Arvostelu: Countdown (2019)

COUNTDOWN

Ohjaus: Justin Dec
Pääosissa: Elizabeth Lail, Jordan Calloway, Talitha Bateman, Tichina Arnold, P. J. Byrne, Peter Facinelli, Tom Segura, Dillon Lane ja Anne Winters
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 16

Countdown on Justin Decin ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva. Leffan työstäminen alkoi kunnolla viime vuonna ja kuvaukset lähtivät käyntiin tänä keväänä. Nyt filmi on saamassa ensi-iltansa Suomessa, enkä malttanut odottaa elokuvan näkemistä. Sain tietää koko leffasta vasta pari kuukautta sitten, kun sen traileri julkaistiin. Joka vuosi tuntuu ilmestyvän jokin kauhuelokuva, mikä on todella huono ja pöhkö ja siksi viihdyttävä, ja trailerinsa perusteella Countdown vaikutti juurikin siltä. Menin siis hyvillä mielin katsomaan elokuvaa sen lehdistönäytökseen ja myös poistuin hyvillä mielin, sillä leffa oli juuri sitä, mitä odotinkin: todella huono ja todella pöhkö.

Sairaanhoitaja Quinn lataa puhelimeensa Countdown-sovelluksen, mikä kertoo, milloin puhelimen käyttäjä kuolee. Sovelluksen mukaan Quinnilla on elinaikaa enää alle kolme päivää. Aluksi Quinn pitää koko hommaa pilana, mutta pian hän tajuaa, että jokin paha voima on hänen perässään...

Pääroolissa sairaanhoitaja Quinnina nähdään Elizabeth Lail, joka on tarpeeksi kelvollinen osassaan. Lail ei tee erityistä vaikutusta, mutta sopii oikein passelisti kauhukohtauksiin, joissa hänen täytyy esittää pelokasta. Hänen hahmonsa Quinn ei ole kiinnostava, vaikka hänelle yritetäänkin hieman kirjoittaa taustaa. Quinnin perheen asiat ovat kömpelösti toteutetut, eikä niistä jaksa välittää. Quinnin siskoa Jordania taas esittää mm. Annabelle: Creation -kauhuleffasta (2017) tuttu Talitha Bateman, joka on myös tarpeeksi hyvä osassaan. Hänen hahmonsa vasta tylsäksi jääkin.
     Elokuvassa nähdään myös Tichina Arnold ja Peter Facinelli Quinnin työkavereina sairaalalla, Jordan Calloway Countdown-sovelluksen mukaan parin päivän päästä kuolevana Mattina, sekä Anne Winters ja Dillon Lane pakollisena pariskuntana, jolla aluksi esitetään sovelluksen mahti. Kaikki näyttelijät tekevät aika pitkälti vain sen vähän, mitä heidän roolinsa vaativat, eikä yhtään sen enempää.

Kertomus siitä, että joku saa tietää tasan tarkkaan, milloin hän tulee kuolemaan, on erinomainen idea kauhuelokuvalle. Tällaista ideaa onkin käytetty esimerkiksi Ring -filmeissä (1998-2017), joissa hahmo katsoo videonauhan ja saa puhelinsoiton, missä kerrotaan, että hänellä on seitsemän päivää elinaikaa, ja Final Destinationeissa (2000-2011), joissa hahmoja jahtaa tietyssä järjestyksessä itse kuolema, samalla kun hahmot yrittävät muuttaa kohtaloaan. Kertomuksesta saisi aidosti piinaavan psykologisen kauhuteoksen, missä todella syvennyttäisiin siihen, mitä tällainen tieto tekee ihmiselle; kuinka se vaikuttaa hänen mieleensä ja voi jopa ajaa tämän psykoosiin, kun aika alkaa loppua. Onko tieto totta, vai pelkkä vitsi? Mutta Countdown onkin teineille tehty kauhuraina, mihin on pistetty kiinni pari miljoonaa dollaria, studion tietäessä, että leffalla voi tienata jopa muutamia kymmeniä miljoonia dollareita hyväuskoisten nuorten taskuista. Luuletteko, että tähän olisi oikeasti panostettu?

Countdown on typerä kauhuelokuva, mikä enemmänkin naurattaa kuin pelottaa. Jo ajatus siitä, että jokin pahuus alkaisi jahtaamaan ihmisiä puhelinsovelluksen avulla on hölmö ja katsoja pyörittelee silmiään jo heti alussa, kun sovellus esitellään tyylillä: "Hei kaverit, Apple Storeen ois niinku ilmestyny tällanen appi, mikä niinku kertoo, millon me kuollaan. Joo, sillä on jo monta miljoonaa latausta ja käyttäjäarviona kolme ja puoli tähtee. Ladatkaa tekin, vähänkö siistii." Huoh. Siitähän meno vain paranee. Tekijät ovat selvästi kokeneet, että katsojat tylsistyvät, jos leffassa ei ainakin joka toisessa kohtauksessa ole äkkisäikäytyksiä. Mihinkään muuhun kauhuun tämä ei tietenkään kykene, vaan elokuva viljelee pelkkiä äkillisiä böö-pelotteluja. Huvittavinta on, että yleensä niiden perään heitetään vielä yksi säikäytys, kun joku ilmestyy panikoivan hahmon taakse, ottaa tätä napakasti olkapäästä kiinni (kovan ääniefektin kera tietty) ja kysyy: "Oletko kunnossa?" Ja tätä tapahtuu usein. Säikyttelyt ovat vieläpä toteutettu todella kliseisin tavoin, joten jossain kohtaa niihin vain kyllästyy. Kova ääni voi säpsäyttää, muttei se vielä tee leffasta pelottavaa. Eikä se, kun hahmot tuijottavat kauhistuneina puhelimiensa näyttöjä.

Oli alusta alkaen selvää, ettei Countdown tulisi olemaan mikään syvällinen ja oikeasti taidokkaasti rakennettu teos, joten silloin filmin onnistumisen paras mahdollisuus olisi se, että se ymmärtäisi oman pöhköytensä ja syleilisi sitä. Kauhukomediana tämä voisi olla parhaimmillaan erittäin lystikäs teos, mutta pääasiassa Countdown ottaa itsensä liian vakavasti. Elokuva on täysin tosissaan ideoidensa kanssa, mutta sitten kuitenkin mukana on kaksi puhtaasti komediallista henkilöä: P. J. Byrnen esittämä nörtti-pappi ja Tom Seguran näyttelemä tekniikkaliikkeen myyjä. Hahmot ovat ehdottomasti parasta leffassa ja heidän kautta tuodaan esiin, kuinka hölmö filmi on kyseessä. Mutta kun leffa on muuten niin tosissaan kaikesta, hahmot eivät tunnu kuuluvan mukaan kokonaisuuteen - aivan kuin heidät olisi lisätty viime tipassa mukaan. Viime hetkellä sekaan on myös tungettu muka-painavaa #metoo-liikkeen viestiä.

Elokuvan on ohjannut Justin Dec, joka ei ollut tätä ennen ohjannut muuta kuin lyhytleffoja. Hän onkin siis juuri oikea tekijä studiolle, joka palkkaa kokemattomia ohjaajia, joiden kautta studio voi tienata miljoonia. Dec ei osaa rakentaa tunnelmaa lainkaan, vaan luottaa täysin äkkisäikäytyksiin - ja usein vielä todella kehnoihin ja naurettaviin sellaisiin. Lisäksi Decin käsikirjoitus on suoraan sanottuna surkea. Dialogi on usein kauhistuttavinta leffassa, minkä lisäksi Dec ei vaivaudu lainkaan syventymään Countdown-sovelluksen mytologiaan. Sentään filmi on kelvollisesti kuvattu ja tarpeeksi sujuvasti leikattu. Lavasteet ja maskeeraukset ovat oivalliset, eikä visuaalisissa tehosteissakaan ole erityisemmin kritisoitavaa. Ääniefektien kovat pamaukset ovat kuitenkin yhtä urpoja kikkoja kuin muissakin samanlaisissa kauhurainoissa. Musiikeista vastaa jopa kaksi säveltäjää, Danny Bensi ja Saunder Jurriaans, mutta eipä kumpikaan heistä saa mitään mielenkiintoista aikaiseksi.

Yhteenveto: Countdown on surkuhupaisa kauhuraina, mikä viihdyttää lähinnä huonoudellaan. Elokuva esittää pöhkön ideansa täysin tosissaan, eikä ymmärrä koko homman koomisuutta. Sitten taas mukana on pari täysin komediallista sivuhahmoa, jotka tuntuvat todella irrallisilta muuten vakavassa tekeleessä. Nämä sivuhahmot ovat parasta leffassa, sillä he sentään hoksaavat elokuvan huvittavuuden. Päähenkilöt ovat tylsiä, eikä katsoja jaksa välittää heidän kohtalostaan. Tarinasta voisi helposti saada piinaavan kauhukertomuksen, missä syvennyttäisiin siihen, mitä tieto vain tuntien päässä vaanivasta kuolemasta voi tehdä ihmismielelle, mutta ei tämä elokuva sellaista vaivaudu tekemään. Elokuva vain viljelee kovaäänisiä ja urpoja äkkisäikäytyksiä minkä kerkeää. Loppupäässä niihin on jo turtunut, eikä edes äänitehoste säpsäytä. Justin Decin ohjaus on kömpelöä ja käsikirjoitus pääasiassa huono. Jos Dec olisi hoksannut, kuinka älyvapaa elokuva on kyseessä, olisi hän voinut saada aikaiseksi mainion kauhukomedian. Tällaisenaan Countdown on kyllä naurettava, muttei tarkoituksella. Elokuvan kökköydestä voi löytää viihdearvoa kaveriporukalla katsottuna, mutta onhan tämä oikeasti todella huono.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Countdown, 2019, Boies / Schiller Film Group, Wringley Pictures

Arvostelu: Geostorm (2017)

GEOSTORM

Ohjaus: Dean Devlin
Pääosissa: Gerard Butler, Jim Sturgess, Abbie Cornish, Zazie Beetz, Alexandra Maria Lara, Robert Sheehan, Andy Garcia, Ed Harris, Eugenio Derbez, Talitha Bateman ja Daniel Wu
Genre: scifi, jännitys
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 12

Katastrofielokuvat eivät ole erityisen suosittuja tai arvostettuja teoksia. Vaikka esimerkiksi ohjaaja Roland Emmerich on onnistunut tekemään ison budjetin filmejä, kuten Independence Day - maailmojen sota (Independence Day - 1996), The Day After Tomorrow (2004) ja 2012 (2009), ovat katastrofileffat lähinnä suoraan televisioon tehtyjä, pienen luokan tekeleitä. Ei siis ole ihme, ettei parin vuoden takainen Geostormkaan ollut kovin suosittu elokuva. Sen suunnittelu alkoi jo 2010-luvun alussa ja se kuvattiin loppuvuodesta 2014, mutta kun testiyleisöt eivät pitäneetkään siitä, elokuvaan kirjoitettiin uusia kohtauksia ja sitä kuvattiin uudestaan eri ohjaajan kanssa. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo maaliskuussa 2016, mutta uusintakuvausten takia se ilmestyi vasta syksyllä 2017. Geostorm oli tuntuva floppi Yhdysvalloissa, mutta tuotti maailmanlaajuisesti tarpeeksi rahaa, jotta yhtiöt saivat budjetin takaisin. Ympäri maailman kriitikot haukkuivat filmin lyttyyn, minkä takia sitä ei näytetty lainkaan lehdistölle Suomessa. Niinpä en päässyt katsomaan sitä kun se ilmestyi, enkä kehnojen arvioiden takia halunnut maksaa leffalipusta. Päätin odottaa, että elokuva tulee vuokrattavaksi ja kun huomasin, että Geostorm on vihdoin saatavilla, päätin katsoa leffan heti.

Lähitulevaisuudessa maapallo on rajujen myrskyjen kourissa, jolloin avaruuteen rakennetaan säätä hallitseva Dutchboy-satelliittijärjestelmä. Dutchboyssa ilmenee kuitenkin jokin ongelma, mikä täytyy korjata, ennen kuin se tuhoaa koko planeetan massiivisella geomyrskyllä.

Gerard Butler näyttelee Geostormin päähenkilöä, Jake Lawsonia, joka suunnitteli Dutchboyn, eli hän on yksi maailman viisaimmista henkilöistä. Jos tämä ei kuulosta vakuuttavalta, niin ei ihme. Butler on totuttu näkemään toimintaelokuvissa, kuten 300 (2006) ja Olympos on valloitettu (Olympus Has Fallen - 2013), joten häntä on vaikea kuvitella nerokkaana tiedemiehenä. Silti äijämäinen Butler toimii päätähtenä ja hänestä löytyy selvästi enemmän karismaa kuin vastanäyttelijöistään, jolloin hän sopii osaansa ihan hyvin.
     Jim Sturgess taas esittää Jaken veljeä Maxia, joka työskentelee hallitukselle ja tottelee sääntöjä paljon enemmän kuin veljensä. Tämä tekee Maxista heti tylsemmän hahmon, mitä ei helpota yhtään se, ettei Sturgess ole kovin hyvä osassaan. Hahmo käy paikoitellen jopa rasittavaksi, jolloin ei voi muuta kuin ihmetellä, miksi vähän väliä näytetään Maxin elämää Maassa, kun voisi mieluummin viettää aikaa avaruudessa Jaken kanssa. Leffan budjetti varmaan loppui kesken, mutta siihen päästään vasta myöhemmin...
     Muita tärkeitä hahmoja filmissä ovat Maxin agenttityttöystävä Sarah (Abbie Cornish), joka on paljon kiinnostavampi hahmo kuin miehensä; Maxin hakkeriystävä Dana (Zazie Beetz), joka on myös kiinnostavampi kuin Max; Jaken nuori tytär Hannah (Talitha Bateman), joka toimii hieman myötähäpeällisenä kertojaäänenä, selittäessään isänsä urotöistä; Dutchboyn komentaja Ute Fassbinder (Alexandra Maria Lara), joka tuntuu uusintakuvauksiin lisätyltä hahmolta; ja hongkongilainen tutkija Cheng (Daniel Wu), joka tutkii kummallisia sääilmiöitä. Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös pienemmissä rooleissa Andy Garcia Yhdysvaltain presidenttinä, Ed Harris ulkoministerinä, Julia Denton Jaken ex-vaimona, sekä Robert Sheehan, Eugenio Derbez, Adepero Oduye ja Amr Waked Dutchboyn ongelmia etsivänä tiiminä. Hahmoja elokuvassa on ihan liikaa. Ennen kuin yhdenkään persoonaa on ehtinyt ymmärtää, seuraava henkilö jo esitellään. Kehnon testiyleisövastaanoton jälkeen filmin ongelmia ajateltiin korjata lisäämällä mukaan hahmoja, mutta se on vain lisännyt oman ongelmansa.

Geostorm ei todellakaan ole hyvä elokuva, sen tiesin jo ennen filmin katsomista. Leffan idea on erittäin hölmö, kuten on myös sen toteutuskin, joten riippuu ihan vain katsojasta, kuinka paljon siitä hölmöydestä voi nauttia. Itse toivoin viihtyväni elokuvan parissa ja toivoin näkeväni tyylikkäästi toteutettuja katastrofikohtauksia. Vaikka sellaiset tilanteet, missä pyörremyrskyt riehuvat kylissä tai hyökyaallot peittävät kaupunkeja, ovat tosielämässä kauheita tragedioita, leffassa ne voivat toimia mitä parhaimpana viihteenä. Eihän esimerkiksi 2012 ole kovin hyvä elokuva, mutta upeasti toteutettu katastrofikohtaus, jossa päähenkilöt yrittävät selvitä ympärillä tuhoutuvasta kaupungista, on niin tiivistunnelmainen, nokkela ja kekseliäs, että se kohtaus yksinään ansaitsee täyskympin. Toivoin, että Geostorm onnistuisi tarjoamaan jotain tällaista, mutta ei. Ainoa asia, missä Geostorm voisi loistaa, tuottaa pettymyksen. Katastrofihetkiä on todella vähän, eikä niissä ole saatu mitään tunnetta peliin. Ainoa jännittävä hetki on Hongkongissa tapahtuva tuhoutuminen. Se saa katsojan vielä ajattelemaan, että kyseessä voisi olla viihdyttävä tekele. Ja vaikka mukana onkin hauskoja hetkiä, kuten että jäätyneet linnut putoavat taivaalta ihmisten niskaan, ei elokuva loppujen lopuksi tarjoa sitä, mitä se lupailee.

Suurimmaksi osaksi leffa keskittyy nimittäin salaliittoteoriaan, että joku olisi sabotoinut Dutchboyta ja siihen etsitään syyllistä. Hahmoja on paljon ja heidän välilleen yritetään luoda suhteita, jotta katsojana välittäisi heistä, mutta näyttelijöiden kemiat eivät kohtaa, eikä heille kirjoitetut repliikit toimi, jolloin katsojana lähinnä toivoo, ettei geomyrskyä ehditä pysäyttää ajoissa. Jaken ja Maxin hankalasta velisuhteesta yritetään löytää jotain koskettavaa, mutta siinä epäonnistutaan pahasti. Toisaalta heidän videopuhelunsa tarjoavat yhden hauskimmista hetkistä, mitä olen pitkään aikaan nähnyt. Kyseessä on salakoodin purkaminen ja se on aivan mahtavalla tavalla typerää. Sellaisia hetkiä kun elokuvassa olisi enemmän, Geostormin viihdearvo nousisi huomattavasti. Niin ja niitä katastrofikohtauksiakin pitäisi olla paljon enemmän. Ei ole mikään ihme, ettei tästä elokuvasta ole pidetty. On erikoista, että tämä on edes saanut kunnon rahoituksen, sillä kuten jo sanoin, yleensä tällaiset leffat päätyvät suoraan televisioon.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Dean Devlin, joka toimi tätä ennen Roland Emmerichin katastrofileffojen tuottajana. Devlin on tuottanut mm. Independence Dayn ja sen jatko-osan Independence Day: Uuden uhkan (Independence Day: Resurgence - 2016), joten ei ole toisaalta ihme, että myös hänen esikoisohjauksensa on katastrofileffa. Devlin ei ole kuitenkaan löytänyt samaa magiaa kaikesta siitä tuhosta, minkä Emmerich luo filmeihinsä. On myös hieman epäselvää, kuinka paljon Devlin oikeasti ohjasi leffasta, sillä pitkät uusintakuvaukset ohjasi Danny Cannon. Devlinin ja Paul Guyotin työstämä käsikirjoitus ei todellakaan ole hyvä. Sen repliikit ovat usein kehnoja, minkä lisäksi leffa on todella ennalta-arvattava. Leikkaus on paikoitellen liian nopeatempoista, mutta kuvaus on sujuvaa. Valaisu-, puvustus- ja lavastustiimit ovat tehneet hyvää työtä, etenkin jälkimmäinen Dutchboyn lavasteiden kanssa. Äänimaailma on oivallinen, mutta Lorne Balfen säveltämät musiikit eivät jää mitenkään mieleen. Ja vihdoin päästään siihen, että Geostormin budjetti taisi loppua kesken. Avaruuskohtauksissa ja leffan alkupäässä tehosteet ovat ihan tyylikkäät. Harmillisesti mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä huonommiksi sen efektit muuttuvat. Useat kohdat, kuten NASA:n rakettien laukaisupaikat, suuri hyökyaalto, jäätyvä hiekkaranta ja riehuvat pyörremyrskyt näyttävät todella digitaalisilta. Videopelissä ne voisivat näyttää hyviltä, muttei elokuvassa. 2012:ssakin on paremmat efektit ja se leffa ilmestyi lähes kymmenen vuotta sitten.

Yhteenveto: Geostorm on kehno katastrofitekele, joka keskittyy kaikkeen muuhun kuin olennaiseen, eli niihin katastrofeihin. Leffassa on ihan liikaa hahmoja, heidän suhteensa eivät toimi, eivätkä heidän näyttelijänsä ole kummoisia. Gerard Butler on kummallinen valinta maailman fiksuimmaksi mieheksi, mutta hänen äijähenkensä sopii päärooliin ja hän hoitaa hommansa vastanäyttelijöitään paremmin. Dutchboyn ongelmien selvittäminen ei ole kovin mielenkiintoista, eikä leffa onnistu koskaan yllättämään. Filmin budjetti taisi loppua kesken, sillä katastrofikohtauksia on paljon toivottua vähemmän, eivätkä niiden tehosteet ole kummoiset. Katastrofihetket onnistuvat tuomaan pientä viihdearvoa muuten surkeaan leffaan, muttei elokuvaa silti voi kovin viihdyttäväksi kutsua. Ohjaaja Dean Devlin on selvästi seurannut katastrofinero Roland Emmerichin puuhia, muttei ole osannut kopioida niitä omaan filmiinsä. Geostormia on vaikea suositella kenellekään. Jos aivottomia katastrofileffoja ei tykkää katsoa, niin ei tästäkään voi tykätä. Elokuva ei kuitenkaan tarjoa tarpeeksi katastrofihetkiä, jotta tällaisia teoksia fanittavat voisivat olla tyytyväisiä. Kyseessä on siis aikamoinen (hehe) katastrofi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Geostorm, 2017, Warner Bros. Pictures, Electric Entertainment, RatPac-Dune Entertainment, Skydance Media, Stereo D, Twisted Media

Arvostelu: Annabelle: Creation (2017)

ANNABELLE: CREATION

Ohjaus: David F. Sandberg
Pääosissa: Talitha Bateman, Lulu Wilson, Stephanie Sigman, Anthony LaPaglia, Miranda Otto, Grace Fulton, Philippa Coulthard, Tayler Buck, Lou Lou Safran, Samara Lee, Mark Bramhall ja Joseph Bishara
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Kauhuelokuva Kirottu (The Conjuring - 2013) nousi ilmestyessään suurhitiksi, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Kirottu 2:n (The Conjuring 2 - 2016) lisäksi päätettiin tehdä lisäosaelokuva Annabelle (2014), joka oli myös menestys, joten sillekin päätettiin tehdä jatkoa. Kuvaukset alkoivat kesällä 2016 ja alkuvuodesta 2017 paljastettiin, että kyseessä onkin esiosatarina Annabellelle, eikä varsinainen jatko-osa. Annabelle: Creation sai ensi-iltansa kesällä 2017 Los Angelesin elokuvajuhlilla ja Suomeen se saapui pari kuukautta myöhemmin. Elokuva oli isompi hitti kuin edellinen Annabelle-leffa, minkä lisäksi se sai paljon paremmat arviot. Itse en kuitenkaan käynyt katsomassa filmiä, kun se ilmestyi viime vuonna. Olin siinä kohtaa nähnyt vain The Conjuringin, enkä erityisemmin välittänyt siitä, joten päätin jättää tämän leffan väliin. Kuitenkin kun kuulin kehuja Annabelle: Creationista, ajattelin, että voisin antaa elokuvasarjalle uuden mahdollisuuden, etenkin kun tänä vuonna ilmestyy uusi lisäosaleffa Nunna (The Nun - 2018). Alkuvuodesta katsoimmekin tyttöystäväni kanssa ensimmäisen Kirotun ja kun se olikin mielestäni paljon parempi kuin muistin, katsoimme lyhyen ajan sisällä myös Kirottu 2:n, sekä Annabellen ja Annabelle: Creationin.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Annabelle!

Mullinsin perhe ottaa kotiinsa ryhmän orpotyttöjä asumaan. Vähitellen tytöt alkavat huomata, että talossa tapahtuu outoja asioita, jotka vaikuttavat liittyvän Mullinsin perheen vuosia sitten kuolleeseen tyttäreen...

Elokuvan päähenkilöt ovat orpotytöt Janice (Talitha Bateman) ja Linda (Ouija: Origin of Evilissä, 2016, pelotellut Lulu Wilson). Linda on tytöistä nuorempi, kun taas Janice sairastaa poliota, minkä takia hän joutuu kulkemaan kävelykepin varassa. Tämä tuo lisäjännitystä kauhukohtauksiin, sillä Janice ei voi juosta pakoon mitään pelottavaa. Siinä missä Janice on utelias, Linda on säikympi. Tytöt ovat kuitenkin kuin siskot ja heidän välilleen on onnistuttu luomaan luja side, jolloin katsojana välittää heistä, eikä halua nähdä heille käyvän mitään pahaa. Sidettä myös vahvistaa se, että Bateman ja Wilson suoriutuvat erinomaisesti rooleistaan. Etenkin Bateman yllätti minut, sillä olen nähnyt hänet pääasiassa sivurooleissa, joten oli ilo huomata, että hän taitaa myös pääosan.
     Lindan ja Janicen lisäksi Mullinsin perheen luo muuttaa neljä muutakin orpotyttöä: Carol (Grace Fulton), Nancy (Philippa Coulthard), Kate (Tayler Buck) ja Tierney (Lou Lou Safran). He ovat hieman ilkeämpää sorttia, mutta pääasiassa he jäävät todella persoonattomiksi sivuhahmoiksi. Parissa kohtaa heidät nähdään kohtauksen tähtinä, mutta välillä jopa unohtaa, että tyttöjä oli enemmän kuin Janice ja Linda. Tyttöjen mukana muuttaa heitä valvova sisar Charlotte (Stephanie Sigman), joka ei hahmona ole mitä kiinnostavin. Sigman tekee kuitenkin tarpeeksi hyvää työtä, jotta hänestäkin välittää.
     Elokuvassa nähdään myös Anthony LaPaglia ja Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) tuttu Miranda "Éowyn" Otto Samuel ja Esther Mullinsina, Samara Lee heidän Bee-tyttärenään, sekä Mark Bramhall isä Masseynä.

Annabelle: Creation on esiosatarina elokuvalle, joka on lisäosatarina sarjan pääelokuvalle. Kun tutkii elokuvahistoriaa, niin voi heti sanoa, ettei lisäosan esiosa voi mitenkään olla hyvä leffa, etenkään kauhun puolella. Eihän? Vastoin kaikkia odotuksia, Annabelle: Creation on se poikkeus joka vahvistaa säännön. Kyseessä ei ole vain ensimmäistä Annabelleä parempi leffa, vaan jopa mainiota Kirottu 2:a parempi ja ennen kaikkea pelottavampi teos, eikä tämä edes sisällä ylikarmivaa demoninunnaa! Vai sisältääkö sittenkin...? Kauhutunnelmaa luodaan läpi leffan upeasti ja lähes koko elokuvan ajan henki on saatu mahdollisimman painostavaksi ja piinaavaksi. On mahtavaa, miten filmi käyttää aikaa luodakseen oikeaa tunnelmaa. Mullinsin perheen talo on tietty epätavallisen massiivinen, mikä tarjoaa paljon mahdollisuuksia erilaisille pelotteluille. Nykykauhuleffoista tuttuja äkkisäikäytyksiä on kyllä luvassa, mutta ne ovat paremmin suunniteltuja kuin yleensä, jolloin ne eivät vain saa hetkeksi pelästymään ja kirkaisemaan, kunnes tilanne onkin jo ohi ja yö muuttuu päiväksi. Yöt ovat pitkiä ja katsojana saa jännittää kaiken aikaa, mitä seuraavaksi tapahtuu. On myös onni, etteivät päivät ole välttämättä yhtään sen helpompia, jolloin tunnelma ei katkeile kuten ensimmäisessä Annabellessä.

Elokuvalla on kestoa lähes kaksi tuntia ja ennen sen näkemistä pelkäsin lähinnä, että Kirottu-filmien tavoin tämäkin olisi liian pitkä leffa. Tämän kohdalla kesto ei ole kuitenkaan koskaan ongelma, vaan Annabelle: Creation onnistuu koukuttamaan niin taidokkaasti, että ennen kuin huomaakaan, se on jo päättynyt ja valot voi pistää päälle. Loppuhuipennuksesta on osattu tehdä maltillisella tavalla massiivinen ja tarpeeksi monipuolinen, ettei se käy tylsäksi, vaikka se kestääkin yllättävän pitkään. Karmivuuksia on tiedossa ihan loppuun asti, mikä on hienoa, sillä Kirottu 2:ssa ne tuntuivat loppuvan kesken jo ennen finaalia. Kuitenkin, vaikka kauhuhenki ei päästä otteestaan, eikä leffa tunnu liian pitkältä, löytyy siitä silti ongelmia. Koska kyseessä on lisäosan esiosa, täytyy Annabelle: Creationin jossain kohtaa lopettaa olemasta oma itsenäinen teoksensa ja alkaa esittämään, kuinka tapahtumat johtavat siihen, mitä Annabellessä nähdään. Ja vaikka on hauskaa, että demoninunna huomioidaan elokuvassa, on se hieman väkisin tungettu mukaan, aivan kuin olisi haluttu mainostaa, että tällainen filmi on sitten seuraavaksi tiedossa...

Leffan on ohjannut David F. Sandberg, joka valittiin projektiin hänen työstämänsä kauhuleffa Lights Outin (2016) ansiosta. Lights Out oli jo tavallista laadukkaampi nykykauhuelokuva, joten on hienoa nähdä, ettei se ollut vain yksi onnistuminen, vaan että Sandberg oikeasti tietää, mitä tekee. Sandberg osaa luoda tunnelmaa todella mainiosti ja vaikka hän lainailee paljon vanhoista kauhurainoista, tekee hän sen taidokkaasti kuten Kirottu-sarjan aloittanut James Wan. Käsikirjoittaja Gary Dauberman on tehnyt todella oivallista työtä tarinan ja repliikkien kanssa. Hän on saanut työstettyä pitkästä selityskohtauksestakin kiehtovan. Erittäin mainion käsikirjoituksen ja ohjauksen lisäksi kauhuhenkeä on luotu myös osaavan kuvaus- ja jälkityötiimin kanssa. Annabelle: Creation on erinomaisesti kuvattu filmi, minkä lisäksi se on leikattukin hyvin. Mullinsin perheen talon lavasteet ovat loistokkaasti toteutetut. Puvustajat ovat tehneet kelpo työtä tuodessaan esille 1950-luvun ajan henkeä. Myös Annabelle-nuken rakentaneet ovat onnistuneet ja jälleen näyttäisi siltä, että mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä karmivammaksi nukke muuttuu. On myös mahtavaa, että Annabelle-nukkea oikeasti näytetäänkin, eikä se jää täysin muiden juttujen varjoon, kuten edellisessä elokuvassaan. Leffan lopussa nähdään muuten myös kopio todellisesta Annabelle-nukesta! Äänimaailma on tärkeä osa kauhuelokuvissa ja tässä se on toteutettu erinomaisesti. Karmivia ääniä säestävät hienosti Benjamin Wallfischin säveltämät musiikit. Vaikka Wallfisch korvasi edelliset Kirottu-sarjan osat säveltäneen Joseph Bisharan, on Bishara tässäkin Annabellessä mukana demonina, joka on maskeerattu kauhistuttavasti.

Yhteenveto: Annabelle: Creation mullistaa elokuvahistoriaa ja osoittaa, että myös kauhuleffan lisäosan esiosasta voi saada aikaiseksi erittäin mainion teoksen. Elokuvan tunnelma on erinomaisesti luotu ja se pitää tiukasti otteessaan alusta loppuun asti, vaikka loppu yrittääkin hieman liian väkisin yhdistää tarinaa muuhun Kirottu-elokuvauniversumiin. Vaikka mukana on äkkisäikäytyksiä, ovat ne paljon laadukkaammin toteutettuja kuin nykykauhupätkissä yleensä ja leffa saa aidosti jännittämään. Tätä auttaa se, että päähenkilöt ovat onnistuneesti kirjoitetut ja hyvin näytellyt. Talitha Bateman ja Lulu Wilson tekevät niin oivaa työtä päärooleissa, ettei edes haittaa, miten yksiulotteisiksi muut hahmot on kirjoitettu. Karmivuutta lisää myös upea tekninen toteutus ja ohjaaja Sandbergin ymmärrys siitä, mikä on oikeasti pelottavaa. Suosittelenkin Annabelle: Creationia erittäin lämpimästi kauhun ystäville. Koska kyseessä on lisäosan esiosa, voi sen helposti katsoa omana teoksenaan ilman, että sarjan aiempia osia on edes nähnyt. Kaverien kanssa vietettävään kauhuiltaan filmi sopii täydellisesti. Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Annabelle: Creation, 2017, New Line Cinema, RatPac-Dune Entertainment, The Safran Company, Atomic Monster