä, mutta suurimmaksi osaksi ajasta komediapuoli on lähinnä vaivaannuttavaa - erityisesti jos Josh Gad on äänessä, enkä edes halua miettiä hänen kiusallista laulunumeroaan. Monet vitsit ovat vain väsyneitä ja suuri osa Sandlerin popkulttuuriviittauksista jää täysin latteiksi. Leffasta löytyykin pätkiä, jotka olisi mielellään voinut leikata pois, jolloin lopputuloksesta olisi saanut ytimekkäämmän. Sekaan mahtuu silti myös joitain helmentapaisia. Pidän elokuvan sympaattisesta alusta, jossa vuonna 1982 nuoret Sam ja Cooper käyvät ensimmäistä kertaa elämässään pelihallissa ja osallistuvat videopeliturnaukseen, minkä lisäksi leffan puolivälin tietämiltä löytyvä Pac-Man -kohtaus on varsin viihdyttävä. Tekijät ovat keksineet hauskan tavan siirtää pelistä tutut haamut ja sokkelomaisen pelikentän sääntöineen oikeaan maailmaan.
On vaikea kuvitella, että Pixelsin on ohjannut sama heppu kuin kaksi ensimmäistä Yksin kotona -leffaa (Home Alone - 1990-1992) ja kaksi ensimmäistä Harry Potteria (2001-2002). Chris Columbus tarttui projektiin innoissaan, sillä mielsi käsikirjoituksen niin omaperäiseksi. Columbuksen ote ei kuitenkaan juuri näy lopputuloksesta, vaan leffa tuntuu täysin tavanomaiselta Sandler-rainalta - tosin efektipainotteisempana. Pixels on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat oivat ja puvustus menettelevää. Erikoistehosteet ajavat toimivasti asiansa ja tutut videopelihahmot on siirretty onnistuneesti esiintymään oikein ihmisten rinnalla. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu musiikkeja myöten, joskin Henry Jackman olisi voinut hyödyntää enemmän videopeleistä tuttuja sävelmiä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.9.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pixels, 2015, Columbia Pictures, LStar Capital, China Film Group Corporation, Happy Madison Productions, 1492 Pictures, Film Croppers Entertainment, Prime Focus
Pääosissa: Malachi Pearson, Christina Ricci, Bill Pullman, Cathy Moriarty, Eric Idle, Joe Nipote, Brad Garrett, Joe Alaskey, Garette Ratliff Henson, Jessica Wesson, Amy Brenneman, Devon Sawa, Don Novello, Dan Aykroyd, Clint Eastwood ja Mel Gibson
Genre: fantasia, komedia
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 7
Casper perustuu samannimiseen kummitushahmoon, joka teki ensiesiintymisensä teattereissa julkaistussa animaatiolyhytelokuvassa The Friendly Ghost vuonna 1945. Tämän jälkeen Casper-kummitus on esiintynyt niin animaatioissa kuin myös sarjakuvissa, ja 1990-luvun alussa Steven Spielberg halusi työstää hahmosta ikioman elokuvan. Aluksi käsikirjoittajaksi pestattiin Alex Proyas, mutta kun hänen tekstinsä koettiin liian synkäksi, hänet korvattiin Sherri Stonerilla ja Deanna Oliverilla. Nähtyään jakson Brooklyn Bridge -sarjasta (1991-1993), Spielberg pestasi sarjan parissa työskennelleen ohjaajan, Brad Silberlingin tekemään esikoisohjauksensa elokuvien parissa. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 1994 ja lopulta Casper sai maailmanensi-iltansa 26. toukokuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen jättihitti, joka sai kuitenkin ailahtelevaa palautetta kriitikoilta ja huonoimman elokuvan Stinkers Bad Movie Awards -ehdokkuuden. Itse näin Casperin todennäköisesti jo lapsena televisiosta, mutta olen takuuvarmasti katsonut sen myöhemmin Netflixistä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa Casperin uudestaan ja arvostella sen.
Carrigan Crittenden saa isältään perinnöksi kartanon, missä kummittelee. Yritettyään erilaisia niksejä haamujen karkottamiseen, nainen päätyy lopulta haamupsykologi James Harveyn puoleen.
Cathy Moriarty näyttelee Carrigan Crittendeniä, rikkauksien perään haaveilevaa naista, joka saa tietää isänsä menehtyneen. Maallisen mammonan sijaan Carrigan saa perinnöksi vain pienessä Friendshipin kaupungissa sijaitsevan Whipstaffin kartanon. Pian naiselle selviää, että kartanossa kummittelee ja hän päättää hankkiutua haamuista eroon, kääntymällä Bill Pullmanin näyttelemän tohtori Harveyn puoleen, joka kehuskelee ammatillaan haamupsykologina, mutta joka ei ole koskaan kohdannut aitoa aavetta. Tohtori Harvey on jäänyt leskeksi, hänen vaimonsa menehdyttyä ja hänen todellinen pyrkimyksensä onkin löytää yhteys rakkaaseensa. Samalla hän on hieman unohtanut tyttärensä Katin (Christina Ricci), joka häpeää isäänsä ja haluaisi normaalin lapsuuden ja ystäviä. Moriarty on mainio viekkaan Carriganin osassa, joka haluaa saada kartanosta rahalliset hyödyt irti keinolla millä hyvänsä. Pullman on myös oiva roolissaan psykologi-isänä ja Ricci taas oli tehnyt jo nimeä lapsille suunnatussa halloweenleffassa pari vuotta aiemmin, kun hän esitti Wednesdayta Perhe Addams -elokuvassa (The Addams Family - 1991). Hän istuukin hyvin osaansa, päästen näyttämään enemmän tunteita kuin kylmänä Wednesdayna. Mainitsemisen arvoinen on myös lystikäs Monty Python -koomikko Eric Idle, joka nähdään Carriganin uskollisena palvelijana Dibsinä.
Mutta elokuvan todelliset vetonaulathan ovat tietty ne kummitukset, lähtien toki nimikkohaamu Casperista (äänenä Malachi Pearson), joka haluaisi itselleen ystävän. Casper asuu Whipstaffissa yhdessä setiensä Joustiksen (Joe Nipote), Läskin (Brad Garrett) ja Haisulin (Joe Alaskey) kanssa, jotka hyödyntävät tilaansa kepposteluun ja sekasorron aiheuttamiseen. Casper on mukava heppu ja tämän sedät ovat varsin vekkulit veijarit.
En yhtään ihmettele, että ysärillä Casper oli monien lasten jatkuvassa katselussa etenkin halloweenin aikaan sellaisten elokuvien, kuten Perhe Addamsin ja Hokkus Pokkusin(Hocus Pocus - 1993) kanssa. Kyseessähän on aika lailla täydellinen valinta koko perheen yhteiseen halloween-elokuvailtaan, kun halutaan katsoa kummituksia, mutta ei haluta aiheuttaa perheen pienimmille painajaisia. Ja näin aikuisiälläkin Casper toimii pääasiassa oikein menevästi. Se nostaa miellyttävän hymyn huulille, mutta siitä löytyy myös hieman hurjempiakin hetkiä lastenleffaksi. Kieli on kuitenkin visusti poskessa ja etenkin nuoremmat katsojat saavat nauraa erilaiselle toilailulle. Aikuiskatsojille iloa tuottavat viittaukset muihin elokuviin, kuten Ilmestyskirja. Nyt-sotaklassikkoon (Apocalypse Now - 1979), sekä cameot, joista paras on tietty itse Dan Aykroyd Ray Stantzina Ghostbusters - haamujengistä(Ghostbusters - 1984)!
Elokuvan tarina vie mukavasti mennessään, vaikka se toisinaan kompuroikin hieman useiden juonikuvioiden alla. Leffa lähtee liikkeelle Carriganista, mutta kun tohtori Harvey ja Kat saapuvat kartanolle, nainen unohdetaan varmaan yli puoleksi tunniksi kokonaan. Erityisen raakileeksi jää Katin kuvio luokkalaistensa, kiusaajatyttö Amberin (Jessica Wesson) ja ihastuksenkohde Vicin (Garette Ratliff Henson) kanssa. Parasta onkin Casperin ja Katin ystävyyden kehittyminen, kun taas hauskinta antia on tohtori Harveyn yritys saada jotain rotia Casperin riiviömäisiin setiin. Sekaan mahtuu myös hieman sanomaa elämästä ja kuolemasta, sekä siitä, että pitäisi arvostaa sitä mitä on jo, sen sijaan että tavoittelisi koko ajan jotain mitä ei ole.
Kun Steven Spielberg ei itse halunnut ohjata Casperia, ohjausvastuu päätyi Brad Silberlingille, joka oli aiemmin työskennellyt vain television puolella. Silberling hoitaa tonttinsa pääasiassa kelvollisesti, rakentaen hupaisaa ilmapiiriä. Sherri Stonerin ja Deanna Oliverin työstämä käsikirjoitus on paikoitellen hieman levällään, mutta kertomus pitää silti katsojan kiinnostusta yllä. Casper on myös oivallisesti kuvattu. Whipstaffin kartanon lavasteet ovat hienot ja puvustus on kelvollista. Casper ja muut aaveet on sopivasti siirretty oikeiden ihmisten sekaan, ilman että heidän piirrosmaisuutensa kärsii. Efektit ovat muutenkin toimivat ja myös äänimaailma on kunnossa James Hornerin tunnelmallisia musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.10.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Casper, 1995, Universal Pictures, Amblin Entertainment, The Harvey Entertainment Company
Pääosissa: Mckenna Grace, Finn Wolfhard, Paul Rudd, Carrie Coon, Dan Aykroyd, Kumail Nanjiani, Emily Alyn Lind, James Acaster, Celeste O'Connor, Ernie Hudson, Logan Kim, Annie Potts, William Atherton, Bill Murray ja Patton Oswalt
Genre: scifi, seikkailu, toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 12
Ghostbusters - haamujengi(Ghostbusters - 1984) oli kehuttu jättihitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Ghostbusters II (1989) ei kuitenkaan saanut yhtä suopeaa vastaanottoa, joten suunnitelmat kolmososasta kariutuivat. 2010-luvulla elokuvasarja yritettiin herättää uudestaan henkiin naisvetoisella uudelleenfilmatisoinnilla Ghostbusters(2016), mutta se sai faneilta lähes täystyrmäyksen. Tekijät päättivät palata juurille ja lopputuloksena oli Ghostbusters: Afterlife (2021), jossa vanhat tutut hahmot kohtasivat uusia tuttavuuksia. Elokuvasta pitivät niin katsojat kuin kriitikot ja se menestyi lippuluukuilla tarpeeksi, jotta sille oli järkeä ryhtyä tekemään jatkoa. Afterlifen tehnyt Jason Reitman jättäytyi kuitenkin pois ohjaajan hommasta, jolloin hänet korvattiin Afterlifen käsikirjoittaneella Gil Kenanilla. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2023 ja nyt Ghostbusters: Frozen Empire saapuu elokuvateattereihin. Itse pidän todella paljon alkuperäisestä Ghostbusters - haamujengistä ja mielestäni kakkososa ja jopa uudelleenfilmatisointikin ovat ihan menevää hömppää. Pidin yllättävänkin paljon Ghostbusters: Afterlifesta ja odotin positiivisin mielin sen jatko-osan näkemistä. Ilahduin, kun pääsin näkemään Ghostbusters: Frozen Empiren viikkoa ennen ensi-iltaa sen lehdistönäytöksessä.
Haamujengi kohtaa uuden uhkan, kun tuhansia vuosia vanha demoninen jumalolento, joka pystyy jäädyttämään ihmisiä kuoliaaksi pelkän pelon avulla, herää horroksestaan.
Ghostbusters: Afterlifesta tutut hahmot tekevät paluun. Egon Spenglerin tytär Callie (Carrie Coon), tämän lapset Phoebe (Mckenna Grace) ja Trevor (Finn Wolfhard), sekä Callien poikaystävä Gary Grooberson (Paul Rudd) muuttivat New Yorkiin ja toimivat nyt uutena Haamujenginä. Alkuperäisistä haamujengiläisistä Ray Stantz (Dan Aykroyd) toimii riivattujen esineiden tutkijana, Winston Zeddemore (Ernie Hudson) toimii Haamujengi-toiminnan rahoittajana ja fanisuosikki Peter Venkman (Bill Murray) käy lähinnä kääntymässä. Haamunnappaushommissa työskentelevät myös tutut nuoret Podcast (Logan Kim) ja Lucky (Celeste O'Connor), aiemmin sihteerinä toiminut Janine Melnitz (Annie Potts), sekä uusi tutkijahahmo Lars (James Acaster). Poppoota siis riittää, mutta ei kuitenkaan ruutuaikaa kaikille. Kun sekaan vielä heitetään hyytävän jumalolennon vankilana toimivan pallon omistava Nadeem (Kumail Nanjiani), hukassa oleva haamutyttö Melody (Emily Alyn Lind), kielitietäjä Hubert (Patton Oswalt) ja alkuperäiselokuvassakin Haamujengiä inhonnut, New Yorkin pormestariksi noussut Walter Peck (William Atherton), on elokuva ahdettu täyteen liikaa erilaisia tyyppejä, joilla pitäisi olla kaikilla oma funktionsa kaiken keskellä. Turhan laaja hahmogalleria johtaa siihen, että Spenglereihin keskittyvä perhepuoli jää liiaksi sivuun, eikä sillä osuta tunteisiin niin kuin voisi toivoa. Vahvin hahmo on tälläkin kertaa nuori Phoebe, mitä vain vahvistaa mainio Grace, joka on uskottava isoisänsä kaltaisena päämääräisenä tiedenerona. Muut näyttelijät hoitavat tonttinsa ailahtelevasti. Yleensä hauska Rudd jää tällä kertaa aika väkinäiseksi, Murray käy lähinnä vain hakemassa helppoa palkkiota ja Nanjiani on pääasiassa kiusallinen muka-hauskana hahmona, joka olisi valmis myymään mitä tahansa, kunhan oikeasta hinnasta sovitaan.
Valitettavasti Ghostbusters: Frozen Empire oli itselleni aikamoinen pettymys. Olin pitänyt paljon Ghostbusters: Afterlifesta ja toivoin jatko-osan pääsevän edes lähelle sen tasoa, mutta ei. Luvassa on harmillisen keskinkertainen ja yllättäen jopa hieman pitkäveteinen haamujahti, jossa olisi runsaasti potentiaalia, muttei taitoa tehdä sillä potentiaalilla oikein mitään aidosti hyvää tai edes erityisen kiinnostavaa. Jos trailerit ja julisteet innostivat sinua kuvastollaan jääkaudesta New Yorkissa, sitä joutuu odottamaan ihan loppuhuipennukseen asti ja silloinkin laajemmasta tuhosta nähdään vain pieni vilaus, kun finaali on päätetty käydä Haamujengin päämajana toimivan paloaseman tiloissa, jotka muuttuvat ahtaiksi, kun yli kymmenen hahmoa pitää saada puettua ikonisiin haalareihin ja vastassa on pitkä jääolio, jonka pää hipoo kattoa.
Ennen kuin päästään itse asiaan, katsojan täytyy päästä läpi aika raskassoutuisen ensimmäisen tunnin. Haamujen jahtaamista, seikkailuhenkeä ja huumoria on hämmentävän vähän ja leffa keskittyy lähinnä keskivertoon ihmisdraamaan. Mysteeriä jäämörön sisältävän pallon ympärillä kasvatellaan turhankin kauan ja lähinnä siten, että hahmojen täytyy jatkuvasti käydä etsimässä joku uusi tyyppi, joka tietää aina hitusen lisää asian tiimoilta ja johdattaa hahmot sitten seuraavan vastaavanlaisen tyypin luokse. Silloin tällöin sekaan on ripoteltu viihdyttäviä kohtauksia tai hauskoja repliikkejä, mutta aika vähän tästä käsiin jää. Parit lupaavasti alkavat kauhukohtauksetkin jäävät vain puolitiehen. Faneille kyllä riittää silmäniskuja, joista osa on aika kömpelösti istutettu sekaan. Kun Ray Parker Jr:n mahtava Ghostbusters-tunnuslaulu pärähtää soimaan elokuvan loppumisen merkiksi, päällimmäinen ajatukseni oli, että tässäkö tämä nyt oli? Ei Frozen Empire huono leffa ole, mutta ei se kovin hyväkään ole.
Ghostbusters: Afterlifen ohjaaja, alkuperäisen Ghostbusters - haamujengin ohjaajan, pari vuotta sitten menehtyneen Ivan Reitmanin poika Jason Reitman ei tosiaan halunnut ohjata Ghostbusters: Frozen Empireä, joten tilalle otettiin kummatkin uusista leffoista käsikirjoittanut Gil Kenan. Kenan ei kuitenkaan ohjaajana ole Reitmanin tasoinen, eikä hänen työstään paista sama into kuin Reitmanista Afterlifea tehdessä. Niin Kenanin ohjaus kuin käsikirjoitus jäävät hieman laiskoiksi. Leffa kaipaisi lisää jännitettä, lisää huumoria ja vähemmän turhia hahmoja, jotka kuluttavat kestoa ylimääräiseen. Sentään elokuva on pätevästi kuvattu. Lavasteet ovat hienot, asut tyylikkäät ja käytännön tehostein toteutetut parit haamut komeat. Tietokone-efektien taso heittelee hieman, mutta pääasiassa leffa näyttää hyvältä. Äänimaailma on myös oivallisesti työstetty ja Dario Marianellin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla kivasti, sisältäen joitain alkuperäiselokuvan säveltäneen Elmer Bernsteinin melodioista.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.3.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ghostbusters: Frozen Empire, 2024, Columbia Pictures, Sony Pictures Releasing, BRON Studios, Ghostcorps, Right of Way Films
Pääosissa: Dan Aykroyd, Eddie Murphy, Ralph Bellamy, Don Ameche, Denholm Elliott, Jamie Lee Curtis, Kristin Holby, Paul Gleason ja Robert Curtis-Brown
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 7
Trading Places, eli suomalaisittain Vaihtokaupat on Dan Aykroydin ja Eddie Murphyn tähdittämä komediaelokuva. 1980-luvun alussa käsikirjoittaja Timothy Harrisilla oli tapana pelata tennistä kahden varakkaan ja keskenään kilpailevan veljeksen kanssa. Seuratessaan juonittelevien miesten vedonlyöntejä muiden kustannuksella, Harris tuli siihen tulokseen, että he olivat kamalia ihmisiä ja että heidän kaltaisten ihmisten ympärille voisi rakentaa hyvän elokuvan. Hän esitteli ideansa kirjoittajakaverilleen Herschel Weingrodille, joka innostui ja kaksikko ryhtyi työstämään käsikirjoitusta. Paramount Pictures hankki aluksi työnimeä "Black and White" kantaneen tekstin ja John Landis pestattiin ohjaajaksi, joka tykästyi tekstiin, mutta vaati elokuvan nimen vaihtamista. Aluksi päärooleihin haluttiin Richard Pryor ja Gene Wilder, mutta Pryorin loukkaannuttua vakavasti huumeidenkäytön takia, hänet korvattiin Eddie Murphyllä ja Wilderin tilalle taas valittiin Dan Aykroyd, Landisin ystävä ja aiemman hittileffan The Blues Brothersin (1980) tähti. Kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 1982 ja lopulta Vaihtokaupat sai maailmanensi-iltansa 7. kesäkuuta 1983 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma jättihitti, joka sai parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden, parhaan komediaelokuvan ja miespääosan Golden Globe -ehdokkuudet, sekä voitti parhaan miessivuosan ja naissivuosan BAFTA-palkinnot. Nykyään Vaihtokauppoja pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista komediaelokuvista, vaikka samalla se onkin vuosien varrella herättänyt kritiikkiä muun muassa blackfacen käytöstä yhdessä kohtauksessa. Itse näin Vaihtokaupat ensi kertaa joskus lapsena ja pidin leffasta. Olen tainnut katsoa elokuvan uudelleenkin, mutta viime kerrasta on kulunut jo useita vuosia. Nyt kun huomasin Vaihtokauppojen täyttävän 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.
Ökyrikkaat bisnesmiehet, Duken veljekset ovat eri mieltä siitä, johtuuko ihmisen käytös luonnosta vai kasvatuksesta. He ottavatkin kohteekseen rehdin ja ansiokkaan työntekijänsä, sekä kadulla asuvan huijarin ja keplottelevat nämä vaihtamaan paikkoja.
Ralph Bellamy ja Don Ameche näyttelevät Duken veljeksiä, Randolphia ja Mortimeria, jotka pyörittävät erittäin menestyksekästä bisnestä erilaisten hyödykkeiden, kuten viljan, kullan ja jopa appelsiinimehun välittäjinä. Randolph ja Mortimer ovat niljakkaita, rahanahneita mulkvisteja ja rasisteja, jotka nostavat itsensä kaikkien muiden yläpuolelle. Välillä he eivät kestä korkean asemansa jakamista ja päättävätkin testata toisiaan erilaisilla vedonlyönneillä. Tällä kertaa veljet päätyvät väittelemään siitä, mikä määrää ihmisen käytöstä; biologia ja geenit, vai kulttuuri ja kasvatus? He päättävätkin testata tätä kahdella eri aseman omaavalla ja eri taustoista tulevalla henkilöllä, Dan Aykroydin näyttelemällä varakkaalla toimitusjohtajalla Louis Winthorpe III:lla ja Eddie Murphyn esittämällä katujen kasvatilla, ihmisiä huijaavalla Billy Ray Valentinella. Louisilta riisutaan rahat ja status, kun taas Billylle annetaan mahdollisuus kokea rikkaan elämää. Bellamy ja Ameche ovat erinomaiset inhottavien bisnesmiesten osissa, mutta elokuvan todelliset tähdet ovat tuohon aikoihin lähinnä Saturday Night Live -ohjelmasta (1975-) tunnetut koomikot Aykroyd ja Murphy, jotka tekisivät isoimmat hittinsä, Ghostbusters - haamujengin(Ghostbusters - 1984) ja Beverly Hills kytän(Beverly Hills Cop - 1984) vuotta myöhemmin. Aykroyd tulkitsee yllättävänkin vahvasti rehtiä ja snobia Louista, jonka elämä pakotetaan syöksykierteeseen. Murphy varastaa show'n hölösuisena Billynä, joka kiskaistaan kadulta limusiinin kyytiin ja löytää itsensä omasta kartanostaan ison mammonamäärän kanssa.
Elokuvassa nähdään myös Denholm Elliott Louisin hovimestarina Colemanina, Kristin Holby Louisin kihlattuna Penelopena, sekä kauhuleffoilla, kuten Halloween - naamioiden yö(Halloween - 1978) kuuluisaksi noussut Jamie Lee Curtis prostituoituna Opheliana, joka päättää auttaa Louista saamaan vanhan elämänsä takaisin. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa myös hyvin. Elliott istuu hyvin selän takana silmiään pyörittelevän hovimestarin osaan, Holby on pätevä kultalusikka suussa syntyneenä Penelopena ja Curtis näytti ensi kertaa todelliset lahjansa Ophelian roolissa. Tarkkasilmäisimmät katsojat voivat myös bongata näyttelijä Jim Belushin, Tähtien sota-elokuvissa (Star Wars - 1977-) jedimestari Yodaa esittäneen Frank Ozin, sekä myöhemmin muun muassa Breaking Bad -televisiosarjassa (2008-2013) esiintyneen Giancarlo Espositon yhdestä ensimmäisistä elokuvarooleistaan.
Kuten alussa kerroin, Vaihtokaupat oli ilmestyessään kehuttu komedia ja vaikka sitä nykyään pidetäänkin yhtenä lajityyppinsä parhaimmista, on elokuva ollut myös kovan kritiikin kohde. N-sanan käyttö ja eritoten loppupään junakohtaus hyvin kärkkäiden stereotypioiden ja jopa blackfacen käytön kera saavat kohottelemaan kulmia. Valveutuneemmat uudemmat sukupolvet varmasti verottavat leffaa näistä syistä. Vaikka junakohtaus on ajoittain vaivaannuttavaa katseltavaa (joskin siitä löytyy myös todella hauskat juttunsa), sanoisin muun elokuvan sen ympärillä olevan erittäin hyvä - sanoisinpa jopa että loistava. Muutamien heikommin vanhentuneiden hetkien ja vitsien ympäriltä löytyy paljon todella hauskoja ja ennen kaikkea todella oivaltavia juttuja, joiden ansiosta Vaihtokaupat on ehdottomasti ansainnut asemansa kaikkien aikojen parhaimpien komediaelokuvien joukosta.
Elokuvan tarinassa hyödynnetään nokkelasti ja moderniin maailmaan päivitettynä Mark Twainin klassikkokirjaa Prinssi ja kerjäläispoika (The Prince and the Pauper - 1881), jossa varakas prinssi ja katujen kerjäläinen vaihtavat paikkoja 1500-luvun Lontoossa. Vaihtokaupoissa tämä, noh, vaihtokauppa ei tosin tapahdu vaihdon tekevien omasta aloitteesta, vaan rikkaiden vanhojen valkoisten miesten toimesta. Leffa sisältääkin paljon yhteiskunnallista satiiria ja kommentaaria esimerkiksi yhteiskunta- ja luokkaerottelusta, sekä rikkaiden korruptoituneesta asemasta kapitalistisessa maailmassa. Elokuvan voi katsoa ihan vain hassuna hömppäviihteenä (joka tosin uiskentelee pariin otteeseen yllättävän synkissäkin vesissä Louisin tarinan puolesta), mutta katselukokemus on rikkaampi, kun älyää pohtia filmin sanomaa ja teemoja. Jo näiden avulla elokuva erottuu edukseen puhtaasti pöljien rainojen keskeltä, mitä auttaa myös se, kuinka valloittavan hyviä Aykroyd ja Murphy ovat rooleissaan, kuinka sulavasti ja koukuttavasti tarinan kuljetus etenee ja toki kuinka hauska filmi onkaan kyseessä. Kaikki johtaa onnistuneeseen - joskin pörssijutuista mitään tietämättömille hieman vaikeaselkoiseen - finaaliin.
Elokuvan on ohjannut John Landis, joka oli tuohon aikaan tunnettu The Blues Brothersin lisäksi kauhukomediasta Ihmissusi Lontoossa(An American Werewolf in London - 1981). Hän oli myös vastikään joutunut vaikeaan asemaan, Hämärän pelottavat varjot -elokuvan (Twilight Zone: The Movie - 1983) kuvauksissa tapahtuneen helikopterionnettomuuden takia, jossa kolme näyttelijää menehtyivät ja Landis sai syytteen kuolemantuottamuksesta, josta hänet kuitenkin vapautettiin oikeuskäsittelyn myötä muutamaa vuotta myöhemmin. Landisin työ Vaihtokaupoissa on herralle tutusti taidokasta ja hän pitää hilpeää pakettia sujuvasti kasassa. Timothy Harrisin ja Herschel Weingrodin käsikirjoitus on likimain erinomainen muutamia vikoja lukuun ottamatta. Esimerkiksi kohtaus, jossa Duken veljekset käyvät läpi ilkikurista suunnitelmaansa vessassa, tuntuu hieman väkinäiseltä ja kömpelöltä tavalta selittää asioita niin katsojille kuin hahmoille. Elokuva on oivallisesti kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat mainiot, samoin asut. Äänimaailma on hyvin työstetty ja Elmer Bernsteinin säveltämät musiikit tehostavat tunnelmaa mukavasti.
Yhteenveto:Vaihtokaupat on parista kyseenalaisesta ja huonosti vanhentuneesta hetkestä ja vitsistä huolimatta loistokomedia. Klassikkosatua Prinssi ja kerjäläispoika hyödyntävä ja modernisoiva tarina nappaa nopeasti mukaansa ja koukuttaa yhä enemmän, mitä pidemmälle kertomus etenee. Veikeä, mutta samalla vihastuttava skenaario vie täysin mennessään ja tarjoaa paljon hauskoja juttuja. Elokuva toimii erittäin hyvin puhtaana hömppäviihteenä, mutta sitäkin paremmin, kun pohtii sen syvällisempiä puolia ja yhteiskunnallista satiiria. Leffa uskaltaa myös uiskennella toisinaan hieman synkemmissäkin vesissä. Dan Aykroyd ja Eddie Murphy ovat huippuvireessä päärooleissa ja muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä osissaan. Suosittelenkin Vaihtokauppoja erittäin lämpimästi - tosin enemmänkin joulun tiimoilla katseltavaksi, sillä vaikka elokuva sai ensi-iltansa kesällä, sijoittuu se talven aikoihin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.12.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Trading Places, 1983, Paramount Pictures, Cinema Group Ventures
Pääosissa: Mckenna Grace, Finn Wolfhard, Carrie Coon, Paul Rudd, Logan Kim, Celeste O'Connor, Bokeem Woodbine, Tracy Letts, Annie Potts, Olivia Wilde, J. K. Simmons, Dan Aykroyd, Bill Murray ja Ernie Hudson
Genre: fantasia, komedia, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 12
Ivan Reitmanin ohjaama kasarikomedia Ghostbusters - haamujengi(Ghostbusters - 1984) oli kriitikoiden kehuma menestys, jolle tehtiin tietty jatkoa. Ghostbusters II (1989) ei ollut edeltäjänsä veroinen hitti, eikä se myöskään saanut yhtä positiivista vastaanottoa. Tekijät yrittivät pitkään saada aikaiseksi kolmatta elokuvaa, mutta se jäi pyörimään tuotantolimbossa ja lopulta koko elokuvasarja päätettiin käynnistää uudestaan vuoden 2016 Ghostbusters-leffan myötä. Se sai kuitenkin murskaavan vastaanoton faneilta, eikä se menestynytkään budjettiinsa nähden kummoisesti, joten suunnitelmat sen jatko-osasta kuopattiin. Ivan Reitmanin poika Jason työsti käsikirjoituksen Gil Kenanin kanssa, joka toimisi jatko-osana alkuperäiselle filmille. Hän sai ideansa läpi ja kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2019. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä heinäkuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua siirrettiin ensin maaliskuuhun 2021, sitten kesäkuuhun ja lopulta marraskuuhun. Nyt Ghostbusters: Afterlife saapuu vihdoin elokuvateattereihin ja minun täytyy tunnustaa, etten ollut lähes lainkaan kiinnostunut elokuvasta. Pidän todella paljon alkuperäisestä filmistä, mutta sen jatko-osa ja vuoden 2016 versio eivät vakuuttaneet minua. Uuden leffan trailerit eivät herättäneet mielenkiintoani ja olinkin hyvin skeptinen, kun kävin katsomassa Ghostbusters: Afterlifen Episodi-lehteen kirjoittavan ystäväni kanssa Pop Median, SF Studiosin ja Sonyn yhteistyössä järjestetyssä ennakkonäytöksessä.
Yksinhuoltajaäiti Callie muuttaa kahden lapsensa kanssa pienen kaupungin lähistöllä sijaitsevalle maatilalle, joka jäi perintönä hänen etäiseltä isältään. Lapset alkavat tutkia kummallisia ja yliluonnollisia tapahtumia niin maatilalla kuin kaupungissa ja saavat pian selville, että heidän isoisänsä oli ehta Ghostbuster!
Carrie Coon näyttelee yksinhuoltajaäiti Callieta, jolla menee taloudellisesti huonosti, minkä takia hän joutuu luopumaan asunnostaan kaupungissa ja muuttaa lastensa Trevorin (Finn Wolfhard) ja Phoeben (Mckenna Grace) kanssa vastikään menehtyneen isänsä maatilalle, pienen Summervillen kaupungin lähelle. Callien suhde tutkijaisäänsä ei kuitenkaan ole kaksinen, joten tilan periminen ei ole hänelle erityisen mieluisaa. Tätä vaikeaa isä-tytär-suhdetta syvennetään yllättävänkin onnistuneesti elokuvan aikana, mutta silti leffan keskiössä ovat perheen lapset.Stranger Things -sarjasta (2016-) tuttu Wolfhard on mainio perhettään nolona pitävänä teinipoikana ja Grace ällistyttää älykkötyttönä. Grace osoitti lahjojaan jo mm. ikäisekseen kypsällä työllään The Handmaid's Tale - Orjattaresi -sarjan (The Handmaid's Tale - 2017-) neljännellä tuotantokaudella, mutta Ghostbusters: Afterlifessa hän suorastaan säkenöi. Phoebe todella on elokuvan sydän ja sielu, johon katsoja kiintyy heti ja jonka haluaa nähdä selvittävän yhä kummalliseksi muuttuvan Summervillen mysteerin.
Elokuvassa nähdään lisäksi Paul Rudd tiedeopettaja Groobersonina, joka innostuu myös tutkimaan erikoisia tapahtumia, Logan Kim nimensä mukaisesti podcastia pitävänä Podcastina, jonka kanssa Phoebe ystävystyy ja Celeste O'Connor pikaruokalan tarjoilijana Luckyna, johon Trevor iskee silmänsä heti perheen saapuessa kaupunkiin. Rudd on tuttuun tapaansa varsin hilpeä roolissaan, heittäytyen opettajahahmonsa vietäväksi oikein tosissaan tarpeen vaatiessa. Kim voisi pahimmassa tapauksessa olla ärsyttävä kakara, mutta hänestä on saatu aikaiseksi aidosti hauska tyyppi kaikessa energisyydessään. O'Connor suoriutuu roolistaan kelvollisesti, muttei tee samanlaista vaikutusta kuin muut luetellut.
Siis ohhoh, nyt täytyy kyllä sanoa, että olin ennakkoon täysin turhaan skeptinen Ghostbusters: Afterlifea kohtaan. Kyseessähän on yksi vuoden isoimmista yllättäjistä ja viihdyttävimmistä elokuvista! Leffa nappaa heti mukaansa, rakentamalla alusta asti kiehtovaa mysteeriä. Katsoja myhäilee innoissaan, kun tuttuja Ghostbusters-juttuja aletaan tuoda vähitellen mukaan. Tekijät selvästi tietävät, millä saadaan fanit iloisiksi ja tiettyjä tärkeitä hetkiä, kuten Ecto-1 -auton mukaan tuomista rakennetaan ja nostatellaan tehokkaasti. Elokuvassa on onnistuttu luomaan hyvä tasapaino nostalgiapärinän ja uusien juttujen välille, jolloin leffasta voivat nauttia niin vanhat fanit kuin koko hommasta mitään etukäteen tietämättömät. Vanhoilla ja tutuilla jutuilla ratsastetaan kyllä paljon, mutta samalla leffa lähestyy kohdettaan hyvin erilaisella ja piristävällä tavalla kuin mitä on ennen nähty. Jatkuvasti huomasin jännittäväni, kuinka tietyt asiat hoidetaan ja joidenkin hetkien aikana epäilin, että nyt elokuva lässähtäisi, mutta onneksi ei.
Tunnelmansakin puolesta elokuva toimii todella hyvin. Ensinnäkin Ghostbusters: Afterlife on yllättävänkin hauska ja sen aikana pääsee naureskelemaan useaan otteeseen ihan ääneen. Oli kyse sitten Ruddille ominaisesta hassuttelusta, Phoeben kertomista kuivista vitseistä, jotka ovat niin huonoja, että ne ovat loistavia, yllättävän synkistä hetkistä tai pöhköstä haamukohelluksesta, leffa vähintään levitti hymyn huulilleni kerta toisensa perään. Elokuvasta löytyy myös omat hieman jännittävät hetkensä, mutta nekin on pääosin hoidettu kieli poskessa. Nämä asiat ovat kuitenkin sellaisia, mitä Ghostbusters-leffalta voi odottaa. Sen sijaan olin positiivisesti yllättynyt, että elokuvassa on oikeasti panostettu draamapuoleenkin. Perheen sisäinen draama ja kuinka kaikki liittyy alkuperäiseen Ghostbusters-tiimiin on erittäin hyvin rakennettu - niinkin hyvin, että huomasin jossain kohtaa pidätteleväni kyyneliä. Tarinaan uppoutuu ja hahmoista ryhtyy välittämään niin vahvasti, että elokuva pääsee ujuttautumaan ihon alle ja saa herkistymään.
Alkuperäisen elokuvan ohjaajan poika Jason Reitman onnistuu kunnioittamaan isänsä teoksia ja Afterlifesta huokuu pojan into ja ihailu Ghostbustersia kohtaan. Samalla Reitman saa myös rakennettua leffasta omannäköisensä, vahvasti erilaisella lähestymistavalla tuttuun konseptiin. Hänen ja Gil Kenanin käsikirjoitus on oivallinen, vaikka siinä onkin jatkuva vaara luisua kohti epäonnistumista. Tekniseltä puoleltaan elokuva on taidokkaasti toteutettu. Se on kuvattu mainiosti, kuten myös leikattu. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja Ecto-1:n näkeminen on suuri ilo, vaikka auto onkin vuosien varrella ottanut jos jonkinlaista osumaa. Erikoistehosteet kunnioittavat veikeästi vanhoja käytännön efektejä, vaikka ne ovatkin pääasiassa tietokoneella toteutettuja. Kummitukset mukailevat täysin alkuperäisessä elokuvassa nähtyjä, minkä lisäksi myös äänimaailma on täynnä tuttuja soundeja - niin efektien puolesta kuin musiikkienkin. Säveltäjä Rob Simonsen kierrättää paljon Elmer Bernsteinin musiikkeja ja totta kai leffassa kuullaan Ray Parker Jr:n fantastinen Ghostbusters-kappale.
Yhteenveto:Ghostbusters: Afterlife on yllättävän mainio ja viihdyttävä elokuva, joka toimii niin vanhoille faneille kuin täysin uudelle yleisölle. Leffa nappaa heti mukaansa mielenkiintoisen mysteerinsä ansiosta ja tiukentaa otettaan katsojasta yhä vain enemmän, mitä pidemmälle filmi kulkee. Tähän vaikuttavat niin hersyvän hauska huumori, oivallisen jännittävät tilanteet kuin myös aidosti iskevä perhedraama, joka voi saada liikuttumaan ihan kyyneliin asti. Elokuvasta löytyy oikeasti sydäntä, eikä se ole mikään tyhjänpäiväinen rahastusturhake. Alkuperäisen Ghostbusters - haamujengin ohjaajan poika Jason Reitman kunnioittaa isänsä työtä aikamoisella nostalgiaryöpyllä, onnistuen silti lähestymään tuttuja juttuja uudenlaisella tavalla. Näyttelijät ovat kaikki varsin mainioita, mutta joukosta erottuu parhaiten nuori, valloittavan hyvä Mckenna Grace. Tekniseltäkin puoleltaan elokuva on hyvin tehty. Vähän väliä leffa on vaarassa luisua väärille poluille ja epäonnistua, mutta Reitman pitää ohjakset tyylikkäästi kasassa. Ghostbusters: Afterlife on yksi vuoden ilahduttavimmista yllättäjistä ja ainakin omasta mielestäni kirkkaasti toiseksi paras Ghostbusters-elokuva, heti alkuperäisen jälkeen!
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ghostbusters: Afterlife, 2021, Columbia Pictures, Sony Pictures Entertainment, The Montecito Picture Company, BRON Studios, Ghostcorps
Ohjaus: Michael Bay Pääosissa: Ben Affleck, Josh Hartnett, Kate Beckinsale, Ewen Bremner, Cuba Gooding Jr., Michael Shannon, Jon Voight, Alec Baldwin, Dan Aykroyd, Colm Feore, Mako, Jaime King, Jennifer Garner ja William Fichtner Genre: sota, draama Kesto: 3 tuntia 3 minuuttia Ikäraja: 16
Pearl Harbor perustuu tositapahtumiin Pearl Harborin taistelusta 7. joulukuuta 1941 Yhdysvaltojen ja hyökkäävän Japanin välillä. Ohjaaja Michael Bay oli jo pidemmän aikaa halunnut tehdä sotaelokuvan ja koki Pearl Harborin hyökkäyksen täydelliseksi aiheeksi leffaansa. Hän saikin myytyä idean Walt Disney -yhtiölle, joka alkoi työstämään leffaa. Bayn ja Disneyn välille syntyi kuitenkin useita riitoja, liittyen niin ikärajaan kuin budjettiin, Bayn halutessa tehdä brutaalin sotaelokuvan 200 miljoonalla dollarilla ja Disneyn halutessa tehdä lapsiystävällisemmän alle 150 miljoonalla. Bay suostui Disneyn vaatimuksiin, kuvaukset alkoivat ja lopulta Pearl Harbor sai maailmanensi-iltansa Pearl Harborissa 21. toukokuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli hitti taloudellisesti, mutta sai lähes pelkkää lokaa niskaansa kriitikoilta ja monilta katsojilta. Leffa oli ehdolla niin neljästä Oscarista (joista se voitti parhaiden äänitehosteiden palkinnon) ja kahdesta Golden Globesta (paras laulu ja musiikki) kuin kuudesta Razziesta (mm. huonoin elokuva, ohjaus, käsikirjoitus ja miespääosa). Elokuva myös pääsi Guinnessin ennätysten kirjaan, koska siihen aikaan siinä oli eniten räjähdyksiä yhden elokuvan aikana. Itse en ollut aiemmin nähnyt Pearl Harboria, mutta olin kuullut siitä paljon negatiivista lapsuudesta lähtien. Olen pohtinut elokuvan katselua useasti, mutta se on jäänyt tekemättä. Kuitenkin nyt kun elokuva täyttää 20 vuotta, päätin katsoa vihdoin, millaisesta teoksesta on kyse?
Rafe ja Danny ovat olleet parhaat ystävät lapsuudesta asti ja haaveilleet yhdessä lentämisestä. Aikuisina he ovatkin päässeet Yhdysvaltain armeijaan lentäjiksi ja heidän taitonsa pääsevät todelliseen testiin, kun Japani hyökkää Yhdysvaltojen tukikohta Pearl Harboriin.
Päärooleissa Rafe McCawleyna ja Danny Walkerina (jotka eivät muuten ole todellisia henkilöitä Pearl Harborin hyökkäyksestä, vaan fiktiivisiä hahmoja) nähdään Ben Affleck ja Josh Hartnett, jotka ovat molemmat tehneet epätasaista työtä pitkin filmiuraansa. Affleck oli tässä kohtaa vasta nousemassa staraksi, mutta eipä hän ainakaan tämän elokuvan myötä kovin arvostettu ollut. Affleck on aikamoinen pökkelö pitkin leffaa ja toimii vain taistelukohtauksissa. Hartnett jää ikävästi varjoon, vaikka hahmoa kuinka nostettaisiin esiin. Ongelmaksi myös koituu, kuinka heikosti leffa lopulta esittää Rafen ja Dannyn ystävyyden. Prologi hahmojen lapsuudesta on ihan sympaattinen, mutta aikuisina hahmot eivät vakuuta, eivät yksilöinä eivätkä kaveruksina, eikä heistä jaksa sen kummemmin välittääkään. Kate Beckinsale taas esittää sairaanhoitaja Evelyn Johnsonia, johon pääkaverukset iskevät silmänsä. Beckinsale on kelpo valinta rooliinsa ja tekee parempaa työtä kuin miesvastanäyttelijänsä. Hänenkin ongelmakseen koituu tylsä hahmo, jonka on vain tarkoitus aiheuttaa riitaa Rafen ja Dannyn välille. Lisäksi elokuvassa nähdään myös iso liuta muitakin tunnettuja näyttelijöitä, kuten Jon Voight Yhdysvaltojen presidenttinä Franklin D. Rooseveltinä, Cuba Gooding Jr. todellisena sotilaana Dorie Millerinä, Alec Baldwin majuri Doolittlenä, Dan Aykroyd kapteeni Thurmanina, Jennifer Garner Evelynin hoitajakaverina, sekä Ewen Bremner ja Michael Shannon lentäjinä. Useampaan otteeseen elokuvan aikana koin sivunäyttelijöiden toimivan paljon paremmin kuin Affleckin, Hartnettin ja Beckinsalen. Heille käsikirjoituksella ei kuitenkaan ole mitään tarjottavaa. Erityisesti Gooding Jr:n kohdalla jää harmittamaan, kuinka merkittävänä elokuva esittää hänen hahmonsa, muttei lopulta anna hänelle ruutuaikaa kunnolla. Voight, Baldwin ja jopa alkuperäisistä Ghostbusterseista (1984-1989) tuttu Dan Aykroyd omaavat oivaa karismaa armeijan komentajina.
On erittäin selvää, että Michael Bay yritti Pearl Harborilla tehdä "sotaelokuvien Titanicin". James Cameronin Titanic-elokuva (1997) otti todellisen, shokeeraavan tapahtuman ja teki siitä romanttisen selviytymistarinan, mistä muodostui tuohon aikaan kaikkien aikojen menestynein elokuva yli 2 miljardin dollarin lipputuloillaan, mikä vieläpä voitti 11 Oscar-palkintoa. Bay yrittää toistaa tätä ottamalla Pearl Harborin hyökkäyksen ja lisäämällä mukaan romanttisen tarinan sen ympärille. Tai itse asiassa Bay tuntuu kertovan romanttisen tarinan ja heittävän sekaan Pearl Harborin hyökkäyksen. Cameron onnistui luomaan aidosti iskevän rakkauskertomuksen, mistä vieläpä löytyy kemiaa, joten kuten katastrofi alkaa, katsoja oikeasti jännittää hahmojen selviämisen puolesta. Katsoja saattaa jopa unohtaa kokonaan, että Titanic tulee uppoamaan, sillä tarina vie niin hyvin mukanaan. Pearl Harboria katsoessa vain odottaa, että milloin se taistelu alkaa, sillä Bayn draamataidot ovat niin käsittämättömän kömpelöt.
Elokuvan romanttinen puoli on kiusallisen melodramaattista siirappia ja siihen tietenkin tuhlataan ensimmäinen puolitoistatuntinen. Pearl Harborin hyökkäys nimittäin alkaa lähes minuutin tarkkuudella puolentoista tunnin kohdalla, puolessa välissä elokuvaa. Tämä tosiaan tarkoittaa, että filmillä on kestoa kolme tuntia, sillä koska muutkin tällaiset historiaeepokset ovat kolmetuntisia, niin tietty Baynkin sotateoksen täytyy olla! Koska päähenkilöt eivät jaksa kiinnostaa, ei heidän suhdesolmunsakaan nappaa. Puutuminen tapahtuu viimeistään siinä kohtaa, kun imelä rakkaustarina muuttuu kolmiodraamaksi. Bay yrittää luoda suurta nyyhkytarinaa, selvästi potentiaalinen Oscar-kiilto silmissään, mutta hän ei vain osaa hommaansa elokuvanteon sillä saralla. Bay taitaa suuren luokan toimintaviihteen ja siinä hänen pitäisi pysyä. Hommaa ei helpota Randall Wallacen kömpelö käsikirjoitus, mistä löytyy niin kehnoa dialogia kuin tarinankerrontaa. Jo elokuvan rakenne on töksähtelevä ja kun se yrittää näyttää muuta romanttisen puolen lisäksi, siirtymät esimerkiksi hyökkäyksen pohjustamiseen eivät ole luontevia.
Kun Pearl Harborin hyökkäys vihdoin alkaa, elokuva paranee huomattavasti. Bay osaa luoda upean näköistä ryminää ja todistaa sen taas kerran. Muutamista ikääntyneistä erikoistehosteista huolimatta taistelu on luotu näyttävästi. Toki hyökkäyksestäkin jotkut voivat kritisoida historiallisia epätarkkuuksia, kuten sairaaloiden pommittamista, vaikka todellisuudessa japanilaiset eivät halunneet tuhota muuta kuin armeijan tilat ja kalusteet. Itse kuitenkin pidin hyökkäyskohtauksesta. Tunnelma tiivistyy oivallisesti ja epätoivo hyökkäyksestä yllättyneiden amerikkalaissotilaiden kasvoilta välittyy hyvin. Harmi vain, että se "riemu" jää lyhyeen ja hyökkäys on ohi noin puolessa tunnissa, mutta vielä olisi elokuvaa tunti jäljellä. Loppupää vajoaa takaisin siihen samaan puiseen draamailuun. Onneksi sentään imelältä romantiikalta vältytään. Siitä huolimatta lopputuloksena on ylipitkä sotaraina, joka hukkaa potentiaalinsa keskittymällä tylsiin puoliin ja on lopulta hyvin heikko esitys.
On huvittavaa ajatella, että jonkun toisen käsissä elokuva voisi mennä juuri toisinpäin. Draamapuoli voisi olla iskevää, mutta itse sotiminen voisi tuottaa pettymyksen tekniseltä toteutukseltaan. Ei Bay siis täysin lahjaton ole ja hänen ansiostaan elokuva näyttää ja kuulostaa (elokuva tosiaan voitti Oscarin ääniefekteistään) monin tavoin hyvältä. Pearl Harbor on pääasiassa taidokkaasti kuvattu ja laajat otokset taistelusta ovat vaikuttavia. Suurimmaksi osaksi erikoistehosteet vakuuttavat yhä tänäkin päivänä, 20 vuotta ilmestymisen jälkeen. Visuaalisesti erityisen hieno on erään sotalaivan räjähdys, mikä paisuu ensin hieman, ennen kuin laivan runko antaa paineelle ja liekeille periksi. Sodan keskellä äänitehosteet loistavat tykityksellä ja pauhulla. Erinomaisilla lavastuksilla ja puvuilla 1940-luvun alku herätetään henkiin tyylikkäästi. Musiikeista vastaa Hans Zimmer, jonka eeppiset sävelmät vain parantavat sotakohtauksia. Samalla Zimmer myös syyllistyy imelyyden lisäämiseen draamakohtauksissa.
Yhteenveto:Pearl Harbor on pitkäveteinen ja melodramaattinen sotaelokuva, jossa ohjaaja Michael Bay osoittaa hyvin, mitkä alueet hän hallitsee elokuvanteossa ja mitkä ei. Itse Pearl Harborin taistelukohtaus on vaikuttavasti toteutettu ja Baylla on silmää suuren luokan tuholle. Noin puolen tunnin ajan kestävä taistelu saa hetkeksi unohtamaan kaiken kehnon siinä ympärillä. Ennen taistelua kulutetaan kuitenkin puolitoista tuntia puuduttavan tylsään rakkaustarinaan ja kolmiodraamaan. Romanttinen puoli on aikamoista ällösiirappia, eikä Bay hallitse draamapuolta ollenkaan. Asiaa ei auta pääroolissa patsastelevan Ben Affleckin puinen roolisuoritus. Myös Pearl Harborin hyökkäyksen jälkeinen aika saa tylsistymään ja odottamaan, milloin ylipitkä sotaraina vihdoin ymmärtää loppua. Filmi kyllä näyttää ja kuulostaa komealta, mutta sisällöltään se on ontto ja tyhjänpäiväinen kuvaus Yhdysvalloille kenties merkittävimmästä hetkestä toisessa maailmansodassa. Michael Bay on selvästi tehnyt sotaeepostaan palkintoryöpytys silmissään, yrittäen toistaa Titanicin menestystä, mutta epäonnistuen totaalisesti. Pearl Harbor on kaikin puolin heikko elokuva, jota ei voi suositella sotaelokuvien ystäville, eikä Baynkaan faneille, sillä leffa on huomattavasti raskassoutuisampi kuin Baylle tyypilliset toimintaviihteet. Jos kyseinen hyökkäys kiinnostaa nähdä elokuvan muodossa, suosittelen vilkaisemaan mieluummin parin vuoden takaisen Midwayn (2019). Ei se ihmeellinen teos ole, mutta Bayn rainaan verrattuna huomattava parannus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Pearl Harbor, 2001, Touchstone Pictures, Jerry Bruckheimer Films
Ohjaus: Ivan Reitman Pääosissa: Bill Murray, Dan Aykroyd, Harold Ramis, Sigourney Weaver, Ernie Hudson, Rick Moranis, Annie Potts, Peter MacNicol, Kurt Fuller, David Margulies, Harris Yulin ja Wilhelm von Homburg Genre: komedia, seikkailu, jännitys Kesto: 1 tunti 48 minuuttia Ikäraja: 12
Vuonna 1984 ilmestynyt Ghostbusters - haamujengi(Ghostbusters)oli yksi ilmestymisvuotensa suosituimmista elokuvista, joten jatkoa oli tietysti tiedossa. Suosion myötä ilmestyi myös animaatiosarja The Real Ghostbusters, jota näytettiin seitsemän kauden ajan vuodesta 1986 vuoteen 1992 asti. Aluksi edellisen osan tekijät eivät olleet kiinnostuneita jatkosta, vaan halusivat tehdä muita elokuvia, mutta tuottajien painostamisen myötä he alkoivat työstämään jatko-osaa. Ghostbusters II ilmestyi kesällä 1989 ja se oli myös iso menestys, vaikkei ollutkaan edeltäjänsä tavoin kolmen tai edes viiden parhaiten menestyneimmän leffan joukossa. Elokuva ei myöskään ollut kriitikoiden suosiossa, vaan he pitivät sitä aika keskinkertaisena. Teos on kuitenkin vuosien varrella noussut kulttiklassikoksi, jota 1980-luvun lapset arvostavat nostalgian takia. Minulle elokuvalla ei ole nostalgia-arvoa, sillä en nähnyt filmiä lapsena. Näin sen vasta vuonna 2015, kun ystäväni näytti sen yhdessä alkuperäisen osan kanssa. Elokuvat olivat mielestäni ihan hyviä ja katsoinkin ne toisen kerran seuraavana kesänä, ennen kuin uusi naisvetoinen Ghostbusters(2016) ilmestyi. Ajattelin silloin leffojen arvostelua, mutta koska minulla oli paljon muutakin arvioitavaa, päätin jättää nämä kaksi elokuvaa myöhemmälle ajankohdalle. Elokuvasarjan oli tarkoitus jatkua nyt uudella osalla, Ghostbusters: Afterlifella (2021), mutta koska se siirrettiin heinäkuulta ensi vuoteen, päätin sen sijaan vihdoin arvioida kaksi alkuperäistä Ghostbusters-leffaa.
Viisi vuotta New Yorkin pelastamisen jälkeen Haamujengin suosio on laskenut nollaan. Maailma tarvitsee kuitenkin pelastamista, kun viemäreistä löytyy ilkeyttä levittävää limaa ja museossa pahan prinssi Vigon taulu vaikuttaisi heräävän henkiin. Haamujengiin kuuluvat vanhat tutut hahmot edellisestä elokuvasta. Bill Murrayn näyttelemä Peter Venkman on aika lailla samanlainen muka-naistenmies kuin aiemminkin, mutta häntä ei enää kiinnosta haamujen nappaaminen. Harold Ramisin esittämä Egon Spengler on yhä porukan nörtein, joka nähdään jatkuvasti tutkimassa erilaisia asioita. Dan Aykroydin näyttelemä Ray Stantz uskoo muita enemmän Haamujengin suosioon. Ernie Hudsonin esittämä Winston saa enemmän ruutuaikaa ja persoonaa kuin edellisessä osassa, mutta jää silti jatkuvasti kolmen muun jalkoihin merkittävyydessä. Ramis ja Aykroyd suoriutuvat rooleistaan kuten aiemminkin, eli tarpeeksi toimivasti, mutta Murrayn kohdalla tuntuu hieman siltä kuin hän ei yrittäisi kunnolla. Murray on jälleen parasta antia, mutta paikoitellen hän vaikuttaa vetävän homman laiskasti. Sigourney Weaverin näyttelemä Dana tekee paluun ja hänestä on viiden vuoden aikana tullut äiti. Dana on jälleen tärkeä osa tarinaa, mikä on hyvä juttu, sillä Weaver on oivallinen näyttelijä. Hahmon osuutta on jopa hieman kasvatettu - koko elokuva itse asiassa alkaa hänestä. Myös hänen surkuhupaisa naapurinsa Louis (loistava Rick Moranis), vastaanottovirkailija Janine (Annie Potts) ja pormestari Lenny (David Margulies) tekevät paluun. Uusina hahmoina leffassa esitellään Peter MacNicolin näyttelemä vanhojen taulujen restauroija Janosz Poha, Kurt Fullerin esittämä pormestarin avustaja Jack Hardemeyer, Harris Yulinin näyttelemä tuomari, sekä Wilhelm von Homburgin esittämä paha Vigo. Pormestarin avustaja Hardemeyer on aika lailla samanlainen ärsyttävä hahmo kuin edellisen osan Walter Peck (William Atherton), joka ei voi sietää Haamujengiä, koska jostain syystä kokee heidän olevan uhka maailmalle. Janosz on sen sijaan aivan mahtava lisäys, sillä vaikka Peter MacNicol ylinäyttelee hölmön aksenttinsa kanssa, hän saa hahmon toimimaan todella hyvin ja tarjoaakin hauskoja hetkiä. Paha Vigo sen sijaan on hieman tylsä tapaus, mutta kuitenkin tarpeeksi toimiva pahis leffalle.
Ghostbusters II ei todellakaan ole yhtä mahtava elokuva kuin edeltäjänsä; sen huomaa jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Filmissä ei ole samanlaista tunnelmaa, mikä teki alkuperäisestä Ghostbustersista niin loistokkaan. Tästä leffasta ei löydy samanlaista yritystä, eikä sitä katsoessa tunnu siltä, että tekijöillä olisi ollut oikeasti hauskaa elokuvaa tehdessään. Kuten jo sanoin, tekijät eivät olisi halunneet jatkoa, joten voi hyvinkin olla, että tätä on tehty hieman pakotetusti, jolloin lopputulos ei vain voi olla yhtä onnistunut. Elokuva ei ole erityisen hauska, eikä se ole läheskään yhtä viihdyttävä kuin edeltäjänsä. Sillä on myös hieman kiusallisen lapsellinen loppuhuipennus, mikä on aika outoa, sillä perheen pienimmät eivät saisi katsoa filmiä. Aikuiskatsojat lähinnä kohottelevat kulmiaan lopulle, joka tuntuu todella laiskalta ratkaisulta. Muutenkin filmistä löytyy laiskoja hetkiä, jotka tekevät siitä paikoitellen pitkäveteisen. Se myös kierrättää paljon juonikuvioita edellisestä osasta, jolloin se ei tunnu kovin raikkaalta. Ihan kivasta hömpästä on kuitenkin kyse. Elokuva saa heikkouksistaan huolimatta pidettyä katsojansa kiinnostuneena tapahtumista. Tarinan lähtökohdat ovat mielestäni todella mainiot. On hienoa, että jopa maailman pelastajat voivat vajota unholaan, eivätkä New Yorkin kansalaiset enää usko haamuihin. Tämä tarjoaa mahdollisuuden kehityskaarelle, jota on hyödynnetty hieman paremmin hahmojen kohdalla kuin edellisessä osassa. Leffassa ei ole kuitenkaan yhtä muistettavia hetkiä kuin edeltäjässä, mutta Janoszin kohtaukset ovat niin hauskoja, että niitä jaksaisi katsoa enemmänkin. Muuten elokuvan aikana lähinnä vain hymähtelee enemmän tai vähemmän hyväksyvästi. Pientä jännitettä on saatu mukaan, minkä lisäksi siinä tehdään erittäin hyvää ja hienovaraista pohjustusta tuleville tapahtumille alun televisio-ohjelman kuvauksissa. Loppujen lopuksi teoksen hyvät puolet voittavat sen heikkoudet ja elokuvaa voi pitää ihan menevänä viihteenä. Tämänkään elokuvan aikana ei tarvitse erityisemmin miettiä. Riittää kun vain tuijottaa ruutua ja ahmii herkkuja samalla.
Elokuvan ohjauksesta vastaa edellisen osan tavoin Ivan Reitman, joka myös ääninäyttelee edellisestä leffasta tuttua vihreää, ruokaa rakastavaa Slimer-haamua. Tässä elokuvassa Reitman ei ole yrittänyt samalla lailla, minkä huomaa lopputuloksesta. Käsikirjoituksen ovat tälläkin kertaa tehneet Egonia ja Rayta näyttelevät Harold Ramis ja Dan Aykroyd, joita ei myöskään ole kiinnostanut jatko erityisen paljoa. Olisikin mielenkiintoista nähdä, millainen elokuvasta olisi tullut, jos siitä löytyisi yritystä enemmän. Ghostbusters II:n kuvaus on sujuvaa, kuten on myös sen leikkaus. Leffan lavasteet ovat ihan tyylikkäät. Tuttu Ecto-1 -auto on tietty yhä mukana ja se on edelleen yhtä koomisen, mutta hienon näköinen. Visuaaliset tehosteet eivät ole tässäkään filmissä kovin kummoiset, mutta eipä mukana ole ihan yhtä paljon haamuja sun muita olentoja kuin edellisessä elokuvassa. Ääniefektit ovat ihan hyvät, mutta äänipuolelta parhaiten jää mieleen ikoninen Ray Parker Jr.:n Ghostbusters-teemakappale, joka jää vielä seuraavaksi viikoksi soimaan päässä. Mukana on myös uusi, aika kehno tunnuskappale, jonka olisi voinut korvata alkuperäisellä, huomattavasti paremmalla laululla.
Yhteenveto:Ghostbusters II on ihan viihdyttävä, mutta paikoitellen hieman laiska jatko-osa. Elokuvassa ei ole yhtä toimivaa henkeä, eikä se ole erityisen hauska, mutta mukana on silti tarpeeksi hyviä juttuja, jotta leffa pääsee heikkouksistaan yli. Hauskinta filmissä on Janosz, jota Peter MacNicol aivan mahtavasti näyttelee. Alkuperäiset näyttelijät ovat toimivia rooleissaan, mutteivät kovin ihmeellisiä. Jotkut kohdat filmissä ovat hieman pitkäveteisiä, mutta tarina on tarpeeksi kiinnostava, jotta teoksen jaksaa katsoa loppuun asti. Loppuhuipennus ei valitettavasti ole kovin hyvä, vaan lähinnä typerä ja ennen kaikkea lapsellinen. Visuaaliset tehosteet eivät tässäkään ole kummoisia, mutta tarinan kehittely on paikoitellen parempaa kuin edellisessä osassa. Elokuvan jälkeen päässä soi tietty aivan loistava teemakappale, kun taas uuden teemalaulun unohtaa heti. Jos pidit alkuperäisestä Ghostbustersista, niin tämäkin kannattaa vilkaista. Kyseessä ei ole erityisen hyvä teos, mutta jos haluatte nähdä helppoa hömppäviihdettä, Ghostbusters II sopii siihen tarkoitukseen todella hyvin. Elokuvalle oli tarkoitus tehdä jatkoa, mutta koska Bill Murray ei halunnut näytellä siinä ja Harold Ramis menehtyi vuonna 2014, ei kolmatta osaa koskaan tehty. Homma aloitettiin alusta vuoden 2016 Ghostbustersilla, joka ei myöskään ole kovin hyvä filmi. Seuraavaksi onkin luvassa sarjaa uudelleen henkiin herättelevä Ghostbusters: Afterlife, mutta sen pääsemme näkemään aikaisintaan ensi vuoden maaliskuussa...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.11.2017 - Muokattu 26.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ghostbusters II, 1989, Columbia Pictures Corporation
Ohjaus: Ivan Reitman Pääosissa: Bill Murray, Dan Aykroyd, Harold Ramis, Sigourney Weaver, Rick Moranis, Ernie Hudson, Annie Potts, William Atherton ja David Margulies Genre: komedia, seikkailu, jännitys Kesto: 1 tunti 45 minuuttia Ikäraja: 12
Ghostbusters - haamujengilähti liikkeelle näyttelijä Dan Aykroydin mielenkiinnosta yliluonnollisia asioita kohtaan. Alunperin ideana oli kertoa tarinaa hahmoista, jotka matkaisivat eri aikoihin ja ulottuvuuksiin taistelemaan haamuja vastaan, mutta kun sitä ehdotettiin ohjaaja Ivan Reitmanille, koko juttu vaikutti liian kalliilta toteuttaa, jolloin sitä täytyi muokata paljon. Idea kulki aluksi nimellä "Ghostsmashers", mutta lopulta tekijät kokivat "Ghostbustersin" kuulostavan paremmalta. Ongelmia syntyi, kun Filmation hyökkäsi filmin kimppuun, sillä yhtiöllä oli ollut oma televisiosarjansa nimeltä "The Ghost Busters" (1975). Yhtiölle pitikin maksaa mojova summa siitä, että elokuvassa saatiin käyttää nimeä. Elokuvan kuvaukset lähtivät käyntiin syksyllä 1983 ja Ghostbusters - haamujengi sai ensi-iltansa seuraavana kesänä. Teos oli suuri hitti, jopa vuoden kolmanneksi menestynein elokuva Indiana Jones ja tuomion temppelin (Indiana Jones and the Temple of Doom - 1984) ja Beverly Hills kytän (Beverly Hills Cop - 1984) jälkeen. Myös kriitikot pitivät filmistä, minkä lisäksi se oli ehdolla kahdesta Oscar-palkinnosta; parhaista erikoistehosteista ja parhaasta alkuperäiskappaleesta, jonka kaikki tietävät. Minäkin olin kuullut kappaleen ties kuinka monta kertaa, ennen kuin näin itse elokuvan. Aluksi näin leffasta vain ensimmäisen vartin, mutta se oli mielestäni niin kökköä pöhköilyä, etten jaksanut katsoa loppuun. Vasta muutamaa vuotta myöhemmin näin tämän kokonaan sekä Ghostbusters II:n (1989). Silloin pidin leffoista ja katsoinkin ne heti seuraavana vuonna uudestaan ennen kuin uusi naisvetoinen Ghostbusters (2016) ilmestyi. Mietin jo silloin alkuperäisten filmien arvostelemista, mutta minulla oli silloin niin paljon muita elokuvia arvosteltavana, että päätin tehdä nämä kaksi leffaa erikseen joskus toiste. Elokuvasarjan oli tarkoitus saada nyt uusi osa, Ghostbusters: Afterlife (2021), mutta koska se siirrettiin heinäkuulta ensi vuoteen, päätin sen sijaan vihdoin arvioida kaksi alkuperäistä Ghostbusters-leffaa.
Tohtorit Peter Venkman, Ray Stantz ja Egon Spengler tutkivat kuoleman jälkeistä elämää ja yrittävät napata kiinni haamuja. Aluksi Haamujengin puuhille nauretaan, mutta ennen kuin he edes huomaavatkaan, täytyy heidän pelastaa koko maailma Gozer tuhoaja -jumalolennolta.
Haamujengiläisistä, eli Peter Venkmanista (Bill Murray), Ray Stantzista (elokuvan idean isä Dan Aykroyd) ja Egon Spengleristä (Harold Ramis) on saatu oivallisesti erilaiset hahmot. Egon on ainoa, joka todella vaikuttaa tutkijalta, mitä on tietty korostettu silmälasien avulla. Hahmo osoittaa tietämyksensä haamuista vähän väliä ja onkin porukan älykkäin. Myös Ray tietää haamuista, mutta hän ei ole yhtä viisaan oloinen. Hahmo on kuitenkin muita innostuneempi haamujen nappaamisesta. Peteriä ei homma sen sijaan erityisemmin kiinnosta, mutta homman tuomasta kuuluisuudesta hän kyllä nauttii. Peter on hahmoista moniulotteisin ja mieleenpainuvin, varsinkin Murrayn loistokkaan roolisuorituksen avulla. Myös Ramis ja Aykroyd ovat toimivia rooleissaan, mutteivät ole yksittäin yhtä erinomaisia tapauksia, kuten eivät ole heidän hahmonsakaan. Kolmikkona Peter, Ray ja Egon kuitenkin toimivat täydellisesti ja heidän tiimityöskentelyään on mahtavaa seurata. Yksi parhaista puolista on, että he ovat kaikki vain erilaisia tutkijoita, eivätkä mitään suurikokoisia toimintastaroja, millaisia kasarileffojen sankarit tuppasivat olemaan.
Ja ai niin, tiimiin hyppää mukaan myös Ernie Hudsonin esittämä Winston, joka jää todella pahasti sivuun. Hahmon nimi mainitaan ehkä kerran tai kaksi leffan aikana, eikä hänelle ole annettu oikeastaan mitään merkittävää tekemistä. Winstonin ilmestyminen mukaan tarinaan on tönkösti tehty, aivan kuin hänen lisäämisensä olisi keksitty vasta viime hetkellä. Alien-sarjasta (1979-) tuttu Sigourney "Ripley" Weaver näyttelee Dana Barrettia, jonka asunnossa alkaa tapahtumaan kummia. Weaver on erittäin hyvä naispääosaan, minkä hän todella osoitti Alien - kahdeksannessa matkustajassa (Alien - 1979). Hänestä löytyy enemmän karismaa kuin Aykroydista ja Ramisista, jolloin on hyvä, että hänen roolinsa on iso. Vahvasta naisesta kun on kyse, muka-naistenmies Peter Venkman iskee tietty silmänsä Danaan. Peterin kosiskeluyrityksiä vain vahvistaa se, että hän lähinnä inhottaa Danaa läsnäolollaan. Vaikka nykypäivänä tämä saa Peterin kuulostamaan lähinnä kuvottavalta käytökseltä, Weaverin ja Murrayn yhteiset kohtaukset ovat erittäin hauskoja, sillä näyttelijät onnistuvat luomaan mahtavan kemian välilleen ja heidän väliset dialoginsa ovat loistokkaita. Elokuvassa nähdään myös Annie Potts Haamujengin vastaanottovirkailija Janinena, Rick Moranis Danan säälittävänä naapurina, David Margulies New Yorkin pormestarina ja William Atherton ympäristöstä kiinnostuneena Walter Peckinä, joka Winstonin tavoin vain ilmestyy tarinaan, mutta sen sijaan, että hän haluaisi olla mukana jengissä, hän haluaisi pistää lopun heidän puuhilleen, koska... öh... tuota... leffa kai tarvitsi muitakin pahiksia kuin kummitukset? Sivuhahmoista ehdottomaksi suosikiksi nousee Moraniksen esittämä Louis, joka on säälittävyydessään aivan hulvattoman hauska. Kyseessä on niitä hahmoja, joiden kohdalla ei ihan tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa, jolloin voi olla, että päätyy nauramaan silmät kyynelissä.
Jos Ghostbusters - haamujengiä lähtisi oikein kunnolla kriitikkona analysoimaan suurennuslasin kanssa, löytyisi siitä helposti vikoja, jotka objektiivisesti katsottuna pistävät miettimään, onko kyseessä oikeasti kovinkaan hyvä elokuva? Negatiivisena puolena voisi huomauttaa, että vaikka päähenkilöt ovatkin mainioita, ei heille tapahdu lähes minkäänlaista kehitystä koko elokuvan aikana, vaan Peter, Ray ja Egon ovat täysin samanlaisia tyyppejä leffan lopussa kuin he olivat alussakin, vaikka heistä tulee suosittuja. Winston ja Walter tuodaan mukaan kömpelösti ja etenkin jälkimmäinen tuntuu tylsältä lisäykseltä, kun itse pääpahis Gozer luo omaa uhkaansa. Vaikka olenkin usein sitä mieltä, ettei pelkkä helppo viihde riitä, eikä elokuvaa voi puolustella sillä, että sen aikana kuuluukin jättää aivot narikkaan, Ghostbusters - haamujengin aikana täytyy kyllä tehdä poikkeus. En siis sano, että filmi olisi mikään aivoton ja typerä raina, ehei, mutta on silti todettava, ettei leffan aikana kannata tai tarvitse hirveästi miettiä - kunhan vain hyppää mukaan haamuseikkailuun. Se ei todellakaan ole vaikea homma, sillä elokuva on niin erinomaisen viihdyttävä ja mukaansatempaava. Tämä on aivan mahtavaa hömppää, josta nautin joka katselukerralla yhä vain enemmän ja enemmän. Ei ole mikään ihme, että leffa iski täysillä kasarilapsiin ja nykyään elokuvaa pidetään komediaklassikkona. Ghostbusters - haamujengi on niitä leffoja, jonka voi katsoa ties kuinka monetta kertaa ja silti sen haluaa pistää pyörimään yhä vain uudestaan.
Uudelleenkatseluarvoon vaikuttavat vahvasti loistavien hahmojen lisäksi myös elokuvan huumori ja mahtava tunnelma.Ghostbusters - haamujengi on todella hauska leffa, mikä naurattaa ja huvittaa läpi kestonsa monin eri tavoin. Hymy nousee kaiken aikaa huulille ja elokuva tarjoaa paljon riemua alusta loppuun. Oli kyse sitten Peterin sarkastisista heitoista tai hänen epätoivoisista yrityksistään naisten kanssa, Louiksen jatkuvasta epäonnesta tai hassuista haamuista, naurut on taattu koko perheelle. Tai no, leffasta löytyy kyllä yksi hieman epämääräinen kohta, mikä ei sovi pienemmille katsojille... Huumoria mukaan tuo tietty myös kummitusten toteutus. 1980-luvulla nukeilla sun muilla toteutetut paranormaalit olennot olivat varmasti häikäiseviä efektejä, mutta niiden kanssa aika ei ole ollut armollinen. Haamujen toteutus olikin isoin syy, miksi pidin leffaa vuosia sitten vain kökkönä, mutta nykyään se on yksi isoimmista viehätyksistä koko hommassa. Kun kyseessä on komedia, eikö se ole vain osuvaa, että kummitukset eivät ole kauhuolentoja, vaan kömpelöitä ja huvittavia? Ja vaikkei itse toteutus ole enää nykypäivänä katsottuna "laadukkaimmasta" päästä, on kummitukset suunniteltu kiehtovasti ja monet henkiolennoista, kuten limainen Slimer, kirjastotäti ja demonikoirat Zuul ja Vinz jäävät ikimuistoisina katsojien mieleen. Parissa kohtaa leffa onnistuu luomaan myös kutkuttavaa jännitystä ja loppu on rakennettu niin hyvin, ettei katsoja enää naura, vaikka Haamujengin vastaan asteleekin legendaarinen Vaahtokarkkimies. Ghostbusters - haamujengi on oikeutetusti noussut ikoniseen asemaansa, eikä samanlaista teosta voisi tehdä enää nykypäivänä. Sen tietää jo siitä, että 2016 tätä kokeiltiin ja tietenkin siinä epäonnistuttiin.
Elokuvan on ohjannut Ivan Reitman, joka on tehnyt aiemmin mm. komediat Jurtit (Meatballs - 1979) ja Natsat (Stripes - 1981), joita kumpaakin tähditti Bill Murray. Reitman on tehnyt loistotyötä tunnelman luomisessa, minkä lisäksi Haamujengiläisiä näyttelevät Dan Aykroyd ja Harold Ramis ovat saaneet aikaiseksi toimivan käsikirjoituksen. Leffan kuvaus on pääasiassa oivallista ja leikkaus on sujuvaa. Parissa kohtaa valotiimi olisi tosin voinut tuoda muutaman lampun lisää kuvauksiin. Lavasteet ovat taidokkaasti rakennetut ja puvustajat ovat onnistuneet täydellisesti päähahmojen asujen kanssa. Vieläkin parempaa työtä ovat tehneet ne, jotka suunnittelivat ja toteuttivat Haamujengin legendaarisen auton, Ecto-1:n. Elokuvan äänimaailma on suurimmaksi osaksi onnistunut, mutta välillä tuntuu siltä kuin ääniä puuttuisi kokonaan. Elmer Bernsteinin musiikit ovat erittäin mainiot ja Ray Parker Jr.:n laulama "Ghostbusters" -kappale on aivan mielettömän mahtava, eikä ole mikään ihme, että kyseessä on yksi elokuvahistorian suosituimmista tunnusmusiikeista. Itse kuuntelin biisin valehtelematta kuusi kertaa tätä arvostelua kirjoittaessa. Yhteenveto:Ghostbusters - haamujengi on erinomaista hömppää, joka viihdyttää täysillä alusta loppuun ja sen katsoo erittäin mielellään yhä uudelleen ja uudelleen. Jos ongelmia alkaa oikein etsimällä etsimään, niitä kyllä löytyy mm. hahmojen kehityksen suunnalta, mutta tämä on niitä harvoja leffoja, joiden kanssa suosittelen löysäämään otetta huomattavasti, jättämään turhan ajattelun syvällisemmille teoksille ja vain uppoutumaan Haamujengin vietäväksi. Elokuva on todella hauska monin eri tavoin ja vaikka nykypäivänä katsottuna ajan hampaan nakertamat efektit ovat lähinnä naurettavia, ne luovat toisaalta juurikin oikean lisäyksen elokuvan henkeen. Ja vaikkeivät haamut olekaan kestäneet aikaa yhtä hyvin kuin monet muut kasariefektit, on kummituksissa silti jotain äärimmäisen maagista edelleen. Leffan hahmot ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta erinomaiset ja niin ovat myös heidän näyttelijänsä. Bill Murray on loistava pääosassa ja Sigourney Weaver tuo toimivaa naispoweria mukaan. Rick Moraniksen esittämä naapuri nousee helposti suosikkihahmoksi hulvattomalla säälittävyydellään. Dan Aykroyd ja Harold Ramiskin ovat oivallisia rooleissaan, mutta parempaa työtä he ovat tehneet käsikirjoituksen kanssa. Ongelmineenkin Ghostbuster - haamujengi on mahtava komedia, joka on paikkansa ansainnut kasariklassikoiden joukossa. Sen mystinen vetovoima toimii yhä ja se tulee toimimaan satavarmasti vielä tulevaisuudessakin. Kyseessä on yksi niistä elokuvista, mitkä jokaisen tulisi nähdä ainakin kerran elämässään - jos ei muuten, niin ihan vain sen tajuttoman kovan tunnuskappaleensa takia, mikä tulee varmasti jämähtämään päähän vielä pitkäksi aikaa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Ghostbusters, 1984, Columbia Pictures Corporation, Delphi Films, Black Rhino Productions
