Arvostelu: G.I. Joe: The Rise of Cobra (2009)

G.I. JOE: THE RISE OF COBRA

Ohjaus: Stephen Sommers
Pääosissa: Channing Tatum, Marlon Wayans, Sienna Miller, Rachel Nichols, Ray Park, Saïd Taghmaoui, Christopher Eccleston, Byung-hun Lee, Adewale Akinnuoye-Agbaje, Dennis Quaid, Joseph Gordon-Levitt, Arnold Vosloo, Jonathan Pryce ja Brendan Fraser
Genre: toiminta, seikkailu, scifi, komedia
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

G.I. Joe: The Rise of Cobra perustuu Hasbron 1960-luvulla alkaneeseen "G.I. Joe" -lelusarjaan ja sen pohjalta tehtyihin sarjakuviin ja animaatiosarjoihin. Lelujen elokuvaoikeudet päätyivät 1990-luvulla Threshold Entertainment -yhtiön käsiin, mutta kun yhtiö päättikin keskittyä Mortal Kombat -leffoihin (1995-1997), G.I. Joe -filmiä ei tapahtunutkaan. Vuonna 2003 tuottaja Lorenzo di Bonaventura kiinnostui elokuvan teosta ja alkoi työstämään sitä yhdessä Hasbron kanssa. Tekijät kokivat kuitenkin vaikeuksia, sillä maailma muuttui Irakin sodan myötä, eikä ollut enää varmaa, voiko tällaista armeijakeskeistä toimintaelokuvaa julkaista. 2007 Muumion (The Mummy - 1999) ohjaaja Stephen Sommers saatiin mukaan projektiin ja leffan teko alkoi tosissaan edistymään. Kuvaukset alkoivat vihdoin helmikuussa 2008 ja lopulta G.I. Joe: The Rise of Cobra sai maailmanensi-iltansa 27. heinäkuuta - tasan kymmenen vuotta sitten. Elokuva oli hitti lippuluukuilla, muttei voittanut faneja tai kriitikoita puolelleen. Leffa oli jopa ehdolla kuudesta Razzie-palkinnosta (huonoin elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, adaptaatio, miessivuosa ja naissivuosa, minkä elokuva "voitti") ja elokuvan päätähti Channing Tatum tunnusti myöhemmin haastattelussa, että hän inhosi leffan tekoa ja että hänen kolmen elokuvan sopimuksensa Paramount-yhtiön kanssa pakotti hänet tekemään leffan. Itse kyllä pidin G.I. Joe: The Rise of Cobrasta, kun kävin katsomassa sen isäni kanssa teattereissa kesällä 2009... mikä saattoi tosin johtua siitä, että olin silloin 11-vuotias. Olen nähnyt leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo kahdeksan vuotta. Olen välillä pohtinut elokuvan uudelleenkatselua ja kun huomasin leffan täyttävän 10 vuotta, päätin kokeilla, kuinka hyvin filmi toimisi tällä kertaa. Ei hyvin.

Sotilaskaverukset Duke ja Ripcord päätyvät mukaan salaiseen G.I. Joe -tiimiin, joka yrittää pysäyttää vaarallisia nano-ohjuksia havittelevan Cobra-järjestön.

Armeijan ystäviä Dukea ja Ripcordia näyttelevät Channing Tatum ja Marlon Wayans. Kuten kerroin, Tatum koki, että hänet painostettiin mukaan elokuvaan, mutta hänen uransa ollessa vasta aluillaan, hän ei vielä uskaltanut näyttää tätä roolityössään ja toisaalta hyvä niin. Ei Tatum kovin kummoinen ole roolissa, mutta hän ainakin hyppää kunnolla mukaan ja yrittää parhaansa läpi leffan. Komedioista, kuten Kulman kundit eivät ole uhka yhteiskunnalle kuumana kesäpäivänä South Centralissa (Don't Be a Menace to South Central While Drinking Your Juice in the Hood - 1996),  Scary Movie (2000) ja White Chicks - agentit minimekoissa (White Chicks - 2004) tuttu Marlon Wayans on erikoinen valinta sotilaan ja toimintasankarin rooliin, vaikka hänestä onkin tehty elokuvan vitsiniekka. Wayans sai roolityöstään huonoimman miessivuosan Razzie-palkinnon, muttei hän omasta mielestäni erityisen huono ole roolissaan. On veikeä nähdä hänet juoksemassa innokkaasti huipputeknologisten pyssyjen kanssa jointin sijaan.
     G.I. Joe -tiimiin kuuluvat porukan johtaja kenraali Hawk (Dennis Quaid), älykäs ja hyvä taistelija Scarlett (Rachel Nichols), hakkeri Breaker (Saïd Taghmaoui), suurikokoinen ja vahva Heavy (Adewale Akinnuoye-Agbaje), sekä ehdoton suosikkini, mustiin pukeutuva ninja Snake Eyes (Ray Park). Miekkaansa heilutteleva ja tyylikkäitä stuntteja tekevä mykkä Snake Eyes oli aivan mahtava 10 vuotta sitten, kun näin leffan ensimmäistä kertaa ja oli hauska huomata, kuinka hahmo tuotti yhä samanlaista lapsenomaista riemua. Hänelle ja parille muulle G.I. Joen tiimiläisistä on onnistuttu kirjoittamaan jonkinlaista taustatarinaa, mutta hahmot jäävät silti aika yksiulotteisiksi. Kenraali Hawk vain antaa ohjeita, Heavy on pelkästään uhkaavan lihaksikas ja Breaker on nero. Scarlett nostetaan usein toimivasti esille, mutta naisena hän joutuu valitettavasti myös olemaan jonkun miessankarin ihastuksen kohde. Näyttelijät ovat kelvollisia rooleissaan, mutta yksikään ei erityisemmin vakuuta taidoillaan.
     Tarinan pahiksia ovat Cobra-järjestön ilkikuriset jäsenet. Porukkaa johtaa asetehtailija herra McCullen (Christopher Eccleston), joka lähinnä seisoo tyylikäs puku päällään ja komentaa tympeästi ohjeita. Paronitar (huonoimman naissivuosan Razzien roolista voittanut Sienna Miller) on vakooja, joka taitaa monenlaiset taistelutyylit. Storm Shadow (Byung-hun Lee) on Snake Eyesin tavoin ninja ja muiden ammuskellessa toisiaan laseraseilla sun muilla, nämä kaksi ottavat miehestä mittaa miekoin. Zartan (Arnold Vosloo) taas on naamioitumisen mestari. Mukana on myös salaperäinen, erikoisia kokeiluja tekevä paha tiedemies, joka valmistaa Cobralle voittamatonta armeijaa. Isoja roistohahmoja on siis yllättävänkin paljon elokuvassa. Paronitar, Storm Shadow ja tiedemies ovat heistä kiinnostavimmat, kun taas herra McCullen on täysin unohdettava. Pahisten näyttelijöiden kohdalla taso hyppii enemmän kuin G.I. Joen tiimiläisten esittäjien kanssa. Eccleston on kehno osassaan ja Milleriltä löytyy selkeät heikommat hetkensä.
     Elokuvassa nähdään myös Jonathan Pryce Yhdysvaltain presidenttinä, sekä ohjaaja Stephen Sommersin Muumio-leffoista tuttu Brendan Fraser pienessä roolissa G.I. Joe-kersantti Stonena.

Jostain kumman syystä G.I. Joe: The Rise of Cobra toimi paremmin kymmenen vuotta sitten, kun olin 11... Silloin leffa oli todella "siisti" ja "kova", mutta nyt katsottuna se on aika surkuhupaisa tapaus. Ei tämä mikään läpimätä leffa sentään ole, muttei tämä todellakaan hyvä ole. Tai siis, pohjalla, kaiken keskellä vaikuttaisi olevan kelpo toimintapläjäys, mutta keskinkertaisten tekijöiden vuoksi elokuvan potentiaali valuu hukkaan. Leffa tekee kömpelöä työtä esitellessään G.I. Joe -tiimin maailmaa ja avatessaan Cobra-järjestön motiiveja. Lähes kaikki tärkeät henkilödraamaa sisältävät hetket on leikattu pois, jotta kahteen tuntiin on saatu tungettua mahdollisimman paljon toimintaa. Ja toimintaa kyllä riittää. Elokuva ei tunnu muuta olevankaan kuin jatkuvaa taistoa ja mäiskettä kohtaus toisensa perään. Jopa kaikki hahmoja hieman syventävät hetket tuntuvat tapahtuvan aina jonkinlaisen kamppailun aikana. Ja silloin kun ei taistella, rytmitys muuttuu lähes pikakelaukseksi, jotta hahmot saadaan siirrettyä seuraavaan toimintakohtaukseen. Lapsena tämä oli tietty aivan mahtavaa, mutta nyt elokuva oli paikoitellen jopa hengästyttävä vauhdikkuudessaan. Jos jotain hyvää G.I. Joe: The Rise of Cobrasta pitäisi löytää, niin ainakin voisi sanoa, ettei aika käy pitkäksi sen parissa.

Jatkuvassa toiminnassa on myös se ongelma, ettei katsojana jaksa välittää oikeastaan kenestäkään. Taisteluista ei löydy jännitettä, vaan lähinnä katsoja vain tuijottaa, kun miekat osuvat yhteen, paikat räjähtävät ja hahmot lentävät outojen paineaalto-aseiden voimasta. Ainoastaan Pariisin isoon toimintakohtaukseen on saatu jännitystä, kun Joet yrittävät saada Cobran jäsenet kiinni, ennen kuin he ehtivät käyttämään uusia tuhoaseitaan (mikä kieltämättä johtaa näyttävään tilanteeseen, joka onnistui tekemään vaikutuksen vielä tänäkin päivänä). Tavallaan on osuvaa, että elokuvalla tuntuu olevan hirveä kiire, sillä sankareillakin on kiire saada tuhoaseet pois roistojen käsistä. Oikeissa käsissä tätä kiirettä hyödynnettäisiin oivallisesti ja lopputuloksena olisi mitä mukaansatempaavin vuoristoratakyyti. Kömpelöissä käsissä elokuvan kyyti on harmillisen takelteleva ja täynnä todella typeriä hetkiä. Elokuvassa käytetyt takaumat ovat lähes ainoa tapa syventää hahmoja ja siksi onkin surkuhupaisaa, että takaumat ovat aika myötähäpeällisesti toteutettuja. Loppupäässä filmi myös unohtaa täysin kertoa omaa seikkailuaan ja muuttuu lähinnä jatko-osan pohjustamiseksi. Kokonaisuudessaan G.I. Joe: The Rise of Cobra jätti aika ristiriitaiset tunteet itselleni. Toisaalta oli hauska katsoa leffa pitkästä aikaa ja paikoitellen se onnistui viihdyttämään toiminnallaan ja hölmöydellään, mutta samalla sen hengästyttävä vauhti sai minut pohtimaan, alanko tulla jo vanhaksi. Se on ainakin selvää, etten enää kuulu elokuvan kohdeikäryhmään.

Vaikka Stephen Sommers onnistuu parhaimmillaan luomaan menevää viihdettä, ei hän kummoinen ohjaaja ole. Tässä hän ei selkeästi ole halunnut tehdä muuta kuin menevää viihdettä ja kaikki "ylimääräinen" on tungettu sivuun. Tai sitten tämä johtuu Stuart Beattien, David Elliottin ja Paul Lovettin käsikirjoituksesta, jossa monet yleensä tärkeinä pidetyt asiat pistetään syrjään, jotta saadaan mahdollisimman monta toimintakohtausta kahden tunnin leffaan. Kolmikon teksti on usein todella kömpelöä, hahmojen repliikit ovat kehnoja ja yhden hahmon kehitys tapahtuu hölmön äkkinäisesti. G.I. Joe: The Rise of Cobra on sentään kelvollisesti kuvattu ja mukaan mahtuu niin näyttäviä kuin heikompiakin otoksia. Lavasteet ovat myös tyylikkäät ja puvustustiimi on tehnyt oivaa työtä sankareiden ja vihollisten asujen kanssa. Maskeeraajat pääsevät myös näyttämään taitojaan parissa kohtaa. Elokuvan efektit eivät valitettavasti ole kestäneet aikaa hyvin. Etenkin lentoalukset näyttävät todella digitaalisilta, minkä lisäksi joissain kohdissa on päivänselvää, että näyttelijät seisovat taustakankaan edessä. Mukana on joitain hyviäkin tehosteita, mutta pääasiassa leffa näyttää yllättävänkin heikolta ollakseen vain 10 vuotta vanha. Äänimaailma on sentään mainiosti luotu aina ääniefekteistä Alan Silvestrin säveltämiin musiikkeihin.

Yhteenveto: G.I. Joe: The Rise of Cobra on ihan viihdyttävä pläjäys, mutta mitään muuta se ei onnistu tarjoamaan. Tarina kiirehtii hullua vauhtia eteenpäin, kun tekijät yrittävät tunkea mahdollisimman monta toimintakohtausta kahden tunnin elokuvaan. Hahmot jäävät kuitenkin niin yksiulotteisiksi, ettei kenenkään puolesta jaksa jännittää, eikä Pariisia lukuunottamatta yhdelläkään toimintakohtauksella ole todellista koukkua. Hahmojen syventäminen takaumien kautta on todella kömpelösti toteutettu, minkä lisäksi näyttelijät eivät ole kovinkaan hyviä rooleissaan. Paikoitellen leffan yliampuvuus käy typeryyden puolella, eikä siltä kannata odottaa mitään vähänkään syvällistä. Tehosteidensa puolesta elokuva on kärsinyt yllättävänkin paljon vuosien varrella ja joissain kohdissa leffa näyttää enemmän siltä kuin se olisi ilmestynyt vuonna 1999 eikä 2009. On hassua ajatella, että samana vuonna ilmestyi visuaalisesti tuhatkertaisesti huikeampi Avatar (2009). G.I. Joe: The Rise of Cobra sopii tasan tarkkaan vain kohdeyleisölleen, eli ala-asteikäisille, jotka haluavat nähdä pelkkää isoa mäiskettä, eivätkä välitä niinkään tarinasta tai hahmoista. Loppupäässä leffa tosiaan muuttuu lähinnä jatko-osan pohjustamiseksi ja jatkoa saatiinkin vuonna 2013, kun G.I. Joe: Kosto (G.I. Joe: Retaliation) sai ensi-iltansa. Kai senkin voisi vilkaista pitkästä aikaa uudelleen...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
G.I. Joe: The Rise of Cobra, 2009, Paramount Pictures, Spyglass Entertainment, Hasbro, Di Bonaventura Pictures, Digital Image Associates

Arvostelu: John Wick: Chapter 3 - Parabellum (2019)

JOHN WICK: CHAPTER 3 - PARABELLUM

Ohjaus: Chad Stahelski
Pääosissa: Keanu Reeves, Ian McShane, Halle Berry, Laurence Fishburne, Lance Reddick, Asia Kate Dillon, Mark Dacascos, Anjelica Huston, Jerome Flynn, Jason Mantzoukas ja Saïd Taghmaoui
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 16

Vuonna 2014 ilmestynyt toimintaelokuva John Wick oli todellinen yllätyshitti, mikä nosti päätähti Keanu Reevesin takaisin pinnalle, hänen tehtyä vuosien ajan kehnosti vastaanotettuja rainoja. Elokuvalle päätettiin tietty tehdä jatkoa ja John Wick: Chapter 2 (2017) tuotti tuplasti sen verran, mitä ensimmäinen osa keräsi teatterikierroksellaan. Jo ennen toisen osan ilmestymistä ohjaaja Chad Stahelski alkoi suunnittelemaan kolmatta filmiä ja toisen osan suosio antoikin tekijöille mahdollisuuden viedä hommaa vielä pidemmälle isomman budjetin kera. Kuvaukset lähtivät käyntiin keväällä 2018 ja nyt John Wick: Chapter 3 - Parabellum on saanut ensi-iltansa. Itse en erityisemmin innostunut ensimmäisestä John Wickistä, kun näin sen ensimmäistä kertaa vuonna 2015. Vasta, kun katsoin sen uudestaan ennen John Wick: Chapter 2:a, aloin ymmärtämään leffan hehkutuksen syytä. Vielä paremmin molemmat elokuvat iskivät, kun katsoin ne nyt uudestaan ennen kolmannen osan näkemistä. Aloinkin innolla odottamaan John Wick: Chapter 3 - Parabellumia ja kävin katsomassa sen yhdessä toimintaleffoja fanittavan isäni kanssa.

John Wick on erotettu mystisen neuvoston toimesta ja hänen tappamisestaan tarjotaan palkkioksi 14 miljoonaa dollaria, mikä pistää kaikki salamurhaajat hänen peräänsä. Johnin täytyy hyödyntää kaikkia taitojaan selvitäkseen elävänä.

Pääroolissa John Wickinä nähdään tietty yhä Keanu Reeves, joka on yksi harvoista näyttelijöistä, joka on kyennyt vuosien varrella siirtymään yhdestä isosta roolista toiseen niin, että hänet muistetaan nykyään paremmin jälkimmäisestä. Vielä viisi vuotta sitten Reevesistä puhuttiin The Matrix -tähtenä ja nykyään hänet tunnetaan John Wickinä. Vaikka olen aiempien John Wick -filmien arvosteluissani hieman kritisoinut Reevesin näyttelijänlahjoja draamakohtauksissa, olen tässä kohtaa jo tottunut hänen tyyliinsä ja pystyin vain riemuitsemaan, kuinka täysillä herra pistää itsensä likoon. Reeves todella antaa kaikkensa läpi leffan, mikä saa katsojan kannustamaan Johnia, kun tämä päätyy kenties koko elämänsä vaikeimpaan tilanteeseen. Johnin elämästä puheenollen, hahmon taustoja avataan leffassa hieman, mikä tuo mielenkiintoista lisäsisältöä hahmoon.
     Muutamat vanhat tutut hahmot tekevät paluun. Ian McShane näyttelee tietysti Continental-hotellin johtajaa Winstonia, kun taas hotellin vastaanottovirkailijana nähdään yhä Lance Reddick. Reevesin kanssa The Matrix -trilogiaa (1999-2003) tähdittänyt Laurence Fishburne esittää kyyhkysistä kiehtoutunutta rikollispomoa ja hänen hahmonsa on nostettu isompaan rooliin kuin edellisessä osassa. Kaikki kolme näyttelijää suorituvat jälleen mainiosti rooleistaan ja jokaisesta löytyy arvokkuutta hoitaa hommansa kunnialla.
     Uusina hahmoina elokuvassa taas esitellään Halle Berryn näyttelemä tappaja Sofia, Asia Kate Dillonin esittämä neuvoston tuomari, Anjelica Hustonin esittämä Ruska Roma -osaston johtaja, Saïd Taghmaouin näyttelemä koko neuvoston ylin johtaja, Mark Dacascosin esittämä innokas salamurhaaja Zero, sekä Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tutun Jerome Flynnin näyttelemä neuvoston jäsen Berrada. Sofiaa ja Johnia yhdistää molempien kiintymys koiriin. Hauska fakta muuten on, että Berry osallistui itse aktiivisesti elokuvassa käytettyjen koirien kouluttamiseen ja omissa toimintaharjoituksissaan hän mursi kolme kylkiluuta. Etukäteen olin hieman epäileväinen, kuinka Berry toimisi roolissa, mutta lopulta hän toimi niinkin mainiosti, että minua jäi harmittamaan, että hahmon osuus jää aika vähäiseksi. Neuvoston tuomari toimii tarinassa jonkin sortin päävihollisena, mutta valitettavasti Dillonilta puuttuu tarvittava karisma, jotta hän onnistuisi luomaan minkäänlaista uhkaa. Sen sijaan John Wickin tappamista himoitsevaa Zeroa esittävä Dacascos heittäytyy täysillä toimintakohtauksiin mukaan ja onkin leffan pahin vastus.

John Wick: Chapter 3 - Parabellum pärähtää käyntiin suoraan siitä, mihin Chapter 2 päättyi. Tapettuaan Santino D'Antonion Continentalin tiloissa, John erotetaan ja hänelle on annettu tunti aikaa, ennen kuin kaikki salamurhaajat lähtevät hänen peräänsä. Elokuva heittää katsojan hienosti tiukan tilanteen keskelle ja pistää jännittämään, kuinka John voi selvitä hengissä, kun jokainen vastaantulija vaikuttaisi olevan tappaja. Alun tiivistunnelmaiset taistelut kirjojen ja veitsien kera, sekä takaa-ajo hevosta ja moottoripyöriä hyödyntäen viestivät jo hurjasta menosta, eikä elokuvalla ole aikomustakaan ruveta jarruttelemaan. Toiminnannälkäiset saavat takuuvarmasti sitä, mitä toivovat ja vieläkin enemmän. Tuttuun John Wick -tyyliin toimintakohtaukset ovat aivan mahtavasti toteutettuja aina nopeatempoisista taistelukoreografioista erinomaiseen tekniseen toteutukseen. Jokaisen toimintaleffojen teosta haaveilevan tulisi katsoa nämä kolme teosta, sillä näin toimintaa kuuluu tehdä. Ei sarjatulileikkausta ja heiluvaa kuvausta, vaan laajoja kuvia, joista katsoja näkee, että näyttelijät ja stuntmiehet ja -naiset pistävät itsensä täysillä likoon. Lisäksi leffa sisältää useita brutaaleja tappoja, joista osa saattaa tarjota hörähdyksen kekseliäisyydellään. Aseet laulavat, luodit viuhuvat, verta roiskuu ja ruumiita tulee niin juman perkuleesti, että tuskin yksikään katsoja poistuu teatterista sillä mielellä, että leffassa olisi ollut liian vähän toimintaa.

Tämä kuitenkin johtaa yhteen elokuvan ongelmista, sillä mitä jos tässä on jopa liikaa toimintaa? Vaikka kuinka ihailen taisteluiden toteutusta ja nostan isosti hattua tekijöille, täytyy myöntää, että vähempikin mäiske olisi riittänyt. Jo John Wick: Chapter 2:sta kävi selväksi, että tekijät ovat jatkaneet tarinaa ajatuksella "isompi on parempi" ja nyt tämän kolmannen elokuvan täytyy tietty olla isompi kuin toisen osan. Tekijöiden olisi kuitenkin pitänyt huomata, että toimintakohtausten teho hiipuu, mitä kauemmin ne kestävät. Alun fantastisessa veitsenheittelyssä pituus ei vielä ole ongelma, mutta kun myöhemmin nähdään useita taisteluita, mitkä tuntuvat vain jatkuvan ja jatkuvan, mitä seuraa välittömästi uusi taistelu, on suuri riski, että katsoja alkaa vähitellen turtumaan näkemäänsä. Esimerkiksi yhden nimettömän korston hakkaamiseen ei tarvitse käyttää reilusti yli viittä minuuttia, vaikka onkin hienoa nähdä, että vastustajista on tällä kertaa oikeasti haastetta sankarille. Lähinnä leffan mahtipontiseksi paisuva loppuskabailu herättää jossain kohtaa ajatuksen, että hommaa voisi jo viedä päätökseen. Jos tiettyjä toimintapätkiä olisi älytty tiivistää hieman, olisivat ne tehokkaampia ja kokonaisuus iskisi lujempaa kuin nyt - vaikkakin haluan yhä painottaa, että ne iskevät jo nyt lujaa.

Todella taiturimaisesti toteutettujen taisteluiden lisäksi John Wick -filmit ovat erottuneet 2000-luvun toimintahutusta myös sen ansiosta, että niihin on haluttu luoda kunnon maailma, minne katsoja voi uppoutua ja minkä mysteereitä avataan joka elokuvan myötä. Salaperäisen salamurhaajaorganisaation maailmaa laajennetaan jälleen ja paikoitellen tämä toimii erittäin hyvin, mutta välillä tarina tuntuu pysähtyvän, jotta maailmaa saataisiin esiteltyä vieläkin lisää. Itseäni tämä organisaatio kiehtoo kyllä, mutta samalla se vie sarjaa kaiken aikaa kauemmas ensimmäisen osan maanläheisyydestä. Jo Chapter 2:n loppu pisti kummastelemaan, että kuuluvatko muka ihan kaikki newyorkilaiset tähän järjestöön ja Chapter 3 - Parabellumia seuratessa katsojalta vaaditaan välillä kunnon uskonloikkaa, jottei homma lässähdä käsiin. Itse en silti kyennyt yhdessä kohtauksessa juna-asemalla uskomaan, että kenellekään sivustakatsojista ei olisi ongelma se, kun John alkaa ampumaan salamurhaajia. Tietyistä ongelmistaan huolimatta elokuva pysyy silti reippaasti plussan puolella ja vaikkei se ole ihan yhtä hyvä paketti kuin sarjan kaksi edellistä osaa, on se silti todella hyvä ja normaalia näyttävämmin toteutettu toimintaelokuva.

Ohjaajana toimii edelleen Chad Stahelski, joka tietää tasan tarkkaan, kuinka luoda näyttäviä ja tiivistunnelmaisia toimintakohtauksia. Stahelski osoittaa useassa kohtaa luovuutensa, eikä vain kierrätä samanlaista mäiskettä kuin aiemmissa leffoissa. Elokuvan käsikirjoituksesta vastaa jopa neljä henkilöä - Derek Kolstad, Shay Hatten, Chris Collins ja Marc Abrams - ja täytyy sanoa, että kenties paikalla oli jopa turhankin monta kokkia, sillä itse tarinankuljetus muuttuu yhdessä vaiheessa hieman kömpelöksi. Tiivistämistä kaipaavaa leikkausta lukuunottamatta John Wick: Chapter 3 - Parabellumin teknisestä toteutuksesta ei synny moitteita. Elokuva on kuvattu erinomaisesti, sen valaisu on huolellisesti toteutettu ja efektitkin ovat tyylikkäät. Maskeeraajat ovat päässeet luomaan useita ruhjeita ja puvustustiimi on leikkinyt salamurhaajien asujen kanssa. Äänimaailma on mahtavasti luotu ja aseet pamahtelevat oikein kunnolla. Musiikeista vastaavat Tyler Bates ja Joel J. Richard ovat saaneet aikaiseksi menevää jumputusta toimintakohtausten taustalle, mutta mikään musiikeista ei jää soimaan päässä.

Yhteenveto: John Wick: Chapter 3 - Parabellum on erittäin hyvä toimintaelokuva, mikä pistää suuren osan nykypäivän toimintarainoista nurkkaan häpeämään. Toimintakohtaukset ovat teknisesti uskomattoman taidokkaasti toteutettuja. Ne ovat kekseliäitä, brutaaleja, paikoittelen lystikkäitä, verisiä, tiivistunnelmaisia... ja valitettavasti parissa kohtaa liian pitkiä. Elokuvasta löytyy tiivistämisen varaa ja tekijöiden olisi pitänyt ymmärtää, että taisteluiden tehokkuus alkaa katoilla, jos ne jatkuvat liian pitkään. Etenkin lopputaistelusta olisi voinut yhden täysin yhdentekevän turpaanvedon jättää pois kokonaan. Tästä huolimatta ei voi muuta kuin nostaa hattua lahjakkaille tekijöille ja mahtavalle stunt-tiimille, jotka ovat luoneet näitä näyttäviä ja vauhdikkaita taisteluita. Tarinallisesti filmi ei ole erityisen ihmeellinen ja yhdessä kohtaa kestoa lisätään hieman pakotetun oloisesti, mutta elokuva pitää silti oivallisesti otteessaan jännittävän meininkinsä kanssa. Leffasarjan mystisen alamaailman saloja avataan jälleen, vaikkakin välillä se johtaa aika epäuskottaviin tilanteisiin. Keanu Reeves on taas kerran liekeissä John Wickin roolissa ja Halle Berry on yllättävänkin hyvä lisä hänen rinnalleen. Tarinan pahista esittävä Asia Kate Dillon ei kuitenkaan vakuuta. Heikkouksiensakin kanssa John Wick: Chapter 3 - Parabellum pyyhkii lattioita suurella osalla 2000-luvun toimintaleffoista. Genren faneille elokuva tuottaa varmasti paljon riemua ja filmi kannattaakin kokea teatterissa kunnon äänentoistojärjestelmän kera, jotta aseiden jylinä pääsee oikeuksiinsa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
John Wick: Chapter 3 - Parabellum, 2019, Lionsgate, Thunder Road Picturs, 87Eleven

Arvostelu: Wonder Woman (2017)

WONDER WOMAN

Ohjaus: Patty Jenkins
Pääosissa: Gal Gadot, Chris Pine, Danny Huston, Saïd Taghmaoui, Ewen Bremner, Eugene Brave Rock, Lucy Davis, David Thewlis, Elena Anaya, Connie Nielsen ja Robin Wright
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 12

Wonder Woman perustuu William Moulton Marstonin luomaan samannimiseen DC Comics -hahmoon, jonka ensiesiintyminen tapahtui vuonna 1941 sarjakuvassa "All Star Comics #8". Hahmo on noussut vuosien varrella suureen suosioon ja hänestä on muodostunut kaikkein suosituin naissupersankari. Wonder Woman on esiintynyt sarjakuvien lisäksi myös useissa kirjoissa, peleissä, leluissa, animaatioissa ja televisiosarjoissa, sekä yhdessä näytellyssä televisioelokuvassa (1974), joka toimi esittelynä mahdolliselle sarjalle, jota ei kuitenkaan toteutettu sellaisenaan. Kun supersankarileffojen suosio alkoi nousemaan 2000-luvun alussa, monet ovat pohtineet, milloin myös Wonder Womanista tehtäisiin elokuva? Kun Warner Bros. Pictures aloitti vuoden 2013 Man of Steel -elokuvallaan DC Comicsin hahmoihin perustuvan leffauniversumin DC Extended Universe (DCEU), toivo Wonder Woman -leffasta heräsi voimakkaasti. Hahmo saikin ensiesiintymisensä universumissa viime vuoden Batman v Superman: Dawn of Justicessa (2016) ja samalla ilmoitettiin, että hahmon sooloseikkailu oli tekeillä. Monet hahmon fanit pitivät Batman v Supermanissa nähdystä, Gal Gadotin esittämästä Wonder Womanista ja alkoivat innolla odottamaan leffaa. Itse en ollut kovin innoissani elokuvasta. Man of Steel oli mielestäni todella hyvä elokuva ja sai minut kiinnostumaan DCEU:sta, mutta sekä Batman v Superman että samana vuonna ilmestynyt Suicide Squad (2016) tuottivat minulle pettymykset. Kiinnostukseni koko universumia kohtaan laski ja pelkäsin, että Wonder Womanistakin tulisi samanlainen heikko teos. Luin huhua, että tässä olisi kyseessä iso fiasko, enkä enää edes oikein odottanut sitä. Kuitenkin, kun elokuva näytettiin ensimmäisille kriitikoille, leffa saikin odottamattomia kehuja ja monet ylistivät sen olevan erinomainen filmi, joka loisi uskoa DCEU:n onnistumiseen. Kiinnostukseni alkoi kohota, mitä enemmän positiivisia arvioita tuli ja aloin odottaa elokuvan näkemistä. Kävin katsomassa Wonder Womanin, toivoen, että pitäisin siitä todella paljon... Hauskana faktana kerron, että meille näytettiin Wonder Womanin traileri juuri ennen itse elokuvan alkamista, joten saimme nopean vilkaisun siitä, mitä seuraavaksi näemme.

Ihmeellisiä voimia omaava amatsoniprinsessa Diana lähtee kotisaareltaan vakooja Steve Trevorin kanssa ihmisten maailmaan, jossa käydään ensimmäistä maailmansotaa. Diana uskoo, että sotimisen on aiheuttanut paha sodanjumala Ares, joka aikoinaan yritti tuhota kaiken.

Pääosassa Wonder Womanina, eli Dianana nähdään jälleen Gal Gadot, joka osoittaa todella olevansa erinomainen valinta rooliin. Diana on loistava taistelija ja elokuvan alussa häntä ärsyttääkin, kun hän ei pääse hyödyntämään taitojaan, jotta voisi tehdä muutosta sotaisaan ihmisten maailmaan. Ennen kaikkea hänellä on kuitenkin hyvä sydän, minkä takia hän on aina valmis auttamaan pulassa olevia, kun muut eivät heitä huomioi. Diana ei täysin ymmärrä ihmisiä ja sitä miten monet toimivat, mikä aiheuttaa hänelle henkistä kärsimystä. Hahmo on mieleltään ja sydämeltään liian puhdas likaiseen ihmisten maailmaan. Dianan kehitystä on erittäin mielenkiintoista seurata, vaikka Batman v Superman: Dawn of Justicen nähneenä tietääkin, mihin Diana on leffan tapahtumien kautta päätynyt.
     Steve Trevoria näyttelee uusista Star Trek -elokuvista (2009-2016) tuttu Chris Pine, joka tuo välillä tuttua hurmuriosaansa rooliin, etenkin alkupäässä. Onneksi Pinesta löytyy kuitenkin muitakin puolia ja hän pääsee näyttämään hieman karumpaa puoltaan, kun itse sotatantereelle päästään. Stevellä on tärkeä tehtävä, mikä hänen pitää toteuttaa Britannian tiedustelupalvelulle. Hän on määrätietoinen ja hyvä sotilas, minkä lisäksi hänen huumoripuolensa tekee hänestä pidettävän. Dianan ja Steven yhteisiä kohtauksia on kiinnostavaa katsoa, kun kumpikin hämmästelee toisen maailmaa ja haluaa tietää siitä lisää.

Dianan ja Steven kanssa taistoon lähtee kolmihenkinen tiimi, joka koostuu hyvin erilaisista tapauksista. Saïd Taghmaoui esittää Sameeria, todella persoonallista tyyppiä, joka iskee silmänsä Dianaan. Ewen Bremner näyttelee tarkka-ampuja Charliea, jota vaivaavat hänen menneisyytensä haamut. Eugene Brave Rock näyttelee Päällikköä, joka tietää viisauksia ja kuinka taistella. Päällikköä lukuunottamatta hahmoihin on luotu muutamia puolia, jotka tekevät heistä mielenkiintoiset ja toimivat. Näin tiimin jäsenistä myös alkaa välittää ja toivoo, ettei heille käy mitään. Taghmaoui ja Bremner ovat mainioita rooleissaan, mutta Brave Rock jättää hieman kylmäksi, ollessaan kolmikosta tyhjin.

     Elokuvan pahiksia ovat saksalaisten puolella olevat Danny Hustonin näyttelemä kenraali Ludendorff ja tämän apuri Isabel Maru (Elena Anaya), joka kulkee myös nimellä tohtori Myrkky. Maru on keksinyt uuden joukkotuhoaseen, jota kenraali Ludendorff aikoo hyödyntää tuomaan voiton Saksalle. Ase tuo elokuvaan lisäjännitettä, mutta itse pahiskaksikko ei suurimmaksi osaksi leffan ajasta erityisemmin vakuuta, mikä on yleistä supersankarielokuvissa.
     Muita hahmoja leffassa ovat Dianan äiti, eli amatsonien kuningatar Hippolyta (Connie Nielsen), amatsoneja kouluttava Antiope (Robin Wright), Steven hupaisa sihteeri Etta Candy (Lucy Davis) ja rauhan puolesta puhuva sir Patrick (David Thewlis).

Wonder Woman ei jatka DCEU:n tarinaa siitä, mihin Batman v Superman päättyi, vaan palaa ajassa taaksepäin jopa Dianan lapsuuteen asti ja näyttää, kuinka Wonder Womanista tuli Wonder Woman. Ei kestä kauaa, kun Steve jo tupsahtaa amatsonien asuttamalle Themyscira-saarelle ja saa Dianan innostumaan ulkomaailmasta. Diana uskoo voivansa vaikuttaa sotimiseen ja että voitettuaan Areksen, sotiminen loppuisi kaikkialla. Hänelle sodat ja taistelut ovat kuitenkin aina tarkoittaneet, että vain mahtavat soturit kamppailevat toisiaan vastaan, joten ihmetys on suuri, kun Diana tajuaa, että ihmisten sodassa kukaan ei ole turvassa. Katsoja pääsee Dianan kanssa kauhistelemaan, miten sota on vaikuttanut perheisiin. Elokuva sisältää useita karuja hetkiä, jolloin päähahmo näkee asioita, kuten lapsia itkemässä yksin sotilaiden keskellä tai sotilaita makaamassa mudassa ilman raajaa. Wonder Womania voi helposti verrata Marvelin leffaan Captain America: The First Avenger (2011), sillä kummassakin yli-inhimmillisiä voimia omaava sankari on mukana todellisessa sodassa. Tässä kuitenkin sodan hirveys on tuotu paljon paremmin esille ja se on pidetty pääasiassa realistisena, toisin kuin The First Avengerissa, jossa natsien erikoisjoukot ammuskelivat laseraseilla. Dianan saapuessa taistoon meininki muuttuu tietty jokseenkin yliluonnolliseksi, hahmon pysäytellessä luoteja ilmasta ja taistellessaan saksalaisia vastaan miekkansa ja lassonsa avulla. Meno ei kuitenkaan muutu tässä kohtaa yliampuvaksi, mikä on hienoa.

Yllättävää kyllä, elokuva ei edes sisällä kovin montaa taistelua ja ne taistot, jotka käydään, tuntuvat tarpeellisilta tarinan kannalta. Leffa näyttää oivallisesti, että sotiin kuuluu paljon muutakin kuin pelkkä ammuskelu, mitä Diana ei tiedä. Hän ei ymmärrä, miksi arvokkaimmat henkilöt istuvat turvallisesti päämajoissaan, kun nuoret sotilaat hoitavat kaiken ammuskelun rintamalla. Hän ei voi käsittää, miten jossain sotilaat eivät voi liikkua eteenpäin seuraavaan paikkaan, eikä hän pysty hyväksymään sitä, että sodissa tapetaan miljoonia viattomia. Sodan uhkaavuus on lähes kaiken aikaa läsnä ja se riittää. Siinä missä The First Avengerissa sota esiteltiin nopeasti montaasissa, Wonder Woman käyttää hyvin aikansa näyttääkseen sitä paremmin. Elokuva kulkee yllättävän rauhallisesti eteenpäin, muttei kuitenkaan hidastempoisesti, jolloin teos kävisi tylsäksi. Lähes kahden ja puolen tunnin kestolla voisi etukäteen pelätä, että hitaissa kohdissa aika kävisi pitkäksi, mutta niin ei kuitenkaan tapahdu. 

Tarinaa kuljetetaan kaiken aikaa eteenpäin, eikä koskaan kiirehditä minkään hetken kanssa, jolloin kaikella tuntuu oikeasti olevan merkitys. Ja mikä hienointa, vaikka Wonder Woman kuuluu suureen leffauniversumiin, elokuva ei kuitenkaan pohjusta tulevia leffoja (paria Bruce Wayne -viittausta lukuunottamatta), vaan keskittyy täysillä päähahmon tarinaan, jolloin teos tuntuu selkeämmin kokonaisuudelta. Batman v Supermanin suurin heikkous oli se, että leffa keskittyi liikaa pohjustamaan tulevia tapahtumia kuin kertomaan omaa tarinaansa. Toinen mistä katsojat eivät pitäneet siinä filmissä, oli huumorin puuttuminen, joten on hienoa, että Wonder Womanissa saa nauraa useassa kohtaa. Yksikään hahmoista ei ole tarkoituksellinen komediatapaus, vaan lähes jokainen pääsee hetkeksi naurun kohteeksi. Huumori on tärkeä kevennys synkkään sotateemaan. On myös hupaisaa, että Dianan hölmöltä kuulostavasta syntymisestä tehdään hieman pilkkaa.

Wonder Woman on todella hyvä elokuva. Niinkin hyvä, että se on lähestulkoon loistava elokuva! Valitettavasti elokuvan loppuhuipennus tuottaa pettymyksen, kun meininki äityy todella yliampuvaksi Dianan taistellessa jumalvoimia omaavaa pahista vastaan. Ympäristö muuttuu Batman v Supermanin lopputaistelun kaltaiseksi tulimyrskyksi, josta on välillä vaikea saada mitään tolkkua. On suuressa taistelussa hyvätkin puolensa, minkä lisäksi on hienoa, että samalla nähdään myös realistisempaa taistelua vähän matkan päässä. Hupaisaa kuitenkin on, että yksikään saksalainen sotilas ei kiinnitä huomiota siihen, että vieressä rakennukset räjähtelevät ja kaksi hahmoa mätkivät toisiaan turpaan, samalla kun leijuvat ilmassa. Lopun megamättö vie hieman makua muuten yllättävän hienosta kokonaisuudesta. Lopputuloksena on kuitenkin selvästi DCEU:n paras elokuva tähän mennessä. Itse pidän myös ristiriitaisen vastaanoton saaneesta Man of Steelista, mutta tämä voittaa sen paremmalla rytmityksellä ja todellisimmilla tunteilla. Elokuva saa myös haluamaan nähdä lisää leffoja naissupersankareista, sillä tämä on ehdottomasti paras niistäkin. Se ei tosin kerro vielä erityisen paljon, kun vertailukohteena ovat hirveä Catwoman (2004) sekä lähes yhtä kauhea Elektra (2005), unohtamatta todella haukuttua Supertyttöä (Supergirl - 1984). Wonder Woman osoittaakin, että naissankareista voi saada ihan yhtä kovia leffoja kuin miessankareistakin, jos vain hieman yrittää enemmän kuin noiden kolmen teoksen tekijät ja kunhan tuottajat vain uskaltavat näyttää vihreää valoa niille. On äärimmäisen hienoa, että pääasiassa miesten tähdittämään genreen on tuotu naisvoimaa ja kunnolla!

Kunnon naisvoiman synnyttämiseen tarvitaan tietty naisohjaaja. Elokuvan ohjauksesta vastaa Patty Jenkins, joka on selvästi tiennyt, mitä haluaa tehdä hahmojen kanssa. Mukana on myös monta vitsiä miehistä, jotka osoittavat, että tätä on tehty hieman erilailla kuin perinteisiä supersankaripätkiä. Jenkins on pääasiassa onnistunut, mutta suuren lopputaistelun kohdalla leffa tuntuu enemmän DCEU:n kaksi ensimmäistä teosta ohjanneen Zack Snyderin elokuvalta. Snyder onkin ollut suunnittelemassa leffan tarinaa, jonka pohjalta Allan Heinberg on kynäillyt mainion käsikirjoituksen. Wonder Woman on hyvin kuvattu, kuten myös leikattu, vaikka toimintakohtauksissa kuvakulmat vaihtelevatkin välillä turhan nopeasti. Ensimmäisen maailmansodan ajankuva on tuotu upeasti esille hienolla puvustuksella ja lavastuksella. Visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa todella hienoja, mutta jotkut asiat, kuten Ares, näyttävät hieman liian digitaalisilta. Ääniefektit tuovat lisävoimaa leffaan ja Rupert Gregson-Williams on tehnyt erittäin hyvää työtä musiikkien kanssa. Elokuvassa kuullaan tietysti hahmon huikea tunnusmusiikki, joka kulki Batman v Supermanin soundtrackilla nimellä Is She With You?.

Yhteenveto: Wonder Woman tuo toivoa DCEU:n elokuviin, jotka ovat vaikuttaneet vajoavan koko ajan alemmas. Kyseessä on lähes loistava teos, mutta heikko lopputaistelu, joka viedään aiempien DCEU:n leffojen tapaan yliampuviin mittoihin, sekä pahis jota vastaan lopussa taistellaan, vievät makua pois kokonaisuudesta. Muuten sota on hienosti tuotu esille ja läpi elokuvan kulkee usein realistinen tunnelma, vaikka yliluonnollisia elementtejä onkin mukana. Tarinaa kuljetetaan rauhallisesti eteenpäin, eikä toimintaa ole erityisen paljon. Leffa on todella mielenkiintoinen ja on hienoa nähdä ihmisten sotaisa maailma Dianan näkökulmasta. Gal Gadot on mahtava pääosassa Dianana/Wonder Womanina, minkä lisäksi myös Chris Pine, Saïd Taghmaoui, Ewen Bremner ja Lucy Davis ovat todella hyviä. Karuun sotateemaan on saatu onnistuneesti huumoria mukaan ja leffa tarjoaa monet naurut. Visuaalisesti leffa on näyttävä, vaikka loppumätkintä näyttääkin hieman liian digitaaliselta. Ohjaaja Patty Jenkins on tehnyt todella hyvää työtä ja on hienoa, että tuttu tunnusmusiikki kuullaan tässäkin, vaikka säveltäjänä ei toimikaan Hans Zimmer. Yksi hienoimmista asioista elokuvassa on kuitenkin se, että leffa keskittyy täysillä omaan tarinaansa, eikä pohjusta tulevia tapahtumia kaiken aikaa. Jos olet pitänyt aiemmista DCEU:n elokuvista tai olet hahmon fani, niin kannattaa käydä katsomassa myös Wonder Woman. Ja vaikka aiemmat sarjan leffat eivät olisikaan tehneet vaikutusta, mutta pidät supersankaripätkistä, niin käy katsomassa, sillä kyseessä on todella hyvä elokuva, jonka jälkeen tulevia DCEU-teoksia alkaa jopa odottaa näkevänsä. Odotukseni eivät kuitenkaan ole vielä kovin suuret Justice Leaguea (2017) kohtaan, joka vaikuttaa trailerien perusteella pelkältä synkältä taistelulta, johon on tungettu tyhmiä vitsejä mukaan. Saa nähdä, alkaako tästä DC:n hieno aika, vai onko Wonder Woman vain yksinäinen timantti...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.superherohype.com
Wonder Woman, 2017, Warner Bros. Pictures, Atlas Entertainment, Cruel & Unusual Films, DC Entertainment, Dune Entertainment, Tencent Pictures, Wanda Pictures