Landman, kausi 2 (2025-2026) - sarja-arvostelu

LANDMAN - KAUSI 2

Luojat: Taylor Sheridan ja Christian Wallace

Näyttelijät: Billy Bob Thornton, Ali Larter, Jacob Lofland, Michelle Randolph, Paulina Chavez, Kayla Wallace, Demi Moore, Colm Feore, James Jordan, Sam Elliott, Andy Garcia, K.C. Clyde, Guy Burnet, Miriam Silverman, Stefania Spampinato, Bobbi Salvör Menuez, Mackenzie Astin ja Wolé Parks

Genre: draama

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 47 minuuttia - 1 tunti 12 minuuttia - Yhteiskesto: noin 9 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 16

Taylor Sheridanin ja Christian Wallacen luoma televisiosarja Landman nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä marraskuussa 2024, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025 ja nyt Landmanin toinen tuotantokausi on julkaistu (Suomessa SkyShowtimen kautta). Itse pidin sarjan avauskaudesta ja olenkin positiivisin mielin odotellut sarjan jatkumista. Kun Landmanin toisesta kaudesta oli enää muutama jakso julkaisematta, ryhdyin vihdoin katsomaan sitä.

Montyn kuoleman myötä Tommy nousee M-Tex -öljy-yhtiön uudeksi toimitusjohtajaksi. Firman johtaminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin helppoa, etenkin kun Tommy saa tietää Montyn olleen pahoissa veloissa.

Billy Bob Thornton palaa rooliinsa Tommy Norrisiksi, joka on siirtynyt pelkän maamiehen tehtävistä M-Tex -öljy-yhtiön uudeksi toimitusjohtajaksi, edeltäjä Monty Millerin (Jon Hamm) kuoltua äkillisesti avauskauden lopussa. Tommy yrittääkin pitää firmaa kasassa, mitä ei auta yhtään hänen kotielämänsä haasteet, jotka syntyvät yleensä hänen rasittavasta ex-vaimostaan Angelasta (Ali Larter). Samalla kun Angela hyysää parin tytärtä Ainsleyta (Michelle Randolph), heidän poikansa Cooper (Jacob Lofland) on lähtenyt omiin öljybisneksiin ja pitää omaa kotiarkeaan rakkaan Arianansa (Paulina Chavez) ja tämän pienen lapsen kanssa. Thornton on edelleen loistovedossa roolissa ja tarjoaa hyvää huumoria happamalla naamallakin, kun elämä ei meinaa lopettaa Tommyn ahterin potkimista. Larter heittäytyy täysillä Angelaksi, josta ei oikein vieläkään osaa sanoa, onko hahmo hauska vai raivostuttava. Randolph on oiva pilalle hemmoteltuna tyttärenä, Lofland toimii öljybisnekseen paremmin jyvälle pääsevänä poikana ja Chavez on yhä mainio tämän rakkaana.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Demi Moore Montyn vaimona Camina, Colm Feore lakimies Nathanina, Kayla Wallace asianajaja Rebeccana ja James Jordan Tommylle uskollisena Dalena, minkä lisäksi ykköskaudella vain piipahtanut Andy Garcia on tällä kaudella isommassa roolissa kartellipomo Danny Morrellina. Uutena tulokkaana kaudella esitellään Tommyn vanha isä T.L., jota esittää aina karismaattinen Sam Elliott.

Landmanin toinen tuotantokausi ei ole ihan yhtä hyvä kuin avauskausi, mutta sarja jatkaa silti pääasiassa oivallista rataansa. Meno on periaatteessa samaa kuin edelliskaudella, vaikka Tommy onkin nyt enemmän osallisena isoissa bisneksissä suurkaupungeissa. Miehellä on entistä enemmän rautoja tulessa ja erilaisia ongelmia tuntuu puskevan esiin ovista ja ikkunoista. Kun puhelin soi, siihen ei haluaisi vastata, sillä asia ei ole juuri koskaan mitään positiivista. Milloin on tapahtunut onnettomuus, milloin ovat rahat loppuneet ja milloin Angela soittaa saatuaan taas jonkin erikoisen päähänpiston, mikä tarvitsee Tommyn kukkaronnyörien höllentämistä.

Kauden kymmeneen jaksoon mahtuu taas monenmoista tapahtumaa, jotka vaihtelevat reippaasti kiinnostavuustasossaan ja mielestäni tälle kaudelle mahtuu enemmän tyhjänpäiväisempää täytettä ja saman toistoa. Parhaimmillaan, kuten kolmosjakson stressaavan myrkyllisen kaasuvuodon aikana, sarja on edelleen väkevä. Draama on toimivaa, mutta vielä parempaa on sarjan vekkuli huumorintaju. Sitten taas heikoimmillaan sarja on yrittäessään olla ajan hermoilla, kun Ainsley tapaa huutosakkileirillä muunsukupuolisen Paigynin (Bobbi Salvör Menuez), eivätkä kultalusikka suussa syntynyt, rahaa, koruja ja rusketusta rakastava Ainsley ja yhteiskunnallisiin epäkohtiin tuohtunut ja pronomineja esittelyn aikana kyselevä vegaani-Paigyn tietenkään tule toimeen. Tämä osio tuntuu siltä kuin sarja yrittäisi laajentaa yleisöään, mutta samalla suututtamatta korkeita katsojalukuja tarjoavia konservatiiveja Texasissa, missä Landman on nähtävästi megahitti. Etenkin kuvion ratkaisu kauden lopussa tuntuu jopa kiusallisen lapselliselta.

Stephen Kay on tällä kaudella ohjannut kaikki jaksot, Sheridanin toimiessa jälleen ainoana käsikirjoittajana. Kaksikon työ on pääasiassa toimivaa, vaikka Sheridanin tekstit kaipaisivatkin toisinaan tiivistämistä tai kenties jotakuta toista tuomaan hieman erilaista näkökulmaa esimerkiksi naishahmojen puolelle. Teknisesti Landman pysyy mainiona. Kakkoskausi on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraajat peittävät hahmoja ties mihin sotkuun työmaalla. Äänimaailma on kanssa pätevästi rakennettu ja Andrew Lockingtonin säveltämä musiikki tunnelmoi taustalla kivasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.2.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Landman, Yhdysvallat, 2025-, MTV Entertainment Studios, 101 Studios, Bosque Ranch Productions, Imperative Entertainment, Texas Monthly, Paramount Television Studios

Arvostelu: Rakkautta vain (Love Actually - 2003)

RAKKAUTTA VAIN

LOVE ACTUALLY

Ohjaus: Richard Curtis

Pääosissa: Hugh Grant, Martine McCutcheon, Alan Rickman, Emma Thompson, Liam Neeson, Thomas Sangster, Keira Knightley, Andrew Lincoln, Chiwetel Ejiofor, Colin Firth, Lúcia Moniz, Bill Nighy, Gregor Fisher, Heike Makatsch, Laura Linney, Rodrigo Santoro, Kris Marshall, Abdus Salis, Martin Freeman, Joanna Page, Billy Bob Thornton, Rowan Atkinson, Elisha Cuthbert, January Jones, Ivana Miličević, Michael Fitzgerald, Olivia Olson, Shannon Elizabeth, Claudia Schiffer ja Denise Richards

Genre: komedia, romantiikka, draama, joulu

Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia

Ikäraja: 12

Love Actually, eli suomalaisittain Rakkautta vain on aikamoisen brittinäyttelijäkaartin tähdittämä romanttinen joulukomedia. Elokuva lähti liikkeelle ohjaaja-käsikirjoittaja Richard Curtisin luonnostelemista kahdesta tarinasta, sihteeriinsä rakastuvasta pääministeristä ja eri kieltä puhuvaan assistenttiinsa rakastuvasta kirjailijasta. Projektit eivät kuitenkaan edenneet yksinään ja lopulta Curtis päättikin kirjoittaa elokuvan useista rakkaustarinoista, yhdistäen aiemmat ideansa mukaan. Kuvaukset käynnistyivät ja Curtisin omien sanojen mukaan painajaismaisessa leikkausvaiheessa useat juonikuviot nivottiin yhteen ja pari tarinaa jouduttiin jopa karsimaan kokonaan pois liian pitkän keston vuoksi. Elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta Rakkautta vain saapui elokuvateattereihin marraskuussa 2003. Leffa oli varsinainen jättimenestys, joka sai Golden Globe -ehdokkuudet parhaasta komediaelokuvasta ja käsikirjoituksesta, sekä BAFTA-ehdokkuudet parhaasta brittielokuvasta, naissivuosasta ja miessivuosasta, joista se voitti jälkimmäisen. Kriitikot eivät kuitenkaan ihan lämmenneet elokuvalle, mutta vuosien varrella filmin arvostus on kasvanut ja nykyään sitä pidetään modernina jouluklassikkona. Itse katsoin elokuvan ensimmäisen kerran joskus lapsena ja vaikken yleensä välittänyt romanttisista leffoista, Rakkautta vain iski minuun lujaa jo tuolloin ja olenkin katsonut elokuvan useita kertoja uudestaan. Kun huomasin elokuvan viettävän nyt 20-vuotisjuhlaansa, päätin sen ja toki samalla jouluaaton kunniaksi katsoa ja arvostella leffan.

Jouluun on jäljellä viisi viikkoa ja lontoolaiset valmistautuvat juhlaan eri tavoin, romanssien leiskuessa ja rakkauksien syventyessä ja haalistuessa pyhien lähestyessä.

Rakkautta vain pitää sisällään aikamoisen näyttelijäkaartin täynnä Ison-Britannian kovimpia nimiä - joista toki monista on tullut isoja staroja vasta elokuvan myötä tai sen jälkeen. Nämä näyttelijät esittävät eri lontoolaisia hahmoja, jotka valmistautuvat jouluun ja viettävät sitä eri tavoin omilla tahoillaan. Ysärin brittihurmuri Hugh Grant nähdään Davidina, juuri maan pääministeriksi valittuna miehenä, joka ihastuu heti ensimmäisenä päivänä muonituspäällikköönsä Natalieen (Martine McCucheon). Emma Thompson taas näyttelee Davidin siskoa, Karenia, joka on ollut vuosia naimisissa Alan Rickmanin esittämän Harryn kanssa ja vuosien varrella rakkauden roihu on jo laantunut ja Harry on kiinnittänyt silmänsä sihteeriinsä Miaan (Heike Makatsch). Tämä ei jää kyseisen työpaikan ainoaksi romanssiksi, sillä myös Laura Linneyn esittämä Sarah ja Rodrigo Santoron esittämä Karl ovat ihastuneet toisiinsa, mutta eivät ole vielä uskaltaneet tehdä asian eteen mitään. Karenin ystävä, Liam Neesonin näyttelemä Daniel on vastikään menettänyt vaimonsa sairaudelle. Suru vaihtuu kuitenkin iloksi, kun Daniel saa tietää poikansa Samin (Thomas Sangster) olevansa rakastunut luokkansa tyttöön (Olivia Olson). Toisaalla Keira Knightley ja Chiwetel Ejioforin näyttelemät Juliet ja Peter menevät naimisiin, samalla kun Peterin kaveri ja Julietiin ihastunut Mark (Andrew Lincoln) seuraa tilannetta vierestä. Pariskunnan ystävä, Colin Firthin näyttelemä Jamie saa tietää tyttöystävänsä (Sienna Guillory) pettävän häntä ja päättää viettää joulunsa Ranskassa, kirjoittaen uutta kirjaansa. Samalla hän päätyy ihastumaan portugalilaiseen avustajaansa Auréliaan (Lúcia Moniz), vaikka hahmot eivät edes puhu samaa kieltä.

Maisemanvaihdosta janoaa myös Colin (Kris Marshall), joka uskoo, että amerikkalaisnaiset olisivat paljon kiinnostuneempia hänestä kuin brittiläiset. Colinin epäileväinen kaveri Tony (Abdul Salis) työskentelee aikuisviihdebisneksessä, kuten tekevät myös Martin Freemanin ja Joanna Pagen esittämät John ja Judy, jotka toimivat varsinaisten näyttelijöiden malleina kuvausryhmälle otoksia varten. Sivurooleissa nähdään myös Billy Bob Thornton Yhdysvaltojen presidenttinä, Rowan Atkinson korukaupan myyjänä, sekä varsinaisena kirsikkana kakun päällä Bill Nighy ikääntyneenä rokkikukko Billy Mackina, joka yrittää tehdä uutta tulemista huumeongelmiensa jälkeen. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin loistovedossa ja kaikkia on ilo katsoa. Isosta poppoosta haluaisin kuitenkin poimia muutaman parhaan onnistujan ja he ovat BAFTA-palkinnon voittanut Bill Nighy, joka varastaa show'n vähän väliä mahtavalla heittäytymisellään, Liam Neeson, joka näyttää, että hän hallitsisi tusinatoiminnan lisäksi myös väkevämmät draamaosatkin halutessaan, sekä Emma Thompson, joka on erinomainen osassaan vaimona, joka tämän joulun alla alkaa kyseenalaistamaan suhdettaan ja elämäänsä. Parissa kohtaa Thompsonin suoritus on Oscar-tasoista sydäntäsärkevyydessään, eikä ihme, että hän olikin ehdolla parhaan naissivuosan BAFTA-pystistä.

Rakkautta vain ei ole menettänyt tippaakaan tehokkuudestaan 20 vuoden aikana, vaan se on edelleen aivan mahtava joulunaikaan sijoittuva romanttinen komedia, joka ilahduttaa joka katselulla yhtä paljon. Sen loistokkuus on johtanut useisiin kopioijiin, joista selkeimmät ovat Garry Marshallin peräkkäisinä vuosina ohjaamat ja aika heikot Ystävänpäivä (Valentine's Day - 2010) ja New Year's Eve (2011), joissa myös nähdään ison ensemble-näyttelijäkaartin esittämiä rakkaustarinoita johonkin juhlaan liitettynä. Ne eivät kuitenkaan millään yllä tämän hurmaavan brittileffan tasolle, joka on ymmärrettävästi ansainnut asemansa modernien klassikoiden joukosta. Joka katselulla Rakkautta vain vie niin ihanasti mukanaan, ettei kahden tunnin ja vartin kesto tunnu koskaan liialliselta. Näihin kertomuksiin uppoutuu jopa niin vahvasti, että elokuvaa voisi jäädä seuraamaan vieläkin pidemmäksi aikaa.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Richard Curtis on tehnyt ihailtavaa, ajoittain jopa ällistyttävän hyvää työtä elokuvaa rakentaessaan. On jo tarpeeksi hankalaa saada kirjoitettua yksi hyvä tarina hyvien hahmojen kera, mutta se onkin varsinainen haaste, että kirjoittaa useita hyviä lyhytkertomuksia, jotka kulkevat kaikki lomittain ja linkittyvät jotenkin toisiinsa, muodostaen lopulta erittäin hyvän kokonaiskuvan. Leffan aikana onkin todella hauskaa seurata, kuinka eri juonikuviot yhdistyvät toisiinsa eri tavoin ja vaikka elokuvan olisi nähnyt jo aiemmin, tuntuu että joka katselulla siitä löytyy uusia veikeitä linkkejä ja muita yksityiskohtia, joita ei ennen huomannut. Billy Mack ei erityisemmin liity yhteenkään hahmoista, mutta on hupaisaa, kuinka muissa tarinoissa hahmot kuulevat hänen uutta Christmas Is All Around -kappaletta joko radiosta tai televisiosta musiikkivideon kera. Ja kyllähän tämä entinen stara toimii inspiraation lähteenä erään toisen hahmon juonikuviolle.

Elokuvassa tarkastellaan erittäin toimivasti ja mielenkiintoisesti erilaisia rakkauksia monista vinkkeleistä. On monia vuosia kestänyttä avioliittoa ja sitten on vastanainut pariskunta. On lapsen ensirakkautta, ujoa työpaikkaihastumista, toksista, pakkomielteistä ja kateellista rakkautta, kiellettyä romantiikkaa, salasuhdetta, intohimoista rakastelua ja rakkautta, joka rikkoo kielimuurinkin. Toki nykypäivänä katsottuna leffa on kieltämättä erittäin heteronormatiivinen ja on selvää, että jos Rakkautta vain tehtäisiin vuonna 2023, siinä olisi seksuaalivähemmistöjä enemmän esillä. Nyt leffassa lähinnä vain vihjaillaan, että Billy Mackin ja hänen managerinsa Joen (Gregory Fisher) välillä olisi jotain enemmän kuin pelkkää vuosien ystävyyttä, minkä lisäksi koen hienoksi yksityiskohdaksi, että kun Daniel tiedustelee Sam-pojaltaan tämän ihastusta, hän kysyy "mikä on tämän tytön nimi... tai pojan?" ilman minkäänlaista tuomitsemista, vaikka hänen lapsensa tulisikin sillä hetkellä kaapista ulos.

Vaikka kokonaisuutena Rakkautta vain onkin vahvasti rakennettu teos, eivät kaikki sen osaset ole yhtä väkeviä kuin toiset. Pääasiassa kaikki juonikuviot ovat kiinnostavia ja mukaansatempaavia, mutta sanoisin, että Sarahin ja Karlin työpaikkaromanssi ei ole koskaan säväyttänyt minua ja kaiken muun keskellä usein jopa unohdan koko kuvion olemassaolon. Johnin ja Judyn tarina jää selvästi muiden varjoon, mutta tästä kuviosta veikeän tekee heidän absurdi ammattinsa seksikohtausten nakumalleina. Muut tarinat ovatkin sitten toinen toistaan parempia, täynnä toinen toistaan muistettavampia ja hauskempia hetkiä heti alun hulvattomasta kappaleenäänityksestä aina lopun varsin kliseiseen, mutta silti kivan hempeään lentokenttäkohtaukseen asti. Tunnelmansa puolesta Rakkautta vain on ehdottomasti juustoinen ja siirappinen, mutta tietyssä imelyydessäänkin leffassa sykkii valtavan suuri sydän, mikä tekee elokuvasta aidosti hurmaavan ja riemastuttavan. Kyseessä on niitä harvoja elokuvia, joista tulee aina niin hyvä mieli, että minulla menee roska silmään elokuvan loppupäässä joka katselulla.

Myös teknisiltä ansioiltaan kyseessä on hyvin tehty filmi. Leikkauksessa monet palaset loksahtelevat tehokkaasti paikoilleen ja elokuvan rytmitys on saatu rullaamaan esimerkillisen sulavasti. Välillä leikkaamossa on tapahtunut suoranaisia neronleimauksia, esimerkiksi kun Danielin vaimon hautajaiset ja Julietin ja Peterin häät linkittyvät yhteen hyödyntämällä samaa kappaletta hyvin erilaisissa tilaisuuksissa ja kumma kyllä, biisi sopii molempiin kohtauksiin. Elokuva on taitavasti kuvattu ja seasta löytyy hyvää lavastusta ja puvustusta. Äänimaailma on pätevästi työstetty Craig Armstrongin musiikkeja myöten. Armstrongin sävellykset tehostavat tunnelmaa entisestään. Ja pitäähän se vielä mainita, kuinka veikeä Billy Mackin Christmas Is All Around -kappale onkaan.

Yhteenveto: Rakkautta vain on aivan mahtava joulunaikainen romanttinen komedia. Siitä huolimatta, että kaikki elokuvan lukuisista juonikuvioista eivät ole yhtä vahvoja, kaikki tukevat erinomaisesti toisiaan. En voi muuta kuin ihailla ohjaaja-käsikirjoittaja Richard Curtisin työtä, sillä se on vaatinut paljon saada tämä riemastuttava paketti rakennettua näin lahjakkaasti. Eri juonikuvioissa perehdytään moniin erilaisiin rakkauksiin kiinnostavasti ja elokuva tarjoaa monia todella hauskoja, mutta myös joitain erittäin onnistuneita dramaattisempia hetkiä. Leffaan mahtuu paljon imelää siirappia, mutta siinä sykkii suuri sydän ja siitä löytyy aitoa hurmaavuutta. Elokuvasta jääkin joka katselulla valtavan hyvä mieli. Parin tunnin ja vartin kesto kulkee joka katselulla kuin siivillä ja elokuvaa olisi voinut jäädä katsomaan vielä pidemmäksikin aikaa. Iso syy tähän on fantastinen näyttelijäkaarti. Hugh Grant, Emma Thompson, Liam Neeson, Colin Firth, Alan Rickman, Rowan Atkinson ja etenkin Bill Nighy ovat upeassa vedossa. Rakkautta vain on yksi romanttisten komedioiden suosikeistani ja ehta moderni jouluklassikko. Jos et ole aiemmin nähnyt elokuvaa, katso se vihdoin tänä jouluna sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi. Tai vaikka olisit nähnyt Rakkautta vain monta kertaa aiemminkin, katso se silti! Tämän myötä toivotan kaikille erittäin hyvää joulua!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Love Actually, 2003, Universal Pictures, StudioCanal, Working Title Films, DNA Films

Arvostelu: The Gray Man (2022)

THE GRAY MAN

Ohjaus: Anthony Russo ja Joe Russo

Pääosissa: Ryan Gosling, Chris Evans, Ana de Armas, Regé-Jean Page, Jessica Henwick, Billy Bob Thornton, Julia Butters, Wagner Moura, Dhanush, Alfre Woodard, Callan Mulvey ja Shea Whigham

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia

Ikäraja: 12

The Gray Man perustuu Mark Greaneyn samannimiseen kirjaan vuodelta 2009. New Regency hankki kirjan elokuvaoikeudet ja pestasi James Grayn ohjaajaksi ja Brad Pittin päätähdeksi. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan, vaan siirtyi Sonylle, joka ryhtyi työstämään kirjan pohjalta elokuvaa, jota tähdittäisi Charlize Theron. Nämäkään suunnitelmat eivät edenneet ja leffa siirtyi Netflixiin, jossa ohjaamaan valittiin Russon veljekset Anthony ja Joe. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2021 ja nyt The Gray Man on ilmestynyt Netflixin suoratoistopalvelun valikoimaan. Itselleni Greaneyn kirjat eivät ole tuttuja, mutta kiinnostuin filmistä, kun näin, ketkä ovat ohjanneet sen ja ketkä tähdittävät sitä. Katsoinkin The Gray Manin heti julkaisuviikonloppuna.

CIA:n salainen agentti saa selville palvelunsa synkkiä salaisuuksia ja joutuu korruptoituneen johtajansa palkkaaman tappajan jahtaamaksi.

Ryan Gosling nähdään "harmaana miehenä", joka lusi vankilassa murhasta ja jolle CIA tarjosi armahdusta sitä vastaan, että hän suostuu omistamaan elämänsä CIA:n palveluksessa salaisen Sierra-ohjelman kuudentena agenttina. Siitä hahmon koodinimi Sierra Six. Gosling suoriutuu pätevästi osastaan tehotappajana, joka joutuu itse kohteeksi, kun hän saa selville CIA:n likaisia salaisuuksia. Hänen hahmonsa jää kuitenkin aika mitäänsanomattomaksi tyypiksi, jonka selviytymisen puolesta ei paljoa jaksa välittää. Sixiä yritetään kömpelösti syventää muutamilla takaumilla hänen lapsuudestaan, mutta ne on tönkösti istutettu mukaan, eivätkä herätä katsojassa toivottuja tunteita.

     Elokuvassa nähdään myös Ana de Armas Sixiä auttavana CIA-agentti Danina, Marvel-leffojen Captain Americana parhaiten tunnettu Chris Evans Sixiä jahtaavana Lloyd Hansenina, Bridgerton-sarjasta (2020-) tuttu Regé-Jean Page CIA-johtaja Carmichaelina, Jessica Henwick hänen avustajanaan Brewerina, Billy Bob Thornton Sixin pestanneena Fitzroyna, Julia Butters tämän tyttärenä, Narcos-sarjassa (2015-2017) Pablo Escobaria esittänyt Wagner Moura katalana Sosana, Alfre Woodard Sierra-ohjelman perustajana Cahillina, sekä Dhanush palkkatappaja Lone Wolfina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin toimiva ja Evans revittelee mainiosti pahiksena, mutta hahmot jäävät aika etäisiksi, eivätkä Sixin lisäksi muidenkaan kohtalot pahemmin jaksa hetkauttaa.

Hyvällä näyttelijäkaartilla varustettu ja Marvel-elokuvien parhaimmistoa, Captain America: The Winter Soldierin (2014), Captain America: Civil Warin (2016), Avengers: Infinity Warin (2018) ja Avengers: Endgamen (2019) tehneiden Russon veljesten ohjaama The Gray Man kuulosti etukäteen erittäin lupaavalta toimintajännäriltä. Valitettavasti lopputulos on aikamoinen sekasotku, joka ei jaksa napata mukaansa, tarjoa jännitystä, eikä edes erityisemmin viihdytä. Tarinankerronta on todella kömpelöä ja vaikka kyseessä onkin suoraviivainen ja simppeli vakoojakertomus, katsojana on vaikea pysyä kärryillä, kuka nyt on kenenkin puolella ja miksi kukakin haluaa tehdä niin kuin tekee ja minkä perässä kaikki oikein juoksevat? Elokuva on malliesimerkki kehnosti toteutetusta MacGuffin-tarinasta, jossa koko homma kulkee hahmojen tavoitteleman esineen ympärillä, mutta sillä esineellä ei ole katsojalle liiemmin väliä. Asiaa ei auta leffan pakottava tarve hyppiä ihan koko ajan maasta toiseen. Ensimmäisen tunnin aikana ehditään käydä Yhdysvaltojen ja Englannin lisäksi mm. Thaimaassa, Hongkongissa, Turkissa, Itävallassa, Saksassa, Kroatiassa ja Tšekissä.

Russon veljekset osaavat kyllä tehdä tyylikästä toimintaa ja The Gray Man sisältää muutamat oivalliset käsirysyt ja takaa-ajot, joissa nähdään pari ihan nokkelaakin juttua. Eräs raitiovaunukohtaus eskaloituu kuitenkin vähän liiankin isoihin mittoihin ja mopo karkaa käsistä. Vaikuttavaksi tarkoitettu hetki on enemmänkin koominen. Leffasta löytyy muutenkin tahatonta koomisuutta, esimerkiksi Sixin leikkiessä ihmemies MacGyveriä yhdessä kohtauksessa. Sen sijaan mukaan kirjoitettu huumori esimerkiksi Sixin pakkomielteestä kysellä ihmisten kengänkokoa ei jaksa naurattaa edes ensimmäisellä kerralla. Ja vaikka elokuvan varrelle mahtuu kelvollista toimintaa, ei lopputaistelu jaksa vakuuttaa. Finaalimatsi Sixin ja Lloydin välillä on varsinainen antikliimaksi. Lopputekstien alkaessa ei voi kuin ihmetellä, että Netflix syyti tähän rahaa jopa 200 miljoonaa dollaria.

Mihin lie hurja rahasumma käytettiin - kenties näyttelijöiden palkkoihin - sillä ainakaan elokuvan erikoistehosteissa ne eivät näy. On päivänselvää, kun hahmot patsastelevat vihreää taustakangasta vasten, digitaalisten räjähdysten paukkuessa ympärillä. Aiemmin mainittu ratikkakohtaus huipentuu kiusallisen kökköihin efekteihin. Leffa on pääasiassa kuvattu hyvin, joskin yliampuvat lennokilla kuvatut otokset ovat tahattoman huvittavia. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat, joskin osaa katsojista voi harmittaa, kuinka liki veretön toimintaraina onkaan kyseessä. Äänimaailma jytisee menevästi ja Henry Jackmanin musiikit säestävät menoa hyvin. Eri artisteilta lainatut kappalevalinnat kuitenkin hämmentävät välillä ajoituksellaan.

Yhteenveto: The Gray Man on potentiaalisista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen heikko toimintajännäri. Yksinkertainen, mutta silti hassun vaikeaselkoinen ja sekava tarina ei jaksa napata mukaansa, eikä liki pahvisista hahmoista jaksa välittää hyvistä näyttelijöistäkään huolimatta. Jatkuva maasta toiseen hyppely, hahmojen hatariksi jäävät motiivit ja muutenkin kömpelö kerronta pitävät katsojaa kummastuneena. Mukaan kirjoitettu huumori ei toimi, mutta tahatonta koomisuutta löytyy esimerkiksi yliampuvien toimintakohtausten muodossa. Muutama toimintakohtaus on ihan menevää mäiskettä, mutta meno ei jännitä. Tekniseltä puolelta löytyy onnistumisia, mutta kehnoja erikoistehosteita katsellessa ei voi kuin pohtia, että mihin elokuvan 200 miljoonan dollarin budjetti oikein käytettiin? On sääli, että Marvelin elokuvauniversumin parhaita tuotoksia tehneet Russon veljekset kompuroivat näin jättisaagan ulkopuolella. The Gray Manin on tarkoitus toimia elokuvasarjan avausosana, mutta itseäni ei ainakaan kiinnosta nähdä tälle jatkoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Gray Man, 2022, Netflix, AGBO, Roth Films, Roth/Kirschenbaum Films, Stillking Films

Arvostelu: Saapasjalkakissa (Puss in Boots - 2011)

SAAPASJALKAKISSA

PUSS IN BOOTS

Ohjaus: Chris Miller
Pääosissa: Antonio Banderas, Zach Galifianakis, Salma Hayek, Billy Bob Thornton, Amy Sedaris, Constance Marie, Guillermo del Toro ja Mike Mitchell
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 7

Puss in Boots, eli suomalaisittain Saapasjalkakissa perustuu eurooppalaiseen satuun 1600-luvulta ja se on esiosa Shrek-elokuvasarjalle (2001-2010). Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle heti, kun Shrek 2 (2004) ilmestyi ja hahmo nousi fanien suosikiksi. Alunperin leffan oli tarkoitus olla suoraan DVD:llä julkaistu, halvemmalla tehty lisäosa, mutta pian DreamWorks-studio päätti, että hahmo ansaitsee kunnon elokuvateatterijulkaisun. Leffan teko lähti liikkeelle ja tekijät ottivat ohjaaja Guillermo del Toron mukaan antamaan neuvoja ja palautetta. Lopulta Saapasjalkakissa sai ensi-iltansa lokakuussa 2011 (Suomeen elokuva tosin saapui vasta tammikuussa 2012). Leffa oli kriitikoiden kehuma menestys, vaikka lipputulot eivät nousseetkaan samoihin lukemiin Shrek-elokuvien kanssa. Leffa oli ehdolla parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnosta, mutta hävisi sen Rangolle (2011). Itse en käynyt katsomassa elokuvaa, kun se saapui Suomen teattereihin, sillä minulla oli silloin hölmö vaihe meneillään, jolloin en katsonut animaatioita lähes lainkaan, kokiessani, että ne on tehty lapsille ja minä saisin katsoa vain näyteltyjä filmejä (onneksi pääsin tästä urpoudesta pian yli). Katsoinkin Saapasjalkakissan vasta myöhemmin vuokralta isäni kanssa ja pidin elokuvasta paljon. Olen nähnyt sen muutamankin kerran uudestaan. Kun huomasin ensimmäisen Shrekin (2001) täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin arvostella koko leffasarjan läpi. Myös Saapasjalkakissa viettää 10-vuotissyntymäpäiviään tänä vuonna, mikä antoi vielä suuremman syyn katsoa myös tämän leffan.

Lainsuojaton Saapasjalkakissa lyöttäytyy yhteen vanhan ystävänsä Tyyris Tyllerön ja varas Kitty Pehmotassun kanssa kähveltääkseen legendaariset taikapavut, jotta he voisivat toteuttaa vuosia vanhan unelmansa ja löytää jättiläisen linnan rikkaudet.

Ennen kuin Saapasjalkakissa (äänenä Antonio Banderas) tapasi Shrekin, Aasin ja Fionan, hän oli yksinäinen susi... tai siis kissa, lainsuojaton rosvo ja omahyväinen naiskisujen hurmaaja. Enemmän kissa- kuin koiraihmisenä olen fanittanut Saapasjalkakissaa lapsesta asti heti, kun näin Shrek 2:n ensimmäisen kerran. Onkin mahtavaa päästä näkemään hänen alkuperäistarinansa, etenkin kun siitä oikeasti löytyy sisältöä, eikä lopputulos tunnu vain helpon rahan perässä tehdyltä rainalta. Hahmolle on kirjoitettu oiva kehityskaari, kun elokuvan edetessä hän päättää korjata vanhoja virheitään.
     Saapasjalkakissa saa seikkailuunsa mukaan elävän munan, Tyyris Tyllerön (Zach Galifianakis) ja tätä auttavan rosvokissan, Kitty Pehmotassun (Salma Hayek). Saapasjalkakissan ja Tyyris Tyllerön rikkinäinen ystävyys on yksi elokuvan vahvuuksista ja sitä kehitellään elokuvan aikana mainiosti. Kitty Pehmotassu taas tuo oivan kilpailijan Saapasjalkakissan taidoille, sekä totta kai pakollista romantiikkaa. Hahmolle lyhyesti selitetty taustatarina on mielenkiintoinen ja sitäkin hyödynnetään elokuvan aikana toimivasti.
     Vastaansa kolmikko saa Taavin ja Annin (Billy Bob Thornton ja Amy Sedaris), häijyn rosvopariskunnan, jotka eivät anna minkään tulla heidän ja legendaarisen kulta-aarteen väliin. Kaksikko on oivallisen julma ja ilkikurinen, mutta heiltä myös löytyy toisenlaista puolta, kun he ovat kahdestaan, eikä heidän täydy esittää vaarallisia ja karskeja.

Yhä kymmenen vuotta myöhemmin minua ärsyttää, etten mennyt katsomaan Saapasjalkakissaa elokuvateatterissa, kun se ilmestyi. Kyseessä on erittäin hyvä elokuva, mikä päihittää kevyesti Shrek kolmannen (Shrek the Third - 2007) ja Shrek ja ikuisen onnen (Shrek Forever After - 2010). Täysin kahden ensimmäisen Shrekin tasolle filmi ei yllä, mutta se ei haittaa. Saapasjalkakissa on onnistunut niin spin-offina sivuhahmosta kuin esiosana Shrekeille, etenkin kun se toimii täysin omana juttunaan. Elokuva ei vaadi sitä, että katsoja on nähnyt Shrekit, sillä niihin ei viitata oikeastaan millään tavalla. Fanipalveluksena toimivia cameorooleja ei nähdä, eikä elokuvan loppuhuipennus yritä linkittyä Shrek 2:n tapahtumiin. Tekijöillä on selvästi ollut tarina kerrottavanaan ja elokuvasta huomaa, kuinka paljon tekijätkin fanittavat Saapasjalkakissaa hahmona.

Seikkailuhenki on vahvasti läsnä alusta loppuun. Elokuva ei turhaan jarruttele, vaan se kulkee ripeää vauhtia kohti loppuhuipennustaan. Silti se onnistuu niin avaamaan Saapasjalkakissan alkuperää, alustamaan mukaansatempaavaa tarinaa ja kertoa kaiken kiirehtimättä. Puolentoista tunnin kesto käytetään esimerkillisesti hyödyksi. Rauhallisemmat suvantohetket löytyvät oikeista kohdista, eikä aika käy koskaan pitkäksi - etenkään kun filmi on todella hauska. Shrek-elokuvien tapaan Saapasjalkakissakin naurattaa takuuvarmasti kaikenikäisiä. Aikuiset joutuvat pidättelemään hymähdyksiään heti alussa, kun Saapasjalkakissa yrittää pukea kaikessa hiljaisuudessa ja hiipiä pois, kun vieressä nukkuu suloinen naaraskissa. Muutenkin aikuisvitsejä, kuten Fight Club -viittausta ja Tyyriksen munaläppiä on pitkin leffaa ja nauran yhä monille jutuille railakkaasti ääneen. Jostain syystä parhaat naurut kuitenkin edelleen tarjoaa kissa, joka nolon tilanteen sattuessa korostaa tilannetta nostamalla tassun suunsa eteen ja pyörein silmin päästää "ouu..." -äännähdyksen.

Elokuvan animaatiojälki on tuttua laatua Shrek-leffoista. Niin hahmot kuin maisemat ovat täynnä tarkkoja yksityiskohtia. Saapasjalkakissan turkki on huikeasti animoitu, kuten ovat myös rikkaat lokaatiot, joita leffa on täynnä. Väreillä ja valoilla leikitellään niin päivällä kuin yökohtauksissa ja filmi on paikoitellen erittäin tyylitelty. Jakautuvaa kuvaa käytetään taitavasti muutamassa kohdassa. Tom Wheelerin käsikirjoitus on monin tavoin nokkela ja on hienoa, kuinka hahmovetoisesti hän kirjoittaa seikkailua. Ohjauksesta taas vastaa Chris Miller, joka tekee huomattavasti parempaa työtä kuin Shrek kolmannen parissa, minkä hän myös ohjasi. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Henry Jackmanin säveltämät musiikit rakentavat elokuvaan täysin omanlaisensa hengen, mikä jo itsessään erottaa Saapasjalkakissan satumaisista Shrek-leffoista.

Yhteenveto: Saapasjalkakissa on erittäin mainio animaatioseikkailu, joka on jopa parempi elokuva kuin Shrek kolmas ja Shrek ja ikuinen onni. Leffa ei onneksi koskaan tunnu rahan perässä tehdyltä turhakkeelta, vaan tekijöillä on oikeasti ollut tarina kerrottavanaan ja he selvästi fanittavat itse nimikkohahmoa. Saapasjalkakissan omaan seikkailuun hyppääkin riemulla mukaan, erityisesti kun se todella on oma juttunsa, jonka parissa viihtyminen ei vaadi lainkaan Shrek-elokuvien näkemistä ennakkoon. Filmi syventää hyvin nimikkohahmonsa taustaa ja luo oivaa konfliktia Saapasjalkakissan ja uusien esiteltyjen hahmojen välille. Elokuva on todella hauska ja sitä katsoessa voivat nauraa aivan kaikenikäiset. Animaatiojälki on erittäin näyttävää ja jo siksi filmiä on ilo katsoa. Siinä, missä pääsarja Shrek väsähti parin edellisen osansa myötä, Saapasjalkakissa on kipeästi kaivannut jatko-osaa jo noin vuosikymmenen ajan. Toivottavasti pitkään tuotanto-ongelmissa pyörinyt jatkoleffa saataisiin oikeasti tehtyä ja teattereihin vuoden päästä, kuten DreamWorks on jo jonkin aikaa lupaillut.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Puss in Boots, 2011, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: Bad Santa 2 / Paha pukki 2 (2016)

BAD SANTA 2 (2016)

PAHA PUKKI 2

Ohjaus: Mark Waters
Pääosissa: Billy Bob Thornton, Tony Cox, Kathy Bates, Brett Kelly, Christina Hendricks, Ryan Hansen, Jenny Zigrino, Jeff Skowron ja Octavia Spencer
Genre: komedia, jouluelokuva
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 12

Näin Bad Santan (2003) ensimmäisen kerran loppuvuodesta 2014 ja se oli mielestäni ihan hauska elokuva. Nyt kun elokuvan jatko-osa, Bad Santa 2, oli saamassa ensi-iltansa, ensimmäinen osa täytyi tietysti katsoa uudestaan. Tein sen ja pidin elokuvasta enemmän kuin ensimmäisella katselukerralla. Aloin jokseenkin jopa odottamaan jatko-osaa ja toivoin tunnelman pysyvän yhä samana. Hieman kyllä pelotti, että miten jatko-osa toimisi, kun elokuvien ilmestymisien välissä on kolmetoista vuotta. Kuulin, että kyseessä olisi aika keskinkertainen teos, joten menin varautuneena katsomaan elokuvan.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä elokuvaa Bad Santa!

Willie lyöttäytyy yhteen lyhytkasvuisen Marcus-petturin ja inhottavan Sunny-äitinsä kanssa, ryöstääkseen rahat hyväntekeväisyysjärjestöstä. Hienostihan se taas sujuu...

Billy Bob Thorntonin esittämä Willie on yhtä elämäänsä kyllästynyt juoppo perverssi kuin ensimmäisessäkin elokuvassa. Tässä Willie on niinkin kyllästynyt elämäänsä, että yrittää itsemurhaa heti elokuvan alussa parillakin eri tavalla. Häntä ei kiinnosta pätkääkään, mitä muut ihmiset hänestä miettivät ja törttöileekin mahdollisimman paljon kaiken aikaa. Thornton suoriutuu roolistaan edelleen yhtä toimivasti ja Willien taustoja avataan katsojille. Elokuvassa kuullaan useasti Willien kertojaääntä.
     Jostain syystä edellisessä elokuvassa Willien pettänyt Marcus (Tony Cox) on edelleen kuvioissa ja Marcus saa Willien suostuteltua uudelle ryöstökeikalle. Marcusin lyhytkasvuisuudesta tehdään jälleen pilaa, muttei kovin onnistuneesti. Coxin suoritus on ihan hyvä, mutta hahmo on muuttunut todella ärsyttäväksi. Katsojana odottaa kaiken aikaa, milloin Marcus pettäisi Willien uudestaan.
     Elokuvassa esitellään Willien äiti Sunny, jota näyttelee Kathy Bates. Kovin kauaa ei Sunnyn tarvitse olla ruudulla, jotta katsoja ymmärtää, miksi Williesta on tullut sellainen kuin hän on. Sunny on nimittäin todellinen ämmä noin niin kuin korrektisti sanottuna. Hän kohtelee kaikkia todella ärsyttävästi, eivätkä hänen ja Willien välit ole millään lailla lämpimät. Willie suorastaan vihaa häntä. Bates suoriutuu roolistaan hyvin ja on useassa kohtaa hauska.
     Ensimmäisessä elokuvassa ollut Thurman-poika (Brett Kelly) on kasvanut todella paljon vuosien varrella ja hän on jo mies... tai ainakin melkein. Thurman on henkisesti yhä samanlainen kuin aiemmin ja aiheuttaa päänvaivaa jatkuvasti Willielle. Hän työskentelee rakastamiensa voileipien parissa, eikä välillä puhu muusta. Thurman ei esiinny ihan yhtä paljon elokuvassa ja tuntuu paikoitellen olevan mukana vain, koska esiintyi edellisessä osassa. Kellyn suoritus ei ole yhtä hyvä, eikä hahmossa ole samanlaista tunnelmaa enää.
     Christina Hendricks näyttelee Diane Hastingsia, joka työskentelee hyväntekeväisyysjärjestössä. Diane vaikuttaa erittäin viralliselta naiselta, mutta hänestä löytyy myös muitakin puolia, jotka voivat tulla hieman yllätyksenä. Hendricks on roolissaan hyvä.
     Elokuvassa nähdään myös Jenny Zigrino vartija Ginana, Jeff Skowron yli-innokkaana vartijana, Ryan Hansen hyväntekeväisyysjärjestön rikkaana pomona, Regent Hastingsina, sekä ensimmäisessä elokuvassa lyhyesti esiintynyt, Octavia Spencerin näyttelemä Opal-huora.

Kolmetoista vuotta ensimmäisen elokuvan tapahtumien jälkeen Willie viettää turhauttavaa, viinan ja seksin täytteistä elämäänsä ja yrittää itsemurhaa. Häntä häiritsee Thurman, joka tuntuu olevan yhä siinä uskossa, että Willie olisi joulupukki. Marcus suostuttelee Willien suorittamaan ryöstökeikan hyväntekeväisyysjärjestössä. Tilannetta vaikeuttaa Willien äidin mukana olo, mutta Willie suostuu kuitenkin. Jälleen on aika pukeutua joulupukiksi ja tontuksi, ja soluttautua kohteeseen, josta voisi olla tiedossa mukavat kahden miljoonan dollarin taskurahat.

Kuten pelkäsinkin, Bad Santa 2:n ja alkuperäisen elokuvan ilmestymisien välissä on kulunut liian monta vuotta, eikä juttu enää oikein toimi. Kyllähän elokuvan katsoo, mutta se on loppujen lopuksi aika turha ja sen jälkeen toivoisi, että ensimmäinen elokuva olisi jäänyt ainoaksi. Kyllä Bad Santa 2:ssa saa nauraa ja todella mainioita kohtia löytyy, mutta ne eivät saa luotua yhtä toimivaa kokonaisuutta. Jos elokuva olisi tehty muutama vuosi ensimmäisen osan jälkeen, sillä olisi voinut olla jokin merkityskin. Tällaisena se tuntuu lähinnä ylimääräiseltä rahastukselta, kun uutta ei olla keksitty. Onhan se kiva nähdä Willien hölmöilyjä lisää, mutta elokuvan sijaan aiheesta olisi voitu tehdä vaikka jouluspesiaalivideo tai jotain vastaavaa. Häröilyä ja kiroilua löytyy, vaikka suurin osa "fuck"-sanoista onkin jätetty suomentamatta, jotta ikäraja on saatu kahteentoista vuoteen. Lastenelokuvasta ei kuitenkaan ole kyse. Synkistelyä löytyy paljon, mutta siihen ei olla saatu tarpeeksi huumoria mukaan, jotta synkkyys olisi muutakin kuin katsojien ahdisteluyritys. Lopputulos on aika ennalta-arvattava. Kyllähän elokuvan katsoo ainakin kerran, mutta ei sitä välttämättä tarvitse uudestaan katsoa.

Ohjaus on vaihtunut Terry Zwigoffilta Mark Watersille, joka on aiemmin ohjannut esimerkiksi Mean Girlsin (2004). Myös käsikirjoitustiimi on vaihtunut Glenn Ficarrasta ja John Requasta Shauna Crossiin ja Johnny Rosenthaliin. Jos alkuperäiset tekijät olisivat työstäneet myös jatko-osan, niin ehkä tämä toimisi paremmin. Kuvaus ja leikkaus hoituvat sujuvasti. Musiikista vastaa Lyle Workman, mutta hänen sävellyksensä jäävät täysin elokuvassa käytettyjen joulukappaleiden varjoon. Elokuvassa kuullaan mm. Felix Bernardin ja Richard B. Smithin "Winter Wonderland", Walter Rollinsin ja Steve Nelsonin "Frosty the Snowman", sekä Edward Polan ja George Wylen "It's the Most Wonderful Time of the Year". Ensimmäisessä elokuvassa kuultu Frédéric Chopinin "Nocturne in E-Flat Major, Op.9 No.2" soi pariin otteeseen tässäkin.

Yhteenveto: Bad Santa 2 on aika tarpeeton jatko-osa mainiolle joulukomedialle. Kyseessä ei ole huono elokuva, mutta valitettavasti leffa jää tasolle "ihan kiva". Billy Bob Thornton on kyllä edelleen mainio kyynisen juoppopervon roolissa ja hänen äitinsä Sunny on toimiva lisäys. Thurman tuntuu olevan aika väkisin mukana, enkä oikein ymmärrä, miksi Marcuskin piti mukaan tunkea. Muutamia todella hauskoja kohtia esiintyy ja muutenkin elokuvan aikana saa nauraa, mutta lopputulos ei ole yhtä onnistunut. Vanhalla työtiimillä tästä olisi voinut tulla parempi. Jos pidit ensimmäisestä osasta, niin kannattaahan tämä vilkaista. Hieman härömpien komedioiden ystävät voivat pitää tästä. Bad Santa 2 ei ole kovin kummoinen jatko-osa ja toivon, ettei kolmososaa väännetä turhaan.

Kirjoittanut: Joonatan, 24.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.filmwonk.net
Bad Santa 2, 2016, Broad Green Pictures, Ingenious Media, Miramax

Arvostelu: Paha pukki (Bad Santa - 2003)

PAHA PUKKI

BAD SANTA

Ohjaus: Terry Zwigoff
Pääosissa: Billy Bob Thornton, Tony Cox, Brett Kelly, Lauren Graham, Bernie Mac, Lauren Tom, Cloris Leachman ja John Ritter
Genre: komedia, jouluelokuva
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia / Director's Cut: 1 tunti 28 minuuttia / Badder Santa: Unrated Edition: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 16

Katsoin Bad Santan, eli suomalaisittain Paha pukki -elokuvan ensimmäisen kerran kaksi vuotta sitten hieman ennen joulua. Mietin, että kyseessä on hauska, mutta silti vain ihan kiva elokuva, enkä ollut katsonut sitä sen jälkeen uudestaan. Nyt kun elokuvalle on tulossa jatko-osa, Paha pukki 2 (Bad Santa 2 - 2016), niin täytyi tietysti vilkaista ensimmäinen osa uudestaan ja arvostella se. Onneksi elokuva löytyi yhä Netflixistä.

Juoppo Willie ja lyhytkasvuinen Marcus varastelevat kauppakeskuksista joulupukiksi ja tontuksi pukeutuneina.

Pääroolissa Williena nähdään Billy Bob Thornton, joka on kuin luotu rooliin. Willie on itseään vihaava alkoholisti, joka inhoaa myös muitakin. Pääasiassa hän vain ryyppää ja harrastaa seksiä naisten kanssa. Hän ei oikeastaan välitä muiden tunteista ja on aika itsekeskeinen tapaus. Thornton sopii osaan jo pelkästään ulkonäkönsä puolesta ja heittäytyy täysillä mukaan. Vaikka hahmo onkin aika kusipää, niin kyllä Willieta käy silti hieman sääliksikin. Jollain tapaa pystyn samaistumaan hahmon tympäytyneisyyteen maailmaa kohtaan.

     Willien apuna on Marcus, jota esittää Tony Cox. Marcus joutuu kaiken aikaa turhautuneena katsomaan Willien perään, jotta ryöstökeikat saataisiin hoidettua. Läpi elokuvan heitetään vitsiä Marcusin lyhytkasvuisuudesta. Cox on hyvä roolissaan. Marcusin tyttöystävänä nähdään Lauren Tom.

Willie joutuu elokuvassa tekemisiin Thurman-nimisen pojan kanssa, jota näyttelee Brett Kelly. Kelly on jollain tapaa hieman häiriintynyt tapaus ja muuten erittäin hiljainen, mutta Willien läheisyydessä hän vain kyselee kaikkea. Thurman ei tunnu yhtään osaavan lukea ihmisten elekieltä, jotta osaisi olla hiljaa. Hahmolla on myös hieman kummallinen mieltymys voileipiä kohtaan. Kelly on erittäin mainio roolissaan, ja hänen ja Thorntonin kohtaukset ovat erinomaisia. Katsojana nauraa Thurmanille, mutta samalla kokee sääliä häntä kohtaan. Thurman asuu mummonsa luona, jota esittää Cloris Leachman.
     Yksi Willien naisista on nimeltään Sue (Lauren Graham) ja hänellä on jonkinlainen joulupukkifetissi. Sua yrittää parantaa Willien elämää. Grahamin roolisuoritus on toimiva.
     Elokuvassa nähdään myös Bernie Mac kauppakeskuksen turvallisuuspäällikkö Gininä, John Ritter toimitusjohtaja Bob Chipeskana ja Octavia Spencer pienessä roolissa Opal-nimisenä prostituoituna.

Willie ja Marcus viettävät joulukuut kauppakeskuksissa, esittäen joulupukkia ja tämän tonttua, jotta vaikuttavat luotettavilta työntekijöiltä. Tämä ei kuitenkaan täysin onnistu Willien käytöksen takia, sillä hän on humalassa töissä, kiroilee lasten lähettyvillä, tekee vahingossa tarpeensa pukuunsa ja harrastaa seksiä kaupan asiakkaiden kanssa pukukopeissa. Silti he onnistuvat joka joulu ryöstämään paljon, jotta voivat elää koko vuoden ilman rahaongelmia. Eräänä jouluna kaksikko ottaa kohteekseen kauppakeskuksen Phoenixissa. Siellä Willie tutustuu Thurmaniin ja muuttaa tämän luo asumaan, sillä joku on päässyt kaksikon jäljille.

Kuten tästä on varmaan jo pystynyt päättelemään, Paha pukki ei todellakaan ole joululeffa lapsille. Sen huumori on erittäin synkkää, häiriintynyttä, häikäilemätöntä ja häröä, joten se ei todellakaan ole kaikille tehty. Itseäni elokuvan vitsit riemastuttavat suuresti ja nauroin jatkuvasti elokuvan aikana. Kielenkäyttö on todella karkeaa, muttei mene yli, kuten esimerkiksi Sausage Partyssa (2016), jolloin se alkaisi ärsyttämään. Kovin erityisemmin ei elokuvassa ole visuaalisesti joulutunnelmaa, sillä Phoenixissa ei tunnu satavan lunta. Silti se kuuluu oivasti jouluelokuvien joukkoon ja uskoisin, että tulen katsomaan Bad Santan uudestaan vielä useanakin jouluna. Mukana on synkkyyttä muutenkin ja elokuvasta löytyy myös draamaa, joka sopii hyvin mukaan huumorin joukkoon. Juttu ei koskaan mene millään lailla yli, vaikka elokuva käykin hyvän maun rajoilla useasti, mutta hoitaa sen mallikkaasti. Toivon todella, että jatko-osa olisi huumoriltaan samanlainen kuin tämä elokuva.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Terry Zwigoff, joka oli ennen tätä ohjannut elokuvan Ghost World (2001). Elokuvaa ovat olleet tuottamassa sekä Coenin veljekset Joel ja Ethan, että Weinsteinin veljekset Harvey ja Bob. Kuvaus on sujuvaa, kuten myös leikkaus, vaikka hieman häiritsikin, että leffassa useasti kohtaukset päättyivät siihen, että kuva himmeni mustaksi ja seuraava alkoi samalla toisinpäin. Sävellyksestä vastaa David Kitay, mutta hänen musiikkinsa hukkuvat täysin joulukappaleiden alle, joita elokuvassa on käytetty. Bad Santassa kuullaan mm. Hugh Martinin ja Ralph Blanen Have Yourself a Merry Little Christmas, Felix Bernardin ja Richard B. Smithin Winter Wonderland, Edward Polan ja George Wylen It's the Most Wonderful Time of the Year, sekä Sammy Cahnin ja Jule Stynen Let it Snow! Let it Snow! Let it Snow!.

Pahasta pukista on olemassa kolme eri versiota: teattereissa näytetty versio, ohjaaja Zwigoffin kolme minuuttia lyhyempi Director's Cut ja seitsemän minuuttia pidempi Unrated-versio, joka kulkee nimen "Badder Santa" alla. Suomessa ei valitettavasti ole saatavilla kuin pelkkä teatteriversio, mutta lukemani perusteella "Badder Santa" sisältää pidennettyjä kohtauksia, sekä vielä härskimpiä juttuja, joten haluaisin joskus pystyä katsomaan sen.

Yhteenveto: Paha pukki on hävyttömän hauska elokuva, joka ei todellakaan sovi koko perheen joululeffailtaan. Se on parempi kuin muistin ja kesti erittäin mainiosti toisenkin katselukerran. Saattaa olla, että Paha pukki pääsee mukaan niiden leffojen listalle, jotka katson joka jouluna. Tosin ei minulla vielä ole sellaista listaa, mutta olen yrittänyt pikkuhiljaa luoda sellaista. Elokuvassa saa nauraa kunnolla, eikä siinä oikeastaan ole huonoja vitsejä. Mustan huumorin ystävien on pakko nähdä tämä, mutta "herkimmille" elokuvan hauskuus ei luultavasti selviä. Seksin, juopottelun ja kielenkäytön takia tämä ei sovi lapsille, mutta pitäähän aikuisillekin olla jouluelokuvia. Billy Bob Thornton on loistava pääroolissa Williena ja Brett Kelly on todella hyvä Thurman-poikana. Kaksikon yhteiset kohtaukset ovat elokuvan parasta antia. Toivottavasti jatko-osa toimii yhtä hyvin ja huumorin taso pysyisi samana. Harmi, ettei Pahan pukin pidennettyä versiota ole saatavilla Suomessa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
Bad Santa, 2003, Columbia Pictures Corporation, Dimension Films, Triptych Pictures, Blixa Zweite Film Produktion GmbH & Co. KG, Mike Zoss Productions