Arvostelu: Jumanji: The Next Level (2019)

JUMANJI: THE NEXT LEVEL

Ohjaus: Jake Kasdan
Pääosissa: Dwayne Johnson, Karen Gillan, Jack Black, Kevin Hart, Alex Wolff, Morgan Turner, Ser'Darius Blain, Madison Iseman, Danny DeVito, Danny Glover, Awkwafina, Nick Jonas, Rory McCann, Rhys Darby ja Colin Hanks
Genre: seikkailu, komedia, toiminta
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 12

Chris Van Allsburgin "Jumanji"-kirjaan perustuva samanniminen elokuva (1995) oli iso menestys, joka on pysynyt monien ysärillä varttuneiden lapsuudensuosikkien joukossa. Jatkoa leffalle suunniteltiin vuosien ajan ja sen ensi-illaksi oli ehditty asettamaan ties mitä ajankohtia vuodesta 1999 lähtien, kunnes vasta vuonna 2017 ilmestyi Jumanji: Welcome to the Jungle. Se vasta jättihitti olikin, tuottaen lähes miljardi dollaria, joten kolmannen osan suunnittelu alkoi välittömästi. Kuvaukset alkoivat tämän vuoden tammikuussa ja nyt Jumanji: The Next Level saa ensi-iltansa. Itse näin alkuperäisestä Jumanjista ensiksi vain osia, kanavasurffatessani eräänä kesänä mökillä. Leffan idea oli kiehtova ja olinkin iloinen, kun vihdoin pääsin katsomaan sen kokonaan. Pidin elokuvasta ja olen katsonut sen kerran uudestaan, ennen Welcome to the Junglen näkemistä. Toinen osa oli mielestäni kelpo seikkailuleffa, mutta ei se saanut minua innostumaan kolmannesta elokuvasta. Kolmososan trailerikaan eivät vakuuttaneet minua ja unohtelin jatkuvasti elokuvan edes olevan tulossa. Kävin kuitenkin katsomassa Jumanji: The Next Levelin sen lehdistönäytöksessä, yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Spencer, Martha, Fridge ja Bethany luulivat tuhonneensa Jumanjin, kunnes he vuotta myöhemmin imeytyvät takaisin peliin. Tällä kertaa peli on kuitenkin muuttunut, eivätkä he voi luottaa siihen, että homma hoituu samalla lailla kuin viimeksi.

Alex Wolff, Morgan Turner, Ser'Darius Blain ja Madison Iseman palaavat rooleihinsa Spencerina, Marthana, Fridgenä ja Bethanyna Jumanji: Welcome to the Junglesta. On mukava nähdä, kuinka heidän hurja seikkailunsa muutti heitä ja teki heistä tiiviit ystävät. Näyttelijänelikko ei kuitenkaan pääse paljoa näyttämään taitojaan, sillä edellisen filmin tavoin suuri osa elokuvasta vietetään itse Jumanjissa, jolloin seikkailu nähdään heidän pelihahmojensa kautta.

Dwayne Johnson, Karen Gillan, Kevin Hart ja Jack Black palaavat osiinsa tohtori Bravestonena, sankaritar Ruby Roundhousena, zoologi Mouse Finbarina ja kartanlukija Shellyna. Nuoret eivät kuitenkaan päädy samoiksi pelihahmoiksi kuin viimeksi, mikä antaa näyttelijöille mahdollisuuden revitellä hahmoillaan eri tavalla. Ainoastaan Martha päätyy toistamiseen Ruby Roundhouseksi, mutta miesstarat näyttelevät eri hahmoja näinä pelin hahmoina. Johnsonilta tämä ei harmillisesti oikein luonnistu ja hän oli itselleni selvästi porukan heikoin lenkki. Sen sijaan Hart pitää niin paljon lystiä hahmollaan, että se sama ilo tarttuu katsojaan. Black on myös veikeä ja Gillan sopii yhä toimintarooliin, mutta olin yllättynyt, että pidin Hartista eniten. Welcome to the Junglessa hän nimittäin paikoitellen ärsytti minua.
     Elokuvassa nähdään pari muutakin vanhaa tuttua, sekä uusi hahmoja, kuten Spencerin isoisä Eddie (Danny DeVito) ja tämän vanha ystävä Milo (Danny Glover), pelihahmo Ming (Awkwafina), sekä paha Jürgen Julma (Rory McCann). DeVito ja Glover ovat mainio lisä, ja Awkwafinakin suoriutuu kelvollisesti osastaan, mutta on harmi, kuinka alikäytetty Game of Thrones -sarjan (2011-2019) Hurttaa esittänyt McCann on.

Jumanji: Welcome to the Jungle oli kiehtova jatko-osa siinä mielessä, että kun ensimmäisessä Jumanjissa pelin vaarat saapuivat todelliseen maailmaan, Welcome to the Junglessa hahmot imaistiinkin peliin. Jo ensimmäisessä osassa Robin Williamsin näyttelemä Alan joutui jumiin pelin sisälle vuosikausiksi, mutta katsojat eivät päässeet koskaan näkemään, mitä hän koki siellä. Vaikkei Welcome to the Jungle ollut mielestäni erityisen ihmeellinen, sen tapa jatkaa tarinaa tuntui raikkaalta ja todella kiinnostavalta. Valitettavasti samaa ei voi sanoa Jumanji: The Next Levelistä. Tämä on vain laiska kopio edellisestä elokuvasta, minkä on todella vaikea keksiä mitään muuta syytä olemassaololleen kuin että edellinen tuotti lähes miljardin, joten jatkoa oli pakko tehdä. Syy hahmojen paluulle Jumanjiin on hätäinen, eikä itse pelissä tapahdu paljoa sellaista, mitä ei olisi jo viimeksi tehty.

Elokuvassa on yksittäisiä todella hauskoja hetkiä, joissa varsinkin Kevin Hart pääsee loistamaan, sekä eräs oikein viihdyttävä toimintakohtaus apinoihin liittyen, mutta muuten filmille tuotti suuria vaikeuksia saada minut napattua mukaansa. Elokuva kaipaisi tiivistämistä, sillä tällaisenaan se laahaa paikoitellen. Jopa jotkut hauskat hetket voisi napata pois, sillä vaikka naurahdin, täytyy myöntää, että ne lähinnä keskeyttivät tarinan kulun. The Next Levelistä ei tunnu löytyvän seikkailuhenkeä, eikä se saa jännittämään sankareiden onnistumisen puolesta. Toimintakohtaukset eivät tee vaikutusta ja loppurymistelyn aikana katsoja vilkaisee kelloaan, että milloin tämä päättyy? Ei Jumanji: The Next Level huono ole, muttei se hyväkään ole. Sen vilkaisee kerran ihan sujuvasti, mutta eipä sitä olisi tarvittu tehdä lainkaan. Noh, lopussahan tietysti vihjataan vahvasti neljännestä osasta...

Jumanji: Welcome to the Junglen ohjaaja Jake Kasdan palaa samaan hommaan, muttei löydä samaa tunnelmaa kuin viimeksi. Ohjauksesta puuttuu Kasdanin into edellisestä leffasta. Kasdan on toiminut tällä kertaa myös käsikirjoittajana, yhdessä Jeff Pinknerin ja Scott Rosenbergin kanssa, mutta kolmikon luovuus on pysynyt aika nollassa, kun he vain lähinnä kierrättävät juttuja viime elokuvasta. Jatko on pitänyt tehdä kiireellä ja sen huomaa. Kuvaukseltaan leffa on tarpeeksi tyylikäs, minkä lisäksi lavasteet ja asut ovat taidokkaasti tehdyt. Erikoistehosteet eivät kuitenkaan ole kovin kummoiset. Digiefektien taso vaihtelee pitkin elokuvaa ja jotkut hetket näyttävät huomattavasti heikommilta kuin toiset. Äänipuoli on kunnossa ja säveltäjä Henry Jackman tekee parhaansa tuodakseen mukaan seikkailuhenkeä musiikeilla, kun Kasdan ei siihen kykene.

Yhteenveto: Jumanji: The Next Level on harmillisen keskinkertainen seikkailuraina ja väkisin väännetty jatko-osa. Syy hahmojen paluulle peliin on kömpelösti kirjoitettu ja lopulta vain Kevin Hart onnistuu viihdyttämään läpi leffan sillä, että hänen esittämää pelihahmoa pelaa eri henkilö kuin viime kerralla. Karen Gillan on mainio toimintasankarittarena ja Jack Black on hauska, mutta Dwayne Johnson on lähinnä tylsä elokuvassa. Danny Gloverin ja Danny DeViton lisäys on veikeä idea, mutta sitten taas harmittaa, kuinka heikosti Rory McCannia hyödynnetään. Elokuvasta puuttuu seikkailuhenki ja se on paikoitellen oudon pitkäveteinen. Mukana on yksittäisiä hauskoja hetkiä, sekä yksi oikein mainio toimintakohtaus, mutta eipä leffasta paljoa jää käteen. Siitä haiskahtaa voimakkaasti, että se on tehty täysin rahan takia. Leffalla on tietty pokkaa vielä pohjustaa seuraavaa jatko-osaa, mutta eipä tämä herätä kiinnostusta katsoa sitä. Kun tämä on lähinnä laiska kopio Jumanji: Welcome to the Junglesta, voiko seuraavalta odottaa sen enempää? Jos pidit edellisestä osasta kovasti ja haluat palata takaisin peliin, kannattaa Jumanji: The Next Level vilkaista. Jos taas Welcome to the Jungle ei vakuuttanut, tuskinpa tämäkään pystyy siihen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Jumanji: The Next Level, 2019, Sony Pictures Entertainment, Hartbeat Productions, Matt Tolmach Productions, Seven Bucks Productions

Arvostelu: Annabelle Comes Home (2019)

ANNABELLE COMES HOME

Ohjaus: Gary Dauberman
Pääosissa: Mckenna Grace, Madison Iseman, Katie Sarife, Vera Farmiga, Patrick Wilson ja Michael Cimino
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16

Annabelle Comes Home on Kirottu-elokuvauniversumin (The Conjuring - 2013-) seitsemäs elokuva ja se pohjautuu legendaan Annabelle-nukesta. Nukke esiteltiin kauhuelokuvassa Kirottu (The Conjuring - 2013), mikä kertoi fiktiivisen tarinan tosielämän paranormaaleja tapahtumia tutkivasta Warrenin pariskunnasta. Lyhyestä ruutuajastaan huolimatta nukesta tuli suosittu ja siitä tehtiin oma leffansa Annabelle (2014). Toisin kuin Kirottu, Annabelle sai todella kehnoja arvosteluita, mutta se menestyi tarpeeksi, jotta sille päätettiin tehdä jatkoa. Annabelle: Creation (2017) sijoittui aikaan ennen Annabellen tapahtumia ja vaikka se tuntui vievän nuken tarinan päätökseen, oli sekin niin mukava hitti, että jatkoa oli jälleen luvassa. Kolmannen Annabelle-leffan suunnittelu lähti käyntiin ja kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2018. Nyt Annabelle Comes Home on saanut ensi-iltansa ja minun täytyy tunnustaa, ettei minua erityisemmin kiinnostanut tämä filmi. Ensimmäinen Annabelle oli todella keskinkertainen kauhuraina, mutta Annabelle: Creation oli yllättävän hyvä ja karmiva elokuva. Yhdessä nämä kuitenkin loivat selkeän tarinakaaren, mikä johti Kirotun alkuun, missä nuken tarina tunnuttiin vievän päätökseen. Pidin kolmatta osaa ideana turhana rahastuksena, eivätkä trailerit oikein vakuuttaneet minua. Menin silti mahdollisimman avoimin mielin katsomaan Annabelle Comes Homen sen ensi-iltapäivänä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa. Tähän väliin on muuten pakko kertoa, että kun poistuimme teatterista autolla ja kuuntelimme musiikkia Spotifysta, auto siirtyikin yhtäkkiä radion puolelle. Siirsimme takaisin Spotifyhin, mutta alle kymmenessä sekunnissa radio vaihtui taas päälle. Sattumaako? Enpä usko!

Warrenin pariskunta lähtee matkalle, jolloin heidän tyttärensä Judy jää lapsenvahdin ja tämän ystävän hoidettavaksi. Luvassa on kuitenkin kauhujen yö, sillä Annabelle-nukke ja monet muut pahat henget karkaavat vankilastaan.

Vera Farmiga ja Patrick Wilson palaavat tuttuihin rooleihinsa Lorraine ja Ed Warrenina, mutta vain hetkeksi aikaa. Warrenin pariskunta saa hyvin vähän ruutuaikaa, mutta sillä vähällä Farmiga ja Wilson osoittavat jälleen olevansa mitä parhain pari johtamaan tätä elokuvauniversumia. Katsojana hieman harmittaakin, ettei pääse heidän matkalleen mukaan, vaan joutuu viettämään aikaa heidän tyttärensä seurassa. Kuitenkin mitä pidemmälle leffa kulkee, sitä paremmin Judy-tyttöä esittävä Mckenna Grace pääsee näyttämään taitojaan ja on nappivalinta osaansa. Äitinsä tavoin Judykin näkee karmivia asioita ja on kiinnostavaa seurata, kuinka hän yrittää hyväksyä asian ja ymmärtää, mitä hän voi lahjallaan tehdä.
     Sen sijaan Judya vahtivat Mary Ellen (Madison Iseman) ja Daniela (Katie Sarife) eivät ole kovin mielenkiintoisia tapauksia. Mary Ellenille ei ole edes vaivauduttu kirjoittamaan minkäänlaista kehityskaarta. Danielalle on sentään kirjoitettu mielenkiintoinen tausta, mutta sitä käsitellään lopulta aika kömpelösti. Hahmo on lisäksi aika ristiriitainen tapaus, sillä paikoitellen hän on ärsyttävä ja paikoitellen taas häntä kohtaan tuntee empatiaa. Iseman ja Sarife suoriutuvat rooleistaan tarpeeksi toimivasti, mutteivät tee vaikutusta, kuten heitä varmaan puolet nuorempi Grace.

Aika mataliin odotuksiini nähden Annabelle Comes Home osoittautuikin positiiviseksi yllätykseksi. Ei tämä siis todellakaan mikään kovin kummoinen leffa ole - lähinnä ihan kelvollinen - mutta elokuva näytti sentään joitain merkkejä siitä, että sille on jonkinlainen tarkoitus olla olemassa. Siis muukin tarkoitus kuin esitellä iso kasa uusia kauhuhahmoja, joista voisi tulevaisuudessa tehdä omat elokuvansa (Lautturi-filmiä odotellessa). Kyseessä on viihdyttävä kummitustalohenkinen pelottelu, mistä ei ihan hirveästi yritystä löydy, mutta joka onnistuu paikoitellen tavoitteessaan. Muutamaan kohtaan on saatu mukavan karmivaa tunnelmaa, mutta suurimmaksi osaksi leffa tietty syyllistyy kovaäänisiin äkkisäikäyttelyihin, joihin voi melkeinpä laskea sekunteja, sillä ne ovat niin ilmiselviä. Muutama näistä onnistui säpsäyttämään tehokkaasti, mutta lähinnä sen kovan äänen takia, eikä siksi, että ruudulle ilmestyisi jotain pelottavaa.

Elokuvaa vaivaa muutenkin tietty ennalta-arvattavuus, eikä siitä yllätyksiä löydy. Ainoa todellinen yllätys on oikeastaan, kuinka paljon leffaan on saatu huumoria mukaan. Kirottu-universumin filmeissä on ollut joitain vitsejä siellä täällä, mutta tässä on kunnon komediakohtauksia istutettu mukaan. Ja yllättävää kyllä, huumori on suurimmaksi osaksi onnistunutta. Etenkin Mary Elleniin ihastuneesta Bobista (Michael Cimino) saadaan revittyä hauskoja hetkiä. Sen sijaan eräs pizzakuski saa lähinnä pyörittelemään silmiä.

Annabelle Comes Homen isoimmat ongelmat ovat ehdottomasti tarinapuolella. Elokuvassa ei varsinaista kunnon tarinaa ole, vaan se on lähinnä vain hieman yli puolitoistatuntinen pelottelu, mihin on tungettu mahdollisimman monta uutta demonia, aavetta ja riivattua esinettä. Tarinan puutteen huomaa varsinkin yön alkaessa, sillä leffa on vain säikyttelykohtauksia säikyttelykohtauksen perään - pelkääjä vain vaihtuu. Yksi ärsyttävimmistä puolista onkin, että hahmot on koko ajan pakko pistää erilleen, sillä kauhuolennothan täytyy kokea yksin. Ärsyttävää tästä tekee lähinnä se, että kestää kauan, ennen kuin tytöt alkavat puhua näkemästään. Tätä tapahtuu usein kauhuleffoissa, kun hahmot eivät kerro, koska heitä pidettäisiin hulluina, mutta tämä on hei Warrenien talo - onko se mikään yllätys, jos nurkan takaa kävelee vastaan joku mörkö? Mutta tietty jos hahmot keskustelisivat asiasta heti, olisi leffa paljon nopeammin ohi ja eihän silloin ehtisi esitellä uusia tuotteita. Anteeksi, siis kauhuolentoja.

Annabelle Comes Homen on ohjannut ja käsikirjoittanut Gary Dauberman, joka on käsikirjoittanut aiemmat Annabelle-filmit, leffauniversumiin kuuluvat Nunnan (The Nun - 2018) ja Itkevän naisen kirouksen (The Curse of La Llorona - 2019), sekä Stephen Kingin kirjaan perustuvan kauhuhitin Se (It - 2017). Annabelle Comes Home on Daubermanin esikoisohjaus ja sen kyllä välillä huomaa. Hän on selvästi ottanut paljon mallia elokuvauniversumin aiemmilta ohjaajilta ja useista kohdista tässä voi nähdä, mitä hän on lainaillut. Etenkin yksi kohtaus muistuttaa jopa liian vahvasti Kirottu 2:n (The Conjuring 2 - 2016) kohtausta nunnan kanssa. Daubermanin aiempien töiden laatu on vaihdellut huomattavasti, joten on kai vain loogista, että tämäkin filmi on epätasainen. Kenties hänen olisi kannattanut pistää joku toinen käsikirjoittamaan. Leffa on kuitenkin teknisesti taidokkaasti toteutettu, vaikka ääniefektit luottavat liikaa hiljaisuuteen, mitä seuraa kova pamaus. Kuvaus on taidokasta, leikkaus sujuvaa, valaisu tehokasta, lavasteet tyylikkäitä, maskeeraus mainiota, puvut hienoja ja Annabelle-nukke on karmiva kuten aina. Musiikeista vastaa tietty Joseph Bishara, joka ei kuitenkaan valitettavasti pääse tällä kertaa kameran eteen demonina.

Yhteenveto: Annabelle Comes Home on keskinkertainen säikyttelyleffa, mikä kuitenkin viihdyttää tarpeeksi, jotta sitä katsoo ihan mielellään. Varsinaista tarinaa filmissä ei ole, vaan kyseessä on enemmänkin hieman yli puolitoista tuntia kestävä kummitustalopelottelu, missä vuorotellen joku tytöistä kohtaa jonkun kauhuolennon, joista studio vahtii, mikä on suosituin ja tekee siitä sitten seuraavan elokuvan (Lautturi-filmi, pliis). Itseäni leffassa ärsytti eniten, kuinka nämä tytöt on pakko jatkuvasti pistää erilleen, sillä on kai pelottavampaa, jos he kohtaavat kauhut yksin kuin porukalla. Todella ärsyttävää on, kuinka he eivät voi puhua karmeuksista toisilleen, sillä muuten leffa päättyisi paljon nopeammin. Paikoitellen leffa onnistuu muuttumaan hieman karmivaksi, mutta usein se syyllistyy tyypilliseen äkkisäikyttelyyn ja monet pelotteluista arvaa helposti etukäteen. Ainoa yllättävä puoli on, kuinka paljon filmiin on saatu mukaan huumoria ja kuinka hauskoja useat vitseistä ovat. Silti epätasaisuutta on vahvasti ilmassa, eikä lopputulos ole kovin hyvä. Annabelle Comes Home on selvästi parempi kuin ensimmäinen Annabelle, mutta jää pahasti Annabelle: Creationin jalkoihin, puhumattakaan kahdesta Kirottu-leffasta. Toivonkin todella, että koko homman aloittanut James Wan palaisi pian ohjaajaksi, sillä sarjan kolme viimeisintä leffaa ovat olleet parhaimmillaan vain ihan kivoja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.6.2019
Lähteeet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Annabelle Comes Home, 2019, New Line Cinema, Atomic Monster, The Safran Company, RatPac-Dune Entertainment

Arvostelu: Goosebumps 2 (Goosebumps 2: Haunted Halloween - 2018)

GOOSEBUMPS 2

GOOSEBUMPS 2: HAUNTED HALLOWEEN

Ohjaus: Ari Sandel
Pääosissa: Jeremy Ray Taylor, Madison Iseman, Caleel Harris, Wendi McLendon-Covey, Chris Parnell, Ken Jeong, Peyton Wich, Bryce Cass, Mick Wingert ja Jack Black
Genre: seikkailu, jännitys
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 12

R.L. Stinen huippusuosittuun "Goosebumps"-kirjasarjaan (1992-) perustuva samanniminen elokuva (2015) oli ihan mukava menestys, joten jatkoa oli luvassa. Jatko-osan teko tuotti pieniä haasteita, sillä tekijät eivät olleet varmoja, jatkaako Jack Black roolissaan, jolloin käsikirjoittajien täytyi työstää kaksi tekstiä; toinen, missä Black esiintyy ja toinen, mistä hänen hahmonsa on poistettu. Lopulta Black suostuikin mukaan ja kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2018. Aluksi jatko-osa kulki nimellä "Goosebumps: HorrorLand", minkä jälkeen nimeksi vaihdettiin "Goosebumps: Slappy's Revenge", kunnes se lopulta saapui teattereihin nimellä Goosebumps 2: Haunted Halloween. Leffa ei kuitenkaan ollut kovin kummoinen menestys, eivätkä kriitikot erityisemmin lämmenneet sille. Elokuva ei edes saanut teatterilevitystä Suomessa ja se onkin vasta nyt saapunut myyntiin ja vuokralle. Itse en ole koskaan lukenut Stinen kirjoja, mutta katsoin viime kesänä mielenkiinnosta ensimmäisen Goosebumps-elokuvan ja pidin sitä ihan viihdyttävänä fantasiaseikkailuna. Harmittelin hieman, kun jatko-osan julkaisusta Suomessa ei tullut mitään tietoa, kunnes yhtäkkiä huomasin, että se olikin jo saapunut vuokrauspalvelu Blockbusteriin. Niinpä katsoin sen sieltä heti.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Goosebumps!

Halloweenina kaverukset Sonny ja Sam löytävät hylätystä talosta vatsastapuhujan nuken ja päättävät viedä sen kotiinsa. Heidän kauhukseen Slappy-nukke osoittautuu eläväksi ja se aikoo herättää muutkin hirviöt ja oliot henkiin.

Parin vuoden takaisesta Se-kauhuleffasta (It - 2017) tuttu Jeremy Ray Taylor esittää Sonnya, nuorta poikaa, joka yrittää saada aikaiseksi monimutkaista tiedeprojektia koulussa. Vapaa-ajallaan Sonny etsii erilaisia romuja ystävänsä Samin (Caleel Harris) kanssa, joita he voisivat hyödyntää työssä. Sonny ja Sam eivät ole kovinkaan kiinnostavat hahmot, mutta he ovat kuitenkin tarpeeksi pidettävät, etenkin kun Taylor ja Harris ovat oivat valinnat rooleihinsa, jolloin heidän seikkailuaan on mielenkiintoista seurata. Hahmojen ystävyys on erittäin onnistuneesti luotu.
     Madison Iseman näyttelee Sonnyn siskoa, Sarahia, joka haaveilee pääsevänsä eroon kotikaupungistaan ja muuttavansa isompaan kaupunkiin opiskelemaan. Elokuvan aikana hänellä onkin vaikeuksia pääsykokeiden kanssa, mikä tuo ihan toimivasti lisäsisältöä hänen hahmoonsa, mutta muuten Sarahkaan ei ole erityisen mielenkiintoinen tyyppi. Koska kyseessä on teinityttö, on hänelle tietty pitänyt kirjoittaa romanssintynkää, mitä käsitellään todella hätäisesti. Iseman on roolissaan harmillisen teennäinen, vaikka häneltä hyvätkin hetkensä löytyy.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Sonnyn ja Sarahin äiti Kathy (Wendi McLendon-Covey), heidän halloweenista innostunut naapurinsa herra Chu (ärsyttävä Ken Jeong), nolo kaupan myyjä Walter (Chris Parnell), Sarahin ihastuksenkohde Tyler (Bryce Cass), sekä Sonnya ja Samia kiusaava Tommy (Peyton Wich). Nämäkään hahmot eivät tee kummoista vaikutusta, etenkin kun he ovat aika kliseiset tapaukset. Kathy-äiti ei tietenkään usko lapsiaan, kun alkaa tapahtua kummia ja urpo Tommy saapuu aina huonoimmalla hetkellä paikalle ärsyttämään. Jack Black palaa Goosebumps-kirjailija R. L. Stinen rooliin, mutta tällä kertaa hänen osuutensa on naurettavan pieni. Oikea Stine taas esittää Sonnyn ja Samin koulun rehtoria. Blackia lukuunottamatta muut edellisestä osasta tutut hahmot eivät palaa rooleihinsa, sillä esimerkiksi Dylan Minnette oli kiireinen Netflixin 13 Reasons Why -sarjan (2017-) kanssa. Itseäni tämä ei oikeastaan haittaa, sillä vaikka uudet hahmot eivät ole kovinkaan kiinnostavia tai muistettavia, ovat he jollain tapaa pidettävämpiä kuin ensimmäisen elokuvan hahmot.
     Edellisestä osasta tutut möröt tekevät kuitenkin paluun. On ihmissutta, lumimiestä, noitia, puutarhatonttuja ja tietenkin Slappy-nukke, jonka äänenä kuullaan tällä kertaa Mick Wingert. Slappy ei onneksi ole ihan yhtä ärsyttävä kuin edellisessä osassa, mutta pääsee kuitenkin lähelle. Mielestäni on hieman tylsä ratkaisu, että tämänkin Goosebumps-elokuvan päävastus on Slappy, mutta toisaalta alkupäässä leffaa nukke onnistuu säikäyttämään muutamaan otteeseen. Uusiakin mörköjä on mukana, kuten ilmapalloista koostuva jättihämähäkki ja elävät nallekarkit. Hauskimmat hirviöt ovat ehdottomasti portaikkoa vahtivat kurpitsalyhdyt.

Ensimmäinen Goosebumps-leffa ei tehnyt minuun erityistä vaikutusta ja vaikka se olikin viihdyttävä koko perheen "kauhuseikkailu", tuntui se pienesti hukatulta mahdollisuudelta, kun elokuva painottui enemmän komediaan kuin jännitykseen. Goosebumps 2:n alkupuolisko onnistui yllättämään siis mukavasti, kun leffa vaikutti pyrkivän enemmän pieneen pelotteluun. Vaikka aluksi pyörittelin silmiä, kun hahmot löytävät Slappyn, onnistuttiin nukella luomaan pari kutkuttavan karmivaa hetkeä. Ehdinkin hetken ajatella, että kenties tämä on se Goosebumps-filmi, mikä ensimmäisen olisi pitänyt olla... ja sitten Slappy herättää muut möröt henkiin ja elokuva muuttuu lähes suoraksi kopioksi ensimmäisestä osasta. Ottaen huomioon, että Stine on kirjoittanut suunnilleen parisataa "Goosebumps"-kirjaa, on hyvin surullista, että elokuvat tuntuvat kopiolta toisistaan. Puolen välin jälkeen leffan tunnelma kallistuu enemmän komedian puolelle ja Goosebumps 2:kin alkoi muuttua hukatuksi mahdollisuudeksi - etenkin alun ollessa lupaavan mainio. Muutamassa kohtaa komedia menee jopa typerryttävän myötähäpeän puolelle, varsinkin kun selviää, mitä Slappy oikeasti suunnittelee tekevänsä.

Elokuvaa vaivaa myös vahvasti se, että se on todella lyhyt. Leffa kestää vain puolitoista tuntia ja siihen kuuluvat alun studiologot ja lopputekstit, jolloin itse tarinaa on vain tunnin ja parinkymmenen minuutin edestä. Monet koko perheen elokuvat onnistuvat kyllä kertomaan tarinansa siinä ajassa, mutta Goosebumps 2 tuntuu tunkevan liikaa juonikuvioita lyhyeen aikaan ja keskittyvän sitten kaikkeen muuhun. Sarahin pääsykoeongelmat ja Sonnyn tiedeprojekti ovat kömpelösti kirjoitetut, jolloin niistä on vaikea kiinnostua tai välittää. Leffa onnistuu paikoitellen viihdyttämään mukavasti, mutta vitsit eivät naurata, eikä elokuva enää jännitä lainkaan puolen välin jälkeen. Toisaalta en selvästi kuulu enää leffan kohdeikäryhmään. Goosebumps 2 on tehty ala-asteikäisille lapsille ja heille tämä uppoaa varmasti paljon paremmin. Elokuvan isoin plussapuoli onkin se, että lapsille tämä toimii hyvin pelottavana halloween-leffana, kun heillä ei ole vielä ikää katsoa kunnon kauhuelokuvia. Yhdysvalloissa leffa julkaistiinkin samoihin aikoihin kuin uusi Halloween (2018), jotta myös lapsille olisi jotain jännittävää katseltavaa.

Elokuvan on ohjannut Ari Sandel, joka on aiemmin tehnyt romanttiset teinikomediat The DUFF (2015) ja When We First Met (2018), mikä luultavasti selittää sen, että tämäkin elokuva sisältää teiniromanssin. Sandelin ohjaus on harmillisen epätasaista läpi leffan, kuten on myös Rob Lieberin käsikirjoitus. Etenkin hahmojen välinen dialogi ja Slappyn vitsit ovat paikoitellen todella kehnoja. Elokuva on kelvollisesti kuvattu, mutta mitään ihmeellistä ei ole sillä osa-alueella tiedossa. Leikkauksessa leffaa on tiivistetty joissain kohdissa ihan liikaa. Valaisu on sentään tyylikkäästi toteutettu ja karmiviksi tarkoitetuissa hetkissä valotiimi on tiennyt, mitä tehdä. Lavasteet ovat myös onnistuneet, mutta maskeeraukset ja etenkin efektit ovat yllättävänkin huonot. Elokuvasta näkee päivänselvästi, milloin Slappy on oikea nukke ja milloin digiefekti. Tehosteet ovat ehdottomasti huonoimmillaan, kun Slappy herättää hirviöarmeijansa henkiin. Äänimaailma on kuitenkin oivallisesti rakennettu, vaikka Slappyn kanssa hyödynnetään liiankin usein samaa säikäytysääntä. Dominic Lewisin säveltämät musiikit luovat mukavasti lisätunnelmaa taustalla.

Yhteenveto: Goosebumps 2 alkaa hyvin, mutta muuttuu loppupäässä vielä isommaksi hukatuksi mahdollisuudeksi kuin ensimmäinen osa. Alkupää onnistuu luomaan jopa pientä karmivuutta, mutta hirviöarmeijan herätessä henkiin leffa tuntuu muuttuvan kopioksi ensimmäisestä osasta uusien hahmojen kera. Uudet hahmot eivät ole erityisen kiinnostavia, mutta tarpeeksi pidettäviä, jotta heidän seikkailunsa parissa viihtyy kivasti puolentoista tunnin ajan. Elokuvan kesto koituu kuitenkin ongelmaksi, sillä leffaan on tungettu liikaa hätäisesti kirjoitettuja juonikuvioita, jolloin elokuva on lopulta hyvinkin epätasainen paketti. Vitsit eivät naurata, eivätkä efektitkään näytä kovinkaan hyviltä, jolloin filmistä jää loppujen lopuksi aika vähän käteen. Näyttelijät ovat ihan kelvollisia rooleissaan ja elokuvasta löytyisi potentiaalia parempaan, mutta tällaisenaan on Goosebumps 2 on aika lattea leffa. Ala-asteikäisille tämä tarjoaa varmasti paljon enemmän ja toimii jännittävänä monsteriseikkailuna halloweenin aikaan tai kavereiden kanssa vietettävässä elokuvaillassa. Vanhemmat voivat ihan sujuvasti katsoa elokuvan lastensa kanssa, muttei tämä aikuisille paljoa tarjoa. "Goosebumps"-kirjojen kanssa 1990-luvulla varttuneille elokuva on luultavasti pettymys. Lopussa leffa pohjustaa mahdollista kolmatta osaa, muttei onnistu herättämään minkäänlaista kiinnostusta sen näkemiseen, jos sellainen joskus tehdään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Goosebumps 2: Haunted Halloween, 2018, Columbia Pictures Corporation, Original Film, Scholastic Entertainment, Silvertongue Films, Sony Pictures Animation

Yhteistyössä

Arvostelu: Jumanji: Welcome to the Jungle (2017)

JUMANJI: WELCOME TO THE JUNGLE

Ohjaus: Jake Kasdan
Pääosissa: Dwayne Johnson, Jack Black, Kevin Hart, Karen Gillan, Alex Wolff, Madison Iseman, Ser'Darius Blain, Morgan Turner, Bobby Cannavale, Nick Jonas ja Rhys Darby
Genre: seikkailu, toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12

Siitä asti kun ilmoitettiin, että on tulossa uusi Jumanji-elokuva, sosiaalinen media on ollut täynnä keskustelua siitä, onko se jatko-osa vuoden 1995 Jumanjille. Monet sanoivat, että kyseessä on uuden sarjan avausosa, kun taas jotkut olivat sitä mieltä, että tämä sijoittuu samaan elokuvauniversumiin. Nyt kun olen Jumanji: Welcome to the Junglen nähnyt, voin sanoa heti alkuun, että kyseessä todella on jatko-osa alkuperäiselle Jumanjille. Elokuvan teko lähti käyntiin 2010-luvun alussa, mutta se ei herättänyt kovin innostunutta reaktiota faneissa. Alkuperäisen filmin päätähti Robin Williamsin menehtyessä loppukesästä 2014, monet pitivät tökerönä, että uutta elokuvaa tehdään siinä kohtaa. Tuotanto ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan kuvaukset alkoivat viime vuonna ja nyt Jumanji: Welcome to the Jungle on saamassa ensi-iltansa. Itse en nähnyt alkuperäistä leffaa lapsena, joten koko Jumanji-juttu ei ole minulle kovin tärkeä. Silti pidin jotenkin tyhmänä, että elokuva saisi jatkoa, varsinkin siinä kohtaa kun sen juoni paljastettiin. Trailerit olivat mielestäni kehnoja, joten kiinnostukseni leffaa kohtaan laski siihen pisteeseen, etten odottanut elokuvan näkemistä enää ollenkaan. Menin silti katsomaan Jumanji: Welcome to the Junglen sen lehdistönäytökseen ja hyvä niin, sillä kyseessä on viihdyttävämpi seikkailu kuin odotin.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Jumanji!

Neljä nuorta löytävät jälki-istuntonsa aikana vanhan Jumanji-videopelin ja päättävät kokeilla sitä. Videopeli kuitenkin imaisee nuoret sisäänsä, jolloin he joutuvat kirjaimellisesti olemaan pelihahmonsa ja voittamaan pelin, päästäkseen takaisin todelliseen maailmaan.

Elokuvan päähenkilö on hintelä ja helposti säikkyvä nörtti Spencer (Alex Wolff), jonka pelihahmo on lihaksikas tohtori Smolder Bravestone (Dwayne Johnson). Wolff sopii epävarman nuorukaisen rooliin ja yllättävää kyllä, niin sopii myös Johnsonkin. Vaikka pelimaailmassa Spencerin hahmo onkin muskelisankari, on hän henkisesti se sama epävarma ja pelokas poika kuin todellisuudessakin. Tämän takia Johnson pääsee loistamaan, sillä hän heittää vitsiä tyypillisistä lihastenpullistelijarooleistaan kummastelemalla ja ihailemalla omaa vartaloaan. Johnson pystyy tarpeeksi uskottavasti vakuuttamaan, että hän olisi henkisesti teini ja onkin mielenkiintoista seurata, kun Spencer yrittää leffan aikana muuttua henkisesti vastaamaan tohtori Bravestonen fyysistä sankariolemusta.
     Madison Iseman näyttelee suosittua teinityttö Bethanya, joka joutuu Jumanjissa olemaan pullea keski-ikäinen mies, professori Sheldon Oberon (Jack Black). Kyseessä on selvästi elokuvan hauskin hahmo, kun täysin kaupunkielämään tottunut Bethany päätyy keskelle viidakkoa, eikä häneltä löydy puhelinta, jolla ottaa jatkuvasti selfieitä ja lisätä niitä Instagramiin. Kyseessä on todella stereotyyppinen kuvaus ylimielisestä teinitytöstä, jonka aikuiset mieskäsikirjoittajat ovat mitä luultavimmin luoneet Mean Girlsin (2004) pohjalta. Tämän takia Blackin ylinäytteleminen ei haittaa katsojaa, sillä todellisuudessakin Bethany on vedetty överiksi. Black jopa onnistuu muuttamaan yliampumisensa elokuvan parhaaksi roolisuoritukseksi.

Morgan Turner esittää ujoa lukutoukka Marthaa, jonka pelihahmo on toimintasankari Ruby Roundhouse (Karen Gillan). Guardians of the Galaxy -leffojen (2014-) kautta Gillan on totuttu näkemään vahvana taistelijana, jolloin onkin hienoa, että tässä hän esittää vain ulkoisesti sellaista. Johnsonin tavoin Gillan pääsee heittämään vitsiä tyypillisestä roolityöstään ja saa katsojan uskomaan, että henkisesti hänkin on epävarma. Hän tuo hahmon puolet paremmin esille kuin todellisuudessa Marthaa esittävä Turner, joka lähinnä vaikuttaa luulevan olevansa henkisesti muiden yläpuolella.
     Ser'Darius Blainin esittämälle Fridgelle käy juuri päinvastoin kuin Spencerille, eli todellisuudessa hän on aikamoinen järkäle, mutta Jumanjissa hän muuttuu lyhyeksi eläintieteilijä Franklin "Hiiri" Finbariksi (Kevin Hart). Kun Johnson, Black ja Gillan pääsevät esittämään joko erilaista hahmoa kuin yleensä tai karikatyyriä perinteisistä rooleistaan, Hart on lähinnä oma kovaääninen itsensä. Hän kyllä heittää vitsiä siitä, kuinka lyhyt hänestä on tullut, mutta sitähän Hart tekee todella usein. Onhan se mielenkiintoista nähdä, kuinka iso Fridge totuttelee uuteen kehoonsa, mutta Hart ei valitettavasti ole kovin kummoinen roolissaan.
     Elokuvan pahis on professori Van Pelt (fanit ymmärtävät viittauksen alkuperäiseen Jumanjiin), jota näyttelee Bobby Cannavale. Päähenkilöihin verrattuna Van Pelt on harmillisen tylsä roisto. Hänelle annetaan hieman taustatarinaa, mutta silti hän vaikuttaa lähinnä pahalta pahan vuoksi. Hahmolle on keksitty kiinnostavia voimia, mutta hän käyttää niitä niin vähän ja laimeasti, että tuntuu siltä kuin Jumanjia pelattaisiin helpoimmalla vaikeustasolla. Cannavale yrittää parhaansa kehnon hahmon kanssa, mutta vajoaa helposti unholaan.
     Leffassa nähdään myös Rhys Darby Jumanjin oppaana Nigelinä, Nick Jonas lentäjä Jefferson "Vesitaso" McDonoughina, sekä Marc Evan Jackson koulun rehtorina.

Ennen elokuvan näkemistä pidin todella typeränä, että tällä kertaa Jumanji olisikin videopeli. Sellaisesta ei vain löydy samaa mystisyyttä kuin perinteisestä lautapelistä. Leffaa katsoessa olin kuitenkin tyytyväinen siihen, miten videopeli-osa oli ratkaistu. Alussa selitetään ihan toimivasti, miksi kyseessä ei tällä kertaa ole lautapeli. Alku myös pistää samantien epäilijät hiljaisiksi, sillä leffa lähtee käyntiin rannalta, jonne Jumanji-lauta huuhtoutui alkuperäisen elokuvan lopussa. Kyseessä on sama peli, mutta se on vain muuttunut. Itse viidakossa nähdään nimittäin jotain Robin Williamsin Alan Parrish -hahmoon liittyvää... Viidakko itsessään oli sellainen muutos, josta pidin kovasti. Alkuperäisessä elokuvassa todelliseen maailmaan ilmestyy pelilaudan kautta viidakon kauheuksia, kun taas tässä hahmot päätyvätkin pelin sisälle, mikä tarjoaa täysin erilaisen seikkailun. Valitettavasti viidakon vaaroja nähdään paljon vähemmän kuin edellisessä osassa, mutta kyseessä on silti vauhdikas seikkailu, jossa tapahtuu vähän väliä jotain hurjaa.

Jumanji: Welcome to the Junglen parasta antia on tapa, miten videopelipuoli tuodaan esille, eikä se ole vain sitä, että hahmot joutuvat suoriutumaan erilaisista tasoista ja tehtävistä. Esimerkiksi päänelikon kohtaamat henkilöt ovat nimittäin juuri sellaisia kuin peleissäkin. He saapuvat yhtäkkiä jostain paikalle, kertovat asiansa ja lähtevät. Jos heiltä yrittää kysyä jotain muuta, he alkavat toistamaan lauseitaan, sillä heiltä ei löydy kuin tietyt vastaukset. Kun päähenkilöille selitetään, mitä pahaa Jumanjissa on tapahtunut, he joutuvat katsomaan pakollisen videon, jonka monet haluaisivat vain hypätä yli ja aloittaa itse pelaamisen. Jokaisella nelikosta on eri taidot ja heikkoudet, minkä lisäksi jokaisella on kolme elämää käytettävänä. Tämä on todella mielenkiintoista ja ennen kaikkea kekseliästä, vaikka sitäkin olisi voinut hyödyntää hieman enemmän pahiksen voimien tapaan. Videopeliteema on silti selkeästi paremmin tuotu esille kuin pelkäsin, eikä koko juttu olekaan niin typerää kuin ajattelin.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mukana olisi myös typeryyksiä. Elokuva on tietysti huumorivetoinen, mutta valitettavasti vitsit eivät välillä ole kovinkaan hauskoja. Välillä niiden pöhköys on huvittavaa, mutta usein ne ovat myös todella tyhmiä. Varsinkin kohtaus, jossa Bethanyn on pakko päästä vessaan ja hän tekee tarpeensa ensimmäistä kertaa miehenä, on todella myötähäpeällisen katseltavaa. Pöhköjä juttuja on muutenkin luvassa esimerkiksi toimintakohtausten aikana, mutta ne elokuva onnistuu muuttamaan hassuksi viihteeksi. Alkuperäisen Jumanjin tasoa Welcome to the Jungle ei täysin tavoita, mutta tästä löytyy pari selkeää parannusta siihen verrattuna. Ensinnäkin filmi lähtee napakammin käyntiin, eikä siinä ole kahta prologia hämmentämässä katsojaa. Toiseksi tällä kertaa on olemassa kunnon syy sille, miksi peli täytyy voittaa, sillä vain siten nelikko palaa takaisin todellisuuteen. Kyseessä on kelpo seikkailuleffa, jonka katsoo kerran tai pari, muttei se mikään erityinen silti ole.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Jake Kasdan, joka on aiemmin ohjannut mm. komediat Bad Teacher (2011) ja Sex Tape (2014). Tyylilaji on siis tuttu Kasdanille, miksi onkin hieman outoa, ettei Jumanji: Welcome to the Jungle onnistu erityisemmin naurattamaan. Ohjaaja ei ole myöskään onnistunut luomaan kovin hyvää seikkailuhenkeä, eikä filmi saa katsojaa jännittämään kertaakaan. Käsikirjoituksen ovat työstäneet viisi eri henkilöä, jotka eivät ole yhdessä saaneet aikaiseksi aidosti hauskoja juttuja, eivätkä he tiedä oikeasti melkein mitään teinitytöistä. Leffa on kuvattu hyvin, mutta leikkaus on paikoitellen hieman sekavaa toimintakohtauksissa. Puvustus on toteutettu taidokkaasti, mutta visuaaliset tehosteet näyttävät valitettavasti jo nyt aika kököiltä. Eläimet ovat todella digitaalisen näköisiä ja taustakankaan käytön huomaa usein. Joku voisi puolustella, että elokuvan kuuluu näyttää siltä, koska se on videopeli, mutta kyllä se johtuu joko liian pienestä budjetista tai taidon puutteesta. Vuonna 2017 pitäisi ison tehostepläjäyksen näyttää paljon paremmalta. Ääniefektit kuulostavat kuitenkin hyviltä. Säveltäjä Henry Jackman ei ole saanut aikaiseksi muistettavia sävellyksiä, mutta Jumanji-pelin tutut rummut jytisevät useasti leffan aikana. Lopputekstien aikana soi tietty Guns N' Rosesin "Welcome to the Jungle" -kappale.

Yhteenveto: Jumanji: Welcome to the Jungle on viihdyttävä, muttei muuten kovin ihmeellinen seikkailuelokuva. Leffassa on kuitenkin hyödynnetty videopeli-ideaa paljon paremmin kuin etukäteen ajattelin, eikä tarina ole yhtä typerä kuin pelkäsin. Typeriä juttuja löytyy kyllä, mutta ne tulevat pääasiassa vitsipuolelta. Hurjaa menoa ja meininkiä kuitenkin löytyy, mikä pitää katsojan kiinnostuneena alusta loppuun. Silti itse ainakin olisin toivonut, että viidakon vaaroja olisi hyödynnetty paremmin. Myös filmin pahis Van Pelt jää harmillisen tylsäksi hahmoksi, eikä hän luo kunnon uhkaa päähenkilöille. Päänelikko on suurimmaksi osaksi toimiva, lähinnä näyttelijöiden puolelta, kun Dwayne Johnson ja Karen Gillan pääsevät heittämään vitsiä tyypillisistä toimintasankarihahmoistaan. Jack Black on myös aivan mahtava, mutta valitettavasti Kevin Hart on vain Kevin Hart. Hän ei näyttele kovin hyvin, eikä tuo itsestään mitään uutta esille. Kyllä me jo tiedämme, että hän on lyhyempi kuin muut. Visuaaliset tehosteet ovat paikoitellen yllättävän kehnot ja todella monet kohtaukset näyttävät efektiensä puolesta siltä kuin leffa olisi ilmestynyt kymmenen vuotta sitten. Muuten tekninen toteutus on ihan hyvää. Jos Robin Williamsin Jumanji on sinulle yksi rakkaimmista lapsuusmuistoista, niin tämä kannattaa ehkä jättää väliin, sillä mukana ei ole samaa taianomaisuutta, mystisyyttä ja seikkailuhenkeä. Muuten taas Jumanji: Welcome to the Jungle sopii hyvin loppuvuoden efektirymistelyksi, jonka aikana ei tarvitse miettiä. Ajatukset lähinnä siirtyvät pois teatteria ympäröivästä kylmyydestä viidakkomaisemia katsellessa. Muutama parannus tästä löytyy edeltäjäänsä verrattuna, muttei elokuva ole tarpeeksi osuva, jotta sille kannattaisi tehdä jatkoa. Ehkä "Jumanji 3" ilmestyy sitten kahdenkymmenen vuoden päästä...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.12.2017 - Muokattu 31.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Jumanji: Welcome to the Jungle, 2017, Sony Pictures Entertainment, Matt Tolmach Productions, Radar Pictures, Seven Bucks Productions