Arvostelu: Epäillyt (The Usual Suspects - 1995)

EPÄILLYT

THE USUAL SUSPECTS

Ohjaus: Bryan Singer

Pääosissa: Kevin Spacey, Gabriel Byrne, Chazz Palminteri, Stephen Baldwin, Benicio del Toro, Kevin Pollak, Pete Postlethwaite, Giancarlo Esposito, Suzy Amis, Dan Hedaya ja Cástulo Guerra

Genre: rikos

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

The Usual Suspects, eli suomalaisittain Epäillyt on Bryan Singerin ohjaama rikoselokuva. Elokuvan idea syntyi Singerin pitämästä Spy-lehden artikkelinimestä "The Usual Suspects" ja hänen ja käsikirjoittaja Christopher McQuarrien visioimasta julisteesta, jossa viisi rikollista seisovat vierekkäin tunnistusrivissä. Miehet alkoivat pohtia, miksi nämä rikolliset olivat ajautuneet tilanteeseen ja McQuarrie kynäili ideoiden pohjalta käsikirjoituksen. Hollywood-studiot eivät kuitenkaan tarttuneet projektiin, joten heidän piti kaupustella leffaansa Euroopassa, missä sille annettiin rahoitus. Kuvaukset käynnistyivät vuonna 1994 ja lopulta Epäillyt sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 25. tammikuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, joka sai pääasiassa positiivista palautetta kriitikoilta ja joka voitti parhaan käsikirjoituksen ja miessivuosan Oscar-palkinnot. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista rikosleffoista. Itse katsoin Epäillyt yli kymmenen vuotta sitten ensi kertaa, mutta tuolloin se meni minulta yli hilseen, enkä paljoa piitannut siitä. Nyt kun huomasin elokuvan täyttävän 30 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella Epäillyt sen juhlavuoden kunniaksi.

Satamassa tapahtuneen ampumavälikohtauksen ja räjähdyksen jälkeen poliisi ottaa kuulusteluun paikalla olleen rikollisen Roger Kintin, joka immuniteetin toivossa selittää, mistä koko hommassa on ollut kyse.

Epäillyt kertoo viidestä rikollisesta, jotka kohtaavat poliisien tunnistusrivissä ja jotka päättävät ryhtyä keikkailemaan yhdessä, näpäyttääkseen lainvalvojia. On rampa huijari Roger Kint (Oscar-palkinnon roolityöllään napannut Kevin Spacey), rikolliset hommat taakseen jättänyt Dean Keaton (Gabriel Byrne), räjähteisiin erikoistunut Todd Hockney (Kevin Pollak), sekä pitkäaikaiset yhteistyökumppanit Michael McManus (Stephen Baldwin) ja Fred Fenster (Benicio del Toro). Hahmot ovat kiinnostavat ja onnistuneen erilaiset persoonat, jolloin heidän tarinaansa ryhtyy seuraamaan mielellään, kun he päättävät tehdä yhteistyötä seuraavien rikoshommiensa kanssa. Näyttelijäviisikko suoriutuu rooleistaan mallikkaasti. Oli Spaceysta ihmisenä mitä mieltä tahansa, tähän kohdistuneiden ahdistelusyytösten takia, ei käy kieltäminen, etteikö hän olisi lahjakas näyttelijä ja tarjoaisi Epäillyissä väkevän roolityön.

     Elokuvassa nähdään myös Chazz Palminteri Rogeria kuulustelevana agentti Kujanina, Giancarlo Esposito tapausta tutkivana FBI-agentti Baerina, Dan Hedaya poliisi Rabinina, Suzy Amis Keatonin asianajajatyttöystävä Edie Finneranina, Peter Greene rikollispomo Redfootina, sekä Pete Postlethwaite mysteeriselle Keyser Sözelle työskentelevänä Kobayashina. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa pätevästi, erityisesti Palminteri sinnikkäänä ja vastauksia vaativana agenttina. Nykyään huomattavasti kuuluisampi Esposito on hauska nähdä nuorempana miehenä sivuroolissa, ennen kuin hän alkoi esittää joka toisessa elokuvassa tai televisiosarjassa pääroistoa.

Joskus kannattaa antaa uusia mahdollisuuksia, se kävi hyvinkin selväksi Epäiltyjen kohdalla. Kyseessä on aivan mahtava rikoselokuva, joka on täysin ansaitusti saanut paikkansa lajityyppinsä arvostetuimpien teosten joukosta. Ansaittu oli myös Christopher McQuarrien - joka tultaisiin myöhemmin tuntemaan usean Mission: Impossible -toimintaleffan ohjaajana - ovela käsikirjoitus, joka onnistuu tehokkaasti huiputtamaan katsojaansa. Teksti on todella nokkela, sen hyödyntäessä ihailtavasti niin epälineaarista kerrontaa kuin myös epäluotettavaa kertojaa. Epäillyt onkin niitä leffoja, jotka kannattaa katsoa toisen kerran jo siksi, että kun loppukäänteet saa selville, uusintakatselu menee pitkälti uusin silmin vihjeitä bongaillessa. Kun leffa on vielä näin mukaansatempaava ja mielenkiintoinen, en ihmettele, vaikka Epäillyt pistäisi pyörimään heti paikalla uusiksi.

Varttia vaille parin tunnin mitta käytetään napakasti hyödyksi ja katsojan kannattaakin olla tarkkana kuin porkkana koko keston ajan. Ajassa edestakaisin hyppivä tarina voi hämmentää pitkään, mutta kun palaset alkavat hissuksiin loksahtelemaan paikoilleen, on tunne sitä tyydyttävämpi tarkkaavaisella katsojalla. Vahvan käsikirjoituksen lisäksi myös Brian Singerin työ ohjaajana on mainiota. Tunnelma on hyvin rakennettu. Tietty jännite leijailee ilmassa vähän väliä, mutta samalla elokuvasta löytyy oivaa pilkettä silmäkulmasta. Hurjimmillaan kohtaukset saattavat jopa olla yllättävänkin julmia. Epäillyistä on moneksi, mutta paketti pysyy ihailtavalla tavalla kasassa, eikä sitä voi kuin suositella laadukkaiden rikostarinoiden ystäville.

Lahjakkaan ohjauksen ja ansiokkaan käsikirjoituksen lisäksi myös tekninen puoli on erittäin tasokasta. Epäillyt on hyvin kuvattu ja lavastettu. John Ottmanin napakka leikkaus tukee täydellisesti McQuarrien tekstiä ja Ottman onnistuu myös musiikkien puolella säveltäjänä hyvin. Puvustus ja maskeeraus ovat taitavasti toteutetut ja niin parit erikoistehosteet kuin äänimaailmakin ovat onnistuneesti laaditut.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Usual Suspects, 1995, PolyGram Filmed Entertainment, Spelling Films International, Blue Parrot, Bad Hat Harry Productions, Rosco Film GmbH

Arvostelu: Viimeinen mohikaani (The Last of the Mohicans - 1992)

VIIMEINEN MOHIKAANI

THE LAST OF THE MOHICANS

Ohjaus: Michael Mann
Pääosissa: Daniel Day-Lewis, Madeleine Stowe, Russell Means, Eric Schweig, Jodhi May, Wes Studi, Steven Waddington, Maurice Roëves, Patrice Chéreau, Terry Kinney, Tracey Ellis, Dennis Banks, Pete Postlethwaite ja Jared Harris
Genre: draama, toiminta
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia - Director's Cut: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

The Last of the Mohicans, eli suomalaisittain Viimeinen mohikaani perustuu James Fenimore Cooperin samannimiseen kirjaan vuodelta 1826, sekä sen pohjalta tehtyyn aiempaan elokuvasovitukseen Viimeinen mohikaani (The Last of the Mohicans - 1936). Vanha elokuvaversio oli yksi ohjaaja Michael Mannin suosikkielokuvista lapsena ja hän pohti pidemmän aikaa tehdä siitä oman versionsa. Lopulta hän pääsikin työstämään sitä ja kuvaukset käynnistyivät kesällä 1991. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo alkukesästä 1992, mutta kun filmin ensimmäisistä leikkausversioista tuli noin kolmetuntisia, studio pakotti Mannia tiivistämään elokuvan kahteen tuntiin. Vastahakoisasti Mann suostui ja lopulta Viimeinen mohikaani sai maailmanensi-iltansa 26. elokuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli iso menestys, joka voitti kriitikotkin puolelleen, kuten myös parhaan äänityksen Oscar-palkinnon. Itse näin elokuvan joskus yli kymmenen vuotta sitten huomattavasti nuorempana, mutta silloin filmi ei tehnyt kummoista vaikutusta. Olen pohtinut elokuvan uudelleenkatselua jo pitkään ja kun huomasin Viimeisen mohikaanin täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa sen toistamiseen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1757 Ison-Britannian ja Ranskan sodan aikana Pohjois-Amerikassa mohikaaniheimon jäsenet Haukansilmä, Uncas ja Chingachgook päätyvät suojelemaan brittiläisen everstin tyttäriä, joita Ranskan armeija jahtaa mohawk-alkuperäiskansalaisen Maguan avulla.

Daniel Day-Lewis nähdään elokuvan pääroolissa Nathaniel Poena, eli Haukansilmänä, jonka mohikaani Chingachgook (Russell Means) on adoptoinut heimoonsa. Haukansilmänä Poe on opetellut alkuperäiskansan tavoille ja tietty siis metodinäyttelijänä tunnettu Day-Lewis päätti viettää useat viikot ennen kuvauksia eläen metsässä, kalastaen ja metsästäen ruokansa, päästäkseen paremmin käsiksi hahmonsa mielenmaisemaan. Ja tuttuun tapaansa Day-Lewisin suuri panostus johtaa kaikki kehut ansaitsevaan roolisuoritukseen. Hän on todella karismaattinen ja tekee voimakasta työtä kaiken aikaa ollessaan kameran edessä. Myös Means tekee oivaa työtä, kuten myös Eric Schweig, joka näyttelee Chingachgookin poikaa, Poen velipuolena toimivaa Uncasia.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Madeleine Stowe ja Jodhi May siskoksina Corana ja Alicena, joita Poe ryhtyy suojelemaan, sekä Maurice Roëves heidän eversti-isänään, Steven Waddington suojeluhommissa auttavana majuri Duncan Heywardina, Patrice Chéreau ranskalaiskenraali Montcalmina, sekä Wes Studi mohawk Maguana, joka auttaa Ranskan armeijaa, mutta jolla on myös omat motiivinsa pelissä. Sivuhahmoista juurikin Magua on mielenkiintoisin. Studi sopii erinomaisesti antagonistin osaan, mutta samalla katsoja voi ymmärtää hänen puolensa tarinasta ja miksi hän tekee niin kuin tekee. Kaikin puolin näyttelijät suoriutuvat mainiosti rooleistaan.

Viimeinen mohikaani nousi nopeasti niihin elokuviin, jotka kolahtivat vanhemmalla iällä huomattavasti kovempaa kuin lapsena. Filmissä on jotain todella vahvaa, jota on vaikea kuvailla. Mahdollisista historiallisista epätarkkuuksista viis, elokuva tuntuu oikeasti kuljettavan katsojansa aikamatkalle 1750-luvulle, kun Iso-Britannia ja Ranska taistelivat Pohjois-Amerikan herruudesta. Samalla leffa näyttää, kuinka Amerikan alkuperäiskansat joutuivat taistelun keskellä tyytymään osaansa häviäjinä. Onkin mielenkiintoista seurata tarinaa kahden kansan vinkkelistä katsottuna ja kuinka he päätyvät mukaan sodan keskelle ja millaiset motiivit ajavat heitä eteenpäin toisten ihmisten taistelussa. Filmi vangitsee taidokkaasti mukaansa ja pitää kiinni katsojasta vaikuttavaan loppuunsa asti. 

Elokuvan tunnelma on läpikotaisin taidokkaasti luotu. Hengessä on jotain mystistä, mikä sopii erittäin hyvin näiden alkuperäiskansojen tarinaan. Seasta löytyy myös hyvää seikkailun tunnetta, joka sisältää niin jännitettä kuin tietysti myös romantiikkaa. Viimeisen mohikaanin keskellä onkin rakkaustarina, joka ei koskaan äidy siirappiseksi mössöksi, vaan se on juuri oikealla tavalla herkkä ja vahva - omasta mielestäni vahvempi kuin hieman vastaavanlainen romanssi Kevin Costnerin Tanssii susien kanssa -elokuvassa (Dances with Wolves - 1990). Toimintaakin on luvassa ja mukana on niin suuria ja näyttäviä sotakohtauksia kuin myös pienimuotoisempia (mutta tunnepuoleltaan voimakkaampia) käsirysyjä. Sotakohtauksissa vain hieman huvittaa, kuinka 1700-luvulla näiden kuninkaan armeijan sotilaiden käytös on taistelun tiimellyksessä mukamas erittäin arvokasta ja puista. Nopeat alkuperäiskansalaiset ehtivät juosta metrikaupalla sotilaiden luokse ja survaista kirveensä parinkin naamaan, ennen kuin nämä oikeasti ryhtyvät tekemään asialle mitään. Kivääritaistelussa suojaan ei mennä, vaan keskellä avointa maastoa tykitetään toisiaan siinä toivossa, että toisen puolen väki ehtii kuolla ennen omia kavereita.

Vanha Viimeinen mohikaani -elokuva on tosiaan tärkeä teos ohjaaja Michael Mannille, ja kunnioitus ja tietty henkilökohtainen side klassikkoa kohtaan huokuu Mannin filmistä. Mannin ohjaus on taidokasta ja hän rakentaa niin tarinaa kuin tunnelmaa osaavin käsin. Myös hänen käsikirjoituksensa yhdessä Christopher Crowen kanssa on mainio. Elokuva on näyttävästi kuvattu ja mukana on paljon upeita maisemakuvia, kuten myös hienoja kuvia taisteluista, jotka ovat hurjan näköisiä suurten lavasteidensa kanssa, jotka räjähtelevät tykkitulen voimasta. Asut ja maskeerauksetkin ovat erinomaiset. Kuitenkin kenties kaikkein parasta koko elokuvassa on sen musiikki. Säveltäjä Trevor Jones on työstänyt todella mahtipontisia melodioita, jotka nostavat teoksen vielä korkeammalle tasolle ja todella luovat sitä voimaa, mistä olen puhunut. Heikompien musiikkien kanssa Viimeinen mohikaani ei luultavasti toimisi näin hyvin ja Jonesin upea työ on äärimmäisen tärkeässä osassa. Ne maalailevat sellaisia skaaloja, että kaikki filmin tunteet kumpuavat melodioiden herkistä, suurista ja reippaista rytmeistä. Elokuva voitti Oscar-palkinnon parhaasta äänityksestä ja vaikka se tontti on hyvin hoidettu, on käsittämätöntä, etteivät muut tekniset puolet, erityisesti Jonesin musiikki, olleet edes ehdolla.

Viimeisestä mohikaanista on olemassa teattereissa julkaistun version lisäksi myös pidempi ohjaajan versio. Mann oli tosiaan alun perin työstämässä liki kolmetuntista teosta filmistä, mutta studion päätöksestä hän joutui tiivistämään sitä reippaalla kädellä. Ohjaajan versio ei kuitenkaan ole kuin muutaman minuutin teatteriversiota pidempi. Se sisältää lähinnä pienesti pidempiä kohtauksia, repliikkejä joita ei ole teatteriversiossa, sekä vaihtoehtoisia otoksia eri kuvista. Vaikka leffa toimii hyvin jo näin, olisi mielenkiintoista nähdä, millainen Mannin alkuperäinen visio olisi ollut.

Yhteenveto: Viimeinen mohikaani on hieno ja vaikuttava teos, joka pitää tiukasti mukanaan läpi kestonsa. Elokuvan tunnelma on erinomaisesti rakennettu ja siitä löytyy jotain todella mystistä ja voimakasta. Katsojalle herää tunne siitä, että on todistamassa jotain elämää suurempaa, mitä on vaikea saavuttaa. Ohjaaja Michael Mann suoriutuukin ihailtavasti roolistaan, tuoden jokaiseen hetkeen voimaa. Sotakohtaukset ovat näyttäviä, mutta vielä iskevämpiä ovat pienemmät ja henkilökohtaisemmat kamppailut. Seikkailun tunne on hyvin läsnä ja mukaan tuotu romantiikka ei ole mitenkään siirappista, vaan onnistuneen herkkää. Näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa lahjakkaasti - etenkin aina mahtava Daniel Day-Lewis. Sivurooleista parasta työtä tekee Wes Studi, jonka Magua-hahmo on myös varsin mielenkiintoinen. Teknisiltä ansioiltaankin filmi on häikäisevä. Kuvaus on kaunista, puitteet komeat ja Trevor Jonesin säveltämät musiikit fantastiset. Jos Viimeinen mohikaani on jäänyt näkemättä, on 30-vuotisjuhla mitä parhain syy vihdoin sivistää sillä itseään. Vuosijuhla on myös oiva syy katsoa elokuva pitkästä aikaa uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Last of the Mohicans, 1992, Twentieth Century Fox, Morgan Greek Entertainment

Arvostelu: The Town (2010)

THE TOWN

Ohjaus: Ben Affleck
Pääosissa: Ben Affleck, Rebecca Hall, Jeremy Renner, Jon Hamm, Blake Lively, Chris Cooper, Pete Postlethwaite ja Titus Welliver
Genre: trilleri, draama
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia - Extended Cut: 2 tuntia 33 minuuttia
Ikäraja: 16

The Town pohjautuu Chuck Hoganin kirjaan Prince of Thieves vuodelta 2004. Vuonna 2006 ohjaaja Adrian Lyne esitteli kirjan tuottaja Graham Kingille, joka taas vei sen Warner Bros. -yhtiön luettavaksi. Yhtiö kiinnostui tekemään filmatisoinnin kirjan pohjalta ja Lyne valittiin sen ohjaajaksi. Leffan käsikirjoittaminen osoittautui kuitenkin haasteeksi ja Lyne jätti projektin. Uudeksi ohjaajaksi valittiin Ben Affleck, joka oli vakuuttanut Warner Brosin Gone Baby Gone -elokuvallaan (2007). Affleck halusi itse olla mukana käsikirjoituksen työstössä ja kirjoitusprosessi alkoikin lähes alusta. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2009 ja lopulta The Town sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 8. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli suuri hitti, mikä keräsi paljon kehuja kriitikoiltakin. Itse näin The Townin pari vuotta myöhemmin isäni kanssa ja pidin leffasta. Vaikka olen ostanutkin elokuvan itselleni Blu-raylla, en ole katsonut sitä kertaakaan uudestaan. Kuitenkin nyt kun leffa täyttää kymmenen vuotta, päätin katsoa ja arvostella elokuvan juhlan kunniaksi.

Bostonissa pankkirosvot ottavat panttivangikseen varajohtaja Clairen paetessaan rikospaikalta. Myöhemmin yksi rosvoista nimeltään Doug tapaa Clairen uudestaan ja vastoin kaikkea järkeä Doug rakastuu häneen. Dougin täytyy päättää, pysyykö hän rikollisena, vai aloittaako uuden elämän Clairen kanssa - kertomatta kuitenkaan olleensa pankkiryöstön ja sieppauksen takana.

Ben Affleck oli 2000-luvun aikana alkanut menettämään staravoimaansa haukuttujen elokuvien, kuten Daredevilin (2003) ja Giglin (2003) vuoksi. Affleck oli vuonna 1998 voittanut Oscarin käsikirjoituksestaan leffalle Will Hunting (Good Will Hunting - 1997) ja jatkoi lahjojensa osoittamista kameran takana ohjaamalla Gone Baby Gonen (2007), mutta näyttelijänä hän ei silti ollut enää arvostettu. Ei siis ihme, että hän halusi The Townissa ohjaamisen lisäksi myös näytellä pääosaa. Affleck esittää pankkirosvo Dougia, joka tekee rikollisia puuhia, mutta jolla on silti tarpeeksi hyvä sydän. Affleck tekee tässä yhden uransa parhaista roolisuorituksista ja tuo hienosti esille Dougin kokeman konfliktin läpi elokuvan. Filmin kulkiessa eteenpäin katsoja saa tietää enemmän Dougin hahmosta ja voi ymmärtää paremmin, miksi hän kulkee rikollisia polkuja.

Elokuvassa nähdään myös Rebecca Hall kidnappauksen uhrina ja Dougin ihastuksena Clairena, Jeremy Renner Dougin lähimpänä ystävänä ja rikoskumppanina Jeminä, Blake Lively tämän narkomaanisiskona, Jon Hamm pankkirosvoja jahtaavana FBI-agentti Frawleyna, sekä Pete Postlethwaite toiseksi viimeisessä roolissaan ennen kuolemaansa tammikuussa 2011, kukkakauppiaana, joka antaa rosvoille uusia keikkoja. Hall on mainio Clairen roolissa ja tekee hyvää työtä näyttäessään Clairen kokemaa traumatisoitumista. Hamm sopii erinomaisesti päättäväisen FBI-agentin rooliin. Lively on myös oiva omassa osassaan, mutta jää hyvin pienelle ruutuajalle. Renner sai roolityöstään mm. Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet ja vaikka hän on erittäin hyvä osassaan, kummastuttavat ehdokkuudet hieman, sillä ei hän mielestäni niin mahtava ole.

Itse elokuva kyllä on mahtava! The Town alkaa heti vangitsevalla pankkiryöstöllä, mikä nostaa välittömästi jännitteen korkealle ja pistää samalla katsojan moraalin koetukselle. Vaikka elokuvan mittaan katsoja saa selville, miksi Doug on päätynyt näihin hommiin, hänen puolellaan on alusta alkaen - vaikka tietääkin hänen toimivan lainvastaisesti. Katsojana toivoo, että rosvot pääsisivät karkuun ja juhlimaan saaliillaan. Vaikka tyylikkään alkunsa jälkeen elokuva kulkee aika hitaasti eteenpäin, on se kuitenkin yhä todella mielenkiintoinen. Etenkin Dougin pohdinta siitä, mitä tehdä Clairen kanssa, kiinnostaa. Clairelta kun pitäisi pitää salassa, että Doug alunperin sieppasi tämän ja Jemiltä taas pitäisi pitää salassa, että Doug alkaa tapailla Clairea. Samalla paetaan virkavaltaa, joka hiillostaa yhä vain enemmän elokuvan kulkiessa eteenpäin.

Leffassa onnistutaan rakentamaan jännitettä hienosti hiljaa mutta varmalla otteella. Jokaisesta ryöstöstä on tehty voimakas ja koukuttava osio. Kun leffa on muuten hiljainen, ravistelevat vauhdikkaat ja vaaralliset tulitaistelut kadulla ja takaa-ajot isommin katsojaansa. Genren fanit huomaavat varmasti selvät lainaukset Heat - ajojahdista (Heat - 1995), mitä usein pidetään pankkiryöstöelokuvien huipputeoksena. Esimerkiksi juuri nämä ammuskelut keskellä autotietä muistuttavat Heatista, kuten myös Dougin ja Jemin käyttämät maskit yhdessä kohtauksessa. Rosvojen maskit ovat todella vakuuttavat ja uhkaavat luomukset karmivista pääkallonaamareista aidosti pelottaviin nunnamaskeihin. Jännitystä kasvatetaan yhä vain enemmän loppua kohti, tilanne kiristyy entisestään, eikä katsojakaan enää usko, että pakotietä löytyisi. Elokuvan loppuhuipennus pitää katsojaa rautaisessa otteessaan. Tapahtumia tuijottaa hievahtamatta. Kun hahmojen täytyy olla hiljaa, katsojakin yrittää pidättää hengitystään.

Vaikka Affleck onkin tässä tavallista parempi kameran edessä, on hän sitäkin parempi kameran takana. Affleck näyttää uudestaan lahjansa ohjaajana, rakentaen jännitystä taidokkaasti. Hän ei halua tehdä nopeatempoista ja massayleisöä viihdyttävää toimintarymistelyä, vaan hillitsee hyvin ja päästää toiminnan valloilleen vain, kun tarina sitä välttämättä vaatii. Elokuva on myös teknisesti pätevä teos. Kuvaus on sujuvaa ja heiluvaa käsivarakameraa hyödynnetään hyvin tietyissä hetkissä näyttämään tilanteen ja hahmojen sekavuutta. Leikkaus on oivallista ja hitaasta temmosta huolimatta etenkin ensimmäinen tunti on nopeasti ohi. Ääniefektit ovat erinomaiset ja lopun tykityksessä aseet laulavat oikein kunnolla. Harry Gregson-Williamsin ja David Buckleyn säveltämät musiikit säestävät onnistuneesti tapahtumia ja tuovat mukaan tietynlaista herkkyyttä.

Elokuvasta on olemassa noin puoli tuntia pidempi versio, mitä Affleck itse suosii. Teatterikierrokselle Warner Bros. oli pakottanut elokuvan leikattavaksi vain hieman yli kahden tunnin mittaan, mutta myyntijulkaisuilta voi löytää kaksi ja puolituntisen pidennetyn version. Versio sisältää niin pidennettyjä kuin kokonaan uusia kohtauksia. Blake Lively saa enemmän ruutuaikaa, väkivaltaa näytetään roisimmin, mukana on enemmän keskusteluja ja lopetus on hieman erilainen.

Yhteenveto: The Town on mahtava pankkiryöstöelokuva, mikä hitaasta rytmistään huolimatta pitää jännityksen kaiken aikaa yllä. Elokuva nappaa heti mukaansa iskevän pankkiryöstökohtauksen kautta ja saa katsojat välittömästi rosvojen puolelle. Niin katsojalle kuin päähahmo Dougille syntyvät moraaliset dilemmat ovat mielenkiintoisia. Erilaisten paljastumisten riski on vahvasti läsnä ja tunnelma tiivistyy kaiken aikaa. Kun elokuva perustuu pitkälti hitaaseen tunnelman rakentamiseen, ovat vauhdikkaat pankkiryöstökohtaukset entistäkin spektaakkelimaisia. Loppuhuipennuksessa jännitys nostetaan huippuunsa. Kaikin puolin The Town on hieno filmi, missä Ben Affleck pääsee loistamaan niin kameran edessä kuin sen takana. Jos Heat - ajojahti ja muut pankkiryöstöleffat ovat lähellä sydäntä, suosittelen erittäin lämpimästi The Townin katsomista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Town, 2010, Warner Bros., Legendary Entertainment, GK Films, Thunder Road Pictures

Arvostelu: Titaanien taistelu (Clash of the Titans - 2010)

TITAANIEN TAISTELU

CLASH OF THE TITANS

Ohjaus: Louis Leterrier
Pääosissa: Sam Worthington, Liam Neeson, Ralph Fiennes, Gemma Arterton, Mads Mikkelsen, Liam Cunningham, Nicholas Hoult, Hans Matheson, Jason Flemyng, Tine Stapelfeldt, Ian Whyte, Pete Postlethwaite, Vincent Regan, Polly Walker, Luke Evans ja Danny Huston
Genre: fantasia, toiminta, seikkailu
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 12

Clash of the Titans, eli suomalaisittain Titaanien taistelu on uudelleenfilmatisointi elokuvasta Jumalten taistelu (Clash of the Titans) vuodelta 1981. Vuonna 2002 tuottaja Adam Schroeder ja käsikirjoittajat John Glenn ja Travis Wright kiinnostuivat tekemään uuden version elokuvasta. Projekti ei kuitenkaan edennyt heidän käsissään, vaan vuonna 2007 se päätyi tuottaja Basil Iwanykille, joka pisti parinkin eri kirjoittajan kautta tarinan uusiksi ja hankki Stephen Norringtonin ohjaajaksi. Norrington ei kuitenkaan ollut mielestään tarpeeksi tietoinen alkuperäisestä filmistä ja hänet korvattiin Louis Leterrierillä. Käsikirjoitusta pistettiin taas uusiksi ja lopulta kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2009. Jälkituotannossa syntyi kuitenkin ongelmia, kun studio pakotti tekijöitä muokkaamaan filmistä 3D-version, mitä ohjaaja Leterrier itse on jälkikäteen julkisesti haukkunut. Titaanien taistelu sai maailmanensi-iltansa vihdoin 26. maaliskuuta 2010 - tasan 10 vuotta sitten - ja se oli hitti lippuluukuilla, vaikkei voittanut kriitikoita puolelleen. Itsekin kävin katsomassa filmin, kun se saapui Suomeen ja kyseessä oli itse asiassa ensimmäinen 3D-leffa, minkä näin. Olin kuitenkin hyvin pettynyt elokuvaan ja mielestäni leffan trailerit olivat parempia kuin itse filmi. Vuonna 2015 päätin antaa leffalle uuden mahdollisuuden ja pidin siitä hieman enemmän kuin aiemmin, muttei se silti ollut mielestäni hyvä. Nyt kun Titaanien taistelu täyttää 10 vuotta, päätin pistää sanonnan "kolmas kerta toden sanoo" testaukseen ja katsoin elokuvan uudelleen.

Antiikin Kreikassa ihmiset ovat päättäneet kääntää selkänsä jumalille ja siitä raivostutaan jumalvuori Olympoksella. Kuoleman jumala Haades uhkaa vapauttaa hirviömäisen Krakenin tuhoamaan ihmiset, jos nämä eivät polvistu jumalten edessä. Nuori kalastaja Perseus päätyy sotilasryhmän mukaan vaaralliselle matkalle löytämään keinon voittaa Kraken.

Pääroolissa Perseuksena nähdään Avatar (2009) -tähti Sam Worthington, joka on näyttelijäkaartin heikoin lenkki. Worthingtonin tympeät ilmehdinnät eivät oikein vakuuta, eikä hän onnistu kertaakaan välittämään kunnon sankarihenkeä suorituksellaan. Hahmonakaan Perseus ei vakuuta ja vaikka hänelle onkin kirjoitettu selkeä motiivi lähteä mukaan seikkailuun, on hän suurimmaksi osaksi aika tylsä matkalainen. Hänestä myös kehkeytyy taistelija turhankin helposti, ottaen huomioon, että hän on pelkkä kalastaja. No okei, hyvin nopeasti käy selväksi, että hän on enemmänkin, mutta se on aika laiska selitys sille, kuinka hän on niin täydellinen kaikessa.

Perseuksen mukaan seikkailuun lähtee urheiden sotilaiden joukko, jotka ovat jokainen enemmän tai vähemmän yksiulotteisia tyyppejä. Sotilaiksi on kuitenkin saatu roolitettua päteviä näyttelijöitä, kuten huikea tanskalaisihme Mads Mikkelsen joukon johtajana Dracona, nuori Nicholas Hoult epävarmana Eusebioksena, Hans Matheson jousiampuja Ixasina ja Game of Thrones -hittisarjasta (2011-2019) tuttu Liam "Davos" Cunningham tuimana Solonina. Cunningham ei ole muuten porukan ainoa Game of Thrones -näyttelijä, vaan myös Hurttaa sarjassa esittävä Rory McCann on yksi sotilaista, mutta hänen osuutensa jää todella pieneksi. Mikkelsen, Hoult ja Cunningham ovat tuttuun tapaansa mainioita, mutta Mikkelsenistä paistaa välillä läpi turhautuminen siitä, ettei käsikirjoitus tarjoa hänelle paljoa sisältöä. He ovat kuitenkin jokainen parempia rooleissaan kuin Worthington, miksi onkin hyvä, ettei Perseus matkaa yksin.
     Kun Kreikan mytologiasta on kyse, on mukana tietty tunnettuja jumalia, titaaneja ja muita yliluonnollisia hirviöitä. Liam Neeson näyttelee ukkosenjumala Zeusta, kun taas hänen pahaa Haades-veljeään esittää Ralph Fiennes. Kolmas veljeksistä, merten jumala Poseidon (Danny Huston) jää kuitenkin yllättävän minimaaliseen osaan. Neesonista löytyy sopivaa arvokkuutta ja ylhäisyyttä Zeukseksi, mutta häntä on vaikea ottaa tosissaan hohtavan haarniskansa ja hieman hömelön partansa vuoksi. Yleensä loistavia pahisrooleja, kuten Schindlerin listan (Schindler's List - 1993) Amon Göth ja Harry Potter -sarjan (2001-2011) lordi Voldemort tarjoava Fiennes ei kuitenkaan toimi Haadeksena, vaikka ajatuksen tasollahan roolitus on täydellinen. Fiennes osaa yleensä hyödyntää ääntään ja eleitään mestarillisesti, mutta tässä hän tuntuu vievän ne liian pitkälle ja muuttuu lähinnä koomiseksi. Muita jumalia esittävät mm. Hobitti-trilogiasta (The Hobbit - 2012-2014) tuttu Luke Evans ja jälleen yksi Game of Thrones -näyttelijä Alexander Siddig. Hirviöolentoja ovat taas esimerkiksi sinisilmäinen djinni (Ian Whyte), karmiva Medusa (Natalia Vodianova), tietäjägraiat (Ross Mullan, Robin Berry ja Graham Hughes), sekä Haadesta palveleva rujo Kalibos (Jason Flemyng).
     Leffaan on jotenkin kummasti onnistuttu ahtamaan vielä enemmänkin hahmoja, kuten Io (Gemma Arterton), jonka tehtäväksi jää lähinnä selittää kaikki myyttiset jutut hahmoille ja katsojille, Argoksen kaupungin kuningas Kefeus (Vincent Regan) ja kuningatar Kassiopeia (Polly Walker), sekä heidän tyttärensä prinsessa Andromeda (Alexa Davalos), Perseuksen kalastajaisä Spyros (Pete Postlethwaite), tämän vaimo Marmara (Elizabeth McGovern) ja hullu Prokopion (Luke Treadaway). Filmillä on paikoitellen isoja vaikeuksia käsitellä suurta hahmogalleriaansa vain hieman yli puolentoista tunnin kestossaan. Usein mainiot Arterton ja Postlethwaite kokevat siis saman ongelman kuin monet muut elokuvan näyttelijöistä, eikä heille ole keksitty tarpeeksi kunnon tehtävää.

Titaanien taistelusta on tainnut muodostua itselleni jonkin sortin guilty pleasure -elokuva. Tiedostan leffan kehnouden, mutta samalla se onnistuu jollain oudolla tapaa viihdyttämään minua joka katselukerralla enemmän. Lisäksi näin jälkikäteen 10 vuotta myöhemmin katsottuna elokuva tuntuu jopa kelpo fantasiaseikkailulta, kun sitä vertaa myöhemmin ilmestyneisiin samanhenkisiin tekeleihin, kuten Immortalsiin (2011), Herculekseen (2014) ja naurettavan typerään Gods of Egyptiin (2016). Ei tässä todellakaan mitään uutta Taru sormusten herrasta -mestariteosta (The Lord of the Rings - 2001-2003) saada aikaiseksi, eikä Titaanien taistelu yllä edes pöhkön 300-pullistelupätkän (2006) tasolle, mutta jatkuva eeppinen audiovisuaalinen mekastus pitää tarpeeksi toimivasti yllä mielenkiinnon tapahtumia kohtaan elokuvan lyhyen keston ajan. Kun mukana on hirviöitä ja jumalia, on osuvaa, ettei elokuva hillitse itseään yhtään, vaan painelee täysillä menemään, pistäen hahmot taistelemaan niin manalan demoneita kuin jättimäisiä skorpioneja vastaan. Pari vitsiäkin kaiken menon ja meiningin keskellä ehditään murjaista, mutta ne naurattavat lähinnä mauttomuudellaan.

Jos joku sanoisi (kuten varmasti sanookin), että tämä elokuva on täyttä kuraa, en ihmettelisi yhtään. Titaanien taistelu on yliampuviin sfääreihin paisuteltu fantasiaraina, minkä ohut juoni kerrotaan kömpelösti ja kiirehtien, sen hahmot ovat tylsän yksiulotteisia, eikä katsoja luultavasti muista mitään elokuvasta enää seuraavana päivänä. Jokin tässä leffassa saa minut silti palaamaan sen äärelle aina tasaisesti viiden vuoden välein ja joka kerralla huomaan nauttivani siitä jollain kierolla tavalla enemmän kuin aiemmin. Kreikan mytologia on aina kiehtonut minua, etenkin silloin kun elokuva ilmestyi ("Percy Jackson" -kirjat, 2005-, olivat kova juttu tuossa vaiheessa) ja vaikka leffa lähinnä vain lainaa tunnetuimmat oliot ja hyödyntää niitä omilla tavoillaan, jokin siinä silti viehättää minua. Esimerkiksi olen aina pitänyt Medusaa yhtenä kaikkien aikojen karmivimmista taruolennoista ja siitä syystä Titaanien taistelun kohtaus Medusan temppelissä saa jännittämään joka kerta. Harmillisesti itse suuri pohjustettu finaali tuottaa aikamoisen pettymyksen ja kaiken elokuvan rakentaman Kraken-kohun jälkeen homma ratkaistaan turhankin helposti.

Filmin ohjaajana pyörii tosiaan Louis Leterrier, joka on aiemmin tehnyt mm. supersankaripläjäys The Incredible Hulkin (2008). Tässä Leterrier vie massiivisuuden vielä isommalle tasolle ja tuntuukin, että hän on pyrkinyt lähinnä tekemään helppoa viihdettä, eikä ohjauksesta löydy edes yritystä tehdä kovinkaan varteenotettavaa filmiä. Travis Beachamin, Phil Hayn ja Matt Manfredin kyhäämästä käsikirjoituksesta voi huomata, kuinka tarina on muuttunut pitkän tekoprosessin vaiheilla moneen eri suuntaan ja siihen on jatkuvasti lisätty uusia puolia, vaikkeivät ne oikeasti mahtuisikaan mukaan. Käsikirjoitus on pöljä ja sisältää useita naurettavan huonoja repliikkejä. Titaanien taistelu on kuitenkin visuaalisesti tyylikkään näköinen, vaikka jotkut efekteistä ovatkin kärsineet vuosien varrella. Elokuvassa on yllättävänkin näyttäviä kuvia, vaikka laajat maisemakuvat sotilasjoukon matkasta tuovat vähän liiankin vahvasti mieleen Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritareiden (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring - 2001) samanlaiset upeat otokset. Leikkaus on ihan sujuvaa kohtausten sisällä, eivätkä toimintakohtaukset ole onneksi pilkottu epäselväksi mössöksi. Lavasteet ovat todella hienosti toteutetut ja puvustustiimi on tehnyt loistotyötä hahmojen asujen kanssa. Maskeerauksetkin ovat tyylikkäästi luodut. Ääniefektit ovat mahtipontisia ja äänekkäitä, ja Ramin Djawadin säveltämät musiikit vain lisäävät eeppisyyden tuntua. Djawadi muuten sävelsi myös Game of Thronesin musiikit. Lisäksi hauskana faktana kerron, että suosikkiyhtyeeni Musen laulaja-kitaristi Matthew Bellamyn oli alunperin tarkoitus säveltää elokuvan musiikit. Kiertueen vuoksi hän joutui kuitenkin jättämään leffan.

Yhteenveto: Titaanien taistelu on todella keskinkertainen, mutta silti ihan viihdyttävä fantasiapläjäys. Elokuvalla on kestoa vain puolitoista tuntia, mihin on haluttu ahtaa mahdollisimman paljon hahmoja, tapahtumia ja hirviöitä, jolloin leffa kiirehtii minkä kerkeää, eikä siitä löydy tilaa hengittää tai syventää sen valtavaa hahmogalleriaa. Taistelukohtaukset ovat kuitenkin oikein meneviä ja on jatkuvasti mielenkiintoista nähdä, millaisen uuden mörön tekijät tuovat ruudulle. Kohtaus Medusan temppelissä on leffan ehdottomia huippuhetkiä. Hirviöt ovatkin pääasiassa tyylikkäästi toteutettuja, mutta harmillisesti elokuvan isosti pohjustama Kraken tuottaa lopulta valtavan pettymyksen. Käsikirjoitus on aika kömpelö ja siihen kirjoitetut repliikit - etenkin vitsit - ovat usein kehnoja. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan epätasaisesti. Mads Mikkelsen, Nicholas Hoult ja Liam Cunningham hoitavat hommansa oivallisesti, mutta Sam Worthington on huono pääroolissa. Yllättäen myös Liam Neeson ja Ralph Fiennes tarjoavat oudon heikot roolityöt. Titaanien taistelu ei ole hyvä elokuva, mutta jokin siinä ja etenkin Kreikan mytologiassa kiehtoo itseäni ja viihdyn tämän parissa joka kerralla hieman enemmän.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Clash of the Titans, 2010, Warner Bros., Legendary Entertainment, Thunder Road Pictures, The Zanuck Company, Moving Picture Company

Arvostelu: Kadonnut maailma - Jurassic Park (The Lost World: Jurassic Park - 1997)

KADONNUT MAAILMA - JURASSIC PARK

THE LOST WORLD: JURASSIC PARK

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Jeff Goldblum, Julianne Moore, Vanessa Lee Chester, Vince Vaughn, Richard Schiff, Arliss Howard, Pete Postlethwaite ja Richard Attenborough
Genre: seikkailu, jännitys
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 12

Michael Crichtonin kirjaan perustuva elokuva Jurassic Park (1993) oli ylistetty kassamagneetti, joten jatkoa oli tietenkin luvassa. Crichton oli jo kirjoittanut jatkoa vuonna 1995 nimeltä "The Lost World", joten tarinaa oli helppo jatkaa myös filmimaailmassa. Jatko-osan suunnittelu lähti heti käyntiin, kun ensimmäinen osa huomattiin hitiksi. Vanhaa työryhmää kasaantui jälleen työstämään dinosaurusseikkailua ja kuvaukset lähtivät käyntiin syksyllä 1996. Kadonnut maailma - Jurassic Park sai ensi-iltansa keväällä 1997 ja se oli suuri menestys, vaikkei päässytkään ensimmäisen osan lukemiin. Elokuva ei myöskään ollut yhtä arvostettu ja se jakoi voimakkaasti mielipiteitä. Jotkut inhosivat leffaa, jotkut pitivät sitä keskinkertaisena, mutta oli myös paljon niitä, jotka pitivät siitä. Itse kuulun jälkimmäisiin. Näin teoksen ala-asteella, kun sain alkuperäisen Jurassic Park -trilogian DVD:nä. Katsoin Kadonnut maailma - Jurassic Parkin nopeasti ensimmäisen osan jälkeen, mutta edellisen tapaan myös tämäkin oli mielestäni karmiva, enkä uskaltanut katsoa sitä vähään aikaan uudestaan. Vuosien varrella olen kuitenkin alkanut pitämään leffasta ja katsonut sen useasti uudestaan. Kun alkuvuodesta 2017 mietin, mitä elokuvia arvostelisin ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, useat Steven Spielbergin teokset tulivat mieleeni, Jurassic Parkit tietty ensimmäisinä. Päädyin kirjoittamaan sarjan osista myös siksi, että elokuvat ovat saamassa jatkoa teoksella Jurassic World: Kaatunut valtakunta (Jurassic World: Fallen Kingdom - 2018). Alkuperäisen elokuvan tapaan katsoin myös Kadonnut maailma - Jurassic Parkin tyttöystäväni ja ystäväni kanssa, ja söimme jälleen paljon herkkuja.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Jurassic Park!

Isla Nublar -saarella sijaitsevan Jurassic Parkin lisäksi on toinenkin saari, josta löytyy eläviä dinoja. Jurassic Parkin onnettomuudesta selvinnut Ian Malcolm lähtee tiiminsä kanssa tutkimaan dinosaurusten elämää tällä B-saarella.

Jeff Goldblumin näyttelemä Ian Malcolm on muuttunut paljon edellisestä osasta. Enää Ian ei ole samanlainen muka-hurmuri, joka ottaa rennosti ja vitsailee. Dinosauruspuistossa käynti on muuttanut hänet kunnon pessimistiksi ja päästyään uudelle dinosaarelle, pelkää hän jatkuvasti kaikista pahinta tilannetta tapahtuvaksi. Yllättävää kyllä, sarjan päähenkilön vaihtuminen Alan Grantista Ianiin toimii ja on mielenkiintoista seurata, miten aiemmat tapahtumat ovat vaikuttaneet tuttuun hahmoon. Goldblum on edelleen pidettävä heppu, josta onneksi löytyy yhä huumoria, vaikka hän onkin negatiivisempi asioiden suhteen. Läpi leffan hahmosta paistaa ilme "mitä minä sanoin?".
     Julianne Moore näyttelee paleontologi Sarah Hardingia, Ianin tyttöystävää, joka on enemmän kuin mielissään, päästessään tutkimaan eläviä dinosauruksia. Sarah esittelee taitojaan useasti leffan aikana ja vaikka hänen suuri mielenkiintonsa dinoja kohtaan pistää hänet vaaroihin, ei hän jää odottelemaan ketään pelastajaa paikalle, vaan yrittää keksiä itse, miten selviäisi tilanteista. En erityisemmin pidä Mooresta näyttelijänä, mutta Sarahin roolissa hän on toimiva.
     Edellisessä osassa Ian kertoi, että hänellä olisi kolme lasta ja Kadonnut maailma - Jurassic Parkissa esitellään yksi heistä: Vanessa Lee Chesterin näyttelemä teinityttö Kelly, joka päätyy jokseenkin vahingossa mukaan saarelle. Vaikka hahmolle on yksi sankarihetki luotu, hän lähinnä vain roikkuu mukana siinä toivossa, että katsoja kannustaisi Iania pelastamaan tyttärensä hirmuliskojen hampaista. Valitettavasti hahmo ei ole kiinnostava, eikä Chester ole kovin hyvä roolissaan, jolloin katsojaa ei erityisemmin kiinnosta hänen kohtalonsa.
     Ianin tiimiin kuuluu Sarahin lisäksi myös Vince Vaughnin näyttelemä valokuvaaja Nick Van Owen ja Richard Schiffin esittämä maastovaruste-ekspertti Eddie Carr. Kumpikaan heistä ei valitettavasti ole erityisen mielenkiintoinen tapaus, vaikka molemmilta löytyy hetkensä. Kaksikko on kiva lisä tarinaan, muttei oikein jää mieleen. Yleensä en Vaughnista pidä näyttelijänä, mutta leffa tekee hänelle samat kuin Julianne Moorelle, eli hän on toimiva roolissaan, etenkin kun hän on jotain muuta kuin mitä hän tuppaa esittämään komedialeffoissaan. Schiff on myös ihan hyvä osassaan.
     Arliss Howard on mainio Peter Ludlowina, dinosauruksia valmistavan InGen-yhtiön uutena johtajana, jolla on tyhmiä aikomuksia dinoihin liittyen. Ludlow kokee olevansa tärkeä henkilö, mutta todellisuudessa hän ei tiedä dinoista mitään, joten yksin hän tulisi nopeasti syödyksi.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. metsästäjä Roland (Pete Postlethwaite), joka haluaa saada ammuttua Tyrannosaurus Rexin, tämän avustaja Ajay (Harvey Jason) ja Dieter (Peter Stormare), joka ei erityisemmin halua ystävystyä pienten Compsognathusten kanssa. Ianin lisäksi edellisestä elokuvasta tekevät paluun myös Jurassic Parkin luonut John Hammond (Richard Attenborough), sekä tämän lapsenlapset Lex (Ariana Richards) ja Tim (Joseph Mazzello), joskin vain todella lyhyeksi aikaa.

Elokuva tapahtuu neljä vuotta Jurassic Parkin jälkeen ja heti alussa tulee selväksi, mitä vuosien varrella on tapahtunut. Hyvin nopeasti tajuaa, miksi Ian on muuttunut niin paljon ja muutoksen kautta hahmo tuntuu kuin uudelta, jolloin hänessä on heti jotain kiehtovaa. Nopeasti käytävien hahmoesittelyjen jälkeen matka uudelle saarella alkaa. Toisin kuin edellinen osa, tämä leffa ei tapahdu Isla Nublarilla, vaan Isla Sornalla, jossa dinosauruksia kasvatettiin puistoa varten. Sielläkin tapahtui onnettomuus, minkä takia eläimet ovat päässeet vapaiksi... mikä tosin kävi edellisessäkin osassa, jolloin olisi oikeastaan ihan sama, jos tämäkin filmi tapahtuisi Nublarilla. Noh, vapaat dinosaurukset luovat joka tapauksessa hienosti jännitettä, sillä aiemmin on jo päässyt näkemään, miten dinot toimivat päästessään ulos aidoistaan. Vaikka mukana on toimivaa huumoria, on Kadonnut maailma - Jurassic Park jännittävämpi ja synkempi elokuva kuin edeltäjänsä, mikä toimii todella mainiosti. Lihansyöjädinot ovat välittömästi karmivia, varsinkin kun ne voivat piileskellä missä tahansa metsän siimeksessä. Onneksi mukaan on kuitenkin saatu edellisestä osasta tuttua ihmetystä ja hämmästelyä, kun dinosaurukset ensimmäisen kerran saapuvat ruutuun. Niissä olennoissa on jotain äärimmäisen upeaa ja teos saa sen tuotua esille tyylillä. Leffassa nähdään tietty uusia sauruksia, kuten pienet Compsognathusit ja erikoisia lättyjä selkä täynnä oleva Stegosaurus. Vanhat tututkin palaavat, eli pitkäkaulaiset Brachiosaurukset, saalistajamaiset Velociraptorit, sekä fanien suursuosikit, Tyrannosaurus Rexit. Kyllä luitte oikein, tässä leffassa on useampi kuin yksi T-Rex!

Vaikka Kadonnut maailma - Jurassic Park on karmivampi ja synkempi kuin edeltäjänsä, on mukana silti paljon tuttua seikkailuhenkeä, hauskoja hetkiä ja toimintaa. Elokuva myös toimii siten, millä lailla jatko-osan kuuluukin, eli se tuo uusia asioita sarjaan ja etenkin leffan loppuhuipennus on todella poikkeava edelliseen osaan verrattuna. Mukana on jälleen tyhmiä ideoita, jotka kostautuvat keksijöilleen. Jännitystä on toimiva määrä ja useaan otteeseen huomaa jääneensä tuijottamaan ruutua hievahtamatta, kun on pakko saada tietää, miten Ian ja kumppanit selviävät vaaroista. Valitettavasti päähenkilöiden lisäksi muut hahmot eivät kuitenkaan kiinnosta tarpeeksi, jotta oikeasti välittäisi siitä, miten heille käy? Ja koska aivan varmasti haluaa katsoa, kun Tyrannosaurus Rexit ja Velociraptorit hotkivat ihmisiä kitaansa, on huojentavaa, että saarella on tällä kertaa paljon enemmän nimettömiä sivuhahmoja uhreiksi. Vaikka mukana on monia todella hyviä kohtia, ei elokuva kuitenkaan tarjoa katsojille samaa loistokkuutta kuin edeltäjänsä, jolloin tämä jää selvästi sen jalkoihin. Erittäin oivallinen jatko-osa on kuitenkin kyseessä ja jos edellisestä osasta on pitänyt, niin mitä luultavimmin tämäkin iskee. Hieman kyllä jää harmittamaan, että kertaakaan ei kerrota, mitä kävi dinosaurusalkioille, jotka Dennis Nedry varasti edellisessä leffassa.

Ohjauksesta vastaa edellisen osan tapaan Steven Spielberg, joka on onnistunut jälleen seikkailutunnelman luomisessa. Spielbergin ohjaaman Indiana Jones -sarjan (1981-) tavoin hän on tehnyt tästä synkemmän kuin edeltäjästään, mutta poikkeus on siinä, että tässä hän onnistui paremmin kuin Indiana Jones ja tuomion temppelissä (Indiana Jones and the Temple of Doom - 1984). Käsikirjoituksesta vastaa edellisen osan tapaan David Koepp, joka on tehnyt mainiota työtä, vaikkakin mukaan on lipsahtanut juoniaukko hieman ennen loppuhuipennusta, joka häiritsee suuresti. Sitä voi pohtia ja pähkäillä, muttei siihen mitään loogista selitystä keksi. Kadonnut maailma - Jurassic Park on kuvattu mainiosti, eikä mukana ole ihan yhtä montaa ylidramaattista lähikuvaa hahmojen kasvoista. Leikkaus on sujuvaa, vaikka tuntuukin, että loppupäässä on pätkäisty jokin tärkeä hetki kokonaan pois teoksesta. Visuaalisesti elokuva on edeltäjänsä tapaan edelleen todella hieno. Dinosaurukset, etenkin Tyrannosaurus Rexit ja Velociraptorit, näyttävät upeilta. Ääniefektit ovat muuten toimivat, mutta parissa kohtaa on todella häiritsevää, että dinosaurukset päästelevät samoja äännähdyksiä kuin avaruusmöröt Star Warseissa (1977-). Tutut dinoäänet ovat kuitenkin mukana ja karjahtelut kuulostavat mahtavilta. Säveltäjä John Williams on jälleen tehnyt todella mainiota työtä ja tuonut mukaan uusia teemoja, saaden ne silti kuulostamaan samalta musiikkimaailmalta kuin edeltäjässä.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on elokuvan suunnittelusta ja teosta kertovat "The Making of The Lost World", "Original Featurette on the Making of the Film", sekä "Return to Jurassic Parkin" kaksi osaa "Finding The Lost World" ja "Something Survived", minkä lisäksi mukana on kirjailija Michael Crichtonin haastattelu, dinosaurusten tanssinumero, kohtauksia ilman tehosteita ja tehosteiden kanssa, kaksitoista kuvakäsikirjoitusta (mm. alkuperäinen loppu), trailer, poistettuja kohtauksia ja valokuvia kuvauksista, dinoista, piirroksista, julisteista, leluista ja pienoismalleista. Katsottavaa on yhteensä yli viideksi tunniksi.

Yhteenveto: Kadonnut maailma - Jurassic Park on todella mainio jatko-osa, jossa ilmapiiri on karmivampi kuin edeltäjässä. Ihan alkuperäisen teoksen tasolle tämä ei kuitenkaan pääse. Jännittävämpi lähestymistapa toimii ja on kiehtovaa, että dinosaurukset ovat tällä kertaa alusta alkaen vapaina. Huumoria on silti yhä mukana ja Jeff Goldblum on edelleen hyvä Ian Malcolmina, vaikka hahmoa on muutettu paljon. Muut tärkeät hahmot ovat ihan toimivia, mutta suurimmaksi osaksi sivuhahmot on tarkoitettu dinojen uhreiksi. Tarina on oiva ja mukaan on saatu todella hyvä loppuhuipennus, vaikka se onkin lähtöisin todella typerästä ideasta. Ennen huipennusta mukana on outo juoniaukko, joka voi jäädä häiritsemään, jos sitä miettii liikaa. Visuaalisesti elokuva on näyttävä ja John Williamsin sävellykset ovat jälleen onnistuneet. Ohjaaja Steven Spielberg on tehnyt todella hyvää työtä tunnelman luomisessa ja jatkotarinan muokkaamisessa. Jos pidit edellisestä osasta, niin kannattaa katsoa myös Kadonnut maailma - Jurassic Park. Jotkut eivät siitä pidä ja jotkut jopa inhoavat sitä (mitä en ymmärrä yhtään), mutta tiedän, että on myös monia, jotka rakastavat teosta. Joillekin lapsille tämä voi olla liian jännittävä, mutta kannattaa se silti ala-astelaisille näyttää, sillä tämäkin saa helposti innostumaan dinoista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.jurassicworlduniverse.com
The Lost World: Jurassic Park, 1997, Universal Pictures, Amblin Entertainment, Digital Image Associates

Arvostelu: Inception (2010)

INCEPTION

Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Joseph Gordon-Levitt, Ellen Page, Tom Hardy, Cillian Murphy, Ken Watanabe, Dileep Rao, Tom Berenger, Marion Cotillard ja Michael Caine
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia
Ikäraja: 12

Kun kuulin ensimmäisen kerran, että Inception oli tulossa, en innostunut erityisesti, mikä oli hieman kummallista, sillä se on samalta ohjaajalta kuin lempielokuvani Yön ritari (The Dark Knight - 2008). Trailerit näyttivät kyllä todella hyviltä, mutta minulla ei erityisemmin ollut mitään odotuksia elokuvaa kohtaan. Kävin kuitenkin ensi-illassa katsomassa Inceptionin ja hyvä niin, sillä kyseessä on mielestäni yksi parhaista elokuvista, mitä olen nähnyt! Olen nähnyt Inceptionin useasti myöhemminkin, laskujeni mukaan jo yli kymmenen kertaa, enkä vieläkään kyllästy siihen. Mikä siitä siis tekee mielestäni niin hienon? Yritänpä avata asiaa:

Dom Cobbin ja hänen ryhmänsä täytyy saada istutettua ajatus liikemiehen päähän, jotta tämä lopettaisi perimänsä yhtiön. Istutus tehdään liikemiehen unen sisällä.

Pääosassa Dom Cobbina esiintyy Titanic (1997) -tähti Leonardo DiCaprio, joka vetää yhden parhaista suorituksistaan tässä elokuvassa. DiCapriolla on heikommatkin hetkensä, mutta hän kykenee näyttämään paljon tunteita kasvoillaan ja hän osaa käyttää ääntään dramaattisissa hetkissä. Dom on salaperäinen tapaus, joka ei erityisemmin halua puhua menneisyydestään. Menneisyys kuitenkin vaivaa häntä kaiken aikaa ja aiheuttaa ongelmia jatkuvasti. Domilla on paljon sääntöjä, mutta hän tuntuu rikkovan niitä koko ajan itse.

Domin ryhmään kuuluu viisi henkilöä: Arthur, Ariadne, Eames, Yusuf ja Saito. Joseph Gordon-Levitt esittää Arthuria, Domin ystävää, joka on ollut useilla työkeikoilla Domin apuna. Arthur noudattaa sääntöjä paremmin ja hän tuntuukin olevan enemmän huolissaan keikkojen toteutuksesta kuin Dom. Alkupuolella Arthur tuntuu olevan mukana lähinnä selittääkseen katsojille, mistä elokuvassa on kyse, mutta onneksi hahmon tarkoitus ei ole kokonaan sitä. Gordon-Levitt on mielestäni erittäin oiva näyttelijä ja hän suoriutuu osastaan mainiosti.
     Ariadnena nähdään Ellen Page, joka on lahjakas näyttelijä ja minusta tuntuu, ettei häntä nähtäisi enää elokuvissa kovin usein. Ariadne on nuori opiskelijanainen, joka lähtee mukaan, koska häntä innostaa unien maailma. Ariadnen hommana on suunnitella unien tapahtumapaikat. Hahmo yrittää auttaa Domia tämän ongelmissa.
     Erinomainen Tom Hardy näyttelee Eamesia, joka osaa unissa esittämään muita ihmisiä niin vakuuttavasti, että muuttuu kyseisiksi ihmisiksi. Monet valittavat, ettei Tom Hardyn puheesta saa paljoa selvää, sillä se kuulostaa lähinnä karhealta muminalta. Onhan se tavallaan totta, mutta siinä on silti jotain todella hienoa. Hardy suoriutuu roolistaan toimivasti.
     Dileep Rao esittää Yusufia, jolla on pienin rooli ryhmästä. Yusuf valmistaa rauhoitusaineet, joilla hahmot saadaan pysymään unessa. Lähinnä hahmo nähdään ajamassa pakettiautoa ympäri sateista kaupunkia.
     Inception-ohjaajan aiemmassa elokuvassa Batman Begins (2005) nähty Ken Watanabe nähdään Saitona, joka antaa työkeikan Domille. Saito on erittäin rikas ja vaikutusvaltainen mies. Aluksi hahmosta ei erityisemmin välitä, mutta elokuvan aikana hahmosta tulee pidettävämpi. Watanabe on roolissaan hyvä.
     Watanabe ei ole ainoa elokuvan näyttelijä, joka esiintyi Batman Beginsissa. Cillian Murphy näyttelee Robert Fischeria, eli liikemiestä, jonka uneen Domin ryhmä tunkeutuu. Robert on aluksi aika ilmeetön henkilö, mutta alkaa näyttämään tunteita, mitä pidemmälle tarina kulkee. Murphy on roolissaan ihan hyvä.
     Elokuvassa nähdään myös Pete Postlethwaite Robertin isänä, Tom Berenger Robertin kummisetä Browningina, Marion Cotillard Domin Mal-vaimona, sekä Michael Caine (joka myös esiintyi Batman Beginsissa) Domin isänä.

Dom Cobbin työ on varastaa tärkeitä tietoja ihmisiltä heidän uniensa kautta. Dom ja hänen tiiminsä tunkeutuvat kohteen uneen ja suorittavat siellä ryöstökeikan. Erään epäonnistuneen varastamiskeikan jälkeen Dom Cobbille tarjotaan työksi istutusta. Robert Fischer on perimässä sairaan isänsä energiayhtiön ja kilpailun poistamiseksi Saito haluaa Domin ja hänen ryhmänsä tunkeutuvan Robertin uneen ja saamaan Robert lopettamaan perimänsä yhtiön. Samaan aikaan Dom joutuu kärsimään menneisyytensä haamuista, jotka aiheuttavat ongelmia istutuskeikalle.

Jotkut ovat sanoneet, että vaikka uniin tunkeutuminen on mielenkiintoinen aihe, niin keikka, joka hahmojen täytyy tehdä, ei ole kovin kiinnostava ja sen takia elokuva olisi heikko. Noin kuvailtuna se kuulostaa tietty hieman tylsältä jutulta, mutta unikeikka ei olekaan se, mistä elokuvassa on oikeasti kyse. Inception kertoo tarinan siitä, miten rikkoutunut mies joutuu elämään vuosia syyllisyyden tunteen kanssa ja kuinka hänen menneisyytensä vainoaa häntä ja kuinka hänen täytyy löytää itsestään se jokin, jotta hän voi vihdoin kohdata pelkonsa ja lopettamaan piinansa. Monissa elokuvissa on mukana sivujuonia, mutta mieleeni ei tule sellaisia leffoja, joissa sivujuoneksi luultu asia onkin elokuvan oikea tarina. Istutuskeikka onkin hämäystä. Törkeän hienoa hämäystä.

Uniin meneminen on erittäin mielenkiintoinen aihe. Varmasti jokainen on jossain kohtaa nähnyt unta, jonka haluaisi nähdä uudestaan tai haluaisi päästä muokkaamaan itselleen aivan täydellisen unen. Siksi onkin kiinnostavaa nähdä, miten tällaiset ajatukset ihmisellä ovat muuttuneet kokonaiseksi elokuvaksi. Ryöstöleffoja tulee vuosittain useita ja ne ovat yleensä aika samanlaisia, mutta ei Inception. Unimaailmaan meneminen on mietitty nokkelasti ja elokuvassa on käytetty nerokkaita asioita. Paradokseja ja muita hämmentäviä asioita nähdään paljon, kuten myös yksi tyylikkäimmistä taistelukohtauksista, mitä on koskaan tehty. Se mitä hahmot tekevät, on rikollista ja kun tarkkaan miettii, niin se on väärin Robertia kohtaan, mutta silti katsoja haluaa, että päähenkilöt onnistuvat keikassaan. Katsoja haluaa nähdä, kuinka Dom voisi selvittää ongelmansa.

Hahmot eivät mene vain yhteen uneen, vaan keikka toteutetaan jopa kolmessa unessa, jotka tapahtuvat samaan aikaan. Joillekin voi koitua ongelmia seurata samaan aikaan tapahtuvia asioita, mutta kun elokuvan on nähnyt pariin otteeseen, niin juttu aukeaa helposti. Unet tapahtuvat hyvin erilaisissa paikoissa, mikä on paras ratkaisu, sillä liian samanlaiset tapahtumapaikat tekisivät elokuvasta visuaalisesti tylsemmän. Tylsästä leffasta ei kuitenkaan millään lailla ole kyse. Vaikka Inception kestää kaksi ja puoli tuntia, niin se tuntuu paljon lyhyemmältä. Ensimmäinen tunti käytetään hahmojen ja maailman esittelyyn, sekä istutuskeikan suunnitteluun. Loppuaika käytetään pääasiassa unimaailmassa. Läpi elokuvan nähdään pieniä yksityiskohtia, jotka antavat vihjeitä, mitä tuleman pitää. Lähes jokaisella katselukerralla huomaan elokuvasta jotain uutta.

Vaikka olen nähnyt Inceptionin yli kymmenen kertaa, siitä ei löydy ainuttakaan kohtaa, jonka haluaisin ylittää ja siirtyä seuraavaan osioon. Ennen elokuvan puolta väliä alkaa kyllä olla malttamaton, sillä haluaisi jo päästä itse keikkaan, mutta minulla oli samanlainen olo, kun näin elokuvan ensimmäisen kerran. Elokuva saa minut joka kerta jännittämään, innostumaan, surulliseksi ja ihoni menee joka katselukerralla kananlihalle. Huumoria on hieman mukana, muttei kovin paljoa. Inception pystyy koskettamaan minua syvästi, eikä kovin moni elokuva pysty siihen. Vaikka tiedän, miten elokuva päättyy, niin jännitän aina lopputulosta. Monia loppuratkaisu hämmentää ja siihen on mietitty useita eri teorioita. Minulla on tietty oma teoriani, mutta kumpi ratkaisu ikinä onkin totta, lopetus toimii täydellisesti. Kun kuva menee mustaksi ja lopputekstit alkavat, reaktio tulee aika varmasti olemaan: "Ei se voinut tähän loppua!" Tai: "Haluan katsoa tämän heti uudestaan!" Tai: "Mitä tässä oikein tapahtui?"

Elokuvan on ohjannut, käsikirjoittanut ja tuottanut lempiohjaajani Christopher Nolan, joka on todellinen visionääri. Nolanin tarinankerrontataidot ovat huikeat ja hänen elokuvistaan huokuu hänen loistelias visionsa ja intohimonsa elokuvantekoa kohtaan. Inception ei ole poikkeus. Nolan työsti projektia kymmenen vuotta ja lopputuloksesta näkee, että tarinaa on hiottu loppuun asti. Elokuva on kuvattu taidokkaasti, kuten myös leikattu. Visuaaliset tehosteet ovat erittäin hienot. Useat kohdat, jotka monissa muissa elokuvissa tehtäisiin tietokoneella, ovat tässä oikeasti toteutettuja, mistä on pakko antaa paljon plussaa. Maailmankääntelyt ovat todella näyttäviä. Vaikka uuden Doctor Strangen (2016) jälkeen Inceptionin maailman muokkaaminen ei enää näytä yhtä upealta, niin ilmestyessään useat tehosteet Inceptionissa olivat ennennäkemättömiä. Äänimaailmalla on tuotu taidokkaasti lisäystä tapahtumiin. Elokuvan musiikista vastaa Hans Zimmer ja en voi muuta kuin ylistää hänen työtään! Zimmer on säveltänyt aivan täydellisen musiikin, joka säestää elokuvaa ja tuo tunnelmaan juuri oikean lisäyksen. Useat säveltäjät ovat varastaneet Inceptionissa kuultavat kovat musiikkipauhut, eikä mikään ihme, sillä ne tarjoavat korville nautintoa. Elokuvan soundtrackin parasta antia on ehdottomasti "Dream is Collapsing", jonka kuuntelee yksinään uudestaan ja uudestaan. Elokuvassa kuullaan myös useaan otteeseen Édith Piafin kappale "Non, je ne regrette rien".

Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Lisämateriaalina Blu-raylla on yhteensä vähän yli neljäkymmentä minuuttia kestävä dokumentti elokuvan teosta, jonka voi katsoa myös itse elokuvan yhteydessä "Extraction Mode" -versiossa, jolloin elokuvan pituudeksi tulee noin kolme tuntia ja kymmenen minuuttia. "Extraction Modessa" jokaisen kohtauksen aikana tai jälkeen tulee pätkä, jossa kerrotaan, kuinka kyseinen osio on tehty.

Yhteenveto: Inception on ihan tolkuttoman mieletön ja suorastaan täydellinen elokuva, joka on ehdottomasti yksi suosikeistani! Se on nerokas kokonaisuus alusta loppuun, joka saa katsojan haluamaan nähdä elokuvan uudestaan. Se koskettaa syvästi ja etenkin minuun sellainen tekee vaikutuksen. Ohjaaja Christopher Nolan tietää tasan tarkkaan, mitä haluaa tehdä ja on tuonut visionsa upeasti elokuvaksi. Näyttelytyö on todella mainiota ja pääosassa nähtävä Leonardo DiCaprio vetää yhden uransa parhaista suorituksista. Mielestäni on hienoa, miten sivujuoneksi luultu juttu onkin se, mistä elokuvassa on oikeasti kyse. Pieniä yksityiskohtia on siellä täällä, jotka rikastuttavat elokuvaa. Unien maailma on mielestäni hyvin mietitty ja visuaalisesti elokuva on näyttävä. Hans Zimmerin säveltämät, pauhaavat musiikit ovat täydellistä karkkia korville. Mielestäni on suuri vääryys, ettei elokuva voittanut Oscar-palkintoa musiikeistaan. Suurempi vääryys on, ettei elokuva voittanut parhaan elokuvan ja parhaan käsikirjoituksen palkintoja, joista se oli myös ehdolla. Myös Golden Globeseissa elokuvan olisi kuulunut voittaa kaikkia neljä palkintoa, joista se oli ehdolla. Noh, ainakin Inceptionilla on neljä Oscar-pystiä. Suosittelen kaikkia katsomaan tämän elokuvan. Jotkut eivät ymmärrä, mistä siinä on kyse ja jotkut tarvitsevat toisen katselukerran ymmärtääkseen koko jutun, mutta Inception todella on useiden katselukertojen arvoinen!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.collider.com
Inception, 2010, Warner Bros Pictures, Legendary Entertainment, Syncopy

Arvostelu: Alien³ (1992)

ALIEN³ (1992)

Ohjaus: David Fincher
Pääosissa: Sigourney Weaver, Charles Dance, Charles S. Button, Paul McGann, Brian Glover, Ralph Brown, Pete Postlethwaite ja Lance Henriksen
Genre: scifi, kauhu
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia / Assembly Cut: 2 tuntia 25 minuuttia
Ikäraja: 16

Alien³ jakaa yhä nykypäivänä mielipiteitä. Jotkut sanovat sen olevan todella hyvä ja jotkut sanovat sen olevan todella huono. Minun mietteeni elokuvasta ovat aina olleet positiiviset, enkä ymmärrä vieläkään, mikä siitä tekisi niin huonon. Pitää muistaa millainen elokuva tämän jälkeen tehtiin... mutta niin, Alien³:sesta:

HUOM! Tämä arvostelu tulee sisältämään SPOILEREITA elokuvista Alien (1979) ja Aliens (1986) ilman erityistä varoitusta!

Onnettomuuden jälkeen Ripleyn, Hicksin, Newtin ja Bishopin alus syöksyy entiselle vankilaplaneetalle Fiorina "Fury" 161:lle. Ripleylle selviää, että hän on ainoa eloonjäänyt porukasta. Valitettavasti hänen mukanaan planeetalle kulkeutui jotain, jonka takia kaikki planeetan entiset vangit ovat vaarassa.

Sigourney Weaver ei vedä niin hyvää suoritusta kuin edellisessä, mutta jatkaa silti toimivasti Ripleyna. Hän tuo hyvin esille pelon alienia kohtaan ja surun menetettyjen ihmisten takia.
     Charles Dance on hyvä vankilaplaneetan lääkärinä, Clemensina. Hänen hahmonsa on hyvin mielenkiintoinen ja toivoisi, että hän olisi mukana enemmän.
     Charles S. Dutton vetää hyvän roolin Dillonina, joka näyttää ex-vangeille uskon tietä.
     Paul McGann on hyvä Golicina, hulluna, joka uskoo alienin olevan lohikäärme, jota hän ihannoi. Välillä hahmo on hieman ärsyttävä.
Muut näyttelijät vetävät myös hyvin. Edellisestä elokuvasta tuttu Lance Henriksenin esittämä Bishop on myös pienessä roolissa.

Tämän elokuvan alien on hieman erilainen kuin edellisissä. Se on pienempi ja liikkuu nopeampaa vauhtia. Stop motion -tekniikalla toteutetut kuvat alienista juoksentelemassa, ovat valitettavasti huonosti toteutettuja. Lähikuvat alienista ovat yhtä hienoja kuin kahdessa edellisessä. On kiinnostavaa nähdä, että eri olennoista syntyvät alienit ovat erilaisia.

Alien³:ssa mennään takaisin kauhulinjalle, mikä toimii hyvin, varsinkin edellisen ollessa toimintaelokuva. Alien³:ssa on kaiken aikaa jännitystä ilmassa. Elokuva on myös erittäin raaka ja verinen. Siis todella verinen. Vankilamaailma on luotu tyylikkäästi. Lavasteet ovat hienoja ja vankilan labyrinttimaiset käytävät tuovat jännitystä lisää. Ihan ensimmäisen elokuvan piinaavuuteen ei elokuva kuitenkaan pääse.

Elokuva on kuvattu ihan hyvin, muutamia ottoja lukuunottamatta. Jotkut kuvat eivät myöskään ole täysin tarkkoja. Kuvat alienin näkökulmasta ovat kiva lisäys. Musiikki toimii erinomaisesti taustalla, vaikkei jää jälkikäteen pyörimään päässä. Valaistus elokuvassa on usein synkkää, eikä katsoja näe ihan kaikkea, mitä ruudulla tapahtuu. Vaikka elokuva on lähellä ensimmäistä Alienia siinä, että alieneita on vain yksi, eikä aseita löydy, niin on siitä saatu tehtyä omanlaisensa elokuva, eikä se kopioi ensimmäistä osaa. Alien³ on silti selkeää jatkumoa sarjalle.

Vaikka ohjaaja David Fincher ja studio eivät olleet yhteisymmärryksessä elokuvaa tehdessä, niin lopputulos on silti mielestäni hyvä. Ei sitä koskaan tiedä, millainen hirvitys elokuvasta olisi voinut tulla, jos Fincher olisi saanut vapaat kädet. Alien³ oli kuitenkin ohjauksen puolesta Fincherin esikoiselokuva.

Aliensin sankarillinen lopetus, jossa Ripley pelastaa Newtin, muuttuu turhaksi, sillä Newt on kuollut jo heti tämän elokuvan alussa. Alkutekstien aikana herää myös kysymys, että miten facehugger-munat päätyivät alukseen?

Elokuvasta on puoli tuntia pidempi oleva Assembly Cut, joka sisältää uusia kohtauksia. Blu-ray sisältää sekä teatteriversion, että Assembly Cutin. Kuvanlaatu Blu-raylla on hyvä. Blu-ray valitettavasti myös korostaa huonoja tehosteita ja epätarkkoja kuvia. Suomikantinen yhden levyn julkaisu ei edellisten tapaan sisällä lisämateriaalia lähes ollenkaan.

Yhteenveto: Alien³ on hyvä lisäys sarjaan. Aluksi jää kaipaamaan Hicksin ja Newtin hahmoja, mutta onneksi uudet tulokkaat toimivat niin hyvin, että elokuva tempaa mukaansa, eikä hahmojen poissaololla ole kummemmin väliä. Elokuva on jännittävä ja verinen, mikä toimii varmasti kauhun ystäville. Lapsille en suosittele. Vaikka tehosteet ovat kärsineet vuosien saatossa, niin ne eivät häiritse onneksi liikaa. Sarjan ystävät varmasti tykkäävät elokuvasta. Elokuva olisi ollut hyvä lopetus Alien-sarjalle, mutta studio päätti tehdä vielä yhden jatko-osan...

Kirjoittanut: Joonatan, 29.1.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.collider.com
Alien³, 1992, 20th Century Fox Film Corporation