Arvostelu: No Hard Feelings (2023)

NO HARD FEELINGS

Ohjaus: Gene Stupnitsky

Pääosissa: Jennifer Lawrence, Andrew Barth Feldman, Natalie Morales, Scott MacArthur, Matthew Broderick, Laura Benanti, Ebon Moss-Bachrach, Hasan Minhaj, Kyle Mooney ja Zahn McClarnon

Genre: komedia, romantiikka

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 12

No Hard Feelings on Jennifer Lawrencen tähdittämä uutuuskomedia. Gene Stupnitsky ja John Phillips työstivät elokuvan käsikirjoituksen ja saivat usean studion Netflixistä Universaliin taistelemaan projektin oikeuksista. Lopulta Sony teki parhaan tarjouksen ja leffaa ryhdyttiin tekemään. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2022 ja nyt No Hard Feelings saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun siitä ryhdyttiin uutisoimaan alkuvuodesta sen pöyristyttävän premissin takia. Törkykomedioista tykkäävänä kävinkin uteliain mielin katsomassa No Hard Feelingsin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Talousvaikeuksissa kieriskelevä 32-vuotias Maddie saa kummallisen työtarjouksen: 19-vuotiaan Percy-pojan vanhemmat ovat huolissaan, ettei heidän seksuaalisesti kokematon lapsensa pärjäisi collegessa ja haluavat jonkun deittailevan Percyä, ennen kuin tämä lähtee opiskelemaan.

Nälkäpeleistä (The Hunger Games - 2012-2015) tuttu Jennifer Lawrence nähdään elokuvan pääroolissa Maddiena, joka on pahoissa talousvaikeuksissa talovelkansa takia. Kun Uber-kuskin hommia tekevän Maddien auto vielä viedään ulosotossa, hänen on pakko tarjoutua kummallisimpaan työtarjoukseen, mikä hänen eteensä on koskaan pistetty. Lawrence on roolissaan mainio, onnistuessaan hyvin niin komediaosastolla kuin myös draamapainotteisemmissa kohtauksissa. Elokuvan todellinen vetonaula on kuitenkin tulokasnäyttelijä Andrew Barth Feldman, joka esittää nuorta Percyä, jonka vanhemmat (Matthew Broderick ja Laura Benanti) palkkaavat Maddien tapailemaan tätä - toki Percyn tietämättä. Feldman on hulvaton aivan käsittämättömän kiusallisena nuorukaisena, joka viettää päivät huoneessaan pelaillen, eikä ole koskaan edes jutellut yhtä viehättävälle naiselle kuin Maddie - ja nyt tämä yrittää iskeä häntä oikein antaumuksella. Lawrencen ja Feldmanin kemiat toimivat täydellisesti. Aluksi heidän välillä ei tarkoituksellisesti ole ollenkaan kemiaa, mutta leffan edetessä, kun Maddie ja Percy alkavat lämmetä toisilleen, näyttelijät puhaltavat yhteen hiileen onnistuneesti. Benanti ja aivan liian vähän elokuvia tekevä Broderick ovat myös hyvässä vedossa Percyn yli-innokkaina vanhempina.

     Elokuvassa nähdään myös Natalie Morales ja Scott MacArthur Maddien kavereina, pariskuntana Sarahina ja Jiminä, joilla on oma juonikuvionsa, kun pari odottaa lasta, mutta lähinnä heidän roolikseen jää vain antaa omat mielipiteensä Maddien omituiseen työtilanteeseen.

No Hard Feelings pitää sisällään yhden vuoden omituisimmista juonista tähän mennessä, eikä ihme, että siitä on noussut kohua internetissä. Jo tällaisenaan kertomus on varsin hävytön, mutta sen hävyttömyyttä ovat painottaneet ne, jotka pohtivat, että noinkohan yksikään Hollywood-studio olisi tarttunut käsikirjoitukseen, jos hahmojen sukupuolet olisi vaihdettu ja 32-vuotias mies palkattaisiin deittailemaan 19-vuotiasta naisenalkua - joka ei vieläpä osoita erityistä mielenkiintoa deittailua ja seksiä kohtaan? Elokuva onneksi tiedostaa tarinansa outouden ja epämiellyttävät piirteensä, ja tekeekin siitä tarpeeksi hyvää kommentaaria, jottei se muutu täysin sinisilmäiseksi grooming-kertomukseksi. Tällä juonikuviolla olisi voinut saada aikaiseksi myös ahdistavan trillerin.

Mutta en voi kuin myöntää, että tästä todella absurdista ja hävyttömästä konseptista saadaan irti todella hauskaa huumoria. Alku vielä hakee itseään, mutta heti siitä kohtauksesta lähtien, kun Maddie ja Percy kohtaavat toisensa ensi kertaa, katsoja vuoronperään pidättelee nauruaan ja kieriskelee myötähäpeässä. Lopulta juuri se, että tämä asetelma on niin valtavan väärin, tekee siitä niin lystikkään. Pääparin väliset kohtaukset ovat todella hilpeitä, oli kyse sitten tapahtumista tai dialogista. Onkin harmi, että No Hard Feelings menettää tehoaan loppupäässä. Katsoja arvaa heti alussa, ettei siitä voi seurata hyvää, kun vanhemmat pestaavat jonkun tapailemaan omaa poikaansa ja kun tästä siirrytään pakollisen draaman puolelle, villillä idealla käynnistynyt komedia muuttuu tylsän kaavamaiseksi. Laiskahkon lopetuksensakin kanssa kyseessä on ihan passeli hömppäraina, jonka katsoo tyytyväisesti ainakin kerran.

Elokuvan on ohjannut Gene Stupnitsky, jonka esikoisohjaus Good Boys (2019) oli mielestäni todella hauska tapaus. No Hard Feelingsin juoni on sitä kekseliäämpi, mutta lopputulos ei ole yhtä roisi. Kenties elokuvasta tulee vielä joskus pidempi ja aavistuksen hävyttömämpi leikkausversio. Hänen ja John Phillipsin käsikirjoitus ei ihan yllä maaliinsa loppupäässä, vaan kaksikko olisi voinut olla yhtä lennokas siinä, kuinka he vievät tarinan päätökseen kuin he olivat itse kertomuksen ideassa. No Hard Feelings on teknisiltä ansioiltaankin kelvollinen. Se on hyvin kuvattu ja ihan sujuvasti leikattu. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänimaailma on pätevästi työstetty. Mychael Dannan ja Jessica Rose Weissin säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan kivasti, mutta leffasta jää lähinnä mieleen useasti kuultava Hall & Oatesin kappale Maneater.

Yhteenveto: No Hard Feelings on oikein kelpo hömppäkomedia, joka ei ihan mene maaliinsa niin vahvasti kuin mihin hävyttömällä premissillä olisi potentiaalia. Pöyristyttävistä lähtökohdista saadaan aikaiseksi useita hulvattomia hetkiä, joissa katsoja vuoronperään pidättelee nauruaan ja kierii myötähäpeässä. Harmillisesti loppupää latistaa menoa ja tutun tuntuinen finaali tylsän draamailun kanssa on liian kaavamainen näin räväkälle idealle. Jennifer Lawrence on mainio pääroolissa Maddiena, mutta show'n varastaa tuntematon Andrew Barth Feldman nuorena Percynä. Kaksikon kemiallinen kemiattomuus on todella lystikästä seurattavaa. Jos Gene Stupnitsky ja John Phillips olisivat keksineet elokuvalleen yhtä räävittömän lopun kuin mistä skenaariosta tarina lähtee liikkeelle, No Hard Feelings voisi olla todella hyvä komedia. Tällaisenaankin se on täysin kelvollista viihdettä - jonka toki voi herkästi mieltää oudoksi ja tyylitajuttomaksi grooming-tarinaksi. Kuten jo sanoin, näistä lähtökohdista olisi saanut aikaiseksi myös tiivistunnelmaisen trillerin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.6.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

No Hard Feelings, 2023, Sony Pictures Entertainment, Odenkirk Provissiero Entertainment, Excellent Cadaver

Arvostelu: The Forever Purge (2021)

THE FOREVER PURGE

Ohjaus: Everardo Gout

Pääosissa: Ana de la Reguera, Tenoch Huerta, Josh Lucas, Cassidy Freeman, Leven Rambin, Will Patton, Will Brittain, Alejandro Edda, Sammi Rotibi, Zahn McClarnon ja Jeffrey Doornbos

Genre: kauhu, toiminta

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 16

Kauhuelokuva Puhdistuksen yö (The Purge - 2013) oli taloudellinen hitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Puhdistuksen yö: Anarkia (The Purge: Anarchy - 2014), The Purge: Election Year (2016) ja The First Purge (2018) olivat kaikki edeltäjiään menestyneempiä lippuluukuilla, vaikka jokainen saikin lähinnä negatiivista palautetta kriitikoilta. Elokuvien perään päätettiin tehdä televisiosarja The Purge, joka kuitenkin pyöri vain kahden kauden ajan vuodesta 2018 vuoteen 2019. Viidennen elokuvan suunnittelukin lähti nopeasti liikkeelle ja sen kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2019. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä kesällä 2020, mutta koronaviruspandemian vuoksi sen ensi-iltaa jouduttiin siirtämään. Yhdysvalloissa ja monessa muussa maassa The Forever Purge -nimen saanut leffa julkaistiin kesällä 2021, mutta Suomeen elokuva saapui vasta syksyllä, suoraan myyntiin ja vuokralle. Itse en ole koskaan pahemmin piitannut Purge-elokuvista. Vuonna 2020 katsoin ja arvostelin elokuvat ja sarjan läpi valmistautuessani uuteen filmiin ja kun The Forever Purge oli vihdoin katsottavissa myös Suomessa, vuokrasin ja katsoin sen.

Jokavuotinen Puhdistuksen yö on juuri päättynyt Yhdysvalloissa, mutta eräs ryhmä ei suostukaan lopettamaan kaaosta ja anarkiaa. Yhdessä karjatilan omistavan Tuckerin perheen kanssa pariskunta Juan ja Adela yrittävät päästä pakoon näitä Iankaikkisia Puhdistajia.

Tällä kertaa keskelle Yhdysvaltojen kuvitteellista juhlaa, Puhdistuksen yötä, jolloin kaikki rikokset ovat sallittuja 12 tunnin ajan, päätyvät Meksikosta muuttanut pariskunta Juan ja Adela (Tenoch Huerta ja Ana de la Reguera), sekä Tuckerin perhe, johon kuuluvat Caleb-isä (Will Patton), hänen tyttärensä Harper (Leven Rambin) ja poikansa Dylan (Josh Lucas) ja Dylanin vaimo Cassie (Cassidy Freeman). Valitettavasti tälläkään kertaa Purge-leffan hahmogalleria ei tee minkäänlaista vaikutusta, eikä kenestäkään huomaa piittaavan elokuvan edetessä. Hahmot ovat tylsän pahvisia, eikä yhdenkään kohtalolla ole mitään merkitystä. Meksikolaistaustaisesta parista voisi helposti saada enemmän irti, mutta elokuva on tehty vailla mitään yritystä ja hekin jäävät latteiksi. Näyttelijät yrittävät parhaansa sen kanssa, mitä heille tarjotaan käsikirjoituksessa ja ohjauksella, mutta eipä se todellakaan paljoa ole.

Tylsät hahmot on vain yksi syistä, miksi liian pitkäksi venähtäneen Purge-elokuvasarjan jo viides osa, The Forever Purge on kehno raina. Kun hahmojen kohtaloista ei piittaa, ei leffasta myöskään löydy jännitettä. Ja kun kyseessähän pitäisi olla jonkin sortin kauhuelokuva tai vähintään trillerintapainen, jännityksen puute viittaa isoon epäonnistumiseen. Suoraan sanottuna The Forever Purge on erittäin tylsä elokuva. Leffasarjan tutut jipot on jo käytetty, eikä viidenteen filmiin millään keksitä mitään oikeasti uutta. Ainoa uutuus yrittää olla se, että mukana on ihmisryhmä, jolle 12 tunnin "puhdistautuminen" ei riitäkään, vaan he haluavat jatkaa hirmutekoja vielä sireenin soitua merkiksi siitä, että nyt pitää taas käyttäytyä kiltisti ja unohtaa naapurin tai työkaverin kanssa se, että juuri yritettiin tappaa toisemme.

Näiden Iankaikkisten Puhdistautujien (joiksi jengi itseään julistaa) kautta elokuvasarja pyrkii jälleen ottamaan entistä vahvemmin kantaa poliittisiin asioihin ja Yhdysvaltojen meininkiin. Leffasarjan lähtiessä liikkeelle satiirintapainen kohdistui enemmän jenkkilän aseihannoinnille, rikollisuuden määrälle ja rikkaiden asemalle, mutta sanoma on kääntynyt enemmän siihen, kuinka Puhdistus onkin valkoisten tapa päästä eroon etnisistä ihmisryhmistä. Iankaikkiset Puhdistajat haluavat "puhdistaa" Yhdysvallat maahanmuuttajista ja niinpä Juan ja Adela osuvat heidän silmätikuikseen heti leffan alussa. Vaikka toisaalta on hyvä, että leffasarja yrittää sanoa jotain maan tilanteesta, on elokuva liiankin aggressiivinen ja saarnaava, vieden kaiken mahdollisen huvin pois filmistä. Elokuvan yritys sanoa jotain merkittävää tulee lopulta takellellen ulos tyylillä: "rasismi on muuten ikävä juttu ja sille pitäisi varmaan tehdä jotain." Keskittyisivät vain näyttämään, millaisiksi hirviöiksi itse kukin muuttuu, kun heille antaa luvan tehdä ihan mitä vain.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Everardo Gout, jonka aiempiin töihin kuuluu lähinnä lyhytelokuvia ja jaksoja eri televisiosarjoista, kuten Luke Cagesta (2016-2018) ja Snowpierceristä (2020-). Goutin työ on ponnetonta, eikä hän saa rakennettua tunnelmaa ollenkaan. Käsikirjoituksen taas on jälleen rustannut James DeMonaco, jolla on täysin ideat loppu. Ainoa älynväläys on, että tässä kuvitteellisessa maailmassa Yhdysvalloissa annetaan työpaikkabonukset juuri ennen Puhdistuksen yötä, jotta työntekijät voisivat ostaa aseita ja puolustaa itseään, jotta pystyisivät tehdä töitä seuraavankin vuoden ajan. Se kuulostaa hyvin amerikkalaiselta. Tekniseltä puoleltaan The Forever Purge ei myöskään ole kaksinen. Seassa on oivaa kuvausta, ihan päheitä puhdistautujien asuja, sekä kelvollisia ääniefektejä. Erikoistehosteista kuitenkin huomaa pienen budjetin, aivan kuin leffa olisi alun perinkin tehty katsottavaksi televisiosta.

Yhteenveto: The Forever Purge on kehno yritys pitää kuolemaa tekevää kauhuleffasarjan tapaista hengissä. Tutusta ideasta ei oikein keksitä enää mitään uutta ja niinpä homma on venytetty seuraavalle tasolle ajatuksella "mutta mitä jos jotkut haluavatkin olla rikollisia joka päivä?" Elokuvan syyttelevä sormi osoittelee kiusallisesti vähän joka suuntaan, mutta sen sijaan, että filmi oikeasti julistaisi jotain jonkin puolesta, lopputulos on pelkkä heiveröinen ääni massan keskellä. Kauhuleffaksi The Forever Purge on myös harmillisen vaisu, eikä sen aikana pääse jännittämään. Hahmojen kohtalot eivät kiinnosta, joten heidän edesottamustensa seuraaminen on aika pitkäveteistä puuhaa. Elokuvasarjan luoja James DeMonaco oli aiemmin sanonut tämän jäävän viimeiseksi Purgeksi, mutta eipä taida tulla yllätyksenä, että kuudetta filmiä suunnitellaan parhaillaan. Sitä odotellessa yritän puhdistaa mieleni tästä pökäleestä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.11.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Forever Purge, 2021, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Platinum Dunes, Man in a Tree, Perfect World Pictures

Arvostelu: Doctor Sleep (2019)

DOCTOR SLEEP

Ohjaus: Mike Flanagan
Pääosissa: Ewan McGregor, Rebecca Ferguson, Kyliegh Curran, Carl Lumby, Cliff Curtis, Zahn McClarnon, Emily Alyn Lind, Bruce Greenwood, Jacob Tremblay, Carel Struycken, Alex Essoe ja Henry Thomas
Genre: kauhu, draama
Kesto: 2 tuntia 31 minuuttia
Ikäraja: 16

Doctor Sleep perustuu Stephen Kingin kirjaan "Tohtori Uni" ("Doctor Sleep" - 2013), joka on jatkoa Kingin kirjalle "Hohto" ("The Shining" - 1977). "Hohto"-kirjan pohjalta Stanley Kubrick teki vuonna 1980 samannimisen elokuvan, joka on noussut yhdeksi kaikkien aikojen arvostetuimmaksi kauhuelokuvaksi, vaikka King itse onkin kritisoinut Kubrickin työtä voimakkaasti. Kingin kiukku Kubrickin elokuvaa kohtaan meni jopa niin pitkälle, että hän työsti minisarjan, joka vieläpä nimettiin Stephen Kingin Hohdoksi (Stephen King's The Shining - 1997), painottamaan sitä, että tämä on hänen teoksensa. Minisarja otettiin kuitenkin heikommin vastaan kuin Kubrickin leffa. King oli jo pidemmän aikaa pohtinut jatkavansa "Hohdon" tarinaa ja lopulta 2009 päättikin ryhtyä tuumasta toimeen, kun hän oli kysynyt faneilta, minkä kirjan he haluaisivat seuraavaksi lukea häneltä. "Tohtori Uni" julkaistiin vuonna 2013 ja samantien Warner Bros. -yhtiö hankki kirjan elokuvaoikeudet. Warner Bros. oli joitain vuosia yrittänyt tehdä esiosaa Hohdolle nimeltä "Overlook Hotel", mutta projekti oli päätetty pistää jäihin. Yhtiö aloitti innoissaan tekemään jatko-osafilmiä, etenkin kun yhtiön julkaisema, Kingin "Se"-kirjaan ("It" - 1986) perustunut elokuva Se (It - 2017) oli osoittautunut megahitiksi ja kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018. Nyt jostain syystä suomentamatta jätetty Doctor Sleep -elokuva saa ensi-iltansa ja itse olin järkyttynyt, kun kuulin leffan olevan tulossa. En ollut tiennyt, että King oli kirjoittanut "Hohdolle" jatkoa ja olin miettinyt, että kyseisestä tarinaa ei edes sopisi jatkaa. En ole Kingin kirjaa lukenut, mutta olen nähnyt Kubrickin Hohto-elokuvan useaan otteeseen ja se on yksi kauhuleffasuosikeistani. Rakastan elokuvan mystisyyttä ja sitä, kuinka moni asia jätetään katsojan tulkinnan varaan - mukaan lukien se, mitä filmin päätyttyä tapahtuu. Doctor Sleepin trailerit eivät saaneet minua vakuuttuneeksi ja meninkin todella vähäisin odotuksin katsomaan elokuvaa yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Lähes 40 vuotta Overlook-hotellin karmivien tapahtumien jälkeen aikuiseksi kasvanut Danny Torrance päättää auttaa hohtavaa tyttöä, Abraa, jota jahtaa hohdolla itseään ruokkiva kultti.

Ewan McGregor nähdään aikuistuneena Dan Torrancena, jota yhä kummittelevat Hohdon tapahtumat, vaikka tämä onkin yrittänyt vuosikaudet sysätä niitä syrjään mielestään ja lopettaa hohtamisen. Dannysta on tullut traumojen seurauksena alkoholisti, mistä saisikin helposti revittyä irti paljon mielenkiintoisia puolia ja rakentaa niiden kautta Dannylle kiinnostavaa kaarta. Näin ei kuitenkaan tapahdu, vaan Danny jää aika tylsäksi hahmoksi. Vaikka McGregor on tuttuun tapaansa hyvä näyttelijä, ei hänkään voi paljoa tehdä, jos hänen hahmoaan ei ole kirjoitettu mielenkiintoisesti. Lisäksi McGregor ei koskaan tunnu samalta Danny-hahmolta Hohdosta. Hahmo on tietty aikuistunut, mikä tarkoittaa muutoksia, mutta McGregor ei saa vakuutettua, että hänen hahmonsa olisi joskus ollut se karmiva pikkupoika.
     Huomattavasti kiinnostavampi onkin uusi hohtajalapsi Abra, jota näyttelee Kyliegh Curran ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Abra on hoksannut kykynsä eri tavalla kuin Danny ja onkin veikeää nähdä, kuinka hän testailee voimiaan läpi leffan - välillä kuin mikäkin supersankari. Curran on yllättävänkin hyvä osassaan. Jos hän ei toimisi roolissa, elokuva lässähtäisi kokonaan, sillä Abra on niin merkittävässä osassa ja paljon ruudulla.
     Sen sijaan Rebecca Ferguson ei oikein vakuuta hohtoa ravintonaan käyttävän Tosi Solmu -kultin (kyllä, se on elokuvan pahisjoukon nimitys) johtajana, hattu-Rosena (kyllä, se on hänen nimensä). Ferguson ei onnistu olemaan uhkaava, eikä hänen hahmonsa herätä kovin suurta mielenkiintoa. Muutkaan Tosi Solmun jäsenistä, kuten Rosen oikea käsi Varis-Isi (Zahn McClarnon), ikivanha Flick (Carel Struycken) tai Käärmeenpurema-Andi (Emily Alyn Lind) eivät tee erityistä vaikutusta.

Kuten jo alussa sanoin, Kubrickin Hohto-elokuva on yksi kauhusuosikeistani. En ole varma, onko se listallani ykköspaikalla, mutta leffa löytyy ainakin viiden parhaan joukosta. En ole Kingin kirjaa lukenut, joten en voi sanoa, mitä kaikkea Kubrick teki toisin ja mikä sai Kingin niin suuttumaan tämän näkemyksestä. Itse rakastan Kubrickin työtä Hohdossa. Elokuvan aavemaisuus, Overlook-hotellin kammottavat käytävät ja Dannyn pyöräilyt niitä pitkin, selkäpiitä karmivat hetket, joissa joku kohtaa jotain todella häiriintynyttä, Jack Nicholsonin pelottava roolisuoritus, Shelley Duvallin välittämä syvä tuska, sekä tietty se, kuinka monet asiat jätetään katsojan mielikuvituksen varaan... ai että, minä rakastan Hohtoa! En näe mitään syytä sille, että tarinaa pitäisi jatkaa ja nyt Doctor Sleepin jälkeen mietin yhä samaa. Kyseessä on täysin turha tekele, josta puuttuu kaikki se, mikä teki Kubrickin filmistä niin upean. Leffasta ei löydy samaa mysteerisyyttä, vaan se selittää liikaakin asioita katsojalle. Elokuva ei ole piinaava ja ahdistava, vaan enemmänkin pitkästyttävä. Leffalla on kestoa kaksi ja puoli tuntia, mihin mahtuu tyhjäkäyntiä, turhaa kertausta ja aivan liian pitkiksi venytettyjä tylsiä kohtauksia.

Mutta eipä elokuvan tiivistäminen siitä hyvää tekisi. Itse tarinaa täytyisi jo lähtökohtaisesti muuttaa, sillä se on paikoitellen jopa aika hölmö. Tosi Solmu -ryhmän puuhat ovat muutamassa kohtaa tahattoman koomisia, eikä leffa onnistu rakentamaan kummoista jännitettä. Pari ihan tehokasta äkkisäikäytystä elokuvasta löytyy, mutta muuten kauhupuoli jättää paljon toivomisen varaan. Ainoa oikeasti karmiva juttu on huone 237:n kylpyammeessa mädäntynyt nainen ja häntäkin käytetään kyllästymiseen asti. Hohtamisesta tehdään enemmänkin supervoima, mikä saa filmin muistuttamaan välillä M. Night Shyamalanin supersankaritrilogiaa Unbreakable - särkymätön (Unbreakable - 2000), Split (2016) ja Glass (2019). Iso ja pakollinen Shyamalan-twisti vain on se, että leffa onkin jatkoa Hohdolle. Kahden tunnin ajan tarina hakee ja hakee itseään, yrittäen olla oma kertomuksensa, kunnes se viimeisen puolen tunnin aikana luovuttaa ja päättää vain tuoda kaiken Hohdossa nähdyn takaisin. Parhaimmillaan leffa onkin, kun se kopioi Kubrickin työtä, mutta eipä se ole kovin hyvä merkki. Samalla tavalla kuin Tosi Solmu -kulttilaiset herkuttelevat hohtajilla, monet katsojat tulevat nauttimaan loppuhuipennuksen nostalgiahuuruista.

Elokuvan on ohjannut Mike Flanagan, joka yrittää sekoittaa omaa tyyliään Kubrickin taiteellisuuteen. Harmi vain, että tämä tuntuu lähinnä pelokkaalta yritykseltä miellyttää Hohdon faneja. Flanagan on kyllä osaava tekijä - sen näytti hänen tekemänsä upea Netflix-sarja The Haunting of Hill House (2018) - mutta tässä on tainnut olla liian isot paineet jatkaa Kubrickin mestarillista työtä. Flanagan on hyvä, mutta ei hän Kubrick ole, eikä hän saa luotua edes murto-osaa siitä tunteesta, minkä Hohto tarjoaa. Flanaganin puolustukseksi täytyy kuitenkin sanoa, että ongelma on enemmän Kingin "Tohtori Uni" -kirjassa, jota Flanaganin on pitänyt noudattaa. King ei itse hoksannut Kubrickin neroutta, eikä sitä, kuinka tarina olisi ollut parasta jättää yhteen osaan ja sen huomaa tästä jatkotarinasta. Sentään Doctor Sleep näyttää todella hyvältä. Se on teknisesti hienosti tehty elokuva, joskin leikkauksessa leffa tarvitsisi tiivistystä. Mukana on paljon upeita kuvia ja Flanaganin tyylittelemä ankea värimaailma ja valaisu ovat tyylikkäät. Overlook-hotellin ränsistyneet lavasteet ovat fantastisesti rakennetut ja maskeeraajatkin pääsevät välillä leikittelemään. Efektit ovat pääasiassa mainiot ja pidin kovasti siitä, että tietyt jutut olivat käytännön tehosteita ja maskeerauksia, eivätkä digiefektejä. Äänimaailma on ihan onnistunut, vaikkakin jatkuvat basso-sydämentykytykset kävivät jossain kohtaa hermoille. Newtonin veljesten työtä musiikkien parissa on vaikea kehua, sillä pääasiassa leffa vain kierrättää Kubrickin Hohdon sävellyksiä.

Yhteenveto: Doctor Sleep on turha ja laimea jatko-osa yhdelle kaikkien aikojen hienoimmista kauhuelokuvista. Uusi tarina tuntuu väkisin väännetyltä, eikä se erityisemmin herätä mielenkiintoa. Juonessa on pöhköjä puolia, kuten pahisporukka Tosi Solmu ja tarina leviää vähän joka suuntaan, toisin kuin mestarillisen tiivis Hohto. Elokuva on aivan liian pitkä ja siihen mahtuu paljon tyhjäkäyntiä. Hidas tarinan ja tunnelman rakentaminen ei onnistu, kun tarina ei kiinnosta, eikä tunnelma iske. Kahden tunnin ajan leffa yrittää säätää oman kertomuksensa kanssa, kunnes se lopulta luovuttaa ja iskee mukaan kaiken tutun Hohdosta. Itse unohdin nostalgiakakkulani kotiin, joten itseäni vain ärsytti, millaiseksi Kubrickin kopioimiseksi loppupää muuttuu. Mike Flanagan on taitava tekijä, mutta häneltä puuttuu paljon Kubrickin nerokkuudesta, jolloin hänen työnsä tuntuu vain varjolta siitä, mihin todellinen maestro pystyy. Ewan McGregor on oiva näyttelijä, muttei hän saa myytyä ajatusta, että kyseessä on aikuiseksi kasvanut Danny Hohdosta. Rebecca Ferguson taas tuntuu kuuluvan täysin eri elokuvaan. Yllättäen parhaan roolityön tekee nuori Kyliegh Curran esikoisroolissaan. Rooli vaatii Curranilta paljon, mutta hän onnistuu siinä hienosti. Harmi, ettei samaa voi sanoa itse elokuvasta. Kyllä tähän hyviäkin juttuja mahtuu, mutta pääasiassa en pitänyt Doctor Sleepistä. Tästä huolimatta, jos elokuva kiinnostaa ja olette Kingin tai Kubrickin Hohdon faneja, suosittelen katsomaan leffan joskus. Itse en tästä pitänyt, mutta Filmikelaa kirjoittava, Kingiä fanittava ystäväni piti tästä paljon. Hänen huomattavasti positiivisemman arvion löydätte tästä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Doctor Sleep, 2019, Warner Bros., Vertigo Entertainment, Intrepid Pictures