Arvostelu: Casino (1995)

CASINO

Ohjaus: Martin Scorsese

Pääosissa: Robert De Niro, Sharon Stone, Joe Pesci, James Woods, Don Rickles, Alan King, Kevin Pollak, L. Q. Jones, Dick Smothers, Frank Vincent, John Bloom, Pasquale Cajano, Melissa Prophet, Bill Allison, Vinny Vella ja Catherine Scorsese

Genre: rikos

Kesto: 2 tuntia 58 minuuttia

Ikäraja: 16

Casino perustuu Nicholas Pileggin tositapahtumakirjaan Casino: Love and Honor in Las Vegas. Rikosjournalisti Pileggi löysi vuonna 1980 raportin Las Vegas Sun -lehdestä rikollisjärjestöön linkittyneestä kasinoiden pyörittäjästä Frank "Lefty" Rosenthalista ja tämän stripparivaimosta Geri McGeestä ja ryhtyi siitä kiinnostuneena kirjoittamaan kirjaansa. Hän esitteli tapauksen ohjaaja Martin Scorseselle, jolle hän oli käsikirjoittanut rikoselokuvan Mafiaveljet (Goodfellas - 1990). Scorsese innostui ideasta ja pyysi Pileggiä työstämään elokuvasovituksen käsikirjoituksen. Elokuva kuvattiin öisin Las Vegasin Riviera-kasinolla ja lopulta Casino sai maailmanensi-iltansa 14. marraskuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai positiivista palautetta kriitikoilta, sekä parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden ja Golden Globe -palkinnon. Itse olin tiennyt elokuvasta jo vuosia ja jopa omistanut sen useamman vuoden ajan, mutten ollut saanut aikaiseksi katsottua sitä. Nyt kun huomasin Casinon täyttävän 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella elokuvan.

Mafiapomojen ryhmä ostaa kasinon Las Vegasista ja pistää huippuvedonvälittäjä Sam "Ace" Rosenthalin johtamaan paikkaa. Kasinon pyörittäminen muuttuu kuitenkin haasteeksi, kun Ace rakastuu prostituoituun Gingeriin ja kun Acen pitkäaikainen ystävä, temperamenttinen Nicky saapuu kuvioihin.

Casino oli ohjaaja Martin Scorsesen ja näyttelijä Robert De Niron kahdeksas yhteistyöelokuva ja viimeinen kahteenkymmeneen vuoteen, kunnes Scorsese työsti vuonna 2015 komedialyhytelokuvan The Auditionin hotellikasino Studio Cityn mainostamiseksi. De Niro näyttelee Frank "Lefty" Rosenthaliin pohjautuvaa Sam "Ace" Rosenthalia, vedonvälittäjää, joka osuu aina arvauksissaan oikeaan ja on siten herättänyt mafian kiinnostuksen. Kun mafia ostaa kasinon lisätäkseen rahavirtaansa, Ace koetaan parhaaksi valinnaksi pyörittämään kasinon toimintaa. De Niro on tuttuun tapaansa väkevä roolissaan, kanavoiden paljon sitä samaa, mitä häneltä nähtiin jo viisi vuotta aiemmin ilmestyneessä Mafiaveljissä. Ace on mainio hahmo moniulotteisuudessaan. Hän on terävä ja suunnitelmallinen tyyppi bisnesmielessä, mutta kun kuvioihin saapuu nainen, johon mies iskee silmänsä, muuttuu Acen työ heti vaikeammaksi.

     Ja tuo nainenhan on Sharon Stonen näyttelemä Ginger, prostituoitu, joka rakastaa rahaa ja koruja, ja tykästyykin Aceen lähinnä siksi, että mies tarjoaa näitä hänelle. Stone voitti roolityöllään parhaan naispääosan Golden Globen ja oli ehdolla Oscarista, eikä ihme. Stone heittäytyy roolinsa vietäväksi ihailtavalla tavalla. Mahtava on kanssa myöskin Mafiaveljistä tuttu Joe Pesci, joka esittää Acen pitkäaikaista ystävää, erittäin helposti suuttuvaa ja väkivaltaan taipuvaa Nicky-gangsteria. Tämän kolmikon keskinäiset dynamiikat ovat erinomaisesti laadittuja, oli kyse sitten Acen ja Gingerin monivaiheisesta suhteesta tai Acen ja Nickyn vaikeasta ystävyydestä.

Casino osoittautui todella mainioksi, parhaimmillaan loistokkaaksi rikoselokuvaksi, joka on toisaalta kehujensa arvoinen, mutta jota katsoessa en voinut vähän väliä olla miettimättä, että Scorsese, De Niro, Pesci ja käsikirjoittaja Pileggi periaatteessa tekijät jo tämän viisi vuotta aiemmin Mafiaveljissä ja vieläpä väkevämmin. Casino on kuitenkin onneksi tarinaltaan tarpeeksi erilainen rikoskertomus, etteivät lukuisat samankaltaisuudet lopulta tee todellista hallaa leffalle. Jo itse kasino on miljöönä oivallisen erilainen ja alusta asti on kiehtovaa, sekä yllättävänkin viihdyttävää seurata, kuinka kasino toimii ja kuinka mafia sitä hyödyntää. Iso osa tästä tapahtuu kertojaäänen kautta, mitä virkaa niin Ace kuin Nickykin suorittavat. Välillä olisin kaivannut, että elokuva luottaisi enemmän käsikirjoittamisen ydinsääntöön "näytä, älä kerro", mutta sitten taas toisaalta näiden kahden miehen erilaiset perspektiivit ja asenteet luovat nokkelan replikoinnin kanssa todella hupaisaa kuunneltavaa. Scorsese ja Pileggi ovat tiedostaneet, kuinka absurdeja skenaarioita etenkin FBI:n ja mafian kissa-ja-hiiri -leikistä voi saada aikaan ja on yhä vain koomisempaa, mitä erilaisempia kikkoja FBI keksii saadakseen rikolliset nalkkiin ja mitä keinoja mafia hoksaa vältelläkseen vankilaa.

Kestoa Casinolla on paria minuuttia vaille kolme tuntia, mikä voi etukäteen kuulostaa hurjalta, mutta on pakko sanoa, että kesto on käytetty hyödyksi varsin napakasti. Etenkin ensimmäinen tunti kulkee kuin hujauksessa, mitä toki tukee se, että elokuva etenee tapahtumia varsin nopealla tahdilla. Mistään kiirehtimisestä ei kuitenkaan ole kyse, vaan paketti on ihailtavan taitavasti rakennettu. Tapahtumaketjun eskaloituminen vie hyvin mennessään ja julmaa väkivaltaa on ripoteltu sinne tänne, muistuttamaan mafian häikäilemättömyydestä tietyn lupsakkuudenkin keskellä. Elokuvan finaali kruunaa homman ja saa katsojan niin myhäilemään tyytyväisenä kuin ehkä harmittelemaankin joidenkin ratkaisujen takia.

Scorsesen rakentama ilmapiiri on kaikin puolin väkevä ja hänen ja Pileggin työstämä käsikirjoitus on pääasiassa mainio, etenkin dialoginsa puolesta. Ilmestyessään Casino teki muuten ennätyksen lausuttujen kirosanojen määrässä yhden elokuvan aikana; suuri osa näistä kuullaan Pescin esittämän Nickyn suusta. Teknisiltä ansioiltaankin Casino on vakuuttava. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu ja etenkin hahmoja pitkin kasinoa seuraavat otokset ovat komeaa katseltavaa. Lavasteet ovat hienot, puvustus mainiota ja maskeeraukset oivan rujot. Visuaalista ilmettä haittaavat oikeastaan vain useissa kuvissa ylivalottuneiksi jääneet vaaleat pinnat tai lamput. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu musiikkivalintoja myöten. Etenkin finaalia säestävä The Animalsin House of the Rising Sun on nappivalinta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Casino, 1995, Universal Pictures, Syalis DA, GGG, De Fina-Cappa, Légende Entreprises

Arvostelu: Epäillyt (The Usual Suspects - 1995)

EPÄILLYT

THE USUAL SUSPECTS

Ohjaus: Bryan Singer

Pääosissa: Kevin Spacey, Gabriel Byrne, Chazz Palminteri, Stephen Baldwin, Benicio del Toro, Kevin Pollak, Pete Postlethwaite, Giancarlo Esposito, Suzy Amis, Dan Hedaya ja Cástulo Guerra

Genre: rikos

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

The Usual Suspects, eli suomalaisittain Epäillyt on Bryan Singerin ohjaama rikoselokuva. Elokuvan idea syntyi Singerin pitämästä Spy-lehden artikkelinimestä "The Usual Suspects" ja hänen ja käsikirjoittaja Christopher McQuarrien visioimasta julisteesta, jossa viisi rikollista seisovat vierekkäin tunnistusrivissä. Miehet alkoivat pohtia, miksi nämä rikolliset olivat ajautuneet tilanteeseen ja McQuarrie kynäili ideoiden pohjalta käsikirjoituksen. Hollywood-studiot eivät kuitenkaan tarttuneet projektiin, joten heidän piti kaupustella leffaansa Euroopassa, missä sille annettiin rahoitus. Kuvaukset käynnistyivät vuonna 1994 ja lopulta Epäillyt sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 25. tammikuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, joka sai pääasiassa positiivista palautetta kriitikoilta ja joka voitti parhaan käsikirjoituksen ja miessivuosan Oscar-palkinnot. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista rikosleffoista. Itse katsoin Epäillyt yli kymmenen vuotta sitten ensi kertaa, mutta tuolloin se meni minulta yli hilseen, enkä paljoa piitannut siitä. Nyt kun huomasin elokuvan täyttävän 30 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella Epäillyt sen juhlavuoden kunniaksi.

Satamassa tapahtuneen ampumavälikohtauksen ja räjähdyksen jälkeen poliisi ottaa kuulusteluun paikalla olleen rikollisen Roger Kintin, joka immuniteetin toivossa selittää, mistä koko hommassa on ollut kyse.

Epäillyt kertoo viidestä rikollisesta, jotka kohtaavat poliisien tunnistusrivissä ja jotka päättävät ryhtyä keikkailemaan yhdessä, näpäyttääkseen lainvalvojia. On rampa huijari Roger Kint (Oscar-palkinnon roolityöllään napannut Kevin Spacey), rikolliset hommat taakseen jättänyt Dean Keaton (Gabriel Byrne), räjähteisiin erikoistunut Todd Hockney (Kevin Pollak), sekä pitkäaikaiset yhteistyökumppanit Michael McManus (Stephen Baldwin) ja Fred Fenster (Benicio del Toro). Hahmot ovat kiinnostavat ja onnistuneen erilaiset persoonat, jolloin heidän tarinaansa ryhtyy seuraamaan mielellään, kun he päättävät tehdä yhteistyötä seuraavien rikoshommiensa kanssa. Näyttelijäviisikko suoriutuu rooleistaan mallikkaasti. Oli Spaceysta ihmisenä mitä mieltä tahansa, tähän kohdistuneiden ahdistelusyytösten takia, ei käy kieltäminen, etteikö hän olisi lahjakas näyttelijä ja tarjoaisi Epäillyissä väkevän roolityön.

     Elokuvassa nähdään myös Chazz Palminteri Rogeria kuulustelevana agentti Kujanina, Giancarlo Esposito tapausta tutkivana FBI-agentti Baerina, Dan Hedaya poliisi Rabinina, Suzy Amis Keatonin asianajajatyttöystävä Edie Finneranina, Peter Greene rikollispomo Redfootina, sekä Pete Postlethwaite mysteeriselle Keyser Sözelle työskentelevänä Kobayashina. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa pätevästi, erityisesti Palminteri sinnikkäänä ja vastauksia vaativana agenttina. Nykyään huomattavasti kuuluisampi Esposito on hauska nähdä nuorempana miehenä sivuroolissa, ennen kuin hän alkoi esittää joka toisessa elokuvassa tai televisiosarjassa pääroistoa.

Joskus kannattaa antaa uusia mahdollisuuksia, se kävi hyvinkin selväksi Epäiltyjen kohdalla. Kyseessä on aivan mahtava rikoselokuva, joka on täysin ansaitusti saanut paikkansa lajityyppinsä arvostetuimpien teosten joukosta. Ansaittu oli myös Christopher McQuarrien - joka tultaisiin myöhemmin tuntemaan usean Mission: Impossible -toimintaleffan ohjaajana - ovela käsikirjoitus, joka onnistuu tehokkaasti huiputtamaan katsojaansa. Teksti on todella nokkela, sen hyödyntäessä ihailtavasti niin epälineaarista kerrontaa kuin myös epäluotettavaa kertojaa. Epäillyt onkin niitä leffoja, jotka kannattaa katsoa toisen kerran jo siksi, että kun loppukäänteet saa selville, uusintakatselu menee pitkälti uusin silmin vihjeitä bongaillessa. Kun leffa on vielä näin mukaansatempaava ja mielenkiintoinen, en ihmettele, vaikka Epäillyt pistäisi pyörimään heti paikalla uusiksi.

Varttia vaille parin tunnin mitta käytetään napakasti hyödyksi ja katsojan kannattaakin olla tarkkana kuin porkkana koko keston ajan. Ajassa edestakaisin hyppivä tarina voi hämmentää pitkään, mutta kun palaset alkavat hissuksiin loksahtelemaan paikoilleen, on tunne sitä tyydyttävämpi tarkkaavaisella katsojalla. Vahvan käsikirjoituksen lisäksi myös Brian Singerin työ ohjaajana on mainiota. Tunnelma on hyvin rakennettu. Tietty jännite leijailee ilmassa vähän väliä, mutta samalla elokuvasta löytyy oivaa pilkettä silmäkulmasta. Hurjimmillaan kohtaukset saattavat jopa olla yllättävänkin julmia. Epäillyistä on moneksi, mutta paketti pysyy ihailtavalla tavalla kasassa, eikä sitä voi kuin suositella laadukkaiden rikostarinoiden ystäville.

Lahjakkaan ohjauksen ja ansiokkaan käsikirjoituksen lisäksi myös tekninen puoli on erittäin tasokasta. Epäillyt on hyvin kuvattu ja lavastettu. John Ottmanin napakka leikkaus tukee täydellisesti McQuarrien tekstiä ja Ottman onnistuu myös musiikkien puolella säveltäjänä hyvin. Puvustus ja maskeeraus ovat taitavasti toteutetut ja niin parit erikoistehosteet kuin äänimaailmakin ovat onnistuneesti laaditut.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Usual Suspects, 1995, PolyGram Filmed Entertainment, Spelling Films International, Blue Parrot, Bad Hat Harry Productions, Rosco Film GmbH

Arvostelu: Mutta mitä tapahtui joulupukille 3 (The Santa Clause 3: The Escape Clause - 2006)

MUTTA MITÄ TAPAHTUI JOULUPUKILLE 3

THE SANTA CLAUSE 3: THE ESCAPE CLAUSE

Ohjaus: Michael Lembeck

Pääosissa: Tim Allen, Martin Short, Elizabeth Mitchell, Liliana Mumy, Spencer Breslin, Wendy Crewson, Judge Reinhold, Alan Arkin, Ann-Margret, Eric Lloyd, Aisha Tyler, Michael Dorn, Peter Boyle, Jay Thomas, Kevin Pollak, Art LaFleur ja Abigail Breslin

Genre: seikkailu, komedia, joulu

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: S

Tim Allenin tähdittämä joulukomedia Mutta mitä tapahtui joulupukille? (The Santa Clause - 1994) oli kehuttu menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Myös Mutta mitä tapahtui joulupukille 2 (The Santa Clause 2 - 2002) menestyi hyvin lippuluukuilla, mutta se sai ristiriitaista palautetta kriitikoilta. Jatkoa päätettiin silti tehdä lisää ja kolmososan kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2005. Kakkososan alustavan lisänimen saanut The Santa Clause 3: The Escape Clause, eli suomalaisittain Mutta mitä tapahtui joulupukille 3 ilmestyi teattereihin marraskuussa 2006 ja vaikka se menestyikin hyvin, ei se ollut edellisten elokuvien veroinen hitti. Lisäksi kriitikot haukkuivat elokuvan lyttyyn ja elokuva sai jopa viisi Razzie-ehdokkuutta (huonoin miespääosa, miessivuosa, näyttelijäkaksikko, jatko-osa ja perheviihde). Itse katsoin kahta ensimmäistä Mutta mitä tapahtui joulupukille -elokuvaa useasti nuorempana, mutta kolmososan olen tainnut nähdä vain kerran. Nyt kun elokuvasarjaa on jatkettu Disney+ -palvelun puolella televisiosarjan Mutta mitä tapahtui joulupukeille? (The Santa Clauses - 2022) muodossa, päätin katsoa trilogian uudestaan. Katsoinkin Mutta mitä tapahtui joulupukille 3:n viikko toisen osan jälkeen.

Joulupukki Scott Calvin ja joulumuori Carol odottavat perheenlisäystä, kun Carolin vanhemmat haluavat tulla vierailulle. Samalla kun Scott yrittää saada peiteltyä todellista ammattiaan, muille satuolennoille kateellinen Pakkasukko päättää kaapata vallan.

Tim Allen nähdään kolmatta kertaa Scott Calvinin, eli joulupukin roolissa. Edellisen elokuvan lopussa Scott meni naimisiin poikansa Charlien (Eric Lloyd) koulun rehtorin, Carolin (Elizabeth Mitchell) kanssa ja nyt jouluinen pariskunta odottaa ensimmäistä yhteistä lastaan. Vauvan lisäksi myös pian alkavan joulun paineet iskevät Scottiin, eikä asiaa auta, kun Carolin vanhemmat (Alan Arkin ja Ann-Margret) päättävät tupsahtaa visiitille - eikä heille saa paljastaa Scottin olevan joulupukki. Allen hoitaa jälleen ikonisen punanutun roolin sympaattisella lämmöllä ja Mitchellkin suoriutuu oivallisesti pehmeämmän joulumuorin osasta. Carol pitää yhä vanhaa ammattitaitoaan yllä, sillä hän työskentelee nyt tonttujen opettajana.

     Edellisissä elokuvissa päätonttu Bernardia esittänyt David Krumholtz ei muilta kiireiltään ehtinyt palata rooliinsa, mutta muut tutut hahmot nähdään jälleen - joskin Charlie-pojan osuus jää todella pieneksi. Isompaan rooliin nouseekin Lucy-tyttö (Liliana Mumy), Scottin ex-vaimo Lauran (Wendy Crawson) ja tämän uuden miehen Neilin (Judge Reinhold) lapsi. Bernardin poistumisen jälkeen kakkososassa esitelty keksijätonttu Curtis (Spencer Breslin) on omaksunut päätontun roolin. Myös muut satuolennot, kuten Äiti Maa (Aisha Tyler), Nukkumatti (Michael Dorn) ja Amor (Kevin Pollak) ovat menossa mukana ja elokuvassa esitellään myös Martin Shortin esittämä Pakkasukko, joka on katkera muille, sillä hän ei ole vuosisatojenkaan jälkeen saanut itselleen juhlapyhää. Pakkasukko päättääkin näpäyttää muita ja kaapata vallan joulupukin pajassa. Yleensä mainio Short ei harmillisesti vakuuta pahiksen osassa ja Pakkasukko on lähinnä aika ärsyttävä tapaus. Sivunäyttelijät eivät muutenkaan ole kovin kaksisia osissaan, joskin Arkin on oiva valinta känkkäränkkä-appiukoksi ja nuori Mumy on sympaattisen innokas osassaan.

Mutta mitä tapahtui joulupukille 3 on valitettavan laiska päätös mainiosti käynnistyneelle joululeffatrilogialle. Ei se mikään erityisen surkea tekele ole, mutta kaiken ylienergisen kohkaamisenkin kanssa tuntuu siltä, ettei oikein ketään oikeasti kiinnostanut tehdä leffaa. Tarinassa olisi potentiaalia, vaikka siinä onkin hieman liikaa liikkuvia osia hääräämässä samaan aikaan. Kateellisen Pakkasukon vallankaappaus on lähtökohtana hyvä idea, mutta toteutus tökkii. Hahmon pyrkimykset sabotoida joulua ovat jotenkin ponnettomia. Ilkikurista suunnitelmaa kypsytellään pitkään, mutta kun se pistetään kunnolla toteutukseen, hoidetaan homma turhankin vauhdikkaasti pois alta.

Sekaan mahtuu hyvätkin puolensa ja elokuvan parasta ja hauskinta antia on, kun tontut yrittävät pikavauhtia lavastaa Pohjoisnapaa Kanadaksi ja joulupukin pajaa Scottin johtamaksi lelufirmaksi. Yhtäkkiä koko mesta on täynnä kylttejä, joissa yritetään vakuutella, että "juu juu, nyt ollaan ihan aidossa oikeassa kanadalaiskaupungissa". Kun Carolin vanhemmat ihmettelevät lapsenpituisia tonttuja, heille yritetään vakuutella, että kanadalaiset ovat lyhyempää sakkia. Tätä puolta leffasta seuraakin paljon mieluummin kuin heikon pahishahmon katalia aikomuksia, jotka herättävät nopeasti mielleyhtymiä jouluklassikkoon Ihmeellinen on elämä (It's a Wonderful Life - 1946) ja scifiseikkailuun Paluu tulevaisuuteen osa 2 (Back to the Future Part II - 1989). Asiaa eivät auta käsikirjoituksen vajavuudet ja logiikkaongelmat. Loppupäässä surkutellaan, että mitä eräälle ikävälle asialle voisi tehdä, kun elokuva on juuri pitkään esitellyt taikaesinettä, joka suo pitelijänsä toiveet.

Elokuvan ohjauksesta vastaa kakkososan tavoin Michael Lembeck, joka ei tavoita viime kerran kelpo henkeä uudelleen. Lembeckin työ tuntuu laiskalta, mitä ei auta Ed Decterin ja John J. Straussin tönkkö käsikirjoitus. Kaksikon tekstissä ihan hassut ideat kompastelevat heikkoon toteutukseen. Mutta mitä tapahtui joulupukille 3 on sentään kelvollisesti kuvattu. Lavasteet ovat oivalliset, samoin jouluiset puvustukset ja satuolentojen maskeeraukset, vaikka pääsiäispupu näyttääkin todella halvalta. Erikoistehosteiden taso on jälleen parantunut, mutta eivät nämäkään efektit huimaa päätä. Äänimaailma on ihan hyvin työstetty ja George S. Clintonin säveltämät musiikit tunnelmoivat tarpeeksi menevästi taustalla.

Yhteenveto: Mutta mitä tapahtui joulupukille 3 on potentiaalisista lähtökohdistaan huolimatta laimea joulukomedia, jossa näyttelijöitä ei joko kiinnosta leffassa mukanaolo tai sitten he heittäytyvät muidenkin puolesta menoon mukaan. Tim Allen on edelleen hyvä joulupukin osassa, mutta tämänkertaista pahista, Pakkasukkoa esittävä Martin Short on kehno roolissaan. Pakkasukon katalat suunnitelmat ovat kömpelösti toteutetut. Kerronta hänen juonensa puolesta on muutenkin töksähtelevää. Paljon hauskempaa on seurata, kun tontut yrittävät lavastaa Pohjoisnapaa kanadalaiskaupungiksi. Paria hassua hetkeä lukuun ottamatta huumori jää latteaksi. Tarina tarjoaa jännitettä oikeastaan vain perheen pienimmille. Visuaalisesti elokuva on ihan toimiva, vaikka osa erikoistehosteista onkin nähnyt parhaat päivänsä. Ei Mutta mitä tapahtui joulupukille 3 ole mielestäni mikään surkea raina, mutta se on varsin heikko finaali trilogialle. Nyt aloitankin varautunein mielin katsomaan, onko uusi Mutta mitä tapahtui joulupukeille? -televisiosarja mistään kotoisin...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Santa Clause 3: The Escape Clause, 2006, Walt Disney Pictures, Boxing Cat Films, Outlaw Productions, Santa Frost Productions

Arvostelu: Kunnian miehiä (A Few Good Men - 1992)

KUNNIAN MIEHIÄ

A FEW GOOD MEN

Ohjaus: Rob Reiner
Pääosissa: Tom Cruise, Demi Moore, Kevin Pollak, Kevin Bacon, Jack Nicholson, Kiefer Sutherland, Wolfgang Bodison, James Marshall, J. T. Walsh, J. A. Preston, Cuba Gooding Jr. ja Michael DeLorenzo
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 12

"You can't handle the truth!"

A Few Good Men, eli suomalaisittain Kunnian miehiä on Aaron Sorkinin käsikirjoittama elokuva, joka perustuu hänen omaan näytelmäänsä vuodelta 1989. Sorkin sai inspiraation tarinaan siskoltaan, joka oli valmistunut lakiopinnoista ja päätynyt puolustamaan Guantanamo Baylla kahta merisotilasta, joiden simputus melkein johti yhden sotilaan kuolemaan. Kun Sorkin sai tekstinsä valmiiksi ja siitä ryhdyttiin tekemään näytelmää, hän myi käsikirjoituksen elokuvaoikeudet tuottaja David Brownille, joka innostui tekstistä. Brown yritti saada projektia läpi TriStar Picturesilla, joka ei kuitenkaan tarttunut projektiin. Sen sijaan Castle Rock Entertainment ja ohjaaja Rob Reiner osoittivat suurta mielenkiintoa Sorkinin työtä kohtaan ja elokuvan teko alkoi. Lopulta Kunnian miehiä sai maailmanensi-iltansa 2. joulukuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli yllättävänkin iso hitti, joka keräsi paljon kehuja kriitikoilta. Elokuva sai Oscar-ehdokkuudet parhaasta elokuvasta, miessivuosasta, leikkauksesta ja äänitehosteista, sekä Golden Globe -ehdokkuudet parhaasta elokuvasta, ohjauksesta, miespääosasta, miessivuosasta ja käsikirjoituksesta. Itse en ollut aiemmin nähnyt Kunnian miehiä kokonaan; ainoastaan lyhyen pätkän, jossa Jack Nicholson karjaisee elokuvan tunnetuimman repliikin "You can't handle the truth!". Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa, mitä muuta leffasta löytyy ikonisen repliikin lisäksi ja arvostella elokuvan juhlavuoden kunniaksi.

Kaksi merisotilasta saavat murhasyytteen, kun heidän simputustekonsa johtaa sotilaan kuolemaan. Lakimies Daniel Kaffee valitaan sotilaiden asianajajaksi ja yrittäessään keksiä puolustusta, Kaffee alkaa löytämään todisteita siitä, että kuoleman taustalla on jotain muutakin ja armeija yrittää peitellä asiaa.

Nykyään parhaiten uhkarohkeista Mission: Impossible -elokuvista (1996-) tunnettu Tom Cruise nähdään lakidraaman pääroolissa Daniel Kaffeena, joka saa hommakseen puolustaa oikeudessa murhasta syytettyjä sotilaita. Rooli on hyvin erilainen kuin missä Cruise on totuttu näkemään ja kenties juuri siksi hän toimiikin leffassa niin mainiosti. Cruise esittää hahmoaan samalla koppavan ylimielisellä asenteella kuin esimerkiksi elokuvassaan Top Gun - lentäjistä parhaat (Top Gun - 1986). Kaffee ei säästele sanoissaan ja naljailee muille etenkin alkupäässä vähän väliä, päästäen Cruisen väläyttämään leveää virnettään jatkuvasti. Tapauksen edetessä ja synkistyessä myös Cruise alkaa vakavoitua ja loppupäässä näyttääkin todelliset taitonsa. 

     Avukseen Kaffee saa komentajakapteeni JoAnne Gallowayn (Demi Moore), joka on heti varma, että tapauksessa on jotain hämärää taustalla, sekä lakikaverinsa Sam Weinbergin (Kevin Pollak), joka taas vaikuttaisi olevan sotilaiden syyllisyyden kannalla. Syytettyjä sotilaita, korpraali Dawsonia ja sotamies Downeyta näyttelevät Wolfgang Bodison ja James Marshall, kun taas syyttäjä Jack Rossia esittää Kevin Bacon ja tuomari Randolphia J. A. Preston. Kuolinpaikkana toimivaa Guantanamo Bayn sotilastukikohtaa johtaa Jack Nicholsonin näyttelemä eversti Nathan Jessup, jonka läheisimpinä käskyläisinä toimivat everstiluutnantti Markinson (J. T. Walsh) ja luutnantti Kendrick (Kiefer Sutherland, jonka olen muuten nähnyt kahdesti livenä kesällä 2019, kun hän esiintyi suosikkibändini Musen lämppärinä). Kaikin puolin näyttelijät hoitavat hommansa kunnialla kotiin. Moore on nappivalinta päättäväisen Gallowayn osaan, Bacon toimii hyvin Kaffeeta hieman halveksuvasti katsovana syyttäjänä ja Nicholson on tietysti erinomainen, huokuen vahvaa karismaa everstinä.

Heti, kun näin Aaron Sorkinin nimen elokuvan alkuteksteissä käsikirjoittajana, arvasin - ei, vaan suorastaan tiesin - että nyt olisi luvassa hyvä filmi. Enkä ollut väärässä. Kunnian miehiä oli Sorkinin ensimmäinen elokuvakäsikirjoitus ja välittömästi hän näyttää lahjakkuutensa, jota tultaisiin tulevaisuudessa ihastelemaan vielä lisää. Toki Sorkin oli jo tehnyt muutamia näytelmätekstejä, mutta näytelmät ja elokuvat ovat lopulta siinä mielessä erilaisia, ettei hyvä näytelmäteksti välttämättä kääntyisi hyväksi elokuvaksi. Sorkin on kuitenkin onnistunut ja tarjoaa erittäin väkevän oikeussalidraaman, mikä pitää katsojasta tiukasti kiinni, vaikka kestoa löytyy yli kaksi tuntia ja vartti. Sorkin rakentaa tarinan lahjakkaasti, kehitellen niin mysteeriä kuin hahmoja jatkuvasti, lisäten käänteitä hyvissä kohdissa ja kasvatellen panoksia kohti erittäin tiivistunnelmaista loppuhuipennusta. Tämän lisäksi Sorkin täyttää elokuvan erittäin nasevalla dialogilla ja jo pelkästään hienosti rustattujen ja näyteltyjen keskustelujen ansiosta leffaa jämähtää tuijottamaan hievahtumatta.

Sorkinin apuna on hyvien näyttelijöiden lisäksi myös erittäin hyvä ohjaaja. Rob Reiner oli tätä ennen tehnyt mm. Stephen King -adaptaatiot Stand by Me - viimeisen kesän (Stand by Me - 1986) ja Piinan (Misery - 1990), joissa Reiner osoitti lahjakkuuttaan rakentaa jännitettä. Samaa Reiner tekee myös tässä ja viimeisen yli puolen tunnin ajan huomasin olevani lähes sohvan reunalla, sillä olin niin syvästi tapahtumissa ja tunnelmassa mukana. Jatkuvilla takaiskuilla vain lisätään jännitettä. Mitä enemmän tapauksesta alkaa avautumaan puolia, sitä enemmän katsoja haluaa nähdä Kaffeen selvittävän sen perinpohjin. 

Kunnian miehiä on myös teknisesti taiturimaisesti tehty. Se on tyylikkäästi kuvattu ja oikeussalikohtausten painostavuutta vain lisätään sillä, kuinka lähelle hahmojen kasvoja kameraa viedään. Hikipisarat voi nähdä kimmeltelevinä ohimoilla. Lavasteet ovat hienot ja asut näyttävät. Leikkaus on läpikotaisin taidokasta ja tukee käsikirjoitusta siinä, ettei meno koskaan livahda pitkäveteisen puolelle. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Marc Shaimanin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Kunnian miehiä on mahtava oikeussalijännäri, joka koukuttaa yllättävänkin tehokkaasti. Aaron Sorkinin käsikirjoitus on erinomainen juonenkuljetusta, kohtausten rakentamista ja dialogia myöten. Tästä Rob Reinerin on ollut helppo ammentaa väkevään ohjaukseensa, jossa hän saa näyttelijöistä kaiken irti. Tom Cruise on yllättävän hyvä valinta pääosaan ja muutkin näyttelijät suoriutuvat rooleistaan vähintään passelisti, mutta toki karismaattinen Jack Nicholson jättää muut varjoonsa aina ollessaan ruudulla. Jännitettä kasvatetaan erittäin onnistuneesti ja loppuhuipennuksesta on saatu todella tiivistunnelmainen. Katsojan on aivan pakko saada tietää, kuinka homma lopulta ratkeaa. Kaikkea tätä on tukemassa vahva tekninen taituruus ja lopputuloksena onkin loistava filmi, jota suosittelen erittäin lämpimästi, jos vangitsevat lakitarinat ovat juttusi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
A Few Good Men, 1992, Columbia Pictures, Castle Rock Entertainment, David Brown Productions

Arvostelu: Mutta mitä tapahtui joulupukille 2 (The Santa Clause 2 - 2002)

MUTTA MITÄ TAPAHTUI JOULUPUKILLE 2

THE SANTA CLAUSE 2

Ohjaus: Michael Lembeck

Pääosissa: Tim Allen, Eric Lloyd, David Krumholtz, Spencer Breslin, Elizabeth Mitchell, Wendy Crewson, Judge Reinhold, Liliana Mumy, Danielle Woodman, Aisha Tyler, Art LaFleur, Kevin Pollak, Peter Boyle, Jay Thomas ja Michael Dorn

Genre: komedia, joulu, romantiikka

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: S

Walt Disneyn joulukomedia Mutta mitä tapahtui joulupukille? (The Santa Clause - 1994) oli kriitikoilta positiivisen vastaanoton saanut taloudellinen menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Alun perin työnimellä "The Santa Clause 2: The Escape Clause" kulkeneen leffan oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2001, mutta kun Disneyllä oltiin tyytymättömiä jatko-osan käsikirjoitukseen, sitä ryhdyttiin työstämään uudestaan ja julkaisua viivästettiin vuodella. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2001 ja lopulta Mutta mitä tapahtui joulupukille 2 sai ensi-iltansa marraskuussa 2002. Vaikka elokuva menestyi hyvin, se jäi lipputuloissa ykkösosan jalkoihin, etenkin kun sen tuotantokulut olivat kolminkertaiset. Lisäksi leffa sai aika ristiriitaista palautetta kriitikoilta. Itse katsoin kahta ensimmäistä Mutta mitä tapahtui joulupukille -elokuvaa useasti lapsena, mutta viime kerrasta on kulunut jo monia vuosia. Nyt kun elokuvat ovat saaneet jatkoa Disney+ -suoratoistosarjalla Mutta mitä tapahtui joulupukeille? (The Santa Clauses - 2022), päätin katsoa leffatrilogian uudestaan ja arvostella elokuvat läpi.

Scott Calvin on työskennellyt kahdeksan vuotta uutena joulupukkina, mutta häntä uhkaa potkut, kun työsopimuksen pikkuprintissä sanotaan, että Scottin täytyy löytää itselleen joulumuori tai hän menettää joulupukkiutensa.

Tim Allen palaa rooliinsa Scott Calviniksi, joka ensimmäisessä elokuvassa aiheutti vahingossa joulupukin kuoleman ja hän joutui ottamaan ikonisen punanutun työtehtävät vastuulleen. Nyt Scott on toiminut uutena pukkina jo kahdeksan vuoden ajan ja homma on herralle jo selvää pässinlihaa. Pukkius on kuitenkin vaakalaudalla työsopimuksesta löytyvän pienellä printillä rustatun säännön takia, jonka mukaan Scottilla pitää olla vaimo tai hän ei voi jatkaa hommassa. Tästä lähtee toinen varsin hupsu joulutarina käyntiin ja Allen on toistamiseen mainio pääroolissa. Kärkäs lelufirman pomo on kadonnut ja tilalla on lämmin ja rakastava joulupukki, joka päättää tehdä kaikkensa turvatakseen työpaikkansa ja samalla satojen miljoonien lasten jouluilon. Allen pääsee kuitenkin hurjastelemaan kameran edessä, esittäessään myös filmin antagonistia, lelupukkia, joka jää pitämään jöötä Korvatun... siis Pohjoisnavalla, kun Scott lähtee vaimonetsintäreissulle.

     Muutkin tutut tekevät paluun jatko-osaan. Eric Lloydin esittämä Scottin lapsi Charlie ei ole mikään pikkupoika enää, vaan teini-ikäinen nuori, jolla on haasteita koulussa. Wendy Crewsonin ja Judge Reinholdin näyttelemällä pariskunnalla Lauralla ja Neilillä pyyhkii hyvin ja he ovat elokuvien välissä saaneet yhteisen lapsen, Lucy-tytön (Liliana Mumy). Joulupukin kanssa Pohjoisnavalla määrää päätonttu Bernard (David Krumholtz), joka saa kaverikseen keksijätonttu Curtisin (Spencer Breslin). Uutena hahmona esitellään myös Charlien koulun rehtori Carol (Elizabeth Mitchell), johon Scott iskee silmänsä, saapuessaan koululle selvittämään Charlien häiriökäyttäytymisiä. Lloyd on roolissaan heikompi kuin edellisosassa, mutta muut näyttelijät suoriutuvat osistaan varsin pätevästi.

Mutta mitä tapahtui joulupukille 2 jatkaa ihan kivasti ykkösosan jalanjäljissä, mutta jatko-osasta jää uupumaan edelliselokuvan joulun lämpöä ja charmia, mitkä tekivät ykkösosasta oman sukupolvensa merkkiteoksen joululeffojen joukossa. Tekijät ovat toistamiseen keksineet varsin hupaisan tarinan, vaikkei konsepti olekaan tällä kertaa ihan yhtä synkkä kuin viimeksi. Joulupukkiuden lakisääteiset jutut pistävät silti aikuiskatsojan ihmettelemään homman mielekkyyttä. Kuvitelkaapa jos olisitte itse jossain työpaikassa usean vuoden ajan ja yhtäkkiä joku nostaisi esille sopimuksessa seisovan kohdan, jonka näkee lukea vain suurennuslasilla ja jossa todetaan, että saat potkut, jos et etsi itsellesi vaimoa ja vieläpä pirun äkkiä. Koko homma herättää myös kysymyksen, että missä on edellisen joulupukin vaimo? Minne vanha joulumuori katosi miehensä kuoltua?

Tämä juonikuvio lähtee liikkeelle huvittavasti, mutta vaimon etsimisretki ei lopulta vedä mukaansa niin hyvin kuin tekijät olivat varmasti toivoneet. Vaisusti toteutettu ja aika löyhällä kemialla varustettu romanttinen aspekti jättää hieman kylmäksi. Sen sijaan huomattavasti mielenkiintoisempaa onkin seurata meininkiä Pohjoisnavalla, jossa joulupukin roolia pitävän pukkilelun mekaanisessa päässä vinksahtaa ja se ottaa tyrannimaisen vallan lelutehtaalla. Ensimmäisen elokuvan keskityttyä Scottin haasteisiin uuden työnsä takia, on kiva, että jatko-osaan tuodaan joku vihollistyyppi uhkaamaan joulun onnistumista. Loppuhuipennus on lapsikatsojille varmasti jännittävää seurattavaa, mutta aikuisen näkökulmasta se muuttuu vähän liialliseksi meuhkaamiseksi. Myös elokuvan huumori toimii enemmän perheen pienemmille.

Elokuvan ohjauksesta vastaa ensikertalainen Michael Lembeck, joka ei pysty toistamaan ykkösosan ilahduttavia onnistumisia. Hänen rakentama tunnelmansa ei ole yhtä miellyttävä kuin voisi toivoa. Leo Benvenutin ja Steve Rudnickin kynäilemän tarinan pohjalta rakennettu Don Rhymerin, Cinco Paulin, Ken Daurion, Ed Decterin ja John J. Straussin käsikirjoitus on ailahteleva. Siitä löytyy hyvät puolensa, kuten satumaailman laajentaminen tuomalla mukaan mm. pääsiäispupua (Jay Thomas) ja hammaskeijua (Art LaFleur), mutta myös selvät heikkoutensa. Mutta mitä tapahtui joulupukille 2 on kelvollisesti kuvattu ja leikattu. Pohjoisnavan lavasteet ovat hienommat kuin edellisosassa, mutta erikoistehosteet eivät ole paljoa kehittyneet. Digiefektit ovat ajoittain kiusallisen kehnot, etenkin lentokohtauksissa. Asut ja Allenin erilaiset maskeeraukset toimivat kuitenkin oivallisesti ja äänimaailma on hyvin työstetty joulumusiikkeja myöten.

Yhteenveto: Mutta mitä tapahtui joulupukille 2 on aika keskinkertainen jatko-osa mainiolle joululeffalle. Tämänkin elokuvan juoni on absurdi, jos sitä ryhtyy tosissaan miettimään ja uudelle jouluiselle seikkailulle hyppää ihan mielellään mukaan. Vaimonhakureissu ei kuitenkaan pidä toivotulla tavalla mielenkiintoa yllä, varsinkin kun romanttisesta puolesta uupuu kemia. Paljon kiinnostavampaa onkin seurata diktaattoriaseman omaksuvan lelupukin puuhia, kun tämä ryhtyy sortamaan tonttuja Pohjoisnavalla. Lelupukki on kelpo pahis ja Allen vetää veikeän tuplaroolin niin joulupukkina kuin sen häijynä leluversiona. Muutkin näyttelijät ovat ihan passeleita osissaan, joskin pukin poikaa, Charlieta esittävästä Eric Lloydista ei ole lähes vuosikymmenen jälkeen kehkeytynyt erityisen hyvää näyttelijää. Teknisiltä ansioiltaan filmi on edeltäjäänsä laadukkaampi, mutta tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten. Tunnelmasta uupuu se riemukkuus ja lämpö, jotka tehostivat ykkösleffaa. Huumoriosasto on täynnä aikamoisia hutilaukauksia ja loppuhuipennus äityy lähinnä tylsäksi mekastukseksi. Heikkouksineenkin Mutta mitä tapahtui joulupukille 2 on ihan kiva joululeffa, jonka katsoo sujuvasti hyvän ensimmäisen osan perään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Santa Clause 2, 2002, Walt Disney Pictures, Outlaw Productions, Boxing Cat Films

Arvostelu: Willow - suuri seikkailu (Willow - 1988)

WILLOW - SUURI SEIKKAILU

WILLOW

Ohjaus: Ron Howard

Pääosissa: Warwick Davis, Val Kilmer, Joanne Whalley, Jean Marsh, Patricia Hayes, Billy Barty, Mark Northover, Pat Roach, Kevin Pollak, Rick Overton, Gavan O'Herlihy, Maria Holvöe, Julie Peters, Mark Vandebrake, Dawn Downing, David J. Steinberg, Tony Cox, Kate Greenfield, Ruth Greenfield ja Rebecca Bearman

Genre: fantasia, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

Willow - suuri seikkailu on Ron Howardin ohjaama fantasiaelokuva. Kehitellessään Tähtien sota: Episodi IV - Uutta toivoa (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) 1970-luvun alussa, George Lucas sai idean elokuvaan, jota hän ryhtyi kirjoittamaan työnimellä "Munchkins". Kesti kuitenkin vuosia, kunnes Lucas päätti vihdoin tehdä filmin. 1980-luvulla Ron Howard etsi itselleen fantasiaprojektia ja Lucas esitteli hänelle ideansa. Kaksikko ryhtyi työstämään elokuvaa, mutta koki takaiskuja, sillä viime vuosien aikana heikosti menestyneiden fantasialeffojen, kuten Legendan (Legend - 1985) ja Labyrintin (Labyrinth - 1986) takia studiot eivät kiinnostuneet rahoittamaan filmiä. Lopulta tuottaja Alan Ladd Jr. päätti hypätä mukaan projektiin ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 1987. Willow - suuri seikkailu sai ensi-iltansa toukokuussa 1988 ja vaikkei se ollut toivottu hitti, oli se huomattavasti menestyneempi kuin aiempien vuosien fantasiaelokuvat. Leffa sai niin kaksi Oscar-ehdokkuutta (parhaat erikoistehosteet ja äänitehosteet) kuin myös kaksi Razzie-ehdokkuutta (huonoin käsikirjoitus ja miessivuosa). Elokuva ei saanut kriitikoilta kummoista palautetta, mutta sen parissa kasvaneet lapset ovat nostaneet filmin vuosien varrella isompaan arvostukseen ja nykyään Willow - suuri seikkailu nauttii kulttiklassikon maineesta. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt leffaa, mutta olen ollut tietoinen siitä lapsuudesta asti. Nyt kun elokuva on saamassa jatkoa Disney+ -palveluun tehdyn Willow-sarjan (2022-) kautta, päätin vihdoin ja viimein katsoa alkuperäisen Willow - suuren seikkailun.

Ennustus kertoo, että riimusyntymämerkin omaava lapsi syöksisi pahan kuningatar Bavmordan vallasta. Kun lapsi löytyy, kuningatar lähettää joukkonsa tappamaan hänet, mutta kun joukot epäonnistuvat, lapsi päätyy lyhytkasvuisen, Willow-nimisen nelwynin hoteisiin.

Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluussa (Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi - 1983) Wicket-nimistä ewok-nallekarhua esittänyt Warwick Davis pääsee näyttelemään nimikkoroolissa Willow Ufgoodina. Willow on nelwyn, elokuvan nimitys lyhytkasvuisten lajille, vähän samaan tapaan kuin hobitit J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -kirjoissa (The Lord of the Rings - 1954-1955). Willow'lla on vaimo Kaiya (Julie Peters) ja pariskunnalla kaksi lasta, poika Ranon (Mark Vandebrake) ja tytär Mims (Dawn Downing). Perhettään rakastava ja taikurin hommista haaveileva Willow pääsee elämänsä seikkailuun, kun hän löytää joesta daikin-vauvan (daikin termi pitkäkasvuisille), tietämättä, että kyseessä on juurikin suuren ennustuksen lapsi. Kuvausten aikaan vasta 17-vuotias Davis on erittäin hyvä pääroolissa, hypäten onnistuneesti epätavallisen sankarin saappaisiin. Vaikka olenkin vuosia ihaillut Davisin työtä Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) avaruusolioina, Leprechaun-kauhuelokuvien (1993-2018) pahiksena ja Harry Potter -leffojen (2001-2011) taikaolentoina, olin iloinen, että Willow'ssa Davis pääsee esiintymään ilman voimakkaita maskeerauksia.

     Elokuvassa nähdään myös Mark Northover Willow'ta kiusaavana Burglekuttina, David J. Steinberg Willow'n ystävänä Meegoshina, Billy Barty nelwynien suurvelhona, Jean Marsh pahana kuningatar Bavmordana, Joanne Whalley tämän tyttärenä Sorshana, Pat Roach kuningattaren armeijan komentajana Kaelina, Val Kilmer itsekeskeisenä miekkamies Madmartiganina, Kevin Pollak ja Rick Overton pieninä maahisina Roolina ja Franjeanina, Patricia Hayes kettukusuksi muutettuna noitana Fin Razielina, sekä Gavan O'Herlihy tuhotun Galladoornin kuningaskunnan sotilaskomentaja Thaughbaerina, joka johtaa sotaa kuningatarta vastaan. Sivunäyttelijöiden valopilkku on ehdottomasti Kilmer, joka on nappivalinta virnuilevaksi Madmartiganiksi. Marsh istuu passelisti häijyn kuningattaren osaan, mutta hahmona Bavmorda jää aika mitäänsanomattomaksi pahikseksi. Kiinnostavampi onkin hänen tyttärensä Sorsha, joka yrittää todistaa arvonsa tyytymättömän äitinsä silmissä. Pollakin ja Overtonin esittämä maahisduo yrittää tuoda mukaan huumoria, mutta kaksikko on lähinnä ärsyttävä.

Miksi ihmeessä en katsonut Willow - suurta seikkailua lapsena?! Elokuva olisi hyvin todennäköisesti iskenyt minuun silloin todella lujaa, olinhan Harry Potterin ja Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -elokuvien (The Lord of the Rings - 2001-2011) myötä aivan hulluna fantasiaseikkailuihin. Ymmärrän hyvin, että leffa on noussut kulttiasemaan ysärilasten myötä, mutta kummastelen suuresti, miksi elokuva sai niin nihkeän vastaanoton ilmestyessään. Koska en nähnyt elokuvaa lapsena, minulla ei ole minkäänlaisia nostalgiakakkuloita muovaamassa mielipidettäni suuntaan tai toiseen. Jopa vasta aikuisiällä katsottuna koin Willow - suuren seikkailun ilahduttavaksi fantasiaelokuvaksi, joka istuu mitä parhaiten koko perheen yhteiseen leffailtaan.

Elokuva totta kai hyödyntää useita fantasiatarinoiden kliseitä altavastaajasankarista, jonka vanha ja viisas tietäjä lähettää huimalle matkalle yhdessä muiden epätodennäköisten sankarien kanssa, päihittämään pahaa vihulaista, joka uhkaa koko satumaailmaa. Samaa on luettu ja nähty vuosikymmenten, jopa -satojen varrella useaan otteeseen, mutta mitä väliä? Pyörää ei aina tarvitse keksiä uudestaan, jotta homma toimii. Willow - suuri seikkailu onnistuu esittelemään lumoavan satumaailman kaikenlaisten mörököllien kera ja nappamaan katsojan mukaan seikkailuunsa. Siitä löytyy heikkoutensa, kuten hieman lattea pahis ja rasittava komediakaksikko, mutta muuten yllätyin, kuinka paljon pidin filmistä.

Elokuva houkuttelee mukaansa jännittävällä alustuksellaan ja ilahduttaa sitten, esitellessään vähitellen tätä fantasiamaailmaa ja sen erilaisia asukkeja. Elokuvan aikana Willow kohtaa ties mitä tyyppejä ja olentoja, kohtaamisten vaihdellessa hauskojen ja jännittävien välillä. Varsinkin perheen pienimmille filmi on usein varsin hurja ja itse en voinut kuin harmitella, ettei tällaista synkempää menoa tunnuta enää uskaltavan pistää mukaan lastenleffoihin. Napakasti etenevä seikkailu johtaa kohti toimivaa huipennusta. Ei elokuva pahemmin mitään yllätyksiä tarjoa, mutta se on silti erittäin oivallinen fantasiafilmi ja olen iloinen, että se keräsi vuosien saatossa ansaitsemaansa arvostusta.

Ron Howard ja George Lucas ovat oiva kaksikko työstämään filmiä, olivathan he työskennelleet yhdessä jo Lucasin ohjaamassa ja Howardin tähdittämässä komediassa Svengijengi '62 (American Graffiti - 1973). Lucas on työstänyt mainion kertomuksen pääasiassa hyvien hahmojen kera, josta löytyy monenlaista menoa ja meininkiä, ja tekstin pohjalta Howard rakentaa tunnelmaa ja pitää pakettia kasassa taidokkaasti. Elokuva on myös hyvin kuvattu. Mukana on useita upeita otoksia, joissa hyödynnetään erinomaisesti näyttelijöitä ja lavasteita yhdistettynä maalauksiin, jotka muodostavat hulppeita näkymiä. Lavasteet ovat myös vaikuttavat ja niin asut kuin maskeeraukset toimivat. Erikoistehosteiden taso vaihtelee läpi leffan, mutta pääasiassa Willow - suuri seikkailu on yllättävän hyvin kestänyt aikaa. Pikkuriikkiset maahiset ovat tarpeeksi hyvin istutettu mukaan kuviin ja eräs muodonmuutosloitsu on häikäisevän sulavasti tehty. Keskivaiheilla nähtävä suuri kaksipäinen monsteri näyttää joissain otoksissa hurjalta ja toisissa taas koomiselta ilmestykseltä. Äänimaailma on myös osaavasti työstetty ja James Hornerin säveltämät musiikit tunnelmoivat maagisesti läpi leffan.

Yhteenveto: Willow - suuri seikkailu on erittäin mainio fantasiaelokuva, josta koko perhe voi nauttia. Tarinaan on selvästi lainailtu tuttuja satukliseitä, mutta niistä saadaan pyöriteltyä ilahduttavan omanlaiseltaan tuntuva seikkailuleffa, joka pitää hyvin mukanaan alusta loppuun. Seikkailuhenki on onnistuneesti läsnä ja matkan varrella nähdään jos minkälaista meininkiä. Elokuva saa nauramaan, mutta myös jännittämään. Näyttelijät ovat pääasiassa hyviä rooleissaan, erityisesti Warwick Davis pääroolissa itse Willow'na ja Val Kilmer vastahakoisesti tätä seuraavana Madmartiganina. Kuningatar Bavmorda on kuitenkin aika mitäänsanomaton pahishahmo, eikä maahiskaksikko Rool ja Franjean ole erityisen hauska - pikemminkin rasittava. Vaikka ajan julma hammas onkin nakerrellut filmiä sieltä täältä, on elokuva pääasiassa edelleen visuaalisesti hieno kuvauksensa ja puitteidensa puolesta. Ron Howardin ohjaus pitää ilahduttavaa tunnelmaa korkealla ja satumaista pakettia kasassa. Heikkouksineenkin Willow - suuri seikkailu on todella hyvä fantasialeffa, jota suosittelen erittäin lämpimästi. Minua kaduttaa, etten ollut älynnyt katsoa elokuvaa aiemmin ja nyt odotan innolla näkeväni tulevan Willow-sarjan, jonka elokuvalle uskollisilta vaikuttavat trailerit näyttävät paremmilta kuin olisin odottanut.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Willow, 1988, Lucasfilm, Metro-Goldwyn-Mayer, Imagine Entertainment

Arvostelu: Wayne's World 2 (1993)

WAYNE'S WORLD 2

Ohjaus: Stephen Surjik
Pääosissa: Mike Myers, Dana Carvey, Tia Carrere, Christopher Walken, Kevin Pollak, Ralph Brown, James Hong, Kim Basinger, Chris Farley, Ed O'Neill, Michael A. Nickles, Larry Sellers, Harry Shearer, Drew Barrymore, Bob Odenkirk, Steven Tyler, Joe Perry, Brad Whitford, Tom Hamilton ja Joey Kramer
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Mike Myersin ja Dana Carveyn sketsiin Saturday Night Live -ohjelmassa (1975-) perustuva komediaelokuva Wayne's World (1992) oli suuri hitti, joten leffalle päätettiin tietty tehdä jatkoa. Ensimmäisen elokuvan ohjaaja Penelope Spheeris oli kuitenkin niin pahasti riitaantunut Myersin kanssa, että hänet korvattiin Stephen Surjikilla jatko-osassa. Myers kirjoitti jatkotarinan Passi Pimlicoon -elokuvan (Passport to Pimlico - 1949) innoittamana ja filmi oli jo pitkällä esituotannossa, kun työryhmälle selvisi, ettei kyseessä ollut Myersin oma idea. Lakisyistä tuotanto jouduttiin pysäyttämään ja Myersin oli pakko kirjoittaa vauhdilla uusi käsikirjoitus. Kun teksti oli valmis, homma kiirehdittiin kuvauksiin ja lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja Wayne's World 2 sai ensi-iltansa joulukuussa 1993. Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu hitti, vaan se tienasi vain noin neljänneksen ensimmäisen osan lipputuloista ja sai hädin tuskin kerättyä budjettinsa takaisin. Lisäksi kriitikot antoivat huomattavasti heikommat arviot leffalle. Itse en ollut aiemmin nähnyt Wayne's World 2:a, ainoastaan ensimmäisen elokuvan. Kun huomasin ensimmäisen Wayne's Worldin täyttävän 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja arvostella sen. Samalla päätin myös vihdoin katsoa jatko-osan.

Kaverinsa Garthin kanssa hupiohjelma Wayne's Worldia juontava Wayne saa unessaan kuulla laulaja Jim Morrisonilta, että hänen kohtalonaan on perustaa suuri rock-festivaali, Waynestock.

Mike Myers ja Dana Carvey tekevät paluun ikonisen kaveriduo Waynen ja Garthin rooleihin. Ensimmäisen elokuvan tapahtumien kautta kaksikko on saanut vietyä ohjelmansa vanhempiensa kellarista kunnon studiolle, mutta homma pysyy ihan yhtä pöljänä kuin ennenkin. Wayne ja Garth eivät kuitenkaan koe saavuttaneensa toivomaansa suosiota ja että heidän todellinen tarkoituksensa on vielä saavuttamatta. Niinpä Waynen saadessa näyn Jim Morrisonista (Michael A. Nickles), joka sanoo hänen kohtalonsa olevan supersuosittujen festareiden järjestäminen, Wayne ryhtyy innolla tuumasta toimeen. Myers ja Carvey ovat yhä hilpeitä rooleissaan ja täysillä mukana kaikenlaisessa kommelluksessa.

     Tia Carrere jatkaa Waynen tyttöystävän, laulaja Cassandran roolissa, joka on saamassa levytyssopimusta Christopher Walkenin esittämän Bobbyn kautta. James Hong taas nähdään Cassandran isänä ja Kim Basinger Garthista kiinnostuvana Honey Hornéena. Drew Barrymore, näyttelijälegenda Charlton Heston, Simpsonit-sarjan (The Simpsons - 1989-) ääninäyttelijä Harry Shearer ja Better Call Saul -sarjan (2015-) tähti Bob Odenkirk tekevät pienet roolit ja Aerosmith-bändin jäsenet esiintyvät omana itsenään. Sivunäyttelijät toimivat tarpeeksi kivasti, mutta yleensä mainio Walkenkin tuntuu hoitavan hommansa jotenkin väsähtäneesti ja siihen suuntaan.

Wayne's World 2 jatkaa ensimmäisen elokuvan asettamalla hyväntuulisen hölmöllä linjalla, muttei onnistu saavuttamaan samaa todellista hilpeyttä. Pientä väsähtäneisyyttä on ilmassa yleisellä tasolla, eikä viime leffan mainiota tasoa saavuteta. Itse tarina festivaalin järjestämisestä ei ole erityisen kiinnostava, mutta se pitää tarpeeksi kivasti mukanaan läpi puolentoista tunnin keston. Osa juonikuvioista, kuten Garthin ja Honey Hornéen välille muodostuva lemmen leiskuaminen, tuntuu lähinnä täytteeltä ja irrallisilta sketseiltä, joista ei välttämättä edes irtoa hymähdyksentapaista, saatikka sitten kunnon nauruja.

Hauskoja hetkiä on kuitenkin luvassa ja parhaimmillaan elokuvan aikana pääsee nauramaan ääneen. Ensimmäisen leffan hengessä mukana on paljon silmäniskuja suoraan kameralla ja hupaisaa neljännen seinän rikkomista. Yhdessä kohtaa tehdään esimerkiksi vitsiä leffan budjetista ja kuinka kuvassa on selvästi sijaisnäyttelijät, sillä Myersin ja Carveyn saaminen kohtauksiin olisi koitunut liian kalliiksi. Hauskoja sanaleikittelyjäkin löytyy, yleensä liittyen hilpeisiin väärinkäsityksiin. Myös elokuvien kustannuksella tehdään parodiaa - osittain onnistuneesti ja toisinaan taas hieman kömpelömmin. Samana vuonna Wayne's World 2:n kanssa ilmestyneeseen Jurassic Parkiin (1993) liittyvä kohtaus on hieman kummallinen lisäys.

Penelope Spheerisin saatua kenkää leffasarjasta riitojen takia Myersin kanssa, ohjaajana toimii tällä kertaa Stephen Surjik, joka oli tätä ennen tehnyt vain televisiosarjoja, joihin hän myös palasi esikoiselokuvansa jälkeen. Surjikin työ ei ole yhtä iskevää kuin Spheerisin, eikä hän saa tunnelmaa yhtä korkealle. Myersin ja Turnerin pariskunnan Bonnien ja Terryn työstämä käsikirjoitus ei ole myöskään yhtä vahva. Tekniseltä puoleltaan elokuva on kelvollisesti toteutettu. Kuvaus ja leikkaus sujuvat tarpeeksi hyvin, lavasteet ja asut ovat oivalliset ja valaisukin toimii. Äänimaisema on hyvin rakennettu, vaikkei Carter Burwellin säveltämät musiikit jääkään mieleen.

Yhteenveto: Wayne's World 2 ei ole edeltäjänsä veroinen komediahitti, mutta tarjoaa tarpeeksi hyväntuulista hömppähuumoria, että sen parissa viihtyy passelisti. Mike Myers ja Dana Carvey ovat edelleen mainiot parivaljakko Waynena ja Garthina, joiden hupsuilua seuraa yhä hymyssä suin. Tämänkertainen päätarina on vielä ihan menevä, mutta mukaan on ympätty paljon turhaa täytettä ja irtosketsejä, joista harmillisesti osa ei toimi lainkaan. Hyviä hetkiä mahtuu mukaan kyllä ja komediaa revitään irti eri keinoin. Stephen Surjikin ohjaus ei ole yhtä lystikästä kuin Penelope Spheerisin, mutta hänen työnsä ajaa asiansa. Lopputuloksena on ihan kiva hassuttelu, jonka katsoo sujuvasti, mutta josta ei kuitenkaan jää oikein mitään mieleen, toisin kuin ensimmäisestä leffasta.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.12.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Wayne's World 2, 1993, Paramount Pictures

Arvostelu: War Dogs (2016)

WAR DOGS (2016)

Ohjaus: Todd Phillips
Pääosissa: Miles Teller, Jonah Hill, Ana de Armas, Shaun Toub, Kevin Pollak ja Bradley Cooper
Genre: draama, trilleri
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 12

En ollut nähnyt War Dogsin mainosta, enkä tiennyt sen tarinaa, kun menin katsomaan sitä. Tiesin, että siinä on pääosassa Miles Teller ja Jonah Hill, ja että sitä mainostettiin komediana, joten ajattelin voivani viihtyäkin elokuvan parissa. Loppujen lopuksi viihdyin, mutten siksi että elokuva olisi muka komedia, vaan siksi, että se on kiinnostava tarina.

Efraim Diveroli houkuttelee vanhan ystävänsä David Packouzin mukaan asekauppiasbisnekseen. Vaikka rahaa virtaa taskuihin, ei kyseinen elämä ole helppoa.

Isoimmassa roolissa nähdään David Packouz, jota näyttelee inhokkini The Divergent Seriesistä (2014-), eli Miles Teller. Tiedän kyllä, että Telleriltä löytyy taitoa, kun ei suostu roskaan, kuten Fantastic Four (2015). Whiplashissa (2014) hän oli oikein mainio ja niin hän on myös tässä. Kyllä Telleristä löytyisi potentiaalia, mutta tuntuu, ettei hän yritä vielä ihan täysillä.
     Efraim Diverolina nähdään Jonah Hill, joka jakaa voimakkaasti mielipiteitä. Hill toimii komedioissa joskus ja joskus jättää kylmäksi. Yleensä hän joutuu esittämään aika samanlaista roolia, mutta esimerkiksi Superbadissa (2007) ja 21 Jump Streetissa (2012) hän on hyvä. The Wolf of Wall Streetissa (2013) hän todisti, että hänestä löytyisi potentiaalia muuhunkin ja tässä todistaa sen myös. Hillin suoritus hieman itseään täynnä olevana Efraimina on toimiva, mutta hänen hölmö naurunsa tuntui paikoitellen todella urpolta.
     Davidin tyttöystävää, Iziä, esittää Ana de Armas. Vaikka hahmo onkin aika perinteinen päähenkilön nainen, joka joutuu vain olemaan kotona, tietämättä kunnolla, missä hänen miehensä liikkuu, ovat hahmon motiivit etenkin lopussa erittäin ymmärrettäviä. En ole luultavasti nähnyt Ana de Armasia aiemmin, mutta tämän perusteella hän vaikuttaa lupaavalta näyttelijältä.
     Elokuvassa esiintyvät myös Shaun Toub salakuljettaja Marlborona, Kevin Pollak Ralphina, sekä Bradley Cooper Henrynä, jota pidetään asekauppiasbisneksen parhaimpana osaajana.

Kuten lähes kaikki elokuvat nykyään, jotka perustuvat tositapahtumiin, myös War Dogs alkaa tekstillä "Perustuu tositapahtumiin". Elokuvan alussa Davidin kertojaääni selittää katsojille, kuinka hän päätyi rikkaiden ihmisten hieromisesta lakanoiden myyjäksi ja siitä lopulta asekauppiaaksi. Tuttunsa hautajaisissa hän tapaa vanhan ystävänsä Efraimin ja tietenkin he kyselevät toisiltaan kuulumisia ja lopulta käy selville, että Efraim kauppaa aseita yhdysvaltain armeijalle lähi-itään. Efraim tarjoaa hänelle paikkaa yhtiössään ja vaikka aluksi David on ajatusta vastaan, niin suuret rahasummat houkuttelevat ja yhtäkkiä hän huomaakin olevansa Irakissa ja Albaniassa tekemässä asioita, joita ei olisi koskaan kuvitellut tekevänsä

Nimi "sotakoirat" ei tässä tapauksessa tule oikeista koirista sodassa, vaan on yksi nimitys näille asekauppiaille. Elokuvassa nimitys esitellään hieman haukkuvana, mutta Efraimia ja Davidia se ei kiinnosta, sillä mammonaa tulee aina vain lisää. Aluksi kyse on tuhansista ja kymppitonneista, mutta siitä se siirtyy satoihin tuhansiin ja miljooniin. Kun summat ovat jo kymmeniä ja satoja miljoonia, alkaa ihmisellä kasvaa suuruudenhulluus ja luulo, että olisi maailman yläpuolella. Muut ihmiset muuttuvat omissa silmissä vähäarvoisiksi, kun taas oma merkitys kasvaa. Vaikka rahaa olisikin jo niin paljon, että sillä elelisi tyylillä koko loppuelämänsä, niin eihän se ole enää tarpeeksi, kun sitä voi saada lisää. Jos jostain voi huijata huomaamattomasti niin, että itse jää voitolle, niin siten myös toimitaan. Ja kun köyhemmät ihmiset valittavat, niin rahalla heidät saa hiljaiseksi. Ostetaan hienot asunnot tyylikkäistä taloista ja urheiluautoja, ja kuvitellaan, ettei tilanne tulisi koskaan muuttumaan. Elokuvaa luokitellaan komediaksi, mutta sitä se ei omasta mielestäni ole. Siinä on kyllä hauskoja hetkiä, mutta se on silti tavallaan hyvin traaginen tarina. Katsoja kokee hieman ristiriitaisia tunteita siitä, pitäisikö hahmoja kannustaa, sillä tietää heidän tekevänsä väärin.

War Dogsin on ohjannut The Hangover -trilogian (2009-2013) ohjaaja Todd Phillips. Phillips on myös ohjannut esimerkiksi elokuvat Road Trip (2000) ja Starsky & Hutch (2004), joten ei mikään ihme, että monilla voi olla ennakkoluuloja elokuvaa kohtaan. Phillips todistaakin tässä kykenevänsä muuhunkin kuin hassutteluelokuviin, mikä on mielestäni hienoa. Elokuva on kuvattu hyvin, vaikka kamera välillä heiluukin hieman tarpeettomasti. Leikkaus on muuten sujuvaa, mutta parissa kohdassa yhden kuvan sisällä hypitään kummasti. Elokuvassa on käytetty useasti kikkaa, että kertojaäänen ajaksi kuva pysähtyy ja monta kertaa ruutu menee pimeäksi ja siihen tulee lyhyt teksti, joka myöhemmin osoittautuu jonkun (yleensä Efraimin) repliikiksi. Nämä tekstit tuntuvat jakavan elokuvan pienempiin jaksoihin. Äänitehosteet, etenkin aseiden laukaukset, kuulostavat hyviltä. Musiikkia on käytetty erittäin toimivasti elokuvassa.

Yhteenveto: War Dogs on positiivinen yllätys. Se ei ole komedia, niin kuin sitä ymmärtääkseni mainostetaan, vaan enemmänkin vakavampi draamatrilleri. Teller ja Hill vetävät hyvät roolisuoritukset, vaikka Hillin nauru hieman häiritseekin. Elokuvan tapa käsitellä sitä, miten raha muuttuu mielessä sairaudeksi, on todella hyvin mietitty. Useasti elokuvassa näkyvät tekstit mustaa ruutua vasten ovat ihan toimiva lisä, mutta paikoitellen Davidin kertojaääntä kuullaan liikaa. Huomasin, että tämä on Yhdysvalloissa "Rated R", eli suomeksi "alle seitsemäntoistavuotiaat eivät saa käydä katsomassa ilman täysi-ikäistä" -elokuva, mutta Suomessa tämä on kielletty alle 12-vuotiailta. Ero on todella suuri, mutta uskon Suomen ikärajan olevan alhaisempi, koska suurinta osaa kiroilusta ei ole joko käännetty suomeksi tai suomennoksessa on otettu käännösvapauksia "lieventämään" voimakkaimpien sanojen käyttöä. Jos kaipaatte jotain erilaista leffaa kaikkien mäiskimispätkien ohelle, niin tämä on oiva valinta. Sen parissa viihtyi mainiosti, mutten toisaalta usko, että kokisin suurta tarvetta nähdä sitä ainakaan vähään aikaan uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan, 8.8.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
War Dogs, 2016, Warner Bros, Green Hat Films, The Mark Gordon Company