How I Met Your Father, kausi 2 (2023) - sarja-arvostelu

HOW I MET YOUR FATHER - KAUSI 2

Luojat: Isaac Aptaker ja Elizabeth Berger

Näyttelijät: Hilary Duff, Francia Raisa, Christopher Lowell, Suraj Sharma, Tom Ainsley, Tien Tran, Kim Cattrall, Ashley Reyes, Leighton Meester, Josh Peck, Aby James, Michael Cimino, Meaghan Rath, Paget Brewster, Meghan Trainor, Mark Consuelos, Constance Maria, Clark Gregg, Alexis Denisof ja Neil Patrick Harris

Genre: komedia

Jaksomäärä: 20

Jakson kesto: 22 minuuttia - 27 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia

Ikäraja: 12

Ensisilmäyksellä-komediasarjan (How I Met Your Mother - 2005-2014) itsenäiseksi jatkosarjaksi tehty How I Met Your Father nousi pienimuotoiseen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin alkuvuodesta 2022, joten jatkoa oli luvassa. Hulu tilasi tekijöiltä kaksi kertaa ensimmäistä kautta pidemmän jatkokauden ja kuvaukset käynnistyivät keväällä 2022. How I Met Your Fatherin toisen tuotantokauden esitys alkoi tammikuussa 2023, mutta katsojaluvut romahtivat, eivätkä kriitikotkaan antaneet erityisen positiivista palautetta, joten sarja päätettiin lopettaa kesken kaiken. Itse päätin katsoa How I Met Your Fatherin, katsottuani Ensisilmäyksellä-sarjan sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi, vaikka tiesin jatkosarjan jäävän kesken. En pahemmin välittänyt ensimmäisestä kaudesta ja aloitinkin kakkoskauden katselun skeptisenä.

Sophie jättää Jessen, nähtyään hänen suutelevan Meredithiä ja Ian palaa yllättäen kuvioihin. Myös muut kaveruksista kompuroivat rakkauselämiensä kanssa.

How I Met Your Fatherin tutut hahmot tekevät paluun ja näillä näkymin viimeistä kertaa, sillä katsojalukujen romahdettua Hulu päätti lopettaa sarjan teon tähän kakkoskauteen. Sophie (Hilary Duff, kertojana Kim Cattrall) luuli löytäneensä elämänsä rakkauden Jessestä (Christopher Lowell), mutta kun Jessen vanha rakkaus Meredith (Leighton Meester) palasikin paikalle, haluten Jessen takaisin, suhde kariutui heti alkuunsa. Myös Ian (Daniel Augustin) teki paluun Australiasta, menetettyään työnsä ja pistäen Sophien nyt sekaisin tunteidensa kanssa. Sophien kämppis Valentina (Francia Raisa) ja brittimies Charlie (Tom Ainsley) puolestaan erosivat lasten hankkimiseen liittyvien erimielisyyksien takia, eikä Sidin (Suraj Sharma) ja Hannahin (Ashley Reyes) etäsuhdekaan meinaa toimia. Ellen (Tien Tran) sen sijaan löytää uuden ihastuksen naapuristaan Rachelista (Aby James). Valitettavasti vielä sarjan toinenkaan kausi ei saanut minua erityisemmin tykästymään näihin hahmoihin. Mielsin myös näyttelijät tällä kertaa entistä vaivaannuttavimmiksi, monien kuten Ainsleyn ja Tranin yrittäessä aivan liian kovasti olla hauskoja. Duff ajaa yhä asiansa pääroolissa, mutta eipä Sophie ole vieläkään järin kiinnostava päähahmo.

En yhtään ihmettele, että How I Met Your Father kohtasi loppunsa jo näin varhaisessa vaiheessa. Toistan edelleen sitä, että Ensisilmäyksellä-sarjan laiskan rahastuslisäosan sijaan tästä olisi pitänyt rohkeasti tehdä kokonaan oma juttunsa, sillä tällaisenaan sarja jää kiinni tiettyihin kaavoihin, sekä pahasti alkuperäissarjan varjoon. How I Met Your Father jatkaa sillä mitäänsanomattomalla ja keskinkertaisella linjallaan, eikä sarja pääse missään kohtaa oikeasti vauhtiin. Yhdentekevyyttä toki lisää näin jälkikäteen katseltuna voimakkaasti tieto siitä, ettei jatkoa ole luvassa ja esimerkiksi isän identiteetin mysteeri tulee varmaan ikuisesti pysymään mysteerinä. Tekijät ja näyttelijät ovat tässä kuluneina vuosina kertoneet omia visioitaan siitä, mikä sarjan paljastus on, mutta katsojan on todennäköisesti parempi keksiä lopputulos omasta päästään.

Sen lisäksi, että sarjan hahmot ja heidän suhdesotkut eivät tälläkään kertaa pahemmin vakuuta, jättää huumoriosasto taas lähinnä kylmäksi. Huvittuneita hymähdyksiä voi ilmetä kotisohvalla silloin tällöin, mutta itse en muistaakseni nauranut kertaakaan ääneen koko tuotantokauden aikana, toisin kuin Ensisilmäyksellä-sarjaa katsoessani, joka nauratti kunnolla joka jaksossa (paitsi siinä rikollisen surkeassa finaalissa). Kun hahmot eivät kiinnosta, juonikuviot eivät nappaa mukaansa ja komediaosasto ei naurata, on helppo ymmärtää, miksi katsojaluvut laskivat kuin jyrkkää liukumäkeä kauden edetessä.

On omituista, kuinka lattea sarja on, kun ottaa huomioon, että suuren osan jaksoista on ohjannut lähes koko Ensisilmäyksellä-sarjan ohjannut Pamela Fryman. Tässä naisen työ jättää kuitenkin pahasti toivomisen varaa ja sarjan energia tuntuu kiusallisen teennäiseltä. Sentään teknisesti How I Met Your Fatherin toinen kausi ajaa asiansa. Jaksot ovat hyvin kuvattuja ja leikkauskin on pääasiassa sujuvaa. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja äänityöskentelykin toimivaa Lennon Stellan esittämää Hey, Beautiful -tunnuskappaletulkintaa myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

How I Met Your Father, Yhdysvallat, 2022-2023, 20th Television, Bays Thomas Productions, Hulu Originals, The Walk-Up Company

Arvostelu: Until Dawn (2025)

UNTIL DAWN

Ohjaus: David F. Sandberg

Pääosissa: Ella Rubin, Michael Cimino, Odessa A'zion, Belmont Cameli, Ji-young Yoo, Maia Mitchell ja Peter Stormare

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 16

Until Dawn perustuu samannimiseen videopeliin, joka julkaistiin vuonna 2015. Tammikuussa 2024 paljastettiin, että Screen Gems -yhtiö työstää elokuva-adaptaation videopelin pohjalta. Blair Butler kirjoitti alkuperäisen käsikirjoituksen, mitä Gary Dauberman muokkasi ennen kuin kuvaukset käynnistyivät elokuussa. Nyt Until Dawn on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä kiinnostuneena, joskin hieman skeptisenä. Pelasin alkuperäisen pelin läpi parissa päivässä ja kävin uteliaana katsomassa Until Dawnin heti elokuvan ensi-iltapäivänä.

Vuosi Melanien katoamisen jälkeen hänen siskonsa ja kaverinsa lähtevät etsimään tyttöä. He päätyvät erikoiseen majataloon, missä heidän täytyy selviytyä elossa erilaisista kauhuista aamuun asti.

Until Dawn -elokuva ei ole suora filmatisointi alkuperäisestä videopelistä, eikä se seuraa tuttuja kahdeksaa kaverusta vuoristomökillä, vaan esittelee täysin uudet hahmot, jotka päätyvät erilaisen konseptin keskelle, jossa on jotain vanhaa tuttua ja jotain uutta. On Ella Rubinin näyttelemä Clover, jonka sisko Melanie (Maia Mitchell) katosi vuosi sitten, on Cloverin ex-poikaystävä Max (Michael Cimino), villimpi Nina (Odessa A'zion) ja hänen uusi poikaystävänsä Abel (Belmont Cameli), sekä hengellisistä jutuista tykkäävä Megan (Ji-young Yoo). Melanien katoamisen vuosipäivänä viisikko päättää lähteä etsimään tyttöä. Miksei aiemmin? En tiedä. Tämä kaveriviisikko koostuu harmillisen yhdentekevistä ja yksiulotteisista tyypeistä, joiden selviytymisestä ei pahemmin jaksa välittää. Rubin, Cimino, A'zion, Cameli ja Yoo ajavat asiansa rooleissaan, lähinnä esittäessään kaiken aikaa pelästynyttä. Näyttelijäpuolelta kovin täky on totta kai se, että videopelistä tuttu Peter Stormare uusii roolinsa tohtori Hillinä.

Sen lisäksi, että hahmokattaus on pistetty uusiksi, Until Dawn -elokuva myös pelaa hyvin eri säännöillä kuin alkuperäinen videopeli. Tekijät ovat ymmärrettävästi perustelleet, että eivät halunneet tehdä suoraa adaptaatiota pelistä, koska monivalinta-aspektinsa ja perhosvaikutusmekaniikkansa takia pelikokemus on jokaiselle pelaajalle erilainen. Mutta kun elokuva kulkee vain yhtä juonipolkua pitkin, on toki vaikea tarjota katsojalle samaa fiilistä siitä, että kotisohvalla tehdyt valinnat muovaisivat tapahtumien kulkua kuten pelissä.

Elokuvaan onkin keksitty täysin oma sääntönsä. Talo, jonne viisikko majoittuu yöksi etsintäretkensä aikana, sisältää ikävän puolensa. Yön koittaessa kaverukset joutuvat kohtaamaan erilaisia pahoja voimia, tappajia ja olentoja, ja heidän täytyy selvitä elossa aamuun asti, mikäli he mielivät päästä pois ja jatkaa matkaansa. Aina kun he kuolevat, yö alkaa alusta ja heidän eteensä heitetään uusi kammotus. Pelistä tutut psykotappaja ja wendigot ovat mukana, mutta sekaan on ripoteltu paljon muutakin. Se onkin sitten katsojasta kiinni, tykkääkö tästä leffaversion ideasta, vai ärsyttääkö kuinka paljon tekijät ovat lähteneet sekoittamaan pakkaa ja keksimään omiaan.

Omasta mielestäni Until Dawn -elokuva jäi lopulta aika heikoksi. Ei sen takia, että tekijät ryhtyivät kokeilemaan jotain uutta, vaan koska kyseessä oli yksinkertaisesti aika heikko kauhuraina. Uusi idea on ihan kiinnostava, mutta samalla myös hieman kömpelö, etenkin elokuvan edetessä. Uusia mörköjä hyödynnetään niin laiskasti, että elokuvaa katsellessa ihmettelin, miksi niitä oli edes pakotettu mukaan? Kauhukohtaukset rakentuvat todella geneeriseen böö-pelotteluun ja jännitettä syö jo se, että hahmojen kohtaloista ei jaksa välittää. Hetkittäin tekijät onnistuivat ujuttamaan sekaan pieniä vivahteita pelistä, esimerkiksi kun yhdessä kohtaa hahmo näkee kaksi erilaista reittiä ulos tilanteesta ja hänen pitää valita niiden välillä tai kun toisessa kohtaa hahmon täytyy pysyä täysin paikoillaan wendigon läheisyydessä, olennon näön perustuessa liikkeeseen. Mutta siihen se oikeastaan jää. Jos odotit kovasti näkeväsi Until Dawnin kääntyvän elokuvamuotoon, voi vastassa olla aikamoinen pettymys. Jos menet katsomaan leffaa avoimin mielin konseptin muutosten suhteen, voi leffa toimia. Ei elokuva silti kovin hyvä ole.

Elokuvan ohjauksesta vastaa David F. Sandberg, joka palaa kauhun pariin Shazam! -supersankarileffojensa (2019-2023) jälkeen. Until Dawn ei kuitenkaan ole yhtä mainio ja karmiva kuin miehen kaksi aiempaa työtä genren parissa, Lights Out (2016) ja Annabelle: Creation (2017). Eniten tämä johtuu Gary Daubermanin ja Blair Butlerin tönköstä käsikirjoituksesta, joka huomaa itsekin jossain kohtaa, että saman yön toistaminen alkaa ennen pitkää käydä tylsäksi tehokeinoksi. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on kelvollinen, joskin ääniefektit luottavat liikaa hiljaisuuteen ja sitä seuraaviin kovaäänisiin säikyttelyihin. Until Dawn on pätevästi kuvattu ja paikoin jopa tyylikkäästi valaistu. Lavasteet ovat hienot, puvuin ja maskeerauksin luodot hirviöt näyttäviä ja käytännön tehosteet mainiot. Benjamin Wallfischin säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan kivasti taustalla, ujuttaen toki mukaan joitain melodioita alkuperäispelistä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Until Dawn, 2025, Screen Gems, Coin Operated, Mångata Production, PlayStation Productions, Vertigo Entertainment

Arvostelu: Annabelle Comes Home (2019)

ANNABELLE COMES HOME

Ohjaus: Gary Dauberman
Pääosissa: Mckenna Grace, Madison Iseman, Katie Sarife, Vera Farmiga, Patrick Wilson ja Michael Cimino
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16

Annabelle Comes Home on Kirottu-elokuvauniversumin (The Conjuring - 2013-) seitsemäs elokuva ja se pohjautuu legendaan Annabelle-nukesta. Nukke esiteltiin kauhuelokuvassa Kirottu (The Conjuring - 2013), mikä kertoi fiktiivisen tarinan tosielämän paranormaaleja tapahtumia tutkivasta Warrenin pariskunnasta. Lyhyestä ruutuajastaan huolimatta nukesta tuli suosittu ja siitä tehtiin oma leffansa Annabelle (2014). Toisin kuin Kirottu, Annabelle sai todella kehnoja arvosteluita, mutta se menestyi tarpeeksi, jotta sille päätettiin tehdä jatkoa. Annabelle: Creation (2017) sijoittui aikaan ennen Annabellen tapahtumia ja vaikka se tuntui vievän nuken tarinan päätökseen, oli sekin niin mukava hitti, että jatkoa oli jälleen luvassa. Kolmannen Annabelle-leffan suunnittelu lähti käyntiin ja kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2018. Nyt Annabelle Comes Home on saanut ensi-iltansa ja minun täytyy tunnustaa, ettei minua erityisemmin kiinnostanut tämä filmi. Ensimmäinen Annabelle oli todella keskinkertainen kauhuraina, mutta Annabelle: Creation oli yllättävän hyvä ja karmiva elokuva. Yhdessä nämä kuitenkin loivat selkeän tarinakaaren, mikä johti Kirotun alkuun, missä nuken tarina tunnuttiin vievän päätökseen. Pidin kolmatta osaa ideana turhana rahastuksena, eivätkä trailerit oikein vakuuttaneet minua. Menin silti mahdollisimman avoimin mielin katsomaan Annabelle Comes Homen sen ensi-iltapäivänä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa. Tähän väliin on muuten pakko kertoa, että kun poistuimme teatterista autolla ja kuuntelimme musiikkia Spotifysta, auto siirtyikin yhtäkkiä radion puolelle. Siirsimme takaisin Spotifyhin, mutta alle kymmenessä sekunnissa radio vaihtui taas päälle. Sattumaako? Enpä usko!

Warrenin pariskunta lähtee matkalle, jolloin heidän tyttärensä Judy jää lapsenvahdin ja tämän ystävän hoidettavaksi. Luvassa on kuitenkin kauhujen yö, sillä Annabelle-nukke ja monet muut pahat henget karkaavat vankilastaan.

Vera Farmiga ja Patrick Wilson palaavat tuttuihin rooleihinsa Lorraine ja Ed Warrenina, mutta vain hetkeksi aikaa. Warrenin pariskunta saa hyvin vähän ruutuaikaa, mutta sillä vähällä Farmiga ja Wilson osoittavat jälleen olevansa mitä parhain pari johtamaan tätä elokuvauniversumia. Katsojana hieman harmittaakin, ettei pääse heidän matkalleen mukaan, vaan joutuu viettämään aikaa heidän tyttärensä seurassa. Kuitenkin mitä pidemmälle leffa kulkee, sitä paremmin Judy-tyttöä esittävä Mckenna Grace pääsee näyttämään taitojaan ja on nappivalinta osaansa. Äitinsä tavoin Judykin näkee karmivia asioita ja on kiinnostavaa seurata, kuinka hän yrittää hyväksyä asian ja ymmärtää, mitä hän voi lahjallaan tehdä.
     Sen sijaan Judya vahtivat Mary Ellen (Madison Iseman) ja Daniela (Katie Sarife) eivät ole kovin mielenkiintoisia tapauksia. Mary Ellenille ei ole edes vaivauduttu kirjoittamaan minkäänlaista kehityskaarta. Danielalle on sentään kirjoitettu mielenkiintoinen tausta, mutta sitä käsitellään lopulta aika kömpelösti. Hahmo on lisäksi aika ristiriitainen tapaus, sillä paikoitellen hän on ärsyttävä ja paikoitellen taas häntä kohtaan tuntee empatiaa. Iseman ja Sarife suoriutuvat rooleistaan tarpeeksi toimivasti, mutteivät tee vaikutusta, kuten heitä varmaan puolet nuorempi Grace.

Aika mataliin odotuksiini nähden Annabelle Comes Home osoittautuikin positiiviseksi yllätykseksi. Ei tämä siis todellakaan mikään kovin kummoinen leffa ole - lähinnä ihan kelvollinen - mutta elokuva näytti sentään joitain merkkejä siitä, että sille on jonkinlainen tarkoitus olla olemassa. Siis muukin tarkoitus kuin esitellä iso kasa uusia kauhuhahmoja, joista voisi tulevaisuudessa tehdä omat elokuvansa (Lautturi-filmiä odotellessa). Kyseessä on viihdyttävä kummitustalohenkinen pelottelu, mistä ei ihan hirveästi yritystä löydy, mutta joka onnistuu paikoitellen tavoitteessaan. Muutamaan kohtaan on saatu mukavan karmivaa tunnelmaa, mutta suurimmaksi osaksi leffa tietty syyllistyy kovaäänisiin äkkisäikäyttelyihin, joihin voi melkeinpä laskea sekunteja, sillä ne ovat niin ilmiselviä. Muutama näistä onnistui säpsäyttämään tehokkaasti, mutta lähinnä sen kovan äänen takia, eikä siksi, että ruudulle ilmestyisi jotain pelottavaa.

Elokuvaa vaivaa muutenkin tietty ennalta-arvattavuus, eikä siitä yllätyksiä löydy. Ainoa todellinen yllätys on oikeastaan, kuinka paljon leffaan on saatu huumoria mukaan. Kirottu-universumin filmeissä on ollut joitain vitsejä siellä täällä, mutta tässä on kunnon komediakohtauksia istutettu mukaan. Ja yllättävää kyllä, huumori on suurimmaksi osaksi onnistunutta. Etenkin Mary Elleniin ihastuneesta Bobista (Michael Cimino) saadaan revittyä hauskoja hetkiä. Sen sijaan eräs pizzakuski saa lähinnä pyörittelemään silmiä.

Annabelle Comes Homen isoimmat ongelmat ovat ehdottomasti tarinapuolella. Elokuvassa ei varsinaista kunnon tarinaa ole, vaan se on lähinnä vain hieman yli puolitoistatuntinen pelottelu, mihin on tungettu mahdollisimman monta uutta demonia, aavetta ja riivattua esinettä. Tarinan puutteen huomaa varsinkin yön alkaessa, sillä leffa on vain säikyttelykohtauksia säikyttelykohtauksen perään - pelkääjä vain vaihtuu. Yksi ärsyttävimmistä puolista onkin, että hahmot on koko ajan pakko pistää erilleen, sillä kauhuolennothan täytyy kokea yksin. Ärsyttävää tästä tekee lähinnä se, että kestää kauan, ennen kuin tytöt alkavat puhua näkemästään. Tätä tapahtuu usein kauhuleffoissa, kun hahmot eivät kerro, koska heitä pidettäisiin hulluina, mutta tämä on hei Warrenien talo - onko se mikään yllätys, jos nurkan takaa kävelee vastaan joku mörkö? Mutta tietty jos hahmot keskustelisivat asiasta heti, olisi leffa paljon nopeammin ohi ja eihän silloin ehtisi esitellä uusia tuotteita. Anteeksi, siis kauhuolentoja.

Annabelle Comes Homen on ohjannut ja käsikirjoittanut Gary Dauberman, joka on käsikirjoittanut aiemmat Annabelle-filmit, leffauniversumiin kuuluvat Nunnan (The Nun - 2018) ja Itkevän naisen kirouksen (The Curse of La Llorona - 2019), sekä Stephen Kingin kirjaan perustuvan kauhuhitin Se (It - 2017). Annabelle Comes Home on Daubermanin esikoisohjaus ja sen kyllä välillä huomaa. Hän on selvästi ottanut paljon mallia elokuvauniversumin aiemmilta ohjaajilta ja useista kohdista tässä voi nähdä, mitä hän on lainaillut. Etenkin yksi kohtaus muistuttaa jopa liian vahvasti Kirottu 2:n (The Conjuring 2 - 2016) kohtausta nunnan kanssa. Daubermanin aiempien töiden laatu on vaihdellut huomattavasti, joten on kai vain loogista, että tämäkin filmi on epätasainen. Kenties hänen olisi kannattanut pistää joku toinen käsikirjoittamaan. Leffa on kuitenkin teknisesti taidokkaasti toteutettu, vaikka ääniefektit luottavat liikaa hiljaisuuteen, mitä seuraa kova pamaus. Kuvaus on taidokasta, leikkaus sujuvaa, valaisu tehokasta, lavasteet tyylikkäitä, maskeeraus mainiota, puvut hienoja ja Annabelle-nukke on karmiva kuten aina. Musiikeista vastaa tietty Joseph Bishara, joka ei kuitenkaan valitettavasti pääse tällä kertaa kameran eteen demonina.

Yhteenveto: Annabelle Comes Home on keskinkertainen säikyttelyleffa, mikä kuitenkin viihdyttää tarpeeksi, jotta sitä katsoo ihan mielellään. Varsinaista tarinaa filmissä ei ole, vaan kyseessä on enemmänkin hieman yli puolitoista tuntia kestävä kummitustalopelottelu, missä vuorotellen joku tytöistä kohtaa jonkun kauhuolennon, joista studio vahtii, mikä on suosituin ja tekee siitä sitten seuraavan elokuvan (Lautturi-filmi, pliis). Itseäni leffassa ärsytti eniten, kuinka nämä tytöt on pakko jatkuvasti pistää erilleen, sillä on kai pelottavampaa, jos he kohtaavat kauhut yksin kuin porukalla. Todella ärsyttävää on, kuinka he eivät voi puhua karmeuksista toisilleen, sillä muuten leffa päättyisi paljon nopeammin. Paikoitellen leffa onnistuu muuttumaan hieman karmivaksi, mutta usein se syyllistyy tyypilliseen äkkisäikyttelyyn ja monet pelotteluista arvaa helposti etukäteen. Ainoa yllättävä puoli on, kuinka paljon filmiin on saatu mukaan huumoria ja kuinka hauskoja useat vitseistä ovat. Silti epätasaisuutta on vahvasti ilmassa, eikä lopputulos ole kovin hyvä. Annabelle Comes Home on selvästi parempi kuin ensimmäinen Annabelle, mutta jää pahasti Annabelle: Creationin jalkoihin, puhumattakaan kahdesta Kirottu-leffasta. Toivonkin todella, että koko homman aloittanut James Wan palaisi pian ohjaajaksi, sillä sarjan kolme viimeisintä leffaa ovat olleet parhaimmillaan vain ihan kivoja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.6.2019
Lähteeet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Annabelle Comes Home, 2019, New Line Cinema, Atomic Monster, The Safran Company, RatPac-Dune Entertainment