Arvostelu: Ghostbusters: Frozen Empire (2024)

GHOSTBUSTERS: FROZEN EMPIRE

Ohjaus: Gil Kenan

Pääosissa: Mckenna Grace, Finn Wolfhard, Paul Rudd, Carrie Coon, Dan Aykroyd, Kumail Nanjiani, Emily Alyn Lind, James Acaster, Celeste O'Connor, Ernie Hudson, Logan Kim, Annie Potts, William Atherton, Bill Murray ja Patton Oswalt

Genre: scifi, seikkailu, toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 12

Ghostbusters - haamujengi (Ghostbusters - 1984) oli kehuttu jättihitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Ghostbusters II (1989) ei kuitenkaan saanut yhtä suopeaa vastaanottoa, joten suunnitelmat kolmososasta kariutuivat. 2010-luvulla elokuvasarja yritettiin herättää uudestaan henkiin naisvetoisella uudelleenfilmatisoinnilla Ghostbusters (2016), mutta se sai faneilta lähes täystyrmäyksen. Tekijät päättivät palata juurille ja lopputuloksena oli Ghostbusters: Afterlife (2021), jossa vanhat tutut hahmot kohtasivat uusia tuttavuuksia. Elokuvasta pitivät niin katsojat kuin kriitikot ja se menestyi lippuluukuilla tarpeeksi, jotta sille oli järkeä ryhtyä tekemään jatkoa. Afterlifen tehnyt Jason Reitman jättäytyi kuitenkin pois ohjaajan hommasta, jolloin hänet korvattiin Afterlifen käsikirjoittaneella Gil Kenanilla. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2023 ja nyt Ghostbusters: Frozen Empire saapuu elokuvateattereihin. Itse pidän todella paljon alkuperäisestä Ghostbusters - haamujengistä ja mielestäni kakkososa ja jopa uudelleenfilmatisointikin ovat ihan menevää hömppää. Pidin yllättävänkin paljon Ghostbusters: Afterlifesta ja odotin positiivisin mielin sen jatko-osan näkemistä. Ilahduin, kun pääsin näkemään Ghostbusters: Frozen Empiren viikkoa ennen ensi-iltaa sen lehdistönäytöksessä.

Haamujengi kohtaa uuden uhkan, kun tuhansia vuosia vanha demoninen jumalolento, joka pystyy jäädyttämään ihmisiä kuoliaaksi pelkän pelon avulla, herää horroksestaan.

Ghostbusters: Afterlifesta tutut hahmot tekevät paluun. Egon Spenglerin tytär Callie (Carrie Coon), tämän lapset Phoebe (Mckenna Grace) ja Trevor (Finn Wolfhard), sekä Callien poikaystävä Gary Grooberson (Paul Rudd) muuttivat New Yorkiin ja toimivat nyt uutena Haamujenginä. Alkuperäisistä haamujengiläisistä Ray Stantz (Dan Aykroyd) toimii riivattujen esineiden tutkijana, Winston Zeddemore (Ernie Hudson) toimii Haamujengi-toiminnan rahoittajana ja fanisuosikki Peter Venkman (Bill Murray) käy lähinnä kääntymässä. Haamunnappaushommissa työskentelevät myös tutut nuoret Podcast (Logan Kim) ja Lucky (Celeste O'Connor), aiemmin sihteerinä toiminut Janine Melnitz (Annie Potts), sekä uusi tutkijahahmo Lars (James Acaster). Poppoota siis riittää, mutta ei kuitenkaan ruutuaikaa kaikille. Kun sekaan vielä heitetään hyytävän jumalolennon vankilana toimivan pallon omistava Nadeem (Kumail Nanjiani), hukassa oleva haamutyttö Melody (Emily Alyn Lind), kielitietäjä Hubert (Patton Oswalt) ja alkuperäiselokuvassakin Haamujengiä inhonnut, New Yorkin pormestariksi noussut Walter Peck (William Atherton), on elokuva ahdettu täyteen liikaa erilaisia tyyppejä, joilla pitäisi olla kaikilla oma funktionsa kaiken keskellä. Turhan laaja hahmogalleria johtaa siihen, että Spenglereihin keskittyvä perhepuoli jää liiaksi sivuun, eikä sillä osuta tunteisiin niin kuin voisi toivoa. Vahvin hahmo on tälläkin kertaa nuori Phoebe, mitä vain vahvistaa mainio Grace, joka on uskottava isoisänsä kaltaisena päämääräisenä tiedenerona. Muut näyttelijät hoitavat tonttinsa ailahtelevasti. Yleensä hauska Rudd jää tällä kertaa aika väkinäiseksi, Murray käy lähinnä vain hakemassa helppoa palkkiota ja Nanjiani on pääasiassa kiusallinen muka-hauskana hahmona, joka olisi valmis myymään mitä tahansa, kunhan oikeasta hinnasta sovitaan.

Valitettavasti Ghostbusters: Frozen Empire oli itselleni aikamoinen pettymys. Olin pitänyt paljon Ghostbusters: Afterlifesta ja toivoin jatko-osan pääsevän edes lähelle sen tasoa, mutta ei. Luvassa on harmillisen keskinkertainen ja yllättäen jopa hieman pitkäveteinen haamujahti, jossa olisi runsaasti potentiaalia, muttei taitoa tehdä sillä potentiaalilla oikein mitään aidosti hyvää tai edes erityisen kiinnostavaa. Jos trailerit ja julisteet innostivat sinua kuvastollaan jääkaudesta New Yorkissa, sitä joutuu odottamaan ihan loppuhuipennukseen asti ja silloinkin laajemmasta tuhosta nähdään vain pieni vilaus, kun finaali on päätetty käydä Haamujengin päämajana toimivan paloaseman tiloissa, jotka muuttuvat ahtaiksi, kun yli kymmenen hahmoa pitää saada puettua ikonisiin haalareihin ja vastassa on pitkä jääolio, jonka pää hipoo kattoa.

Ennen kuin päästään itse asiaan, katsojan täytyy päästä läpi aika raskassoutuisen ensimmäisen tunnin. Haamujen jahtaamista, seikkailuhenkeä ja huumoria on hämmentävän vähän ja leffa keskittyy lähinnä keskivertoon ihmisdraamaan. Mysteeriä jäämörön sisältävän pallon ympärillä kasvatellaan turhankin kauan ja lähinnä siten, että hahmojen täytyy jatkuvasti käydä etsimässä joku uusi tyyppi, joka tietää aina hitusen lisää asian tiimoilta ja johdattaa hahmot sitten seuraavan vastaavanlaisen tyypin luokse. Silloin tällöin sekaan on ripoteltu viihdyttäviä kohtauksia tai hauskoja repliikkejä, mutta aika vähän tästä käsiin jää. Parit lupaavasti alkavat kauhukohtauksetkin jäävät vain puolitiehen. Faneille kyllä riittää silmäniskuja, joista osa on aika kömpelösti istutettu sekaan. Kun Ray Parker Jr:n mahtava Ghostbusters-tunnuslaulu pärähtää soimaan elokuvan loppumisen merkiksi, päällimmäinen ajatukseni oli, että tässäkö tämä nyt oli? Ei Frozen Empire huono leffa ole, mutta ei se kovin hyväkään ole.

Ghostbusters: Afterlifen ohjaaja, alkuperäisen Ghostbusters - haamujengin ohjaajan, pari vuotta sitten menehtyneen Ivan Reitmanin poika Jason Reitman ei tosiaan halunnut ohjata Ghostbusters: Frozen Empireä, joten tilalle otettiin kummatkin uusista leffoista käsikirjoittanut Gil Kenan. Kenan ei kuitenkaan ohjaajana ole Reitmanin tasoinen, eikä hänen työstään paista sama into kuin Reitmanista Afterlifea tehdessä. Niin Kenanin ohjaus kuin käsikirjoitus jäävät hieman laiskoiksi. Leffa kaipaisi lisää jännitettä, lisää huumoria ja vähemmän turhia hahmoja, jotka kuluttavat kestoa ylimääräiseen. Sentään elokuva on pätevästi kuvattu. Lavasteet ovat hienot, asut tyylikkäät ja käytännön tehostein toteutetut parit haamut komeat. Tietokone-efektien taso heittelee hieman, mutta pääasiassa leffa näyttää hyvältä. Äänimaailma on myös oivallisesti työstetty ja Dario Marianellin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla kivasti, sisältäen joitain alkuperäiselokuvan säveltäneen Elmer Bernsteinin melodioista.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ghostbusters: Frozen Empire, 2024, Columbia Pictures, Sony Pictures Releasing, BRON Studios, Ghostcorps, Right of Way Films

Arvostelu: Ghostbusters: Afterlife (2021)

GHOSTBUSTERS: AFTERLIFE

Ohjaus: Jason Reitman

Pääosissa: Mckenna Grace, Finn Wolfhard, Carrie Coon, Paul Rudd, Logan Kim, Celeste O'Connor, Bokeem Woodbine, Tracy Letts, Annie Potts, Olivia Wilde, J. K. Simmons, Dan Aykroyd, Bill Murray ja Ernie Hudson

Genre: fantasia, komedia, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 12

Ivan Reitmanin ohjaama kasarikomedia Ghostbusters - haamujengi (Ghostbusters - 1984) oli kriitikoiden kehuma menestys, jolle tehtiin tietty jatkoa. Ghostbusters II (1989) ei ollut edeltäjänsä veroinen hitti, eikä se myöskään saanut yhtä positiivista vastaanottoa. Tekijät yrittivät pitkään saada aikaiseksi kolmatta elokuvaa, mutta se jäi pyörimään tuotantolimbossa ja lopulta koko elokuvasarja päätettiin käynnistää uudestaan vuoden 2016 Ghostbusters-leffan myötä. Se sai kuitenkin murskaavan vastaanoton faneilta, eikä se menestynytkään budjettiinsa nähden kummoisesti, joten suunnitelmat sen jatko-osasta kuopattiin. Ivan Reitmanin poika Jason työsti käsikirjoituksen Gil Kenanin kanssa, joka toimisi jatko-osana alkuperäiselle filmille. Hän sai ideansa läpi ja kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2019. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä heinäkuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua siirrettiin ensin maaliskuuhun 2021, sitten kesäkuuhun ja lopulta marraskuuhun. Nyt Ghostbusters: Afterlife saapuu vihdoin elokuvateattereihin ja minun täytyy tunnustaa, etten ollut lähes lainkaan kiinnostunut elokuvasta. Pidän todella paljon alkuperäisestä filmistä, mutta sen jatko-osa ja vuoden 2016 versio eivät vakuuttaneet minua. Uuden leffan trailerit eivät herättäneet mielenkiintoani ja olinkin hyvin skeptinen, kun kävin katsomassa Ghostbusters: Afterlifen Episodi-lehteen kirjoittavan ystäväni kanssa Pop Median, SF Studiosin ja Sonyn yhteistyössä järjestetyssä ennakkonäytöksessä.

Yksinhuoltajaäiti Callie muuttaa kahden lapsensa kanssa pienen kaupungin lähistöllä sijaitsevalle maatilalle, joka jäi perintönä hänen etäiseltä isältään. Lapset alkavat tutkia kummallisia ja yliluonnollisia tapahtumia niin maatilalla kuin kaupungissa ja saavat pian selville, että heidän isoisänsä oli ehta Ghostbuster!

Carrie Coon näyttelee yksinhuoltajaäiti Callieta, jolla menee taloudellisesti huonosti, minkä takia hän joutuu luopumaan asunnostaan kaupungissa ja muuttaa lastensa Trevorin (Finn Wolfhard) ja Phoeben (Mckenna Grace) kanssa vastikään menehtyneen isänsä maatilalle, pienen Summervillen kaupungin lähelle. Callien suhde tutkijaisäänsä ei kuitenkaan ole kaksinen, joten tilan periminen ei ole hänelle erityisen mieluisaa. Tätä vaikeaa isä-tytär-suhdetta syvennetään yllättävänkin onnistuneesti elokuvan aikana, mutta silti leffan keskiössä ovat perheen lapset. Stranger Things -sarjasta (2016-) tuttu Wolfhard on mainio perhettään nolona pitävänä teinipoikana ja Grace ällistyttää älykkötyttönä. Grace osoitti lahjojaan jo mm. ikäisekseen kypsällä työllään The Handmaid's Tale - Orjattaresi -sarjan (The Handmaid's Tale - 2017-) neljännellä tuotantokaudella, mutta Ghostbusters: Afterlifessa hän suorastaan säkenöi. Phoebe todella on elokuvan sydän ja sielu, johon katsoja kiintyy heti ja jonka haluaa nähdä selvittävän yhä kummalliseksi muuttuvan Summervillen mysteerin.

     Elokuvassa nähdään lisäksi Paul Rudd tiedeopettaja Groobersonina, joka innostuu myös tutkimaan erikoisia tapahtumia, Logan Kim nimensä mukaisesti podcastia pitävänä Podcastina, jonka kanssa Phoebe ystävystyy ja Celeste O'Connor pikaruokalan tarjoilijana Luckyna, johon Trevor iskee silmänsä heti perheen saapuessa kaupunkiin. Rudd on tuttuun tapaansa varsin hilpeä roolissaan, heittäytyen opettajahahmonsa vietäväksi oikein tosissaan tarpeen vaatiessa. Kim voisi pahimmassa tapauksessa olla ärsyttävä kakara, mutta hänestä on saatu aikaiseksi aidosti hauska tyyppi kaikessa energisyydessään. O'Connor suoriutuu roolistaan kelvollisesti, muttei tee samanlaista vaikutusta kuin muut luetellut.

Siis ohhoh, nyt täytyy kyllä sanoa, että olin ennakkoon täysin turhaan skeptinen Ghostbusters: Afterlifea kohtaan. Kyseessähän on yksi vuoden isoimmista yllättäjistä ja viihdyttävimmistä elokuvista! Leffa nappaa heti mukaansa, rakentamalla alusta asti kiehtovaa mysteeriä. Katsoja myhäilee innoissaan, kun tuttuja Ghostbusters-juttuja aletaan tuoda vähitellen mukaan. Tekijät selvästi tietävät, millä saadaan fanit iloisiksi ja tiettyjä tärkeitä hetkiä, kuten Ecto-1 -auton mukaan tuomista rakennetaan ja nostatellaan tehokkaasti. Elokuvassa on onnistuttu luomaan hyvä tasapaino nostalgiapärinän ja uusien juttujen välille, jolloin leffasta voivat nauttia niin vanhat fanit kuin koko hommasta mitään etukäteen tietämättömät. Vanhoilla ja tutuilla jutuilla ratsastetaan kyllä paljon, mutta samalla leffa lähestyy kohdettaan hyvin erilaisella ja piristävällä tavalla kuin mitä on ennen nähty. Jatkuvasti huomasin jännittäväni, kuinka tietyt asiat hoidetaan ja joidenkin hetkien aikana epäilin, että nyt elokuva lässähtäisi, mutta onneksi ei.

Tunnelmansakin puolesta elokuva toimii todella hyvin. Ensinnäkin Ghostbusters: Afterlife on yllättävänkin hauska ja sen aikana pääsee naureskelemaan useaan otteeseen ihan ääneen. Oli kyse sitten Ruddille ominaisesta hassuttelusta, Phoeben kertomista kuivista vitseistä, jotka ovat niin huonoja, että ne ovat loistavia, yllättävän synkistä hetkistä tai pöhköstä haamukohelluksesta, leffa vähintään levitti hymyn huulilleni kerta toisensa perään. Elokuvasta löytyy myös omat hieman jännittävät hetkensä, mutta nekin on pääosin hoidettu kieli poskessa. Nämä asiat ovat kuitenkin sellaisia, mitä Ghostbusters-leffalta voi odottaa. Sen sijaan olin positiivisesti yllättynyt, että elokuvassa on oikeasti panostettu draamapuoleenkin. Perheen sisäinen draama ja kuinka kaikki liittyy alkuperäiseen Ghostbusters-tiimiin on erittäin hyvin rakennettu - niinkin hyvin, että huomasin jossain kohtaa pidätteleväni kyyneliä. Tarinaan uppoutuu ja hahmoista ryhtyy välittämään niin vahvasti, että elokuva pääsee ujuttautumaan ihon alle ja saa herkistymään.

Alkuperäisen elokuvan ohjaajan poika Jason Reitman onnistuu kunnioittamaan isänsä teoksia ja Afterlifesta huokuu pojan into ja ihailu Ghostbustersia kohtaan. Samalla Reitman saa myös rakennettua leffasta omannäköisensä, vahvasti erilaisella lähestymistavalla tuttuun konseptiin. Hänen ja Gil Kenanin käsikirjoitus on oivallinen, vaikka siinä onkin jatkuva vaara luisua kohti epäonnistumista. Tekniseltä puoleltaan elokuva on taidokkaasti toteutettu. Se on kuvattu mainiosti, kuten myös leikattu. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja Ecto-1:n näkeminen on suuri ilo, vaikka auto onkin vuosien varrella ottanut jos jonkinlaista osumaa. Erikoistehosteet kunnioittavat veikeästi vanhoja käytännön efektejä, vaikka ne ovatkin pääasiassa tietokoneella toteutettuja. Kummitukset mukailevat täysin alkuperäisessä elokuvassa nähtyjä, minkä lisäksi myös äänimaailma on täynnä tuttuja soundeja - niin efektien puolesta kuin musiikkienkin. Säveltäjä Rob Simonsen kierrättää paljon Elmer Bernsteinin musiikkeja ja totta kai leffassa kuullaan Ray Parker Jr:n fantastinen Ghostbusters-kappale.

Yhteenveto: Ghostbusters: Afterlife on yllättävän mainio ja viihdyttävä elokuva, joka toimii niin vanhoille faneille kuin täysin uudelle yleisölle. Leffa nappaa heti mukaansa mielenkiintoisen mysteerinsä ansiosta ja tiukentaa otettaan katsojasta yhä vain enemmän, mitä pidemmälle filmi kulkee. Tähän vaikuttavat niin hersyvän hauska huumori, oivallisen jännittävät tilanteet kuin myös aidosti iskevä perhedraama, joka voi saada liikuttumaan ihan kyyneliin asti. Elokuvasta löytyy oikeasti sydäntä, eikä se ole mikään tyhjänpäiväinen rahastusturhake. Alkuperäisen Ghostbusters - haamujengin ohjaajan poika Jason Reitman kunnioittaa isänsä työtä aikamoisella nostalgiaryöpyllä, onnistuen silti lähestymään tuttuja juttuja uudenlaisella tavalla. Näyttelijät ovat kaikki varsin mainioita, mutta joukosta erottuu parhaiten nuori, valloittavan hyvä Mckenna Grace. Tekniseltäkin puoleltaan elokuva on hyvin tehty. Vähän väliä leffa on vaarassa luisua väärille poluille ja epäonnistua, mutta Reitman pitää ohjakset tyylikkäästi kasassa. Ghostbusters: Afterlife on yksi vuoden ilahduttavimmista yllättäjistä ja ainakin omasta mielestäni kirkkaasti toiseksi paras Ghostbusters-elokuva, heti alkuperäisen jälkeen!

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ghostbusters: Afterlife, 2021, Columbia Pictures, Sony Pictures Entertainment, The Montecito Picture Company, BRON Studios, Ghostcorps

Arvostelu: Malignant (2021)

MALIGNANT

Ohjaus: James Wan

Pääosissa: Annabelle Wallis, Maddie Hasson, George Young, Michole Briana White, Jacqueline McKenzie, Jake Abel, Ingrid Bisu, Susanna Thompson, Mckenna Grace ja Marina Mazepa

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 16

Malignant on James Wanin ohjaama kauhuelokuva. Wan kehitteli elokuvan tarinan vaimonsa Ingrid Bisun kanssa, jonka pohjalta Akela Cooper työsti käsikirjoituksen. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä elokuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen ensi-iltaa jouduttiin siirtämään. Nyt Malignant on saapunut elokuvateattereihin ja itse kiinnostuin heti, kun kuulin Wanin tekevän uutta kauhuelokuvaa. Wan on osoittanut taitonsa genren parissa leffoillaan Saw (2004), Riivattu (Insidious - 2010) ja Kirottu (The Conjuring - 2013), joten odotin kiinnostuneena, mitä hän tällä kertaa tarjoaisi. Harmikseni Malignantista ei järjestetty lehdistönäytöstä lainkaan, joten kävin katsomassa sen ensi-iltapäivän aamun ensimmäisessä näytöksessä yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni ja parin Episodi-lehteen kirjoittavan kaverini kanssa.

Madison Mitchell alkaa nähdä kauhistuttavia näkyjä verisistä murhista. Vielä kauhistuttavampaa on, kun Madisonille selviää, että murhat tapahtuvat oikeasti.

Pääroolissa hirvittäviä näkyjä yllättäen näkemään alkavana Madisonina nähdään Peaky Blinders - gangsteriklaani -sarjasta (Peaky Blinders - 2013-) tuttu Annabelle Wallis. Wallis on viime vuosien varrella tarjonnut hyviä roolisuorituksia, mutta myös joitakin heikompia, riippuen usein ohjauksen ja käsikirjoituksen vahvuudesta. Malignantissa Wallisin työ on ailahtelevaa. Hän on täysillä menossa mukana, muttei aina onnistu välittämään hahmonsa kauhistuneita tunteita uskottavasti. Hänen hahmonsa on kuitenkin mielenkiintoinen ja katsojana haluaa selvittää Madisonin kanssa, mistä hänen uudet näkynsä oikein johtuvat?

     Wallisin lisäksi elokuvassa nähdään mm. Jake Abel Madisonin poikaystävänä Derekinä, Maddie Hasson Madisonin siskona Sydneynä, George Young ja Michole Briana White rikoskomisarioina Shaw'na ja Mossina, sekä Wanin vaimo Ingrid Bisu heitä rikospaikalla auttavana, turhankin innokkaana Winnienä. Abel ja Hasson sopivat passelisti rooleihinsa, kuten tekevät kyllä myös Young, White ja Bisukin, mutta jälkimmäisten kolmen hahmot ovat paikoitellen erikoisesti kirjoitetut. Hieman humoristiset poliisit eivät täysin istu muuten synkistelevään kauhuteokseen.

Malignant osoittautui yllättävänkin ailahtelevaksi elokuvaksi, josta löytyy selvät vahvuutensa, mutta myös selvät heikkoutensa. Käsitelläänpä vahvuudet ensin. En voi muuta kuin kehua leffan todella näyttävää kuvausta. Filmistä löytyy monia erittäin vaikuttavia otoksia, joista varsinkin nukketalomainen kuva Madisonin ja Derekin talon katossa, missä kamera kulkee vauhdilla huoneista ja jopa kerroksesta toiseen, sai loksauttamaan suuni auki. Pitkillä laajoilla kuvilla rakennetaan hyvin karmivaa tunnelmaa, kun katse harhailee pitkin taustoja, yrittäen löytää jotain pelottavaa vaanimassa päähahmoa. Kauhuelokuvaksi Malignant on tavanomaista tyylikkäämpi. Wanilla onkin aina ollut silmää vahvoille visuaalisuuksille ja hän päästää tässä luovuutensa valloilleen - eikä todellakaan vain kuvauksen puolesta. Vaimonsa kanssa Wan on nimittäin kehitellyt aikamoisen tarinan, joka pääsee yllättämään katsojansa jopa aika hullunkurisilla käänteillään. Mitään paljastamatta sanon, että katsojasta riippuen leffa joko nousee astetta korkeammalle tai luhistuu kuin korttitalo juurikin näiden käänteiden takia.

Ihailen kyllä sitä, että Wan on päättänyt päräyttää ihan tosissaan menemään ja että hän on tehnyt useita rohkeita valintoja elokuvan kanssa, mutta silti on pakko sanoa, että vähän väliä Wanilla on lähtenyt mopo keulimaan turhankin hurjasti. Elokuvasta löytyy monia päätöksiä ja hetkiä, jolloin en voinut olla kummastelematta, että mitä ihmettä Wanilla ja kumppaneilla on käynyt mielessä niitä tehdessään. Malignant on aika ajoin korni elokuva ja siitä löytyy koomisuutta, josta on vaikea sanoa, onko se tarkoituksellista vai tahatonta. Katsomosta voikin kuulua hörähdyksiä ja tuhahteluja sellaisissa kohtauksissa, missä katsojan kuuluisi kiljua kauhusta. Kummastelemisen aihetta tarjoavat myös Joseph Bisharan säveltämät musiikit. Bishara on tehnyt musiikit useaan Wanin leffaan, yleensä onnistuen varsin mainiosti. Tässä leffassa Bisharan työ kuitenkin särähtää korvaan, aivan kuin hän olisi tehnyt musiikit täysin eri elokuvaan. Käsikirjoituksen taso heittelee myös. Akela Cooperin teksti sisältää paikoitellen todella huonoa dialogia ja osa paljastuksista avataan laiskasti pistämällä hahmot katsomaan selittäviä videokasetteja. Samalla tarinassa on silti jotain varsin ovelaa, enkä leffan aikana osannut päättää, onko se nerokas vai typerä. Varmaan vähän molempia.

Monille luultavasti tärkein kysymys on: onko Malignant pelottava? Noh, eipä erityisen. Vaikkei leffa olisi vaikkapa käsikirjoitukseltaan tai näyttelijätyöltään kaksinen, Wanin ohjaamana odottaisin elokuvan olevan sentään karmiva. Wania on kutsuttu jopa kauhun uudeksi mestariksi, herran raivattua tietä parempaan suuntaan 2000-luvun suurimmasta kauhuleffavitsauksesta, eli äkkisäikäyttelystä. Harmikseni Malignantissa Wan sortuu juurikin niihin genren halpoihin kikkoihin, kuten jatkuvaan valojen välkkymiseen pahaenteisesti, mikä menettää tehonsa jo ennen filmin puoltaväliä. Kauhu perustuu suurimmaksi osaksi koviin äänitehosteisiin, jotka onnistuvat säpsäyttämään, mutta lopulta lähinnä ärsyttävät. Erityistä kauhun tunnelmaa Wan ei saa rakennettua, erityisesti kun kokonaisuus töksähtää kerta toisensa perään esimerkiksi siihen tahattomaan koomisuuteen. Elokuva todella hyötyy yhä vain villimmäksi käyvistä käänteistään, vaikka samalla jälkikäteen pohdittuna tietyissä elokuvan alkupään asioissa ei olekaan enää järkeä, kun tietää, mistä olikin kyse. Lopputekstien rullatessa katsoja on luultavasti hyvin hämmentynyt näkemästään, eikä se hämmennys ihan äkkiä katoa.

Yhteenveto: Malignant on harmillisen epätasainen giallo-kauhupastissi yleensä laadukkaita lajityypin edustajia tekevältä James Wanilta. Elokuvasta löytyy paljon hyvää sanottavaa, mutta myös pahaa. Wanin rakentama tunnelma on ailahteleva, eikä leffa tunnu osaavan päättää, mitä se yrittää olla. Jotkut kohtaukset yrittävät olla synkkiä ja piinaavia, toiset taas koomisia - usein tahattomasti. Valitettavasti kauhupuoli perustuu lähinnä halpoihin äkkisäikäytyskikkoihin ja koviin äänitehosteisiin. Vielä kymmenen vuotta sitten Wan onnistui keksimään jotain uutta välkkyvistä valoista, itsestään liikkuvista ovista ja narisevista puulaudoista, mutta tässä kikkailu tuntuu kliseiseltä. Onneksi elokuvan tarinan käänteitä ei voi kliseisiksi kutsua, vaan ne pääsevät yllättämään oikein toden teolla. Leffa repii mattoa katsojan jalkojen alta kerta toisensa perään ja hämmästyttää, kuinka pitkälle Wan on valmis menemään. Paikoitellen mopo karkaakin käsistä, eikä teos pysy kasassa hallittuna. Kuvaukseltaan elokuva on todella näyttävä, mutta käsikirjoituksesta löytyy paljon vikoja, kömpelöstä dialogista kehnosti esiteltyihin paljastuksiin. Malignant pitää sisällään varsin mainion idean ja onnistuneita käänteitä, mutta kokonaisuutena se on töksähtelevästi rakennettu paketti, mikä olisi vaatinut vielä hiomista. Katsojalle jäävä hölmistynyt tunne herättää halun nähdä filmin uudestaan - sekä samalla pelon, ettei homma enää toimi, kun tietää, mistä elokuvassa on oikeasti kyse.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.9.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Malignant, 2021, Atomic Monster, New Line Cinema, Boom Entertainment, Boom! Studios, Starlight Culture Entertainment

Arvostelu: Spirit - Kesyttämätön (Spirit Untamed - 2021)

SPIRIT - KESYTTÄMÄTÖN

SPIRIT UNTAMED

Ohjaus: Elaine Bogan ja Ennio Torresan

Pääosissa: Isabela Merced, Julianne Moore, Jake Gyllenhaal, Marsai Martin, Mckenna Grace, Walton Goggins, Andre Braugher, Lucian Perez, Joe Hart ja Eiza González

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 7

DreamWorksin animaatioelokuva Spirit - villi ja vapaa (Spirit: Stallion of the Cimarron - 2002) oli kriitikoiden kehuma pienimuotoinen menestys. Vuonna 2017 sen tarinaa päätettiin jatkaa Netflixissä televisiosarjan Spirit - Vapauden kutsu (Spirit Riding Free) muodossa. Kaksi vuotta myöhemmin DreamWorks ilmoitti työstävänsä elokuvasovitusta Netflix-sarjan pohjalta. Animoinnin käynnistyessä koronaviruspandemia alkoi ja elokuva täytyi tehdä lähes kokonaan etätyönä. Filmi saatiin kuitenkin valmiiksi ja nyt Spirit - Kesyttämätön on saanut ensi-iltansa. Itselleni alkuperäinen Spirit - villi ja vapaa ei ollut koskaan erityinen elokuva ja kuten arvostelussani kerroin, katsoin sen vasta vähän aikaa sitten ensi kertaa kunnolla alusta loppuun. Netflix-sarjaa näkemättä menin katsomaan Spirit - Kesyttämättömän sen ensi-iltapäivän aamun ensimmäiseen näytökseen.

Fortuna "Lucky" Navarro-Prescottin jouduttua jälleen ongelmiin, hänet päätetään lähettää kesäksi isänsä luokse pieneen Miraderon kaupunkiin, missä hän ystävystyy villin hevosen Spiritin kanssa. Häijyn Hendricksin johtamalla rosvoryhmällä on kuitenkin katala suunnitelma ottaa hevonen kiinni ja myydä se ulkomaille.

Siinä, missä alkuperäinen Spirit-elokuva kertoi juurikin Matt Damonin ääninäyttelemästä Spirit-hevosesta, Spirit - Kesyttämätön keskittyy Netflix-sarjan tavoin Fortuna Navarro-Prescottiin, eli Luckyyn, jota ääninäyttelee Isabela Merced. Lucky on hyvin tyypillinen heppaleffan päähenkilö; tyttö, joka ei sopeudu elämäänsä hienommissa piireissä, joten hänet lähetetään pikkukaupunkiin tai maaseudulle jonkun sukulaisensa luokse, kunnes hän oppii käytöstavoille. Tavanomaisuudestaan huolimatta Lucky on pidettävä hahmo, jonka haluaa nähdä onnistuvan tavoitteissaan.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Luckyn täti Cora (Julianne Moore), joka matkaa Luckyn kanssa Miraderoon Luckyn isän Jimin (Jake Gyllenhaal) luokse. Miraderossa Lucky tapaa myös heppatytöt Prun (Marsai Martin) ja Abigailin (Mckenna Grace), Abigailin pikkuveljen Snipsin (Lucian Perez), Prun isän Alin (Andre Braugher), sekä ikikurisen Hendricksin (Walton Goggins), joka katalan konnakoplansa kanssa aikoo tehdä pahaa hevosille. Niin ja onhan mukana toki se nimikkohepo Spirit, joka ajautuu lähinnä sivuhenkilöksi omassa elokuvassaan. Sivuhahmot jäävät pääasiassa hyvin yksiulotteisiksi. Mooren ja Gyllenhaalin kaltaiset lahjakkuudet ovat käyneet keräämässä helpot rahat ja Goggins yrmyilee tyypilliseen tapaansa pahiksen osassa.

"Tyypillinen" ja "tavanomainen" ovat hyviä sanoja kuvailemaan Spirit - Kesyttämätöntä. Se kulkee todella tyypillisiä ja tavanomaisia latuja kuin monet, monet muut heppaleffat vuosikymmenten varrelta. Villi tyttö lähetetään sukulaisensa luokse maaseudulle oppimaan käytöstapoja. Siellä hän kuitenkin ystävystyy villin hevosen kanssa, jota kukaan muu ei onnistu kesyttämään. Ja sitten on pahis, joka haluaa tehdä pahoja hevosille. Sama on nähty lukuisia kertoja ja tullaan varmasti näkemään lukuisia kertoja uudestaan. Yllätyksiä leffa ei tarjoa, eikä se siihen edes pyri. Vielä vähemmän yllätyksiä on luvassa Netflixin Spirit - Vapauden kutsu -sarjan faneille, sillä lukemani perusteella Spirit - Kesyttämätön on suorastaan kopio sen tarinasta. Tämä voikin tulla monelle katsojalle pettymyksenä, jotka odottivat uutta tarinaa näiden samojen hahmojen kanssa.

Sitten taas alkuperäisen Spirit - villin ja vapaan faneille voi tulla pettymyksenä se, kuinka erilainen tämä uusi filmi on. Siinä, missä alkuperäinen elokuva oli hyvin rauhallinen, seesteinen ja luonnonläheinen, esitellen oivallisesti Spiritin mielenmaisemaa Matt Damonin selostuksen kautta, Spirit - Kesyttämätön on nykyajalle tyypillistä vauhdikasta menoa ja meininkiä, missä nimikkohevonen jää sivuosaan, eikä hevosen ajatuksia kuulla puheena lainkaan. Jatko-osan sijaan näkisinkin Spirit - Kesyttämättömän enemmän erilaisena tulkintana samasta hevosesta uudelle sukupolvelle. Nykylapsille ja erityisesti tuoreille heppatytöille elokuva varmasti iskee lujaa. Itse koin filmin kaikessa mielikuvituksettomuudessaan ja unohdettavuudessaan ihan viihdyttäväksi. Vajaan puolentoista tunnin kesto on nopeasti ohi, sillä leffassa tapahtuu vähän väliä jotain.

Harmillisesti elokuvan animaatiolaatu on vielä innottomampaa kuin sen käsikirjoitus. DreamWorks teetätti leffan tarkoituksella halvemman animaatiofirman, Jellyfish Picturesin kautta. Hahmot ja hevoset näyttävät sentään hyviltä, mutta monet taustat ovat viimeistelemättömän näköisiä. Asiaa ei yhtään auta se tieto, että leffaa tehtiin etätyönä koronarajoitusten takia. Halpuus paistaa läpi filmistä ja kovien näyttelijöiden, kuten Gyllenhaalin ja Mooren näkeminen lopputeksteissä onkin siksi vielä yllättävämpää. Äänitehosteet toimivat sujuvasti ja Amie Dohertyn säveltämät musiikit tuovat mukaan reippautta ja seikkailullisuutta. Valitettavasti filmin laulut ovat aika yhdentekeviä rallatuksia.

Yhteenveto: Spirit - Kesyttämätön on ihan katsottava, mutta silti aika keskinkertainen heppaleffa, joka voi koitua pettymykseksi useammallakin tavalla. Ensinnäkin sen tarina on nähty aivan liian monta kertaa hevoselokuvissa, eikä tuttua kaavaa edes viitsitä muuttaa millään tavalla. Toiseksi tarina on lähes suoraan kopioitu Netflixin Spirit - Vapauden kutsu -sarjasta, mikä on varmasti tylsä ratkaisu sarjan faneille, jotka halusivat nähdä uuden kertomuksen tuttujen hahmojen kera. Kolmanneksi alkuperäisen Spirit - villin ja vapaan kannattajille uusi elokuva voi olla liiankin erilainen vauhdikkaamman menon takia, minkä lisäksi filmi puskee nimikkoheppansa sivurooliin. Neljänneksi sen animaatiolaatu näyttää paikoitellen viimeistelemättömältä ja DreamWorksin kitsastelu budjetin suhteen, sekä koronarajoitusten aiheuttama etätyö näkyvät läpi lopputuloksesta. Heikkouksistaan huolimatta Spirit - Kesyttämätön pitää sujuvasti mukanaan läpi kestonsa ja aika ajoin viihdyttää ihan passelisti. Uudelle heppatyttöjen sukupolvelle leffa iskee varmasti täysillä ja kaipa se on loppupeleissä tärkeintä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.7.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Spirit Untamed, 2021, DreamWorks Animation, Walden Media

Arvostelu: Annabelle Comes Home (2019)

ANNABELLE COMES HOME

Ohjaus: Gary Dauberman
Pääosissa: Mckenna Grace, Madison Iseman, Katie Sarife, Vera Farmiga, Patrick Wilson ja Michael Cimino
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16

Annabelle Comes Home on Kirottu-elokuvauniversumin (The Conjuring - 2013-) seitsemäs elokuva ja se pohjautuu legendaan Annabelle-nukesta. Nukke esiteltiin kauhuelokuvassa Kirottu (The Conjuring - 2013), mikä kertoi fiktiivisen tarinan tosielämän paranormaaleja tapahtumia tutkivasta Warrenin pariskunnasta. Lyhyestä ruutuajastaan huolimatta nukesta tuli suosittu ja siitä tehtiin oma leffansa Annabelle (2014). Toisin kuin Kirottu, Annabelle sai todella kehnoja arvosteluita, mutta se menestyi tarpeeksi, jotta sille päätettiin tehdä jatkoa. Annabelle: Creation (2017) sijoittui aikaan ennen Annabellen tapahtumia ja vaikka se tuntui vievän nuken tarinan päätökseen, oli sekin niin mukava hitti, että jatkoa oli jälleen luvassa. Kolmannen Annabelle-leffan suunnittelu lähti käyntiin ja kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2018. Nyt Annabelle Comes Home on saanut ensi-iltansa ja minun täytyy tunnustaa, ettei minua erityisemmin kiinnostanut tämä filmi. Ensimmäinen Annabelle oli todella keskinkertainen kauhuraina, mutta Annabelle: Creation oli yllättävän hyvä ja karmiva elokuva. Yhdessä nämä kuitenkin loivat selkeän tarinakaaren, mikä johti Kirotun alkuun, missä nuken tarina tunnuttiin vievän päätökseen. Pidin kolmatta osaa ideana turhana rahastuksena, eivätkä trailerit oikein vakuuttaneet minua. Menin silti mahdollisimman avoimin mielin katsomaan Annabelle Comes Homen sen ensi-iltapäivänä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa. Tähän väliin on muuten pakko kertoa, että kun poistuimme teatterista autolla ja kuuntelimme musiikkia Spotifysta, auto siirtyikin yhtäkkiä radion puolelle. Siirsimme takaisin Spotifyhin, mutta alle kymmenessä sekunnissa radio vaihtui taas päälle. Sattumaako? Enpä usko!

Warrenin pariskunta lähtee matkalle, jolloin heidän tyttärensä Judy jää lapsenvahdin ja tämän ystävän hoidettavaksi. Luvassa on kuitenkin kauhujen yö, sillä Annabelle-nukke ja monet muut pahat henget karkaavat vankilastaan.

Vera Farmiga ja Patrick Wilson palaavat tuttuihin rooleihinsa Lorraine ja Ed Warrenina, mutta vain hetkeksi aikaa. Warrenin pariskunta saa hyvin vähän ruutuaikaa, mutta sillä vähällä Farmiga ja Wilson osoittavat jälleen olevansa mitä parhain pari johtamaan tätä elokuvauniversumia. Katsojana hieman harmittaakin, ettei pääse heidän matkalleen mukaan, vaan joutuu viettämään aikaa heidän tyttärensä seurassa. Kuitenkin mitä pidemmälle leffa kulkee, sitä paremmin Judy-tyttöä esittävä Mckenna Grace pääsee näyttämään taitojaan ja on nappivalinta osaansa. Äitinsä tavoin Judykin näkee karmivia asioita ja on kiinnostavaa seurata, kuinka hän yrittää hyväksyä asian ja ymmärtää, mitä hän voi lahjallaan tehdä.
     Sen sijaan Judya vahtivat Mary Ellen (Madison Iseman) ja Daniela (Katie Sarife) eivät ole kovin mielenkiintoisia tapauksia. Mary Ellenille ei ole edes vaivauduttu kirjoittamaan minkäänlaista kehityskaarta. Danielalle on sentään kirjoitettu mielenkiintoinen tausta, mutta sitä käsitellään lopulta aika kömpelösti. Hahmo on lisäksi aika ristiriitainen tapaus, sillä paikoitellen hän on ärsyttävä ja paikoitellen taas häntä kohtaan tuntee empatiaa. Iseman ja Sarife suoriutuvat rooleistaan tarpeeksi toimivasti, mutteivät tee vaikutusta, kuten heitä varmaan puolet nuorempi Grace.

Aika mataliin odotuksiini nähden Annabelle Comes Home osoittautuikin positiiviseksi yllätykseksi. Ei tämä siis todellakaan mikään kovin kummoinen leffa ole - lähinnä ihan kelvollinen - mutta elokuva näytti sentään joitain merkkejä siitä, että sille on jonkinlainen tarkoitus olla olemassa. Siis muukin tarkoitus kuin esitellä iso kasa uusia kauhuhahmoja, joista voisi tulevaisuudessa tehdä omat elokuvansa (Lautturi-filmiä odotellessa). Kyseessä on viihdyttävä kummitustalohenkinen pelottelu, mistä ei ihan hirveästi yritystä löydy, mutta joka onnistuu paikoitellen tavoitteessaan. Muutamaan kohtaan on saatu mukavan karmivaa tunnelmaa, mutta suurimmaksi osaksi leffa tietty syyllistyy kovaäänisiin äkkisäikäyttelyihin, joihin voi melkeinpä laskea sekunteja, sillä ne ovat niin ilmiselviä. Muutama näistä onnistui säpsäyttämään tehokkaasti, mutta lähinnä sen kovan äänen takia, eikä siksi, että ruudulle ilmestyisi jotain pelottavaa.

Elokuvaa vaivaa muutenkin tietty ennalta-arvattavuus, eikä siitä yllätyksiä löydy. Ainoa todellinen yllätys on oikeastaan, kuinka paljon leffaan on saatu huumoria mukaan. Kirottu-universumin filmeissä on ollut joitain vitsejä siellä täällä, mutta tässä on kunnon komediakohtauksia istutettu mukaan. Ja yllättävää kyllä, huumori on suurimmaksi osaksi onnistunutta. Etenkin Mary Elleniin ihastuneesta Bobista (Michael Cimino) saadaan revittyä hauskoja hetkiä. Sen sijaan eräs pizzakuski saa lähinnä pyörittelemään silmiä.

Annabelle Comes Homen isoimmat ongelmat ovat ehdottomasti tarinapuolella. Elokuvassa ei varsinaista kunnon tarinaa ole, vaan se on lähinnä vain hieman yli puolitoistatuntinen pelottelu, mihin on tungettu mahdollisimman monta uutta demonia, aavetta ja riivattua esinettä. Tarinan puutteen huomaa varsinkin yön alkaessa, sillä leffa on vain säikyttelykohtauksia säikyttelykohtauksen perään - pelkääjä vain vaihtuu. Yksi ärsyttävimmistä puolista onkin, että hahmot on koko ajan pakko pistää erilleen, sillä kauhuolennothan täytyy kokea yksin. Ärsyttävää tästä tekee lähinnä se, että kestää kauan, ennen kuin tytöt alkavat puhua näkemästään. Tätä tapahtuu usein kauhuleffoissa, kun hahmot eivät kerro, koska heitä pidettäisiin hulluina, mutta tämä on hei Warrenien talo - onko se mikään yllätys, jos nurkan takaa kävelee vastaan joku mörkö? Mutta tietty jos hahmot keskustelisivat asiasta heti, olisi leffa paljon nopeammin ohi ja eihän silloin ehtisi esitellä uusia tuotteita. Anteeksi, siis kauhuolentoja.

Annabelle Comes Homen on ohjannut ja käsikirjoittanut Gary Dauberman, joka on käsikirjoittanut aiemmat Annabelle-filmit, leffauniversumiin kuuluvat Nunnan (The Nun - 2018) ja Itkevän naisen kirouksen (The Curse of La Llorona - 2019), sekä Stephen Kingin kirjaan perustuvan kauhuhitin Se (It - 2017). Annabelle Comes Home on Daubermanin esikoisohjaus ja sen kyllä välillä huomaa. Hän on selvästi ottanut paljon mallia elokuvauniversumin aiemmilta ohjaajilta ja useista kohdista tässä voi nähdä, mitä hän on lainaillut. Etenkin yksi kohtaus muistuttaa jopa liian vahvasti Kirottu 2:n (The Conjuring 2 - 2016) kohtausta nunnan kanssa. Daubermanin aiempien töiden laatu on vaihdellut huomattavasti, joten on kai vain loogista, että tämäkin filmi on epätasainen. Kenties hänen olisi kannattanut pistää joku toinen käsikirjoittamaan. Leffa on kuitenkin teknisesti taidokkaasti toteutettu, vaikka ääniefektit luottavat liikaa hiljaisuuteen, mitä seuraa kova pamaus. Kuvaus on taidokasta, leikkaus sujuvaa, valaisu tehokasta, lavasteet tyylikkäitä, maskeeraus mainiota, puvut hienoja ja Annabelle-nukke on karmiva kuten aina. Musiikeista vastaa tietty Joseph Bishara, joka ei kuitenkaan valitettavasti pääse tällä kertaa kameran eteen demonina.

Yhteenveto: Annabelle Comes Home on keskinkertainen säikyttelyleffa, mikä kuitenkin viihdyttää tarpeeksi, jotta sitä katsoo ihan mielellään. Varsinaista tarinaa filmissä ei ole, vaan kyseessä on enemmänkin hieman yli puolitoista tuntia kestävä kummitustalopelottelu, missä vuorotellen joku tytöistä kohtaa jonkun kauhuolennon, joista studio vahtii, mikä on suosituin ja tekee siitä sitten seuraavan elokuvan (Lautturi-filmi, pliis). Itseäni leffassa ärsytti eniten, kuinka nämä tytöt on pakko jatkuvasti pistää erilleen, sillä on kai pelottavampaa, jos he kohtaavat kauhut yksin kuin porukalla. Todella ärsyttävää on, kuinka he eivät voi puhua karmeuksista toisilleen, sillä muuten leffa päättyisi paljon nopeammin. Paikoitellen leffa onnistuu muuttumaan hieman karmivaksi, mutta usein se syyllistyy tyypilliseen äkkisäikyttelyyn ja monet pelotteluista arvaa helposti etukäteen. Ainoa yllättävä puoli on, kuinka paljon filmiin on saatu mukaan huumoria ja kuinka hauskoja useat vitseistä ovat. Silti epätasaisuutta on vahvasti ilmassa, eikä lopputulos ole kovin hyvä. Annabelle Comes Home on selvästi parempi kuin ensimmäinen Annabelle, mutta jää pahasti Annabelle: Creationin jalkoihin, puhumattakaan kahdesta Kirottu-leffasta. Toivonkin todella, että koko homman aloittanut James Wan palaisi pian ohjaajaksi, sillä sarjan kolme viimeisintä leffaa ovat olleet parhaimmillaan vain ihan kivoja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.6.2019
Lähteeet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Annabelle Comes Home, 2019, New Line Cinema, Atomic Monster, The Safran Company, RatPac-Dune Entertainment