Pääosissa: Ella Rubin, Michael Cimino, Odessa A'zion, Belmont Cameli, Ji-young Yoo, Maia Mitchell ja Peter Stormare
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16
Until Dawn perustuu samannimiseen videopeliin, joka julkaistiin vuonna 2015. Tammikuussa 2024 paljastettiin, että Screen Gems -yhtiö työstää elokuva-adaptaation videopelin pohjalta. Blair Butler kirjoitti alkuperäisen käsikirjoituksen, mitä Gary Dauberman muokkasi ennen kuin kuvaukset käynnistyivät elokuussa. Nyt Until Dawn on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä kiinnostuneena, joskin hieman skeptisenä. Pelasin alkuperäisen pelin läpi parissa päivässä ja kävin uteliaana katsomassa Until Dawnin heti elokuvan ensi-iltapäivänä.
Vuosi Melanien katoamisen jälkeen hänen siskonsa ja kaverinsa lähtevät etsimään tyttöä. He päätyvät erikoiseen majataloon, missä heidän täytyy selviytyä elossa erilaisista kauhuista aamuun asti.
Until Dawn -elokuva ei ole suora filmatisointi alkuperäisestä videopelistä, eikä se seuraa tuttuja kahdeksaa kaverusta vuoristomökillä, vaan esittelee täysin uudet hahmot, jotka päätyvät erilaisen konseptin keskelle, jossa on jotain vanhaa tuttua ja jotain uutta. On Ella Rubinin näyttelemä Clover, jonka sisko Melanie (Maia Mitchell) katosi vuosi sitten, on Cloverin ex-poikaystävä Max (Michael Cimino), villimpi Nina (Odessa A'zion) ja hänen uusi poikaystävänsä Abel (Belmont Cameli), sekä hengellisistä jutuista tykkäävä Megan (Ji-young Yoo). Melanien katoamisen vuosipäivänä viisikko päättää lähteä etsimään tyttöä. Miksei aiemmin? En tiedä. Tämä kaveriviisikko koostuu harmillisen yhdentekevistä ja yksiulotteisista tyypeistä, joiden selviytymisestä ei pahemmin jaksa välittää. Rubin, Cimino, A'zion, Cameli ja Yoo ajavat asiansa rooleissaan, lähinnä esittäessään kaiken aikaa pelästynyttä. Näyttelijäpuolelta kovin täky on totta kai se, että videopelistä tuttu Peter Stormare uusii roolinsa tohtori Hillinä.
Sen lisäksi, että hahmokattaus on pistetty uusiksi, Until Dawn -elokuva myös pelaa hyvin eri säännöillä kuin alkuperäinen videopeli. Tekijät ovat ymmärrettävästi perustelleet, että eivät halunneet tehdä suoraa adaptaatiota pelistä, koska monivalinta-aspektinsa ja perhosvaikutusmekaniikkansa takia pelikokemus on jokaiselle pelaajalle erilainen. Mutta kun elokuva kulkee vain yhtä juonipolkua pitkin, on toki vaikea tarjota katsojalle samaa fiilistä siitä, että kotisohvalla tehdyt valinnat muovaisivat tapahtumien kulkua kuten pelissä.
Elokuvaan onkin keksitty täysin oma sääntönsä. Talo, jonne viisikko majoittuu yöksi etsintäretkensä aikana, sisältää ikävän puolensa. Yön koittaessa kaverukset joutuvat kohtaamaan erilaisia pahoja voimia, tappajia ja olentoja, ja heidän täytyy selvitä elossa aamuun asti, mikäli he mielivät päästä pois ja jatkaa matkaansa. Aina kun he kuolevat, yö alkaa alusta ja heidän eteensä heitetään uusi kammotus. Pelistä tutut psykotappaja ja wendigot ovat mukana, mutta sekaan on ripoteltu paljon muutakin. Se onkin sitten katsojasta kiinni, tykkääkö tästä leffaversion ideasta, vai ärsyttääkö kuinka paljon tekijät ovat lähteneet sekoittamaan pakkaa ja keksimään omiaan.
Omasta mielestäni Until Dawn -elokuva jäi lopulta aika heikoksi. Ei sen takia, että tekijät ryhtyivät kokeilemaan jotain uutta, vaan koska kyseessä oli yksinkertaisesti aika heikko kauhuraina. Uusi idea on ihan kiinnostava, mutta samalla myös hieman kömpelö, etenkin elokuvan edetessä. Uusia mörköjä hyödynnetään niin laiskasti, että elokuvaa katsellessa ihmettelin, miksi niitä oli edes pakotettu mukaan? Kauhukohtaukset rakentuvat todella geneeriseen böö-pelotteluun ja jännitettä syö jo se, että hahmojen kohtaloista ei jaksa välittää. Hetkittäin tekijät onnistuivat ujuttamaan sekaan pieniä vivahteita pelistä, esimerkiksi kun yhdessä kohtaa hahmo näkee kaksi erilaista reittiä ulos tilanteesta ja hänen pitää valita niiden välillä tai kun toisessa kohtaa hahmon täytyy pysyä täysin paikoillaan wendigon läheisyydessä, olennon näön perustuessa liikkeeseen. Mutta siihen se oikeastaan jää. Jos odotit kovasti näkeväsi Until Dawnin kääntyvän elokuvamuotoon, voi vastassa olla aikamoinen pettymys. Jos menet katsomaan leffaa avoimin mielin konseptin muutosten suhteen, voi leffa toimia. Ei elokuva silti kovin hyvä ole.
Elokuvan ohjauksesta vastaa David F. Sandberg, joka palaa kauhun pariin Shazam! -supersankarileffojensa (2019-2023) jälkeen. Until Dawn ei kuitenkaan ole yhtä mainio ja karmiva kuin miehen kaksi aiempaa työtä genren parissa, Lights Out (2016) ja Annabelle: Creation (2017). Eniten tämä johtuu Gary Daubermanin ja Blair Butlerin tönköstä käsikirjoituksesta, joka huomaa itsekin jossain kohtaa, että saman yön toistaminen alkaa ennen pitkää käydä tylsäksi tehokeinoksi. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on kelvollinen, joskin ääniefektit luottavat liikaa hiljaisuuteen ja sitä seuraaviin kovaäänisiin säikyttelyihin. Until Dawn on pätevästi kuvattu ja paikoin jopa tyylikkäästi valaistu. Lavasteet ovat hienot, puvuin ja maskeerauksin luodot hirviöt näyttäviä ja käytännön tehosteet mainiot. Benjamin Wallfischin säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan kivasti taustalla, ujuttaen toki mukaan joitain melodioita alkuperäispelistä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.4.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Until Dawn, 2025, Screen Gems, Coin Operated, Mångata Production, PlayStation Productions, Vertigo Entertainment
Pääosissa: Zachary Levi, Jack Dylan Grazer, Asher Angel, Helen Mirren, Lucy Liu, Rachel Zegler, Adam Brody, Grace Fulton, Ross Butler, Meagan Good, D. J. Cotrona, Djimon Hounsou, Cooper Andrews, Marta Milans, Ian Chen, Faithe Herman ja Jovan Armand
Genre: toiminta, fantasia, komedia
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12
DC Comicsin sarjakuviin perustuva elokuva Shazam! (2019) oli kohtalainen menestys, jota kriitikot kehuivat. Jatko-osan suunnittelu lähtikin pian käyntiin ja sen kuvausten oli tarkoitus käynnistyä jo vuonna 2020, mutta koronaviruspandemian takia tuotantoa jouduttiin viivästyttämään. Kuvaukset alkoivat vasta toukokuussa 2021 ja nyt, lähes vuoden lisäodotuksen jälkeen Shazam! Fury of the Gods -nimen saanut jatko-osa on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin ensimmäistä Shazam! -elokuvaa kelpo supersankariviihteenä, mutten innostunut siitä tarpeeksi, että olisin katsonut sitä uudestaan tai alkanut erityisemmin odottamaan jatkoa. Kakkosleffan trailerit eivät vakuuttaneet minua ollenkaan ja meninkin varautunein mielin katsomaan Shazam! Fury of the Godsia heti sen ensi-iltapäivän ensimmäiseen näytökseen.
Billy Batson yrittää tasapainotella opiskelunsa, sijaisperheensä ja supersankariminänsä kanssa, kun kostonhimoiset jumalat Hespera ja Kalypso vapautuvat vankeudestaan ja havittelevat Shazamin voimia.
Asher Angel palaa rooliinsa nuoreksi Billy Batsoniksi, jolle mystinen velho (Djimon Hounsou) soi ensimmäisessä elokuvassa Shazamin suuret voimat. Angel pistetään kuitenkin vaihtoon aina, kun Billy lausuu taikasanan ja muuttuu Zachary Levin esittämäksi supersankariksi. Angelin osuus jää tällä kertaa yllättävänkin minimaaliseksi, elokuvan keskittyessä täysillä Leviin. Vaikka kummatkin ovat periaatteessa oivallisia osissaan, eivät Angel ja Levi saa luotua tunnetta siitä, että he esittäisivät samaa hahmoa. Angel vie Billyä kypsempään ja vakavampaan suuntaan, kun taas Levi jatkaa hassuttelulinjalla.
Muutkin tutut hahmot ykkösosasta tekevät paluun. Cooper Andrews ja Marta Milans esittävät Billyn adoptiokodin vanhempia, Victoria ja Rosaa. Jack Dylan Grazer varastaa show'n Billyn parhaana kaverina Freddynä, jonka supersankariminää näyttelee Adam Brody. Aikuistunut Grace Fulton tulkitsee niin tavis-Maryä kuin myös tämän superpuolta. Ian Chen, Faithe Herman ja Jovan Armand nähdään Eugenena, Darlana ja Pedrona, kun taas heidän superversioita esittävät Ross Butler, Meagan Good ja D. J. Cotrona. Näyttelijät hoitavat tonttinsa passelisti (Grazer on poppoon paras), mutta suurimmaksi osaksi hahmot jäävät tällä kertaa aika yksiulotteisiksi pahveiksi.
Pahisosastoa edustavat tällä kertaa Helen Mirrenin ja Lucy Liun näyttelemät jumalat Hespera ja Kalypso, jotka eivät perustu sarjakuviin, vaan ovat uusia hahmoja, jotka on luotu Kreikan mytologian pohjalta. Yleensä hyvien näyttelijäkonkareiden lahjat haaskataan geneerisinä pahiksina, joista varsinkin Liun esittämän Kalypson ainoa piirre on se, että hän on paha, koska hän on paha. Uutena tuttavuutena esitellään myös uudesta West Side Story -sovituksesta (2021) tutun mainion Rachel Zeglerin esittämä Anne, koulun uutena oppilaana, johon Freddy iskee silmänsä.
Shazam! Fury of the Godsista on näillä näkymin tulossa yksi DC:n elokuvauniversumin isoimmista taloudellisista flopeista, enkä yhtään ihmettele miksi. Ensimmäinen Shazam! -leffa oli kelpo hömppää, mutta aika unohdettava tapaus, eikä se houkutellut suuria massoja elokuvateattereihin. Lisäksi DC-elokuvauniversumi on parhaillaan jonkin sortin muutosvaiheessa, The Suicide Squadin (2021) ja Peacemaker-sarjan (2022-) tehneen James Gunnin hypättyä studion ohjaksiin. Kellään ulkopuolisella ei ole selvää käsitystä, että onko näillä tämän vuoden DC-leffoilla mitään merkitystä enää tulevaisuuden kannalta? Esimerkiksi Black Adamin (2022) lopputeksteissä vihjailtiin Henry Cavillin paluusta Supermaniksi, mutta eipä tämä tule luultavasti koskaan johtamaan mihinkään, eivätkä fanit tunnu antavan tätä anteeksi. Ja vielä tämän päälle uusia supersankarileffoja satelee teattereihin liian tiuhaan tahtiin (DC-leffoja on tulossa tänä vuonna vielä kolme lisää). Kun hinnat nousevat niin teattereissa kuin muuallakin, ihmisten on pakko karsia jostain pois ja jo kaiken spoilaavien trailereiden perusteella Shazam! Fury of the Gods näytti yhdentekevältä rainalta, jonka voi ihan hyvin katsoa joskus myöhemmin HBO Maxista.
Valitettavasti ennakko-odotukseni kävivät toteen ja Shazam! Fury of the Gods on juuri niin yhdentekevä leffa kuin sen mainokset antoivat ymmärtää. Elokuvasta ei jää oikein mitään käteen ja sen luultavasti unohtaa jo seuraavalla viikolla. Se viihdyttää ajoittain ihan kivasti ja muutamat vitsit onnistuvat jopa saamaan irti pienen hörähdyksen. Siihenpä se sitten jää. Tarina ei ole kovin mukaansatempaava, toimintakohtaukset ovat mitäänsanomattomia ja kiusallisen kökösti tehtyjä, suuri osa vitseistä aiheuttaa lähinnä silmien pyörittelyä ja monet hahmoista jäävät täysin pintapuolisiksi. Ei elokuva sinänsä huono ole, mutta se vain huokuu keskinkertaisuutta ja hukkaan heitettyä rahaa.
Elokuvan ohjauksesta vastaa edellisen osan tavoin David F. Sandberg, jolla koitui viime leffassa vaikeuksia tasapainotella kevythenkisen huumorin ja kauhumaisten hetkien kanssa. Tällä kertaa Sandberg kompuroi yrityksissään pitää yhä vain mammuttimaisemmaksi paisuvaa pakettia kasassa. Asiaa ei auta Henry Gaydenin ja Chris Morganin heikko käsikirjoitus, jonka sanomat perheen merkityksestä jäävät hieman raakileiksi ja jossa pahisten motiivit ja muutokset ovat kömpelöitä. Shazam! Fury of the Gods ei ole edes teknisiltä ansioiltaan kovin kaksinen. Se on kelvollisesti kuvattu, mutta pääasiassa leffa näyttää kiusallisen halvalta. Lavasteet eivät täysin vakuuta, asut ovat hieman kotikutoiset ja tietokoneella luodut hirviöt ovat toinen toistaan kehnompia ilmestyksiä, aivan kuin suoraan jostain PlayStation 3:n pelistä. Taustakankaan käyttö on jatkuvasti selvää ja taistelun tiimellyksessä ympäriltä tuhoutuva kaupunki näyttää epäuskottavalta. Äänimaailma rymistelee kuitenkin mukavasti niin efektejä kuin Christophe Beckin musiikkeja myöten.
Yhteenveto:Shazam! Fury of the Gods on erittäin keskinkertainen supersankarirymistely, jonka todennäköisesti unohtaa pian sen näkemisen jälkeen. Elokuvan tarina ei oikein saa napattua otetta katsojasta, vaikka meno aika ajoin viihdyttääkin. Huumoripuoli on erittäin ailahtelevaa, osan vitseistä tarjotessa passelit naurut ja osan aiheuttaessa lähinnä silmienpyörittelyä myötähäpeällisyydellään. Toimintakohtaukset kärsivät pahasti kehnoista erikoistehosteista. Kun sankareita vastassa olevat mörököllit näyttävät näin kököiltä ja tapahtumapaikat näyttävät viimeistelemättömiltä tehostemössöiltä, on taisteluihin vaikea hypätä mukaan. Elokuvassa yritetään hieman kaivaa syvemmälle perheteemalla, mutta lopputulos jää silti pintaraapaisuksi. Näyttelijät ajavat asiansa rooleissaan, joskin Asher Angel ja Zachary Levi eivät saa tarpeeksi yhtenäistä linjaa Billyn esittämiseen ja Helen Mirren ja Lucy Liu haaskaavat taitojaan tylsissä pahisrooleissa. Shazam! Fury of the Godsista löytyy hetkensä, mutta kokonaisuus tuntuu auttamattoman mitäänsanomattomalta ja ponnettomalta. Se on selvä ja harmillinen väliinputoaja DC:n elokuvauniversumin muovautuessa uuteen muottiinsa. Jos leffan katsojamäärät ovat maailmalla yhtä heikot kuin täällä Suomessa (ensi-iltapäivänä Tennispalatsin ISENSE:ssä, maan suurimmassa elokuvasalissa oli kanssakatsojia alle kymmenen), on varmaan turha toivo, että Levin Shazamia nähtäisiin enää Gunnin uudessa DC-maailmassa.
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä kohtaukset.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Shazam! Fury of the Gods, 2023, Warner Bros., DC Entertainment, New Line Cinema
Ohjaus: David F. Sandberg Pääosissa: Asher Angel, Zachary Levi, Jack Dylan Grazer, Mark Strong, Faithe Herman, Cooper Andrews, Marta Milans, Grace Fulton, Ian Chen, Jovan Armand, John Glover ja Djimoun Hounsou Genre: seikkailu, komedia, toiminta Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia Ikäraja: 12
Shazam! perustuu DC Comicsin sarjakuvasankariin Shazam tai kuten hänet aiemmin tunnettiin nimellä Captain Marvel (ei se Captain Marvel, josta ilmestyi juuri viime kuussa elokuva). Shazamin loivat piirtäjä C. C. Beck ja kirjoittaja Bill Parker, ja hahmo teki ensiesiintymisensä "Whiz Comics" -lehden numerossa 2 vuonna 1940. 1941 hahmon pohjalta tehtiin 12-osainen Adventures of Captain Marvel -lyhytleffojen sarja, mikä oli omana aikanaan suosittu. 2000-luvun alussa New Line Cinema kiinnostui tekemään hahmosta elokuvan ja siitä työstettiinkin monta eri käsikirjoitusta. Filmi siirtyi jo esituotantoon asti, kunnes New Line Cinema yhdistyi Warner Bros. -yhtiöön. Warner Bros. oli juuri julkaissut DC:n sarjakuviin perustuvan filminsä Yön ritari (The Dark Knight - 2008), mikä nousi megahitiksi, jolloin yhtiö ajatteli, ettei kevyeksi komediaksi suunniteltu Shazam! menestyisi ja siitä päätettiin tehdä synkempi. Tässä kohtaa viimeisimmän käsikirjoituksen työstänyt John August poistui projektista, sillä hän ei pitänyt yhtiön ideoista ja homma päätettiin suunnitella alusta. Aluksi Warner Bros. suunnitteli televisiosarjan tekoa hahmosta, mutta lopulta koko jutusta päätettiin luopua. Samoihin aikoihin DC Comics päätti tuoda sankarinsa oikein kunnolla takaisin, mutta joutui muuttamaan hahmon nimen Captain Marvelista Shazamiksi Marvel-sarjakuvayhtiön samannimisen hahmon vuoksi. Sarjakuvien suosion myötä Warner Brosilla kiinnostuttiin jälleen hahmon elokuvasta ja tuotanto pistettiin käyntiin. Alunperin leffa oli tarkoitus julkaista jo vuonna 2016, mutta sen teko venyi jälleen ja kuvaukset alkoivat vasta tammikuussa 2018. Nyt pitkän tuotantohelvetin jälkeen Shazam! saa vihdoin ensi-iltansa ja valitettavasti minun täytyy myöntää, etten ollut lainkaan innoissani leffasta. En pitänyt trailereista lähes lainkaan ja pidin niitä liikaa Marvelin elokuvauniversumia kopioivalta, säälittävältä yritykseltä. Päätin kuitenkin antaa elokuvalle reilun mahdollisuuden ja intoani lisäsi hieman, kun pääsin katsomaan Shazam!-leffan ennakkonäytöksessä Finnkinon upeassa IMAX-salissa yhdessä kavereideni kanssa, joista ensimmäinen kirjoittaa omaa elokuva-arvostelusivuaan Filmikela. ja toinen tekee Youtube-videoita Vernus-kanavalleen. Filmikelan Shazam!-arvion voi lukea tästä. Teimme myös yhteisvideon Vernus-kanavalle, minkä voi katsoa tästä.
Nuori poika Billy Batson saa mystiseltä velholta supervoimat. Lausuttuaan taikasanan "Shazam", Billy pystyy muuttumaan aikuiseksi supersankariksi. Aluksi voimat tarjoavat lähinnä tilaisuuden elvistellä, mutta tilanne vakavoituu, kun paha Sivana yrittää saada Billyn voimat itselleen, keinolla millä hyvänsä.
Pääroolissa Billy Batsonina nähdään aiemmin vain pieniä rooleja tehnyt Asher Angel, joka suoriutuu hankalan, mutta ihan sympaattisen nuorukaisen osasta mainiosti. Alkupäässä leffaa Angelilla kestää aikaa vakuuttaa katsoja siitä, että kuuluu rooliinsa, mutta tämän aiheuttaa lähinnä se, että Billyn kuuluukin olla introvertti, joka ei luota kehenkään ja siinä mielessä Angel on oivallinen alusta saakka. Billy on lähes koko elämänsä asunut eri sijaiskodeissa, mutta kokee, että yksin oleminen on hänen juttunsa ja karkaileekin kodeista vähän väliä. Tunteiden piilottaminen ja mahdollisimman huomaamattomasti liikkuminen kuitenkin katoavat, kun Billy saa supervoimat. Huudahtaessaan "Shazam!", Billy muuttuu punaisiin trikoisiin ja valkoiseen viittaan pukeutuneeksi sankariksi ja samalla Angel muuttuu Zachary Leviksi. Levi on ehdottomasti filmin kirkkain tähti, nostaessaan jatkuvasti hymyn katsojan huulille olemuksellaan. Vaikka Billy muuttuu ulkoisesti aikuiseksi sankarina, on hän yhä mieleltään varhaisteini ja sen Levi tuo täydellisesti ja hulvattomasti esille. Huonoissa käsissä hahmo ei toimisi lainkaan, mutta Levi ja Angel tekevät Billystä mahtavan lisäyksen DC:n elokuvasankareiden joukkoon.
Samaa ei voi kuitenkaan sanoa elokuvan roistosta, Mark Strongin näyttelemästä tohtori Thaddeus Sivanasta. Hahmolle onnistutaan kyllä kehittelemään selvä motiivi ilkikurisille teoilleen, mutta hahmona Sivana on silti todella geneerinen vihulainen, joka on hahmoista ehdottomasti tylsin. Vaikka Strong on äänensä ja naamavärkkinsä puolesta aina yhtä erinomainen valinta pahikseksi, ei hän tunnu löytävän rooliinsa mitään uutta, mitä hän ei olisi tehnyt jo Sherlock Holmesissa (2009), Kick-Assissa (2010) ja toisessa DC:n sarjakuviin perustuvassa elokuvassa, Green Lanternissa (2011). Sivanan ilkeyden osoittamiset jäävät naurettavan usein siihen, että hän ottaa dramaattisesti aurinkolasit päästään ja näyttää, että "uu, minulla onkin pahaenteinen sininen silmä!" Muita hahmoja leffassa ovat Billyn uusimman sijaiskodin hahmot; eräänlaisen perheen vanhempina toimivat Rosa (Marta Milans) ja Victor (Cooper Andrews), kävelykepin kanssa kulkeva ja supersankareita fanittava Freddy (Jack Dylan Grazer), täysi-ikää lähestyvä Mary (Grace Fulton), videopelejä rakastava Eugene (Ian Chen), vähän liiankin yli-innokas Darla (Faithe Herman) ja vähäsanainen Pedro (Jovan Armand). Sijaisperheen kautta elokuvaan yritetään luoda sydäntä, mutta siinä onnistutaan vain ihan kivasti. Hahmot ovat pääasiassa aika tylsiä ja yksiulotteisia, eikä kestä kauaa arvata, miten lapset vaikuttavat Billyn elämään. Ehdottomasti paras sijaisperheestä on Freddy, jolta Billy menee kysymään neuvoa, kun saa ensi kertaa voimansa. Leffan oikea sydän syntyykin Billyn ja Freddyn kehkeytyvästä kaveruudesta ja hahmot toimivat loistavasti yhdessä, oli Se-kauhufilmistä (It - 2017) tutun Grazerin vastanäyttelijänä Angel tai Levi. Freddy on yksinäänkin yllättävän mielenkiintoinen ja pidettävä poika, ja asia mistä itse pidin paljon, oli kuinka hänen kautta nähdään, miten nämä supersankarit oikeasti vaikuttavat maailmaan. Esimerkiksi Supermanin olemassaolo tuodaan kiehtovasti esille Freddyn keräilemien lehtileikkeiden kautta. Hauskana yksityiskohtana Freddyllä on pelkästään DC:n sankarien logoilla varustettuja paitoja päällään. Elokuvassa nähdään myös mm. Djimon Hounsou alkuperäisenä Shazam-velhona, jolta Billy saa supervoimansa.
Muistatteko Tom Hanksin tähdittämän elokuvan Big - isoksi yhdessä yössä (Big - 1988)? Siinä nuori poika toivoi olevansa aikuinen ja herää seuraavana aamuna aikuisen vartalossa, mutta hänen mielensä on yhä lapsen. Shazam! on kuin Big supersankareilla ja tekijät ovat onneksi itsekin tiedostaneet tämän ja filmi sisältää selkeän viittauksen yhteen Bigin tunnetuimmista kohtauksista. Hanksin seikkailun tavoin myös Shazam! on komedia ja oikein hauska sellainen. DC:n elokuvauniversumin aloitusleffat Man of Steel (2013) ja Batman v Superman: Dawn of Justice (2016) saivat paljon kritiikkiä liiallisesta synkistelystään ja DC:n filmejä onkin nyt viety hilpeämpään ja värikkäämpään suuntaan ja Shazam! onkin nyt koko sarjan selvästi vitsikkäin teos. Ne jotka inhosivat kahden vanhemman elokuvan synkkyyttä, tulevat siis luultavasti nauttimaan tästä leffasta, mutta ne jotka rakastuivat Zack Snyderin luomaan tummempaan maailmaan, kokevat uuden suunnan enemmänkin surullisena. Itse pidin Snyderin luomaa synkempää tunnelmaa hyvänä kontrastina Marvelin kevyemmälle viihteelle, mutta muutosten vuoksi Shazam! tuntuu paikoitellen jopa hieman epätoivoisestikin yrittävän toistaa Marvelin hyväksi todettuja puolia. En silti sano, ettenkö olisi viihtynyt leffan parissa tai nauranut sen aikana. Kun Billy saa voimansa, seuraa äärimmäisen viihdyttävä ja hauska jakso, missä Billy testailee voimiaan Freddyn opastuksella. Nämä kohtaukset ovat mahtavia ja olisin voinut katsoa koko leffan vain sitä.
Elokuvassa riittää mahtavuutta kuitenkin vain harmillisen lyhyeksi aikaa ja loppupeleissä Shazam! on todella epätasainen kokonaisuus. Epätasaisuus näkyy kaikista selkeimmin leffan tunnelmassa, joka ei millään pysy kasassa. Billyn ja Freddyn supervoimien testailut ovat puhdasta komediaa, mutta tohtori Sivanan kohtaukset vellovat synkkyydessä, eikä elokuva löydä millään tasapainoa näiden tunnelmien välille. Lisäksi epätasaisuutta löytyy vahvasti myös filmin tasosta. Elokuvalla kestää aika kauan, kunnes se vihdoin nappaa mukaansa, mutta sitä riemua ei kestä tarpeeksi kauan, kun elokuva lipsuilee ja lopulta menettää otteensa lopputaistelussa. Elokuvan tappelut eivät muutenkaan ole kovin kummoisia, mutta lopputaisto onnistui jopa yllättämään sillä, kuinka kehno ja tylsä se on. Shazamin ja Sivanan ilmassa käytävä turpaanveto Philadelphian pilvenpiirtäjien välissä tuo mieleen laimennetun version Man of Steelin loppumäiskinnästä. Kuitenkin toisin kuin Man of Steelissä, tällä leffalla ei ole pokkaa näyttää, miten kävisi, jos tällaiset jumalolennot haastaisivat oikeasti toisensa keskellä kaupunkia. Lopputaistelusta löytyy onneksi muutakin... tai no, onneksi ja onneksi, sillä se muu (mitä en tietenkään paljasta) on aivan käsittämättömän myötähäpeällistä seurattavaa.
Kokonaisuutena on siis erikoisen vaikea sanoa, oliko Shazam! edes hyvä elokuva vai ei. Kun se onnistui jossain, niin se myös onnistuu ja pääasiassa komediapuoli on kunnossa, ja pääkaverusten välit ovat erinomaisesti luodut. Leffa jättää kuitenkin niin paljon toivomisen varaan muilla osa-alueilla, että lopputekstien alkaessa en ollut varma, pidinkö elokuvasta vai en. Kyseessä on myös liian pitkä filmi kahden tunnin ja vartin kestossaan, ja tuon ylimääräisen vartin voisikin helposti leikata pois. Noin päivän pohdinnan jälkeen tulin lopulta siihen tulokseen, että Shazam!-leffasta löytyy juuri ja juuri tarpeeksi positiivisia puolia ja hetkiä, jotta se jää plussan puolelle. Muihin uusiin DC-filmeihin verrattuna se jää tasoltaan puoleen väliin, eli se on parempi kuin kehno musavideon ja trailerin sekoitus Suicide Squad (2016), studion saksima Justice League (2017) ja kömpelösti kerrottu Batman v Superman: Dawn of Justice, mutta Shazam! jää täysin mahtipontisen Aquamanin(2018), mielestäni väärinymmärretyn Man of Steelin ja lopputaistelua lukuunottamatta mahtavan Wonder Womanin (2017) jalkoihin.
Elokuvan ohjauksesta vastaa ruotsalainen David F. Sandberg, jonka aiempia töitä ovat kauhuelokuvat Lights Out (2016) ja Annabelle: Creation (2017). Genren vaihto komediaan syntyy Sandbergiltä yllättävän hyvin, mutta ison supersankariseikkailun pitäminen kasassa ei vielä ihan luonnistu. Sandbergin ohjaus on epätasaista, kuten on myös Henry Gaydenin käsikirjoitus. Kuvaukseltaan Shazam! on kuitenkin onnistunut ja mukana on tyylikkäitä lavasteita, tarkoituksella korneja asuja ja toimivia maskeerauksia. Äänimaailma on oivallisesti kasattu ja Benjamin Wallfischin säveltämät musiikit tuovat mukavan lisäyksensä tunnelmaan. Tähän viimeiseksi ennen yhteenvetoa olen jättänyt asian, mikä häiritsi minua kenties jopa enemmän kuin epätasaisuus ja lopputaistelu, ja se on leffan erikoistehosteet. Mukana on kyllä meneviä efektejä, mutta isoimpana ruudulle on tungettu Sivanaa auttavat digimonsterit, jotka näyttävät aivan kammottavan surkeilta. Elämme vuotta 2019, mutta nämä hirviöt kuuluvat ennemminkin vuoden 1999 efektirymistelyyn tai 2010-luvun alun videopeleihin. Ihan Justice Leaguen pääpahis Steppenwolfin kaltaista rimanalitusta efektien kanssa ei tehdä, mutta ovat nämä möröt kyllä todella onnettoman näköisiä. Ja efektivastaavien älynväläyksenä on vielä pistää nämä hirviöt useaan otteeseen lähelle kameraa ärjymään...
Yhteenveto:Shazam! on harmillisen epätasainen paketti, mutta siitä löytyy kuitenkin tarpeeksi hyviä puolia, jotta kokonaisuus jää juuri ja juuri plussan puolelle. Elokuva on todella hauska, etenkin Billyn testaillessa voimiaan Freddy-kaverinsa kanssa. Nuorukaisten ystävyys on filmin kantava voima ja siihen on saatu kunnon sydäntä. Zachary Levi on mahtava Shazam-sankarin osassa ja Asher Angel tekee mainiota työtä Billynä. Jack Dylan Grazer on nappivalinta innokkaan Freddyn rooliin. Oikeissa kohdissa filmi osaa rauhoittua ja tuoda draamaa menevästi esiin. Ongelmia leffasta todella löytyy ja vaikka Mark Strong on erinomainen näyttelijä, on hänen pahishahmonsa Sivana erittäin tylsä tapaus. Sivana kuitenkin toimii, jos häntä vertaa pahoihin digihirviöihin, mitä elokuvalla on tarjottavanaan. Mörköjen tietokone-efektit näyttävät jo nyt pahasti päivittyneiltä, eikä hommaa helpota yhtään, kuinka isosti ne ovat ruudulla etenkin lopputaistelun aikana. Lopputaisto itsessään on aika puuduttavaa katseltavaa, kun se yrittää kopioida Man of Steelin finaalia tuhoamatta taloja ympärillään ja tarjoamalla sellaista myötähäpeää, että voi pojat. Elokuvan tunnelma ei pysy kummoisesti kasassa ja kestoa löytyy ainakin vartti liikaa. Leffan puoliväli on ehdottomasti sen parasta antia, mutta muuten filmi jättää hieman mitäänsanomattoman maun suuhun ja lopulta se tuntuu vain hyvältä idealta, muttei erityisen hyvältä toteutukselta. Jos DC:n elokuvauniversumin alkupään synkistelyt puistattivat ja pidät Marvelin huumorista, mutta toivoisit sen olevan vielä lapsellisempaa, on Shazam! tehty juurikin sinulle. Jos taas rakastat Snyderin aloittamaan DC-maailmaa, tämä saattaa tuntua aikamoiselta rimanalitukselta.
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Shazam!, 2019, Warner Bros., DC Comics, DC Entertainment, New Line Cinema
Ohjaus: David F. Sandberg Pääosissa: Talitha Bateman, Lulu Wilson, Stephanie Sigman, Anthony LaPaglia, Miranda Otto, Grace Fulton, Philippa Coulthard, Tayler Buck, Lou Lou Safran, Samara Lee, Mark Bramhall ja Joseph Bishara Genre: kauhu Kesto: 1 tunti 49 minuuttia Ikäraja: 16
Kauhuelokuva Kirottu (The Conjuring - 2013) nousi ilmestyessään suurhitiksi, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Kirottu 2:n (The Conjuring 2 - 2016) lisäksi päätettiin tehdä lisäosaelokuva Annabelle(2014), joka oli myös menestys, joten sillekin päätettiin tehdä jatkoa. Kuvaukset alkoivat kesällä 2016 ja alkuvuodesta 2017 paljastettiin, että kyseessä onkin esiosatarina Annabellelle, eikä varsinainen jatko-osa. Annabelle: Creation sai ensi-iltansa kesällä 2017 Los Angelesin elokuvajuhlilla ja Suomeen se saapui pari kuukautta myöhemmin. Elokuva oli isompi hitti kuin edellinen Annabelle-leffa, minkä lisäksi se sai paljon paremmat arviot. Itse en kuitenkaan käynyt katsomassa filmiä, kun se ilmestyi viime vuonna. Olin siinä kohtaa nähnyt vain The Conjuringin, enkä erityisemmin välittänyt siitä, joten päätin jättää tämän leffan väliin. Kuitenkin kun kuulin kehuja Annabelle: Creationista, ajattelin, että voisin antaa elokuvasarjalle uuden mahdollisuuden, etenkin kun tänä vuonna ilmestyy uusi lisäosaleffa Nunna (The Nun - 2018). Alkuvuodesta katsoimmekin tyttöystäväni kanssa ensimmäisen Kirotun ja kun se olikin mielestäni paljon parempi kuin muistin, katsoimme lyhyen ajan sisällä myös Kirottu 2:n, sekä Annabellen ja Annabelle: Creationin.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Annabelle!
Mullinsin perhe ottaa kotiinsa ryhmän orpotyttöjä asumaan. Vähitellen tytöt alkavat huomata, että talossa tapahtuu outoja asioita, jotka vaikuttavat liittyvän Mullinsin perheen vuosia sitten kuolleeseen tyttäreen...
Elokuvan päähenkilöt ovat orpotytöt Janice (Talitha Bateman) ja Linda (Ouija: Origin of Evilissä, 2016, pelotellut Lulu Wilson). Linda on tytöistä nuorempi, kun taas Janice sairastaa poliota, minkä takia hän joutuu kulkemaan kävelykepin varassa. Tämä tuo lisäjännitystä kauhukohtauksiin, sillä Janice ei voi juosta pakoon mitään pelottavaa. Siinä missä Janice on utelias, Linda on säikympi. Tytöt ovat kuitenkin kuin siskot ja heidän välilleen on onnistuttu luomaan luja side, jolloin katsojana välittää heistä, eikä halua nähdä heille käyvän mitään pahaa. Sidettä myös vahvistaa se, että Bateman ja Wilson suoriutuvat erinomaisesti rooleistaan. Etenkin Bateman yllätti minut, sillä olen nähnyt hänet pääasiassa sivurooleissa, joten oli ilo huomata, että hän taitaa myös pääosan. Lindan ja Janicen lisäksi Mullinsin perheen luo muuttaa neljä muutakin orpotyttöä: Carol (Grace Fulton), Nancy (Philippa Coulthard), Kate (Tayler Buck) ja Tierney (Lou Lou Safran). He ovat hieman ilkeämpää sorttia, mutta pääasiassa he jäävät todella persoonattomiksi sivuhahmoiksi. Parissa kohtaa heidät nähdään kohtauksen tähtinä, mutta välillä jopa unohtaa, että tyttöjä oli enemmän kuin Janice ja Linda. Tyttöjen mukana muuttaa heitä valvova sisar Charlotte (Stephanie Sigman), joka ei hahmona ole mitä kiinnostavin. Sigman tekee kuitenkin tarpeeksi hyvää työtä, jotta hänestäkin välittää. Elokuvassa nähdään myös Anthony LaPaglia ja Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) tuttu Miranda "Éowyn" Otto Samuel ja Esther Mullinsina, Samara Lee heidän Bee-tyttärenään, sekä Mark Bramhall isä Masseynä.
Annabelle: Creation on esiosatarina elokuvalle, joka on lisäosatarina sarjan pääelokuvalle. Kun tutkii elokuvahistoriaa, niin voi heti sanoa, ettei lisäosan esiosa voi mitenkään olla hyvä leffa, etenkään kauhun puolella. Eihän? Vastoin kaikkia odotuksia, Annabelle: Creation on se poikkeus joka vahvistaa säännön. Kyseessä ei ole vain ensimmäistä Annabelleä parempi leffa, vaan jopa mainiota Kirottu 2:a parempi ja ennen kaikkea pelottavampi teos, eikä tämä edes sisällä ylikarmivaa demoninunnaa! Vai sisältääkö sittenkin...? Kauhutunnelmaa luodaan läpi leffan upeasti ja lähes koko elokuvan ajan henki on saatu mahdollisimman painostavaksi ja piinaavaksi. On mahtavaa, miten filmi käyttää aikaa luodakseen oikeaa tunnelmaa. Mullinsin perheen talo on tietty epätavallisen massiivinen, mikä tarjoaa paljon mahdollisuuksia erilaisille pelotteluille. Nykykauhuleffoista tuttuja äkkisäikäytyksiä on kyllä luvassa, mutta ne ovat paremmin suunniteltuja kuin yleensä, jolloin ne eivät vain saa hetkeksi pelästymään ja kirkaisemaan, kunnes tilanne onkin jo ohi ja yö muuttuu päiväksi. Yöt ovat pitkiä ja katsojana saa jännittää kaiken aikaa, mitä seuraavaksi tapahtuu. On myös onni, etteivät päivät ole välttämättä yhtään sen helpompia, jolloin tunnelma ei katkeile kuten ensimmäisessä Annabellessä.
Elokuvalla on kestoa lähes kaksi tuntia ja ennen sen näkemistä pelkäsin lähinnä, että Kirottu-filmien tavoin tämäkin olisi liian pitkä leffa. Tämän kohdalla kesto ei ole kuitenkaan koskaan ongelma, vaan Annabelle: Creation onnistuu koukuttamaan niin taidokkaasti, että ennen kuin huomaakaan, se on jo päättynyt ja valot voi pistää päälle. Loppuhuipennuksesta on osattu tehdä maltillisella tavalla massiivinen ja tarpeeksi monipuolinen, ettei se käy tylsäksi, vaikka se kestääkin yllättävän pitkään. Karmivuuksia on tiedossa ihan loppuun asti, mikä on hienoa, sillä Kirottu 2:ssa ne tuntuivat loppuvan kesken jo ennen finaalia. Kuitenkin, vaikka kauhuhenki ei päästä otteestaan, eikä leffa tunnu liian pitkältä, löytyy siitä silti ongelmia. Koska kyseessä on lisäosan esiosa, täytyy Annabelle: Creationin jossain kohtaa lopettaa olemasta oma itsenäinen teoksensa ja alkaa esittämään, kuinka tapahtumat johtavat siihen, mitä Annabellessä nähdään. Ja vaikka on hauskaa, että demoninunna huomioidaan elokuvassa, on se hieman väkisin tungettu mukaan, aivan kuin olisi haluttu mainostaa, että tällainen filmi on sitten seuraavaksi tiedossa...
Leffan on ohjannut David F. Sandberg, joka valittiin projektiin hänen työstämänsä kauhuleffa Lights Outin (2016) ansiosta. Lights Out oli jo tavallista laadukkaampi nykykauhuelokuva, joten on hienoa nähdä, ettei se ollut vain yksi onnistuminen, vaan että Sandberg oikeasti tietää, mitä tekee. Sandberg osaa luoda tunnelmaa todella mainiosti ja vaikka hän lainailee paljon vanhoista kauhurainoista, tekee hän sen taidokkaasti kuten Kirottu-sarjan aloittanut James Wan. Käsikirjoittaja Gary Dauberman on tehnyt todella oivallista työtä tarinan ja repliikkien kanssa. Hän on saanut työstettyä pitkästä selityskohtauksestakin kiehtovan. Erittäin mainion käsikirjoituksen ja ohjauksen lisäksi kauhuhenkeä on luotu myös osaavan kuvaus- ja jälkityötiimin kanssa. Annabelle: Creation on erinomaisesti kuvattu filmi, minkä lisäksi se on leikattukin hyvin. Mullinsin perheen talon lavasteet ovat loistokkaasti toteutetut. Puvustajat ovat tehneet kelpo työtä tuodessaan esille 1950-luvun ajan henkeä. Myös Annabelle-nuken rakentaneet ovat onnistuneet ja jälleen näyttäisi siltä, että mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä karmivammaksi nukke muuttuu. On myös mahtavaa, että Annabelle-nukkea oikeasti näytetäänkin, eikä se jää täysin muiden juttujen varjoon, kuten edellisessä elokuvassaan. Leffan lopussa nähdään muuten myös kopio todellisesta Annabelle-nukesta! Äänimaailma on tärkeä osa kauhuelokuvissa ja tässä se on toteutettu erinomaisesti. Karmivia ääniä säestävät hienosti Benjamin Wallfischin säveltämät musiikit. Vaikka Wallfisch korvasi edelliset Kirottu-sarjan osat säveltäneen Joseph Bisharan, on Bishara tässäkin Annabellessä mukana demonina, joka on maskeerattu kauhistuttavasti.
Yhteenveto:Annabelle: Creation mullistaa elokuvahistoriaa ja osoittaa, että myös kauhuleffan lisäosan esiosasta voi saada aikaiseksi erittäin mainion teoksen. Elokuvan tunnelma on erinomaisesti luotu ja se pitää tiukasti otteessaan alusta loppuun asti, vaikka loppu yrittääkin hieman liian väkisin yhdistää tarinaa muuhun Kirottu-elokuvauniversumiin. Vaikka mukana on äkkisäikäytyksiä, ovat ne paljon laadukkaammin toteutettuja kuin nykykauhupätkissä yleensä ja leffa saa aidosti jännittämään. Tätä auttaa se, että päähenkilöt ovat onnistuneesti kirjoitetut ja hyvin näytellyt. Talitha Bateman ja Lulu Wilson tekevät niin oivaa työtä päärooleissa, ettei edes haittaa, miten yksiulotteisiksi muut hahmot on kirjoitettu. Karmivuutta lisää myös upea tekninen toteutus ja ohjaaja Sandbergin ymmärrys siitä, mikä on oikeasti pelottavaa. Suosittelenkin Annabelle: Creationia erittäin lämpimästi kauhun ystäville. Koska kyseessä on lisäosan esiosa, voi sen helposti katsoa omana teoksenaan ilman, että sarjan aiempia osia on edes nähnyt. Kaverien kanssa vietettävään kauhuiltaan filmi sopii täydellisesti. Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Annabelle: Creation, 2017, New Line Cinema, RatPac-Dune Entertainment, The Safran Company, Atomic Monster
Ohjaus: David F. Sandberg Pääosissa: Teresa Palmer, Gabriel Bateman, Alexander DiPersia, Maria Bello, Billy Burke ja Alicia Vela-Bailey Genre: kauhu Kesto: 1 tunti 21 minuuttia Ikäraja: 16
Kauhugenre ei kuulu suosikkeihini. Pari hyvää kauhuelokuvaa on tullut katsottua, mutta loput ovatkin vain joko ihan kivoja, unohdettavia tai huonoja. Kauhu on mielestäni ehkä kaikkein kliseisin tyylilaji ja niissä tarinat, taustat ja loppuratkaisut eivät yleensä ole kovin hyviä. Toisaalta jos kauhuelokuvien tehtävänä on vain säikyttää, niin kyllähän ne siinä lähes aina onnistuvat. En oikein tiennyt, mitä odottaa, kun menin katsomaan Lights Outin. Yleensä kun katson kauhuelokuvia, minulla on valot päällä, eivätkä äänet ole kovin kovalla, joten mietin, mitäköhän tästä tulee, kun elokuvasali on pimeänä ja äänitaso missä sattuu. Eikä sitä voisi edes laittaa pauselle, vaan se täytyisi katsoa kertaheitolla loppuun asti. Kokemustani ei helpottanut vessahätä, joka alkoi, kun elokuvaa oli kulunut vasta parikymmentä minuuttia.
Rebecca ja hänen veljensä Martin joutuvat kärsimään äitinsä demonisesta Diana-ystävästä.
Pääosassa on nuori nainen nimeltä Rebecca, jota näyttelee Teresa Palmer. Palmer on selkeästi pääosista paras näyttelijä ja sopii oivasti rooliin - jonka olisi tosin voinut täyttää kuka tahansa nuori nainen, mistä tahansa muusta samanlaisesta kauhuelokuvasta. Rebecca on paikoitellen paljon rohkeampi kuin kukaan todellinen henkilö olisi tällaisissa tilanteissa. Aluksi hahmo tuntuu hieman ärsyttävältä, kun katsoo hänen kohtelevan töykeästi tapailemaansa miestä, Bretia (Alexander DiPersia). Onneksi hahmo muuttuu pidettävämmäksi ja näkee, että hän yrittäisi lopulta kaikkensa pitääkseen Martin-veljensä hengissä. Martinina nähdään Gabriel Bateman, joka on välillä ärsyttävä, mutta suurimmaksi osaksi lapsihahmo onneksi toimii. Hänen ja Palmerin kemia veljenä ja siskona on onnistunut. Rebeccan ja Martinin äitiä, Sophieta näyttelee Maria Bello. Hahmo on mielisairas ja alkupuolella häntä voi luulla myös jonkinlaiseksi uhaksi, mutta niin ei onneksi ole. Alussa hahmoa ei kuitenkaan kovin paljoa nähdä. Bello suoriutuu osastaan hieman hulluna äitinä toimivasti.
Elokuvan alussa tekstiilitehtaassa työskentelevät Esther (Lotta Losten) ja Paul (Billy Burke) huomaavat, että pimeydessä vaanii naisen siluetti, joka lopulta hyökkää Paulin kimppuun ja tappaa tämän. Paul on Rebeccan ja Martinin isäpuoli, mutta sitä tai hänen kuolemaansa ei oikeastaan käsitellä loppuelokuvan aikana. Martin näkee äitinsä puhumassa jollekin pimeydessä yöllä, eikä pelkojensa takia saa nukutuksi. Rebecca syyttää äitiään veljensä unettomuudesta ja ottaa tämän kotiinsa yöksi. Käy ilmi, että Rebecca on lapsena nähnyt myös saman siluetin, joka paljastuu kuuluvan Dianalle (Alicia Vela-Bailey), jonka menneisyyttä selvitellään elokuvan aikana. Vähän väliä Diana käy joko Rebeccan tai Martinin kimppuun. Elokuva on todella lyhyt ja se kulkee nopealla tahdilla eteenpäin, eikä käytä aikaansa turhaan. Välillä näytetään lyhyttä pätkää päivästä, mutta suurimmaksi osaksi elokuva tapahtuu yöllä, sillä Diana kykenee näyttäytymään vain pimeässä ja valossa hän katoaa. Pimeän pelko on erittäin luonnollista ihmisille, joten tämä voi helposti saada jälkikäteen yöllä pienen jännityksen aikaan, kun on menossa nukkumaan.
Demonin riivaama perhe on todella perinteinen tarina kauhuelokuvassa. Demonin nimi ja syy perheen riivaamiselle vaihtelee, mutta samalla kaavalla demonikauhuelokuvat kulkevat. Syy Dianan oleskelulle perheenjäsenten ympärillä on paikoitellen aika hölmö, mutta tavallaan myös ymmärrettävissä. Useissa kauhuelokuvissa on ongelmana, että kun näytetään, mikä päähenkilöillä on todellisuudessa vastassaan, piinaava tunnelma menettää otteensa katsojasta. Tässä onkin hyvä ratkaisu, ettei Dianasta näytetä suurimmaksi osaksi muuta kuin siluetti, jossa välillä pelkät tummat silmät kiiluvat. Kunnolla Diana näytetään vain pari kertaa ja todella nopeasti, mikä toimii, sillä hahmo pysyy karmivana loppuun asti - jos hänen hölmöä ääntään ei laske mukaan. Läpi elokuvan perhe joutuu löytämään valoa jostain, sillä pimeydessä Diana pääsee minne tahansa. En oikein perustanut siitä, että Diana osaa teleporttailla minne haluaa, vaan olisin pitänyt enemmän ratkaisusta, jossa Diana joutuu aina piilottelemaan varjoissa ja pystyy kulkemaan vain pimeyttä pitkin. Muutenkin monet selitetyt logiikat leffassa eivät täysin pidä paikkaansa loppuun asti. Elokuvassa ei esimerkiksi selitetä, miksi Dianaa voi satuttaa taskulampulla osoittamalla, jos muuten valon syttyessä hän katoaa kokonaan, eikä sitä miten hän saa valot kaikkialta sammuteltua niin, ettei niitä saa takaisin päälle millään.
Paljon kauhukliseitä löytyy, sekä tarinan että myös teknisen puolen suunnalta. Tuttuja kuvauskikkoja on käytetty paljon ja äänitehosteilla on päästy leikkimään. Ovien ja seinien raapimista kuullaan paljon, kuten myös kaikenlaista huminaa ja töminää, sekä äkillisissä pelästyskohdissa kuuluu tuttuja kovia ääniä, jotta katsoja säikähtää varmasti. Kun tämän katsoo pimeässä teatterissa, jossa äänet ovat kovalla, niin kyllähän siinä useasti säpsähtää. Kotioloissa valot päällä tämä ei varmasti saisi samalla lailla otetta katsojasta. Elokuvan on ohjannut David F. Sandberg ja tämä perustuu hänen samannimiseen lyhytelokuvaan vuodelta 2013, jonka pikaisen Google-haun avulla huomasin, että olen nähnyt pari vuotta sitten. On muuten hyvä lyhäri, joka kannattaa käydä katsomassa ja sen löytää esimerkiksi YouTubesta. Siinä nähdään pääosassa tässä elokuvassa Estheriä näytellyt Lotta Losten. joka on ohjaaja Sandbergin vaimo. Lights Out on pitkänä elokuvana Sandbergin esikoisohjaus ja hän pitää jutun ihan hyvin kasassa. Hyvä lisä on, ettei tämä yritä aloittaa mitään sarjaa, joten loppuun on turha odottaa mitään extrasäikäyttelyä. Hyvä niin, sillä ei tämä turhaa jatkoa tarvitse.
Yhteenveto:Lights Out on ihan kiva kauhupätkä, joka voi jäädä kummittelemaan jälkikäteen, etenkin kun on menossa illalla nukkumaan. Diana on toimiva demonihahmo, jossa parasta on, ettei häntä näytetä kunnolla kuin vain pari kertaa vilaukselta. Silti jälkikäteen alkoi ihmetellä, millä logiikalla Diana pystyy tekemään joitain asioita. Elokuva keskittyy juuri oikeisiin asioihin, eikä pyri liiallisuuksiin. Se on hyvin yksinkertainen, nopeatempoinen ja onnistuu säikyttelemään useasti. Päähahmot eivät ole kovin muistettavia ja vähän liian perinteisiä kauhuelokuvalle. Kliseitä löytyy paljon, mutta miksi kauhugenreen pitäisikään luoda mitään uutta ja omaperäistä? Jos on kauhufani tai haluaa muuten vain käydä säikyttelemässä itseään alle puolentoistatunnin ajan, on tämä ihan kelpo elokuva siihen. Muuten tämän voi jättää väliin menettämättä mitään. Lyhytelokuvaa suosittelen, sillä sen näkee ilmaiseksi ja se vie aikaanne vain pari minuuttia.
Kirjoittanut: Joonatan, 15.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.in.com
Lights Out, 2016, Atomic Monster, Grey Matter Productions, New Line Cinema
