Arvostelu: The Miseducation of Cameron Post (2018)

THE MISEDUCATION OF CAMERON POST

Ohjaus: Desiree Akhavan
Pääosissa: Chloë Grace Moretz, Sasha Lane, Forrest Goodluck, Jennifer Ehle, John Gallagher Jr., Emily Skeggs, Melanie Ehrlich ja Owen Campbell
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 12

The Miseducation of Cameron Post perustuu Emily M. Danforthin samannimiseen kirjaan vuodelta 2012. Beachside ja Parkville Pictures -yhtiöt hankkivat kirjan elokuvaoikeudet ja alkoivat työstämään siitä filmatisointia. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2016 ja lopulta elokuva sai ensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2018. Leffa voitti elokuvajuhlien isoimman palkinnon, minkä jälkeen sitä on näytetty useilla eri festivaaleilla, kunnes se vihdoin sai kunnon teatterilevityksen ja saapuu nyt myös Suomeen. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Elokuvan juoni vaikutti erittäin kiinnostavalta, minkä lisäksi sitä tähdittää yksi 2010-luvun lupaavimmista nuorista naisnäyttelijöistä, Chloë Grace Moretz. Moretzin ura on lähtenyt parin viime vuoden aikana selkeään laskuun ja halusin nähdä, voisiko tämä elokuva muuttaa suuntaa. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan elokuvaa sen lehdistönäytökseen.

Vuonna 1993 nuori tyttö Cameron Post jää kiinni homoseksuaalisuudestaan ja hänet lähetetään God's Promise -leirille, missä samanlaisia nuoria yritetään uskonnollisin keinoin muuttamaan heteroiksi.

Pääroolissa Cameron Postina nähdään Kick-Assista (2010) tunnetuksi noussut Chloë Grace Moretz, joka tekee tässä elokuvassa uransa parhaan roolisuorituksen. Cameron on hyvin epävarma nuori, eikä uskalla näyttää kunnolla tunteitaan ja Moretz tuo tämän piirteen upeasti esille. Moretz tekee paljon hyvin pienillä ilmeillä ja eleillä, ja onnistuu tuomaan valtavasti tunnetta mukaan hahmoonsa. Muutamassa kohtaa Cameron kuitenkin näyttää tunteensa isommin ja olivat ne sitten iloa, surua tai jopa kiihkeyttä, ne tulevat Moretzista luonnostaan. Läpi elokuvan Moretzista huokuu intohimo tätä projektia kohtaan, mikä saa katsojan entistäkin paremmin tapahtumiin mukaan.
     Muita nuoria God's Promise -leirillä ovat mm. Cameronin kiltti kämppis Erin (Emily Skeggs), kapinahenkinen Jane (Sasha Lane) ja tämän kaveri Adam (Forrest Goodluck), laulamista harrastava Helen (Melanie Ehrlich), feminiininen Mark (Owen Campbell) ja hieman tyly Dane (Christopher Dylan White). Jokainen nuorista tekee loistotyötä läpi leffan ja jokainen saa hienosti oman hetkensä loistaa. Etenkin Markin näyttelijä Campbell teki minuun yhdessä kohtaa ison vaikutuksen.
     God's Promise -leiriä johtavat tohtori Lydia March (Jennifer Ehle) ja pastori Rick (John Gallagher Jr.). Tohtori March on hyvin epämiellyttävä kaikille, jotka eivät tottele häntä, kun taas pastori Rick on lämmin ja mukava nuorille. Silti molemmista löytyy myös hieman toisenkin persoonallisuutta, eikä katsojana haluaisi tutustua kumpaankaan. Tohtori Marchin kohdalla olisi helppo vajota ylinäyttelemisen puolelle ja muuttua hieman karikatyyrimäiseksi roistoksi, mutta Ehle pitää roolinsa hienosti kurissa ja osaa olla painostava juuri oikealla tavalla.

Olin lähes satavarma, että näkisin hyvän elokuvan, kun menin katsomaan The Miseducation of Cameron Postia ja uskoin leffan olevan jopa todella hyvä. Silti elokuva pääsi yllättämään minut sillä, kuinka hyvä se loppujen lopuksi onkaan. Filmi vetäisi maton jalkojeni alta ja vangitsi minut täysin, sillä kyseessä on aivan mahtava teos! Elokuvan tarina on äärimmäisen kiehtova, minkä lisäksi kyseessä on myös todella tärkeä elokuva, sillä se näyttää hienosti, mitä kauheuksia seksuaalivähemmistöt joutuvat kestämään. Omat vanhemmat lähettävät lapsensa jollekin leirille, missä häntä aivopestään, kunnes hän ajattelee itsestään eri tavalla. Ja tällaista tapahtuu oikeassa maailmassa! Leffan juonesta saisi aikaiseksi erittäin karmivan psykologisen kauhuleffan ja omalla tavallaan filmi jopa on paikoitellen kauhua. Leirin meininki on välillä painostavaa ja epämiellyttävän ahdistavaa, mikä on toisaalta hassua, sillä nopealla vilkaisulla God's Promise vaikuttaa ihan normaalilta kesäleiriltä. Nuoret seikkailevat metsässä, pitävät karaokeiltaa ja heille on järjestetty kaikenlaista puuhaa, kuten askartelua sun muuta kivaa. Tämä tavallisuus vain lisää leirin painostavaa henkeä ja katsojana haluaisi vuoronperään halata ja suojella jokaista nuorukaista. Leirin kauheuden tiivistää täydellisesti Cameronin repliikki, kun häneltä kysytään, onko hän kokenut henkistä pahoinpitelyä leirillä. "Eikö se ole henkistä pahoinpitelyä, kun opetetaan vihaamaan itseään?"

On pari syytä, mitkä ymmärrän, jos elokuvasta ei pidä. Ensinnäkin sen katsominen voi olla hyvin hankalaa monille kristityille, sillä leffa ei näytä heitä erityisen hyvässä valossa. Välillä filmi yrittää hakea jonkinlaista puolueetonta näkökulmaa tilanteeseen ja näyttää asiat vain sellaisena kuin ne ovat, mutta elokuva kääntyy vahvasti sille kannalle, että tietyt kristityt uskomukset loukkaavat tasa-arvoa ja ihmisten perusoikeuksia. Toinen syy, miksi The Miseducation of Cameron Postista ei välttämättä tykkää, on sen tietty "juonettomuus". Olen varma, että monet (minä mukaanlukien) odottavat nuorten suunnittelevan jonkinlaista pakoa, mutta elokuva sijoittuu lähes koko kestonsa ajan leirille ja pääasiassa vain näyttää, millaista siellä on. Laitoin juonettomuus-sanaan lainausmerkit, sillä kyllä filmistä selkeä tarina löytyy. Se näyttää upeasti nuorten kokeman henkisen matkan ja yksi elokuvan parhaista asioista onkin, kuinka hyvin se imaisee katsojan nuorten mielen sisälle. Katsoja pystyy kokemaan nuorten sisäisen kamppailun itsensä kanssa ja itsekin alkaa epäilemään omaa ajatusmaailmaansa, kun huomaa olevansa täysillä mukana tarinassa. Kuten sanoin, Cameronin tunteisiin pääsee täysillä mukaan, jolloin iloisten kohtauksen onnellisuuden ja surullisten hetkien kipu tuntuvat sydämessä. Elokuva onnistui koskettamaan itseäni syvästi. Tämän lisäksi olin todella yllättynyt, kuinka paljon leffassa on seksiä, sillä luulin näkeväni perinteisemmän nuortenelokuvan, missä sänkykohtaukset loppuvat aina lähes välittömästi kesken. Tässä nuoruuden kiihkeys on suorastaan käsin kosketeltavaa.

Elokuvan on ohjannut Desiree Akhavan, joka on aiemmin tehnyt vain yhden täyspitkän leffan, Appropriate Behavior (2014). Hän on siis varmasti suurelle osalle yleisöstä täysin tuntematon nimi, mutta jos hän jatkaa niin hienojen filmien tekoa kuin The Miseducation of Cameron Post, voi hänelle avautua isokin ura. Akhavanin ohjaus on suorastaan lumoavaa ja hän kykenee tekemään hitaista tapahtumista äärimmäisen kiehtovia. Akhavan on myös kirjoittanut elokuvan käsikirjoituksen yhdessä Cecilia Frugiuelen kanssa. Kaksikko on tehnyt huikeaa työtä, mitä tukee erinomainen leikkaus. Elokuvalla on kestoa vain puolitoista tuntia, mutta se ei tunnu liian lyhyeltä, vaan elokuva pystyy kertomaan tarinansa hienosti alusta loppuun siinä ajassa. Kyseessä on erittäin ytimekäs paketti. The Miseducation of Cameron Post on myös taidokkaasti kuvattu ja lavastettu. Lavastus- ja puvustustiimit ovat onnistuneet luomaan uskottavan 1990-luvun hengen. Leffan musiikit on säveltänyt Julian Wass, mutta hänen työnsä ei valitettavasti pääse erityisemmin esille. Audiopuolella elokuva luottaa täysillä hyviin ääniefekteihin.

Yhteenveto: The Miseducation of Cameron Post on yksi vuoden parhaista ja tärkeimmistä elokuvista. Filmi käsittelee hienosti rankkaa aihetta ja koskettaa upeasti, näyttäessään millaisia kauheuksia monet seksuaalivähemmistöt joutuvat kokemaan. Elokuva nappaa heti alussa mukaansa ja saa katsojan täysillä nuorten mieliin, jolloin heidän ajatuksensa ja tunteensa välittyvät selkeästi. Joku voisi kritisoida filmiä sen "juonettomuudesta", mutta itse vain ihailin sitä, kuinka mestarillisesti ohjaaja Desiree Akhavan pitää pakettia kasassa ja tunnelman näin vangitsevana. Filmi saa ahdistumaan, suremaan, mutta onneksi myös iloitsemaan. Eniten elokuvassa kuitenkin loistaa Chloë Grace Moretz, joka tekee uransa parhaan roolisuorituksen ja minä todella toivon, että hän jatkaa tällä tiellä, eikä tee enää 5. aallon (The 5th Wave - 2016) kaltaisia sotkuja. Kristityille filmi voi olla kova pala purtavaksi, sillä elokuva ei näytä heidän uskomuksiaan hyvässä valossa, mutta toivon, että mahdollisimman moni kävisi katsomassa The Miseducation of Cameron Postin. En vain sen takia, että on kiva tukea tällaista pienempää indie-filmiä, vaan koska se saattaa avata monien silmät siitä, mitä kamaluuksia maailmassa tapahtuu. Ja koska kyseessä on oikeasti hieno elokuva.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Miseducation of Cameron Post, 2018, Beachside Films, Parkville Pictures

Arvostelu: Peppermint (2018)

PEPPERMINT

Ohjaus: Pierre Morel
Pääosissa: Jennifer Garner, John Gallagher Jr., Juan Pablo Raba, John Ortiz, Annie Ilonzeh, Cailey Fleming, Chris Johnson ja Pell James
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 16

Peppermint on ranskalaisen ohjaaja Pierre Morelin uusi toimintaelokuva. Törmäsin filmiin ensimmäisen kerran, kun näin sen julisteen ja ajattelin, että kyseessä olisi jokin tuleva Netflix-sarja. Kiinnostukseni ei kuitenkaan erityisemmin herännyt, sillä elokuvaa tähdittää Jennifer Garner, kenestä en oikeastaan pidä näyttelijänä. Elokuva vaikutti suoraan televisioon ilmestyvältä toimintahömpältä, minkä takia olin todella yllättynyt kuullessani, että se saisi teatterilevityksen myös Suomessa. Elokuvan trailerikaan ei vaikuttanut kummoiselta, eikä leffa ollut saanut lähes lainkaan hyviä arvosteluita, joten odotukseni eivät olleet korkeat, kun menin katsomaan Peppermintin sen lehdistönäytökseen.

Riley North näkee, kun hänen miehensä ja tyttärensä ammutaan hänen silmiensä edessä. Kun kukaan muu ei tunnu tekevän mitään rikollisten rankaisemiseksi, Riley päättää ottaa asiat omiin käsiinsä ja lähtee brutaalille kostoreissulle.

Surevana ja kostonhaluisena Riley Northina nähdään siis Jennifer Garner, joka yllättäen toimii aika hyvin roolissaan. Garner onnistuu välittämään hahmon kokeman tuskan, jolloin katsoja saadaan välittämään hänestä ja ymmärtämään, miksi hän on valinnut tällaisen tien. Tämän lisäksi hän istuu kovan toimintasankarittaren osaan ja antaa selkeästi kaikkensa taistelukohtauksissa. Harmillisesti hahmoa ei ole kirjoitettu kovin kummoisesti. Elokuva tuntuu vain hyppäävän yli niinkin tärkeän osan tarinaa kuin miten tavallinen kotiäiti pystyi vain katoamaan ja kouluttamaan itsensä huippuluokan tappajaksi. Tämän lisäksi hänen kostoreissunsa menee välillä niin äärimmäisyyksiin, että häntä on vaikea pitää tarinan hyviksenä. Yhdessä kohtaa Riley nähdään kuitenkin auttamassa lasta, jonka isä on todella inhottava, jotta katsojat muistaisivat, että hän on sankari eikä massamurhaaja. Kohtaus tuntuu siltä kuin tekijät olisivat tajunneet virheensä kuvausten loppupäässä ja kirjoittivat tuon hetken pikaisesti mukaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Rileyn tapausta tutkiva poliisikaksikko Carmichael (John Gallagher Jr.) ja Moises (John Ortiz), FBI-agentti Inman (Annie Ilonzeh) ja Rileyn perheen tappaneiden rikollisten pomo Diego García (Juan Pablo Raba). Näyttelijöistä kaikki sopivat ihan hyvin rooleihinsa, mutteivät tarjoa kovin ihmeellisiä roolisuorituksia. Raba toimii pääroistona tarpeeksi hyvin, mutta olisi rooliin voinut valita jonkun uhkaavammankin. Takaumissa Rileyn miestä ja tytärtä esittävät Chris Johnson ja Cailey Fleming.

Jennifer Garner antaa tosiaan kaikkensa läpi elokuvan, miksi onkin suuri sääli, ettei kukaan muu työryhmästä tunnu tekevän samaa. Peppermint on laiskasti tehty, kliseisen nähty ja kulunut toimintaleffa, jonka ainoa valttikortti on, että tällä kertaa äiti onkin se, joka lähtee kostamaan, eikä isä. Loppupeleissä on kuitenkin ihan sama, mikä osapuoli kostoreissulle lähtee, sillä käsikirjoitus ja ohjaus tökkivät pahasti. Elokuvan kenties suurin ongelma on se, ettei leffa osaa luoda kunnon tunnesidettä hahmojen välille, jotta katsoja surisi Rileyn kanssa tämän menetystä. Katsojan täytyy jatkuvasti muistuttaa itseään, kuinka kamalaa olisi menettää oma lapsi ja rakas, sillä leffa ei siihen kykene, vaikka kuinka usein näyttäisi Rileyn hallusinoimassa tyttärestään. Tämä tunneside on tärkein asia tällaisissa kostoleffoissa ja jos siinä epäonnistuu, on elokuva todella huteralla pohjalla. Tämän lisäksi toinen iso ongelma on se, minkä jo sanoin, eli että Peppermint ei koskaan näytä, kuinka Riley koulutti itsensä täydelliseksi tappokoneeksi. Elokuva vain hyppää sen yli ja siirtyy suoraan siihen, kun Riley lähtee kostamaan niille, jotka ampuivat hänen perheensä.

Ei kun anteeksi mitä? Elokuva hyppää senkin yli? 
Joo.
Emme pääse näkemään, kun Riley tappaa ne, jotka tappoivat hänen perheensä?
Ette.
Entä se asianajaja, joka yritti lahjoa Rileyn luopumaan syytteistä roistoja kohtaan?
Joku sivuhahmoista kertoo, mitä hänelle kävi.
Mutta nehän ovat juuri ne kostoreissun tapot, mitkä katsoja haluaa nähdä! Eihän elokuva voi niitä skipata!
Niinpä.

Jostain oudosta syystä tekijät ovat saaneet päähänsä, ettei heidän tarvitse näyttää sitä, kun Riley kostaa niille, jotka ovat oikeasti vastuussa hänen perheensä kuolemasta. Sen sijaan Riley vain hyökkäilee muiden rikollisten kimppuun, joiden kohdalla katsojan pitää kai kuvitella, mikä heidän rikoksensa on. Tietty Riley lähtee myös rikollispomon perään, joka antoi käskyn tappaa perheen, mutta eihän Diego García painanut liipaisimesta. Miten tekijät pystyivätkään mokata näin pahasti? Nyt heidän ainoaksi toivoksi jää, että katsoja viihtyisi toimintakohtausten parissa. Mutta kun ei! Toimintakohtaukset ovat jopa yllättävän puuduttavaa katseltavaa, sillä jokainen niistä noudattaa samaa rataa. Riley vain astelee sisään, ampuu roistot ja siinäpä se. Onhan se toki kiva näyttää, että Rileykin saa osumaa ja joutuu paikkailemaan itseään, mutta mikään ei silti tunnu vastustavan häntä tarpeeksi. Katsoja ei koskaan jännitä hänen puolestaan, vaan kaikki tuntuu jopa liiankin helpolta. Joku voisi kommentoida, että niinhän John Wickissäkin (2014) Wick ammuskelee roistot noin vain kumoon, mutta siinä käy selväksi, että Wickiä on koulutettu vuosikausia. Rileyn koulutusjaksosta ei saada selville mitään. John Wick myös onnistuu luomaan vahvemman tunnesiteen Wickin ja tämän koiran välille kuin Peppermint Rileyn ja tämän perheen välille. Tämä leffa tuntuu vain hukatuilta mahdollisuuksilta hukattujen mahdollisuuksien perään. Jossain kohtaa elokuva sentään yrittää tuoda pientä syvällisyyttä mukaan, mutta tietty unohtaa sen heti seuraavassa kohtauksessa.

On vaikea kuvitella, että Peppermint tulee samalta ohjaajalta kuin rautainen Taken (2008). Mitä ihmettä Pierre Morelille tapahtui? Tässä leffassa hän ei osaa lainkaan luoda oikeaa tunnelmaa, eikä saa mitään koukkua toimintakohtauksiin. Hommaahan ei tietenkään auta Chad St. Johnin huono käsikirjoitus, mikä hyppää yli tärkeimmät asiat ja korvaa ne tönköllä dialogilla. Yksi surkeimmista Johnin ideoista on pistää vähän väliä mukaan uutislähetyksiä, joissa reportterit puhuvat täysin epäuskottavasti ja idioottimaisesti. Valitettavasti teknisessäkään puolessa ei ole kehumista. Mukana on hyviä kuvia, mutta monet niistäkin on pilattu liian nopealla leikkauksella tai typerillä kuvafilttereillä, mitkä lisäävät tunnetta halvemmasta Netflix-tuotannosta, mistä juliste jo vihjaili. Elokuva on muutenkin leikattu kasaan kehnosti. Maskeeraukset ovat sentään onnistuneet, kodittomien asuinalueen lavaste on hienosti tehty ja toimintakohtausten ääniefektit ovat mainiosti luodut. Eipä se kuitenkaan auta pelastamaan kokonaisuutta millään lailla. Simon Franglenin työstämät musiikit jumputtavat menevästi taustalla, mutteivät ole lainkaan huomioon otettavia sävellyksiä.

Yhteenveto: Peppermint voisi olla kelpo toimintaleffa, jos sitä ei olisi pilattu mitä typerimmillä mokauksilla. Miten ihmeessä tekijät ajattelivat, että olisi hyvä idea hypätä kokonaan yli niinkin oleellisia asioita kuin miten Riley koulutti itsensä tappajaksi ja kuinka hän kostaa niille, jotka ovat oikeasti vastuussa hänen perheensä kuolemasta? Miten voi mokata niin pahasti?! Nyt elokuvaan jää vain tylsiä toimintakohtauksia, joissa ei jännitä päähenkilön puolesta, typeriä uutislähetyksiä, hukattuja mahdollisuuksia ja Jennifer Garner, joka kerrankin antaa kaikkensa roolissaan. Ja silloin kun Garner pistää parastaan, on ympärillä oleva leffa tietty huono. Elokuva ei onnistu luomaan kunnon tunnesidettä Rileyn ja tämän perheen välille, jotta katsoja oikeasti surisi traagisen tapahtuman vuoksi ja kannustaisi Rileyta kostamaan. Ohjaaja Morel on vajonnut kauas siitä, kun hän teki erittäin oivallisen toimintatrillerin Liam Neesonin kanssa. En todellakaan suosittele tuhlaamaan aikaa ja rahaa Peppermintiin. Sen näkee sitten joskus televisiosta, minne sen olisi alunperinkin kuulunut ilmestyä. Kenties Peppermint toimisi paremmin Netflix-sarjana; sitä ei voi tietää.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Peppermint, 2018, Huayi Brothers, Lakeshore Entertainment, STXfilms

Arvostelu: The Belko Experiment (2016)

THE BELKO EXPERIMENT (2016)

Ohjaus: Greg McLean
Pääosissa: John Gallagher Jr., Tony Goldwyn, Adria Arjona, John C. McGinley, Melonie Diaz, Owain Yeoman, James Earl, Sean Gunn, David Del Rio, Josh Brener, David Dastmalchian ja Michael Rooker
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 18

Guardians of the Galaxy (2014) -ohjaaja James Gunn kirjoitti vuosia sitten käsikirjoituksen leffalle nimeltä "The Belco Experiment" ja hänen oli tarkoitus myös ohjata elokuva, mutta heti kun tuotannolle näytettiin vihreää valoa, Gunn päätti poistua projektista elokuvan teemojen takia, eikä sen teko jatkunut. Kuitenkin eräänä päivänä häntä pyydettiin jatkamaan leffan tekemistä, joka muuttui The Belko Experimentiksi ja jonka ohjaajaksi valittiin Greg McLean. Lopulta elokuva sai ensi-iltansa, muttei kovin innostunutta vastaanottoa. Kun kuulin elokuvasta, kiinnostuin heti, sillä idea vaikutti toimivalta, vaikkei kovinkaan originaalilta. Kaikkein eniten innostuin, kun huomasin, että The Belko Experimentin ikärajaksi oli annettu 18, mikä tarkoittaisi, että toteutus olisi oikeasti todella raju, sillä nykyään erittäin verisetkin elokuvat ovat vain K16. Vaikka en ollutkaan kuullut paljoa hyvää leffasta, menin silti positiivisin mielin katsomaan sen. Hauskana faktana, että kyseessä oli ensimmäinen K18-elokuva, jonka näin leffateatterissa.

Keskellä ei-mitään sijaitsevassa Belko-yhtiön toimistossa tunnelma muuttuu paniikiksi, kun rakennus peittyy metallilaatoilla ja kaiuttimista kuuluva ääni käskee kahdeksaakymmentä työntekijää tappamaan toisiaan tietyn määrän tai kaksinkertainen määrä kuolee...

Belko-yhtiöstä esitellään monta henkilöä ja erittäin monella on iso rooli elokuvassa. Tärkeimpiä hahmoja ovat mm. järkeilevä ja inhimmillinen Mike (John Gallagher Jr.), hänen tyttöystävänsä Leandra (Adria Arjona), toimiston operatiivinen johtaja Norris (Tony Goldwyn), hieman pervolta vaikuttava Wendell (John C. McGinley), ensimmäistä päivää töissä oleva Dany (Melonie Diaz), kovaa esittävä Terry (Owain Yeoman), turvamies Evan (James Earl), pössyttelijä Marty (käsikirjoittajan veli Sean Gunn), sekä korjaajat Bud (Michael Rooker) ja Lonny (David Dastmalchian). Ehdottomaksi suosikikseni nousi turvamies Evan, sillä hän tuntui todella sympaattiselta, ystävälliseltä ja ennen kaikkea järkevältä tapaukselta. Katsojana kokee, että Evan olisi sellainen, jonka kanssa haluaisi selvitä tuollaisesta tilanteesta, jolloin Evanille ei haluaisi tapahtuvan mitään pahaa. Näyttelijät ovat kaikin puolin onnistuneita rooleissaan ja hahmot ovat toimivan erilaisia, jolloin katsojat saavat kokea erilaisia lähestymistapoja tilanteeseen.

Jos menee katsomaan The Belko Experimentia, odottaen näkevänsä paljon kuolemaa, verta sun muuta hupaisaa, niin ei tule pettymään ja viihtyy oivallisesti elokuvan parissa. Jos taas odottaa jotain syvällisempää teosta tai miettii, kuinka kekseliäs syy tappamiseen on, niin tulee pettymään. Leffan syvällisyys löytyy tietenkin siitä, että onko oikein tappaa pienempi määrä, jotta suurempi määrä ei kuole? Mutta kuka muka on ylempänä muita päättämään, kuka kuolee ja kuka ei? Suurin osa arvostaa omaa henkeään yhtä paljon kuin muiden, jolloin heihin voi luottaa täysillä, mutta rakennuksesta löytyy myös niitä, jotka ovat armeijan käyneinä osaavia tappamaan ja myös tietävät sen. Ja sitten on tietenkin ne, joiden viimeinenkin muumi karkaa laaksosta, kun ensimmäiset päät posahtelevat, ja verta ja aivopalasia roiskuu seinille uudeksi maalikerrokseksi. Yksi vilkaisu heihin kertoo jo pysymään kaukana. Hahmoja esitellään paljon, joten katsojat saavat nähdä monia eri näkemyksiä, mikä on oikein ja inhimmillistä, ja mikä taas ei todellakaan ole?

The Belko Experiment kulkee nopeasti eteenpäin. Elokuva kestää vain puolitoista tuntia, eikä sen tarvitsekaan kestää kauemmin. Ensimmäisen vartin jälkeen kuullaan jo uhkaava kuulutus ja rakennus menee lukkoon, kun suuret metallilaatat peittävät ikkunat ja ovet, jolloin ulospääsyä ei ole. Laatat peittävät myös signaalit, jolloin poliiseille ei voida soittaa. Mystisesti radio kuitenkin toimii. Pienet epäloogisuudet eivät kuitenkaan erityisemmin haittaa, kun ensimmäiset työntekijät kuolevat. Nopeasti ymmärtää, miksi leffa on saanut K18-leiman. Yhdessä kohtaa nähdään läheltä, kuinka takaraivo on posahtanut sisältäpäin ja aivot muhivat veren ja kallonpalasten keskellä, kun taas toisessa kohtaa isketään kirveellä hahmolta pää pystysuunnassa lähes halki. Ne jotka syystä tai toisesta innostuvat tällaisista mässäilyistä, voivat lähteä teatterista tyytyväisinä, kun taas herkimmät saattavat suunnata vessanpöntölle jo kesken näytöksen. Valitettavasti olin hieman pettynyt siihen, että kovin luovia tappokeinoja ei ole nähtävissä, mikä oli sääli, sillä toimistomiljöö olisi voinut tarjota monenlaisia eri vaihtoehtoja. Esimerkiksi joku olisi voinut pamauttaa toista nitojalla kaulaan ja joku olisi voinut tökätä toista paperiliittimellä silmään. Onneksi kuitenkin tunnelma on onnistuttu luomaan toimivaksi ja useassa kohtaa jännittää, mitä seuraavaksi tapahtuu ja kenellä vinksahtaa päässä... Pelottava teos ei kuitenkaan ole kyseessä, vaikka mukana onkin muutama (aika tarpeeton) äkkisäikäytyskohta.

Sen lisäksi, että mukana on paljon raakuuksia ja katsojana pääsee hieman jännittämään, The Belko Experiment on yllättävän hauska elokuva. Komedian puolelle leffa ei mene, mutta mukana on monia koomisia kohtia - jotkut syntyvät hupaisilla tavoilla tehdyistä kuolemista ja jotkut taas hahmojen repliikeistä. Mielestäni vitsikkyyttä olisi voinut olla lisääkin, jolloin koomisuus olisi erikoisena vastakohtana kaikille hirveyksille, joita valkokankaalla tapahtuu. Tylsäksi leffa ei kuitenkaan käy ja viihdyttää oivasti koko kestonsa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kyseessä olisi erityisen hyvä teos. Tekijät ovat selvästi halunneet tehdä elokuvan, jossa pääsee käyttämään niin paljon veripanoksia kuin vain mahdollista, mutta kesken leffan teon onkin tajuttu, että ei ole mitään järkevää selitystä sille, miksi kaikki tämä tapahtuu. Elokuva ei myöskään tunnu siltä, että sen tekisi mieli katsoa uudestaan. Ei siis raakuuksien takia, vaan koska lopputekstien alkaessa on sellainen tunne, että nyt se on nähty, eikä menetä mitään, jos sitä ei katso koskaan uudestaan. Ei myöskään menetä mitään, jos tätä ei katso ensimmäistäkään kertaa, sillä leffa ei oikeasti tarjoa muuta kuin paljon punaista ihmisnestettä.

Olen aika varma, että elokuva olisi parempi, jos ohjauksesta vastaisi käsikirjoittaja James Gunn. Käsikirjoituksesta huomaa tiettyjä Gunnin koomisia piirteitä ja niiden toteutus voisi olla parempi kokonaan Gunnin käsissä. Ohjaajan pallilla toimiikin Greg McLean, joka on aiemmin tehnyt mm. kauhuelokuvat Wolf Creek (2005) ja Wolf Creek 2 (2013). Itselleni McLean oli tuntematon nimi, eikä hän erityistä vaikutusta saa aikaan. Elokuva on kuvattu pääasiassa hyvin, mutta eräässä kohtaa, kun kaksi henkilöä käyvät toistensa kimppuun nyrkein, on tappelu kuvattu liian läheltä, jolloin siitä on vaikea ottaa selvää. Leikkaus on onnistunutta, vaikkakin muutamassa kohtaa liian nopeatempoista. Belko-yhtiön toimistotilan lavasteet ovat taitavasti toteutetut, mutta laajat kuvat itse rakennuksesta ovat selvästi digitaalisesti muuteltuja. Äänitehosteet ovat mainioita.

Yhteenveto: The Belko Experiment tyydyttää katsojat, jotka tulivat näkemään verimässäilyä, mutta voi muuten jättää helposti kylmäksi. Elokuva osaa olla tunnelmaltaan jännittävä, mutta myös oikeissa tilanteissa hauska ja se viihdyttää läpi kestonsa. Valitettavasti kun syitä tapahtumalle aletaan selvittää, eivät ratkaisut toimi odotetulla tavalla. Mutta toisaalta mikä olisi oikeasti toimiva syy siihen, että paljon porukkaa tapetaan mahdollisimman raaoilla tavoilla tällaisessa elokuvassa. Verta on tosiaan luvassa paljon, kuten myös mm. paloja aivoista, joten ihan ymmärrettävästi ikäraja on kaikista korkein. Kovin suuria yllätyksiä ei ole luvassa, eivätkä tapot ole yhtä luovia kuin olisi voinut kuvitella. Näyttelijät suoriutuvat toimivasti rooleistaan. Hieman tietenkin annetaan viittausta siihen, että jatkoa voisi ilmestyä. Kyllä tällaisen toisenkin puolentoista tunnin tappopätkän voisi katsoa ihan hyvin vaikka parin vuoden päästä, mutta sellaista ei jää kaipaamaan leffasta poistuessa. Jos haluat nähdä paljon raakuuksia valkokankaalla, niin käy katsomassa The Belko Experiment. Kovin kummoinen teos ei ole kyseessä, joten voi myös yhtä hyvin odottaa, että tämä ilmestyy johonkin striimipalveluun. Herkimmille en elokuvaa todellakaan suosittele.

Kirjoittanut: Joonatan, 19.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
The Belko Experiment, 2016, BH Tilt, Blumhouse Productions, Itaca Films, Metro-Goldwyn-Mayer, Orion Pictures, The Safran Company

Arvostelu: 10 Cloverfield Lane (2016)

10 CLOVERFIELD LANE (2016)

Ohjaus: Dan Trachtenberg
Pääosissa: Mary Elizabeth Winstead, John Goodman ja John Gallagher Jr
Genre: trilleri, jännitys, scifi
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 12

Muistan, kun näin Facebookissa, että Cloverfieldille (2008) on mystisesti tulossa jatko-osa, jonka teosta kukaan ei tiennyt ja olin itsekin hämilläni. Cloverfield on mielestäni ihan toimiva pätkä, joten olin kiinnostunut, millainen sen jatko-osa olisi. Katsoin 10 Cloverfield Lanen trailerin ja olin hieman hämmästynyt, sillä se ei tuntunut olevan millään lailla jatkoa Cloverfieldin hirviötarinalle. Luin huhuja, ettei elokuva edes sisältäisi mitään monstereita, eikä olisi edes kunnon jatko-osa. Se on nimittäin hieman muuteltu versio käsikirjoituksesta nimeltä "The Cellar", josta ei koskaan tullut sellaisenaan mitään, joten siitä tuli lopulta "sukulaiselokuva" Cloverfieldille muutamien muutoksien kautta. 10 Cloverfield Lane ei saanut Suomessa teatterilevitystä, joten jouduin odottamaan, että sen saisi vuokrattua. Kun siihen tuli vihdoin mahdollisuus, kävin vuokraamassa 10 Cloverfield Lanen ja katsoin sen hieman varautuneena, sillä halusin nähdä toisen hirviöleffan, mutta niitä ei kuulemma kannattaisi odottaa. Mistä elokuvassa siis olisi oikein kyse?

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien elokuvaa Cloverfield!

Auto-onnettomuuteen joutunut Michelle herää kahlittuna Howard-nimisen miehen bunkkerista, joka kertoo Michellelle, että ilma ulkona on saastunut elinkelvottomaksi.

Michelleä näyttelee Mary Elizabeth Winstead, joka tuli minulle tutuksi erikoisesta, mutta mainiosta komediasta Scott Pilgrim vs. the World (2010). Michelle on aluksi hyvin epäileväinen hahmo, eikä onneksi ole mikään avuton neitokainen, vaan taistelee elämästään niin monta kertaa kuin on mahdollista. Winstead vetää oivan roolisuorituksen tässä ja olisi kiinnostavaa nähdä häneltä lisää elokuvia, sillä häneltä löytyy selkeästi lahjoja. Kertaakaan ei Winsteadin suoritus tunnu heikolta.
     John Goodman esittää Howardia, joka on jonkinlainen maailmanloppuun valmistautuja ja onkin rakentanut itselleen kotoisan bunkkerin, jossa kykenee elämään todella kauan, jos tarve vaatii. Howard on arvaamaton tyyppi, mikä tekee hänestä uhkaavan. Välillä Howard vaikuttaa täysin harmittomalta, mutta katsojana arvaa, että jotain hämärää on tekeillä. Goodman on erittäin mainio roolissaan.
     Bunkkerissa asustaa myös John Gallagher Jr:n näyttelemä Emmett, joka on välillä hieman ylienerginen. Gallagher Jr on roolissaan ihan hyvä, mutta osittain myös ärsyttäväkin, mikä tosin johtuu lähinnä hahmosta.

Michelle joutuu auto-onnettomuuteen ja herää selliltä vaikuttavasta huoneesta. Hän yrittää paeta, mutta Howard pysäyttää hänet ja selittää, mikä tilanne ulkomaailmassa on. Jossain on tapahtunut hyökkäys, minkä takia ilmaan on jäänyt säteilyä, eikä ulkona liikkuminen ole turvallista. Howard yrittää pitää Michellen bunkkerissa, mutta Michelle epäilee hänen puheita ja yrittää ottaa selvää, mistä on kyse. Hän yrittää saada Emmettin mukaansa, mutta Emmett tuntuu täysin uskovan kaikkeen, mitä Howard heille selittää.

Jos odottaa näkevänsä selkeän jatko-osan Cloverfieldille, jossa näytetään eri paikkaa, jonne jättihirviö hyökkää, joutuu luultavasti pettymään pahasti. Tätä on todella vaikeaa saada yhdistettyä tarinan kautta Cloverfieldiin. 10 Cloverfield Lane oli tosiaan alunperin käsikirjoitus nimeltään "The Cellar", jonka perustarina on sama, mutta kun elokuvaa tehtiin, käsikirjoitukseen tuli muutoksia, jolloin sitä saatiin jollain tapaa yhdistettyä Cloverfieldin maailmaan. Alkupuolella mietin, että johtuisiko säteily ydiniskusta, jolla jättihirviö yritettiin tappaa Cloverfieldin lopussa, mutta tekijöiden puheista päätellen näin ei ole. Tällä tavoin 10 Cloverfield Lanen voi katsoa näkemättä Cloverfieldia. Katsoja voi tietenkin yrittää miettiä, että elokuvat ovat itsenäisiä teoksia, joilla vain sattuu olemaan samanlainen nimi. Itse en siihen oikein pysty, sillä tiedän tekijöiden miettivän, että elokuvat ovat jotenkin liitännäisiä toisiinsa. Noh, toisaalta pystyn välillä kuvittelemaan, ettei paska A Good Day to Die Hard (2013) ole osa muuta Die Hard -sarjaa (1988-).

Yksinään elokuva toimii hyvin trillerinä, jossa on mukana jonkinlaista maailmanlopun henkeä. Jos ei tiedä, mistä elokuvassa on kyse, voi jäädä miettimään, mitä ulkomaailmasta todella löytyy. Ei oikein ota selvää, valehteleeko Howard, vai onko ilma oikeasti myrkyllistä. Tunnelma on erittäin jännittynyt koko elokuvan ajan, kolmikon viettäessä aikaa hieman vastentahtoisesti yhdessä bunkkerissa päiviä putkeen. Elokuvassa on montaasiosuus, jonka takia ei oikein tiedä, kuinka pitkälle aikavälille tapahtumat sijoittuvat. Katsojana haluaa saada selville, mitä ulkona on, mutta samalla pelkää, että Michellen ei kannattaisi edes yrittää mennä sinne, jos ilman hengittäminen onkin tappavaa. Samaan aikaan toivoisi sitä, että Howard olisikin harmiton heppu, mutta samalla haluaisi hänen olevan joku todella psykoottinen tapaus. 10 Cloverfield Lane onnistuu yllättämään loppuun asti ja pitämään katsojan mukana, vaikka onkin aika hidastempoinen leffa. Tässä hidastempoisuutta on kuitenkin käytetty oikein ja siinä luodaan jatkuvasti ahdistavaa tunnelmaa. Joidenkin mielestä tämä voi tietty olla tylsä, mutta itse pidin toteutuksesta. Loppuratkaisua voi tavallaan odottaa, mutta se tuntuu silti oudolta ja hieman irralliselta, mutta sen tarkoituskin on luultavasti saada katsojat hämmentymään.

Elokuvan on ohjannut Dan Trachtenberg, jolle tämä on ensimmäinen ohjaustyö pitkässä elokuvassa. Homma tuntuu kuitenkin sujuvan häneltä ja Trachtenberg näyttäisi osaavan näyttelijäohjauksen. Elokuvan käsikirjoituksesta vastaavat Matthew Stuecken, Josh Campbell ja Damien Chazelle, joista kaksi ensimmäistä kirjoittivat "The Cellarin". Kolmikosta vain Chazellella on kunnon kokemusta käsikirjoitustyöstä pitkässä elokuvassa ja hän on mm. kirjoittanut ohjaamansa Whiplashin (2014), jonka tekstistä oli jopa Oscar-ehdokkaana. Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Tätä ei ole tehty Cloverfieldin tapaan "foundfootage"-tyylillä, jossa hahmot itse kuvaavat kaiken. Äänimaailmalla on tuotu mukaan tunnelmaa ja musiikkia on käytetty vähän. Tehosteet ovat ihan hyviä, mutta eivät päätähuimaavia.

Yhteenveto: 10 Cloverfield Lane on yllättävän jännittävä elokuva, mutta se ei oikeastaan liity Cloverfieldiin muuten kuin nimensä takia. Tunnelma bunkkerissa on painostava, joka välittyy katsojalle onnistuneesti. Vaikka kyseessä on jokseenkin hidastempoinen elokuva, se onnistuu säilyttämään kiinnostavuutensa. Näyttelijätyö on hyvää ja leffa kulkee sujuvasti, vaikka siinä nähdäänkin lähinnä vain kolme henkilöä. Tarina jaksaa yllättää loppuun saakka, vaikka lopetus onkin hieman kummallinen. On sinänsä ihan sama, piditkö alkuperäisestä Cloverfieldista vai et, voit silti pitää tästä, sillä kyseessä on hyvin erilainen elokuva. Suosittelen katsomaan 10 Cloverfield Lanen, jos trillerit iskevät. Cloverfield-sarja, eli "Cloververse" on tuottaja J.J. Abramsin mukaan saamassa kolmannen osan, joka kulkee nimellä "God Particle" (2017) ja juonikuvauksen perusteella se tulee olemaan hyvin erilainen kuin nämä kaksi aiempaa Cloverfield-elokuvaa. Hieman varautuneena jään odottamaan, mitä siitä seuraa...

Kirjoittanut: Joonatan, 8.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
10 Cloverfield Lane, 2016, Paramount Pictures, Bad Robot, Spectrum Effects

Arvostelu: Hush / Shhh (2016)

HUSH (2016)

SHHH

Ohjaus: Mike Flanagan
Pääosissa: Kate Siegel, John Gallagher Jr, Samantha Sloyan ja Michael Trucco
Genre: kauhu, trilleri
Kesto: 1 tunti 21 minuuttia
Ikäraja: Netflix-suositus: AIKUISET

Olin tietoinen Hushista, eli suomalaisittain hauskasti nimetystä Shhh-elokuvasta jo kesällä. Se on Netflixin levittämä elokuva, enkä tiedä pystyykö sitä edes katsomaan muualta laillisesti. Olin lisännyt Hushin katselulistalleni Netflixissä jo kuukausia sitten, mutten saanut aikaiseksi katsottua sitä. Idea kiinnosti minua, mutta palvelussa oli niin paljon muutakin katsottavaa, jolloin tämä jäi aina pyörimään muiden jalkoihin. Don't Breathen (2016) nähtyäni kiinnostuin Hushista, sillä kummassakin elokuvassa perusidea on, että joku/jotkut murtautuvat aistivammaisen kotiin, jonka täytyy puolustautua. Otinkin itseäni niskasta kiinni ja katsoin elokuvan Netflixistä, päättäen samalla arvostella sen.

Metsän keskellä asuva kuuromykkä kirjailija Maddie Young saa epämiellyttävän vieraan, joka yrittää tunkeutua hänen taloonsa ja tappaa Maddien.

Maddie Youngia näyttelee Kate Siegel, joka on myös toiminut elokuvan toisena käsikirjoittajana. Siegel suoriutuu kuuromykän roolista uskottavasti ja onkin opetellut viittomakieltä roolia varten. Myös kohdat, joissa hahmo on paniikissa ja pelkää henkensä puolesta, ovat hyvin näyteltyjä. Maddie on kirjoittanut jo yhden kirjan, muttei vain tunnu saavan aikaiseksi kirjoitettua toista opusta loppuun. Elokuvassa ei erityisemmin selitetä, miksi Maddie on erakoitunut metsään. Hyvin hänellä ainakin internet toimii.
     Nimetöntä murhaajaa esittää John Gallagher Jr. Kertaakaan elokuvan aikana ei käy selväksi, miksi tämä mies haluaa tappaa Maddien. Kai hän vain on hullu ja tykkää ihmisten murhaamisesta, mutta ihmettelen silti, miksi hän on valinnut juuri metsän keskellä asustavan kuuromykän kohteekseen. Enkä oikein tiedä, miten hän on metsään alunperin eksynyt. Hahmolla on karmiva naamio aluksi, mutta valitettavasti hän ottaa sen tosi nopeasti pois, eikä käytä sitä enää loppuelokuvan aikana, mikä oli mielestäni hölmöä, sillä Gallagher Jr ei ole omalla naamallaan kovin uhkaava. Aseina murhaajalla on varsijousi ja veitsi.
     Maddien lähistöllä asustaa pariskunta Sarah (Samantha Sloyan) ja John (Michael Trucco), jotka ovat pienessä roolissa elokuvassa. Heidän lisäkseen elokuvassa nähdään myös videopuhelun kautta Emilia Graves Maxina, joka taitaa olla Maddien sisko.

Maddie Young asuu metsän keskellä pienessä talossa Narttu-nimisen kissansa kanssa. Hän yrittää saada aikaiseksi toista kirjaansa, muttei oikein tiedä, miten haluaisi sen päättyvän. Eräänä yönä naamiota käyttävä mies ilmestyy hänen talonsa luokse ja uhkaa tappaa Maddien. Maddie yrittää pitää miehen pois talostaan ja taistella tätä vastaan, jotta selviäisi tilanteesta hengissä.

Mielestäni Hushin idea on mielenkiintoinen. Maddie ei tietenkään kuule murhaajaa, jos tämä liikkuu hänen talossaan, jolloin tämä voi vaeltaa täysin vapaasti ja olla missä vain. Kuitenkin heti alussa mieleeni ilmestyi ajatus: "Mitä tässä oikeastaan edes voi tapahtua vajaan puolentoista tunnin ajan?" Totuus on, ettei oikeastaan mitään. Hahmoja elokuvassa on vain muutama ja pääasiassa elokuva keskittyy pelkästään Maddieen ja tappajaan. Tappaja on kaiken aikaa ulkona, joten kunnon jännitystä ei oikein tunnu olevan ilmassa. Kyseessä on aika tylsä elokuva, vaikka minun on pakko myöntää, että on siinä ihan toimivatkin hetkensä, jolloin se ei ole täysin huono. Heikko leffa se on silti, enkä usko koskaan katsovani sitä uudestaan. Hush on todella lyhyt elokuva, joka on tarinalleen liian pitkä ja yrittääkin venyttää useita kohtia, jotta pysyisi "koko-illan-elokuvana". Juttu toimisi paremmin puolen tunnin lyhytelokuvana, jolloin siihen olisi ehkä saatu jännitystä ja kauhua mukaan. Onneksi tämä ei pohjaudu äkkisäikäytyksiin, kuten suurin osa kauhuleffoista nykyään, vaan pyrkii löytämään pelottelukeinoja muualta. Välillä elokuvassa ei kuulla ollenkaan ääniä, jolloin katsoja pääsisi paremmin kuuron maailmaan mukaan. Keino toimii ihan hyvin ja sitä olisi voitu käyttää enemmän. Jälkikäteen lähinnä vain miettii, mikä oli naamiomiehen motiivi?

Elokuvan on ohjannut Mike Flanagan, joka myös kirjoitti elokuvan Kate Siegelin kanssa. Flanagan on myös leikannut elokuvan. Kuvaus on sujuvaa, mutta leikkauspöydällä pakettia olisi voitu tiivistää. Elokuva on aika synkkä ja joitain kohtia oli hieman hankala katsoa, sillä ruudulta ei nähnyt kunnolla, mitä tapahtui. Äänitehosteilla on yritetty korostaa pelottavia ääniä, mutta mielestäni äänettömät kohdat toimivat paremmin. Alunperin ohjaaja halusi elokuvan lähes äänettömäksi, mutta se ei vetoaisi massayleisöön, joten siihen täytyi luoda äänimaailma mukaan. Musiikkia ei ole erityisemmin käytetty, mikä on toimiva ratkaisu.

Yhteenveto: Hush on erittäin unohdettava kauhupätkä, jossa on ihan toimiva idea taustalla, mutta joka ei vain toimi edes alle puolentoista tunnin elokuvana. Lyhyelokuvana se voisi olla parempi ja juttu jaksaisi kantaa loppuun asti. Kate Siegel on hyvä pääosassa Maddiena, mutta John Gallagher Jr ei oikein vakuuta uhkaavana tappajana ja hän olisi voinut pitää naamion päässään. Kohdat, joissa äänet katoavat ja katsoja pääsee elokuvaan mukaan päähenkilön kokemana, ovat toimivia ja niitä olisi voitu hyödyntää enemmän. Jännitystä ja kauhua ei erityisemmin esiinny, mutta herkimmille tämä voi silti toimia. Suosittelisin tätä lähinnä, jos olet yksin mökillä yöllä, kun ikkunasta ei näe muuta kuin pimeyttä ja mielikuvitus alkaa villiintyä siitä, mikä metsässä voisi vaania. Tämän elokuvan löytää vain Netflixistä, eli jos Hush kiinnostaa, mutta palveluun ei ole tunnuksia, niin muistakaa, että ensimmäinen kuukausi on ilmainen.

Kirjoittanut: Joonatan, 3.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Hush, 2016, Intrepid Pictures, Blumhouse Productions