Arvostelu: Beetlejuice (1988)

BEETLEJUICE

Ohjaus: Tim Burton

Pääosissa: Alec Baldwin, Geena Davis, Winona Ryder, Catherine O'Hara, Jeffrey Jones, Michael Keaton, Glenn Shadix, Sylvia Sidney, Robert Goulet, Dick Cavett, Maree Cheatham, Patrice Martinez ja Tony Cox

Genre: komedia, kauhu

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 12

Beetlejuice on Tim Burtonin ohjaama kauhukomedia. Elokuva lähti liikkeelle Michael McDowellin ideasta, jonka pohjalta hän työsti yhdessä Larry Wilsonin kanssa käsikirjoituksen, jota he yrittivät kaupitella tekstiään eri yhtiöille. Universal kieltäytyi jyrkästi, mutta Geffen Company tarttui projektiin. Samoihin aikoihin Tim Burton oli juuri julkaissut esikoiselokuvansa Pee-wee's Big Adventure (1985) ja alkanut työstämään käsikirjoitusta DC:n sarjakuviin perustuvalle Batman-elokuvalle (1989). Sen tuotantoyhtiö Warner Bros. jarrutteli kuitenkin tuotannon aloittamista ja Burton etsi itselleen toista projektia odotellessaan. Geffen Companyn perustaja David Geffen esitteli Burtonille Beetlejuicen, josta Burton innostui valtavasti. Warren Skaaren pestattiin muokkaamaan käsikirjoitusta kevyempään suuntaan, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 1987 ja lopulta Beetlejuice sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin, maaliskuussa 1988. Elokuva oli taloudellinen menestys, joka keräsi kehuja myös kriitikoilta ja voitti parhaan maskeerauksen Oscar-palkinnon. Itse katsoin Beetlejuicen ensi kertaa joitain vuosia sitten ja pidin näkemästäni. Olen nähnyt leffan kerran uudestaan ja vieläpä elokuvateatterissa ja nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan Beetlejuice Beetlejuice (2024), päätin katsoa sen jälleen ja samalla myös arvostella sen.

Adam ja Barbara Maitland kuolevat auto-onnettomuudessa ja jäävät jumiin taloonsa kummittelemaan. Kun heidän taloonsa muuttaa uusi perhe, Adam ja Barbara yrittävät keksiä keinon karkottaa heidät ja kun heidän omat keinonsa eivät auta, he kääntyvät eksentrisen biomanaaja Beetlejuicen puoleen.

Beetlejuicen ilmestymisen aikaan vasta uransa alkutaipaleella olleet Alec Baldwin ja Geena Davis näyttelevät Maitlandin pariskuntaa, Adamia ja Barbaraa, jotka kuolevat äkillisesti, heidän autonsa suistuttua sillalta alas. Pari ei päädy taivaaseen tai helvettiin, vaan jää jumiin limbotilaan, vangittuina vanhaan taloonsa. Catherine O'Hara taas näyttelee taiteilija Delia Deetziä, Jeffrey Jones tämän uutta miestä Charlesia ja Winona Ryder tämän synkkyyksissä vellovaa tytärtä Lydiaa, jotka muuttavat Maitlandien taloon näiden kuoltua. Baldwin ja Davis ovat mainiot ja sympaattiset pariskuntana, jotka kohtaavat traagisen kohtalon ja yrittävät sen jälkeen nauttia tuonpuoleisesta vanhassa kodissaan, mitä uudet asukkaat saapuvat häiritsemään. O'Hara on loistava yliampuvana taiteilijasieluna ja tässä vasta kolmannen elokuvaroolinsa tekevä Ryder istuu täydellisesti angstisen teinin osaan. Jones sopii passelisti hieman vässykän Charlesin rooliin, mutta hänen hahmonsa jää pääpoppoosta tylsimmäksi. Elokuvassa nähdään myös Sylvia Sidney kuolleita opastavana Junona ja Glenn Shadix Delian hämäränä ystävänä Othona.

     Mutta elokuvan todellinen tähti on kuitenkin itse nimikkohahmo Betelgeuse, eli helpommin Beetlejuice. Rooliin pohdittiin aluksi Sammy Davis Jr:a, kunnes Geffenin kehotuksesta Burton päätyi Michael Keatoniin, joka oli tuohon aikaan tunnettu lähinnä komedianäyttelijänä. Keaton hyppää villin Beetlejuicen saappaisiin hurjalla antaumuksella ja tätä sekopäistä ja häpeilemättömän ronskia koheltamista on suuri riemu seurata - osittain siksi, että hahmoa hyödynnetään säästeliäästi ja siten sitäkin tehokkaammin. Keaton on lähes tunnistamaton roolissa ja hänen esiintymisestään tulee mieleen pirullisilla voimilla varusteltu Batmanin arkkivihollinen Jokeri. Ei siis ihme, että kun Keatonin ilmoitettiin näyttelevän Burtonin Batmanissa nimenomaan Batmania, monet olivat täysin pöyristyneitä valinnasta.

Beetlejuice on myös elokuvana riemastuttavaa seurattavaa ja yksi kaikkien aikojen parhaista kauhukomedioista. Sen konsepti on erittäin vekkuli. En voi olla ainoa, joka kummituselokuvia katsoessa pohtii, että millainenkohan tarina olisi niiden kummitusten vinkkelistä ja Beetlejuice vastaa juuri tähän. Alun yllättävän traagisuuden jälkeen meno muuttuu pian vallan hupaisaksi, kun Beetzit saapuvat taloon ja Maitlandit yrittävät keksiä keinoa päästä tunkeilijoista eroon. Maitlandien yritykset ovat toinen toistaan mainiompia, mutta kun mikään ei tunnu auttavan, on viimeisenä oljenkortena turvauduttava kaikista epäluotettavimpaan liittolaiseen, eli elokuvan nimikkohahmoon. Jos jo ennen Beetlejuicen mukaan saapumista elokuva on ollut veikeä, hänen hyppääminen kaiken sekaan vain pistää myllyn liikkumaan vielä lujempaa.

Puolentoista tunnin kestossa Beetlejuice on tehokkaan napakka paketti, joka onnistuu hyvin imaisemaan katsojan mielikuvitukselliselle matkalleen. Kekseliäs tarina pitää tiukasti mukanaan, elokuvan tarjotessa lukuisia mahtavia hetkiä, joissa Burton esittelee räväkkää energiaansa ja pähkähullua visiotaan, eikä mikään ihme, että hänestä muovautui nopeasti monien suosikkiohjaaja ja yksi Hollywoodin kiinnostavimmista elokuvantekijöistä. Yksi muistettavimmista kohtauksista on lystikäs ruokailu, jossa Maitlandit riivaavat Beetzit laulamaan ja tanssimaan Harry Belafonten Day-O (The Banana Boat Song) -kappaleen tahtiin. Yleisestikin ottaen kieli on ollut visusti poskessa ja nauraa saa useampaan otteeseen, mutta perheen pienimmille ja joillekin vanhemmillekin, hieman herkemmille katsojille leffa saattaa olla myös ajoittain jännittäväkin. Elokuvasta jää kuitenkin valtavan hyvä fiilis ja Beetlejuicen katsoo ilomielin useampaankin kertaan uudelleen.

Ennen Beetlejuicea Burtonilla oli takanaan vain yksi täyspitkä elokuva, joka rakentui kuitenkin enemmän Paul Reubensin luoman Pee-wee Herman -hahmon varaan. Beetlejuicessa Burton pääsi sitten kertaheitolla esittelemään, mikä hän onkaan elokuvantekijänä miehiään. Elokuvassa ovat mukana aika lailla kaikki Burtonille ominaiset maneerit, joita hän on hyödyntänyt lukuisia kertoja myöhemmin muissa filmeissään, vaihtelevin tuloksin. Tässä Burtonin persoonallinen tyylittely tuntuu vielä äärimmäisen raikkaalta piristysruiskeelta, jonka kautta muodostui yksi visuaalisesti veijarimaisimmista leffoista ikinä. Lavastajat ovat päästäneet luovuutensa valloilleen, oli kyse sitten tuonpuoleisesta maailmasta, pienoismallien esittämisestä valtavina tai Delian taideteoksista. Kaikki on mielikuvituksellisen värikästä ja vinksahtanutta. Maskeeraajat ovat päässeet leikittelemään Beetlejuicen ja muiden demonien ja elävienkuolleiden kanssa, voittaen ansaitusti Oscar-palkinnon työstään. Erikoistehosteista näkyy pieni budjetti, mutta efektien tietty kotikutoisuus tuntuu istuvan elokuvaan kuin nenä päähän ja on vain osa sen viehätystä. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Danny Elfmanin säveltämät reippaat musiikit vahvistavat tunnelmaa entisestään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beetlejuice, 1988, The Geffen Company

Arvostelu: Mahtava Oz (Oz the Great and Powerful - 2013)

MAHTAVA OZ

OZ THE GREAT AND POWERFUL

Ohjaus: Sam Raimi

Pääosissa: James Franco, Mila Kunis, Michelle Williams, Rachel Weisz, Zach Braff, Joey King, Tony Cox, Bill Cobbs, Abigail Spencer ja Bruce Campbell

Genre: fantasia, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 12

Oz the Great and Powerful, eli suomalaisittain Mahtava Oz pohjautuu L. Frank Baumin Ihmemaa Oz -kirjaan (The Wizard of Oz - 1900) ja se toimii esiosana vuoden 1939 elokuvalle Ihmemaa Oz (The Wizard of Oz). Walt Disney halusi jo 1900-luvun alussa tehdä elokuvan Baumin kirjan pohjalta, mutta Baum myikin kirjan elokuvaoikeudet Metro-Goldwyn-Mayerille. Vasta vuonna 1954 Disney sai hankittua oikeudet itselleen ja teki elokuvat Oz - ihmeiden maailma (Return to Oz - 1985) ja Muppettien Ihmemaa Oz (The Muppet's Wizard of Oz - 2005). 2000-luvulla Mitchell Kapner ryhtyi suunnittelemaan esiosatarinaa Ihmemaa Ozille ja sai tuottaja Joe Rothin innostumaan ideasta. Vuonna 2009 Disney päätti tehdä elokuvan Kapnerin idean pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2011 ja niiden aikana tekijät kohtasivat jatkuvia haasteita, sillä vuoden 1939 elokuvan ikonisten elementtien oikeudet kuuluivat Warner Brosille, joka ei antanut Disneylle lupaa käyttää niitä. Kierrellen ja kaarrellen filmin saatiin silti valmiiksi ja lopulta Mahtava Oz sai maailmanensi-iltansa 14. helmikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai hieman ristiriitaiset arviot kriitikoilta, mutta se oli taloudellinen hitti. Itse kävin katsomassa Mahtavan Ozin koulukavereideni kanssa, kun se saapui Suomen teattereihin. Pidin filmistä ja olen tainnut katsoa sen kertaalleen uudestaan, mutta viime kerrasta on useampi vuosi aikaa. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla ja arvostelemalla elokuvan.

Vuonna 1905 kansasilainen huijaritaikuri Oscar Diggs joutuu pyörremyrskyn kouriin ja kun myrsky laantuu, Oscar huomaa päätyneensä taianomaiseen Oziin. Ozin väki uskoo ennustukseen, jonka mukaan suuri velho saapuu pelastamaan heidät pahalta noidalta ja he luulevat Oscarin olevan se velho.

Robert Downey Jr:n ja Johnny Deppin kieltäydyttyä roolista, James Franco valittiin näyttelemään Oscar Zoroaster Phadrig Isaac Norman Henkle Emmannuel Ambroise Diggsiä tai yleisölle ihan vain Ozia, mahtavana taikurina esiintyvää huijaria, joka päätyy elämänsä seikkailulle ihmemaahan, joka on myös nimeltään Oz. Yritän arvosteluissani antaa näyttelijöiden yksityiselämän olla vaikuttamatta mielipiteeseeni heidän roolisuorituksista. En silti elokuvan alkupäässä voinut olla miettimättä Francoon kohdistuneita ahdistelusyytöksiä, kun hänen hahmonsa yrittää kerta toisensa perään huijata naisia sänkyyn "taikatempuillaan". Tästä huolimatta Franco tekee mielestäni hyvää työtä leffassa. Hän tulkitsee oivallisesti hahmoa, joka yrittää jatkuvasti puijata tietään kohti suuruuksia, mutta joka onneksi alkaa matkansa varrella oppimaankin jotain.

     Elokuvassa nähdään myös Mila Kunis Theodora-noitana, jonka Oscar ensimmäisenä tapaa Ozissa, Rachel Weisz Evanora-noitana, joka hallitsee Smaragdikaupunkia, Tony Cox kuninkaallisena palvelijana Knuckina, sekä tuplarooleissa Zach Braff Oscarin avustajana Frankina ja siivekkäänä Finley-apinana, Joey King pyörätuolissa kulkevana tyttönä ja posliinista tehtynä nukkena, ja Michelle Williams Oscarin entisenä rakkaana Anniena ja Glinda-noitana, jota syytetään Ozin kuninkaan murhasta. Lisäksi koska kyseessä on Sam Raimin elokuva, tarkkaavaiset katsojat voivat bongata Bruce Campbellin vartijana. Braffin, Kingin ja Williamsin tuplaroolit heijastavat oivallisesti toisiaan ja auttavat Oscaria tämän kasvumatkalla. Muut näyttelijät suoriutuvat rooleistaan hyvin, mutta Mila Kunis ei ihan vakuuta leffan toisella puoliskolla, minkä vuoksi hänen merkittävästä hahmosta jää uupumaan paljon.

Odotetusti Mahtava Oz ei saavuta Ihmemaa Ozin, yhden elokuvahistorian suurimman satuklassikon taianomaisuutta, mutta se toimii varsin kelvollisena esiosana leffalle - siitä huolimatta, että lakisyistä elokuva ei saanut mainostaa itseään Ihmemaa Ozin esiosana. Warner Bros. hönki tekijöiden niskaan, mistä syystä esimerkiksi ikonisia punaisia tohveleita ei saatu käyttää, mutta muuten Mahtava Oz toistaa monia juttuja vuoden 1939 elokuvasta. Klassikon tavoin myös tässä filmissä alun Kansas-osio esitetään mustavalkoisena ja liki neliömäisessä 4:3-kuvasuhteessa, monoääniraidan kera. Vasta kun Oscar pääsee Oziin, kuva laajenee ja siihen isketään värit, ja ääni muuttuu stereoksi. Vaikkei efekti olekaan yhtä mullistava kuin alkuperäisteoksessa, on se tässäkin varsin tyylikäs tehokeino, erottaen selvästi tylsän ja arkisen harmaan tosimaailman Ozin lumoavuudesta.

Elokuvasta löytyy mainiota seikkailun henkeä ja maagisuutta. Kun Oscar pääsee Oziin, hahmon tavoin myös katsoja ihailee valloittavasti luotua ja kaunista maailmaa. Hienoina yksityiskohtina ovat mm. eläinten muotoja mukailevat kallioiden seinämät ja soittimien kaltaiset vesikasvit. Kauhuelokuvista tunnettu Sam Raimi on onnistunut myös ripottelemaan mukaan pieniä kauhuelementtejä, pitäen filmin silti perheystävällisenä fantasiana. Lapsille muutamat kohtaukset voivat olla aika hurjia. Komediaa löytyy toki myös, niin sanallista huumoria kuin hieman fyysistäkin koheltamista. Siitä huolimatta, että harmillisen heikosti toteutetut pahishahmot vesittävät hieman leffan loppupäätä, huipennuksesta on silti saatu aikaiseksi mukaansatempaava ja toimiva. Erityisesti loppupäässä elokuva käyttää aikaa asetellakseen palasia oivaltavasti paikoilleen, mistä ne löydetään Ihmemaa Ozin alusta.

Sam Raimin ohjaus on tuttuun tapaan pätevää ja hän osoittaa pystyvänsä myös koko perheelle sopiviin tarinoihin noidista ja monstereista. Mitchell Kapnerin ja David Lindsay-Abairen käsikirjoitus kaipaisi hieman tiivistämistä, minkä lisäksi heidän tekstiään vaivaa tietty esiosien ongelma. Jos katsoja on nähnyt Ihmemaa Ozin, katsoja on tätä katsoessa alusta asti tietoinen siitä, minne monet filmin kuviot tulevat johtamaan. Mahtava Oz on hyvin kuvattu elokuva. Mukana on useita hienoja lavasteita, asuja ja maskeerauksia, mutta filmin erikoistehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä. Pitkin leffaa on selvää, milloin kohtauksia on kuvattu taustakankaan edessä. Tietokoneilla luoduista hirviöistä ja joistakin taustoista paistaa digitaalisuus, eikä tarina harmillisesti vie niin hyvin mukanaan, että näitä visuaalisia heikkouksia ei jäisi tuijottamaan. Äänimaailma on kuitenkin hyvin rakennettu efektejä ja Danny Elfmanin säveltämiä seikkailullisia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Mahtava Oz on kelpo fantasiaseikkailu ja esiosa yhdelle elokuvahistorian suurimmista satuklassikoista - olematta sitä kuitenkaan ihan laillisessa mielessä. Leffa toistaa monia Ihmemaa Ozille ominaisia piirteitä alun kuvasuhde- ja värikikkailusta alkaen, mutta siitä jää myös tekijänoikeuksien takia uupumaan juttuja. Tavanomaiseen esiosien tapaan alkuperäiselokuvan nähneelle jännitystä syö etukäteistieto siitä, miten tarinan ja hahmojen on pakko lopuksi kulkea. Siitä huolimatta seikkailu vie passelisti mukanaan, tarjoten niin vauhdikasta menoa ja meininkiä, monenlaista huumoria, sekä pieniä kauhuelementtejäkin, jotka saavat takuulla perheen pienemmät katsojat jännittämään. Loppuhuipennus on menevä, joskin elokuvan kehnosti esitetty ja kirjoitettu pahis latistaa elokuvan loppupäätä roimasti. Takeltelevaa Mila Kunisia lukuun ottamatta näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan. Visuaaliselta puoleltaan leffa on parhaat päivänsä nähnyt, mutta äänimaailma Danny Elfmanin musiikkeja myöten toimii mainiosti. Mahtava Ozista löytyy paljon parantamisen varaa, eikä se millään yllä Ihmemaa Oz -klassikon tasolle, mutta se on silti varsin toimiva fantasiafilmi, jonka katsoo ihan mielellään uudelleenkin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Oz the Great and Powerful, 2013, Walt Disney Pictures, Roth Films

Arvostelu: Willow - suuri seikkailu (Willow - 1988)

WILLOW - SUURI SEIKKAILU

WILLOW

Ohjaus: Ron Howard

Pääosissa: Warwick Davis, Val Kilmer, Joanne Whalley, Jean Marsh, Patricia Hayes, Billy Barty, Mark Northover, Pat Roach, Kevin Pollak, Rick Overton, Gavan O'Herlihy, Maria Holvöe, Julie Peters, Mark Vandebrake, Dawn Downing, David J. Steinberg, Tony Cox, Kate Greenfield, Ruth Greenfield ja Rebecca Bearman

Genre: fantasia, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

Willow - suuri seikkailu on Ron Howardin ohjaama fantasiaelokuva. Kehitellessään Tähtien sota: Episodi IV - Uutta toivoa (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) 1970-luvun alussa, George Lucas sai idean elokuvaan, jota hän ryhtyi kirjoittamaan työnimellä "Munchkins". Kesti kuitenkin vuosia, kunnes Lucas päätti vihdoin tehdä filmin. 1980-luvulla Ron Howard etsi itselleen fantasiaprojektia ja Lucas esitteli hänelle ideansa. Kaksikko ryhtyi työstämään elokuvaa, mutta koki takaiskuja, sillä viime vuosien aikana heikosti menestyneiden fantasialeffojen, kuten Legendan (Legend - 1985) ja Labyrintin (Labyrinth - 1986) takia studiot eivät kiinnostuneet rahoittamaan filmiä. Lopulta tuottaja Alan Ladd Jr. päätti hypätä mukaan projektiin ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 1987. Willow - suuri seikkailu sai ensi-iltansa toukokuussa 1988 ja vaikkei se ollut toivottu hitti, oli se huomattavasti menestyneempi kuin aiempien vuosien fantasiaelokuvat. Leffa sai niin kaksi Oscar-ehdokkuutta (parhaat erikoistehosteet ja äänitehosteet) kuin myös kaksi Razzie-ehdokkuutta (huonoin käsikirjoitus ja miessivuosa). Elokuva ei saanut kriitikoilta kummoista palautetta, mutta sen parissa kasvaneet lapset ovat nostaneet filmin vuosien varrella isompaan arvostukseen ja nykyään Willow - suuri seikkailu nauttii kulttiklassikon maineesta. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt leffaa, mutta olen ollut tietoinen siitä lapsuudesta asti. Nyt kun elokuva on saamassa jatkoa Disney+ -palveluun tehdyn Willow-sarjan (2022-) kautta, päätin vihdoin ja viimein katsoa alkuperäisen Willow - suuren seikkailun.

Ennustus kertoo, että riimusyntymämerkin omaava lapsi syöksisi pahan kuningatar Bavmordan vallasta. Kun lapsi löytyy, kuningatar lähettää joukkonsa tappamaan hänet, mutta kun joukot epäonnistuvat, lapsi päätyy lyhytkasvuisen, Willow-nimisen nelwynin hoteisiin.

Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluussa (Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi - 1983) Wicket-nimistä ewok-nallekarhua esittänyt Warwick Davis pääsee näyttelemään nimikkoroolissa Willow Ufgoodina. Willow on nelwyn, elokuvan nimitys lyhytkasvuisten lajille, vähän samaan tapaan kuin hobitit J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -kirjoissa (The Lord of the Rings - 1954-1955). Willow'lla on vaimo Kaiya (Julie Peters) ja pariskunnalla kaksi lasta, poika Ranon (Mark Vandebrake) ja tytär Mims (Dawn Downing). Perhettään rakastava ja taikurin hommista haaveileva Willow pääsee elämänsä seikkailuun, kun hän löytää joesta daikin-vauvan (daikin termi pitkäkasvuisille), tietämättä, että kyseessä on juurikin suuren ennustuksen lapsi. Kuvausten aikaan vasta 17-vuotias Davis on erittäin hyvä pääroolissa, hypäten onnistuneesti epätavallisen sankarin saappaisiin. Vaikka olenkin vuosia ihaillut Davisin työtä Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) avaruusolioina, Leprechaun-kauhuelokuvien (1993-2018) pahiksena ja Harry Potter -leffojen (2001-2011) taikaolentoina, olin iloinen, että Willow'ssa Davis pääsee esiintymään ilman voimakkaita maskeerauksia.

     Elokuvassa nähdään myös Mark Northover Willow'ta kiusaavana Burglekuttina, David J. Steinberg Willow'n ystävänä Meegoshina, Billy Barty nelwynien suurvelhona, Jean Marsh pahana kuningatar Bavmordana, Joanne Whalley tämän tyttärenä Sorshana, Pat Roach kuningattaren armeijan komentajana Kaelina, Val Kilmer itsekeskeisenä miekkamies Madmartiganina, Kevin Pollak ja Rick Overton pieninä maahisina Roolina ja Franjeanina, Patricia Hayes kettukusuksi muutettuna noitana Fin Razielina, sekä Gavan O'Herlihy tuhotun Galladoornin kuningaskunnan sotilaskomentaja Thaughbaerina, joka johtaa sotaa kuningatarta vastaan. Sivunäyttelijöiden valopilkku on ehdottomasti Kilmer, joka on nappivalinta virnuilevaksi Madmartiganiksi. Marsh istuu passelisti häijyn kuningattaren osaan, mutta hahmona Bavmorda jää aika mitäänsanomattomaksi pahikseksi. Kiinnostavampi onkin hänen tyttärensä Sorsha, joka yrittää todistaa arvonsa tyytymättömän äitinsä silmissä. Pollakin ja Overtonin esittämä maahisduo yrittää tuoda mukaan huumoria, mutta kaksikko on lähinnä ärsyttävä.

Miksi ihmeessä en katsonut Willow - suurta seikkailua lapsena?! Elokuva olisi hyvin todennäköisesti iskenyt minuun silloin todella lujaa, olinhan Harry Potterin ja Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -elokuvien (The Lord of the Rings - 2001-2011) myötä aivan hulluna fantasiaseikkailuihin. Ymmärrän hyvin, että leffa on noussut kulttiasemaan ysärilasten myötä, mutta kummastelen suuresti, miksi elokuva sai niin nihkeän vastaanoton ilmestyessään. Koska en nähnyt elokuvaa lapsena, minulla ei ole minkäänlaisia nostalgiakakkuloita muovaamassa mielipidettäni suuntaan tai toiseen. Jopa vasta aikuisiällä katsottuna koin Willow - suuren seikkailun ilahduttavaksi fantasiaelokuvaksi, joka istuu mitä parhaiten koko perheen yhteiseen leffailtaan.

Elokuva totta kai hyödyntää useita fantasiatarinoiden kliseitä altavastaajasankarista, jonka vanha ja viisas tietäjä lähettää huimalle matkalle yhdessä muiden epätodennäköisten sankarien kanssa, päihittämään pahaa vihulaista, joka uhkaa koko satumaailmaa. Samaa on luettu ja nähty vuosikymmenten, jopa -satojen varrella useaan otteeseen, mutta mitä väliä? Pyörää ei aina tarvitse keksiä uudestaan, jotta homma toimii. Willow - suuri seikkailu onnistuu esittelemään lumoavan satumaailman kaikenlaisten mörököllien kera ja nappamaan katsojan mukaan seikkailuunsa. Siitä löytyy heikkoutensa, kuten hieman lattea pahis ja rasittava komediakaksikko, mutta muuten yllätyin, kuinka paljon pidin filmistä.

Elokuva houkuttelee mukaansa jännittävällä alustuksellaan ja ilahduttaa sitten, esitellessään vähitellen tätä fantasiamaailmaa ja sen erilaisia asukkeja. Elokuvan aikana Willow kohtaa ties mitä tyyppejä ja olentoja, kohtaamisten vaihdellessa hauskojen ja jännittävien välillä. Varsinkin perheen pienimmille filmi on usein varsin hurja ja itse en voinut kuin harmitella, ettei tällaista synkempää menoa tunnuta enää uskaltavan pistää mukaan lastenleffoihin. Napakasti etenevä seikkailu johtaa kohti toimivaa huipennusta. Ei elokuva pahemmin mitään yllätyksiä tarjoa, mutta se on silti erittäin oivallinen fantasiafilmi ja olen iloinen, että se keräsi vuosien saatossa ansaitsemaansa arvostusta.

Ron Howard ja George Lucas ovat oiva kaksikko työstämään filmiä, olivathan he työskennelleet yhdessä jo Lucasin ohjaamassa ja Howardin tähdittämässä komediassa Svengijengi '62 (American Graffiti - 1973). Lucas on työstänyt mainion kertomuksen pääasiassa hyvien hahmojen kera, josta löytyy monenlaista menoa ja meininkiä, ja tekstin pohjalta Howard rakentaa tunnelmaa ja pitää pakettia kasassa taidokkaasti. Elokuva on myös hyvin kuvattu. Mukana on useita upeita otoksia, joissa hyödynnetään erinomaisesti näyttelijöitä ja lavasteita yhdistettynä maalauksiin, jotka muodostavat hulppeita näkymiä. Lavasteet ovat myös vaikuttavat ja niin asut kuin maskeeraukset toimivat. Erikoistehosteiden taso vaihtelee läpi leffan, mutta pääasiassa Willow - suuri seikkailu on yllättävän hyvin kestänyt aikaa. Pikkuriikkiset maahiset ovat tarpeeksi hyvin istutettu mukaan kuviin ja eräs muodonmuutosloitsu on häikäisevän sulavasti tehty. Keskivaiheilla nähtävä suuri kaksipäinen monsteri näyttää joissain otoksissa hurjalta ja toisissa taas koomiselta ilmestykseltä. Äänimaailma on myös osaavasti työstetty ja James Hornerin säveltämät musiikit tunnelmoivat maagisesti läpi leffan.

Yhteenveto: Willow - suuri seikkailu on erittäin mainio fantasiaelokuva, josta koko perhe voi nauttia. Tarinaan on selvästi lainailtu tuttuja satukliseitä, mutta niistä saadaan pyöriteltyä ilahduttavan omanlaiseltaan tuntuva seikkailuleffa, joka pitää hyvin mukanaan alusta loppuun. Seikkailuhenki on onnistuneesti läsnä ja matkan varrella nähdään jos minkälaista meininkiä. Elokuva saa nauramaan, mutta myös jännittämään. Näyttelijät ovat pääasiassa hyviä rooleissaan, erityisesti Warwick Davis pääroolissa itse Willow'na ja Val Kilmer vastahakoisesti tätä seuraavana Madmartiganina. Kuningatar Bavmorda on kuitenkin aika mitäänsanomaton pahishahmo, eikä maahiskaksikko Rool ja Franjean ole erityisen hauska - pikemminkin rasittava. Vaikka ajan julma hammas onkin nakerrellut filmiä sieltä täältä, on elokuva pääasiassa edelleen visuaalisesti hieno kuvauksensa ja puitteidensa puolesta. Ron Howardin ohjaus pitää ilahduttavaa tunnelmaa korkealla ja satumaista pakettia kasassa. Heikkouksineenkin Willow - suuri seikkailu on todella hyvä fantasialeffa, jota suosittelen erittäin lämpimästi. Minua kaduttaa, etten ollut älynnyt katsoa elokuvaa aiemmin ja nyt odotan innolla näkeväni tulevan Willow-sarjan, jonka elokuvalle uskollisilta vaikuttavat trailerit näyttävät paremmilta kuin olisin odottanut.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Willow, 1988, Lucasfilm, Metro-Goldwyn-Mayer, Imagine Entertainment

Arvostelu: Bad Santa 2 / Paha pukki 2 (2016)

BAD SANTA 2 (2016)

PAHA PUKKI 2

Ohjaus: Mark Waters
Pääosissa: Billy Bob Thornton, Tony Cox, Kathy Bates, Brett Kelly, Christina Hendricks, Ryan Hansen, Jenny Zigrino, Jeff Skowron ja Octavia Spencer
Genre: komedia, jouluelokuva
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 12

Näin Bad Santan (2003) ensimmäisen kerran loppuvuodesta 2014 ja se oli mielestäni ihan hauska elokuva. Nyt kun elokuvan jatko-osa, Bad Santa 2, oli saamassa ensi-iltansa, ensimmäinen osa täytyi tietysti katsoa uudestaan. Tein sen ja pidin elokuvasta enemmän kuin ensimmäisella katselukerralla. Aloin jokseenkin jopa odottamaan jatko-osaa ja toivoin tunnelman pysyvän yhä samana. Hieman kyllä pelotti, että miten jatko-osa toimisi, kun elokuvien ilmestymisien välissä on kolmetoista vuotta. Kuulin, että kyseessä olisi aika keskinkertainen teos, joten menin varautuneena katsomaan elokuvan.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä elokuvaa Bad Santa!

Willie lyöttäytyy yhteen lyhytkasvuisen Marcus-petturin ja inhottavan Sunny-äitinsä kanssa, ryöstääkseen rahat hyväntekeväisyysjärjestöstä. Hienostihan se taas sujuu...

Billy Bob Thorntonin esittämä Willie on yhtä elämäänsä kyllästynyt juoppo perverssi kuin ensimmäisessäkin elokuvassa. Tässä Willie on niinkin kyllästynyt elämäänsä, että yrittää itsemurhaa heti elokuvan alussa parillakin eri tavalla. Häntä ei kiinnosta pätkääkään, mitä muut ihmiset hänestä miettivät ja törttöileekin mahdollisimman paljon kaiken aikaa. Thornton suoriutuu roolistaan edelleen yhtä toimivasti ja Willien taustoja avataan katsojille. Elokuvassa kuullaan useasti Willien kertojaääntä.
     Jostain syystä edellisessä elokuvassa Willien pettänyt Marcus (Tony Cox) on edelleen kuvioissa ja Marcus saa Willien suostuteltua uudelle ryöstökeikalle. Marcusin lyhytkasvuisuudesta tehdään jälleen pilaa, muttei kovin onnistuneesti. Coxin suoritus on ihan hyvä, mutta hahmo on muuttunut todella ärsyttäväksi. Katsojana odottaa kaiken aikaa, milloin Marcus pettäisi Willien uudestaan.
     Elokuvassa esitellään Willien äiti Sunny, jota näyttelee Kathy Bates. Kovin kauaa ei Sunnyn tarvitse olla ruudulla, jotta katsoja ymmärtää, miksi Williesta on tullut sellainen kuin hän on. Sunny on nimittäin todellinen ämmä noin niin kuin korrektisti sanottuna. Hän kohtelee kaikkia todella ärsyttävästi, eivätkä hänen ja Willien välit ole millään lailla lämpimät. Willie suorastaan vihaa häntä. Bates suoriutuu roolistaan hyvin ja on useassa kohtaa hauska.
     Ensimmäisessä elokuvassa ollut Thurman-poika (Brett Kelly) on kasvanut todella paljon vuosien varrella ja hän on jo mies... tai ainakin melkein. Thurman on henkisesti yhä samanlainen kuin aiemmin ja aiheuttaa päänvaivaa jatkuvasti Willielle. Hän työskentelee rakastamiensa voileipien parissa, eikä välillä puhu muusta. Thurman ei esiinny ihan yhtä paljon elokuvassa ja tuntuu paikoitellen olevan mukana vain, koska esiintyi edellisessä osassa. Kellyn suoritus ei ole yhtä hyvä, eikä hahmossa ole samanlaista tunnelmaa enää.
     Christina Hendricks näyttelee Diane Hastingsia, joka työskentelee hyväntekeväisyysjärjestössä. Diane vaikuttaa erittäin viralliselta naiselta, mutta hänestä löytyy myös muitakin puolia, jotka voivat tulla hieman yllätyksenä. Hendricks on roolissaan hyvä.
     Elokuvassa nähdään myös Jenny Zigrino vartija Ginana, Jeff Skowron yli-innokkaana vartijana, Ryan Hansen hyväntekeväisyysjärjestön rikkaana pomona, Regent Hastingsina, sekä ensimmäisessä elokuvassa lyhyesti esiintynyt, Octavia Spencerin näyttelemä Opal-huora.

Kolmetoista vuotta ensimmäisen elokuvan tapahtumien jälkeen Willie viettää turhauttavaa, viinan ja seksin täytteistä elämäänsä ja yrittää itsemurhaa. Häntä häiritsee Thurman, joka tuntuu olevan yhä siinä uskossa, että Willie olisi joulupukki. Marcus suostuttelee Willien suorittamaan ryöstökeikan hyväntekeväisyysjärjestössä. Tilannetta vaikeuttaa Willien äidin mukana olo, mutta Willie suostuu kuitenkin. Jälleen on aika pukeutua joulupukiksi ja tontuksi, ja soluttautua kohteeseen, josta voisi olla tiedossa mukavat kahden miljoonan dollarin taskurahat.

Kuten pelkäsinkin, Bad Santa 2:n ja alkuperäisen elokuvan ilmestymisien välissä on kulunut liian monta vuotta, eikä juttu enää oikein toimi. Kyllähän elokuvan katsoo, mutta se on loppujen lopuksi aika turha ja sen jälkeen toivoisi, että ensimmäinen elokuva olisi jäänyt ainoaksi. Kyllä Bad Santa 2:ssa saa nauraa ja todella mainioita kohtia löytyy, mutta ne eivät saa luotua yhtä toimivaa kokonaisuutta. Jos elokuva olisi tehty muutama vuosi ensimmäisen osan jälkeen, sillä olisi voinut olla jokin merkityskin. Tällaisena se tuntuu lähinnä ylimääräiseltä rahastukselta, kun uutta ei olla keksitty. Onhan se kiva nähdä Willien hölmöilyjä lisää, mutta elokuvan sijaan aiheesta olisi voitu tehdä vaikka jouluspesiaalivideo tai jotain vastaavaa. Häröilyä ja kiroilua löytyy, vaikka suurin osa "fuck"-sanoista onkin jätetty suomentamatta, jotta ikäraja on saatu kahteentoista vuoteen. Lastenelokuvasta ei kuitenkaan ole kyse. Synkistelyä löytyy paljon, mutta siihen ei olla saatu tarpeeksi huumoria mukaan, jotta synkkyys olisi muutakin kuin katsojien ahdisteluyritys. Lopputulos on aika ennalta-arvattava. Kyllähän elokuvan katsoo ainakin kerran, mutta ei sitä välttämättä tarvitse uudestaan katsoa.

Ohjaus on vaihtunut Terry Zwigoffilta Mark Watersille, joka on aiemmin ohjannut esimerkiksi Mean Girlsin (2004). Myös käsikirjoitustiimi on vaihtunut Glenn Ficarrasta ja John Requasta Shauna Crossiin ja Johnny Rosenthaliin. Jos alkuperäiset tekijät olisivat työstäneet myös jatko-osan, niin ehkä tämä toimisi paremmin. Kuvaus ja leikkaus hoituvat sujuvasti. Musiikista vastaa Lyle Workman, mutta hänen sävellyksensä jäävät täysin elokuvassa käytettyjen joulukappaleiden varjoon. Elokuvassa kuullaan mm. Felix Bernardin ja Richard B. Smithin "Winter Wonderland", Walter Rollinsin ja Steve Nelsonin "Frosty the Snowman", sekä Edward Polan ja George Wylen "It's the Most Wonderful Time of the Year". Ensimmäisessä elokuvassa kuultu Frédéric Chopinin "Nocturne in E-Flat Major, Op.9 No.2" soi pariin otteeseen tässäkin.

Yhteenveto: Bad Santa 2 on aika tarpeeton jatko-osa mainiolle joulukomedialle. Kyseessä ei ole huono elokuva, mutta valitettavasti leffa jää tasolle "ihan kiva". Billy Bob Thornton on kyllä edelleen mainio kyynisen juoppopervon roolissa ja hänen äitinsä Sunny on toimiva lisäys. Thurman tuntuu olevan aika väkisin mukana, enkä oikein ymmärrä, miksi Marcuskin piti mukaan tunkea. Muutamia todella hauskoja kohtia esiintyy ja muutenkin elokuvan aikana saa nauraa, mutta lopputulos ei ole yhtä onnistunut. Vanhalla työtiimillä tästä olisi voinut tulla parempi. Jos pidit ensimmäisestä osasta, niin kannattaahan tämä vilkaista. Hieman härömpien komedioiden ystävät voivat pitää tästä. Bad Santa 2 ei ole kovin kummoinen jatko-osa ja toivon, ettei kolmososaa väännetä turhaan.

Kirjoittanut: Joonatan, 24.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.filmwonk.net
Bad Santa 2, 2016, Broad Green Pictures, Ingenious Media, Miramax

Arvostelu: Paha pukki (Bad Santa - 2003)

PAHA PUKKI

BAD SANTA

Ohjaus: Terry Zwigoff
Pääosissa: Billy Bob Thornton, Tony Cox, Brett Kelly, Lauren Graham, Bernie Mac, Lauren Tom, Cloris Leachman ja John Ritter
Genre: komedia, jouluelokuva
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia / Director's Cut: 1 tunti 28 minuuttia / Badder Santa: Unrated Edition: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 16

Katsoin Bad Santan, eli suomalaisittain Paha pukki -elokuvan ensimmäisen kerran kaksi vuotta sitten hieman ennen joulua. Mietin, että kyseessä on hauska, mutta silti vain ihan kiva elokuva, enkä ollut katsonut sitä sen jälkeen uudestaan. Nyt kun elokuvalle on tulossa jatko-osa, Paha pukki 2 (Bad Santa 2 - 2016), niin täytyi tietysti vilkaista ensimmäinen osa uudestaan ja arvostella se. Onneksi elokuva löytyi yhä Netflixistä.

Juoppo Willie ja lyhytkasvuinen Marcus varastelevat kauppakeskuksista joulupukiksi ja tontuksi pukeutuneina.

Pääroolissa Williena nähdään Billy Bob Thornton, joka on kuin luotu rooliin. Willie on itseään vihaava alkoholisti, joka inhoaa myös muitakin. Pääasiassa hän vain ryyppää ja harrastaa seksiä naisten kanssa. Hän ei oikeastaan välitä muiden tunteista ja on aika itsekeskeinen tapaus. Thornton sopii osaan jo pelkästään ulkonäkönsä puolesta ja heittäytyy täysillä mukaan. Vaikka hahmo onkin aika kusipää, niin kyllä Willieta käy silti hieman sääliksikin. Jollain tapaa pystyn samaistumaan hahmon tympäytyneisyyteen maailmaa kohtaan.

     Willien apuna on Marcus, jota esittää Tony Cox. Marcus joutuu kaiken aikaa turhautuneena katsomaan Willien perään, jotta ryöstökeikat saataisiin hoidettua. Läpi elokuvan heitetään vitsiä Marcusin lyhytkasvuisuudesta. Cox on hyvä roolissaan. Marcusin tyttöystävänä nähdään Lauren Tom.

Willie joutuu elokuvassa tekemisiin Thurman-nimisen pojan kanssa, jota näyttelee Brett Kelly. Kelly on jollain tapaa hieman häiriintynyt tapaus ja muuten erittäin hiljainen, mutta Willien läheisyydessä hän vain kyselee kaikkea. Thurman ei tunnu yhtään osaavan lukea ihmisten elekieltä, jotta osaisi olla hiljaa. Hahmolla on myös hieman kummallinen mieltymys voileipiä kohtaan. Kelly on erittäin mainio roolissaan, ja hänen ja Thorntonin kohtaukset ovat erinomaisia. Katsojana nauraa Thurmanille, mutta samalla kokee sääliä häntä kohtaan. Thurman asuu mummonsa luona, jota esittää Cloris Leachman.
     Yksi Willien naisista on nimeltään Sue (Lauren Graham) ja hänellä on jonkinlainen joulupukkifetissi. Sua yrittää parantaa Willien elämää. Grahamin roolisuoritus on toimiva.
     Elokuvassa nähdään myös Bernie Mac kauppakeskuksen turvallisuuspäällikkö Gininä, John Ritter toimitusjohtaja Bob Chipeskana ja Octavia Spencer pienessä roolissa Opal-nimisenä prostituoituna.

Willie ja Marcus viettävät joulukuut kauppakeskuksissa, esittäen joulupukkia ja tämän tonttua, jotta vaikuttavat luotettavilta työntekijöiltä. Tämä ei kuitenkaan täysin onnistu Willien käytöksen takia, sillä hän on humalassa töissä, kiroilee lasten lähettyvillä, tekee vahingossa tarpeensa pukuunsa ja harrastaa seksiä kaupan asiakkaiden kanssa pukukopeissa. Silti he onnistuvat joka joulu ryöstämään paljon, jotta voivat elää koko vuoden ilman rahaongelmia. Eräänä jouluna kaksikko ottaa kohteekseen kauppakeskuksen Phoenixissa. Siellä Willie tutustuu Thurmaniin ja muuttaa tämän luo asumaan, sillä joku on päässyt kaksikon jäljille.

Kuten tästä on varmaan jo pystynyt päättelemään, Paha pukki ei todellakaan ole joululeffa lapsille. Sen huumori on erittäin synkkää, häiriintynyttä, häikäilemätöntä ja häröä, joten se ei todellakaan ole kaikille tehty. Itseäni elokuvan vitsit riemastuttavat suuresti ja nauroin jatkuvasti elokuvan aikana. Kielenkäyttö on todella karkeaa, muttei mene yli, kuten esimerkiksi Sausage Partyssa (2016), jolloin se alkaisi ärsyttämään. Kovin erityisemmin ei elokuvassa ole visuaalisesti joulutunnelmaa, sillä Phoenixissa ei tunnu satavan lunta. Silti se kuuluu oivasti jouluelokuvien joukkoon ja uskoisin, että tulen katsomaan Bad Santan uudestaan vielä useanakin jouluna. Mukana on synkkyyttä muutenkin ja elokuvasta löytyy myös draamaa, joka sopii hyvin mukaan huumorin joukkoon. Juttu ei koskaan mene millään lailla yli, vaikka elokuva käykin hyvän maun rajoilla useasti, mutta hoitaa sen mallikkaasti. Toivon todella, että jatko-osa olisi huumoriltaan samanlainen kuin tämä elokuva.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Terry Zwigoff, joka oli ennen tätä ohjannut elokuvan Ghost World (2001). Elokuvaa ovat olleet tuottamassa sekä Coenin veljekset Joel ja Ethan, että Weinsteinin veljekset Harvey ja Bob. Kuvaus on sujuvaa, kuten myös leikkaus, vaikka hieman häiritsikin, että leffassa useasti kohtaukset päättyivät siihen, että kuva himmeni mustaksi ja seuraava alkoi samalla toisinpäin. Sävellyksestä vastaa David Kitay, mutta hänen musiikkinsa hukkuvat täysin joulukappaleiden alle, joita elokuvassa on käytetty. Bad Santassa kuullaan mm. Hugh Martinin ja Ralph Blanen Have Yourself a Merry Little Christmas, Felix Bernardin ja Richard B. Smithin Winter Wonderland, Edward Polan ja George Wylen It's the Most Wonderful Time of the Year, sekä Sammy Cahnin ja Jule Stynen Let it Snow! Let it Snow! Let it Snow!.

Pahasta pukista on olemassa kolme eri versiota: teattereissa näytetty versio, ohjaaja Zwigoffin kolme minuuttia lyhyempi Director's Cut ja seitsemän minuuttia pidempi Unrated-versio, joka kulkee nimen "Badder Santa" alla. Suomessa ei valitettavasti ole saatavilla kuin pelkkä teatteriversio, mutta lukemani perusteella "Badder Santa" sisältää pidennettyjä kohtauksia, sekä vielä härskimpiä juttuja, joten haluaisin joskus pystyä katsomaan sen.

Yhteenveto: Paha pukki on hävyttömän hauska elokuva, joka ei todellakaan sovi koko perheen joululeffailtaan. Se on parempi kuin muistin ja kesti erittäin mainiosti toisenkin katselukerran. Saattaa olla, että Paha pukki pääsee mukaan niiden leffojen listalle, jotka katson joka jouluna. Tosin ei minulla vielä ole sellaista listaa, mutta olen yrittänyt pikkuhiljaa luoda sellaista. Elokuvassa saa nauraa kunnolla, eikä siinä oikeastaan ole huonoja vitsejä. Mustan huumorin ystävien on pakko nähdä tämä, mutta "herkimmille" elokuvan hauskuus ei luultavasti selviä. Seksin, juopottelun ja kielenkäytön takia tämä ei sovi lapsille, mutta pitäähän aikuisillekin olla jouluelokuvia. Billy Bob Thornton on loistava pääroolissa Williena ja Brett Kelly on todella hyvä Thurman-poikana. Kaksikon yhteiset kohtaukset ovat elokuvan parasta antia. Toivottavasti jatko-osa toimii yhtä hyvin ja huumorin taso pysyisi samana. Harmi, ettei Pahan pukin pidennettyä versiota ole saatavilla Suomessa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
Bad Santa, 2003, Columbia Pictures Corporation, Dimension Films, Triptych Pictures, Blixa Zweite Film Produktion GmbH & Co. KG, Mike Zoss Productions