Näyttelijät: Kevin Hart, Mason Gooding, Marcello Hernández, Kam Patterson, Ben Marshall, Zach Cherry, Teyana Taylor, Michael Mando, Kevin Dunn, Anna Garcia, Elysée Sanvillé, Geena Quintos, Megan Suri ja Andy Garcia
Genre: komedia, rikos
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 16
72 Hours on Kevin Hartin tähdittämä uusi komediaelokuva. John Hurwitz ja Hayden Schlossberg keksivät leffan idean ja työstivät ideansa pohjalta käsikirjoituksen. Kaksikko esitteli tekstiään Sonylle, joka tarttui projektiin ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025. Nyt 72 Hours on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse kiinnostuin leffasta sen hölmön premissin takia. Katsoinkin 72 Hoursin heti elokuvan julkaisupäivänä.
Kun vodkafirman mainoskampanjasta vastaava nelikymppinen Joe liitetään vahingossa osaksi polttariporukan ryhmäkeskustelua, Joe päättää osallistua juhlintaan tuntemattomien nuorten kanssa.
Kevin Hart näyttelee Joeta, joka työskentelee vodkafirma Unlimitedin mainosten parissa ja toivoo saavansa ylennyksen firman luovaksi johtajaksi. Nelikymppistä Joeta pidetään kuitenkin turhan vanhana hommaan ja kun hänen ideansa jättävät nuoret yleisöt kerta toisensa perään kylmäksi, Joeta uhataan potkuilla, jos hän ei keksi tapaa innostaa z-sukupolvea. Inspiraatio syntyy omituisesta paikasta, kun Joe eräänä päivänä lisätään vahingossa nuoren polttariporukan ryhmäkeskusteluun ja mies tajuaa, että hän voisi hyödyntää porukkaa Unlimitedin salamainoksena. Yleensä varsin hauska Hart jää hieman vaisuksi keski-iän kriisiä potevana Joena ja huomattavasti paremmassa vedossa on nuorta polttariporukkaa esittävät Mason Gooding, Marcello Hernández, Ben Marshall ja Kam Patterson. Goodingin näyttelemä tuleva sulhanen Mason on nelikon tylsin tyyppi, mutta etenkin Marshallin esittämä exänsä perään haikaileva Hunter ja Pattersonin näyttelemä idiootti Freshman tarjoavat leffan harvoja nauruja.
Elokuvassa nähdään myös Teyana Taylor Joen tyttöystävänä Jeninä, Kevin Dunn Joen pomona Terrynä, Zach Cherry Joen työkaverina Barryna, sekä Michael Mando rikollispomo Jazena. Lisäksi Andy Garcia käy nappaamassa kenties uransa helpoimmat rahat Jazen isänä. Sivunäyttelijät ajavat asiansa, joskin Better Call Saul -sarjassa (2015-2022) vakuuttanut Mando ei onnistu sovittamaan geneeristä meksikolaisroistohahmoaan humoristisempaan asetelmaan. On myös sääli, että viimevuotisesta One Battle After Anotherista (2025) Oscar-ehdokkuuden saanut ja Golden Globe -palkinnon voittanut Taylor jätetään täysin tyhjän päälle sinä "nalkuttavana naisena", joka uhkaa häipyä, jos päähenkilömies ei saa elämäänsä kuntoon.
72 Hoursin premissi keski-ikäisestä miehestä, joka päättää osallistua tuntemattoman nuorisoporukan polttareihin, on dorka, mutta siitä löytyisi ainekset hauskaan komediaan... jos liikenteessä olisi ollut vahvempi tekijätiimi. Nyt koko homma jää harmillisen vaisuksi. Elokuva ei joko yritä hauskuuttaa tai sitten yhtäkkiä se yrittää aivan liiankin paljon olla mukamas todella hersyvän hulvaton. Elokuva rakentuu muutaman sketsimäisen kohtauksen varaan, joista parasta antia on aidosti hupaisa väärinkäsitys parin poliisin kanssa. Mutta sitten taas tarinallisena käännekohtana toimiva sekoilu luksusveneellä äityy lähinnä vaivaannuttavaksi koheltamiseksi. Kohtaukset myös rakennetaan yksittäisen vitsin varaan ja jos et esimerkiksi miellä valaiden jättipeniksiä hauskaksi heti, voi olla erittäin kiusallista kuunnella sitä samaa penisläppää useamman minuutin putkeen.
Jos komediaosasto toimisi paremmin, elokuva saisi helpommin anteeksi muuten aika lattean käsikirjoituksen. Polttariviikonloppu on toki täynnä jos jonkinmoista kommellusta, eikä aikaakaan, kun mukana on niin virkavaltaa kuin rikollisiakin. Katsojan on jo varhaisessa vaiheessa helppo arvata, mitä leffassa tulee tapahtumaan ja valitettavasti niitä kaikista selvimpiä latuja kulkeva elokuva ei edes yritä heittää sekaan mitään yllättävää tai kaavasta poikkeavaa. Kelvolliset päähenkilöt auttavat pitkään ja heidän erilaiset pohdintansa ikääntymisestä tuovat hieman syvyyttä kaiken sekoilun keskelle. Elokuvan loppuhuipennus on kuitenkin totaali antikliimaksi ja kun leffa vielä ryhtyy viimeisellä minuutillaan vihjailemaan jatko-osasta, naurujen sijaan kotisohvalta kuuluu todennäköisemmin turhautuneita ähkäisyjä.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Tim Story, joka on aiemmin tehnyt Hartin kanssa toimintakomedian Ride Along (2014). 72 Hoursissa Storyn työ jää kuitenkin hieman puolitiehen, mihin vaikuttaa lopulta aika monenkin kirjoittajan työstämä teksti täynnä väsyneitä vitsejä. Sentään 72 Hours on kelvollisesti kuvattu, lavasteet näyttävät hyviltä ja puvustuskin on oivallista. Tietokonetehosteista paistaa läpi digitaalisuus ja äänimaailma toisinaan vain lisää koheltamisen tuntua. Christopher Lennertzin säveltämistä musiikeista ei jää mitään mieleen, kun suuren osan ajasta leffassa soi jokin yökerhojen tanssijumputushitti.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
72 Hours, Yhdysvallat, 2026, Counterbalance Entertainment, Davis Entertainment, Hartbeat Productions, The Story Company
Näyttelijät: Billy Bob Thornton, Ali Larter, Jacob Lofland, Michelle Randolph, Paulina Chavez, Kayla Wallace, Demi Moore, Colm Feore, James Jordan, Sam Elliott, Andy Garcia, K.C. Clyde, Guy Burnet, Miriam Silverman, Stefania Spampinato, Bobbi Salvör Menuez, Mackenzie Astin ja Wolé Parks
Genre: draama
Jaksomäärä: 10
Jakson kesto: 47 minuuttia - 1 tunti 12 minuuttia - Yhteiskesto: noin 9 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 16
Taylor Sheridanin ja Christian Wallacen luoma televisiosarja Landmannousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä marraskuussa 2024, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025 ja nyt Landmanin toinen tuotantokausi on julkaistu (Suomessa SkyShowtimen kautta). Itse pidin sarjan avauskaudesta ja olenkin positiivisin mielin odotellut sarjan jatkumista. Kun Landmanin toisesta kaudesta oli enää muutama jakso julkaisematta, ryhdyin vihdoin katsomaan sitä.
Montyn kuoleman myötä Tommy nousee M-Tex -öljy-yhtiön uudeksi toimitusjohtajaksi. Firman johtaminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin helppoa, etenkin kun Tommy saa tietää Montyn olleen pahoissa veloissa.
Billy Bob Thornton palaa rooliinsa Tommy Norrisiksi, joka on siirtynyt pelkän maamiehen tehtävistä M-Tex -öljy-yhtiön uudeksi toimitusjohtajaksi, edeltäjä Monty Millerin (Jon Hamm) kuoltua äkillisesti avauskauden lopussa. Tommy yrittääkin pitää firmaa kasassa, mitä ei auta yhtään hänen kotielämänsä haasteet, jotka syntyvät yleensä hänen rasittavasta ex-vaimostaan Angelasta (Ali Larter). Samalla kun Angela hyysää parin tytärtä Ainsleyta (Michelle Randolph), heidän poikansa Cooper (Jacob Lofland) on lähtenyt omiin öljybisneksiin ja pitää omaa kotiarkeaan rakkaan Arianansa (Paulina Chavez) ja tämän pienen lapsen kanssa. Thornton on edelleen loistovedossa roolissa ja tarjoaa hyvää huumoria happamalla naamallakin, kun elämä ei meinaa lopettaa Tommyn ahterin potkimista. Larter heittäytyy täysillä Angelaksi, josta ei oikein vieläkään osaa sanoa, onko hahmo hauska vai raivostuttava. Randolph on oiva pilalle hemmoteltuna tyttärenä, Lofland toimii öljybisnekseen paremmin jyvälle pääsevänä poikana ja Chavez on yhä mainio tämän rakkaana.
Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Demi Moore Montyn vaimona Camina, Colm Feore lakimies Nathanina, Kayla Wallace asianajaja Rebeccana ja James Jordan Tommylle uskollisena Dalena, minkä lisäksi ykköskaudella vain piipahtanut Andy Garcia on tällä kaudella isommassa roolissa kartellipomo Danny Morrellina. Uutena tulokkaana kaudella esitellään Tommyn vanha isä T.L., jota esittää aina karismaattinen Sam Elliott.
Landmanin toinen tuotantokausi ei ole ihan yhtä hyvä kuin avauskausi, mutta sarja jatkaa silti pääasiassa oivallista rataansa. Meno on periaatteessa samaa kuin edelliskaudella, vaikka Tommy onkin nyt enemmän osallisena isoissa bisneksissä suurkaupungeissa. Miehellä on entistä enemmän rautoja tulessa ja erilaisia ongelmia tuntuu puskevan esiin ovista ja ikkunoista. Kun puhelin soi, siihen ei haluaisi vastata, sillä asia ei ole juuri koskaan mitään positiivista. Milloin on tapahtunut onnettomuus, milloin ovat rahat loppuneet ja milloin Angela soittaa saatuaan taas jonkin erikoisen päähänpiston, mikä tarvitsee Tommyn kukkaronnyörien höllentämistä.
Kauden kymmeneen jaksoon mahtuu taas monenmoista tapahtumaa, jotka vaihtelevat reippaasti kiinnostavuustasossaan ja mielestäni tälle kaudelle mahtuu enemmän tyhjänpäiväisempää täytettä ja saman toistoa. Parhaimmillaan, kuten kolmosjakson stressaavan myrkyllisen kaasuvuodon aikana, sarja on edelleen väkevä. Draama on toimivaa, mutta vielä parempaa on sarjan vekkuli huumorintaju. Sitten taas heikoimmillaan sarja on yrittäessään olla ajan hermoilla, kun Ainsley tapaa huutosakkileirillä muunsukupuolisen Paigynin (Bobbi Salvör Menuez), eivätkä kultalusikka suussa syntynyt, rahaa, koruja ja rusketusta rakastava Ainsley ja yhteiskunnallisiin epäkohtiin tuohtunut ja pronomineja esittelyn aikana kyselevä vegaani-Paigyn tietenkään tule toimeen. Tämä osio tuntuu siltä kuin sarja yrittäisi laajentaa yleisöään, mutta samalla suututtamatta korkeita katsojalukuja tarjoavia konservatiiveja Texasissa, missä Landman on nähtävästi megahitti. Etenkin kuvion ratkaisu kauden lopussa tuntuu jopa kiusallisen lapselliselta.
Stephen Kay on tällä kaudella ohjannut kaikki jaksot, Sheridanin toimiessa jälleen ainoana käsikirjoittajana. Kaksikon työ on pääasiassa toimivaa, vaikka Sheridanin tekstit kaipaisivatkin toisinaan tiivistämistä tai kenties jotakuta toista tuomaan hieman erilaista näkökulmaa esimerkiksi naishahmojen puolelle. Teknisesti Landman pysyy mainiona. Kakkoskausi on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraajat peittävät hahmoja ties mihin sotkuun työmaalla. Äänimaailma on kanssa pätevästi rakennettu ja Andrew Lockingtonin säveltämä musiikki tunnelmoi taustalla kivasti.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.2.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Landman, Yhdysvallat, 2025-, MTV Entertainment Studios, 101 Studios, Bosque Ranch Productions, Imperative Entertainment, Texas Monthly, Paramount Television Studios
Ohjaus: Dean Devlin Pääosissa: Gerard Butler, Jim Sturgess, Abbie Cornish, Zazie Beetz, Alexandra Maria Lara, Robert Sheehan, Andy Garcia, Ed Harris, Eugenio Derbez, Talitha Bateman ja Daniel Wu Genre: scifi, jännitys Kesto: 1 tunti 49 minuuttia Ikäraja: 12
Katastrofielokuvat eivät ole erityisen suosittuja tai arvostettuja teoksia. Vaikka esimerkiksi ohjaaja Roland Emmerich on onnistunut tekemään ison budjetin filmejä, kutenIndependence Day - maailmojen sota (Independence Day - 1996), The Day After Tomorrow (2004) ja 2012 (2009), ovat katastrofileffat lähinnä suoraan televisioon tehtyjä, pienen luokan tekeleitä. Ei siis ole ihme, ettei parin vuoden takainen Geostormkaan ollut kovin suosittu elokuva. Sen suunnittelu alkoi jo 2010-luvun alussa ja se kuvattiin loppuvuodesta 2014, mutta kun testiyleisöt eivät pitäneetkään siitä, elokuvaan kirjoitettiin uusia kohtauksia ja sitä kuvattiin uudestaan eri ohjaajan kanssa. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo maaliskuussa 2016, mutta uusintakuvausten takia se ilmestyi vasta syksyllä 2017. Geostorm oli tuntuva floppi Yhdysvalloissa, mutta tuotti maailmanlaajuisesti tarpeeksi rahaa, jotta yhtiöt saivat budjetin takaisin. Ympäri maailman kriitikot haukkuivat filmin lyttyyn, minkä takia sitä ei näytetty lainkaan lehdistölle Suomessa. Niinpä en päässyt katsomaan sitä kun se ilmestyi, enkä kehnojen arvioiden takia halunnut maksaa leffalipusta. Päätin odottaa, että elokuva tulee vuokrattavaksi ja kun huomasin, että Geostorm on vihdoin saatavilla, päätin katsoa leffan heti.
Lähitulevaisuudessa maapallo on rajujen myrskyjen kourissa, jolloin avaruuteen rakennetaan säätä hallitseva Dutchboy-satelliittijärjestelmä. Dutchboyssa ilmenee kuitenkin jokin ongelma, mikä täytyy korjata, ennen kuin se tuhoaa koko planeetan massiivisella geomyrskyllä. Gerard Butler näyttelee Geostormin päähenkilöä, Jake Lawsonia, joka suunnitteli Dutchboyn, eli hän on yksi maailman viisaimmista henkilöistä. Jos tämä ei kuulosta vakuuttavalta, niin ei ihme. Butler on totuttu näkemään toimintaelokuvissa, kuten 300(2006) ja Olympos on valloitettu (Olympus Has Fallen - 2013), joten häntä on vaikea kuvitella nerokkaana tiedemiehenä. Silti äijämäinen Butler toimii päätähtenä ja hänestä löytyy selvästi enemmän karismaa kuin vastanäyttelijöistään, jolloin hän sopii osaansa ihan hyvin. Jim Sturgess taas esittää Jaken veljeä Maxia, joka työskentelee hallitukselle ja tottelee sääntöjä paljon enemmän kuin veljensä. Tämä tekee Maxista heti tylsemmän hahmon, mitä ei helpota yhtään se, ettei Sturgess ole kovin hyvä osassaan. Hahmo käy paikoitellen jopa rasittavaksi, jolloin ei voi muuta kuin ihmetellä, miksi vähän väliä näytetään Maxin elämää Maassa, kun voisi mieluummin viettää aikaa avaruudessa Jaken kanssa. Leffan budjetti varmaan loppui kesken, mutta siihen päästään vasta myöhemmin... Muita tärkeitä hahmoja filmissä ovat Maxin agenttityttöystävä Sarah (Abbie Cornish), joka on paljon kiinnostavampi hahmo kuin miehensä; Maxin hakkeriystävä Dana (Zazie Beetz), joka on myös kiinnostavampi kuin Max; Jaken nuori tytär Hannah (Talitha Bateman), joka toimii hieman myötähäpeällisenä kertojaäänenä, selittäessään isänsä urotöistä; Dutchboyn komentaja Ute Fassbinder (Alexandra Maria Lara), joka tuntuu uusintakuvauksiin lisätyltä hahmolta; ja hongkongilainen tutkija Cheng (Daniel Wu), joka tutkii kummallisia sääilmiöitä. Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös pienemmissä rooleissa Andy Garcia Yhdysvaltain presidenttinä, Ed Harris ulkoministerinä, Julia Denton Jaken ex-vaimona, sekä Robert Sheehan, Eugenio Derbez, Adepero Oduye ja Amr Waked Dutchboyn ongelmia etsivänä tiiminä. Hahmoja elokuvassa on ihan liikaa. Ennen kuin yhdenkään persoonaa on ehtinyt ymmärtää, seuraava henkilö jo esitellään. Kehnon testiyleisövastaanoton jälkeen filmin ongelmia ajateltiin korjata lisäämällä mukaan hahmoja, mutta se on vain lisännyt oman ongelmansa.
Geostorm ei todellakaan ole hyvä elokuva, sen tiesin jo ennen filmin katsomista. Leffan idea on erittäin hölmö, kuten on myös sen toteutuskin, joten riippuu ihan vain katsojasta, kuinka paljon siitä hölmöydestä voi nauttia. Itse toivoin viihtyväni elokuvan parissa ja toivoin näkeväni tyylikkäästi toteutettuja katastrofikohtauksia. Vaikka sellaiset tilanteet, missä pyörremyrskyt riehuvat kylissä tai hyökyaallot peittävät kaupunkeja, ovat tosielämässä kauheita tragedioita, leffassa ne voivat toimia mitä parhaimpana viihteenä. Eihän esimerkiksi 2012 ole kovin hyvä elokuva, mutta upeasti toteutettu katastrofikohtaus, jossa päähenkilöt yrittävät selvitä ympärillä tuhoutuvasta kaupungista, on niin tiivistunnelmainen, nokkela ja kekseliäs, että se kohtaus yksinään ansaitsee täyskympin. Toivoin, että Geostorm onnistuisi tarjoamaan jotain tällaista, mutta ei. Ainoa asia, missä Geostorm voisi loistaa, tuottaa pettymyksen. Katastrofihetkiä on todella vähän, eikä niissä ole saatu mitään tunnetta peliin. Ainoa jännittävä hetki on Hongkongissa tapahtuva tuhoutuminen. Se saa katsojan vielä ajattelemaan, että kyseessä voisi olla viihdyttävä tekele. Ja vaikka mukana onkin hauskoja hetkiä, kuten että jäätyneet linnut putoavat taivaalta ihmisten niskaan, ei elokuva loppujen lopuksi tarjoa sitä, mitä se lupailee.
Suurimmaksi osaksi leffa keskittyy nimittäin salaliittoteoriaan, että joku olisi sabotoinut Dutchboyta ja siihen etsitään syyllistä. Hahmoja on paljon ja heidän välilleen yritetään luoda suhteita, jotta katsojana välittäisi heistä, mutta näyttelijöiden kemiat eivät kohtaa, eikä heille kirjoitetut repliikit toimi, jolloin katsojana lähinnä toivoo, ettei geomyrskyä ehditä pysäyttää ajoissa. Jaken ja Maxin hankalasta velisuhteesta yritetään löytää jotain koskettavaa, mutta siinä epäonnistutaan pahasti. Toisaalta heidän videopuhelunsa tarjoavat yhden hauskimmista hetkistä, mitä olen pitkään aikaan nähnyt. Kyseessä on salakoodin purkaminen ja se on aivan mahtavalla tavalla typerää. Sellaisia hetkiä kun elokuvassa olisi enemmän, Geostormin viihdearvo nousisi huomattavasti. Niin ja niitä katastrofikohtauksiakin pitäisi olla paljon enemmän. Ei ole mikään ihme, ettei tästä elokuvasta ole pidetty. On erikoista, että tämä on edes saanut kunnon rahoituksen, sillä kuten jo sanoin, yleensä tällaiset leffat päätyvät suoraan televisioon.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Dean Devlin, joka toimi tätä ennen Roland Emmerichin katastrofileffojen tuottajana. Devlin on tuottanut mm. Independence Dayn ja sen jatko-osan Independence Day: Uuden uhkan (Independence Day: Resurgence - 2016), joten ei ole toisaalta ihme, että myös hänen esikoisohjauksensa on katastrofileffa. Devlin ei ole kuitenkaan löytänyt samaa magiaa kaikesta siitä tuhosta, minkä Emmerich luo filmeihinsä. On myös hieman epäselvää, kuinka paljon Devlin oikeasti ohjasi leffasta, sillä pitkät uusintakuvaukset ohjasi Danny Cannon. Devlinin ja Paul Guyotin työstämä käsikirjoitus ei todellakaan ole hyvä. Sen repliikit ovat usein kehnoja, minkä lisäksi leffa on todella ennalta-arvattava. Leikkaus on paikoitellen liian nopeatempoista, mutta kuvaus on sujuvaa. Valaisu-, puvustus- ja lavastustiimit ovat tehneet hyvää työtä, etenkin jälkimmäinen Dutchboyn lavasteiden kanssa. Äänimaailma on oivallinen, mutta Lorne Balfen säveltämät musiikit eivät jää mitenkään mieleen. Ja vihdoin päästään siihen, että Geostormin budjetti taisi loppua kesken. Avaruuskohtauksissa ja leffan alkupäässä tehosteet ovat ihan tyylikkäät. Harmillisesti mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä huonommiksi sen efektit muuttuvat. Useat kohdat, kuten NASA:n rakettien laukaisupaikat, suuri hyökyaalto, jäätyvä hiekkaranta ja riehuvat pyörremyrskyt näyttävät todella digitaalisilta. Videopelissä ne voisivat näyttää hyviltä, muttei elokuvassa. 2012:ssakin on paremmat efektit ja se leffa ilmestyi lähes kymmenen vuotta sitten.
Yhteenveto:Geostorm on kehno katastrofitekele, joka keskittyy kaikkeen muuhun kuin olennaiseen, eli niihin katastrofeihin. Leffassa on ihan liikaa hahmoja, heidän suhteensa eivät toimi, eivätkä heidän näyttelijänsä ole kummoisia. Gerard Butler on kummallinen valinta maailman fiksuimmaksi mieheksi, mutta hänen äijähenkensä sopii päärooliin ja hän hoitaa hommansa vastanäyttelijöitään paremmin. Dutchboyn ongelmien selvittäminen ei ole kovin mielenkiintoista, eikä leffa onnistu koskaan yllättämään. Filmin budjetti taisi loppua kesken, sillä katastrofikohtauksia on paljon toivottua vähemmän, eivätkä niiden tehosteet ole kummoiset. Katastrofihetket onnistuvat tuomaan pientä viihdearvoa muuten surkeaan leffaan, muttei elokuvaa silti voi kovin viihdyttäväksi kutsua. Ohjaaja Dean Devlin on selvästi seurannut katastrofinero Roland Emmerichin puuhia, muttei ole osannut kopioida niitä omaan filmiinsä. Geostormia on vaikea suositella kenellekään. Jos aivottomia katastrofileffoja ei tykkää katsoa, niin ei tästäkään voi tykätä. Elokuva ei kuitenkaan tarjoa tarpeeksi katastrofihetkiä, jotta tällaisia teoksia fanittavat voisivat olla tyytyväisiä. Kyseessä on siis aikamoinen (hehe) katastrofi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Geostorm, 2017, Warner Bros. Pictures, Electric Entertainment, RatPac-Dune Entertainment, Skydance Media, Stereo D, Twisted Media
Ohjaus: Steven Soderbergh Pääosissa: George Clooney, Brad Pitt, Matt Damon, Al Pacino, Don Cheadle, Casey Affleck, Bernie Mac, Scott Caan, Eddie Jemison, Shaobo Qin, Carl Reiner, Andy García, Ellen Barkin, David Paymer, Elliott Gould, Eddie Izzard, Bob Einstein ja Vincent Cassel Genre: rikos, komedia Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia Ikäraja: 7
Vuoden 1960 rikoselokuvan Kovat kaverit (Ocean's 11) uudelleenfilmatisointi Ocean's Eleven - korkeat panokset (Ocean's Eleven - 2001) oli kehuttu menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Ocean's Twelve (2004) ei kuitenkaan ollut kovin kehuttu, mutta se menestyi tarpeeksi, jotta tekijät saivat tehdä kolmannenkin osan. Kuvaukset alkoivat loppukesästä 2006 ja lopulta Ocean's Thirteen sai ensi-iltansa kesällä 2007. Vaikkei elokuva tienannut yhtä paljon kuin edelliset osat, se oli menestys ja kriitikot kehuivat sitä Ocean's Twelveä paremmaksi leffaksi. Itse tutustuin elokuvasarjaan kesällä 2015, kun katsoin Ocean's Eleven - korkeat panokset kaverini kanssa keskellä yötä. Luultavasti suuren väsymyksen vuoksi en pitänyt leffasta, enkä katsonut sen jatko-osia. Kuitenkin kun ilmoitettiin, että leffa saa lisäosan Ocean's 8 (2018), ajattelin, että voisin antaa sarjalle uuden mahdollisuuden. Ja kun Ocean's 8 oli vihdoin ilmestynyt vuokrattavaksi, katsoin sarjan edelliset osat läpi. Pidin ensimmäisestä osasta paljon enemmän kuin aiemmin, mutta Ocean's Twelve tuotti pettymyksen. Aloinkin katsomaan Ocean's Thirteeniä hieman epäileväisin mielin...
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Ocean's Eleven - korkeat panokset ja Ocean's Twelve!
Reubenin saadessa sydänkohtauksen, kun varakas Willy Bank huijaa häneltä kasinon itselleen, Danny Ocean ja hänen tiiminsä päättävät antaa Bankille opetuksen ja varastaa kasinon rahat avajaisiltana.
Oceanin tiimin tutut hahmot Danny Ocean (George Clooney), Rusty (Brad Pitt), Linus (Matt Damon), Basher (Don Cheadle), Frank (Bernie Mac), Malloyn veljekset (Casey Affleck ja Scott Caan), Livingston (Eddie Jemison), Yen (Shaobo Qin) ja Saul Bloom (Carl Reiner) tekevät paluun kolmatta ja viimeistä kertaa. Vaikka joskus tehtäisiinkin "Ocean's Fourteen", olisi mahdotonta saada koko vanhaa tiimiä takaisin, sillä Bernie Mac valitettavasti menehtyi vuosi tämän elokuvan ilmestymisen jälkeen. Tiimiläiset ovat jälleen kerran veikeät ja heidän puuhasteluaan on jännä seurata, mutta heitä on loppujen lopuksi aika vaikea kutsua kunnon henkilöiksi, sillä jokaisessa on niin minimaalisesti sisältöä. Tiimiläiset ovat enemmänkin nappuloita pelissä, jotka ajavat tarkoituksensa, mutta joista ei lopulta jää mitään käteen. Jo Ocean's Eleven - korkeat panokset -arvostelussani totesin, että hahmot jäävät aika yksiulotteisiksi, mutta kehuin, kuinka jokaiselle on onnistuttu luomaan selkeä tarkoitus tarinassa ja jokainen saa hyvin ruutuaikaa. Ocean's Twelvessä näin ei tapahtunut ja jotkut hahmoista tuntuivat enemmänkin roikkuvan mukana ja tätä elokuvaa vaivaa sama asia. Näyttelijät tekevät parhaansa sen kanssa, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa, mutta se on todella, todella vähän. Lähinnä vain Linus kehittyy leffan aikana, kun hän haluaa olla isommin ryöstössä mukana. Affleckin esittämälle Virgil Malloylle on onnistuttu kehittämään ihan hassu sivujuoni, kun hänen täytyy tehdä töitä meksikolaistehtaassa, mutta siinäpä se. Elokuvan todellinen tähti on Al Pacino, joka näyttelee Willy Bankia, todella itsekeskeistä ja enemmän rahaa kuin ihmisiä arvostavaa bisnesmiestä, joka omistaa suuren osan Las Vegasin kasinoista. Pacino sopii osaansa kuin valettu ja vaikkei hänen hahmonsa ole erityisen pidettävä, tarjoaa Pacino ihan kelpo komediaa näyttelemisensä kautta. Muita hahmoja leffassa ovat potilaana makaava Reuben (Elliott Gould), edellisistä osista tuttu julma bisnesmies Terry Benedict (Andy García), Oceanin tiimiä auttava Roman (Eddie Izzard), Willy Bankin assistentti Abigail (Ellen Barkin), FBI-agentti Caldwell (tammikuussa menehtynyt Bob Einstein), sekä Ocean's Twelvestä tuttu Francois Toulour (Vincent Cassel). Hahmoista paras on yllättäen Bankin kasinon tarkastaja (David Paymer), joka tarjoaa hyvää huumoria mukaan. Julia Robertsia ja Catherine Zeta-Jonesia ei tällä kertaa nähdä lainkaan, sillä he eivät suostuneet jatkamaan sarjan parissa. He eivät suostuneet olemaan Ocean's Twelven kuvauksissa samaan aikaan paikalla, joten kenties onkin ihan hyvä, etteivät he olleet tämän leffan kuvauksissa tuomassa turhaa draamaa mukaan.
Ocean's Thirteen on kuin yhdistelmä Ocean's Eleveniä ja Ocean's Twelveä. Sen kasinonryöstämis-juoni on hyvin samanlainen kuin ensimmäisessä elokuvassa, mutta valitettavasti sen kerrontatapa on otettu Ocean's Twelvestä. Tarinassa on vaikea pysyä mukana, sillä tuntuu siltä kuin tekijät eivät haluaisi katsojaa hahmojen mukaan. Ensimmäisessä elokuvassa tuntui siltä kuin olisi itse yksi tiimiläisistä ja oli hauska juonitella ryöstöä Terryn pään menoksi, mutta tässä asioita vain tapahtuu, eikä katsojille vaivauduta avaamaan, miksi niitä tapahtuu ja miten hahmot päätyivät näihin ratkaisuihin. Leffassa tapahtuu todella paljon kaiken aikaa, eikä siitä löydy hengähdystaukoja, mikä tekee katselukokemuksesta jopa uuvuttavan. Minä pidän paljon hyvin rakennetuista ja nokkelista, keskittymistä vaativista elokuvista, mitkä haastavat katsojan, mutta tämän leffan seuraaminen oli paikoitellen liiankin iso urakka, ottaen huomioon, kuinka viihdyttäväksi se on selvästi tarkoitettu.
Onneksi elokuvasta löytyy niitä viihdyttäviäkin hetkiä ja edellisistä osista tuttua nokkelaa dialogia, mikä onnistuu pitämään mielenkiinnon yllä muuten aika tylsässä tarinassa. Hahmojen välisiä keskusteluja tietty parantaisi se, jos hahmoihin olisi panostettu, mutta tekijät varmaankin olettivat, ettei sitä tarvitse tehdä enää tässä vaiheessa sarjaa. Loppua kohti Ocean's Thirteenin taso paranee ja filmin huipennus on sen parasta antia. Tekijöillä on valitettavasti ollut selkeät paineet edellisten elokuvien juonenkäänteiden ylittämisestä, eivätkä he osu maaliin uuden twistinsä kanssa. Hahmoille ei myöskään tunnu olevan kunnon haasteita ryöstöreissun aikana, jolloin jännitystäkään ei löydy. Loppujen lopuksi Ocean's Thirteen on siis hyvin keskinkertainen tekele, minkä katsoo kerran ihan sujuvasti, mutta minkä aikana jää lähinnä kaipaamaan Ocean's Elevenin nerokkuutta.
Ohjaaja Steven Soderbergh on saanut mukaan omaa hauskaa tyyliään mm. kamerakikkailujen ja nokkelan dialogin kautta, mutta muuten hänen taitonsa eivät pääse kunnolla esille Brian Koppelmanin ja David Levienin työstämän kömpelön käsikirjoituksen vuoksi. Kaksikko on saanut aikaiseksi huvittavaa sanailua, mutta he eivät ole saaneet kerrottua tarinaa kunnolla, eivätkä he ole vaivautuneet panostamaan hahmoihin lainkaan. Ocean's Thirteen on kuitenkin suurimmaksi osaksi kelvollisesti kuvattu. Leikkaus on aika sotkuista, mutta jälkitöissä tehty kikkailu, missä nähdään useampi kuva samaan aikaan ruudulla, on hauska. Sen sijaan kuvan saturaation korottaminen on ollut virhe, sillä hahmojen naamat muuttuvat usein oranssiksi, mikä tekee leffasta paikoitellen visuaalisesti tökerön. Lavasteena rakennettu kasino on kuitenkin todella näyttävä ja puvustajat ovat tehneet hyvää työtä tyylikkäiden pukujen kanssa. Äänimaailma on ihan kelvollisesti luotu ja David Holmes on säveltänyt mukaan mainioita melodioita.
Yhteenveto:Ocean's Thirteen on parempi elokuva kuin Ocean's Twelve, mutta harmillisesti vain hieman, eikä leffa pääse lähellekään Ocean's Eleven - korkeat panokset -elokuvan tasoa. Kyseessä on valitettavan keskinkertainen ja kummallisen pitkäveteinen filmi, vaikka tarina liikkuukin kuin pikakelauksella eteenpäin. Nokkela dialogi ja hauska kikkailu jälkitöissä ei enää riitä, kun tarina ei millään nappaa mukaansa, hahmot ovat onttoja ja koko ryöstöstä ei löydy mitään jännitettä. Joitain hauskoja hetkiä on luvassa ja loppua kohti elokuvan taso paranee, mutta silti kyseessä on aika lattea lopetus erittäin mainiosti alkaneelle trilogialle. Näyttelijät tekevät hyvää työtä sen kanssa, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa, mutta valitettavasti se ei ole kovin paljon. Al Pacino on kenties jopa elokuvan parasta antia ylimielisenä kasinonomistajana. Jos Ocean's Twelve tuntui sekavalta, ei tämä ole kummoinen parannus siihen verrattuna, mutta jos taas pidit Twelven tarinankerronnasta, iskee Ocean's Thirteenkin luultavasti hyvin. Saa nähdä, miten käy Ocean's 8:n kanssa, kun työryhmä ja näyttelijäkaarti on pistetty vaihtoon... Siitä lisää ensi viikolla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ocean's Thirteen, 2007, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, Jerry Weintraub Productions, Section Eight
Ohjaus: Steven Soderbergh Pääosissa: George Clooney, Brad Pitt, Matt Damon, Catherine Zeta-Jones, Vincent Cassel, Julia Roberts, Don Cheadle, Casey Affleck, Scott Caan, Shaobo Qin, Bernie Mac, Eddie Jemison, Carl Reiner, Elliott Gould, Albert Finney, Andy Garcia, Robbie Coltrane ja Bruce Willis Genre: trilleri, komedia Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia Ikäraja: S
Vuoden 1960 rikoselokuvan Kovat kaverit (Ocean's 11) uudelleenfilmatisointi Ocean's Eleven - korkeat panokset(Ocean's Eleven - 2001) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten jatkoa alettiin tietty suunnittelemaan. Ohjaaja Steven Soderbergh palasi ideoimaan jatko-osaa ja päätti myös ohjata sen. Kuvaukset alkoivat keväällä 2004 ja lopulta Ocean's Twelve sai ensi-iltansa saman vuoden joulukuussa. Elokuva oli hitti, vaikkei päässytkään edellisen osan lipputulolukemiin. Filmi ei myöskään ollut yhtä pidetty kuin Ocean's Eleven - korkeat panokset kriitikoiden ja katsojien keskuudessa, eikä se ole jäänyt elämään samalla lailla kuin edeltäjänsä. Itse en ole koskaan aiemmin nähnyt Ocean's Twelveä. Näin muutama kesä sitten sarjan aloitusosan, mistä en erityisemmin pitänyt (näin jälkikäteen olen varma, että tämä johtui siitä, että olin todella väsynyt katsoessani elokuvaa aamuyöllä), joten en jaksanut katsoa sen jatko-osia. Kuitenkin kun Ocean's-sarja sai jatkoa lisäosaleffalla Ocean's 8 (2018), ajattelin, että voisin antaa sarjalle uuden mahdollisuuden. Kun Ocean's 8 ilmestyi vuokrattavaksi, katsoin Ocean's Eleven - korkeat panokset uudestaan ja koska pidin siitä huomattavasti enemmän kuin aiemmin, katsoin Ocean's Twelven jo pari päivää myöhemmin.
Kasino-omistaja Terry Benedict jäljittää Danny Oceanin ja tämän rikoskumppanit, antaen heille kaksi viikkoa aikaa palauttaa varastamansa rahat tai muuten hän tappaa heidät. Tämä vaatii tietty uuden ryöstökeikan suunnittelun.
George Clooney nähdään toistamiseen Danny Oceanin roolissa ja vaikka hän tekee edelleen hyvää työtä näyttelijänä, ei hänen hahmonsa jaksa innostaa samalla lailla kuin ensimmäisessä osassa. Dannyn osuus on itse asiassa yllättävänkin pieni ja vaikka hän on jatkuvasti ruudulla, ei hän pääse tekemään mitään erityisen muistettavaa. Parissa kohtaa hänelle on annettu humoristisempia repliikkejä, mutta muuten Danny on aika unohdettava tapaus tällä kertaa. Muutkin "Oceanin yhdestätoista" tekevät paluun, mutta hekin tuottavat pääasiassa pettymyksen. Ocean's Eleven - korkeat panokset -arvostelussani kritisoin sitä, ettei hahmoille ole keksitty kunnollista sisältöä, mutta kehuin kuitenkin, että jokaisella on selvä tehtävä ryöstön aikana ja jokainen saa hyvin ruutuaikaa. Tässä leffassa näin ei tapahdu. Välillä joku hahmo saattaa olla niinkin kauan täysin minimaalisessa huomiossa, että hänet ehtii unohtaa kokonaan. Bernie Mac, Eddie Jemison ja Carl Reiner saavat harmillisen vähän tekemistä läpi leffan, eikä heidän hahmoille ole keksitty vieläkään lisäsisältöä. Malloyn veljekset (Casey Affleck ja Scott Caan) saavat enemmän puheenvuoroa, mutta samalla heidän hahmonsa tuntuvat täysin erilaisilta kuin viimeksi. Don Cheadle pääsee sentään ilahduttamaan hauskalla aksentillaan ja Shaobo Qin esittelee jälleen venyvyyttään. Matt Damonin Linus-hahmo on kirjoitettu aika ärsyttäväksi vinkuintiaaniksi ja Elliott Gouldin näyttelemä Reuben pysyy taka-alalla hoitamassa rahapuolta. Sentään Brad Pittin esittämä Rusty nousee isosti esille - hän tuntuu olevan jopa Dannya enemmän ruudulla. Rustyn menneisyyttä avataan hieman, mikä on omalla tavallaan hienoa, mutta samalla se vie myös liian paljon aikaa itse tarinasta. Näyttelijät tekevät ihan kelpo työtä sillä, mitä heille on annettu, mutta se ei todellakaan ole paljon. Elokuvassa nähdään myös vanhat tutut Julia Robertsin näyttelemä Tess Ocean, joka nousee hauskalla tavalla esiin, sekä Andy Garcian esittämä Terry Benedict, josta ei ole saatu luotua yhtä uhkaavaa kuin edellisessä osassa. Uusina tärkeinä hahmoina esitellään Catherine Zeta-Jonesin näyttelemä rikosetsivä Isabel, joka pääsee Oceanin tiimin jäljille, ja Vincent Casselin esittämä paroni Francois Toulour, joka ei ole kovin kummoisesti kirjoitettu tai näytelty hahmo.
Francoisin lisäksi itse elokuvakaan ei ole kovin kummoisesti kirjoitettu.Ocean's Twelve ei ole läheskään yhtä hyvä filmi kuin edeltäjänsä ja ymmärrän hyvin, miksi elokuvaa on kritisoitu. Mielenkiintoisesta lähtökohdasta huolimatta itse tarina ei ole kovin kiinnostava, sillä sen kerronta on aika kömpelöä. Siinä, missä Ocean's Eleven - korkeat panokset nappasi heti mukaansa ja ryöstön suunnittelu aloitettin hyvin nopeasti, Ocean's Twelvellä kestää yllättävän kauan lähteä käyntiin. Uuden ryöstön suunnittelu on hätiköiden esitetty, uusia hahmoja tuodaan mukaan todella oudosti ja aina kun jotain kiinnostavaa on tapahtumassa, elokuva leikkaa johonkin muuhun. Tämän lisäksi sekaan on tungettu romanssi, mikä vie paljon aikaa, eikä luultavasti kiinnosta lähes ketään. Suurimman osan ajasta tuntuu siltä, että tekijät ovat väkisin yrittäneet tehdä nokkelamman elokuvan kuin edeltäjästä, jolloin lopputulos ei ole läheskään yhtä sulava. Ocean's Eleven - korkeat panoksethan oli pohjimmiltaan hyvin simppeli filmi, mikä oli saatu kerrottua nokkelalla tavalla. Ocean's Twelve taas on turhan monimutkainen, eikä siten läheskään yhtä viihdyttävä tai koukuttava. Loppuun on tietty pitänyt tunkea suuri paljastus, kuten edellisessäkin osassa, mutta toisin kuin Ocean's Eleven, mikä sai katsojan haluamaan katsoa leffan uudestaan, jotta voisi löytää lisää vihjeitä loppuratkaisusta, Ocean's Twelve saa lähinnä miettimään, että olipa laiska ja kehnosti toteutettu huipennus.
En kuitenkaan sano, että kyseessä olisi huono elokuva. Ei, ongelmistaan huolimatta Ocean's Twelve on loppujen lopuksi ihan kivaa viihdettä, sillä mukaan on saatu joitakin aidosti todella hyviä hetkiä. Esimerkiksi yhdessä kohtaa päähenkilöt odottelevat juna-asemalla ja alkavat keskustella siitä, kuinka vanhana he pitävät Danny Oceania. Toisessa kohtaa Danny ja Rusty vain katsovat televisiota todella väsyneinä. Mukana on tällaisia yksittäisiä aivan mahtavia hetkiä ja tilanteita, jotka eivät välttämättä edistä juonta, mutta saavat hahmot tuntumaan aidoilta kavereilta. On myös huvittavaa, kuinka filmin ikäraja on saatu mahdollisimman alhaiseksi (Suomessa Ocean's Twelve on jopa sallittu kaikenikäisille!) sensuroimalla kiroilut pistämällä puhelin pirisemään kirosanojen päälle. Lisäksi elokuvan toisella puoliskolla on yksi pidempi, jopa hulvaton tilanne, mikä tuntuu jopa liiankin hyvältä kuuluakseen muuten näin keskinkertaiseen tekeleeseen. Tämän kohtauksen hauskuuden ymmärtämiseksi täytyy tosin tietää, ketkä näyttelijät esiintyvät kyseisessä kohtauksessa, sillä muuten tilanne ei välttämättä naurata lainkaan. Kyseessä on siis hauskempi filmi kuin edeltäjänsä, mutta muuten Ocean's Twelve kompastelee pahasti, eikä pääse lähellekään sarjan aloitusosan tasoa.
Ohjaaja Steven Soderbergh ei onnistu tällä kertaa pitämään pakettia kovin kummoisesti kasassa, mitä ei yhtään helpota George Nolfin paikoitellen kehnosti kirjoitettu käsikirjoitus. Nolfi on saanut aikaiseksi hyviä ideoita ja hauskaa dialogia, mutta hänellä on suuria vaikeuksia kertoa kunnon tarinaa. Välillä hieman sekava leikkaus ei yhtään helpota katsojan urakkaa pysyä mukana tapahtumissa. Sentään Ocean's Twelve on kelvollisesti kuvattu, mutta valitettavasti jotkut kuvat menevät pilalle tökeröiden värikikkailujen vuoksi. Lavastus- ja puvustustiimit ovat kuitenkin tehneet oivallista työtä ja elokuvan äänimaailma on hyvin rakennettu. Musiikintekijä David Holmes on saanut aikaiseksi mainioita sävelmiä, mutta myös hieman heikompiakin melodioita. Se toisaalta kuvastaa hyvin leffan muutenkin epätasaista toteutusta.
Yhteenveto:Ocean's Twelve on harmillisen keskinkertainen jatko-osa kekseliäälle ryöstötarinalle. Ohjaaja Steven Soderberg ja käsikirjoittaja George Nolfi yrittävät aivan liikaa tehdäkseen leffasta nokkelamman kuin edeltäjästään ja onnistuvat tekemään siitä vain sekavan. Tarina on paikoitellen todella kömpelösti kerrottu, eikä tapahtumia ole erityisen mukava seurata, kun elokuva ei päästä katsojaa kunnolla mukaan varastiimin puuhailuun. Elokuva ei onnistu edes tekemään jokaisesta tiimin henkilöstä tärkeän tuntuista tai kiinnostavaa. Osa hahmoista tuntuu vain pyörivän mukana, koska he olivat edellisessäkin osassa. Uudet hahmot taas ovat hieman tylsiä ja Vincent Cassel tekee yllättävänkin kehnon roolisuorituksen. Elokuva onneksi sisältää muutamia mahtavia hetkiä, joiden ansiosta leffan taso nousee hieman. Silti Ocean's Twelve on pettymys erittäin hyvän Ocean's Eleven - korkeat panokset jälkeen. Jos pidit edellisestä osasta, voihan tämänkin vilkaista, mutta sillä varoituksella, ettei se ole läheskään yhtä hyvä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ocean's Twelve, 2004, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, Jerry Weintraub Productions, Section Eight, WV Films III
Ohjaus: Steven Soderbergh Pääosissa: George Clooney, Brad Pitt, Matt Damon, Andy Garcia, Julia Roberts, Don Cheadle, Carl Reiner, Bernie Mac, Casey Affleck, Scott Caan, Eddie Jemison, Shaobo Qin ja Elliott Gould Genre: trilleri Kesto: 1 tunti 56 minuuttia Ikäraja: 12
Ocean's Eleven - korkeat panokset on uudelleenfilmatisointi vuoden 1960 rikoselokuvasta Kovat kaverit (Ocean's 11). 1990-luvun lopulla Warner Bros. -yhtiö kiinnostui tekemään uuden version elokuvasta ja alkoi työstämään filmiä ohjaaja Steven Soderberghin kanssa. Aluksi tekijöiden oli vaikea saada roolitettua näyttelijöitä, sillä monet hylkäsivät tarjouksen toisten leffojen takia, mutta lopulta koko jengi saatiin kasaan ja kuvaukset aloitettiin. Ocean's Eleven - korkeat panokset sai ensi-iltansa joulukuussa 2001 (Suomessa vasta seuraavan vuoden tammikuussa) ja se oli kriitikoiden kehuma hitti. Vuosien varrella elokuvan maine on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään rikosleffojen modernina klassikkona. Itse näin filmin kesällä 2015, kun selasin kaverini kanssa Netflixistä katseltavaa. Emme kuitenkaan oikein välittäneet elokuvasta, mikä näin jälkikäteen johtuu aika varmasti siitä, että katsoimme sitä aamuyöstä lähes puoliunessa. Minulle kuitenkin jäi aika negatiivinen asenne leffaa kohtaan, enkä antanut sille tai sen jatko-osille Ocean's Twelvelle (2004) ja Ocean's Thirteenille (2007) uutta mahdollisuutta. Vasta kun sarja sai jatkoa elokuvalla Ocean's 8 (2018), aloin pohtia, että pitäisiköhän minun sittenkin katsoa koko sarja. Pohdin sarjan katsomista ja arvioimista jo Ocean's 8:n ilmestyessä, mutten saanut tätä aikaiseksi. Vasta kun sarjan uusin osa ilmestyi vuokrattavaksi, otin itseäni niskasta kiinni ja aloitin sarjan katsomisen vuokraamalla Ocean's Eleven - korkeat panokset. Ja hyvä niin, sillä kyseessähän on todella hyvä elokuva.
Danny Ocean vapautuu vankilasta ja alkaa samantien suunnitella huippuluokan ryöstöä. Ocean ottaa kohteekseen kolme Las Vegasin kasinoa ja kerää itselleen yhdentoista huippuvarkaan joukon toteuttaakseen suunnitelmansa.
Pääroolissa Danny Oceanina nähdään George Clooney, josta en ole koskaan erityisemmin perustanut näyttelijänä. Tähän rooliin hän tuntuu kuitenkin sopivan kuin valettu. Clooney on nappivalinta pitkään rikoksia tehneeksi mieheksi, jolla on tarpeeksi karismaa, jotta hän voi noin vain saada itselleen tiimin muita rikollisia, jotka uskovat häneen täysillä. Clooney myös saa katsojan pitämään hahmostaan heti alusta alkaen, vaikka kyseessä onkin rosvo. Dannyn menneisyyttä ei avata kovin suuresti, mutta jo alussa katsoja saa tarpeeksi hyvän käsityksen siitä, miksi hänestä on tullut sellainen kuin hän on. Elokuvan nimen mukainen "Oceanin yksitoista" koostuu Dannyn lisäksi kymmenestä muusta rosvosta. Brad Pitt esittää Dannyn vanhaa kaveria, Rustya, josta löytyy myös paljon karismaa, mikä tekeekin hänestä porukan toisen johtohahmon. Matt Damonin näyttelemä Linus on epävarma, mutta silti tehokas taskuvaras. Aivan hulvattomalla korostuksella varustettu Don Cheadle näyttelee räjähde-ekspertti Basheria. Bernie Macin esittämä Frank soluttautuu helposti kasinoon kuin kasinoon ja Carl Reinerin näyttelemä Saul omaksuu arvohenkilön roolin vaivatta. Scott Caan ja Casey Affleck näyttelevät Malloy-veljeksiä, jotka hallitsevat mekaniikan. Eddie Jemisonin Livingston on taitava tietokoneiden kanssa, kun taas ensikertalaisnäyttelijä Shaobo Qinin esittämä akrobaatti Yen voi helposti piiloutua ja tunkeutua ahtaisiinkin paikkoihin. Taustalla hyörii varakas Reuben Tishkoff (Elliott Gould), joka maksaa ryöstökustannukset. Jokaisella yhdestätoista hahmosta on selkeä paikkansa ryöstön suorittamisessa, mikä on aivan mahtavaa. Jokainen hahmoista on jollain tapaa muistettava persoona, minkä lisäksi näyttelijät sopivat erittäin hyvin rooleihinsa. Ainoa ongelma vain on, ettei lähes yhdestäkään hahmosta selviä mitään. He ovat hyviä ja hauskoja varkaita, mutta sisällöllisesti heistä ei paljoa irtoa. Elokuvan selkein heikkous onkin, ettei se onnistu syventymään kiinnostaviin hahmoihin, vaan jättää heidät lopulta aika pinnallisiksi. Leffassa nähdään myös Andy Garcia kolmen kasinon ilkeänä omistajana Terry Benedictinä ja Julia Roberts Dannyn ex-vaimona, Tess Oceanina. Hekin sopivat hyvin rooleihinsa - etenkin Garcia, joka on täydellinen valinta arvokkaan, mutta julman johtajan rooliin.
On täysin selvää, että katsoin Ocean's Eleven - korkeat panokset täysin väärässä mielentilassa silloin muutama vuosi sitten. Jos olisin katsonut leffan pirteänä keskellä päivää ja kunnolla keskittyen, olisin huomannut, että kyseessä todella on erittäin hyvä elokuva. Filmi on napakasti rakennettu, se keskittyy täysillä vain olennaiseen ja tarjoaa mielenkiintoisen ryöstötarinan, mikä koukuttaa elokuvan alusta loppuun. Heti kun elokuva alkaa, Danny lähtee kokoamaan tiimiä ryöstökeikkaa varten ja motiivit tähän selviävät vasta matkan aikana. Kun hahmot on esitelty ja ryhmä kasassa, voidaan siirtyä ryöstön suunnitteluvaiheeseen ja siitä sitten tositoimiin, jolloin katsojana jännittää, pääsevätkö hahmot rahojen kanssa ulos, vai jäävätkö he kiinni. Ensimmäisen katselukertani väsymystasosta kertoo paljon se, etten muistanut mitään muuta kuin onnistuvatko hahmot vai eivät. Muuten kaikki käänteet tulivat minulle nyt yllätyksenä, jolloin tuntui kuin en olisi leffaa koskaan nähnytkään.
Ocean's Eleven - korkeat panokset on siis pohjimmiltaan hyvin simppeli paketti ja juuri siksi niin nokkela ja mukaansatempaava. Tarinasta on osattu karsia kaikki tarpeeton pois ja keskittyä täysillä siihen, että katsoja pidetään kiinnostuneena ja viihdytettynä läpi elokuvan. Ohjaaja Steven Soderbergh on sanonut, että hän halusi tehdä leffan, joka nappaa katsojan mukaansa ja viihdyttää täysillä, ja juuri siinä hän onnistui. Ryöstön suunnittelu ja sen toteutus on äärimmäisen mielenkiintoista seurattavaa, eikä elokuvan vajaa kahden tunnin kesto tunnu missään. Parhaita hetkiä ovat tietty ovelat käänteet ja hahmojen hauskat ratkaisut toteuttaa kasinolle soluttautuminen. Lisäksi filmin lopetus on hyvin rakennettu. Kenties ennen huipennusta voisi tapahtua jokin isompi takaisku, mikä lisäisi jännitettä ja pistäisi hahmot vaikeampaan tilanteeseen, mutta tarpeeksi iso jännite on kuitenkin jo olemassa yhden loistavan kohtauksen aikana, missä nopeasti esitellään kasinoille murtautumisen suuret riskit ja kuinka vaikeaa ryöstöstä tulisi. Loppujen lopuksi itse jäin vain kaipaamaan kunnollista sisältöä edes puolelle rikollisjengin hahmoista. Pääasiassa olin kuitenkin vain tyytyväinen, että annoin Ocean's Elevenille uuden mahdollisuuden, sillä sen se todella ansaitsi!
Elokuvan ohjaaja Steven Soderbergh on siis tehnyt erittäin mainiota työtä tunnelman kanssa. Soderbergh pitää pakettia taidokkaasti käsissään, mitä auttaa myös Ted Griffinin todella hyvä käsikirjoitus. Tarina kulkee hienosti omalla painollaan, minkä lisäksi on hienoa, etteivät repliikit selittele liikaa. Filmi hyödyntää mahtavasti leikkausta ja kuvausta kertomaan katsojille tärkeitä asioita. Läpi leffan leikkauksessa käytetään erikoisia siirtymiä, mitkä voisivat huonoimmassa tapauksessa olla suuri mokaus, mutta ne on onneksi saatu toimimaan. Tekninen puoli on muutenkin onnistuneesti hoidettu visuaalisista jutuista äänimaailmaan. David Holmesin säveltämät musiikit tuovat oman, todella oivallisen lisäyksen filmin tunnelmaan.
Yhteenveto:Ocean's Eleven - korkeat panokset on todella hyvä ryöstöleffa, mikä viihdyttää täysillä alusta loppuun. Elokuvasta on karsittu kaikki turha pois ja se keskittyy vain olennaiseen. Ohjaaja Steven Soderbergh pitää tunnelmaa mahtavasti kasassa ja kertoo tarinaansa nokkelin tavoin. Mukana on hauskoja hetkiä, hyvää jännitettä ja oivallisia käänteitä, joiden ansiosta leffa ei tunnu koskaan pitkäveteiseltä. Elokuvan hahmot ovat iso kantava voima ja vaikka Oceanin joukko jääkin aika yksiulotteiseksi, on jokaisella selkeä tarkoituksensa ryöstön toteuttamisessa ja näyttelijät suoriutuvat osistaan mainiosti - jopa George Clooney sopii päärooliin erittäin hyvin. Teknisesti leffa on taidokkaasti toteutettu ja erilaiset kikkailut on saatu toimimaan hyvin. Kaiken kaikkiaan Ocean's Eleven - korkeat panokset on siis yksi ryöstöleffojen isoimmista merkkiteoksista. Paremmin syvennettyjen hahmojen kanssa elokuva olisi aivan mahtava, mutta jo tällaisenaan suosittelen elokuvaa lämpimästi kaikille, joita kiehtoo viihdyttävät, hauskat ja nokkelat rikostarinat. On hienoa, että annoin leffalle uuden mahdollisuuden, enkä malta odottaa jatko-osien näkemistä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.media-amazon.com
Ocean's Eleven, 2001, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, NPV Entertainment, Jerry Weintraub Productions, Section Eight, Wv Films II, St. Petersburg Clearwater Film Commission
Ohjaus: Clint Eastwood Pääosissa: Clint Eastwood, Bradley Cooper, Michael Peña, Dianne West, Alison Eastwood, Taissa Farmiga, Ignacio Serricchio, Laurence Fishburne, Andy García, Eugeno Cordero, Robert LaSardo, Clifton Collins Jr. ja Noel Gugliemi Genre: rikos, draama Kesto: 1 tunti 56 minuuttia Ikäraja: 12
The Mule pohjautuu tositapahtumiin toisen maailmansodan veteraani Leo Sharpista, joka ryhtyi huumekuriiriksi. The New York Times teki Sharpista jutun "The Sinaloa Cartel's 90-Year-Old Mule" ja Imperative Entertainment -elokuva yhtiö kiinnostui jutusta ja osti sen filmatisointioikeudet. Aluksi ohjaajaksi kaavailtiin Ruben Fleischeriä, mutta lopulta tilalle valittiin Clint Eastwood, joka otettiin myös päärooliin. Kuvaukset alkoivat kesällä 2018 ja nyt The Mule on vihdoin saanut ensi-iltansa. Yleensä Eastwoodin elokuvasta ilmoittaminen nostaa riemua leffafanien keskuudessa, mutta kun hänen edellinen tekeleensä 15:17 Pariisiin (The 15:17 to Paris - 2018) osoittautui järkyttäväksi kuraksi, toivoin lähinnä, että Eastwood älyäisi jäädä eläkkeelle, enkä siksi riemastunut kuullessani, että häneltä olisi taas tulossa uusi filmi. Elokuvan traileri näytti kuitenkin hyvältä, joten aloin vähitellen odottamaan sen näkemistä. Kävinkin katsomassa The Mulen ensi-iltapäivänä tätini kanssa.
Kukkia kasvattava sotaveteraani Earl Stone on koko elämänsä laiminlyönyt perhettään, eikä hänelle ole vanhoina päivinä jäänyt mitään muuta kuin kukkansa. Mutta kun nekin viedään häneltä pois, joutuu Earl ahtaalle ja yllättäen hän huomaakin päätyneensä huumekartellin kuriiriksi.
Clint Eastwood palaa muutaman vuoden tauon jälkeen kameran eteen näyttelemään ja hän esittää tosiaan itse Earlia, joka on kirjoitettu tosielämän Leo Sharpin pohjalta. Eastwood osoittaa, ettei häntä turhaan kutsuta legendaksi ja tekee erinomaisen roolityön. Viime vuosien aikana Eastwood on valinnut elokuviensa aiheeksi amerikkalaisia tosielämän sankareita, kuten Sully - uroteko Hudson-joella -elokuvan (Sully - 2016) lentäjä Sullenbergerin ja 15:17 Pariisiin junassa terroristin pysäyttäneet sotilaat. Tässä Eastwood on onneksi lähtenyt vaihteeksi eri suuntaan ja kertookin tarinan vanhasta, rikkinäisestä miehestä, joka tekee rikollisia tekoja, mutta saa katsojan sympatian puolelleen. Earl on tehnyt elämänsä aikana useita vääriä asioita ja yrittää elokuvan aikana korjailla niitä. Samalla leffa kertoo myös, kuinka "vanhoihin hyviin aikoihin" tottunut Earl kammoksuu teknologista maailmaa, mikä kulkee hänen ohitseen. Paikoitellen hahmo sanoo törkeyksiä ja käyttää vääriä nimityksiä eri ihmisryhmistä, mutta tämä ei vielä tee hänestä rasistia. Elokuva osoittaa usein, että Earl on pohjimmiltaan hyväsydäminen mies, joka on pudonnut maailman kärryiltä ajat sitten, eikä enää vanhoina päivinään osaa hypätä kyytiin. Leffaa katsoessa on täysin ymmärrettävää, miksi hahmo päätyy huumebisnekseen mukaan. Earl Stonen perheeseen kuuluvat hänen ex-vaimonsa Mary (Dianne West), heidän suuttunut tyttärensä Iris (Clintin oma tytär Alison Eastwood), sekä tämän tytär Ginny (Taissa Farmiga), joka yrittää puolustaa poissaolevaa isoisäänsä, kun hänen äitinsä ei suostu edes puhumaan Earlille. Hahmoja näytetään aika vähän ja he jäävät hieman etäisiksi, mikä on toisaalta hieman harmi, mutta samalla ratkaisu on täysin ymmärrettävä, sillä hahmothan ovat etäisiä Earlille, joten heidän pitää olla etäisiä myös katsojalle, jotta katsoja on voimakkaammin Earlin tunteissa mukana. Hahmojen merkitys on kuitenkin iso ja heidän näyttelijänsä ovat oivallisia rooleissaan. Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. huumekartellin toimintaa tutkivat DEA-agentit Bates (Bradley Cooper) ja Trevino (Michael Peña), heidän pomonsa (Laurence Fishburne), DEA:lle vasikoiva Luis (Eugene Cordero), kartellia johtava herra Laton (Andy García) ja tämän tärkein kätyri Julio (Ignacio Serricchio). Nämäkin hahmot palvelevat tarkoituksensa tarinassa ja heidän näyttelijänsä ovat mainioita, mutta vain paria heistä syvennetään. Muuten minua ei haitannut, että muut hahmot jätetään hieman pintaraapaisuiksi, sillä kyseessähän on ensisijaisesti Earlin kertomus, mutta ottaen huomioon, kuinka paljon DEA-agentit ovat ruudulla, on hieman harmi, kuinka vähän Cooper ja Peña - puhumattakaan täysin sivuun jäävästä Fishburnesta - saavat tehtävää.
Hieman alikehitettyjä sivuhahmoja lukuunottamatta The Mule on erittäin hyvä elokuva, mahtavasti rakennettu vanhan miehen viimeisten vuosien kasvutarina, mikä on vielä saanut inspiraationsa kiehtovasta tositarinasta. Filmi on myös osoitus Eastwoodin taidoista ja vaikka hänen urallaan on ollut selkeää haparointia viime vuosikymmenen aikana, on osaamista selvästi yhä tallella. Herran edellistä elokuvaa, 15:17 Pariisiin minä todella inhoan (se pääsi jopa kärkisijalle viime vuoden huonoimpien elokuvien listallani), mutta täytyy silti nostaa hattua, että Eastwood sai lähes 90-vuotiaana julkaistua kaksi leffaa yhden vuoden sisällä. Tämä olisi aikamoinen suoritus jo 50 vuotta nuoremmalta. Siksi en voikaan muuta kuin harmitella, että tämän leffan hienous on tainnut mennä täysin ohi monilta kriitikoilta.
Joo, tiedän, että elokuvat ovat vain mielipideasioita, eikä tästä tarvitse tykätä, mutta kun lukee The Mulen arvosteluja, vaikuttaa siltä, että kriitikot ovat keskittyneet kaikkeen muuhun kuin olennaiseen, eli itse elokuvaan. Arvostelut ovat täynnä kriitikoiden poliittista puhetta siitä, mitä voi ja ei voi enää tehdä leffoissa 2010-luvun lopulla. Earl tosiaan käyttää erilaisista vähemmistöistä rumia nimityksiä, mutta kuten jo sanoin, hän ei tee sitä julmuuttaan, vaan koska hän ei osaa elää tätä päivää ja on jämähtänyt vanhoihin aikoihin. Hahmo ei ole poliittisesti korrekti ja siksi elokuvaa kritisoidaan. Earlin kaltaisia ihmisiä on oikeastikin olemassa, joiden ohi maailma on jo kiitänyt, eikä takaisin mukaan kiipeämistä yhtään helpota se, että heidät tuomitaan välittömästi, kun heille ei anneta edes mahdollisuutta yhteiskunnassa. Tuntuu siltä kuin monet kriitikot eivät olisi ymmärtäneet, mitä Eastwood yrittää leffalla sanoa.
Yhtä asiaa tosin itsekin kritisoin elokuvassa ja se on tapa, kuinka leffa esittää jotkut nais-statisteista. Mukana on esimerkiksi yksi juhlakohtaus, missä kameramies keskittyy turhankin paljon naisten takapuoliin, millä ei ole mitään tekemistä tarinan kanssa. On myös todella epäuskottavaa, että näin monet nuoret naiset kiinnostuisivat Earlista seksuaalisesti. Tietty tosielämässä on monia nuoria neitokaisia, jotka haluaisivat päästä kehuskelemaan seksikokemuksellaan ainoan oikean Eastwoodin kanssa, mutta Earl ei ole Eastwood. Earl on täysi nobody, joten on vaikea kuvitella, että hän päätyisi pariinkin otteeseen kimppakivaan kiimaisten nuorten naisten kanssa.
Tästä outoudesta ja niistä joistakin sivuhahmoista huolimatta en voi muuta kuin kehua The Mulea. Filmi on todella koukuttava erittäin mielenkiintoisen tarinansa ansiosta. Katsojana voi tosiaan ymmärtää täysin, miksi Earl päätyy huumekuskiksi ja vaikka hän tekee rikoksen, häntä huomaa kannustavan, koska hahmona hän on niin mainio. Paikoitellen Earl on hieman höperö, minkä huomaa esimerkiksi siitä, ettei hän aluksi edes tajua, mihin bisneksiin hän on sekaantunut. Sen jälkeen korostuu hänen hyväsydämisyytensä, kun hän päättää käyttää huumerahansa hyvään, minkä lisäksi rikollisuudesta mitään tietävät voivat ymmärtää, ettei tuosta hommasta sitten niin vain poistutakaan. Erinomaista elokuvassa on, kuinka se tasapainottelee eri tunteiden välillä. Paikoitellen se muuttuu kutkuttavan jännittäväksi, kun taas välillä se onnistuu olemaan hyvinkin koskettava teos. Olin todella yllättynyt, kuinka syvälle leffa onnistui uppoutumaan rikkinäisten perhesuhteiden kanssa, eikä ihme, että jotkut katsojista itkivät loppupäässä leffaa. The Mule osaa olla myös hauska tapaus. Huumoria ei erityisemmin viljellä, mutta pienet nokkelat sanailut tarjoavat muutamat makeat naurut. Earl tykkää kuunnella musiikkia kuriirireissuillaan, mikä johtaa yhteen aivan mahtavaan kohtaukseen, mikä nosti leveän hymyn huulilleni.
Clint Eastwoodin ohjaus on läpi leffan taiturimaista ja hän pitää pakettia hienosti kasassa, mikä sai minut tosissaan miettimään, yrittikö hän edes lainkaan 15:17 Pariisiin -leffan kanssa? Eastwood saa hyvin tunteita aikaiseksi ja teemat, joita hän leffassa käsittelee, tuntuvat olevan hänelle henkilökohtaisia. Eastwoodille aiemmin Gran Torinon (2008) käsikirjoittanut Nick Schenk palaa tekemään yhteistyötä herran kanssa ja on jälleen kynäillyt mainion tekstin. Hyvää käsikirjoitusta tukee hyvä leikkaus, millä on saatu oiva tempo mukaan hieman hitaampaan kerrontaan. The Mule on muutenkin teknisesti hyvin tehty. Filmi on kuvattu tyylikkäästi, minkä lisäksi se sisältää paljon mainiosti tehtyjä lavasteita ja pukuja. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Arturo Sandovalin säveltämät musiikit toimivat oivasti. Musiikkien osalta parasta antia ovat kuitenkin klassikkokipaleet, joita Earl kuuntelee automatkoillaan.
Yhteenveto:The Mule on hieno elokuva, mikä osoittaa, että Eastwoodilla on vielä taidot jäljellä. Leffan tarina on erittäin mielenkiintoinen ja hitaasta temmostaan huolimatta todella koukuttava. Mukaan mahtuu niin jännitystä kuin huumoria ja koskettavia hetkiä. Loppupäässä leffa onnistuu muuttumaan yllättävänkin liikuttavaksi ja on hienoa, kuinka filmi syventyy teemoihinsa. On myös mahtavaa nähdä kasvutarina ihmisestä, jolla ei ole enää montaa elinvuotta jäljellä. Eastwoodin ohjaus on erinomaista ja hän tekee loistotyötä myös kameran edessä. Earlin hahmo on kuin täysin luotu Eastwoodia varten ja elokuva tuntuukin hyvin henkilökohtaiselta hänelle aiheidensa puolesta. Tämän vuoksi olisikin täysin osuvaa, jos The Mule olisi hänen jäähyväisteoksensa. 15:17 Pariisiin -arviossani totesin, että toivoisin Eastwoodin jäävän jo eläkkeelle ja teen sen myös tässä, tosin eri perusteluin: tämä on Eastwoodin paras leffa vuosiin ja siksi olisikin hyvä lopettaa huipulla. Suosittelen The Mulea erittäin lämpimästi Eastwoodin faneille, kuten myös koskettavista ja sydämellisistä draamoista pitäville. Mutta jos lähinnä poliittiset puolet ovat leffassa tärkeintä juuri sinulle, monet arvostelut osoittavat, ettei sinun kannata katsoa tätä teosta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Mule, 2018, Warner Bros., Imperative Entertainment, Bron Creative, The Malpaso Company, BRON Studios
Ohjaus: Ol Parker Pääosissa: Lily James, Amanda Seyfried, Pierce Brosnan, Colin Firth, Stellan Skarsgård, Christine Baranski, Julie Walters, Dominic Cooper, Hugh Skinner, Josh Dylan, Jeremy Irvine, Jessica Keenan Wynn, Alexa Davies, Andy Garcia, Cher ja Meryl Streep Genre: musikaali, romantiikka, komedia Kesto: 1 tunti 54 minuuttia Ikäraja: S
Ruotsalaisen ABBA-yhtyeen musiikin pohjalta tehtiin musikaaliesitys nimeltä "Mamma Mia!" vuonna 1999. Esitys nousi niin suureksi hitiksi, että sen tekijät päättivät muokata esityksen elokuvamuotoon. Noin kymmenen vuotta sitten ilmestyikin musikaalileffa Mamma Mia!, joka kriitikoiden negatiivisista mielipiteistä huolimatta nousi jättimenestykseksi. Jo filmin ilmestyttyä nousi puhetta mahdollisesta jatko-osasta, mutta vasta muutaman viime vuoden aikana jatkoa on tosissaan alettu tekemään. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2017 ja nyt Mamma Mia! Here We Go Again saa vihdoin ensi-iltansa. Itse pidän kovasti ABBA:n musiikista ja se onkin mielestäni ensimmäisen elokuvan pelastava tekijä. Minulle Mamma Mia! on ns. "guilty pleasure" -teos, eli tiedän sen olevan huono, mutta silti jostain syystä viihdyn sen parissa. En kuitenkaan uskonut, että myös jatko-osa voisi olla niin kehno ja yliampuvan ärsyttävä, että se muuttuisi hauskaksi, joten en odottanut Here We Go Againin näkemistä yhtään. Ainoa asia, mistä innostuin, oli että lehdistönäytös pidettiin Finnkinon hienossa Scape-salissa.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Mamma Mia!
Samalla kun Sophie järjestää avajaisjuhlia hotellilleen Bella Donnalle, hän saa tietää, miten hänen äitinsä tapasi Samin, Harryn ja Billin.
Sophie Sheridanina nähdään tietty jälleen Amanda Seyfried, joka saa harmillisen vähän hetkiä loistaa energisyydellään. Seyfriedin tehtäväksi jää lähinnä esittää stressaantunutta, sillä sitä Sophie tässä leffassa on. Sophie on tehnyt muutoksia Donna-äitinsä (Meryl Streep) hotelliin ja jännittää hullun lailla avajaisia. Tämän lisäksi hänellä on parisuhdehuolia miehensä Skyn (toistamiseen unohdettava Dominic Cooper) kanssa, joten hahmon on vaikea nostaa hymyä huulilleen. Muutkin tutut tekevät paluun ensimmäisestä osasta. Pierce Brosnan on yhä puiseva Sophien Sam-isänä, joten on jälleen harmi, että hän on paljon isommassa roolissa kuin aina mainiot Colin Firth ja Stellan Skarsgård, jotka näyttelevät Sophien kahta muuta isää, Harrya ja Billiä. Skarsgård ja Firth pääsevät parissa kohtaa osoittamaan lahjakkuutensa, mutta jäävät silti liian sivuun. Onneksi sentään ilopillerikaksikko Tanya (Christine Baranski) ja Rosie (Julie Walters) saavat hyvin ruutuaikaa ja heidän välisiä keskustelujaan on aina ilo seurata. Silti heilläkään ei ole sen kummempaa tekemistä filmin aikana kuin kertoa Donnan nuoruusvuosista Sophielle. Elokuvan todellinen tähti onkin nuorta Donnaa näyttelevä Lily James, joka kantaa filmiä taidokkaasti harteillaan. James pursuaa energiaa ja hän vaikuttaa välillä malttamattomalta päästä esittämään taitojaan. Hän kuitenkin onnistuu muuttamaan tämän innostukseksi hahmon kokemasta vapaudesta. Tanssi syntyy häneltä kuin luonnostaan ja useaan otteeseen James osoittaa osaavansa laulaa. Meryl Streep on yksi kovimman luokan näyttelijöistä koko maailmassa, joten kenelle tahansa on haastava tehtävä seurata hänen jalanjäljissään ja esittää samaa hahmoa, mutta James antaa kyllä kaikkensa ja tekee parhaansa. Ainoa ongelma vain on, ettei James näytä yhtään nuorelta Streepiltä.
Sen sijaan nuorta Harrya esittävä Hugh Skinner kopioi erittäin taidokkaasti Firthin ilmeitä ja eleitä. Skinneristäkin välittyy suuri innostus ja hänen hahmonsa nostaa vähän väliä hymyn huulille. Onkin siis harmi, että nuoren Harryn osuus jää erittäin lyhyeksi. On myös sääli, etteivät muut tulokkaat istu yhtä hyvin rooleihinsa. Kehnohko Jeremy Irvine ei onnistu samaan tönkköyteen Samina kuin Brosnan, eikä Josh Dylanista löydy samaa henkeä kuin Stellan Skarsgårdista Billinä. Nuorukaisia kuitenkin yhdistää, että Donnan nähdessään jokainen muuttuu jollain tapaa ahdistelijaksi viettely-yrityksissään. Donnan kavereita Tanyaa ja Rosieta nuorina esittävät Jessica Keenan Wynn ja Alexa Davies, jotka ovat aivan väärät valinnat rooleihinsa. He jäävät todella kauas Baranskin ja Waltersin loistokkuudesta ja pysyvät koko leffan ajan Jamesin varjossa. Tuttujen hahmojen nuorien versioiden lisäksi elokuvassa esitellään myös uusia hahmoja kuten hotelli Bella Donnan johtaja Cienfuengos (todella kömpelösti hyödynnetty Andy Garcia), sekä Donnan äiti eli Sophien isoäiti Ruby, jota näyttelee laulaja Cher. Ruby on todella väkisin liitetty mukaan tarinaan, eikä Cher vakuuta näyttelijänä. Roolitus on outo myös siksi, että Cherillä ja Streepillä on ikäeroa vain kolme vuotta, mutta silti he esittävät äitiä ja tytärtä. Kaikenlaisten kauneusleikkaustensa vuoksi Cher jopa näyttää Streepiä nuoremmalta.
Siitä lähtien, kun kuulin, että Mamma Mia! saisi jatkoa, olen pitänyt ajatusta outona ja jatkoa turhana. Sen lisäksi, etten uskonut kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyvän jatko-osan voivan olla yhtä hauska kaikessa kamaluudessaan, mielestäni ensimmäinen Mamma Mia! pärjää täysin hyvin omillaan. Sophie sai isänsä ja Donna löysi uudestaan rakkauden, sen pituinen se. Tarvitsiko leffa jatkoa? Ei tarvinnut ja tämän osoittaa hienosti Mamma Mia! Here We Go Again. Vaikka elokuvan jälkeen ajattelin, että toisaalta on ihan kiva, että jatko-osa on olemassa, ei se ollut vielä tarpeeksi perustelemaan filmin olemassaoloa. Kyseessä nimittäin on aika tarpeeton tekele, mistä ei oikeastaan löydy mitään kerrottavaa. Pääasiassa filmi keskittyy nuoreen Donnaan ja tämän seikkailuihin eri miesten kanssa ja kuinka hän perusti hotellinsa. Vaikka tarina onkin kelvollisesti toteutettu, ei se tarjoa yhden yhtä yllätystä, sillä tarina selitettiin jo edellisessä osassa. Edes Lily James ei kykene energiallaan peittelemään sitä tosiasiaa, että elokuva kertoo pääasiassa asioita, jotka katsojat tiesivät jo kymmenen vuotta sitten. Tämän takia leffa käy usein pitkäveteiseksi, mitä vahvistaa vain se, ettei vanhoille tutuille näyttelijöille ole oikeastaan keksitty tekemistä. Sophien juhliin valmistautuminen ei vielä ole kovin kummoinen tarina. Loppuun on sentään saatu luotua pientä yllätystä... mikä ei kuitenkaan tule yllätyksenä kenellekään, joka on nähnyt elokuvan trailerin. Filmissä on niin vähän sisältöä, että jos on nähnyt trailerin, on periaatteessa nähnyt koko leffan.
Siinä missä ensimmäinen Mamma Mia! oli minulle paradoksi, sillä tavallaan se oli raivostuttava, mutta samalla se oli myös viihdyttävä, on Here We Go Again myös omanlaisensa paradoksi. Siitä löytyy paljon köyhempi tarina kuin edellisestä osasta ja se on aika tarpeetonta rahastusta, mutta toisaalta se on parempi elokuva kuin Mamma Mia!. Edellisessä osassa tunnelma oli luotu niin yliampuvan imeläksi, siirappiseksi ja mahdollisimman teatraaliseksi, että se tuntui enemmän show'lta kuin filmiltä. Here We Go Again on onneksi paljon maltillisemmin toteutettu. Vain muutaman musikaalinumeron aikana se vääntää nupit kaakkoon, mutta muuten kyseessä on yllättävänkin rauhallinen teos. Ja ennen kaikkea kyseessä on yllättävän surumielinen elokuva. Donnan nuoruuden jatkuvat erot, Sophien parisuhdeongelmat ja jokin muu nostavat takuuvarmasti tunteet pintaan elokuvien faneilta, joten kannattaa varata mukaan paperia, mihin pyyhkiä kyyneleitä. Itku saattaa tulla myös ilosta, sillä haikeiden hetkien vastapainona on onnellisia kohtauksia, jotka onnistuivat nostamaan jopa minun suupieleni ylöspäin. Aiemmin vain pari leffaa ohjannut Ol Parker onkin siis pätevämpi tekijä kuin edellisen osan ohjaaja Phyllida Lloyd, jonka teatteritausta selitti yliampuvan tunnelman. Parker osaa käsitellä tunteita ja kohtauksia paljon paremmin kuin Lloyd. Harmi vain, ettei hän kirjoittanut tämän monipuolisempaa käsikirjoitusta. Paremman tarinan kanssa Mamma Mia! Here We Go Again saattaisi jopa olla mainio elokuva.
Käsikirjoitusongelmia Parkerille on varmasti tuonut se, kuinka leffan täytyy kulkea ABBA:n kappaleiden ehdoilla. Jälleen isoimmat ABBA-fanit voivat aavistaa repliikkien perusteella, mikä kipale on tulossa seuraavaksi. Yksi syy lisää, miksi pidin tätä leffaa tarpeettomana, oli että ensimmäisessä elokuvassa käytettiin jo bändin suurimmat hitit, joten tämä osa joko kierrättäisi samat vanhat laulut uudestaan tai hyödyntäisi tuntemattomampia viisuja. Here We Go Again tekee molempia. Siinä kuullaan edellisen osan kappaleita, kuten tietty nimikkobiisi "Mamma Mia", "Super Trouper", "Dancing Queen", "The Name of the Game" ja "I Have a Dream", sekä "Waterloo" ja "Thank You for the Music", joiden kierrättäminen on ymmärrettävämpää, koska viimeksi ne joutuivat tyytymään paikkoihinsa lopputekstien aikana. Tässä "Waterloo" saa ihan oman tanssinumeronsa. Uusina kappaleina taas kuullaan mm. "When I Kissed the Teacher", "Andante, Andante", "Knowing Me, Knowing You", "My Love, My Life", sekä "Fernando", joka on todella väkisin tunkemalla tungettu mukaan. Musikaalinumerot ovat pääasiassa mainioita, vaikka pientä takelteluakin niistä löytyy. Edellisen osan tavoin tässäkin elokuvassa on hyödynnetty ABBA:n musiikkeja myös musikaalinumeroiden väleissa kuultavana taustamusiikkina. Säveltäjä Anne Dudley on tehnyt taitavaa työtä yhdistellessään biisejä ja luodessaan niistä eri instrumenteilla soitettavia versioita.
Mamma Mia! Here We Go Again on ohjauksen lisäksi edeltäjäänsä parempi myös tekniseltä toteutukseltaan. Filmi on paremmin kuvattu ja vaikka leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää, löytyy yhdestä kohtaa erinomaista leikkausta, kun nähdään, kuinka nuori Donna kävelee ränsistyneessä hotellissa ja siitä leikataan, kun Sophie kävelee vuosia myöhemmin samassa, mutta hienomman näköisessä talossa. Tässä on taidokkaasti myös hyödynnetty visuaalisia tehosteita. Hotellista puheenollen lavastus on oikein mainiota, etenkin menneisyyskohtauksissa. Maskeerauksessa on yhden hahmon kohdalla tehty erikoinen ratkaisu, mutta samalla se luo oikein hauskan yllätyksen. Äänimaailma on paljon maltillisemmin luotu kuin ensimmäisessä osassa, eikä mukana ole samanlaisia lastenpiirretyistä tuttuja hölmöjä ääniefektejä.
Yhteenveto:Mamma Mia! Here We Go Again on tarpeeton jatko-osa, josta ei tunnu löytyvän uutta tarinaa lainkaan. Filmi kertoo pääasiassa juonikuviota, jonka edellisen Mamma Mia! -leffan nähneet tietävät jo etukäteen, eikä yllätyksiä ole luvassa, etenkään jos on nähnyt yhdenkin trailerin. Turhuudestaan huolimatta filmi kuitenkin viihdyttää ihan tarpeeksi mukavasti, jotta sen katsoo sujuvasti läpi ainakin kerran. Musikaalinumerot nostavat väkisinkin hymyn huulille, varsinkin kun siirappisuutta ja juustoisuutta on säästelty. Uusi ohjaaja Ol Parker osoittaa olevansa parempi elokuvantekijä kuin edeltäjänsä Phyllida Lloyd, jonka olisi pitänyt pysyä teatterin puolella. Vanhat tutut näyttelijät tekevät ihan kelpo työtä sen kanssa, mitä heille on annettu (mikä ei ole kovin paljon), mutta tämä show kuuluu täysin Lily Jamesille, joka ihastuttaa energiallaan läpi leffan. Jos fanitatte ABBA:a tai edellistä Mamma Mia! -elokuvaa, toimii Here We Go Again takuuvarmasti. Kovimpien fanien kannattaa ottaa nenäliinapaketti mukaan, sillä kyynel saattaa vierähtää poskelle muutamaankin otteeseen... Jos taas inhoatte edellistä osaa, kannattaa tämä leffa jättää suosiolla väliin. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, ihan hassu kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mamma Mia! Here We Go Again, 2018, Universal Pictures, Legendary Entertainment
