Arvostelu: Predator: Badlands (2025)

PREDATOR: BADLANDS

Ohjaus: Dan Trachtenberg

Pääosissa: Dimitrius Schuster-Koloamatangi, Elle Fanning, Michael Homick, Reuben de Jong ja Cameron Brown

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 12

Scifitoimintaelokuva Predator - saalistaja (Predator - 1987) oli suuri menestys, jonka ympärille rakentui franchise täynnä elokuvia, sarjakuvia, pelejä ja muita oheistuotteita. Kun Disney-yhtiö osti Predatorin oikeudet omistavan 20th Century Foxin, yhtiö alkoi tehtailla omia projektejaan aiheesta. Ensimmäinen oli Dan Trachtenbergin ohjaama Prey (2022), joka julkaistiin suoraan Disney+ -palvelussa. Koska leffa oli ollut kriitikoiden ja fanien kehuma katsojamenestys, Disney pyysi Trachtenbergiä tekemään kaksi elokuvaa lisää. Niistä toinen oli aiemmin tänä vuonna ilmestynyt animaatioleffa Predator: Killer of Killers (2025) ja toisen, näytellyn ja predatorin pääosaan nostavan elokuvan kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2024. Nyt Predator: Badlands on saapunut elokuvateattereihin ja omat odotukseni leffaa kohtaan ovat olleet todella matalat. Pidin paljon Preystä, mutta Predator: Killer of Killers jätti minut kylmäksi, hukatessaan kolme mahtavaa ideaa sisältötäytteeltä tuntuvaan antologiaräpellykseen. Predator: Badlandsin trailerit eivät todellakaan voittaneet minua puolelleen ja kävinkin erittäin epäileväisenä katsomassa leffan sen ensi-iltapäivän ensimmäisessä IMAX-näytöksessä, vieläpä 3D:nä.

Dek, nuori yautja-saalistaja päättää todistaa kykynsä epäilevälle isälleen ja matkustaa vaarallisimmalle planeetalle metsästämään otusta, jota hänen isänsäkin pelkää.

Predator: Badlands on poikkeuksellinen Predator-elokuva, sillä ensimmäistä kertaa elokuvasarjan historiassa se nostaa itse predatorin, eli yautjan päähenkilöksi. Kyseessä on Dimitrius Schuster-Koloamatangin näyttelemä Dek, nuori ja tavallista pienikokoisempi yautja, jota hänen isänsä Njhorr (asussa Reuben de Jong, äänenä Schuster-Koloamatangi) häpeää ja josta vain isoveli Kwei (Michael Homick) välittää koko klaanissa. Jatkuvaan väheksyntään kyllästynyt Dek päättää näyttää kykynsä kaikille muille ja matkaa huippuvaaralliselle Genna-planeetalle, metsästämään Kaliski-olennon, jota jopa hänen isänsä kammoksuu. Vanhan koulukunnan Predator-fanille voi tulla järkytyksenä seurata teini-yautjaa, joka näyttää inhimillisiä tunteita, mongertaa omaa kieltään ja haluaa tehdä perheestään ylpeän. Hahmolla on toisaalta oiva kehityskaari, mutta liki neljän vuosikymmenen jälkeen on hassua nähdä itse predator sankarina. Voiko tulevaisuudessa, seuraavissa Predator-leffoissa katsojana enää nähdä yautjaa pelottavana vihollisena, kun galaksin hurjin saalistaja esitetään nyt näin sympaattisessa valossa?

     Genna-planeetalla Dek törmää Elle Fanningin näyttelemään Thiaan, Alien-elokuvista (1979-) tutun Weyland-Yutani -yhtiön androidiin, joka oli tiimeineen lähetetty Gennalle tutkimaan paikallisia otuksia ja joka menetti jalkansa, sekä eksyi tiimistään kohdattuaan Kaliskin. Fanning on tuttuun tapaansa hyvä roolissaan - itse asiassa tuplaroolissaan. Uteliaan ja vitsiä heittävän Thian lisäksi Fanning esittää myös toista samannäköistä androidia, huomattavasti kylmempää Tessaa.

Predator: Badlands on todennäköisesti sellainen elokuva, että siitä joko tykkää paljon tai sitten siitä ei tykkää juuri lainkaan. Heille, jotka kasvoivat Arnold Schwarzeneggerin tähdittämän alkuperäisen Predator - saalistajan kanssa, voi tuntua suorastaan pyhäinhäväistykseltä, mitä ikonisen avaruushirviön kanssa tässä tehdään. Vai miltä kuulostaa Predator-leffa, missä predator heittää vitsiä iltanuotiolla, ystävystyy erilaisten olentojen kanssa ja harmittelee sitä, kuinka hänen klaaninsa häntä kohtelee? Jos tämä kuulostaa jo ajatuksen tasolla luotaantyöntävältä, Predator: Badlands kannattaa jättää sikseen. Jos taas haluat nähdä rohkean erilaisen kuvauksen tästä saalistajasta, voi leffa toimia.

Minulle Predator: Badlands oli aika ristiriitainen kokemus. Sen hyvin erilaiseen visioon aiheesta kestää kyllä tottua, mutta on tarina lähtökohdiltaan ihan toimiva. Yautja-lajille on tärkeintä olla se kaikista paras, armottomin ja hurjin saalistaja, joten ei ihme, jos nuoret lajin edustajat kokevat paineita nousta sille tasolle, mitä heiltä odotetaan. On kiinnostavaa seurata, kuinka Dek saapuu Gennalle ja huomaa heti, että periaatteessa aivan kaikki planeetalla voi koitua kohtalokkaaksi - jopa puut ja nurmikko. Luvassa on joitain ihan meneviä toimintakohtauksia, joissa vastustajia pilkotaan ja räjäytellään kappaleiksi. Mutta koska vastustajat ovat joko muita avaruusolioita tai robotteja, leffa voi pitää K12-ikärajansa ja niinpä alle kymmenvuotiaatkin muksut voivat käydä katsomassa Predatoria vanhemman kanssa.

Leffan edetessä käy kyllä selväksi, että Predator-franchise on nykyään Disneyn käsissä. Kun Thia tuodaan kuvioihin, elokuva muuttuu jopa aika humoristiseksi avaruusseikkailuksi, johon on tietty pitänyt tunkea mukaan joku söpö otus, joka lopulta sulattaa aluksi jääräpäisen Dekin sydämen. Onpa leffa myös paikoitellen jopa vaivaannuttava, kun se ryhtyy vertaamaan yautja-lajin ankaraa ajatusmaailmaa toksiseen maskuliinisuuteen ja kun Thia melkein saarnaavasti opettaa Dekille empatiaa ja pääsemään yli julman isänsä asettamista odotuksista. Ja onpa leffan teemakin perin disneymäisesti, että hurjan hirviön voittamisen sijaan suurin palkinto ovatkin matkan varrella saadut ystävät.

Vaikken ole lämmennyt sille, mitä Dan Trachtenberg on tänä vuonna tehnyt Predator-sarjan kanssa, on kehuttava sitä, että mies on onnistunut tekemään kolme hyvin erilaista elokuvaa aiheesta lyhyen ajan sisällä. Toivon tosin, että seuraavaksi joku muu tarttuisi sarjaan ja veisi sitä taas lähemmäs juuriaan. Teknisesti Predator: Badlands jätti mielestäni myös toivomisen varaa. Elokuva on hyvin kuvattu, puvustus näyttää pätevältä ja maskeerauksetkin ovat oivalliset. Värimaailma on kuitenkin ankeassa harmaudessaan jopa aika ruma ja tietokonetehosteet eivät täysin vakuuttaneet. Dimitrius Schuster-Koloamatangilla on nähtävästi ollut kunnon yautja-naamari kasvoillaan, mutta pärstää on sörkitty digiefekteillä liian paljon ja itse predator näyttää vähän väliä videopelihahmolta. Äänimaailma on elokuvan vahvempaa antia ja jos jostain aidosti pidin paljon, niin Sarah Schachnerin ja Benjamin Wallfischin säveltämistä musiikeista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Predator: Badlands, 2025, 20th Century Studios

Arvostelu: Predator: Killer of Killers (2025)

PREDATOR: KILLER OF KILLERS

Ohjaus: Dan Trachtenberg ja Joshua Wassung

Pääosissa: Lindsay LaVanchy, Louis Ozawa, Rick Gonzalez, Michael Biehn, Doug Cockle, Damien Haas ja Britton Watkins

Genre: animaatio, scifi, toiminta

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 18

Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä scifitoimintaelokuva Predator - saalistaja (Predator - 1987) oli kehuttu menestys, joten sen ympärille rakentui iso franchise, johon kuuluivat niin jatko-osat Predator 2 - Saalistaja (Predator 2 - 1990), Predators (2010) ja The Predator (2018), kuin myös yhteiselokuvat Alien-franchisen kanssa, AVP: Alien vs. Predator (2004) ja Aliens vs. Predator 2 (Aliens vs. Predator: Requiem - 2007). Kun Disney-yhtiö osti Predatorin oikeudet omistavan 20th Century Foxin, yhtiö ryhtyi tehtailemaan uusia produktioita oliosta. Näistä ensimmäinen oli suoraan Disney+ -palvelussa julkaistu elokuva Prey (2022), joka sai niin positiivisen vastaanoton, että ohjaaja Dan Trachtenberg pestattiin tekemään kaksi Predator-elokuvaa lisää, näytellyn Predator: Badlandsin (2025) ja animoidun antologiaelokuvan. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Predator: Killer of Killers on julkaistu Disney+:ssa. Itse yllätyin, kun leffasta ilmoitettiin joitain kuukausia sitten. Mitä enemmän luin elokuvasta, sitä skeptisempi olin lopputuloksesta, mutta kun elokuva julkaistiin ja sitä ryhdyttiin kehumaan siellä sun täällä, päätin uteliaana pistää Predator: Killer of Killersin pyörimään.

Predator: Killer of Killers on antologiaelokuva, joka kertoo kolme tarinaa, joissa eri aikakausilla ihmiset joutuvat kohtaamaan ulkoavaruuden saalistajan, yautjan. Ensimmäinen tarina, Kilpi sijoittuu vuoteen 841, jolloin viikinkisoturi Ursa (äänenä Lindsay LaVanchy) on juuri voittanut kilpailijansa, kun hän ja hänen joukkonsa joutuvat näkymättömän olennon jahtaamiksi. Toinen tarina Miekka hyppää vuoteen 1609 ja Japaniin, missä kahden riitautuneen veljeksen (kummankin äänenä Louis Ozawa) täytyy tehdä yhteistyötä, mikäli he mielivät voittaa ylivertaisen tappajan. Kolmas tarina Luoti taas sijoittuu toiseen maailmansotaan, vuoteen 1942, jolloin jenkkipilotti Torres (Rick Gonzalez) ja muut lentäjät saavat vastaansa huipputeknologisella aseistuksella varustetun aluksen. 

Muutaman vuoden takainen Prey oli mielestäni aikamoinen riemuvoitto Predator-faneille. Saalistajan vieminen 1700-luvulle taistelemaan Amerikan alkuperäiskansaa vastaan oli mainio konsepti ja herätti faneissa toivon, että saisimme vastaavanlaisia tarinoita yautja-sotureista historian havinoissa. Predator vastaan viikingit. Predator vastaan samurait. Predator toisessa maailmansodassa. Muun muassa näitä ideoita heiteltiin ilmoille ja ne on selvästi kuultu. Mutta sen sijaan, että näistä olisi tehty omat elokuvansa samalla panostuksella kuin Prey, nämä ideat on valitettavasti sullottu animoituun antologiaelokuvaan, joka ei tunnu elokuvalta juuri yhtään. Harmikseni jouduin toteamaan, että nyt se jo tapahtui. Jo toisessa leffassaan Disneyn käsissä Predator on muuttunut sisältölisäykseksi suoratoistopalveluun.

Jokaisessa näistä kolmesta tarinasta olisi ollut valtavasti potentiaalia omiin leffoihinsa, jotka olisi julkaistu vaikkapa muutaman vuoden välein. Nyt tuntuu vain siltä, että Disneyllä on haluttu tyydyttää fanit nopeasti ja menemällä sieltä aidan matalimmasta kohdasta. Jokainen tarinoista jää raakileeksi ja vaikka tapahtuma-aika ja -paikka, sekä tunnelma ja saalistajan varusteet muuttuvat, Predator: Killer of Killers alkaa silti nopeasti toistamaan itseään. Hahmot jäävät puolitiehen, eikä heihin ehdi muodostua tunnesidettä, kun heidän tarinansa on jo ohi ja hypätään satoja vuosia eteenpäin seuraavaan kohtaamiseen. Jännite on lähes olematon. Pahinta on, kun elokuva yrittää puolivillaisesti sitoa nämä tarinat finaalissa toisiinsa. Tässä kohtaa typeräksi muuttunut leffa menetti minusta vähäisenkin otteensa.

Predator: Killer of Killers tarjoaa jatkuvaa toimintaa ja veristä lahtaamista, ja jos se riittää katsojalle, niin kiva. Minut elokuva jätti kylmäksi. Tai siis "elokuva" ja "elokuva". Killer of Killersiä on vaikea edes luonnehtia elokuvaksi. Tämä tuote tuntuu pikemminkin muutamalta jaksolta Predator-animaatiosarjasta, jonka teko kuitenkin pistettiin jäihin kesken tuotannon ja niinpä se, mikä oli saatu valmiiksi niputettiin yhteen ja julkaistiin sellaisenaan. Tätäkö on Predatorin - ja mahdollisesti Alienin - tulevaisuus Disneyn käsissä? Puolivillaisesti tehtyä ja fanipalveluksia viljelevää sisältöä suoratoistopalveluun? Kuinka nopeasti näille franchiseille käy sama kuin Marvelille ja Star Warsille ja kumpaakin avaruushirviötä pusketaan niin paljon joka tuutista, että mielenkiinto lopahtaa?

Jos jotain positiivista voin Predator: Killer of Killersistä todeta, niin se on teknisiltä ansioiltaan pääasiassa mainio. Vaikka aluksi kestääkin tottua pienemmällä kuvataajuudella toteutettuun animaatioon, mikä saa liikkeen näyttämään tökkivältä, visuaalinen jälki on silti pääasiassa oivallista. Hahmot näyttävät hyviltä ja maisemat ovat upeat. Värien käyttö on myös nättiä. Hyvää visuaalisuutta tukee hyvä äänimaailma. Benjamin Wallfisch hyödyntää tuttua tunnusmusiikkia, sovittaen sen eri aikakausille sopivaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Predator: Killer of Killers, 2025, 20th Century Studios, Davis Entertainment, The Third Floor, Twentieth Century Animation

Arvostelu: Prey (2022)

PREY

Ohjaus: Dan Trachtenberg

Pääosissa: Amber Midthunder, Dakota Beavers, Stormee Kipp, Michelle Thrush, Julian Black Antelope, Bennett Taylor ja Dane DiLiegro

Genre: toiminta, jännitys, scifi

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 16

Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä toimintaelokuva Predator - saalistaja (Predator - 1987) oli iso menestys, joten sille tehtiin tietty jatkoa. Ailahtelevan vastaanoton saaneiden jatko-osien Predator 2 - Saalistaja (Predator 2 - 1990), Predators (2010) ja The Predator (2018) lisäksi avaruushirviö pistettiin vastakkain toisen kuuluisan leffamonsterin, Alien-elokuvien (1979-) xenomorphin kanssa filmeissä Alien vs. Predator (2004) ja Aliens vs. Predator 2 (Aliens vs. Predator: Requiem - 2007). Jo The Predatorin tuotannon aikana ohjaaja Dan Trachtenberg otti yhteyttä 20th Century Studiosiin, esitellen oman visionsa uuteen Predator-elokuvaan. Studio kiinnostui ja tuotanto alkoi työnimellä "Skulls". Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2021 ja nyt Prey-nimen saanut elokuva on ilmestynyt suoraan Disney+ -palveluun. Omasta mielestäni alkuperäinen Predator - saalistaja on huippuleffa, mutta sen jatko-osat ovat olleet parhaimmillaankin vain kelvollisia. En ollut järin innoissani, kun kuulin uuden filmin olevan tulossa, etenkin kun kyseessä olisi jälleen uusi yritys käynnistää elokuvasarja uudestaan, Predatorsin ja The Predatorin epäonnistuttua aloittamaan uutta, isompaa tarinaa. Päätin toki silti katsoa Preyn heti julkaisupäivänä.

Vuonna 1719 nuori Naru-nainen yrittää todistaa metsästystaitonsa comanche-heimolleen, kun hän kohtaa huipputehokkaan näkymättömän saalistajan.

Viime vuonna parissa Liam Neesonin toimintarainassa, The Marksmanissa (2021) ja The Ice Roadissa (2021) nähty Amber Midthunder näyttelee Narua, comanche-heimoon kuuluvaa naista, joka yrittää todistaa kykynsä metsästäjänä, mutta joutuukin itse metsästettäväksi, kun jokin näkymätön muukalainen ottaa comanchet kohteekseen. Midthunder osoittaa hyvin kykynsä läpi leffan, antautuen ihailtavasti roolinsa vietäväksi. Naru on hahmona sinnikäs ja häntä kannustaa nousemaan voitokkaaksi ja osoittamaan epäilijänsä, heimoon kuuluvat Taabe-veljen (Dakota Beavers), Aruka-äidin (Michelle Thrush), Wasape-soturin (Stormee Kipp) ja Kehetu-päällikön (Julian Black Antelope) vääriksi. Myös sivunäyttelijät suoriutuvat osistaan mainiosti. Erityisen hienoa on, että näyttelijät äänittivät kaikki kohtauksensa niin englanniksi kuin myös comanchenkielellä. Disney+ -palvelusta löytyy kaivelemalla molemmat kieliversiot leffasta. Itse predatorina patsastelee tällä kertaa koripalloilija Dane DiLiegro, joka onnistuu olemaan uhkaava suurkokoisena saalistajana.

Kuten alussa kerroin, en paljoa odottanut Preyltä, nähdessäni filmin lähinnä taas uutena ja epäonnisena yrityksenä herättää Predator-saagaa takaisin henkiin. Alkuperäisen toimintaklassikon jälkeen leffasarjaa on viety moneen suuntaan, heivatessa saalistajaa viidakosta suurkaupunkiin tai pienkaupunkiin, pistämällä se taistelemaan alienia vastaan tai sitten kuljettamalla ihmiset predatorien planeetalle metsästettäväksi. Vaikka leffat olisivat olleet ihan hyviä tai edes viihdyttäviä, eivät ne ole saaneet toivotusti jatko-osia, vaan seuraavassa filmissä keksitään taas uusi asetelma, sen sijaan, että edellistä kertomusta jatkettaisiin.

Tämänkertainen elokuva sijoittuu vuoteen 1719 ja kertoo ohjaaja Dan Trachtenbergin vision saalistajalajin ensimmäisestä visiitistä Maassa. Vastassa ovat Amerikan alkuperäiskansoihin kuuluvien comanchien heimo ja tämä konflikti on lähtökohtaisesti mielenkiintoinen. Nämä alkuperäisheimot olivat tunnetusti hyviä metsästäjiä ja "yhtä luonnon kanssa", toisin kuin Amerikkaan saapuneet valkoiset valloittajat. Jo alkuperäisessä elokuvassa sioux-heimosta peräisin oleva Billy (Sonny Landham) hoksasi viidakossa vaanivan näkymättömän uhkan ensimmäisenä. Niinpä predatorille onkin passelisti haastetta, vaikka olio on varustettu teknologialla, josta tuon ajan ihmiset pystyivät vain haaveilemaan. Kohtaamiset predatorin kanssa eivät paljoa säästele katsojaa, vaan monien riemuksi Preyssä veri kyllä roiskuu ja ihmisiä pistetään hengiltä todella luovinkin keinoin.

Sen lisäksi, että vastakkainasettelu comanchien ja predatorin välillä on toimiva, on elokuva muutenkin onnistunut. Trachtenberg ei tee filmistä mitään älyvapaata ja hektistä viihdehömppää, vaan hän keskittyy rakentamaan jännittävää ilmapiiriä vähitellen. Hän hyödyntää samanlaisia kikkoja, joilla John McTiernan teki viidakosta kaiken aikaa uhkaavan tuntuisen alkuperäisfilmissä, mutta ei vaivaudu pitämään olentoa piilossa, olettaen, että kaikki katsojat kyllä tietävät, mikä ihmisiä vaanii. Mukana on useita pitkiksi venytettyä, tiivistunnelmaisia kohtauksia, joissa hahmot eivät sano mitään ja katsojakin seuraa ihan hiirenhiljaa, mihin tilanne eskaloituu. Kierroksia nostetaan vartti vartilta, mutta loppuhuipennuksessaankaan elokuva ei ammu meiningillään yli - toisin kuin viimeisimpänä ilmestyneessä The Predatorissa. Kyseiseen leffaan pettyneet voivat myös iloita siitä, että Prey on tehty vakavin mielin, eikä seasta löydy vitsin vitsiä.

Elokuvan tehokkuus muodostuu myös sen yksinkertaisuudesta. Monimutkikkaiden kuvioiden ja turhien juonenkäänteiden sijaan elokuva keskittyy täysillä itse asiaan. Patrick Aisonin napakasta käsikirjoituksesta onkin turhat karsittu pois. Vähän päälle puolentoista tunnin kestossaan elokuva pidetään tiiviinä ja koin leffan olevan ohi yllättävänkin nopeasti. Prey on todella tyylikkäästi kuvattu. Upeita maisemia pääsee ihastelemaan näyttävillä laajakuvilla ja onkin suuri sääli, että elokuva dumpattiin suoraan striimiin ilman teatterikierrosta. Leikkaus on myös sujuvaa, joskin muutaman brutaalin hetken aikana toivoisi, etteivät tekijät leikkaa poispäin. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivalliset. Predator on vaikuttavasti tehty pukunsa kanssa, joskin on harmi, että olennon pärstä on digitaalisesti luotu. Alkuperäisfilmissä naama oli kaikessa rumuudessaan upea ilmestys käytännön efektein, joten mikseivät tekijät voineet panostaa tähän samalla lailla? Muuten efektit kuitenkin toimivat pätevästi. Äänimaailmaa hyödynnetään onnistuneesti, oli kyse sitten tehosteista tai Sarah Schachnerin säveltämistä musiikeista. On tosin sääli, ettei leffassa hyödynnetä lainkaan Alan Silvestrin erinomaista tunnusmelodiaa alkuperäisestä Predatorista.

Yhteenveto: Prey on yllättävänkin onnistunut lisäys Predator-saagaan. Elokuva on älytty pitämään simppelinä ja samalla tehokkaana. Vähän päälle puolentoista tunnin leffasta ei turhaa löydy, vaan se kulkee suoraviivaisesti ja jännittävästi eteenpäin. Vaikka elokuva muuttuukin toiminnallisemmaksi edetessään, ei se koskaan äidy miksikään älyvapaaksi hötöksi, vaan pitää tasokkuuttaan loppuun saakka. Mukana on useita pitkästi rakennettuja tiivistunnelmaisia kohtauksia, joissa niin päähenkilö kuin katsoja pidättävät hengitystään. Kun itse saalistus alkaa, voivat monet riemastua, sillä meno on brutaalia, veren roiskuessa ja irtoraajojen lentäessä komeassa kaaressa. Predatorista on tehty uhkaava, joskin olennon diginaama saa harmittelemaan, etteivät tekijät hyödyntäneet hienoja käytännön efektejä alkuperäisfilmin tapaan. On myös harmi, ettei alkuperäisleffan tunnusmelodiaa kuulla lainkaan. Isoin sääli on kuitenkin, ettei hienosti kuvattua elokuvaa pääse näkemään teatterissa, minne se kuuluisi. Amber Midthunder on erittäin hyvä pääroolissa ja hänen Naru-hahmonsa kasvutarina on sujuvasti kerrottu. Prey nousee omasta mielestäni toiseksi parhaaksi Predator-leffaksi heti alkuperäisen klassikon jälkeen. Se on onnistunut paluu juurille, tuoden silti oman selvän käänteensä tuttuun kuvioon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Prey, 2022, 20th Century Studios, Davis Entertainment

Arvostelu: 10 Cloverfield Lane (2016)

10 CLOVERFIELD LANE (2016)

Ohjaus: Dan Trachtenberg
Pääosissa: Mary Elizabeth Winstead, John Goodman ja John Gallagher Jr
Genre: trilleri, jännitys, scifi
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 12

Muistan, kun näin Facebookissa, että Cloverfieldille (2008) on mystisesti tulossa jatko-osa, jonka teosta kukaan ei tiennyt ja olin itsekin hämilläni. Cloverfield on mielestäni ihan toimiva pätkä, joten olin kiinnostunut, millainen sen jatko-osa olisi. Katsoin 10 Cloverfield Lanen trailerin ja olin hieman hämmästynyt, sillä se ei tuntunut olevan millään lailla jatkoa Cloverfieldin hirviötarinalle. Luin huhuja, ettei elokuva edes sisältäisi mitään monstereita, eikä olisi edes kunnon jatko-osa. Se on nimittäin hieman muuteltu versio käsikirjoituksesta nimeltä "The Cellar", josta ei koskaan tullut sellaisenaan mitään, joten siitä tuli lopulta "sukulaiselokuva" Cloverfieldille muutamien muutoksien kautta. 10 Cloverfield Lane ei saanut Suomessa teatterilevitystä, joten jouduin odottamaan, että sen saisi vuokrattua. Kun siihen tuli vihdoin mahdollisuus, kävin vuokraamassa 10 Cloverfield Lanen ja katsoin sen hieman varautuneena, sillä halusin nähdä toisen hirviöleffan, mutta niitä ei kuulemma kannattaisi odottaa. Mistä elokuvassa siis olisi oikein kyse?

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien elokuvaa Cloverfield!

Auto-onnettomuuteen joutunut Michelle herää kahlittuna Howard-nimisen miehen bunkkerista, joka kertoo Michellelle, että ilma ulkona on saastunut elinkelvottomaksi.

Michelleä näyttelee Mary Elizabeth Winstead, joka tuli minulle tutuksi erikoisesta, mutta mainiosta komediasta Scott Pilgrim vs. the World (2010). Michelle on aluksi hyvin epäileväinen hahmo, eikä onneksi ole mikään avuton neitokainen, vaan taistelee elämästään niin monta kertaa kuin on mahdollista. Winstead vetää oivan roolisuorituksen tässä ja olisi kiinnostavaa nähdä häneltä lisää elokuvia, sillä häneltä löytyy selkeästi lahjoja. Kertaakaan ei Winsteadin suoritus tunnu heikolta.
     John Goodman esittää Howardia, joka on jonkinlainen maailmanloppuun valmistautuja ja onkin rakentanut itselleen kotoisan bunkkerin, jossa kykenee elämään todella kauan, jos tarve vaatii. Howard on arvaamaton tyyppi, mikä tekee hänestä uhkaavan. Välillä Howard vaikuttaa täysin harmittomalta, mutta katsojana arvaa, että jotain hämärää on tekeillä. Goodman on erittäin mainio roolissaan.
     Bunkkerissa asustaa myös John Gallagher Jr:n näyttelemä Emmett, joka on välillä hieman ylienerginen. Gallagher Jr on roolissaan ihan hyvä, mutta osittain myös ärsyttäväkin, mikä tosin johtuu lähinnä hahmosta.

Michelle joutuu auto-onnettomuuteen ja herää selliltä vaikuttavasta huoneesta. Hän yrittää paeta, mutta Howard pysäyttää hänet ja selittää, mikä tilanne ulkomaailmassa on. Jossain on tapahtunut hyökkäys, minkä takia ilmaan on jäänyt säteilyä, eikä ulkona liikkuminen ole turvallista. Howard yrittää pitää Michellen bunkkerissa, mutta Michelle epäilee hänen puheita ja yrittää ottaa selvää, mistä on kyse. Hän yrittää saada Emmettin mukaansa, mutta Emmett tuntuu täysin uskovan kaikkeen, mitä Howard heille selittää.

Jos odottaa näkevänsä selkeän jatko-osan Cloverfieldille, jossa näytetään eri paikkaa, jonne jättihirviö hyökkää, joutuu luultavasti pettymään pahasti. Tätä on todella vaikeaa saada yhdistettyä tarinan kautta Cloverfieldiin. 10 Cloverfield Lane oli tosiaan alunperin käsikirjoitus nimeltään "The Cellar", jonka perustarina on sama, mutta kun elokuvaa tehtiin, käsikirjoitukseen tuli muutoksia, jolloin sitä saatiin jollain tapaa yhdistettyä Cloverfieldin maailmaan. Alkupuolella mietin, että johtuisiko säteily ydiniskusta, jolla jättihirviö yritettiin tappaa Cloverfieldin lopussa, mutta tekijöiden puheista päätellen näin ei ole. Tällä tavoin 10 Cloverfield Lanen voi katsoa näkemättä Cloverfieldia. Katsoja voi tietenkin yrittää miettiä, että elokuvat ovat itsenäisiä teoksia, joilla vain sattuu olemaan samanlainen nimi. Itse en siihen oikein pysty, sillä tiedän tekijöiden miettivän, että elokuvat ovat jotenkin liitännäisiä toisiinsa. Noh, toisaalta pystyn välillä kuvittelemaan, ettei paska A Good Day to Die Hard (2013) ole osa muuta Die Hard -sarjaa (1988-).

Yksinään elokuva toimii hyvin trillerinä, jossa on mukana jonkinlaista maailmanlopun henkeä. Jos ei tiedä, mistä elokuvassa on kyse, voi jäädä miettimään, mitä ulkomaailmasta todella löytyy. Ei oikein ota selvää, valehteleeko Howard, vai onko ilma oikeasti myrkyllistä. Tunnelma on erittäin jännittynyt koko elokuvan ajan, kolmikon viettäessä aikaa hieman vastentahtoisesti yhdessä bunkkerissa päiviä putkeen. Elokuvassa on montaasiosuus, jonka takia ei oikein tiedä, kuinka pitkälle aikavälille tapahtumat sijoittuvat. Katsojana haluaa saada selville, mitä ulkona on, mutta samalla pelkää, että Michellen ei kannattaisi edes yrittää mennä sinne, jos ilman hengittäminen onkin tappavaa. Samaan aikaan toivoisi sitä, että Howard olisikin harmiton heppu, mutta samalla haluaisi hänen olevan joku todella psykoottinen tapaus. 10 Cloverfield Lane onnistuu yllättämään loppuun asti ja pitämään katsojan mukana, vaikka onkin aika hidastempoinen leffa. Tässä hidastempoisuutta on kuitenkin käytetty oikein ja siinä luodaan jatkuvasti ahdistavaa tunnelmaa. Joidenkin mielestä tämä voi tietty olla tylsä, mutta itse pidin toteutuksesta. Loppuratkaisua voi tavallaan odottaa, mutta se tuntuu silti oudolta ja hieman irralliselta, mutta sen tarkoituskin on luultavasti saada katsojat hämmentymään.

Elokuvan on ohjannut Dan Trachtenberg, jolle tämä on ensimmäinen ohjaustyö pitkässä elokuvassa. Homma tuntuu kuitenkin sujuvan häneltä ja Trachtenberg näyttäisi osaavan näyttelijäohjauksen. Elokuvan käsikirjoituksesta vastaavat Matthew Stuecken, Josh Campbell ja Damien Chazelle, joista kaksi ensimmäistä kirjoittivat "The Cellarin". Kolmikosta vain Chazellella on kunnon kokemusta käsikirjoitustyöstä pitkässä elokuvassa ja hän on mm. kirjoittanut ohjaamansa Whiplashin (2014), jonka tekstistä oli jopa Oscar-ehdokkaana. Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Tätä ei ole tehty Cloverfieldin tapaan "foundfootage"-tyylillä, jossa hahmot itse kuvaavat kaiken. Äänimaailmalla on tuotu mukaan tunnelmaa ja musiikkia on käytetty vähän. Tehosteet ovat ihan hyviä, mutta eivät päätähuimaavia.

Yhteenveto: 10 Cloverfield Lane on yllättävän jännittävä elokuva, mutta se ei oikeastaan liity Cloverfieldiin muuten kuin nimensä takia. Tunnelma bunkkerissa on painostava, joka välittyy katsojalle onnistuneesti. Vaikka kyseessä on jokseenkin hidastempoinen elokuva, se onnistuu säilyttämään kiinnostavuutensa. Näyttelijätyö on hyvää ja leffa kulkee sujuvasti, vaikka siinä nähdäänkin lähinnä vain kolme henkilöä. Tarina jaksaa yllättää loppuun saakka, vaikka lopetus onkin hieman kummallinen. On sinänsä ihan sama, piditkö alkuperäisestä Cloverfieldista vai et, voit silti pitää tästä, sillä kyseessä on hyvin erilainen elokuva. Suosittelen katsomaan 10 Cloverfield Lanen, jos trillerit iskevät. Cloverfield-sarja, eli "Cloververse" on tuottaja J.J. Abramsin mukaan saamassa kolmannen osan, joka kulkee nimellä "God Particle" (2017) ja juonikuvauksen perusteella se tulee olemaan hyvin erilainen kuin nämä kaksi aiempaa Cloverfield-elokuvaa. Hieman varautuneena jään odottamaan, mitä siitä seuraa...

Kirjoittanut: Joonatan, 8.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
10 Cloverfield Lane, 2016, Paramount Pictures, Bad Robot, Spectrum Effects