Arvostelu: Chuckin ihmeellinen elämä (The Life of Chuck - 2024)

CHUCKIN IHMEELLINEN ELÄMÄ

THE LIFE OF CHUCK

Ohjaus: Mike Flanagan

Pääosissa: Tom Hiddleston, Chiwetel Ejiofor, Karen Gillan, Benjamin Pajak, Mark Hamill, Mia Sara, Annalise Basso, Jacob Tremblay, Kate Siegel, Carl Lumbly, Taylor Gordon, Cody Flanagan, Samatha Sloyan, Trinity Bliss, Matthew Lillard, Rahul Kohli, Heather Langenkamp, Violet McGraw, David Dastmalchian, Harvey Guillén, Q'orianka Kilcher, Antonio Raul Corbo ja Nick Offerman

Genre: draama, fantasia

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 12

The Life of Chuck, eli suomalaisittain Chuckin ihmeellinen elämä perustuu Stephen Kingin samannimiseen novelliin vuodelta 2020. Alun perin Darren Aronofsky havitteli kirjan filmatisointioikeuksia, mutta lopulta projekti päätyi Mike Flanaganille, joka oli ohjannut Kingin kirjojen pohjalta jo elokuvat Gerald's Game (2017) ja Doctor Sleep (2019). Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2023 ja Chuckin ihmeellinen elämä sai maailmanensi-iltansa jo vuosi sitten, syyskuussa 2024 Toronton elokuvajuhlilla. Tänä kesänä elokuva on levinnyt useampiin maihin ja nyt Chuckin ihmeellinen elämä on saapunut myös Suomen teattereihin. Itse olen odottanut elokuvan näkemistä suurella mielenkiinnolla sen Toronton ensi-illan jälkeen ja kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa leffan heti sen ensi-iltapäivänä.

Maailmanlopun lähestyessä opettaja Marty Anderson kummastelee kaikkialle ilmestyviä mainoksia, jotka kiittelevät Charlie "Chuck" Krantzia 39:stä mahtavasta vuodesta. Kuka on tämä mysteerinen Chuck ja miten hän liittyy mihinkään?

Chiwetel Ejiofor näyttelee Marty Andersonia, opettajaa, joka yrittää toipua erostaan vaimostaan Feliciasta (Karen Gillan), samalla kun hän yrittää pitää elämäänsä kasassa maailmanlopun lähestyessä. Luonnonkatastrofit ovat äityneet ennennäkemättömän tuhoisiksi ympäri maailman, kokonaisten kaupunkien vajotessa maan alle tai jäädessä veden varaan. Internet katkeaa ja autot jämähtelevät paikoilleen. Kummallisin ilmiö Martyn mielestä on kuitenkin kaikkialle ilmestyneet mainokset mysteerimiehestä Charles Krantzista, kavereille ihan vain Chuckista. Kuka hän on ja miksi hän on yhtäkkiä kaikkialla, hymyilemässä ihmisille, joiden elämät murentuvat heidän ympäriltään? Ejiofor on mainio roolissaan hämmentyneenä ja yhä vain pelokkaammaksi muuttuvana Martyna ja Gillankin suoriutuu oivallisesti tämän sairaanhoitajan hommia paiskovana ex-vaimona. Itse Chuckina nähdään niin ohjaaja Mike Flanaganin poika Cody, Benjamin Pajak, Jacob Tremblay kuin aikuisena Lokin roolista parhaiten tuttu Tom Hiddleston. Kaikki tulkitsevat mainiosti hahmoa, josta en halua sen enempää avata tässä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Mark Hamill ja Mia Sara Chuckin isovanhempina, sekä Carl Lumbly, Annalise Basso, Kate Siegel, Taylor Gordon, Samantha Sloyan, Trinity Bliss, Matthew Lillard, Heather Langenkamp, David Dastmalchian ja Harvey Guillén erinäisissä sivurooleissa Chuckin elämän varrelta. Näyttelijäkaartista suuri osa on työskennellyt jo aiemmin Flanaganin kanssa ja kaikki hoitavat tonttinsa mallikkaasti.

Kun taustalla on Stephen Kingin kynäilemä tarina ja ohjaajana toimii Mike Flanagan, voisi helposti luulla, että lopputuloksena olisi kauhuelokuva - ovathan molemmat miehet tunnettuja lähinnä tuon lajityypin puolelta. Mutta ei. Chuckin ihmeellinen elämä on molemmilta tekijöiltä epätavallinen teos, joka keskittyy elämän ilojen löytämiseen silloinkin, kun kaikki elämässä vaikuttaisi olevan menossa päin helvettiä. Elokuvassa kommentoidaan, mihin esimerkiksi ilmastonmuutos voisi pahimmillaan johtaa, mutta leffa löytää ne hyvät asiat hädän keskellä, joihin pitäisi osata tarttua, eikä vain velloa siinä pahassa olotilassa.

Rakenteeltaan Chuckin ihmeellinen elämä on poikkeava, elokuvan alkaessa sen kolmannesta näytöksestä ja siirtyen sitten vähitellen ajassa taaksepäin itse Chuckin lapsuuteen. Koko Chuckiin liittyvä mysteeri onnistuu nappaamaan hyvin mukaansa ja ovelat paljastukset elokuvan varrella saavat katsojan näkemään aiemmat jutut uudessa valossa. Elokuva ripottelee pitkin kestoaan yksityiskohtia, jotka saavat uuden merkityksen myöhemmin. Toisinaan tosin tuntuu, ettei Flanagan täysin luota katsojan hoksottimiin ja niinpä välillä Nick Offermanin kertojaääni vääntää turhankin rautalangasta, mistä kaikessa on ollut kyse. Vaikka Chuckin ihmeellinen elämä onkin oikein mainio elokuva, jäi siitä silti mielestäni uupumaan se viimeinen silaus. Se jokin, mikä olisi tehnyt todellisen vaikutuksen, liikuttanut kyyneliin ja saanut poistumaan teatterista muuttuneena ihmisenä.

Mike Flanagan on jo esitellyt kykyjään kauhun saralla, joskin Chuckin ihmeellinen elämä oli ensimmäinen Flanaganin King-adaptaatio, josta pidin. Ei, en pitänyt laiskoihin fanipalveluksiin sortuvasta ylipitkästä ja totaalisen turhasta Doctor Sleepistä. Odotan mielenkiinnolla, mitä Flanagan saa aikaan Kingin Musta torni -kirjojen (The Dark Tower - 1982-2012) pohjalta, mutta sen sijaan en näe tarvetta taas uudelle Carrie-adaptaatiolle. Chuckin ihmeellisessä elämässä Flanagan pääsee esittelemään taitojaan myös iloisemman tunnelman parissa, vaikka taustalla kyteekin vääjäämätön tuho. Teknisesti leffa on myös pätevä. Se on hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat tyylikkäät ja puvustus mainiota. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Newtonin veljesten säveltämät musiikit tunnelmoivat vakuuttavasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Life of Chuck, 2024, Neon, Intrepid Pictures, Red Room Pictures, QWGmire, FilmNation Entertainment

Arvostelu: Doctor Sleep (2019)

DOCTOR SLEEP

Ohjaus: Mike Flanagan
Pääosissa: Ewan McGregor, Rebecca Ferguson, Kyliegh Curran, Carl Lumby, Cliff Curtis, Zahn McClarnon, Emily Alyn Lind, Bruce Greenwood, Jacob Tremblay, Carel Struycken, Alex Essoe ja Henry Thomas
Genre: kauhu, draama
Kesto: 2 tuntia 31 minuuttia
Ikäraja: 16

Doctor Sleep perustuu Stephen Kingin kirjaan "Tohtori Uni" ("Doctor Sleep" - 2013), joka on jatkoa Kingin kirjalle "Hohto" ("The Shining" - 1977). "Hohto"-kirjan pohjalta Stanley Kubrick teki vuonna 1980 samannimisen elokuvan, joka on noussut yhdeksi kaikkien aikojen arvostetuimmaksi kauhuelokuvaksi, vaikka King itse onkin kritisoinut Kubrickin työtä voimakkaasti. Kingin kiukku Kubrickin elokuvaa kohtaan meni jopa niin pitkälle, että hän työsti minisarjan, joka vieläpä nimettiin Stephen Kingin Hohdoksi (Stephen King's The Shining - 1997), painottamaan sitä, että tämä on hänen teoksensa. Minisarja otettiin kuitenkin heikommin vastaan kuin Kubrickin leffa. King oli jo pidemmän aikaa pohtinut jatkavansa "Hohdon" tarinaa ja lopulta 2009 päättikin ryhtyä tuumasta toimeen, kun hän oli kysynyt faneilta, minkä kirjan he haluaisivat seuraavaksi lukea häneltä. "Tohtori Uni" julkaistiin vuonna 2013 ja samantien Warner Bros. -yhtiö hankki kirjan elokuvaoikeudet. Warner Bros. oli joitain vuosia yrittänyt tehdä esiosaa Hohdolle nimeltä "Overlook Hotel", mutta projekti oli päätetty pistää jäihin. Yhtiö aloitti innoissaan tekemään jatko-osafilmiä, etenkin kun yhtiön julkaisema, Kingin "Se"-kirjaan ("It" - 1986) perustunut elokuva Se (It - 2017) oli osoittautunut megahitiksi ja kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018. Nyt jostain syystä suomentamatta jätetty Doctor Sleep -elokuva saa ensi-iltansa ja itse olin järkyttynyt, kun kuulin leffan olevan tulossa. En ollut tiennyt, että King oli kirjoittanut "Hohdolle" jatkoa ja olin miettinyt, että kyseisestä tarinaa ei edes sopisi jatkaa. En ole Kingin kirjaa lukenut, mutta olen nähnyt Kubrickin Hohto-elokuvan useaan otteeseen ja se on yksi kauhuleffasuosikeistani. Rakastan elokuvan mystisyyttä ja sitä, kuinka moni asia jätetään katsojan tulkinnan varaan - mukaan lukien se, mitä filmin päätyttyä tapahtuu. Doctor Sleepin trailerit eivät saaneet minua vakuuttuneeksi ja meninkin todella vähäisin odotuksin katsomaan elokuvaa yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Lähes 40 vuotta Overlook-hotellin karmivien tapahtumien jälkeen aikuiseksi kasvanut Danny Torrance päättää auttaa hohtavaa tyttöä, Abraa, jota jahtaa hohdolla itseään ruokkiva kultti.

Ewan McGregor nähdään aikuistuneena Dan Torrancena, jota yhä kummittelevat Hohdon tapahtumat, vaikka tämä onkin yrittänyt vuosikaudet sysätä niitä syrjään mielestään ja lopettaa hohtamisen. Dannysta on tullut traumojen seurauksena alkoholisti, mistä saisikin helposti revittyä irti paljon mielenkiintoisia puolia ja rakentaa niiden kautta Dannylle kiinnostavaa kaarta. Näin ei kuitenkaan tapahdu, vaan Danny jää aika tylsäksi hahmoksi. Vaikka McGregor on tuttuun tapaansa hyvä näyttelijä, ei hänkään voi paljoa tehdä, jos hänen hahmoaan ei ole kirjoitettu mielenkiintoisesti. Lisäksi McGregor ei koskaan tunnu samalta Danny-hahmolta Hohdosta. Hahmo on tietty aikuistunut, mikä tarkoittaa muutoksia, mutta McGregor ei saa vakuutettua, että hänen hahmonsa olisi joskus ollut se karmiva pikkupoika.
     Huomattavasti kiinnostavampi onkin uusi hohtajalapsi Abra, jota näyttelee Kyliegh Curran ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Abra on hoksannut kykynsä eri tavalla kuin Danny ja onkin veikeää nähdä, kuinka hän testailee voimiaan läpi leffan - välillä kuin mikäkin supersankari. Curran on yllättävänkin hyvä osassaan. Jos hän ei toimisi roolissa, elokuva lässähtäisi kokonaan, sillä Abra on niin merkittävässä osassa ja paljon ruudulla.
     Sen sijaan Rebecca Ferguson ei oikein vakuuta hohtoa ravintonaan käyttävän Tosi Solmu -kultin (kyllä, se on elokuvan pahisjoukon nimitys) johtajana, hattu-Rosena (kyllä, se on hänen nimensä). Ferguson ei onnistu olemaan uhkaava, eikä hänen hahmonsa herätä kovin suurta mielenkiintoa. Muutkaan Tosi Solmun jäsenistä, kuten Rosen oikea käsi Varis-Isi (Zahn McClarnon), ikivanha Flick (Carel Struycken) tai Käärmeenpurema-Andi (Emily Alyn Lind) eivät tee erityistä vaikutusta.

Kuten jo alussa sanoin, Kubrickin Hohto-elokuva on yksi kauhusuosikeistani. En ole varma, onko se listallani ykköspaikalla, mutta leffa löytyy ainakin viiden parhaan joukosta. En ole Kingin kirjaa lukenut, joten en voi sanoa, mitä kaikkea Kubrick teki toisin ja mikä sai Kingin niin suuttumaan tämän näkemyksestä. Itse rakastan Kubrickin työtä Hohdossa. Elokuvan aavemaisuus, Overlook-hotellin kammottavat käytävät ja Dannyn pyöräilyt niitä pitkin, selkäpiitä karmivat hetket, joissa joku kohtaa jotain todella häiriintynyttä, Jack Nicholsonin pelottava roolisuoritus, Shelley Duvallin välittämä syvä tuska, sekä tietty se, kuinka monet asiat jätetään katsojan mielikuvituksen varaan... ai että, minä rakastan Hohtoa! En näe mitään syytä sille, että tarinaa pitäisi jatkaa ja nyt Doctor Sleepin jälkeen mietin yhä samaa. Kyseessä on täysin turha tekele, josta puuttuu kaikki se, mikä teki Kubrickin filmistä niin upean. Leffasta ei löydy samaa mysteerisyyttä, vaan se selittää liikaakin asioita katsojalle. Elokuva ei ole piinaava ja ahdistava, vaan enemmänkin pitkästyttävä. Leffalla on kestoa kaksi ja puoli tuntia, mihin mahtuu tyhjäkäyntiä, turhaa kertausta ja aivan liian pitkiksi venytettyjä tylsiä kohtauksia.

Mutta eipä elokuvan tiivistäminen siitä hyvää tekisi. Itse tarinaa täytyisi jo lähtökohtaisesti muuttaa, sillä se on paikoitellen jopa aika hölmö. Tosi Solmu -ryhmän puuhat ovat muutamassa kohtaa tahattoman koomisia, eikä leffa onnistu rakentamaan kummoista jännitettä. Pari ihan tehokasta äkkisäikäytystä elokuvasta löytyy, mutta muuten kauhupuoli jättää paljon toivomisen varaan. Ainoa oikeasti karmiva juttu on huone 237:n kylpyammeessa mädäntynyt nainen ja häntäkin käytetään kyllästymiseen asti. Hohtamisesta tehdään enemmänkin supervoima, mikä saa filmin muistuttamaan välillä M. Night Shyamalanin supersankaritrilogiaa Unbreakable - särkymätön (Unbreakable - 2000), Split (2016) ja Glass (2019). Iso ja pakollinen Shyamalan-twisti vain on se, että leffa onkin jatkoa Hohdolle. Kahden tunnin ajan tarina hakee ja hakee itseään, yrittäen olla oma kertomuksensa, kunnes se viimeisen puolen tunnin aikana luovuttaa ja päättää vain tuoda kaiken Hohdossa nähdyn takaisin. Parhaimmillaan leffa onkin, kun se kopioi Kubrickin työtä, mutta eipä se ole kovin hyvä merkki. Samalla tavalla kuin Tosi Solmu -kulttilaiset herkuttelevat hohtajilla, monet katsojat tulevat nauttimaan loppuhuipennuksen nostalgiahuuruista.

Elokuvan on ohjannut Mike Flanagan, joka yrittää sekoittaa omaa tyyliään Kubrickin taiteellisuuteen. Harmi vain, että tämä tuntuu lähinnä pelokkaalta yritykseltä miellyttää Hohdon faneja. Flanagan on kyllä osaava tekijä - sen näytti hänen tekemänsä upea Netflix-sarja The Haunting of Hill House (2018) - mutta tässä on tainnut olla liian isot paineet jatkaa Kubrickin mestarillista työtä. Flanagan on hyvä, mutta ei hän Kubrick ole, eikä hän saa luotua edes murto-osaa siitä tunteesta, minkä Hohto tarjoaa. Flanaganin puolustukseksi täytyy kuitenkin sanoa, että ongelma on enemmän Kingin "Tohtori Uni" -kirjassa, jota Flanaganin on pitänyt noudattaa. King ei itse hoksannut Kubrickin neroutta, eikä sitä, kuinka tarina olisi ollut parasta jättää yhteen osaan ja sen huomaa tästä jatkotarinasta. Sentään Doctor Sleep näyttää todella hyvältä. Se on teknisesti hienosti tehty elokuva, joskin leikkauksessa leffa tarvitsisi tiivistystä. Mukana on paljon upeita kuvia ja Flanaganin tyylittelemä ankea värimaailma ja valaisu ovat tyylikkäät. Overlook-hotellin ränsistyneet lavasteet ovat fantastisesti rakennetut ja maskeeraajatkin pääsevät välillä leikittelemään. Efektit ovat pääasiassa mainiot ja pidin kovasti siitä, että tietyt jutut olivat käytännön tehosteita ja maskeerauksia, eivätkä digiefektejä. Äänimaailma on ihan onnistunut, vaikkakin jatkuvat basso-sydämentykytykset kävivät jossain kohtaa hermoille. Newtonin veljesten työtä musiikkien parissa on vaikea kehua, sillä pääasiassa leffa vain kierrättää Kubrickin Hohdon sävellyksiä.

Yhteenveto: Doctor Sleep on turha ja laimea jatko-osa yhdelle kaikkien aikojen hienoimmista kauhuelokuvista. Uusi tarina tuntuu väkisin väännetyltä, eikä se erityisemmin herätä mielenkiintoa. Juonessa on pöhköjä puolia, kuten pahisporukka Tosi Solmu ja tarina leviää vähän joka suuntaan, toisin kuin mestarillisen tiivis Hohto. Elokuva on aivan liian pitkä ja siihen mahtuu paljon tyhjäkäyntiä. Hidas tarinan ja tunnelman rakentaminen ei onnistu, kun tarina ei kiinnosta, eikä tunnelma iske. Kahden tunnin ajan leffa yrittää säätää oman kertomuksensa kanssa, kunnes se lopulta luovuttaa ja iskee mukaan kaiken tutun Hohdosta. Itse unohdin nostalgiakakkulani kotiin, joten itseäni vain ärsytti, millaiseksi Kubrickin kopioimiseksi loppupää muuttuu. Mike Flanagan on taitava tekijä, mutta häneltä puuttuu paljon Kubrickin nerokkuudesta, jolloin hänen työnsä tuntuu vain varjolta siitä, mihin todellinen maestro pystyy. Ewan McGregor on oiva näyttelijä, muttei hän saa myytyä ajatusta, että kyseessä on aikuiseksi kasvanut Danny Hohdosta. Rebecca Ferguson taas tuntuu kuuluvan täysin eri elokuvaan. Yllättäen parhaan roolityön tekee nuori Kyliegh Curran esikoisroolissaan. Rooli vaatii Curranilta paljon, mutta hän onnistuu siinä hienosti. Harmi, ettei samaa voi sanoa itse elokuvasta. Kyllä tähän hyviäkin juttuja mahtuu, mutta pääasiassa en pitänyt Doctor Sleepistä. Tästä huolimatta, jos elokuva kiinnostaa ja olette Kingin tai Kubrickin Hohdon faneja, suosittelen katsomaan leffan joskus. Itse en tästä pitänyt, mutta Filmikelaa kirjoittava, Kingiä fanittava ystäväni piti tästä paljon. Hänen huomattavasti positiivisemman arvion löydätte tästä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Doctor Sleep, 2019, Warner Bros., Vertigo Entertainment, Intrepid Pictures

Arvostelu: Ouija: Origin of Evil (2016)

OUIJA: ORIGIN OF EVIL (2016)

Ohjaus: Mike Flanagan
Pääosissa: Elizabeth Reaser, Annalise Basso, Lulu Wilson, Henry Thomas, Parker Mack ja Doug Jones
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 16

Ouija on lauta, jolla voi kommunikoida henkimaailman, eli kuolleiden kanssa. Jotkut tosissaan uskovat Ouija-laudan voimaan, eivätkä uskalla edes koskea sellaista, kun taas jotkut pitävät koko hommaa höpönlöpönä ja ajattelevat sitä leluna. Sellaisena sitä myös myydään: leluna, jonka oikeudet omistaa Hasbro. Lelun pohjalta tehtiin kauhuelokuva nimeltä Ouija, joka ilmestyi vuonna 2014. Elokuva oli suuresti haukuttu ja inhottu, mutta se tuotti budjettinsa niin moninkertaisesti takaisin, että jatkoahan sille seurasi. Jatko ilmoitettiin esiosaksi, mikä huolestutti monia, sillä yleensä esiosat ovat huonompia kuin alkuperäiset elokuvat. Esiosan työstäminen alkoi vuonna 2015 ja Ouija: Origin of Evil sai ensi-iltansa syksyllä 2016. Elokuva oli menestys, minkä lisäksi monet, jopa kriitikot kehuivat, että se oli paljon parempi kuin edeltäjänsä. Itse en kuitenkaan mennyt katsomaan elokuvaa, sillä en ollut nähnyt Ouijaa, koska se ei kiinnostanut minua. Vasta kun kuulin esiosan saamat kehut, leffat alkoivat kiinnostaa minua ja päätin katsoa ja arvostella ne joskus. Katsoinkin Ouijan huhtikuussa, mutta jostain syystä en vain katsonut Origin of Eviliä. Syyskuun alussa sain sen lainaan yhdessä Trolls-animaation (2016) kanssa ja katsoin sen heti samana päivänä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Ouija!

Huijariennustaja Alice Zander ja hänen tyttärensä kokeilevat Ouija-lautaa keskustellakseen kuolleiden kanssa. Valitettavasti laudan kautta perhettä saapuu riivaamaan demoni.

Elizabeth Reaser näyttelee Zanderin perheen äitiä, Alicea, joka esittää olevansa kuolleisiin yhteyden saava ennustaja. Hän uskoo kuitenkin koko henkimaailman olevan huuhaata ja pelästyykin suuresti, kun tajuaa Ouija-laudan oikeasti toimivan. Alice ei ole onneksi niitä aikuishahmoja, jotka eivät usko ollenkaan, mitä heidän lapsensa kertovat, jolloin hän ei koskaan ole ärsyttävä. Reaser on läpi elokuvan hyvä, vaikka - yllättävää kyllä - jääkin lapsinäyttelijöiden varjoon.
     Alicen tyttäriä näyttelevät Annalise Basso ja Lulu Wilson ovat nimittäin erinomaiset valinnat rooleihinsa, varsinkin Wilson, joka oli vasta kymmenen elokuvaa kuvatessaan. Hän on nuorempi, hiljainen tytär Doris, jota kiusataan koulussa hänen äitinsä ammatin vuoksi. Basso taas on vanhempi tytär Paulina, joka haluaisi jo tapailla poikia ja juhlia ystävien kanssa, mutta hänen äitinsä ei siihen suostu. Ouija-lauta vaikuttaa toiseen näistä tyttäristä tietty huomattavasti voimakkaammin, eikä ole yhtään vaikea arvata kumpaan. Kauhuelokuvat ovat osoittaneet usein, että pikkutytöt voivat olla ihan helvetin karmivia ja niin käy myös tässä. Onkin hämmästyttävää, miten taidokkaasti Wilson hoitaa hommansa, jolloin hän ei ole kertaakaan epäuskottava tai huonolla tavalla huvittava roolissaan.
     Elokuvassa nähdään myös E.T. the Extra-Terrestrialin (1982) pikkupoikaa esittänyt Henry Thomas tyttöjen koulun rehtoripappina ja Parker Mack Paulinan ihastuksen kohteena. Oli todella hauska nähdä Thomas näyttelemässä, sillä en ole nähnyt häntä missään muussa leffassa kuin E.T.:ssä, jota tehdessään hän oli kymmenen, eli paljon nuorempi kuin nykyään. Hän suoriutuukin roolistaan pääasiassa hyvin, kuten myös Mack, jonka hahmo ei onneksi ole täysin unohdettava tapaus.

Ouija: Origin of Evilin hahmot eivät muutenkaan ole unohdettavia, vaan niihin on oikeasti panostettu, jolloin jokainen hahmo päähenkilön lisäksi ei tunnu vain uhrilta. Ja kun elokuva vielä keskittyy täysillä koko perheeseen, ei siinä ole selkeää päähenkilöä, jonka selviytymisen voisi arvata ... paitsi jos on nähnyt alkuperäisen Ouija-leffan. Origin of Evil tosiaan on esiosa ja elokuvan perhe on juurikin se sama, joka kummitteli laudan kautta Ouijassa. Sen nähneet tietävät siis heti alussa, mitä perheenjäsenille tulee käymään. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä leffa lähtee käyntiin mainiosti ja se tosiaan on parempi kuin alkuperäinen teos. Tämä ei ole mikään äkkisäikäyttelyleffa teineille, vaan tätä on tehty sillä ajatuksella, että nyt tehdään ihan kunnon filmiä, jossa tarina ja sen hahmot tulevat ensin, sitten vasta kauhu - eli juuri toisinpäin kuin edellisessä osassa. Elokuva antaa myös paljon paremman ja uskottavamman syyn Ouija-laudan kokeiluun kuin alkuperäinen leffa. Tässä sitä ei testata ihan vain hauskuuden takia, vaan koska perhe uskoo, että se voisi olla oikeasti hyödyllinen heidän huijaustyössään. Harmi, ettei lauta ole huijausta, sillä asiat menevät nopeasti karmiviksi.

Elokuva onnistuu onneksi luomaan pelkoa ilman tarpeettomia äkkisäikäytyksiä, vaikka niitäkin on valitettavasti päätynyt mukaan. Leffan alkupäässä on karmiva yökohtaus, jossa nähdään muutamia pelottavia asioita, mutta ne tapahtuvat ihan hiljaa, jolloin ne tuntuvat vielä ällöttävämmiltä. Tunnin ajan filmi tuntuu yllättävän hyvältä kauhuteokselta, mutta valitettavasti kun perheelle selitetään, mikä sitä riivaa, taso alkaa laskea. Viimeisestä puolesta tunnista huomaa, että ohjaaja Mike Flanagan olisi halunnut tehdä kokonaan oman tarinansa, mutta leffan on täytynyt yhdistyä alkuperäiseen Ouijaan, joten Flanagan on tehnyt yhdistämisen vähän siihen suuntaan. Loppu on kyllä karmiva, mutta se alkaa tuntua liikaa sarjan edelliseltä osalta, eikä siltä mitä siihen mennessä leffassa on nähty. Äkkisäikäytyksiä on enemmän ja katsojaa alkaa turhauttaa, kun huipennus kiertää ympyrää lyhyen ajan siten, että joku herää, tähyilee ympärilleen, tapahtuu jotain pelottavaa ja ruutu menee mustaksi, kunnes joku taas herää. Lopussa on tehty oudon hölmöjä ratkaisuja, jotka eivät istu elokuvaan ja sen pari viimeistä kohtausta ovat valitettavan kehnoja. Elokuvan jälkeen jää lähinnä harmittamaan, että se päättyy niin tönkösti.

Loppua lukuunottamatta Flanagan hoitaa ohjaajan pestinsä taidokkaasti. Hän on luonut elokuvalle hauskan kekseliään visuaalisen ilmeen, joka saa leffan tuntumaan siltä kuin se olisi tehty 1960-luvulla, jolloin se myös tapahtuu. Universal Picturesin logo on vanhempi, elokuvan oma logo on tyylitelty vanhahtavaksi ja sen alla lukee ilmestymisvuosi roomalaisin numeroin, minkä lisäksi aina välillä ruudun oikeassa yläkulmassa välähtää pieni ympyrä, joka aikoinaan tarkoitti sitä, että leffateattereissa koneenkäyttäjien täytyi vaihtaa filmikela. Harmillisesti visuaalisesta ilmeestä puuttuu viimeiset silaukset, jotta se toimisi hienosti. Kuvanlaatu on tietty liian tarkka ja siihen olisi voinut pistää mukaan pientä kohinaa, minkä lisäksi pariin otteeseen näkyvät digimöröt vievät vanhan tunnelman kokonaan pois. Alunperin mörköjä esitti Doug Jones mustassa puvussa, mutta tietokoneella on korostettu olentoja liikaa, jolloin ne näyttävät liian nykyaikaisilta. Tai no, enemmänkin 2000-luvun alun digimöröiltä, sillä efektit eivät ole parhaasta päästä. Elokuva on kuitenkin kuvattu erinomaisesti, minkä lisäksi leikkaus on pääasiassa todella sujuvaa. Varsinkin kohtaukset, joissa perheen talossa hahmot keskustelevat samaan aikaan, kun toisella puolella taloa tapahtuu jotain karmivaa, ovat leikattu taidokkaasti. The Newton Borthersin säveltämät musiikit tuovat oivaa lisätunnelmaa, mutteivät jää mitenkään mieleen.

Yhteenveto: Ouija: Origin of Evil on edeltäjäänsä parempi elokuva, muttei silti kovin ihmeellinen. Leffan ensimmäinen tunti on jopa yllättävän mainio, eikä se todellakaan ole samaa teinisäikäyttelyä kuin edellinen filmi. Elokuvassa on panostettu enemmän tarinaan ja sen hahmoihin, jolloin katsojana välittää niistä, joille pahoja asioita tapahtuu. Näyttelijät ovat todella hyviä, etenkin Lulu Wilson karmivana pikkutyttönä. Leffaan luotu tyyli saa filmin lähestulkoon tuntumaan 1960-luvun elokuvalta aina alkuteksteistä ruudun yläkulmassa välähtäviin rinkuloihin asti. Harmillisesti kun tarinan täytyy kulkea siihen suuntaan, että se yhdistyisi alkuperäiseen Ouijaan, voi huomata, että ohjaaja Flanagan olisi halunnut tehdä kokonaan oman teoksensa, eikä häntä kiinnosta yhdistäminen. Huipennus tarjoaa pelottavia hetkiä, mutta se latistaa oivallista tunnelmaa ja pari viimeistä kohtausta ovat kehnoja. Myös digihirviöt ovat huonosti toteutetut ja vievät pois leffan luomasta 1960-luvun hengestä. Suosittelen kuitenkin katsomaan Ouija: Origin of Evilin, sillä suurimmaksi osaksi se on kelpo kauhuteos ja selvästi parempi kuin Ouija. Kavereiden kanssa vietettävään leffailtaan tämä on oiva valinta, jos säikäyttelyä kaipaatte. Vaikka yleensä olen sitä mieltä, että sarjasta katsotaan alkuperäinen elokuva ennen jälkikäteen tehtyä esiosaa, niin tässä tapauksessa kannattaa tehdä juuri toisinpäin, sillä siten perheen kohtalo ei ole selvillä alusta alkaen. Ouijan voi toisaalta jättää kokonaan katsomatta, mutta sitten voi jäädä ihmetyttämään lopun viittaukset siihen leffaan. Esimerkiksi lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt pätkä, jonka tapahtumat sijoittuvat alkuperäisen Ouijan puoleen väliin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ouija: Origin of Evil, 2016, Universal Pictures, Platinum Dunes, Allspark Pictures, Blumhouse Productions, Dentsu, Fuji Television Network, Hasbro, Intrepid Pictures, Perfect World Pictures

Arvostelu: Hush / Shhh (2016)

HUSH (2016)

SHHH

Ohjaus: Mike Flanagan
Pääosissa: Kate Siegel, John Gallagher Jr, Samantha Sloyan ja Michael Trucco
Genre: kauhu, trilleri
Kesto: 1 tunti 21 minuuttia
Ikäraja: Netflix-suositus: AIKUISET

Olin tietoinen Hushista, eli suomalaisittain hauskasti nimetystä Shhh-elokuvasta jo kesällä. Se on Netflixin levittämä elokuva, enkä tiedä pystyykö sitä edes katsomaan muualta laillisesti. Olin lisännyt Hushin katselulistalleni Netflixissä jo kuukausia sitten, mutten saanut aikaiseksi katsottua sitä. Idea kiinnosti minua, mutta palvelussa oli niin paljon muutakin katsottavaa, jolloin tämä jäi aina pyörimään muiden jalkoihin. Don't Breathen (2016) nähtyäni kiinnostuin Hushista, sillä kummassakin elokuvassa perusidea on, että joku/jotkut murtautuvat aistivammaisen kotiin, jonka täytyy puolustautua. Otinkin itseäni niskasta kiinni ja katsoin elokuvan Netflixistä, päättäen samalla arvostella sen.

Metsän keskellä asuva kuuromykkä kirjailija Maddie Young saa epämiellyttävän vieraan, joka yrittää tunkeutua hänen taloonsa ja tappaa Maddien.

Maddie Youngia näyttelee Kate Siegel, joka on myös toiminut elokuvan toisena käsikirjoittajana. Siegel suoriutuu kuuromykän roolista uskottavasti ja onkin opetellut viittomakieltä roolia varten. Myös kohdat, joissa hahmo on paniikissa ja pelkää henkensä puolesta, ovat hyvin näyteltyjä. Maddie on kirjoittanut jo yhden kirjan, muttei vain tunnu saavan aikaiseksi kirjoitettua toista opusta loppuun. Elokuvassa ei erityisemmin selitetä, miksi Maddie on erakoitunut metsään. Hyvin hänellä ainakin internet toimii.
     Nimetöntä murhaajaa esittää John Gallagher Jr. Kertaakaan elokuvan aikana ei käy selväksi, miksi tämä mies haluaa tappaa Maddien. Kai hän vain on hullu ja tykkää ihmisten murhaamisesta, mutta ihmettelen silti, miksi hän on valinnut juuri metsän keskellä asustavan kuuromykän kohteekseen. Enkä oikein tiedä, miten hän on metsään alunperin eksynyt. Hahmolla on karmiva naamio aluksi, mutta valitettavasti hän ottaa sen tosi nopeasti pois, eikä käytä sitä enää loppuelokuvan aikana, mikä oli mielestäni hölmöä, sillä Gallagher Jr ei ole omalla naamallaan kovin uhkaava. Aseina murhaajalla on varsijousi ja veitsi.
     Maddien lähistöllä asustaa pariskunta Sarah (Samantha Sloyan) ja John (Michael Trucco), jotka ovat pienessä roolissa elokuvassa. Heidän lisäkseen elokuvassa nähdään myös videopuhelun kautta Emilia Graves Maxina, joka taitaa olla Maddien sisko.

Maddie Young asuu metsän keskellä pienessä talossa Narttu-nimisen kissansa kanssa. Hän yrittää saada aikaiseksi toista kirjaansa, muttei oikein tiedä, miten haluaisi sen päättyvän. Eräänä yönä naamiota käyttävä mies ilmestyy hänen talonsa luokse ja uhkaa tappaa Maddien. Maddie yrittää pitää miehen pois talostaan ja taistella tätä vastaan, jotta selviäisi tilanteesta hengissä.

Mielestäni Hushin idea on mielenkiintoinen. Maddie ei tietenkään kuule murhaajaa, jos tämä liikkuu hänen talossaan, jolloin tämä voi vaeltaa täysin vapaasti ja olla missä vain. Kuitenkin heti alussa mieleeni ilmestyi ajatus: "Mitä tässä oikeastaan edes voi tapahtua vajaan puolentoista tunnin ajan?" Totuus on, ettei oikeastaan mitään. Hahmoja elokuvassa on vain muutama ja pääasiassa elokuva keskittyy pelkästään Maddieen ja tappajaan. Tappaja on kaiken aikaa ulkona, joten kunnon jännitystä ei oikein tunnu olevan ilmassa. Kyseessä on aika tylsä elokuva, vaikka minun on pakko myöntää, että on siinä ihan toimivatkin hetkensä, jolloin se ei ole täysin huono. Heikko leffa se on silti, enkä usko koskaan katsovani sitä uudestaan. Hush on todella lyhyt elokuva, joka on tarinalleen liian pitkä ja yrittääkin venyttää useita kohtia, jotta pysyisi "koko-illan-elokuvana". Juttu toimisi paremmin puolen tunnin lyhytelokuvana, jolloin siihen olisi ehkä saatu jännitystä ja kauhua mukaan. Onneksi tämä ei pohjaudu äkkisäikäytyksiin, kuten suurin osa kauhuleffoista nykyään, vaan pyrkii löytämään pelottelukeinoja muualta. Välillä elokuvassa ei kuulla ollenkaan ääniä, jolloin katsoja pääsisi paremmin kuuron maailmaan mukaan. Keino toimii ihan hyvin ja sitä olisi voitu käyttää enemmän. Jälkikäteen lähinnä vain miettii, mikä oli naamiomiehen motiivi?

Elokuvan on ohjannut Mike Flanagan, joka myös kirjoitti elokuvan Kate Siegelin kanssa. Flanagan on myös leikannut elokuvan. Kuvaus on sujuvaa, mutta leikkauspöydällä pakettia olisi voitu tiivistää. Elokuva on aika synkkä ja joitain kohtia oli hieman hankala katsoa, sillä ruudulta ei nähnyt kunnolla, mitä tapahtui. Äänitehosteilla on yritetty korostaa pelottavia ääniä, mutta mielestäni äänettömät kohdat toimivat paremmin. Alunperin ohjaaja halusi elokuvan lähes äänettömäksi, mutta se ei vetoaisi massayleisöön, joten siihen täytyi luoda äänimaailma mukaan. Musiikkia ei ole erityisemmin käytetty, mikä on toimiva ratkaisu.

Yhteenveto: Hush on erittäin unohdettava kauhupätkä, jossa on ihan toimiva idea taustalla, mutta joka ei vain toimi edes alle puolentoista tunnin elokuvana. Lyhyelokuvana se voisi olla parempi ja juttu jaksaisi kantaa loppuun asti. Kate Siegel on hyvä pääosassa Maddiena, mutta John Gallagher Jr ei oikein vakuuta uhkaavana tappajana ja hän olisi voinut pitää naamion päässään. Kohdat, joissa äänet katoavat ja katsoja pääsee elokuvaan mukaan päähenkilön kokemana, ovat toimivia ja niitä olisi voitu hyödyntää enemmän. Jännitystä ja kauhua ei erityisemmin esiinny, mutta herkimmille tämä voi silti toimia. Suosittelisin tätä lähinnä, jos olet yksin mökillä yöllä, kun ikkunasta ei näe muuta kuin pimeyttä ja mielikuvitus alkaa villiintyä siitä, mikä metsässä voisi vaania. Tämän elokuvan löytää vain Netflixistä, eli jos Hush kiinnostaa, mutta palveluun ei ole tunnuksia, niin muistakaa, että ensimmäinen kuukausi on ilmainen.

Kirjoittanut: Joonatan, 3.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Hush, 2016, Intrepid Pictures, Blumhouse Productions