Arvostelu: No Hard Feelings (2023)

NO HARD FEELINGS

Ohjaus: Gene Stupnitsky

Pääosissa: Jennifer Lawrence, Andrew Barth Feldman, Natalie Morales, Scott MacArthur, Matthew Broderick, Laura Benanti, Ebon Moss-Bachrach, Hasan Minhaj, Kyle Mooney ja Zahn McClarnon

Genre: komedia, romantiikka

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 12

No Hard Feelings on Jennifer Lawrencen tähdittämä uutuuskomedia. Gene Stupnitsky ja John Phillips työstivät elokuvan käsikirjoituksen ja saivat usean studion Netflixistä Universaliin taistelemaan projektin oikeuksista. Lopulta Sony teki parhaan tarjouksen ja leffaa ryhdyttiin tekemään. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2022 ja nyt No Hard Feelings saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun siitä ryhdyttiin uutisoimaan alkuvuodesta sen pöyristyttävän premissin takia. Törkykomedioista tykkäävänä kävinkin uteliain mielin katsomassa No Hard Feelingsin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Talousvaikeuksissa kieriskelevä 32-vuotias Maddie saa kummallisen työtarjouksen: 19-vuotiaan Percy-pojan vanhemmat ovat huolissaan, ettei heidän seksuaalisesti kokematon lapsensa pärjäisi collegessa ja haluavat jonkun deittailevan Percyä, ennen kuin tämä lähtee opiskelemaan.

Nälkäpeleistä (The Hunger Games - 2012-2015) tuttu Jennifer Lawrence nähdään elokuvan pääroolissa Maddiena, joka on pahoissa talousvaikeuksissa talovelkansa takia. Kun Uber-kuskin hommia tekevän Maddien auto vielä viedään ulosotossa, hänen on pakko tarjoutua kummallisimpaan työtarjoukseen, mikä hänen eteensä on koskaan pistetty. Lawrence on roolissaan mainio, onnistuessaan hyvin niin komediaosastolla kuin myös draamapainotteisemmissa kohtauksissa. Elokuvan todellinen vetonaula on kuitenkin tulokasnäyttelijä Andrew Barth Feldman, joka esittää nuorta Percyä, jonka vanhemmat (Matthew Broderick ja Laura Benanti) palkkaavat Maddien tapailemaan tätä - toki Percyn tietämättä. Feldman on hulvaton aivan käsittämättömän kiusallisena nuorukaisena, joka viettää päivät huoneessaan pelaillen, eikä ole koskaan edes jutellut yhtä viehättävälle naiselle kuin Maddie - ja nyt tämä yrittää iskeä häntä oikein antaumuksella. Lawrencen ja Feldmanin kemiat toimivat täydellisesti. Aluksi heidän välillä ei tarkoituksellisesti ole ollenkaan kemiaa, mutta leffan edetessä, kun Maddie ja Percy alkavat lämmetä toisilleen, näyttelijät puhaltavat yhteen hiileen onnistuneesti. Benanti ja aivan liian vähän elokuvia tekevä Broderick ovat myös hyvässä vedossa Percyn yli-innokkaina vanhempina.

     Elokuvassa nähdään myös Natalie Morales ja Scott MacArthur Maddien kavereina, pariskuntana Sarahina ja Jiminä, joilla on oma juonikuvionsa, kun pari odottaa lasta, mutta lähinnä heidän roolikseen jää vain antaa omat mielipiteensä Maddien omituiseen työtilanteeseen.

No Hard Feelings pitää sisällään yhden vuoden omituisimmista juonista tähän mennessä, eikä ihme, että siitä on noussut kohua internetissä. Jo tällaisenaan kertomus on varsin hävytön, mutta sen hävyttömyyttä ovat painottaneet ne, jotka pohtivat, että noinkohan yksikään Hollywood-studio olisi tarttunut käsikirjoitukseen, jos hahmojen sukupuolet olisi vaihdettu ja 32-vuotias mies palkattaisiin deittailemaan 19-vuotiasta naisenalkua - joka ei vieläpä osoita erityistä mielenkiintoa deittailua ja seksiä kohtaan? Elokuva onneksi tiedostaa tarinansa outouden ja epämiellyttävät piirteensä, ja tekeekin siitä tarpeeksi hyvää kommentaaria, jottei se muutu täysin sinisilmäiseksi grooming-kertomukseksi. Tällä juonikuviolla olisi voinut saada aikaiseksi myös ahdistavan trillerin.

Mutta en voi kuin myöntää, että tästä todella absurdista ja hävyttömästä konseptista saadaan irti todella hauskaa huumoria. Alku vielä hakee itseään, mutta heti siitä kohtauksesta lähtien, kun Maddie ja Percy kohtaavat toisensa ensi kertaa, katsoja vuoronperään pidättelee nauruaan ja kieriskelee myötähäpeässä. Lopulta juuri se, että tämä asetelma on niin valtavan väärin, tekee siitä niin lystikkään. Pääparin väliset kohtaukset ovat todella hilpeitä, oli kyse sitten tapahtumista tai dialogista. Onkin harmi, että No Hard Feelings menettää tehoaan loppupäässä. Katsoja arvaa heti alussa, ettei siitä voi seurata hyvää, kun vanhemmat pestaavat jonkun tapailemaan omaa poikaansa ja kun tästä siirrytään pakollisen draaman puolelle, villillä idealla käynnistynyt komedia muuttuu tylsän kaavamaiseksi. Laiskahkon lopetuksensakin kanssa kyseessä on ihan passeli hömppäraina, jonka katsoo tyytyväisesti ainakin kerran.

Elokuvan on ohjannut Gene Stupnitsky, jonka esikoisohjaus Good Boys (2019) oli mielestäni todella hauska tapaus. No Hard Feelingsin juoni on sitä kekseliäämpi, mutta lopputulos ei ole yhtä roisi. Kenties elokuvasta tulee vielä joskus pidempi ja aavistuksen hävyttömämpi leikkausversio. Hänen ja John Phillipsin käsikirjoitus ei ihan yllä maaliinsa loppupäässä, vaan kaksikko olisi voinut olla yhtä lennokas siinä, kuinka he vievät tarinan päätökseen kuin he olivat itse kertomuksen ideassa. No Hard Feelings on teknisiltä ansioiltaankin kelvollinen. Se on hyvin kuvattu ja ihan sujuvasti leikattu. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänimaailma on pätevästi työstetty. Mychael Dannan ja Jessica Rose Weissin säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan kivasti, mutta leffasta jää lähinnä mieleen useasti kuultava Hall & Oatesin kappale Maneater.

Yhteenveto: No Hard Feelings on oikein kelpo hömppäkomedia, joka ei ihan mene maaliinsa niin vahvasti kuin mihin hävyttömällä premissillä olisi potentiaalia. Pöyristyttävistä lähtökohdista saadaan aikaiseksi useita hulvattomia hetkiä, joissa katsoja vuoronperään pidättelee nauruaan ja kierii myötähäpeässä. Harmillisesti loppupää latistaa menoa ja tutun tuntuinen finaali tylsän draamailun kanssa on liian kaavamainen näin räväkälle idealle. Jennifer Lawrence on mainio pääroolissa Maddiena, mutta show'n varastaa tuntematon Andrew Barth Feldman nuorena Percynä. Kaksikon kemiallinen kemiattomuus on todella lystikästä seurattavaa. Jos Gene Stupnitsky ja John Phillips olisivat keksineet elokuvalleen yhtä räävittömän lopun kuin mistä skenaariosta tarina lähtee liikkeelle, No Hard Feelings voisi olla todella hyvä komedia. Tällaisenaankin se on täysin kelvollista viihdettä - jonka toki voi herkästi mieltää oudoksi ja tyylitajuttomaksi grooming-tarinaksi. Kuten jo sanoin, näistä lähtökohdista olisi saanut aikaiseksi myös tiivistunnelmaisen trillerin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.6.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

No Hard Feelings, 2023, Sony Pictures Entertainment, Odenkirk Provissiero Entertainment, Excellent Cadaver

Arvostelu: The Little Things (2021)

THE LITTLE THINGS

Ohjaus: John Lee Hancock

Pääosissa: Denzel Washington, Rami Malek, Terry Kinney, Natalie Morales, Jared Leto, Chris Bauer, Michael Hyatt ja Isabel Arraiza

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 16

The Little Things on Denzel Washingtonin ja Rami Malekin tähdittämä trillerielokuva. John Lee Hancock kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen jo vuonna 1993, ehdottaen sitä Steven Spielbergille ohjattavaksi. Spielbergin mielestä teksti oli kuitenkin liian synkkä, joten Hancock kävi kyselemässä mm. Clint Eastwoodia, Warren Beattya ja Danny DeVitoa ohjaajaksi, mutta kun kaikki torjuivat hänet, Hancock päätti itse ohjata elokuvan. Kesti kuitenkin vuosia, kunnes Hancock pääsi oikeasti työstämään leffaa ja sen kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2019. Yhdysvalloissa The Little Things ilmestyi jo tammikuussa 2021, mutta Suomeen filmi saapui vasta muutamaa kuukautta myöhemmin. Itse kiinnostuin elokuvasta sen näyttelijäkaartin ja trailerin vuoksi, mutta odotuksiani latisti leffan saama negatiivinen palaute maailmalta. Epäröiden pistinkin The Little Thingsin pyörimään, kun se oli vihdoin saapunut Suomeen vuokrattavaksi.

Vuonna 1990 apulaissheriffi Joe Deacon kutsutaan Los Angelesiin avustamaan etsivä Jimmy Baxteria murhan tutkimuksessa, jonka tekotyyli viittaa tapaukseen, jota Deacon ei ollut vuosia aiemmin saanut selvitettyä.

Nuoren naisen murhaa selvittämään ryhtyviä apulaissheriffi Deaconia ja etsivä Baxteria näyttelevät Denzel Washington ja Rami Malek. Tuttuun tapaansa molemmat ovat nappivalinnat rooleihinsa. Karismaattinen Washington sopii täydellisesti iäkkäämmäksi ja kokeneemmaksi lainvalvojaksi, kun taas urallaan yhä nousua tekevä Malek istuu loistokkaasti nuoren ja itsevarman etsivän osaan. Tästä huolimatta he eivät täysin toimi parivaljakkona. Washington ja Malek ovat molemmat hyviä omillaan, mutta heidän kemiansa eivät oikein koskaan kohtaa elokuvan aikana - eikä tämä johdu vain siitä, että heidän esittämillään hahmoilla kestää kauan lämmetä toisilleen.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Terry Kinney Los Angelesin poliisipäällikkö Farrisina, Natalie Morales etsivä Estradana, Isabel Arraiza Baxterin vaimona Anana, sekä Jared Leto (jonka olen nähnyt neljästi esiintymässä Thirty Seconds to Mars -yhtyeensä kanssa) outona Albert Sparmana. Muuten sivunäyttelijät eivät pääse kunnolla nousemaan esille, mutta Leto tarjoaa todella erikoisen roolityön Sparmana, joka nousee nopeasti Deaconin ja Baxterin pääepäillyksi. Välillä on vaikea sanoa, kanavoiko Leto hahmonsa outoutta lahjakkaasti, vai tekeekö hän vain aika kiusallista työtä kameran edessä.

En tiedä, kuinka paljon ohjaaja-käsikirjoittaja John Lee Hancock muovasi tekstiään näiden muutaman vuosikymmenen varrella, mutta jos se on ollut 1990-luvusta asti edes pääpiirteittään samanlainen, en ihmettele, miksi useampi ohjaaja kieltäytyi elokuvan ohjaamisesta luettuaan tekstin. Hancockin käsikirjoitus on erittäin epätasainen ja lopulta lähes merkityksettömän tuntuinen. Hän selvästi yrittää sanoa filmillään jotain, mutta se sanoma on niin kömpelösti rustattu mukaan, että koko elokuva meinaa kaatua sen takia. Hän aloittaa kertomuksensa hyvin perinteisenä murhatutkimusjuonena, mutta vie elokuvan lopulta niin erilaisiin suuntiin, että katsojalle jää herkästi pettynyt - jopa petetty olo. Elokuva nappaa katsojan mukaansa esittelemällä idean, muttei koskaan vie ideaansa loppuun asti. Lukemani perusteella en ole ainoa, joka lopputekstien alettua koki, että nyt tuli heitettyä vähän päälle kaksi tuntia hukkaan. Siitä huolimatta yritin pohtia loppuratkaisua parikin päivää eri suunnilta, ennen kuin aloitin kirjoittamisen. Senkin jälkeen päädyin samaan turhautuneisuuden tunteeseen kuin heti filmin päätyttyä.

Ei The Little Things kuitenkaan huono leffa ole. Siitä löytyy paljon hyvääkin. Näyttelijäkaartiin kuuluu kolme Oscar-palkittua näyttelijää ja vaikka Leto tekeekin hieman epätasaista työtä, eikä Washingtonin ja Malekin väliltä löydy toivottua kyttäkemiaa, näitä kolmea näyttelijää seuraa mielellään. Tämän lisäksi elokuvan neo noir -tyyli ja -henki pitävät oivallisesti mukanaan, vaikkakin ruumiin löydyttyä filmin jännittävä tunnelma alkaa vähitellen hiipumaan. Elokuvan alkupää on väkevä ja lupailee tasokkaasta trilleristä. Harmillisesti lopulta Hancockin käsikirjoitus on niin heikko, etteivät muut osa-alueet onnistu pelastamaan kokonaisuutta. Filmin nimen mukaisesti Hancockin tekstissä jo ihan repliikkejä myöten pyritään painottamaan niihin "pieniin asioihin" ja vaikka yksityiskohdat ovatkin tärkeitä, eivät ne lopulta merkkaa tarpeeksi, jos isompi kokonaisuus on näin ontuva.

Ohjaajana Hancock vakuuttaa huomattavasti paremmin kuin käsikirjoituksellaan, vaikkei hän onnistukaan David Fincherin tyylin kanavoimisessa. Hancock selvästi ihailee Fincherin töitä, kuten Seitsemää (Se7en - 1995) - niin vahvaa finchermäisyyttä The Little Thingsistä löytyy. Tekniseltä puolelta elokuvasta löytyy paljon hyviä puolia. Filmi on erittäin tyylikkäästi kuvattu, mitä vain tukee onnistunut valaisu. Lavasteilla on herätetty 1990-luvun alku takaisin henkiin, viestien aikakaudesta, jolloin Hancock alun perin työsti tarinansa. Maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailmakin hyvin rakennettu tehosteista Thomas Newmanin tunnelmoiviin musiikkeihin.

Yhteenveto: The Little Things on hyvistä lähtökohdistaan huolimatta harmillisen lattea trilleri, josta jää petetty olo. Elokuva lähtee mainiosti liikkeelle, mutta murhatutkimuksen alkamisen jälkeen taso alkaa hiljalleen hiipua. Jännite katoaa vähitellen, eikä huipennus onnistu pelastamaan lopputulosta - päinvastoin, se suorastaan tympäännyttää. Denzel Washington ja Rami Malek ovat erittäin mainiot rikostutkijoina, mutta näyttelijöiden kemiat eivät kohtaa. Jared Leton suorituksen laadukkuutta on vaikea arvioida. John Lee Hancock yrittää kovasti kanavoida sisäistä Fincheriään, mutta elokuva ei vain toimi, kun sen käsikirjoitus on näin heikko. Oli kyse sitten useiden vuosien uudelleenkirjoituksista tai mistä tahansa, The Little Things on epäonnistunut jännäri, joka lähinnä haaskaa katsojansa aikaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Little Things, 2021, Warner Bros., Gran Via

Arvostelu: Kimppakyytikytät (Stuber - 2019)

KIMPPAKYYTIKYTÄT

STUBER

Ohjaus: Michael Dowse
Pääosissa: Kumail Nanjiani, Dave Bautista, Betty Gilpin, Natalie Morales, Jimmy Tatro, Iko Uwais, Mira Sorvino, Scott Lawrence ja Karen Gillan
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 16

Stuber, eli erikoisesti suomennettu Kimppakyytikytät on Kumail Nanjianin ja Dave Bautistan tähdittämä toimintakomedia. Tarinan keksi käsikirjoittaja Tripper Clancy, jolta 20th Century Fox -yhtiö osti idean vuonna 2016 ja alkoi työstämään filmiä. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 2018 ja elokuva sai ensiesityksensä South by Southwest -tapahtumassa aiemmin tänä vuonna. Nyt Kimppakyytikytät on saapunut myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin sen trailerin keväällä. Sen idea vaikutti ihan hauskalta, joten päätin mennä katsomaan elokuvan. En odottanut filmiltä paljoa, mutta toivoin, että se onnistuisi tarjoamaan edes muutamat hyvät naurut.

Uber-kuski Stun ajatukset rauhallisesta illasta voivat unohtua, kun hän päätyy yllättäen kyyditsemään vaarallisia huumediilereitä jahtaavaa poliisia, Vic Manningia.

Ei ole varmaan vaikea arvata, kumpi Kumail Nanjianista ja Dave Bautistasta esittää Uber-kuski Stuta ja kumpi poliisi Viciä. Poliisi Vicistä on haluttu tehdä mahdollisimman äijien äijä, lihaksikas ja kivikasvoinen ukko ja siihenhän Bautista sopii kuin valettu. Viciä eivät turhat lässytykset kiinnosta, vaan hän vain painelee menemään ja kohtaa vaaran ilman häivähdystäkään pelosta. Nanjianin näyttelemä Stu on tietty hänen täysi vastakohtansa. Stu pelkää ties mitä, värähtää pelkästä sattumisen ajatuksesta ja hän on paljon avoimempi tunteille ja niiden osoittamiselle. Elokuvassa tuodaankin hahmojen kautta vahvasti esiin viestiä toksisesta maskuliinisuudesta ja kuinka pöljiä roolimalleja vanhat toimintaäijät olivat 1900-luvun lopun nuorille. Vic edustaa juuri näitä isokokoisia korstoja ja Stu taas yrittää päivittää häntä 2000-luvulle. Viesti olisi muuten toimiva, jos samalla Vic ei yrittäisi tehdä Stusta kaltaistaan äijää, sillä tunteikkaat miehet eivät hänen mukaansa saa mitään aikaiseksi. Leffa siis kompastelee tässä omaan nilkkaansa, mutta sentään Nanjianilta ja Bautistalta löytyy oivaa kemiaa, ja heidän välisiä sanailujaan on veikeä seurata.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Vicin jahtaama Teijo (Iko Uwais), Vicin tytär Nicole (Natalie Morales), Stun ihastuksenkohde Becca (Betty Gilpin), Stun toisen työn ärsyttävä pomo Richie (Jimmy Tatro), Vicin pomo McHenry (Mira Sorvino) ja poliisi Morris (Karen Gillan). Gillan ja Uwais jäävät harmillisen alikäytetyiksi - etenkin Uwais, joka nähdään lähinnä vain leffan alussa ja lopussa. Koska Vic ei tunteista välitä, ovat hänen välinsä tyttäreensä tietty rikki, mistä pyritään repimään draamaa. Stu taas ei kehtaa kertoa tunteistaan Beccalle, joten molempien kohdalla pitää näyttää, kuinka nämä suhtautuvat elämiensä tärkeimpiin naisiin.

Kimppakyytikytät osoittautui olevan juuri sitä, mitä odotinkin: muutamat naurut tarjoava kertakäyttökomedia. Ei se kummoinen ole, eikä sitä luultavasti muista enää viikon päästä, mutta kyllähän sen parissa tarpeeksi viihtyi. Leffa imaisee ihan kivasti mukaansa, etenkin kun Vic päätyy Stun kyytiin. Toisistaan erilaiset parivaljakot on jo vuosia hoksattu mitä parhaimmiksi tiimeiksi ja tässä kuljetaan tuttua reittiä, missä hahmot eivät voi aluksi sietää toisiaan, kunnes kokevat henkisen matkan leffan aikana ja pikkuhiljaa lämpenevät toisilleen. Kuten jo totesin, matkaan sisältyvät viestit ja teemat eivät ihan osu maaliinsa, vaan jäävät erikoiseen ristiriitaan, mutta onhan se hyvä, että tekijät edes yrittävät sanoa jotain elokuvallaan. Jos Stun miehistyminen jätettäisiin pois, olisi mahtavaa, että leffa lyö luun kurkkuun Schwarzeneggerin ja Stallonen tykityspätkiä fanittaville katsojille, sillä se on omalla tavallaan ihan oikeassa. Itse kyllä katson mielelläni molempien toimintaikoneiden teoksia, mutta pidin silti siitä, kuinka Vicin kautta näiden näyttelijöiden rooleille kettuillaan. Tokihan sanoman voisi tuoda esiin hienovaraisemminkin ja vähemmällä siirapilla, mutta toisaalta Vicin pointtina on olla esimerkki paksukalloisista äijistä, joten ehkä sitä viestiä täytyy oikein tosissaan takoa.

Kun kyseessä on kesällä ilmestyvä toimintakomedia, monia ei välttämättä kiinnosta, mitä leffalla on sanottavanaan, vaan onnistuuko elokuva niissä parissa asiassa, mitä katsojat siltä hakevat: onko siinä hyvää toimintaa ja onko se hauska? Erityisen hauska Kimppakyytikytät ei ole, vaikka hörähdin pariin otteeseen ääneen. Jokaista kelpo vitsiä varten on muutama kehno läppä ja pääasiassa filmi saa hymähtelemään. Toimintaan taas kuuluu parissa kohtaa yllättävänkin rajua menoa. Parhaimmat vitsit itse asiassa syntyvät toimintakohtausten aikana tapahtuvasta kohelluksesta - lähinnä Stun puuhista taistelujen aikana. Toimintakohtauksissa kuitenkin häiritsee niiden heiluva kameratyöskentely ja silppuleikkaus, mikä vie niistä paljon tehoa. Teijoa esittävä The Raid -leffoista (2011-2014) tuttu Uwais päästetään parissa kohtaa valloilleen, mutta hänen hullut hyppypotkunsa eivät pääse oikeuksiinsa kuvauksen ja leikkauksen vuoksi.

Elokuvan on ohjannut Michael Dowse, joka on selvästi kopioinut mahdollisimman tarkkaan kaikkia kaverikyttäkomedioita ja luo tarpeeksi kelvollisesti menevää tunnelmaa mukaan. Vielä enemmän kopiointia on tehnyt käsikirjoittaja Tripper Clancy, joka on heittänyt sekaan niin paljon kliseitä kuin on mahdollista. Elokuvan alkupäässä yritetään vitsailla toimintaleffojen kliseiden kustannuksella, mutta lopulta leffa tietty sortuu käyttämään niitä kliseitä ja pilkka kolahtaa omaan nilkkaan. Toimintakohtausten heiluvaa kameratyöskentelyä lukuunottamatta Kimppakyytikytät on sujuvasti kuvattu ja leikkauksessa on karsittu turhat pois, jotta jäljelle jää tiivis paketti. Muutamat näkyvät erikoistehosteet toimivat, minkä lisäksi äänimaailma on rakennettu hyvin. Joseph Trapanesen säveltämät musiikit tuovat oman lisänsä leffan henkeen.

Yhteenveto: Kimppakyytikytät on ihan menevä kesähömppäkomedia, jonka kuitenkin unohtaa pian sen näkemisen jälkeen. Leffa kierrättää paljon kliseitä kaverikyttäleffoista, mutta yrittää tuoda mukaan jotain uutta viestillä toksisesta maskuliinisuudesta. Vaikka viesti on osuva, ei elokuva osaa viedä sitä perille, vaan alkaa hieman taistelemaan sitä vastaan loppupäässä. Huumoripuoli onnistuu pariin otteeseen naurattamaan, mutta mukaan mahtuu paljon kehnoja vitsejä. Toiminta taas on ihan viihdyttävää, mutta siinä häiritsee kömpelö tekninen toteutus. Elokuvaa jaksaa kuitenkin katsoa Dave Bautistan ja Kumail Nanjianin vuoksi. Kaksikolta löytyy hyvää kemiaa ja vaikka heidän hahmonsa ovat isoja kliseitä, ovat he toimivia kliseitä. Jos kaipaat viihdyttävää kertakäyttökomediaa, minkä parissa viilentyä leffateatterissa hellepäivänä, voi Kimppakyytikytät toimia hyvin. Leffassa on kuitenkin selkeät ongelmansa ja niiden takia annan tälle Uber-kyydille vain:

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Stuber, 2019, Twentieth Century Fox