Arvostelu: Viimeinen mohikaani (The Last of the Mohicans - 1992)

VIIMEINEN MOHIKAANI

THE LAST OF THE MOHICANS

Ohjaus: Michael Mann
Pääosissa: Daniel Day-Lewis, Madeleine Stowe, Russell Means, Eric Schweig, Jodhi May, Wes Studi, Steven Waddington, Maurice Roëves, Patrice Chéreau, Terry Kinney, Tracey Ellis, Dennis Banks, Pete Postlethwaite ja Jared Harris
Genre: draama, toiminta
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia - Director's Cut: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

The Last of the Mohicans, eli suomalaisittain Viimeinen mohikaani perustuu James Fenimore Cooperin samannimiseen kirjaan vuodelta 1826, sekä sen pohjalta tehtyyn aiempaan elokuvasovitukseen Viimeinen mohikaani (The Last of the Mohicans - 1936). Vanha elokuvaversio oli yksi ohjaaja Michael Mannin suosikkielokuvista lapsena ja hän pohti pidemmän aikaa tehdä siitä oman versionsa. Lopulta hän pääsikin työstämään sitä ja kuvaukset käynnistyivät kesällä 1991. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo alkukesästä 1992, mutta kun filmin ensimmäisistä leikkausversioista tuli noin kolmetuntisia, studio pakotti Mannia tiivistämään elokuvan kahteen tuntiin. Vastahakoisasti Mann suostui ja lopulta Viimeinen mohikaani sai maailmanensi-iltansa 26. elokuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli iso menestys, joka voitti kriitikotkin puolelleen, kuten myös parhaan äänityksen Oscar-palkinnon. Itse näin elokuvan joskus yli kymmenen vuotta sitten huomattavasti nuorempana, mutta silloin filmi ei tehnyt kummoista vaikutusta. Olen pohtinut elokuvan uudelleenkatselua jo pitkään ja kun huomasin Viimeisen mohikaanin täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa sen toistamiseen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1757 Ison-Britannian ja Ranskan sodan aikana Pohjois-Amerikassa mohikaaniheimon jäsenet Haukansilmä, Uncas ja Chingachgook päätyvät suojelemaan brittiläisen everstin tyttäriä, joita Ranskan armeija jahtaa mohawk-alkuperäiskansalaisen Maguan avulla.

Daniel Day-Lewis nähdään elokuvan pääroolissa Nathaniel Poena, eli Haukansilmänä, jonka mohikaani Chingachgook (Russell Means) on adoptoinut heimoonsa. Haukansilmänä Poe on opetellut alkuperäiskansan tavoille ja tietty siis metodinäyttelijänä tunnettu Day-Lewis päätti viettää useat viikot ennen kuvauksia eläen metsässä, kalastaen ja metsästäen ruokansa, päästäkseen paremmin käsiksi hahmonsa mielenmaisemaan. Ja tuttuun tapaansa Day-Lewisin suuri panostus johtaa kaikki kehut ansaitsevaan roolisuoritukseen. Hän on todella karismaattinen ja tekee voimakasta työtä kaiken aikaa ollessaan kameran edessä. Myös Means tekee oivaa työtä, kuten myös Eric Schweig, joka näyttelee Chingachgookin poikaa, Poen velipuolena toimivaa Uncasia.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Madeleine Stowe ja Jodhi May siskoksina Corana ja Alicena, joita Poe ryhtyy suojelemaan, sekä Maurice Roëves heidän eversti-isänään, Steven Waddington suojeluhommissa auttavana majuri Duncan Heywardina, Patrice Chéreau ranskalaiskenraali Montcalmina, sekä Wes Studi mohawk Maguana, joka auttaa Ranskan armeijaa, mutta jolla on myös omat motiivinsa pelissä. Sivuhahmoista juurikin Magua on mielenkiintoisin. Studi sopii erinomaisesti antagonistin osaan, mutta samalla katsoja voi ymmärtää hänen puolensa tarinasta ja miksi hän tekee niin kuin tekee. Kaikin puolin näyttelijät suoriutuvat mainiosti rooleistaan.

Viimeinen mohikaani nousi nopeasti niihin elokuviin, jotka kolahtivat vanhemmalla iällä huomattavasti kovempaa kuin lapsena. Filmissä on jotain todella vahvaa, jota on vaikea kuvailla. Mahdollisista historiallisista epätarkkuuksista viis, elokuva tuntuu oikeasti kuljettavan katsojansa aikamatkalle 1750-luvulle, kun Iso-Britannia ja Ranska taistelivat Pohjois-Amerikan herruudesta. Samalla leffa näyttää, kuinka Amerikan alkuperäiskansat joutuivat taistelun keskellä tyytymään osaansa häviäjinä. Onkin mielenkiintoista seurata tarinaa kahden kansan vinkkelistä katsottuna ja kuinka he päätyvät mukaan sodan keskelle ja millaiset motiivit ajavat heitä eteenpäin toisten ihmisten taistelussa. Filmi vangitsee taidokkaasti mukaansa ja pitää kiinni katsojasta vaikuttavaan loppuunsa asti. 

Elokuvan tunnelma on läpikotaisin taidokkaasti luotu. Hengessä on jotain mystistä, mikä sopii erittäin hyvin näiden alkuperäiskansojen tarinaan. Seasta löytyy myös hyvää seikkailun tunnetta, joka sisältää niin jännitettä kuin tietysti myös romantiikkaa. Viimeisen mohikaanin keskellä onkin rakkaustarina, joka ei koskaan äidy siirappiseksi mössöksi, vaan se on juuri oikealla tavalla herkkä ja vahva - omasta mielestäni vahvempi kuin hieman vastaavanlainen romanssi Kevin Costnerin Tanssii susien kanssa -elokuvassa (Dances with Wolves - 1990). Toimintaakin on luvassa ja mukana on niin suuria ja näyttäviä sotakohtauksia kuin myös pienimuotoisempia (mutta tunnepuoleltaan voimakkaampia) käsirysyjä. Sotakohtauksissa vain hieman huvittaa, kuinka 1700-luvulla näiden kuninkaan armeijan sotilaiden käytös on taistelun tiimellyksessä mukamas erittäin arvokasta ja puista. Nopeat alkuperäiskansalaiset ehtivät juosta metrikaupalla sotilaiden luokse ja survaista kirveensä parinkin naamaan, ennen kuin nämä oikeasti ryhtyvät tekemään asialle mitään. Kivääritaistelussa suojaan ei mennä, vaan keskellä avointa maastoa tykitetään toisiaan siinä toivossa, että toisen puolen väki ehtii kuolla ennen omia kavereita.

Vanha Viimeinen mohikaani -elokuva on tosiaan tärkeä teos ohjaaja Michael Mannille, ja kunnioitus ja tietty henkilökohtainen side klassikkoa kohtaan huokuu Mannin filmistä. Mannin ohjaus on taidokasta ja hän rakentaa niin tarinaa kuin tunnelmaa osaavin käsin. Myös hänen käsikirjoituksensa yhdessä Christopher Crowen kanssa on mainio. Elokuva on näyttävästi kuvattu ja mukana on paljon upeita maisemakuvia, kuten myös hienoja kuvia taisteluista, jotka ovat hurjan näköisiä suurten lavasteidensa kanssa, jotka räjähtelevät tykkitulen voimasta. Asut ja maskeerauksetkin ovat erinomaiset. Kuitenkin kenties kaikkein parasta koko elokuvassa on sen musiikki. Säveltäjä Trevor Jones on työstänyt todella mahtipontisia melodioita, jotka nostavat teoksen vielä korkeammalle tasolle ja todella luovat sitä voimaa, mistä olen puhunut. Heikompien musiikkien kanssa Viimeinen mohikaani ei luultavasti toimisi näin hyvin ja Jonesin upea työ on äärimmäisen tärkeässä osassa. Ne maalailevat sellaisia skaaloja, että kaikki filmin tunteet kumpuavat melodioiden herkistä, suurista ja reippaista rytmeistä. Elokuva voitti Oscar-palkinnon parhaasta äänityksestä ja vaikka se tontti on hyvin hoidettu, on käsittämätöntä, etteivät muut tekniset puolet, erityisesti Jonesin musiikki, olleet edes ehdolla.

Viimeisestä mohikaanista on olemassa teattereissa julkaistun version lisäksi myös pidempi ohjaajan versio. Mann oli tosiaan alun perin työstämässä liki kolmetuntista teosta filmistä, mutta studion päätöksestä hän joutui tiivistämään sitä reippaalla kädellä. Ohjaajan versio ei kuitenkaan ole kuin muutaman minuutin teatteriversiota pidempi. Se sisältää lähinnä pienesti pidempiä kohtauksia, repliikkejä joita ei ole teatteriversiossa, sekä vaihtoehtoisia otoksia eri kuvista. Vaikka leffa toimii hyvin jo näin, olisi mielenkiintoista nähdä, millainen Mannin alkuperäinen visio olisi ollut.

Yhteenveto: Viimeinen mohikaani on hieno ja vaikuttava teos, joka pitää tiukasti mukanaan läpi kestonsa. Elokuvan tunnelma on erinomaisesti rakennettu ja siitä löytyy jotain todella mystistä ja voimakasta. Katsojalle herää tunne siitä, että on todistamassa jotain elämää suurempaa, mitä on vaikea saavuttaa. Ohjaaja Michael Mann suoriutuukin ihailtavasti roolistaan, tuoden jokaiseen hetkeen voimaa. Sotakohtaukset ovat näyttäviä, mutta vielä iskevämpiä ovat pienemmät ja henkilökohtaisemmat kamppailut. Seikkailun tunne on hyvin läsnä ja mukaan tuotu romantiikka ei ole mitenkään siirappista, vaan onnistuneen herkkää. Näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa lahjakkaasti - etenkin aina mahtava Daniel Day-Lewis. Sivurooleista parasta työtä tekee Wes Studi, jonka Magua-hahmo on myös varsin mielenkiintoinen. Teknisiltä ansioiltaankin filmi on häikäisevä. Kuvaus on kaunista, puitteet komeat ja Trevor Jonesin säveltämät musiikit fantastiset. Jos Viimeinen mohikaani on jäänyt näkemättä, on 30-vuotisjuhla mitä parhain syy vihdoin sivistää sillä itseään. Vuosijuhla on myös oiva syy katsoa elokuva pitkästä aikaa uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Last of the Mohicans, 1992, Twentieth Century Fox, Morgan Greek Entertainment

Arvostelu: The Little Things (2021)

THE LITTLE THINGS

Ohjaus: John Lee Hancock

Pääosissa: Denzel Washington, Rami Malek, Terry Kinney, Natalie Morales, Jared Leto, Chris Bauer, Michael Hyatt ja Isabel Arraiza

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 16

The Little Things on Denzel Washingtonin ja Rami Malekin tähdittämä trillerielokuva. John Lee Hancock kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen jo vuonna 1993, ehdottaen sitä Steven Spielbergille ohjattavaksi. Spielbergin mielestä teksti oli kuitenkin liian synkkä, joten Hancock kävi kyselemässä mm. Clint Eastwoodia, Warren Beattya ja Danny DeVitoa ohjaajaksi, mutta kun kaikki torjuivat hänet, Hancock päätti itse ohjata elokuvan. Kesti kuitenkin vuosia, kunnes Hancock pääsi oikeasti työstämään leffaa ja sen kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2019. Yhdysvalloissa The Little Things ilmestyi jo tammikuussa 2021, mutta Suomeen filmi saapui vasta muutamaa kuukautta myöhemmin. Itse kiinnostuin elokuvasta sen näyttelijäkaartin ja trailerin vuoksi, mutta odotuksiani latisti leffan saama negatiivinen palaute maailmalta. Epäröiden pistinkin The Little Thingsin pyörimään, kun se oli vihdoin saapunut Suomeen vuokrattavaksi.

Vuonna 1990 apulaissheriffi Joe Deacon kutsutaan Los Angelesiin avustamaan etsivä Jimmy Baxteria murhan tutkimuksessa, jonka tekotyyli viittaa tapaukseen, jota Deacon ei ollut vuosia aiemmin saanut selvitettyä.

Nuoren naisen murhaa selvittämään ryhtyviä apulaissheriffi Deaconia ja etsivä Baxteria näyttelevät Denzel Washington ja Rami Malek. Tuttuun tapaansa molemmat ovat nappivalinnat rooleihinsa. Karismaattinen Washington sopii täydellisesti iäkkäämmäksi ja kokeneemmaksi lainvalvojaksi, kun taas urallaan yhä nousua tekevä Malek istuu loistokkaasti nuoren ja itsevarman etsivän osaan. Tästä huolimatta he eivät täysin toimi parivaljakkona. Washington ja Malek ovat molemmat hyviä omillaan, mutta heidän kemiansa eivät oikein koskaan kohtaa elokuvan aikana - eikä tämä johdu vain siitä, että heidän esittämillään hahmoilla kestää kauan lämmetä toisilleen.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Terry Kinney Los Angelesin poliisipäällikkö Farrisina, Natalie Morales etsivä Estradana, Isabel Arraiza Baxterin vaimona Anana, sekä Jared Leto (jonka olen nähnyt neljästi esiintymässä Thirty Seconds to Mars -yhtyeensä kanssa) outona Albert Sparmana. Muuten sivunäyttelijät eivät pääse kunnolla nousemaan esille, mutta Leto tarjoaa todella erikoisen roolityön Sparmana, joka nousee nopeasti Deaconin ja Baxterin pääepäillyksi. Välillä on vaikea sanoa, kanavoiko Leto hahmonsa outoutta lahjakkaasti, vai tekeekö hän vain aika kiusallista työtä kameran edessä.

En tiedä, kuinka paljon ohjaaja-käsikirjoittaja John Lee Hancock muovasi tekstiään näiden muutaman vuosikymmenen varrella, mutta jos se on ollut 1990-luvusta asti edes pääpiirteittään samanlainen, en ihmettele, miksi useampi ohjaaja kieltäytyi elokuvan ohjaamisesta luettuaan tekstin. Hancockin käsikirjoitus on erittäin epätasainen ja lopulta lähes merkityksettömän tuntuinen. Hän selvästi yrittää sanoa filmillään jotain, mutta se sanoma on niin kömpelösti rustattu mukaan, että koko elokuva meinaa kaatua sen takia. Hän aloittaa kertomuksensa hyvin perinteisenä murhatutkimusjuonena, mutta vie elokuvan lopulta niin erilaisiin suuntiin, että katsojalle jää herkästi pettynyt - jopa petetty olo. Elokuva nappaa katsojan mukaansa esittelemällä idean, muttei koskaan vie ideaansa loppuun asti. Lukemani perusteella en ole ainoa, joka lopputekstien alettua koki, että nyt tuli heitettyä vähän päälle kaksi tuntia hukkaan. Siitä huolimatta yritin pohtia loppuratkaisua parikin päivää eri suunnilta, ennen kuin aloitin kirjoittamisen. Senkin jälkeen päädyin samaan turhautuneisuuden tunteeseen kuin heti filmin päätyttyä.

Ei The Little Things kuitenkaan huono leffa ole. Siitä löytyy paljon hyvääkin. Näyttelijäkaartiin kuuluu kolme Oscar-palkittua näyttelijää ja vaikka Leto tekeekin hieman epätasaista työtä, eikä Washingtonin ja Malekin väliltä löydy toivottua kyttäkemiaa, näitä kolmea näyttelijää seuraa mielellään. Tämän lisäksi elokuvan neo noir -tyyli ja -henki pitävät oivallisesti mukanaan, vaikkakin ruumiin löydyttyä filmin jännittävä tunnelma alkaa vähitellen hiipumaan. Elokuvan alkupää on väkevä ja lupailee tasokkaasta trilleristä. Harmillisesti lopulta Hancockin käsikirjoitus on niin heikko, etteivät muut osa-alueet onnistu pelastamaan kokonaisuutta. Filmin nimen mukaisesti Hancockin tekstissä jo ihan repliikkejä myöten pyritään painottamaan niihin "pieniin asioihin" ja vaikka yksityiskohdat ovatkin tärkeitä, eivät ne lopulta merkkaa tarpeeksi, jos isompi kokonaisuus on näin ontuva.

Ohjaajana Hancock vakuuttaa huomattavasti paremmin kuin käsikirjoituksellaan, vaikkei hän onnistukaan David Fincherin tyylin kanavoimisessa. Hancock selvästi ihailee Fincherin töitä, kuten Seitsemää (Se7en - 1995) - niin vahvaa finchermäisyyttä The Little Thingsistä löytyy. Tekniseltä puolelta elokuvasta löytyy paljon hyviä puolia. Filmi on erittäin tyylikkäästi kuvattu, mitä vain tukee onnistunut valaisu. Lavasteilla on herätetty 1990-luvun alku takaisin henkiin, viestien aikakaudesta, jolloin Hancock alun perin työsti tarinansa. Maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailmakin hyvin rakennettu tehosteista Thomas Newmanin tunnelmoiviin musiikkeihin.

Yhteenveto: The Little Things on hyvistä lähtökohdistaan huolimatta harmillisen lattea trilleri, josta jää petetty olo. Elokuva lähtee mainiosti liikkeelle, mutta murhatutkimuksen alkamisen jälkeen taso alkaa hiljalleen hiipua. Jännite katoaa vähitellen, eikä huipennus onnistu pelastamaan lopputulosta - päinvastoin, se suorastaan tympäännyttää. Denzel Washington ja Rami Malek ovat erittäin mainiot rikostutkijoina, mutta näyttelijöiden kemiat eivät kohtaa. Jared Leton suorituksen laadukkuutta on vaikea arvioida. John Lee Hancock yrittää kovasti kanavoida sisäistä Fincheriään, mutta elokuva ei vain toimi, kun sen käsikirjoitus on näin heikko. Oli kyse sitten useiden vuosien uudelleenkirjoituksista tai mistä tahansa, The Little Things on epäonnistunut jännäri, joka lähinnä haaskaa katsojansa aikaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Little Things, 2021, Warner Bros., Gran Via