Arvostelu: Hei me rokataan! (This Is Spinal Tap - 1984)

HEI ME ROKATAAN!

THIS IS SPINAL TAP

Ohjaus: Rob Reiner

Pääosissa: Michael McKean, Christopher Guest, Harry Shearer, Rob Reiner, Tony Hendra, David Kaff, R. J. Parnell, June Chadwick, Ed Begley Jr., Dana Carvey, Billy Crystal, Anjelica Huston ja Fred Willard

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 22 minuuttia

Ikäraja: 7

This Is Spinal Tap, eli suomalaisittain Hei me rokataan! on Rob Reinerin ohjaama ja Michael McKeanin, Christopher Guestin ja Harry Shearerin tähdittämä komediaelokuva. Koko homma lähti liikkeelle vuonna 1978, kun vanhat opiskeluystävät McKean ja Guest tapasivat Reinerin ja Shearerin uuden komediasarja The TV Show'n pilottijakson tuotannossa ja keksivät sketsin fiktiivisestä rockyhtyeestä nimeltä Spinal Tap. Nelikko piti tästä yhteistyöstä niin paljon, että he halusivat tehdä Spinal Tapista oman elokuvansa, kun The TV Show -ohjelma ei lähtenytkään liikkeelle. He käsikirjoittivat elokuvan, mutta kokivat, ettei tekstimuoto tehnyt oikeutta heidän idealleen ja kuvasivatkin demopätkiä, joita he esittelivät yhtiöille rahoituksen toiveessa. Norman Lear tarttui projektiin ja kuvaukset käynnistyivät. Lopulta Hei me rokataan! sai ensi-iltansa maaliskuussa 1984. Elokuva sai kehuja niin kriitikoilta ja katsojilta kuin myös tunnetuilta muusikoilta, ja se oli pienimuotoinen hitti, josta on vuosien varrella muodostunut kulttiklassikko. Elokuvan suosio johti lopulta siihen, että McKean, Guest ja Shearer alkoivat oikeasti silloin tällöin keikkailemaan Spinal Tapina. Kolmikolle ja Rob Reinerille muodostui kuitenkin ongelma siitä, että StudioCanal ja Universal Music Group veivät kaikki tuotot ja he haastoivatkin yhtiöt oikeuteen, vaatien korvauksia. Tapaus sovittiin yksityisesti ja nelikko sai Spinal Tapin oikeudet itselleen. Itse en ollut aiemmin nähnyt Hei me rokataan! -elokuvaa, tiesin vain sen maineesta. Nyt kun elokuvan neljän vuosikymmenen jälkeen tehty jatko-osa Spinal Tap II: The End Continues (2025) saapuu Suomenkin teattereihin, päätin vihdoin ja viimein sivistää itseäni tällä komediaklassikolla.

Dokumentaristi Marty Di Bergi seuraa brittiläistä rockyhtye Spinal Tapia, kun bändi lähtee kiertämään Yhdysvaltoja uuden albuminsa kanssa. Yhtyeen suosio on kuitenkin hiipumassa ja bändin sisäiset konfliktit meinaavat tuhota koko Spinal Tapin.

Spinal Tap koostuu lapsuudenystävistä laulaja-kitaristi David St. Hubbinsista (Michael McKean) ja kitaristi Nigel Tufnelista (Christopher Guest), basisti Derek Smallsista (Harry Shearer), kosketinsoittaja Viv Savagesta (David Kaff) ja ties kuinka monennesta rumpalista Mick Shrimptonista (R. J. Parnell). Miehet perustivat yhtyeen jo 1960-luvulla ja nauttivat suurta suosiota seuraavan vuosikymmenen aikana. Kasarilla Spinal Tapin suosio on kuitenkin jo laskussa, minkä he saavat huomata ikävällä tavalla, kun he lähtevät muutaman vuoden tauon jälkeen kiertämään Yhdysvaltoja uuden albuminsa "Smell the Gloven" kanssa. Kaff ja Parnell jäävät lähes täysiksi statisteiksi kosketinsoittajana ja rumpalina, mutta McKean, Guest ja Shearer pääsevät oikein loistamaan rooleissaan kiistelevinä kitaristeina ja varsin rentona basistina. Kolmikon yhteiskemiat osuvat hyvin yhteen ja heidän hahmonsa ovat toinen toistaan lystikkäämpiä tyyppejä. David ja Nigel ovat olleet parhaita ystäviä, kuin veljiä jo vuosikausien ajan, mutta kiertueella heidän välinsä alkavat tulehtua ikävästi. McKeanin ja Guestin välistä naljailua onkin hauska kuunnella.

     Elokuvassa nähdään myös Tony Hendra bändin managerina Ian Faithina, June Chadwick Davidin tyttöystävänä Jeaninena, Patrick Macnee levy-yhtiön pomona sir Denis Eton-Hoggina ja ohjaaja Rob Reiner Marty Di Berginä, elokuvantekijänä, joka työstää Spinal Tapista dokumenttia - tai siis anteeksi, rock-umenttia. Sivunäyttelijätkin ovat oivassa vedossa, erityisesti Hendra managerina, joka turhautuu bändin menoon yhä vain enemmän elokuvan edetessä.

Hei me rokataan! esitetään kuin se olisi tämän Marty Di Bergin dokumentti aidosta rockyhtyeestä. Vaikka vastaavia pseudodokumentteja oltiin tehty jo kauan aiemminkin, tämä elokuva oli todellinen kulmakivi tälle lajityypille. Nykyään tällaiseen kerrontaan on jo totuttu, mutta kasarilla feikkidokkari oli varsin mullistava tapaus ja monet katsojista luulivatkin katsovansa aitoa dokumenttia aidosta bändistä ja kävivätkin leffan päätyttyä lähimmässä levykaupassa etsimässä Spinal Tapin tuotantoa, ihmetellen mikseivät olleet ennen kuulleetkaan heistä. Siinä, missä tavan katsojat naureskelivat bändin menolle, todelliset rockyhtyeiden jäsenet, kuten Black Sabbathin Ozzy Osbourne, Nirvanan Kurt Cobain ja Dave Grohl ja U2:n The Edge ihailivat, sekä kammoksuivat, kuinka todentuntuisesti elokuva käsitteli bändi- ja kiertue-elämää, kommentoiden että monet sketseiltä vaikuttaneet tilanteet olivat käyneet heillekin. Metallican oma "musta albumi" on tribuutti Spinal Tapin mustakantiselle "Smell the Glovelle". Ja synnyttipä elokuva täysin uuden termin "goes up to eleven", mitä käyttävät monet sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ole ikinä kuulleetkaan tästä leffasta.

Eikä ole mikään ihme, että Hei me rokataan! aiheutti näin voimakkaan reaktion. Kyseessä on aivan mahtava elokuva, joka naurattaa täysillä alusta loppuun ja tarjoaa useita ikimuistoisia kohtauksia, oli kyse sitten huonosti toimivista keikkalavasteista tai hortoilusta keikkapaikan takatiloissa, etsien ovea lavalle. Dokumenttiaspekti on kaikin tavoin toteutettu niin pieteetillä, etten edes kummastele, miksi jotkut luulivat leffan kertovan oikeasta bändistä. Tämän kerrontatavan ja näiden hahmojen mukaan uppoutuu niin täysillä, että alle puolentoista tunnin mittainen elokuva kulkee kuin hujauksessa. Olisin jopa toivonut leffan kestävän pidempään. Noh, pian pääsee näkemään, kuinka Spinal Tapin legenda jatkuu. Pahoin kuitenkin pelkään, ettei 41 vuotta myöhemmin tehty jatko-osa pysty millään toistamaan alkuperäisen elokuvan taikaa.

Rob Reinerin ohjaus on erittäin lystikästä. Hei me rokataan! oli miehen esikoiselokuva, mutta hänen uransa ei todellakaan pysähtynyt siihen, vaan myöhemmin hän teki useammankin klassikon, kuten Stand by Me - viimeisen kesän (Stand by Me - 1986), Prinsessan ryöstön (The Princess Bride - 1987), Kun Harry tapasi Sallyn (When Harry Met Sally... - 1989) ja Piinan (Misery - 1990). Hei me rokataan! on teknisesti pätevästi tehty, etenkin kun miettii, kuinka tarkkaan se matkii aitoja bändidokumentteja. Elokuva on oivallisesti kuvattu ja leikattu. Lavastajat ja puvustajat ovat päästäneet luovuutensa valloilleen konserttikohtauksissa. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja leffa on toki täynnä sitä varten tehtyjä kappaleita. Hauskasti elokuvan oheistuotteena myydyn soundtrack-levyn kansi on pikimusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

This Is Spinal Tap, 1984, Spinal Tap Prod.

Arvostelu: From the World of John Wick: Ballerina (Ballerina - 2025)

FROM THE WORLD OF JOHN WICK: BALLERINA

BALLERINA

Ohjaus: Len Wiseman

Pääosissa: Ana de Armas, Anjelica Huston, Gabriel Byrne, Ian McShane, Sharon Duncan-Brewster, Norman Reedus, Catalina Sandino Moreno, Ava McCarthy, Lance Reddick, Keanu Reeves ja David Castañeda

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 16

Keanu Reevesin tähdittämä toimintaelokuva John Wick (2014) oli yllätyshitti, jonka ympärille rakentui kokonainen franchise, johon kuuluu jatko-osien John Wick: Chapter 2 (2017), John Wick: Chapter 3 - Parabellum (2019) ja John Wick: Chapter 4 (2023) lisäksi televisiosarja The Continental: From the World of John Wick (2023). 2010-luvulla Shay Hatten oli työstänyt toimintaelokuvan käsikirjoituksen nimeltä Ballerina, jota hän yritti kaupitella eri studioille. Lionsgate-yhtiö tarttui tekstiin, joskin sillä ehdolla, että elokuva muovattaisiin osaksi John Wickin maailmaa. Hatten itse muovasi käsikirjoitusta yhdessä John Wick -ohjaaja Chad Stahelskin kanssa, jotta elokuva saataisiin sovitettua aikajanalle. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2022 ja alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista jo kesällä 2024, mutta kun studiolla oltiin tyytymättömiä lopputulokseen, Stahelski pyydettiin työstämään muutaman kuukauden mittaiset uusintakuvaukset, joissa elokuvaa muovattiin uuteen uskoon. Nyt From the World of John Wick: Ballerina on saapunut teattereihin ja itse olen odottanut leffaa todella skeptisenä. Pidän John Wick -leffoista, mutta The Continental -sarja jätti minut pahasti kylmäksi. Kun kuulin, että itsenäinen toimintaelokuva oli muovattu osaksi John Wick -maailmaa ja että sen murskaavien testinäytösten jälkeen lähes koko kuvattu leffa tehtäisiin uusiksi, luottoni Ballerinaa kohtaan ovat olleet todella matalat. Kävinkin katsomassa From the World of John Wick: Ballerinan sen ensi-iltanäytöksessä varsin skeptisenä.

Todistettuaan lapsena isänsä murhan, Eve Macarrosta koulitaan palkkatappaja Ruska Roma -järjestölle. Kun Eve kokee olevansa valmis, hän lähtee jahtaamaan isänsä tappajia.

Ana de Armas näyttelee Eve Macarroa, joka lapsena näki, kun hänen isänsä (David Castañeda) murhattiin. Hänet otti siipiensä alle John Wick -elokuvista tuttu Ruska Roma -järjestö, joka kouli tytöstä tehotappajan... ja noh, siinä sivussa myös jostain syystä ballerinan, joskin nämä taidot eivät oikeastaan pääse missään kohtaa käyttöön Even kostoretken aikana. De Armas istuu rooliinsa kuin valettu. Hänestä löytyy uskottavaa ärhäkkyyttä ja sinnikkyyttä, sekä todellista vimmaa toimintakohtausten aikana. Eve on heti tykättävä hahmo ja on hienoa, ettei hänestä ole kirjoitettu nykypäivälle tyypillistä naissankaria, joka pieksee vaivattomasti kolme kertaa isompia äijiä, vaan joka ottaa itsekin runsaasti turpiinsa ja joutuu käyttämään muita keinoja ja neuvokkuuttaan, kun vastustaja on fyysisesti ylivoimainen.

     Elokuvassa nähdään myös Gabriel Byrne Even isän murhanneen järjestön johtajana Kanslerina, Catalina Sandino Moreno tämän läheisimpänä kätyrinä, Norman Reedus tappaja Daniel Pinena ja Sharon Duncan-Brewster Eveä kouluttavana Nogina, sekä John Wick -elokuvista tutut Anjelica Huston Ruska Roman johtajana, Ian McShane Continental-hotellin johtajana Winstonina, Lance Reddick viimeisessä elokuvaroolissaan hotellin vastaanottovirkailija Charonina, sekä toki Keanu Reeves pikaisesti itse John Wickinä. Byrne on mainio valinta pääviholliseksi, kun taas The Walking Dead -sarjoista (2010-) tutun Reedusin osuus jää harmillisen suppeaksi. Huston ja McShane ovat tutusti hyvässä vedossa hahmoinaan, mutta Reeves vaikuttaa olevan mukana melkein pakotetusti. Jos jokin leffassa tuntuu tulleen mukaan pitkien lisäkuvausten myötä, niin John Wickin osuudet loppusuoralla ja tämäkin vain markkinointikikkana.

Joskus on todella ilahduttavaa olla väärässä. Ennakkoon kaikki tuntui puhuvan sen puolesta, että From the World of John Wick: Ballerina olisi samanlainen lattea rahastuslisäys John Wick -maailmaan kuin The Continental -sarja. Alkuperäisellä käsikirjoituksella ei ollut mitään tekemistä John Wickin kanssa ja siitä suostuttiin tekemään leffa vasta, kun se muovattiin osaksi John Wick -leffoja. Studio ja John Wickien ohjaaja Chad Stahelski olivat nähtävästi tyytymättömiä ohjaaja Len Wisemanin työhön ja leffa kuvattiin monilta osin uusiksi, minkä johdosta ensi-iltaa siirrettiin jopa vuodella eteenpäin. Testiyleisöistäkin internetiin kantautuneet reaktiot olivat lähinnä negatiivisia. Mutta ihme ja kumma, From the World of John Wick: Ballerina onkin yllättävän eheä ja erittäin viihdyttävä elokuva, joka ei toimintansa puolesta juuri yhtään kalpene muiden John Wick -leffojen vierellä.

Isänsä murhaa kostavan tytön tarina ei juuri häikäise omaperäisyydellään, mutta se tarjoaa passelit raamit ja pitää Eveä jatkuvassa liikkeessä, heittäen tämän verisestä taistelusta toiseen. Toimintakohtaukset ovat sopivan erilaisia toisistaan, joidenkin keskittyessä käsirysyihin ja toisten ammuskeluun. Ihmisiä pistetään hengiltä kekseliäin keinoin ja kun nyrkeistä loppuu puhti ja pyssyistä luodit, niin veitset, kirveet, lautaset ja luistimetkin ajavat asian. Puolenvälin kranaattikohtaus ja lopun liekinheitinosio ovat aivan mahtavaa menoa ja paikoin toiminta äityy niin yliampuvaksi mäiskeeksi, että virne leviää väkisinkin genrefanin kasvoille. Muutama kauneusvirhe mahtuu mukaan, kuten aika ylimääräiseltä tuntuva juonikuvio siepatusta tytöstä, jolla yritetään temaattisesti verrata Even kokemuksiin, mutta joka jää täysin puolitiehen, mutta muuten Ballerina on erittäin toimiva lisäys John Wickin maailmaan. Paljon mieluummin katsoisinkin tälle jatkoa kuin väkisin väännettyä viidettä John Wick -leffaa. Seuraavaksi tosin on luvassa elokuva Donnie Yenin näyttelemästä Cainesta, joka esiteltiin John Wick: Chapter 4:ssä.

Lopputuloksesta on vaikea sanoa, mikä on alkuperäisohjaaja Len Wisemanin kädenjälkeä ja mitkä kaikki Chad Stahelskin työtä. Kun katsoo Wisemanin tunnetuimman elokuvan, vampyyriraina Varjojen valtakunnan (Underworld - 2003) taisteluita, voisi ainakin päätellä, että toimintakohtaukset ovat pääasiassa Stahelskin työstämiä. Niin tuttua John Wick -laatua ne ovat. Shay Hattenin käsikirjoitus on kiinnostava lähinnä sen puolesta, että miltä teksti näytti ennen kuin se muovattiin osaksi tätä maailmaa? Käsikirjoitus ajaa asiansa, mutta ilman tyylitajuista visiota toiminnan saralla teksti ei jaksaisi kannatella elokuvaa yksin. Teknisiltä ansioiltaan From the World of John Wick: Ballerina on pätevä, vaikka osa tietokonetehosteista ovatkin silmiinpistäviä. Elokuva on hyvin kuvattu, tarpeeksi sulavasti leikattu, lavasteet ovat komeat, puvustus tyylikästä ja maskeeraukset rujoja. Äänimaailma tykittelee hyvin menemään ja lyönnit meinaavat tuntua katsomossa asti. Tyler Batesin ja Joel J. Richardin säveltämät musiikit pyörittävät lähinnä tuttuja melodioita John Wick -leffoista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ballerina, 2025, Lionsgate, Thunder Road Pictures, 87Eleven Entertainment, Summit Entertainment

Arvostelu: John Wick: Chapter 3 - Parabellum (2019)

JOHN WICK: CHAPTER 3 - PARABELLUM

Ohjaus: Chad Stahelski
Pääosissa: Keanu Reeves, Ian McShane, Halle Berry, Laurence Fishburne, Lance Reddick, Asia Kate Dillon, Mark Dacascos, Anjelica Huston, Jerome Flynn, Jason Mantzoukas ja Saïd Taghmaoui
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 16

Vuonna 2014 ilmestynyt toimintaelokuva John Wick oli todellinen yllätyshitti, mikä nosti päätähti Keanu Reevesin takaisin pinnalle, hänen tehtyä vuosien ajan kehnosti vastaanotettuja rainoja. Elokuvalle päätettiin tietty tehdä jatkoa ja John Wick: Chapter 2 (2017) tuotti tuplasti sen verran, mitä ensimmäinen osa keräsi teatterikierroksellaan. Jo ennen toisen osan ilmestymistä ohjaaja Chad Stahelski alkoi suunnittelemaan kolmatta filmiä ja toisen osan suosio antoikin tekijöille mahdollisuuden viedä hommaa vielä pidemmälle isomman budjetin kera. Kuvaukset lähtivät käyntiin keväällä 2018 ja nyt John Wick: Chapter 3 - Parabellum on saanut ensi-iltansa. Itse en erityisemmin innostunut ensimmäisestä John Wickistä, kun näin sen ensimmäistä kertaa vuonna 2015. Vasta, kun katsoin sen uudestaan ennen John Wick: Chapter 2:a, aloin ymmärtämään leffan hehkutuksen syytä. Vielä paremmin molemmat elokuvat iskivät, kun katsoin ne nyt uudestaan ennen kolmannen osan näkemistä. Aloinkin innolla odottamaan John Wick: Chapter 3 - Parabellumia ja kävin katsomassa sen yhdessä toimintaleffoja fanittavan isäni kanssa.

John Wick on erotettu mystisen neuvoston toimesta ja hänen tappamisestaan tarjotaan palkkioksi 14 miljoonaa dollaria, mikä pistää kaikki salamurhaajat hänen peräänsä. Johnin täytyy hyödyntää kaikkia taitojaan selvitäkseen elävänä.

Pääroolissa John Wickinä nähdään tietty yhä Keanu Reeves, joka on yksi harvoista näyttelijöistä, joka on kyennyt vuosien varrella siirtymään yhdestä isosta roolista toiseen niin, että hänet muistetaan nykyään paremmin jälkimmäisestä. Vielä viisi vuotta sitten Reevesistä puhuttiin The Matrix -tähtenä ja nykyään hänet tunnetaan John Wickinä. Vaikka olen aiempien John Wick -filmien arvosteluissani hieman kritisoinut Reevesin näyttelijänlahjoja draamakohtauksissa, olen tässä kohtaa jo tottunut hänen tyyliinsä ja pystyin vain riemuitsemaan, kuinka täysillä herra pistää itsensä likoon. Reeves todella antaa kaikkensa läpi leffan, mikä saa katsojan kannustamaan Johnia, kun tämä päätyy kenties koko elämänsä vaikeimpaan tilanteeseen. Johnin elämästä puheenollen, hahmon taustoja avataan leffassa hieman, mikä tuo mielenkiintoista lisäsisältöä hahmoon.
     Muutamat vanhat tutut hahmot tekevät paluun. Ian McShane näyttelee tietysti Continental-hotellin johtajaa Winstonia, kun taas hotellin vastaanottovirkailijana nähdään yhä Lance Reddick. Reevesin kanssa The Matrix -trilogiaa (1999-2003) tähdittänyt Laurence Fishburne esittää kyyhkysistä kiehtoutunutta rikollispomoa ja hänen hahmonsa on nostettu isompaan rooliin kuin edellisessä osassa. Kaikki kolme näyttelijää suorituvat jälleen mainiosti rooleistaan ja jokaisesta löytyy arvokkuutta hoitaa hommansa kunnialla.
     Uusina hahmoina elokuvassa taas esitellään Halle Berryn näyttelemä tappaja Sofia, Asia Kate Dillonin esittämä neuvoston tuomari, Anjelica Hustonin esittämä Ruska Roma -osaston johtaja, Saïd Taghmaouin näyttelemä koko neuvoston ylin johtaja, Mark Dacascosin esittämä innokas salamurhaaja Zero, sekä Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tutun Jerome Flynnin näyttelemä neuvoston jäsen Berrada. Sofiaa ja Johnia yhdistää molempien kiintymys koiriin. Hauska fakta muuten on, että Berry osallistui itse aktiivisesti elokuvassa käytettyjen koirien kouluttamiseen ja omissa toimintaharjoituksissaan hän mursi kolme kylkiluuta. Etukäteen olin hieman epäileväinen, kuinka Berry toimisi roolissa, mutta lopulta hän toimi niinkin mainiosti, että minua jäi harmittamaan, että hahmon osuus jää aika vähäiseksi. Neuvoston tuomari toimii tarinassa jonkin sortin päävihollisena, mutta valitettavasti Dillonilta puuttuu tarvittava karisma, jotta hän onnistuisi luomaan minkäänlaista uhkaa. Sen sijaan John Wickin tappamista himoitsevaa Zeroa esittävä Dacascos heittäytyy täysillä toimintakohtauksiin mukaan ja onkin leffan pahin vastus.

John Wick: Chapter 3 - Parabellum pärähtää käyntiin suoraan siitä, mihin Chapter 2 päättyi. Tapettuaan Santino D'Antonion Continentalin tiloissa, John erotetaan ja hänelle on annettu tunti aikaa, ennen kuin kaikki salamurhaajat lähtevät hänen peräänsä. Elokuva heittää katsojan hienosti tiukan tilanteen keskelle ja pistää jännittämään, kuinka John voi selvitä hengissä, kun jokainen vastaantulija vaikuttaisi olevan tappaja. Alun tiivistunnelmaiset taistelut kirjojen ja veitsien kera, sekä takaa-ajo hevosta ja moottoripyöriä hyödyntäen viestivät jo hurjasta menosta, eikä elokuvalla ole aikomustakaan ruveta jarruttelemaan. Toiminnannälkäiset saavat takuuvarmasti sitä, mitä toivovat ja vieläkin enemmän. Tuttuun John Wick -tyyliin toimintakohtaukset ovat aivan mahtavasti toteutettuja aina nopeatempoisista taistelukoreografioista erinomaiseen tekniseen toteutukseen. Jokaisen toimintaleffojen teosta haaveilevan tulisi katsoa nämä kolme teosta, sillä näin toimintaa kuuluu tehdä. Ei sarjatulileikkausta ja heiluvaa kuvausta, vaan laajoja kuvia, joista katsoja näkee, että näyttelijät ja stuntmiehet ja -naiset pistävät itsensä täysillä likoon. Lisäksi leffa sisältää useita brutaaleja tappoja, joista osa saattaa tarjota hörähdyksen kekseliäisyydellään. Aseet laulavat, luodit viuhuvat, verta roiskuu ja ruumiita tulee niin juman perkuleesti, että tuskin yksikään katsoja poistuu teatterista sillä mielellä, että leffassa olisi ollut liian vähän toimintaa.

Tämä kuitenkin johtaa yhteen elokuvan ongelmista, sillä mitä jos tässä on jopa liikaa toimintaa? Vaikka kuinka ihailen taisteluiden toteutusta ja nostan isosti hattua tekijöille, täytyy myöntää, että vähempikin mäiske olisi riittänyt. Jo John Wick: Chapter 2:sta kävi selväksi, että tekijät ovat jatkaneet tarinaa ajatuksella "isompi on parempi" ja nyt tämän kolmannen elokuvan täytyy tietty olla isompi kuin toisen osan. Tekijöiden olisi kuitenkin pitänyt huomata, että toimintakohtausten teho hiipuu, mitä kauemmin ne kestävät. Alun fantastisessa veitsenheittelyssä pituus ei vielä ole ongelma, mutta kun myöhemmin nähdään useita taisteluita, mitkä tuntuvat vain jatkuvan ja jatkuvan, mitä seuraa välittömästi uusi taistelu, on suuri riski, että katsoja alkaa vähitellen turtumaan näkemäänsä. Esimerkiksi yhden nimettömän korston hakkaamiseen ei tarvitse käyttää reilusti yli viittä minuuttia, vaikka onkin hienoa nähdä, että vastustajista on tällä kertaa oikeasti haastetta sankarille. Lähinnä leffan mahtipontiseksi paisuva loppuskabailu herättää jossain kohtaa ajatuksen, että hommaa voisi jo viedä päätökseen. Jos tiettyjä toimintapätkiä olisi älytty tiivistää hieman, olisivat ne tehokkaampia ja kokonaisuus iskisi lujempaa kuin nyt - vaikkakin haluan yhä painottaa, että ne iskevät jo nyt lujaa.

Todella taiturimaisesti toteutettujen taisteluiden lisäksi John Wick -filmit ovat erottuneet 2000-luvun toimintahutusta myös sen ansiosta, että niihin on haluttu luoda kunnon maailma, minne katsoja voi uppoutua ja minkä mysteereitä avataan joka elokuvan myötä. Salaperäisen salamurhaajaorganisaation maailmaa laajennetaan jälleen ja paikoitellen tämä toimii erittäin hyvin, mutta välillä tarina tuntuu pysähtyvän, jotta maailmaa saataisiin esiteltyä vieläkin lisää. Itseäni tämä organisaatio kiehtoo kyllä, mutta samalla se vie sarjaa kaiken aikaa kauemmas ensimmäisen osan maanläheisyydestä. Jo Chapter 2:n loppu pisti kummastelemaan, että kuuluvatko muka ihan kaikki newyorkilaiset tähän järjestöön ja Chapter 3 - Parabellumia seuratessa katsojalta vaaditaan välillä kunnon uskonloikkaa, jottei homma lässähdä käsiin. Itse en silti kyennyt yhdessä kohtauksessa juna-asemalla uskomaan, että kenellekään sivustakatsojista ei olisi ongelma se, kun John alkaa ampumaan salamurhaajia. Tietyistä ongelmistaan huolimatta elokuva pysyy silti reippaasti plussan puolella ja vaikkei se ole ihan yhtä hyvä paketti kuin sarjan kaksi edellistä osaa, on se silti todella hyvä ja normaalia näyttävämmin toteutettu toimintaelokuva.

Ohjaajana toimii edelleen Chad Stahelski, joka tietää tasan tarkkaan, kuinka luoda näyttäviä ja tiivistunnelmaisia toimintakohtauksia. Stahelski osoittaa useassa kohtaa luovuutensa, eikä vain kierrätä samanlaista mäiskettä kuin aiemmissa leffoissa. Elokuvan käsikirjoituksesta vastaa jopa neljä henkilöä - Derek Kolstad, Shay Hatten, Chris Collins ja Marc Abrams - ja täytyy sanoa, että kenties paikalla oli jopa turhankin monta kokkia, sillä itse tarinankuljetus muuttuu yhdessä vaiheessa hieman kömpelöksi. Tiivistämistä kaipaavaa leikkausta lukuunottamatta John Wick: Chapter 3 - Parabellumin teknisestä toteutuksesta ei synny moitteita. Elokuva on kuvattu erinomaisesti, sen valaisu on huolellisesti toteutettu ja efektitkin ovat tyylikkäät. Maskeeraajat ovat päässeet luomaan useita ruhjeita ja puvustustiimi on leikkinyt salamurhaajien asujen kanssa. Äänimaailma on mahtavasti luotu ja aseet pamahtelevat oikein kunnolla. Musiikeista vastaavat Tyler Bates ja Joel J. Richard ovat saaneet aikaiseksi menevää jumputusta toimintakohtausten taustalle, mutta mikään musiikeista ei jää soimaan päässä.

Yhteenveto: John Wick: Chapter 3 - Parabellum on erittäin hyvä toimintaelokuva, mikä pistää suuren osan nykypäivän toimintarainoista nurkkaan häpeämään. Toimintakohtaukset ovat teknisesti uskomattoman taidokkaasti toteutettuja. Ne ovat kekseliäitä, brutaaleja, paikoittelen lystikkäitä, verisiä, tiivistunnelmaisia... ja valitettavasti parissa kohtaa liian pitkiä. Elokuvasta löytyy tiivistämisen varaa ja tekijöiden olisi pitänyt ymmärtää, että taisteluiden tehokkuus alkaa katoilla, jos ne jatkuvat liian pitkään. Etenkin lopputaistelusta olisi voinut yhden täysin yhdentekevän turpaanvedon jättää pois kokonaan. Tästä huolimatta ei voi muuta kuin nostaa hattua lahjakkaille tekijöille ja mahtavalle stunt-tiimille, jotka ovat luoneet näitä näyttäviä ja vauhdikkaita taisteluita. Tarinallisesti filmi ei ole erityisen ihmeellinen ja yhdessä kohtaa kestoa lisätään hieman pakotetun oloisesti, mutta elokuva pitää silti oivallisesti otteessaan jännittävän meininkinsä kanssa. Leffasarjan mystisen alamaailman saloja avataan jälleen, vaikkakin välillä se johtaa aika epäuskottaviin tilanteisiin. Keanu Reeves on taas kerran liekeissä John Wickin roolissa ja Halle Berry on yllättävänkin hyvä lisä hänen rinnalleen. Tarinan pahista esittävä Asia Kate Dillon ei kuitenkaan vakuuta. Heikkouksiensakin kanssa John Wick: Chapter 3 - Parabellum pyyhkii lattioita suurella osalla 2000-luvun toimintaleffoista. Genren faneille elokuva tuottaa varmasti paljon riemua ja filmi kannattaakin kokea teatterissa kunnon äänentoistojärjestelmän kera, jotta aseiden jylinä pääsee oikeuksiinsa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
John Wick: Chapter 3 - Parabellum, 2019, Lionsgate, Thunder Road Picturs, 87Eleven