Arvostelu: Mies ja alaston ase 2½ (The Naked Gun 2½: The Smell of Fear - 1991)

MIES JA ALASTON ASE 2½

THE NAKED GUN 2½: THE SMELL OF FEAR

Ohjaus: David Zucker

Pääosissa: Leslie Nielsen, Priscilla Presley, George Kennedy, O. J. Simpson, Robert Goulet, Richard Griffiths, Jacqueline Brooks, Anthony Savage, Lloyd Bochner, Tim O'Connor, Peter Mark Richman, John Roarke, Margery Ross ja "Weird Al" Yankovic

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 12

Hei, me pamputetaan! -televisiosarjaan (Police Squad! - 1982) perustuva komediaelokuva Mies ja alaston ase (The Naked Gun: From the Files of Police Squad! - 1988) oli kriitikoiden kehuma jättimenestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 1990 ja lopulta Mies ja alaston ase 2½ sai ensi-iltansa kesäkuussa 1991. Elokuva oli edeltäjäänsä isompi hitti lippuluukuilla, mutta ei voittanut kriitikoita puolelleen. Itse katsoin Mies ja alaston ase -trilogian jo lapsena, muutamaankin otteeseen. Nyt kun elokuvasarja on yllättäen jatkumassa, päätin odotellessa katsoa alkuperäisen trilogian uudestaan ja arvostella sen. 

Komisario Frank Drebin rikospoliisista ryhtyy tutkimaan epäilyttävää Quentin Hapsburgia, jolla on ilkikurinen suunnitelma varmistaakseen, että ympäristöystävällinen aurinkovoima ei korvaa rahakkaita ja luonnolle haitallisia laitoksia.

Leslie Nielsen tekee paluun komisario Frank Drebiniksi rikospoliisista ja jatkaa tutun lystikkäällä linjallaan. Hän laukoo jälleen kuivia vitsejä täydellisellä pokerinaamalla, tuoden tarpeen vaatiessa lisähuumoria vekkuleilla ilmeilyillä. Pilke pysyy silmäkulmassa ja Nielsen osoittaa taas kerran olevansa komedian parhaita taitajia. Frank on edelleen erittäin pidettävä heppu, jonka uuteen tutkimukseen hyppää mielellään mukaan.

     Elokuvassa nähdään myös vanhat tutut George Kennedy poliisikapteeni Ed Hockenina, O. J. Simpson etsivä Nordberginä, sekä Priscilla Presley Frankin palavasti rakastamana Janena, joka oli ottanut hatkat juuri heidän hääpäivänään. Uusina tuttavuuksina esitellään tämänkertainen pahis Quentin Hapsburg (Robert Goulet), joka haluaa pitää itsensä ja ympäristölle haitallisilla öljy-, hiili- ja atomivoimalaitoksilla rahaa tahkoavat bisnesmiestoverinsa varakkaina, yrittämällä pistää päiviltä ympäristöystävällisen aurinkoenergian puolesta puhujan tohtori Meinheimerin (Richard Griffiths). Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa. Goulet istuu mallikkaasti tämänkertaiseksi roistoksi, kun taas Griffiths on oiva tuplaroolissa arvostettuna tohtorina ja tämän identiteetin varastavana Earl Hackerina.

Mies ja alaston ase 2½ ei paljoa kalpene hykerryttävän hauskalle ykkösosalle, vaan luvassa on tälläkin kertaa valtavasti hupia puolentoista tunnin verran alkuteksteistä lopputeksteihin. Voi kun minulla onkin ikävä sitä aikaa, kun komedialeffat ottivat ilon irti myös alku- ja lopputeksteistä. Jatko-osa tarjoaa aika lailla juuri sitä mitä ykkösosakin, pääasiassa samoilla vahvuuksilla ja heikkouksilla. Jos jossain jatko-osan voi mieltää edeltäjäänsä paremmaksi, niin loppuhuipennus on ytimekkäämpi kuin ykkösen turhan pitkäksi venytetty pesäpallomatsisekoilu.

Elokuvan tarinalla ei tälläkään kertaa ole juuri väliä, vaan juonentapainen toimii lähinnä keinona viedä hahmoja yhä vain uusiin hauskoihin kommelluksiin. Leffan aikana pääsee nauramaan makeasti ja vedet silmissä kerta toisensa perään, vitsivyörytyksen ollessa lähes taukoamatonta. Nauruja kirvoitetaan katsojasta monin keinoin, oli kyse sitten nokkelasta sanailusta, fyysisestä koheltamisesta tai taustoille piilotetuista lisävitseistä, joita ei taaskaan välttämättä hoksaa vielä ensimmäisellä katselulla. Juuri mitään ideaa ei ole pidetty liian pöljänä ja jos tekijät ovat halunneet, että hahmojen autoillessa Washingtonissa, taustalla näkyy jostain syystä yhtäkkiä Colosseum, niin sitten taustalla myös näkyy Colosseum. Tällä kertaa mukana on myös enemmän selvää parodiointa muista elokuvista, kuten Casablancasta (1942), Psykosta (Psycho - 1960) ja ohjaaja-käsikirjoittaja David Zuckerin veljen Jerry Zuckerin leffasta Ghost - näkymätön rakkaus (Ghost - 1990). Tätä nerokasta pönttöilyä jaksaa katsoa kerta toisensa perään ja hymy pysyy visusti huulilla läpi keston.

David Zuckerin ohjaus ja yhdessä Pat Proftin kanssa työstetty käsikirjoitus ovat tälläkin kertaa hyvää työtä, tekstin ollessa täynnä kekseliäitä juttuja. Mies ja alaston ase 2½ on myös kelvollisesti kuvattu ja leikattu kasaan. Etenkin seksikohtaukseen leikatut kiertoilmaisukuvat ovat toinen toistaan vekkulimpia ideoita. Lavastus on oivallista, samoin puvustus. Erikoistehosteet ovat tarkoituksellisen hupsut ja äänimaailmastakin löytyy omat lisähuvituksensa. Ira Newbornin säveltämä tunnusmusiikki on aina yhtä riemastuttava, jämähtäen jälleen pitkäksi aikaa soimaan päässä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Naked Gun 2½: The Smell of Fear, 1991, Paramount Pictures

Arvostelu: Beetlejuice (1988)

BEETLEJUICE

Ohjaus: Tim Burton

Pääosissa: Alec Baldwin, Geena Davis, Winona Ryder, Catherine O'Hara, Jeffrey Jones, Michael Keaton, Glenn Shadix, Sylvia Sidney, Robert Goulet, Dick Cavett, Maree Cheatham, Patrice Martinez ja Tony Cox

Genre: komedia, kauhu

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 12

Beetlejuice on Tim Burtonin ohjaama kauhukomedia. Elokuva lähti liikkeelle Michael McDowellin ideasta, jonka pohjalta hän työsti yhdessä Larry Wilsonin kanssa käsikirjoituksen, jota he yrittivät kaupitella tekstiään eri yhtiöille. Universal kieltäytyi jyrkästi, mutta Geffen Company tarttui projektiin. Samoihin aikoihin Tim Burton oli juuri julkaissut esikoiselokuvansa Pee-wee's Big Adventure (1985) ja alkanut työstämään käsikirjoitusta DC:n sarjakuviin perustuvalle Batman-elokuvalle (1989). Sen tuotantoyhtiö Warner Bros. jarrutteli kuitenkin tuotannon aloittamista ja Burton etsi itselleen toista projektia odotellessaan. Geffen Companyn perustaja David Geffen esitteli Burtonille Beetlejuicen, josta Burton innostui valtavasti. Warren Skaaren pestattiin muokkaamaan käsikirjoitusta kevyempään suuntaan, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 1987 ja lopulta Beetlejuice sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin, maaliskuussa 1988. Elokuva oli taloudellinen menestys, joka keräsi kehuja myös kriitikoilta ja voitti parhaan maskeerauksen Oscar-palkinnon. Itse katsoin Beetlejuicen ensi kertaa joitain vuosia sitten ja pidin näkemästäni. Olen nähnyt leffan kerran uudestaan ja vieläpä elokuvateatterissa ja nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan Beetlejuice Beetlejuice (2024), päätin katsoa sen jälleen ja samalla myös arvostella sen.

Adam ja Barbara Maitland kuolevat auto-onnettomuudessa ja jäävät jumiin taloonsa kummittelemaan. Kun heidän taloonsa muuttaa uusi perhe, Adam ja Barbara yrittävät keksiä keinon karkottaa heidät ja kun heidän omat keinonsa eivät auta, he kääntyvät eksentrisen biomanaaja Beetlejuicen puoleen.

Beetlejuicen ilmestymisen aikaan vasta uransa alkutaipaleella olleet Alec Baldwin ja Geena Davis näyttelevät Maitlandin pariskuntaa, Adamia ja Barbaraa, jotka kuolevat äkillisesti, heidän autonsa suistuttua sillalta alas. Pari ei päädy taivaaseen tai helvettiin, vaan jää jumiin limbotilaan, vangittuina vanhaan taloonsa. Catherine O'Hara taas näyttelee taiteilija Delia Deetziä, Jeffrey Jones tämän uutta miestä Charlesia ja Winona Ryder tämän synkkyyksissä vellovaa tytärtä Lydiaa, jotka muuttavat Maitlandien taloon näiden kuoltua. Baldwin ja Davis ovat mainiot ja sympaattiset pariskuntana, jotka kohtaavat traagisen kohtalon ja yrittävät sen jälkeen nauttia tuonpuoleisesta vanhassa kodissaan, mitä uudet asukkaat saapuvat häiritsemään. O'Hara on loistava yliampuvana taiteilijasieluna ja tässä vasta kolmannen elokuvaroolinsa tekevä Ryder istuu täydellisesti angstisen teinin osaan. Jones sopii passelisti hieman vässykän Charlesin rooliin, mutta hänen hahmonsa jää pääpoppoosta tylsimmäksi. Elokuvassa nähdään myös Sylvia Sidney kuolleita opastavana Junona ja Glenn Shadix Delian hämäränä ystävänä Othona.

     Mutta elokuvan todellinen tähti on kuitenkin itse nimikkohahmo Betelgeuse, eli helpommin Beetlejuice. Rooliin pohdittiin aluksi Sammy Davis Jr:a, kunnes Geffenin kehotuksesta Burton päätyi Michael Keatoniin, joka oli tuohon aikaan tunnettu lähinnä komedianäyttelijänä. Keaton hyppää villin Beetlejuicen saappaisiin hurjalla antaumuksella ja tätä sekopäistä ja häpeilemättömän ronskia koheltamista on suuri riemu seurata - osittain siksi, että hahmoa hyödynnetään säästeliäästi ja siten sitäkin tehokkaammin. Keaton on lähes tunnistamaton roolissa ja hänen esiintymisestään tulee mieleen pirullisilla voimilla varusteltu Batmanin arkkivihollinen Jokeri. Ei siis ihme, että kun Keatonin ilmoitettiin näyttelevän Burtonin Batmanissa nimenomaan Batmania, monet olivat täysin pöyristyneitä valinnasta.

Beetlejuice on myös elokuvana riemastuttavaa seurattavaa ja yksi kaikkien aikojen parhaista kauhukomedioista. Sen konsepti on erittäin vekkuli. En voi olla ainoa, joka kummituselokuvia katsoessa pohtii, että millainenkohan tarina olisi niiden kummitusten vinkkelistä ja Beetlejuice vastaa juuri tähän. Alun yllättävän traagisuuden jälkeen meno muuttuu pian vallan hupaisaksi, kun Beetzit saapuvat taloon ja Maitlandit yrittävät keksiä keinoa päästä tunkeilijoista eroon. Maitlandien yritykset ovat toinen toistaan mainiompia, mutta kun mikään ei tunnu auttavan, on viimeisenä oljenkortena turvauduttava kaikista epäluotettavimpaan liittolaiseen, eli elokuvan nimikkohahmoon. Jos jo ennen Beetlejuicen mukaan saapumista elokuva on ollut veikeä, hänen hyppääminen kaiken sekaan vain pistää myllyn liikkumaan vielä lujempaa.

Puolentoista tunnin kestossa Beetlejuice on tehokkaan napakka paketti, joka onnistuu hyvin imaisemaan katsojan mielikuvitukselliselle matkalleen. Kekseliäs tarina pitää tiukasti mukanaan, elokuvan tarjotessa lukuisia mahtavia hetkiä, joissa Burton esittelee räväkkää energiaansa ja pähkähullua visiotaan, eikä mikään ihme, että hänestä muovautui nopeasti monien suosikkiohjaaja ja yksi Hollywoodin kiinnostavimmista elokuvantekijöistä. Yksi muistettavimmista kohtauksista on lystikäs ruokailu, jossa Maitlandit riivaavat Beetzit laulamaan ja tanssimaan Harry Belafonten Day-O (The Banana Boat Song) -kappaleen tahtiin. Yleisestikin ottaen kieli on ollut visusti poskessa ja nauraa saa useampaan otteeseen, mutta perheen pienimmille ja joillekin vanhemmillekin, hieman herkemmille katsojille leffa saattaa olla myös ajoittain jännittäväkin. Elokuvasta jää kuitenkin valtavan hyvä fiilis ja Beetlejuicen katsoo ilomielin useampaankin kertaan uudelleen.

Ennen Beetlejuicea Burtonilla oli takanaan vain yksi täyspitkä elokuva, joka rakentui kuitenkin enemmän Paul Reubensin luoman Pee-wee Herman -hahmon varaan. Beetlejuicessa Burton pääsi sitten kertaheitolla esittelemään, mikä hän onkaan elokuvantekijänä miehiään. Elokuvassa ovat mukana aika lailla kaikki Burtonille ominaiset maneerit, joita hän on hyödyntänyt lukuisia kertoja myöhemmin muissa filmeissään, vaihtelevin tuloksin. Tässä Burtonin persoonallinen tyylittely tuntuu vielä äärimmäisen raikkaalta piristysruiskeelta, jonka kautta muodostui yksi visuaalisesti veijarimaisimmista leffoista ikinä. Lavastajat ovat päästäneet luovuutensa valloilleen, oli kyse sitten tuonpuoleisesta maailmasta, pienoismallien esittämisestä valtavina tai Delian taideteoksista. Kaikki on mielikuvituksellisen värikästä ja vinksahtanutta. Maskeeraajat ovat päässeet leikittelemään Beetlejuicen ja muiden demonien ja elävienkuolleiden kanssa, voittaen ansaitusti Oscar-palkinnon työstään. Erikoistehosteista näkyy pieni budjetti, mutta efektien tietty kotikutoisuus tuntuu istuvan elokuvaan kuin nenä päähän ja on vain osa sen viehätystä. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Danny Elfmanin säveltämät reippaat musiikit vahvistavat tunnelmaa entisestään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beetlejuice, 1988, The Geffen Company