Arvostelu: From the World of John Wick: Ballerina (Ballerina - 2025)

FROM THE WORLD OF JOHN WICK: BALLERINA

BALLERINA

Ohjaus: Len Wiseman

Pääosissa: Ana de Armas, Anjelica Huston, Gabriel Byrne, Ian McShane, Sharon Duncan-Brewster, Norman Reedus, Catalina Sandino Moreno, Ava McCarthy, Lance Reddick, Keanu Reeves ja David Castañeda

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 16

Keanu Reevesin tähdittämä toimintaelokuva John Wick (2014) oli yllätyshitti, jonka ympärille rakentui kokonainen franchise, johon kuuluu jatko-osien John Wick: Chapter 2 (2017), John Wick: Chapter 3 - Parabellum (2019) ja John Wick: Chapter 4 (2023) lisäksi televisiosarja The Continental: From the World of John Wick (2023). 2010-luvulla Shay Hatten oli työstänyt toimintaelokuvan käsikirjoituksen nimeltä Ballerina, jota hän yritti kaupitella eri studioille. Lionsgate-yhtiö tarttui tekstiin, joskin sillä ehdolla, että elokuva muovattaisiin osaksi John Wickin maailmaa. Hatten itse muovasi käsikirjoitusta yhdessä John Wick -ohjaaja Chad Stahelskin kanssa, jotta elokuva saataisiin sovitettua aikajanalle. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2022 ja alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista jo kesällä 2024, mutta kun studiolla oltiin tyytymättömiä lopputulokseen, Stahelski pyydettiin työstämään muutaman kuukauden mittaiset uusintakuvaukset, joissa elokuvaa muovattiin uuteen uskoon. Nyt From the World of John Wick: Ballerina on saapunut teattereihin ja itse olen odottanut leffaa todella skeptisenä. Pidän John Wick -leffoista, mutta The Continental -sarja jätti minut pahasti kylmäksi. Kun kuulin, että itsenäinen toimintaelokuva oli muovattu osaksi John Wick -maailmaa ja että sen murskaavien testinäytösten jälkeen lähes koko kuvattu leffa tehtäisiin uusiksi, luottoni Ballerinaa kohtaan ovat olleet todella matalat. Kävinkin katsomassa From the World of John Wick: Ballerinan sen ensi-iltanäytöksessä varsin skeptisenä.

Todistettuaan lapsena isänsä murhan, Eve Macarrosta koulitaan palkkatappaja Ruska Roma -järjestölle. Kun Eve kokee olevansa valmis, hän lähtee jahtaamaan isänsä tappajia.

Ana de Armas näyttelee Eve Macarroa, joka lapsena näki, kun hänen isänsä (David Castañeda) murhattiin. Hänet otti siipiensä alle John Wick -elokuvista tuttu Ruska Roma -järjestö, joka kouli tytöstä tehotappajan... ja noh, siinä sivussa myös jostain syystä ballerinan, joskin nämä taidot eivät oikeastaan pääse missään kohtaa käyttöön Even kostoretken aikana. De Armas istuu rooliinsa kuin valettu. Hänestä löytyy uskottavaa ärhäkkyyttä ja sinnikkyyttä, sekä todellista vimmaa toimintakohtausten aikana. Eve on heti tykättävä hahmo ja on hienoa, ettei hänestä ole kirjoitettu nykypäivälle tyypillistä naissankaria, joka pieksee vaivattomasti kolme kertaa isompia äijiä, vaan joka ottaa itsekin runsaasti turpiinsa ja joutuu käyttämään muita keinoja ja neuvokkuuttaan, kun vastustaja on fyysisesti ylivoimainen.

     Elokuvassa nähdään myös Gabriel Byrne Even isän murhanneen järjestön johtajana Kanslerina, Catalina Sandino Moreno tämän läheisimpänä kätyrinä, Norman Reedus tappaja Daniel Pinena ja Sharon Duncan-Brewster Eveä kouluttavana Nogina, sekä John Wick -elokuvista tutut Anjelica Huston Ruska Roman johtajana, Ian McShane Continental-hotellin johtajana Winstonina, Lance Reddick viimeisessä elokuvaroolissaan hotellin vastaanottovirkailija Charonina, sekä toki Keanu Reeves pikaisesti itse John Wickinä. Byrne on mainio valinta pääviholliseksi, kun taas The Walking Dead -sarjoista (2010-) tutun Reedusin osuus jää harmillisen suppeaksi. Huston ja McShane ovat tutusti hyvässä vedossa hahmoinaan, mutta Reeves vaikuttaa olevan mukana melkein pakotetusti. Jos jokin leffassa tuntuu tulleen mukaan pitkien lisäkuvausten myötä, niin John Wickin osuudet loppusuoralla ja tämäkin vain markkinointikikkana.

Joskus on todella ilahduttavaa olla väärässä. Ennakkoon kaikki tuntui puhuvan sen puolesta, että From the World of John Wick: Ballerina olisi samanlainen lattea rahastuslisäys John Wick -maailmaan kuin The Continental -sarja. Alkuperäisellä käsikirjoituksella ei ollut mitään tekemistä John Wickin kanssa ja siitä suostuttiin tekemään leffa vasta, kun se muovattiin osaksi John Wick -leffoja. Studio ja John Wickien ohjaaja Chad Stahelski olivat nähtävästi tyytymättömiä ohjaaja Len Wisemanin työhön ja leffa kuvattiin monilta osin uusiksi, minkä johdosta ensi-iltaa siirrettiin jopa vuodella eteenpäin. Testiyleisöistäkin internetiin kantautuneet reaktiot olivat lähinnä negatiivisia. Mutta ihme ja kumma, From the World of John Wick: Ballerina onkin yllättävän eheä ja erittäin viihdyttävä elokuva, joka ei toimintansa puolesta juuri yhtään kalpene muiden John Wick -leffojen vierellä.

Isänsä murhaa kostavan tytön tarina ei juuri häikäise omaperäisyydellään, mutta se tarjoaa passelit raamit ja pitää Eveä jatkuvassa liikkeessä, heittäen tämän verisestä taistelusta toiseen. Toimintakohtaukset ovat sopivan erilaisia toisistaan, joidenkin keskittyessä käsirysyihin ja toisten ammuskeluun. Ihmisiä pistetään hengiltä kekseliäin keinoin ja kun nyrkeistä loppuu puhti ja pyssyistä luodit, niin veitset, kirveet, lautaset ja luistimetkin ajavat asian. Puolenvälin kranaattikohtaus ja lopun liekinheitinosio ovat aivan mahtavaa menoa ja paikoin toiminta äityy niin yliampuvaksi mäiskeeksi, että virne leviää väkisinkin genrefanin kasvoille. Muutama kauneusvirhe mahtuu mukaan, kuten aika ylimääräiseltä tuntuva juonikuvio siepatusta tytöstä, jolla yritetään temaattisesti verrata Even kokemuksiin, mutta joka jää täysin puolitiehen, mutta muuten Ballerina on erittäin toimiva lisäys John Wickin maailmaan. Paljon mieluummin katsoisinkin tälle jatkoa kuin väkisin väännettyä viidettä John Wick -leffaa. Seuraavaksi tosin on luvassa elokuva Donnie Yenin näyttelemästä Cainesta, joka esiteltiin John Wick: Chapter 4:ssä.

Lopputuloksesta on vaikea sanoa, mikä on alkuperäisohjaaja Len Wisemanin kädenjälkeä ja mitkä kaikki Chad Stahelskin työtä. Kun katsoo Wisemanin tunnetuimman elokuvan, vampyyriraina Varjojen valtakunnan (Underworld - 2003) taisteluita, voisi ainakin päätellä, että toimintakohtaukset ovat pääasiassa Stahelskin työstämiä. Niin tuttua John Wick -laatua ne ovat. Shay Hattenin käsikirjoitus on kiinnostava lähinnä sen puolesta, että miltä teksti näytti ennen kuin se muovattiin osaksi tätä maailmaa? Käsikirjoitus ajaa asiansa, mutta ilman tyylitajuista visiota toiminnan saralla teksti ei jaksaisi kannatella elokuvaa yksin. Teknisiltä ansioiltaan From the World of John Wick: Ballerina on pätevä, vaikka osa tietokonetehosteista ovatkin silmiinpistäviä. Elokuva on hyvin kuvattu, tarpeeksi sulavasti leikattu, lavasteet ovat komeat, puvustus tyylikästä ja maskeeraukset rujoja. Äänimaailma tykittelee hyvin menemään ja lyönnit meinaavat tuntua katsomossa asti. Tyler Batesin ja Joel J. Richardin säveltämät musiikit pyörittävät lähinnä tuttuja melodioita John Wick -leffoista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ballerina, 2025, Lionsgate, Thunder Road Pictures, 87Eleven Entertainment, Summit Entertainment

Arvostelu: Epäillyt (The Usual Suspects - 1995)

EPÄILLYT

THE USUAL SUSPECTS

Ohjaus: Bryan Singer

Pääosissa: Kevin Spacey, Gabriel Byrne, Chazz Palminteri, Stephen Baldwin, Benicio del Toro, Kevin Pollak, Pete Postlethwaite, Giancarlo Esposito, Suzy Amis, Dan Hedaya ja Cástulo Guerra

Genre: rikos

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

The Usual Suspects, eli suomalaisittain Epäillyt on Bryan Singerin ohjaama rikoselokuva. Elokuvan idea syntyi Singerin pitämästä Spy-lehden artikkelinimestä "The Usual Suspects" ja hänen ja käsikirjoittaja Christopher McQuarrien visioimasta julisteesta, jossa viisi rikollista seisovat vierekkäin tunnistusrivissä. Miehet alkoivat pohtia, miksi nämä rikolliset olivat ajautuneet tilanteeseen ja McQuarrie kynäili ideoiden pohjalta käsikirjoituksen. Hollywood-studiot eivät kuitenkaan tarttuneet projektiin, joten heidän piti kaupustella leffaansa Euroopassa, missä sille annettiin rahoitus. Kuvaukset käynnistyivät vuonna 1994 ja lopulta Epäillyt sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 25. tammikuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, joka sai pääasiassa positiivista palautetta kriitikoilta ja joka voitti parhaan käsikirjoituksen ja miessivuosan Oscar-palkinnot. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista rikosleffoista. Itse katsoin Epäillyt yli kymmenen vuotta sitten ensi kertaa, mutta tuolloin se meni minulta yli hilseen, enkä paljoa piitannut siitä. Nyt kun huomasin elokuvan täyttävän 30 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella Epäillyt sen juhlavuoden kunniaksi.

Satamassa tapahtuneen ampumavälikohtauksen ja räjähdyksen jälkeen poliisi ottaa kuulusteluun paikalla olleen rikollisen Roger Kintin, joka immuniteetin toivossa selittää, mistä koko hommassa on ollut kyse.

Epäillyt kertoo viidestä rikollisesta, jotka kohtaavat poliisien tunnistusrivissä ja jotka päättävät ryhtyä keikkailemaan yhdessä, näpäyttääkseen lainvalvojia. On rampa huijari Roger Kint (Oscar-palkinnon roolityöllään napannut Kevin Spacey), rikolliset hommat taakseen jättänyt Dean Keaton (Gabriel Byrne), räjähteisiin erikoistunut Todd Hockney (Kevin Pollak), sekä pitkäaikaiset yhteistyökumppanit Michael McManus (Stephen Baldwin) ja Fred Fenster (Benicio del Toro). Hahmot ovat kiinnostavat ja onnistuneen erilaiset persoonat, jolloin heidän tarinaansa ryhtyy seuraamaan mielellään, kun he päättävät tehdä yhteistyötä seuraavien rikoshommiensa kanssa. Näyttelijäviisikko suoriutuu rooleistaan mallikkaasti. Oli Spaceysta ihmisenä mitä mieltä tahansa, tähän kohdistuneiden ahdistelusyytösten takia, ei käy kieltäminen, etteikö hän olisi lahjakas näyttelijä ja tarjoaisi Epäillyissä väkevän roolityön.

     Elokuvassa nähdään myös Chazz Palminteri Rogeria kuulustelevana agentti Kujanina, Giancarlo Esposito tapausta tutkivana FBI-agentti Baerina, Dan Hedaya poliisi Rabinina, Suzy Amis Keatonin asianajajatyttöystävä Edie Finneranina, Peter Greene rikollispomo Redfootina, sekä Pete Postlethwaite mysteeriselle Keyser Sözelle työskentelevänä Kobayashina. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa pätevästi, erityisesti Palminteri sinnikkäänä ja vastauksia vaativana agenttina. Nykyään huomattavasti kuuluisampi Esposito on hauska nähdä nuorempana miehenä sivuroolissa, ennen kuin hän alkoi esittää joka toisessa elokuvassa tai televisiosarjassa pääroistoa.

Joskus kannattaa antaa uusia mahdollisuuksia, se kävi hyvinkin selväksi Epäiltyjen kohdalla. Kyseessä on aivan mahtava rikoselokuva, joka on täysin ansaitusti saanut paikkansa lajityyppinsä arvostetuimpien teosten joukosta. Ansaittu oli myös Christopher McQuarrien - joka tultaisiin myöhemmin tuntemaan usean Mission: Impossible -toimintaleffan ohjaajana - ovela käsikirjoitus, joka onnistuu tehokkaasti huiputtamaan katsojaansa. Teksti on todella nokkela, sen hyödyntäessä ihailtavasti niin epälineaarista kerrontaa kuin myös epäluotettavaa kertojaa. Epäillyt onkin niitä leffoja, jotka kannattaa katsoa toisen kerran jo siksi, että kun loppukäänteet saa selville, uusintakatselu menee pitkälti uusin silmin vihjeitä bongaillessa. Kun leffa on vielä näin mukaansatempaava ja mielenkiintoinen, en ihmettele, vaikka Epäillyt pistäisi pyörimään heti paikalla uusiksi.

Varttia vaille parin tunnin mitta käytetään napakasti hyödyksi ja katsojan kannattaakin olla tarkkana kuin porkkana koko keston ajan. Ajassa edestakaisin hyppivä tarina voi hämmentää pitkään, mutta kun palaset alkavat hissuksiin loksahtelemaan paikoilleen, on tunne sitä tyydyttävämpi tarkkaavaisella katsojalla. Vahvan käsikirjoituksen lisäksi myös Brian Singerin työ ohjaajana on mainiota. Tunnelma on hyvin rakennettu. Tietty jännite leijailee ilmassa vähän väliä, mutta samalla elokuvasta löytyy oivaa pilkettä silmäkulmasta. Hurjimmillaan kohtaukset saattavat jopa olla yllättävänkin julmia. Epäillyistä on moneksi, mutta paketti pysyy ihailtavalla tavalla kasassa, eikä sitä voi kuin suositella laadukkaiden rikostarinoiden ystäville.

Lahjakkaan ohjauksen ja ansiokkaan käsikirjoituksen lisäksi myös tekninen puoli on erittäin tasokasta. Epäillyt on hyvin kuvattu ja lavastettu. John Ottmanin napakka leikkaus tukee täydellisesti McQuarrien tekstiä ja Ottman onnistuu myös musiikkien puolella säveltäjänä hyvin. Puvustus ja maskeeraus ovat taitavasti toteutetut ja niin parit erikoistehosteet kuin äänimaailmakin ovat onnistuneesti laaditut.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Usual Suspects, 1995, PolyGram Filmed Entertainment, Spelling Films International, Blue Parrot, Bad Hat Harry Productions, Rosco Film GmbH

Arvostelu: Hereditary - Pahan perintö (Hereditary - 2018)

HEREDITARY - PAHAN PERINTÖ

HEREDITARY

Ohjaus: Ari Aster
Pääosissa: Toni Collette, Alex Wolff, Gabriel Byrne, Milly Shapiro ja Ann Dowd
Genre: kauhu, draama
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 16

Hereditary, eli Suomessa lisänimellä Pahan perintö kulkeva kauhuelokuva on lyhytleffoja tehneen Ari Asterin ensimmäinen koko illan elokuva. Filmi sai ensi-iltansa tammikuussa Sundancen elokuvajuhlilla, missä se sai paljon ylistystä, minkä takia kiinnostuin leffasta. On aina erittäin kiehtovaa, jos kauhuelokuva saa kehuja sekä kriitikoilta että katsojilta (vaikka molempien puolelta löytyy niitäkin, jotka haukkuvat filmiä). Olin kuitenkin hieman varautunut mennessäni katsomaan Hereditarya, sillä kyseessä on A24-yhtiön kauhuleffa, mikä tarkoittaa, että luvassa on jotain hyvin tavallisesta poikkeavaa. Itselleni yhtiön leffat ovat nimittäin olleet joko loistavia hittejä (The Killing of a Sacred Deer - 2017) tai kamalia huteja (The VVitch: A New-England Folktale - 2015).

Annie Grahamin äidin kuollessa jokin alkaa vainoamaan Annieta, sekä tämän miestä ja lapsia.

Pääroolissa Annie Grahamina nähdään Toni Collette, joka tekee aivan mielettömän hienon roolisuorituksen. Annie joutuu kestämään elokuvan aikana ties mitä tunteita äärimmäisen voimakkaasti ja Collette onnistuu tuomaan ne esille täydellisesti. Hän on lämmin huolehtivana äitinä, sydäntäriipivä kokiessaan surun aiheuttaman tuskan, pelottava suuttumuksen noustessa pintaan, sekä hyvin uskottava ollessaan täysin kauhuissaan. Leffan teko on aivan varmasti ollut rankkaa Collettelle, mutta lopuksi vaativa työ palkitaan ja mielestäni hän tekee yhden tämän vuoden parhaista roolisuorituksista.
     Valitettavasti Colletten rinnalla hänen Steve-miestään näyttelevä Gabriel Byrne ei tee lähellekään yhtä vaikuttavaa työtä. Tämä taas johtuu lähinnä Byrnen hahmosta, joka ei paljoa tarjoa. Kauhuleffan perinteiden mukaisesti Annie on naisena se, joka joutuu kokemaan kaikenlaisia kummallisuuksia ja Steve on miehenä se, joka antaa naisen puheen tulla toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Steve ei usko mihinkään yliluonnolliseen hölynpölyyn, vaan kokee vaimonsa olevan vain stressaantunut äitinsä kuolemasta. Byrne tekee parhaansa sen kanssa, mitä hänelle on annettu, mutta hahmo jättää kylmäksi.
     Sen sijaan Annien ja Steven lapsia, Peter-teiniä ja Charlie-tyttöä esittävät Alex Wolff ja Milly Shapiro tekevät loistotyötä läpi leffan ja heidän hahmonsa ovat erittäin kiehtovat. Etenkin eriskummallinen Charlie-tyttö herättää heti katsojan huomion ollessaan lähinnä hiljaa ja piirtäessään kaikenlaisia asioita, mitä hän näkee ja rakentaessaan outoja leluja. Shapiro sopii osaansa täydellisesti, kuten sopii myös Wolff. Peter on jokseenkin huoleton nuorukainen, joka mieluummin polttaisi pilveä kavereidensa kanssa kuin istuisi koulunpenkillä. Outojen tapahtumien myötä hahmo alkaa kuitenkin muuttua ja useassa kohtaa Wolff päästää taitonsa valloilleen. Colletten tavoin aito, hysteerinen pelko oikein huokuu Wolff suorituksesta ja katsojana kokee menevänsä paniikkiin yhdessä hahmojen kanssa.

Jo ensimmäisen vartin aikana olin varma, että Hereditary - Pahan perintö jakaisi katsojat voimakkaasti kahtia. Toiset tulevat vihaamaan sitä, kuinka elokuva ei ole tuttua ja turvallista massakauhua, mitä 2000-luvulla on totuttu näkemään. Trailerit saavat filmin vaikuttamaan siltä kuin siinä tapahtuisi outoja asioita kuin Paranormal Activityssa (2007) tai mukana olisi samalla lailla demoni kuin Kirotussa (The Conjuring - 2013). Monet tulevat inhoamaan elokuvan hidasta tempoa, sekä sitä, ettei leffassa näytetä niin paljoa kuin monet varmasti toivovat. Toiset taas tulevat rakastamaan Hereditary - Pahan perintöä juuri siksi, ettei se ole sitä perinteisintä kauhua, mikä luottaa täysin äkillisiin böö-säikyttelyihin, vaan se vaatii katsojan keskittymistä ja ajattelua. Itse yhdyn vahvasti jälkimmäisiin. Hereditary - Pahan perintö on yksi parhaista kauhuelokuvista, minkä olen koskaan nähnyt. Se pistää suuren osan tämän vuosituhannen kauhurainoista häpeään ja toivon todella, että leffa nousisi hitiksi, jotta tulevaisuudessa massakauhukin voisi olla fiksumpaa kuin jokin täysin typerä turhake. Tarkoitan nyt sinua Totuus vai tehtävä (Truth or Dare - 2018)!

Nykypäivänä tuntuu siltä, että monille kauhun ja pelottavuuden taso syntyy siitä, kuinka monta äkkisäikäytystä leffa sisältää; kuinka monta kertaa jostain ilmestyy äkillisesti jotain karmivaa. Omasta mielestäni todellinen kauhu syntyy parhaiten asioista, joita tapahtuu todellisessakin elämässä. Ne ovat pelottavia juttuja, koska ne voivat käydä kenelle tahansa. Esimerkiksi jonkun tai jonkin rakkaan, kuten perheenjäsenen menettäminen tai vakava onnettomuus voi olla pelottava asia. Mielisairauskin on pelottava ajatus. Vaikka Hereditary - Pahan perinnössä onkin mukana yliluonnollisuuksia, syntyy hahmojen pelkotila usein tällaisista asioista, joita kuka tahansa voisi kokea. Toki mukana on niitä äkkisäikäytyksiäkin, mutta ne on toteutettu paremmin kuin suurimmassa osassa kauhuleffoista. Yleensä säikäytykset toteutetaan niin, että hahmo päätyy jonnekin yksin ja äänet katoavat lähes kokonaan, jolloin esimerkiksi mörön ilmestyessä yllätystä tukeva kova ääni olisi vielä voimakkaampi. Ja kun kohtaus on ohi, tunnelma muuttuu mukavammaksi ja katsojan annetaan hengähtää ja huokaista helpotuksesta. Katsoja voi vaikka hieman naureskella omalle säikähdykselleen. Hereditary - Pahan perintö ei päästä katsojaansa näin helpolla. Sen lisäksi, että äkkisäikäytykset oikeasti tulevat yllätyksinä, niiden aiheuttama jännitys ei koskaan katoa. Seuraava kohtaus ei ole helpompi, vaan pelottava tunnelma pidetään alusta loppuun läsnä.

Elokuvaan luotu tunnelma on niin painostava, että lopputuloksena on yksi ahdistavimmista filmeistä, minkä olen koskaan nähnyt. Hahmojen vahva reaktio tapahtumiin - kuinka he vähitellen alkavat muuttumaan "hulluiksi" piinan takia - on niin vahvasti toteutettu, että leffaa oli usein hyvin vaikea katsoa. Samalla se on äärimmäisen lumoava ja kiehtova, etenkin kun elokuva on täynnä pieniä vihjeitä siitä, mistä kaikki johtuu ja mitä leffassa tullaan näkemään. Tämän takia onkin tärkeää pysyä tarkkaavaisena, sillä jotkut loppupään jutut saattavat tulla täysin puskista, jos ei keskittynyt elokuvan alkupäähän. Pohjustus on erinomaista, enkä malta odottaa näkeväni Hereditary - Pahan perinnön uudestaan, jotta voin löytää siitä lisää pieniä tiedonmurusia. Kun nykypäivän kauhuleffat on yleensä tyhmennetty hyvinkin älyvapaiksi, jolloin kaikki informaatio täytyy selittää katsojille (tarkoitan yhä sinua Totuus vai tehtävä!), on mahtavaa nähdä kauhuelokuva, joka luottaa siihen, että katsoja osaa itse yhdistellä asioita päässään ja siten ymmärtämään leffasta kaiken.

Kyseessä ei kuitenkaan ole ihan täydellinen elokuva, vaikka Hereditary - Pahan perintö nouseekin mestariteosten joukkoon. Joillekin leffan kesto tulee aivan varmasti olemaan ongelma. Filmillä on pituutta yli kaksi tuntia, mikä on paljon kauhuelokuvaksi. Tarina kulkee hyvin hidastempoisesti eteenpäin, mikä on varmasti ärsyttävää niille, jotka ovat tottuneet kauhupätkiin, joissa tapahtuu jotain ihan koko ajan (satuinko jo mainitsemaan Totuus vai tehtävän). Itseäni leffan rytmitys ei niinkään häirinnyt. Noin puolessa välissä pari kohtausta laahasivat hieman, mutta muuten rakastin sitä, kuinka elokuva käytti aikaansa rakentaakseen upeaa tunnelmaansa. Kesto on kuitenkin siinä mielessä isoin ongelmani filmin kanssa, että sen ihan viimeiset minuutit ovat liikaa. Mielestäni elokuvalle olisi parempi, jos se loppuisi joko aiemmin tai nopeammin, sillä finaali ampuu ihan pienesti yli kohteen. Tämän lisäksi mukana on yksi kuva, jonka olisin poistanut kokonaan, sillä se rikkoo tunnelman kökösti toteutetulla efektillään. Muuten elokuva käyttää efektejä hyvin maltillisesti, mutta yhdessä kuvassa tehosteen käyttö on niin tökeröä, että se muuttuu vain koomiseksi ja näin katkaisee kohtauksen painostavuuden.

Hölmön efektikuvan harmillisuutta lisää se, että sitä edeltävä kuva on ehdottomasti yksi filmin parhaista. Parhaimman kuvan valinta on vaikeaa, sillä elokuva on täynnä mitä upeimpia otoksia. Annie tekee työkseen todella tarkkoja pienoismalleja, joista yksi esittää heidän taloaan. Tätä on hyödynnetty hauskasti kuvauksessa ja useat laajat kuvat eri huoneista onkin rajattu aivan kuin kamera olisi katsoja, joka katselee nukketalon huoneita. Vielä hienompia ovat kuvat, joiden taustalle on piilotettu jotain karmivaa, mitä ei huomaa heti. Ja kun karmivuuden huomaa, sydän alkaa hakata, sillä tekniikka on niin mestarillista. Tästä voi kiittää ohjaaja Ari Asteria, joka esikoisteoksellaan osoittaa, että hän kuuluu kauhuelokuvien pariin. En muista, milloin viimeksi olisin nähnyt yhtä vaikuttavan esikoiselokuvan ja toivon, että hän työskentelee jo uuden projektin parissa. Aster ymmärtää, mikä on oikeasti pelottavaa, eikä onneksi säästele katsojaansa, vaan tarjoaa aidosti shokeeraavia hetkiä ja kuvia. Asterin käsikirjoitus on myös huikean kekseliäs, vaikka hän onkin hyödyntänyt tuttuja kliseita kauhuleffoista, kuten pelottavan ullakon. Hän ja leikkaajat Jennifer Lame ja Lucian Johnston ovat tehneet hyvää työtä leffan rytmityksessä. Pidin erittäin paljon leikkauksista, joissa kohtaus muuttuu äkillisesti päivästä yöksi tai toisinpäin yhden kuvan aikana. Lavasteet ja maskeeraukset ovat vaikuttavasti toteutetut, minkä lisäksi äänimaailma on huikeasti luotu aina perinteisistä kauhuäänistä Colin Stetsonin painostaviin musiikkeihin asti. Kyseessä on siis kaikin puolin elokuvallinen taidonnäyte.

Yhteenveto: Hereditary - Pahan perintö on ehdottomasti yksi ahdistavimmista ja painostavimmista elokuvista, minkä olen koskaan nähnyt. Elokuvan tunnelma on niin mestarillisesti rakennettu, ettei aika käy pitkäksi, vaikka leffa kulkeekin hyvin hitaalla temmolla eteenpäin. Ohjaaja Ari Aster selkeästi ymmärtää kauhua ja onnistuukin luomaan useita pelottavia ja jopa shokeeraavia hetkiä. Aster ei luota pelkkiin äkkisäikäytyksiin, vaan luo pelkoa monin eri tavoin, kuten aivan mielettömän hienolla kuvauksella ja karmivalla äänimaailmalla. Hän ei myöskään pidä katsojiaan tyhminä, jolloin leffa ei selitä kaikkea katsojille, vaan katsojan täytyy itse yhdistellä vihjeitä, joita on nerokkaasti ripoteltu läpi elokuvan. Käsikirjoitus on kliseistään huolimatta täynnä yllätyksiä, jotka imaisevat entistäkin voimakkaammin mukaan tarinaan. Myös näyttelijänsuoritukset ovat hienoja. Etenkin Toni Collette tekee huikean roolityön perheen äitinä, minkä lisäksi Alex Wolff todistaa lahjakkuutensa nuorena Peterinä ja Milly Shapiro on loistolöytö kummalliseksi Charlie-tytöksi. Vain Gabriel Byrne jättää hieman kylmäksi, mutta tämä johtuu lähinnä hänen hahmostaan. Muutamasta pienestä ongelmastaan huolimatta Hereditary - Pahan perintö on kauhun mestariteos ja toivon monien käyvän katsomassa sen, jotta massakauhu alkaisi muuttua hieman fiksummaksi. Jos siis haluat nähdä oikeasti hyvän kauhuelokuvan, sijoita rahasi tähän elokuvaan, sillä Hereditary - Pahan perintö pitää nähdä leffateatterissa isolta kankaalta, kunnon äänentoiston kera. Jos taas pidit Totuus vai tehtävästä, on tämä mitä luultavimmin mielestäsi vain tylsä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Hereditary, 2018, PalmStar Media, Windy Hill Pictures