Arvostelu: Predator: Killer of Killers (2025)

PREDATOR: KILLER OF KILLERS

Ohjaus: Dan Trachtenberg ja Joshua Wassung

Pääosissa: Lindsay LaVanchy, Louis Ozawa, Rick Gonzalez, Michael Biehn, Doug Cockle, Damien Haas ja Britton Watkins

Genre: animaatio, scifi, toiminta

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 18

Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä scifitoimintaelokuva Predator - saalistaja (Predator - 1987) oli kehuttu menestys, joten sen ympärille rakentui iso franchise, johon kuuluivat niin jatko-osat Predator 2 - Saalistaja (Predator 2 - 1990), Predators (2010) ja The Predator (2018), kuin myös yhteiselokuvat Alien-franchisen kanssa, AVP: Alien vs. Predator (2004) ja Aliens vs. Predator 2 (Aliens vs. Predator: Requiem - 2007). Kun Disney-yhtiö osti Predatorin oikeudet omistavan 20th Century Foxin, yhtiö ryhtyi tehtailemaan uusia produktioita oliosta. Näistä ensimmäinen oli suoraan Disney+ -palvelussa julkaistu elokuva Prey (2022), joka sai niin positiivisen vastaanoton, että ohjaaja Dan Trachtenberg pestattiin tekemään kaksi Predator-elokuvaa lisää, näytellyn Predator: Badlandsin (2025) ja animoidun antologiaelokuvan. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Predator: Killer of Killers on julkaistu Disney+:ssa. Itse yllätyin, kun leffasta ilmoitettiin joitain kuukausia sitten. Mitä enemmän luin elokuvasta, sitä skeptisempi olin lopputuloksesta, mutta kun elokuva julkaistiin ja sitä ryhdyttiin kehumaan siellä sun täällä, päätin uteliaana pistää Predator: Killer of Killersin pyörimään.

Predator: Killer of Killers on antologiaelokuva, joka kertoo kolme tarinaa, joissa eri aikakausilla ihmiset joutuvat kohtaamaan ulkoavaruuden saalistajan, yautjan. Ensimmäinen tarina, Kilpi sijoittuu vuoteen 841, jolloin viikinkisoturi Ursa (äänenä Lindsay LaVanchy) on juuri voittanut kilpailijansa, kun hän ja hänen joukkonsa joutuvat näkymättömän olennon jahtaamiksi. Toinen tarina Miekka hyppää vuoteen 1609 ja Japaniin, missä kahden riitautuneen veljeksen (kummankin äänenä Louis Ozawa) täytyy tehdä yhteistyötä, mikäli he mielivät voittaa ylivertaisen tappajan. Kolmas tarina Luoti taas sijoittuu toiseen maailmansotaan, vuoteen 1942, jolloin jenkkipilotti Torres (Rick Gonzalez) ja muut lentäjät saavat vastaansa huipputeknologisella aseistuksella varustetun aluksen. 

Muutaman vuoden takainen Prey oli mielestäni aikamoinen riemuvoitto Predator-faneille. Saalistajan vieminen 1700-luvulle taistelemaan Amerikan alkuperäiskansaa vastaan oli mainio konsepti ja herätti faneissa toivon, että saisimme vastaavanlaisia tarinoita yautja-sotureista historian havinoissa. Predator vastaan viikingit. Predator vastaan samurait. Predator toisessa maailmansodassa. Muun muassa näitä ideoita heiteltiin ilmoille ja ne on selvästi kuultu. Mutta sen sijaan, että näistä olisi tehty omat elokuvansa samalla panostuksella kuin Prey, nämä ideat on valitettavasti sullottu animoituun antologiaelokuvaan, joka ei tunnu elokuvalta juuri yhtään. Harmikseni jouduin toteamaan, että nyt se jo tapahtui. Jo toisessa leffassaan Disneyn käsissä Predator on muuttunut sisältölisäykseksi suoratoistopalveluun.

Jokaisessa näistä kolmesta tarinasta olisi ollut valtavasti potentiaalia omiin leffoihinsa, jotka olisi julkaistu vaikkapa muutaman vuoden välein. Nyt tuntuu vain siltä, että Disneyllä on haluttu tyydyttää fanit nopeasti ja menemällä sieltä aidan matalimmasta kohdasta. Jokainen tarinoista jää raakileeksi ja vaikka tapahtuma-aika ja -paikka, sekä tunnelma ja saalistajan varusteet muuttuvat, Predator: Killer of Killers alkaa silti nopeasti toistamaan itseään. Hahmot jäävät puolitiehen, eikä heihin ehdi muodostua tunnesidettä, kun heidän tarinansa on jo ohi ja hypätään satoja vuosia eteenpäin seuraavaan kohtaamiseen. Jännite on lähes olematon. Pahinta on, kun elokuva yrittää puolivillaisesti sitoa nämä tarinat finaalissa toisiinsa. Tässä kohtaa typeräksi muuttunut leffa menetti minusta vähäisenkin otteensa.

Predator: Killer of Killers tarjoaa jatkuvaa toimintaa ja veristä lahtaamista, ja jos se riittää katsojalle, niin kiva. Minut elokuva jätti kylmäksi. Tai siis "elokuva" ja "elokuva". Killer of Killersiä on vaikea edes luonnehtia elokuvaksi. Tämä tuote tuntuu pikemminkin muutamalta jaksolta Predator-animaatiosarjasta, jonka teko kuitenkin pistettiin jäihin kesken tuotannon ja niinpä se, mikä oli saatu valmiiksi niputettiin yhteen ja julkaistiin sellaisenaan. Tätäkö on Predatorin - ja mahdollisesti Alienin - tulevaisuus Disneyn käsissä? Puolivillaisesti tehtyä ja fanipalveluksia viljelevää sisältöä suoratoistopalveluun? Kuinka nopeasti näille franchiseille käy sama kuin Marvelille ja Star Warsille ja kumpaakin avaruushirviötä pusketaan niin paljon joka tuutista, että mielenkiinto lopahtaa?

Jos jotain positiivista voin Predator: Killer of Killersistä todeta, niin se on teknisiltä ansioiltaan pääasiassa mainio. Vaikka aluksi kestääkin tottua pienemmällä kuvataajuudella toteutettuun animaatioon, mikä saa liikkeen näyttämään tökkivältä, visuaalinen jälki on silti pääasiassa oivallista. Hahmot näyttävät hyviltä ja maisemat ovat upeat. Värien käyttö on myös nättiä. Hyvää visuaalisuutta tukee hyvä äänimaailma. Benjamin Wallfisch hyödyntää tuttua tunnusmusiikkia, sovittaen sen eri aikakausille sopivaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Predator: Killer of Killers, 2025, 20th Century Studios, Davis Entertainment, The Third Floor, Twentieth Century Animation

Arvostelu: Maailmojen sota (War of the Worlds - 2005)

MAAILMOJEN SOTA

WAR OF THE WORLDS

Ohjaus: Steven Spielberg

Pääosissa: Tom Cruise, Dakota Fanning, Justin Chatwin, Miranda Otto, Tim Robbins, David Alan Basche, Rick Gonzalez, Yul Vázquez, Lisa Ann Walter, Lenny Venito, Ann Robinson, Gene Barry ja Morgan Freeman

Genre: scifi, jännitys

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

War of the Worlds, eli suomalaisittain Maailmojen sota perustuu H.G. Wellsin kirjaan Maailmojen sota (The War of the Worlds) vuodelta 1898. Vuosien varrella kirjan pohjalta on tehty useita adaptaatioita, joista yksi tunnetuimmista oli Orson Wellesin työstämä radiokuunnelma, joka sai kuuntelijat paniikin valtaan, heidän luullessa avaruusolentojen oikeasti hyökkäävän Maahan. Tehtyään Minority Reportin (2002), ohjaaja Steven Spielberg ja näyttelijä Tom Cruise etsivät kuumeisesti uutta yhteistyöprojektia. Cruise esitteli Spielbergille ideoitaan, joista yksi oli elokuva Wellsin kirjan pohjalta, mistä Spielberg innostui. Josh Friedman työsti ensimmäisen käsikirjoituksen, jonka pohjalta David Koepp laati lopullisen tekstin. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2004 ja lopulta Maailmojen sota sai maailmanensi-iltansa 13. kesäkuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai positiivista palautetta, sekä kolme Oscar-ehdokkuutta (paras äänitys, äänitehosteet ja erikoistehosteet). Itse näin Maailmojen sodan pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja elokuvan loppua lukuun ottamatta pidin näkemästäni. Olen katsonut leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo ainakin vuosikymmen. Kun huomasin Maailmojen sodan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Ray Ferrier yrittää pitää perheensä turvassa, kun maan alta kuoriutuu avaruusolentojen valtavia aluksia, jotka ryhtyvät tuhoamaan ihmiskuntaa.

Elokuvan pääroolissa satamatyöläisenä Ray Ferrierinä nähdään tosiaan Tom Cruise, joka sai Spielbergin tarttumaan projektiin. Tämä oli Cruisen ja Spielbergin toinen yhteistyöelokuva mahtavan Minority Reportin jälkeen ja harmillisesti se jäi myös viimeiseksi, kaksikon ajauduttua riitoihin markkinoinnin aikana, muun muassa Cruisen esiinnyttyä kiusallisesti Oprahin ohjelmassa. Tämä on suuri sääli, sillä molemmat scifielokuvat näyttivät, että Spielberg-Cruise on aikamoinen duo, jolta olisi nähnyt mielellään lisääkin leffoja. Cruise on tuttuun tapaansa erittäin mainio spektaakkelileffan keulakuvana, tulkiten taitavasti hahmonsa monenlaisia suhtautumisia haastavaan tapahtumaketjuun. Sen lisäksi, että avaruuden muukalaiset aloittavat yllättäen hyökkäyksensä ihmiskuntaa kohtaan, Rayn pitäisi myös parantaa suhdettaan lapsiinsa, Justin Chatwinin näyttelemään Robbieen ja Dakota Fanningin näyttelemään Racheliin. Robbiesta on kirjoitettu aika rasittava angstiteini, jonka osuus leffassa jää harmillisen alikehitetyksi, elokuvan keskittyessä enemmän isä-tytär-puoleen Rayn ja Rachelin kanssa. Chatwin tekee parhaansa sillä, mitä käsikirjoitus hänelle tarjoaa ja Fanning on oiva valinta tyttären osaan.

     Elokuvassa nähdään myös Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) tuttu Miranda Otto Rayn ex-vaimona Mary Annina, Rita Hayworth - avain pakoon -elokuvasta (The Shawshank Redemption - 1994) tuttu Tim Robbins höyrähtäneenä Harlanina ja Lisa Ann Walter Rayn tuttuna Sherylinä. Vuoden 1953 Maailmojen sota -elokuvaa (The War of the Worlds) tähdittäneet Gene Barry ja Ann Robinson nähdään pikaisesti elokuvan lopussa ja tarkkaavaisimmat katsojat voivat bongata Channing Tatumin yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan leffan alussa, juoksemassa avaruusolentojen tripod-alusta pakoon. Sivunäyttelijät ovat hyviä rooleissaan, etenkin Robbins pakkomielteisesti avaruusolennoille vastaiskua suunnittelevana Harlanina.

Jos minulta kysytään, millä elokuvalla on niin kehno loppu, että se meinaa pilata muuten todella hyvän elokuvan, Maailmojen sota nousee usein ensimmäisenä mieleen. Sen enempää loppuratkaisusta paljastamatta sanon vain, että kaiken kypsyttelyn jälkeen finaali tuntuu aivan käsittämättömän laiskalta, suoraan sanottuna aikamoiselta läpsäisyltä katsojan kasvoihin, joka on juuri yli puolentoista tunnin ajan jännittänyt tiivisti Rayn ja tämän lasten yrittäessä selviytyä tuhon ja kaaoksen keskellä. Loppuratkaisu mukailee kyllä Wellsin klassikkokirjaa, mutta tällaisenaan toteutus on pöyristyttävän tönkkö ja laiska. Katsojasta tuntuu herkästi siltä, että loppu olisi alun perin ollut toinen ja jostain syystä se jouduttiinkin hätäisesti kuvaamaan uusiksi tai siltä että rahat loppuivat kesken. Asiaa ei auta, että Morgan Freemanin kertojaäänen täytyy viimeisellä minuutilla selittää, mitä oikein lopussa tapahtui, koska leffa ei osaa sitä muuten avata katsojille.

Ennen tätä turhauttavaa lopetusta Maailmojen sota on erittäin hyvä, paikoin jopa loistava scifispektaakkeli, joka pitää tehokkaan tiukasti katsojasta kiinni läpi kestonsa. Vajaan kahden tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä niin jännittävän ja mukaansatempaavan paketin Spielberg on saanut loihdittua David Koeppin ajoittain ontuvan käsikirjoituksen pohjalta. Alkupää rakentuu tiivistunnelmaisesti kohti ensimmäistä kohtaamista avaruusolioiden kanssa ja heti kättelyssä Spielberg näyttää, että nämä alienit eivät todellakaan ole samoja sympaattisia kavereita kuin nimikko-olio E.T. the Extra-Terrestrialissa (1982) tai edes pääasiassa rauhanomaisia tutkijoita, kuten Kolmannen asteen yhteydessä (Close Encounters of the Third Kind - 1977).

Kohtaamiset avaruusolentojen kanssa ovat toinen toistaan jännittävämpää seurattavaa. Etenkin eräs kellarikohtaus muuttuu suorastaan kauhuksi, kun hahmot yrittävät hiirenhiljaa piilotella avaruusolentojen tutkivaa laitetta. Ihmisten pelkoa ja joukkohysteriaa kuvataan onnistuneesti eri tavoin. Kun tällainen tilanne koittaa, sitä voisi toivoa, että ihmiset osaisivat unohtaa erimielisyytensä ja lyöttäytyä yhteen yhteisen vihollisen päihittämiseksi, mutta tietenkin kaikkihan vain ajavat omaa etuaan, selviytyäkseen kaiken keskellä. Leffasta löytyy joitain varsin kauhistuttavia puolia, mutta Spielberg tuo sekaan myös pientä lämpöä ja herkkyyttä toimivan isä-tytär-kuvion kautta. Onkin siis valtava harmi, että totaalisen lattea loppuhuipentuma syö muuten niin oivallista elokuvaa.

Teknisiltä ansioiltaan Maailmojen sota on myös pääasiassa vakuuttava tapaus. Toki 20 vuotta vanhan elokuvan tietokonetehosteet ovat paikoin vanhentuneet, mutta kun leffan immersio on muuten niin vahva, ajan hampaiden nakertamia efektejä ei juuri jää tapittamaan kriittisemmin. Tripodit näyttävät edelleen vaikuttavan uhkaavilta ja jotkut käytännön tehosteet ovat yhä upeat. Digitehosteita enemmän leffan visuaalista ilmettä syö sama ylivalottuneisuus, mikä häiritsi jo Minority Reportissa. Tätä tapahtuu onneksi vain päiväsaikaan tapahtuvissa kohtauksissa, yökohtausten näyttäessä hyviltä. Kameratyöskentely on pätevää, leikkaus sujuvaa ja niin lavasteet, asut kuin maskeerauksetkin toimivat. Äänimaailma rymistelee vahvasti ja Spielbergin luottosäveltäjä John Williamsin työstämät musiikit toki tehostavat jännittävää menoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

War of the Worlds, 2005, Paramount Pictures, DreamWorks Pictures, Amblin Entertainment, Cruise/Wagner Productions