Näyttelijät: Walker Scobell, Leah Sava Jeffries, Daniel Diemer, Dior Goodjohn, Charlie Bushnell, Aryan Simhadri, Virginia Kull, Jason Mantzoukas, Timothy Simons, Glynn Turman, Tamara Smart, Lin-Manuel Miranda, Aleks Paunovic, Toby Stephens, Kristen Schaal, Margaret Cho, Sandra Bernhard, Andra Day, Rosemarie DeWitt, Andrew Kavadas, Courtney B. Vance ja Nick Boraine
Genre: fantasia, seikkailu
Jaksomäärä: 8
Jakson kesto: 35 minuuttia - 48 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 30 minuuttia
Ikäraja: 12
Rick Riordanin kirjoihin perustuva fantasiasarja Percy Jackson ja olymposlaiset nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä Disney+ -palvelussa joulukuussa 2023, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2024 ja nyt Percy Jackson ja olymposlaisten toinen tuotantokausi on julkaistu Disney+:ssa. Itse olin lapsena innokas Percy Jackson -fani, mutta suhtauduin ristiriitaisesti kirjoista aiemmin tehtyihin elokuviin. Pidin uuden sarjan avauskaudesta, vaikka koinkin sen hieman kiirehtivän tarinaansa läpi. Olen odottanut jatkoa positiivisin mielin ja katsoinkin uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä.
Kun Grover-satyyri katoaa etsiessään taianomaista Kultaista taljaa, Percy Jackson ja Annabeth lähtevät etsimään ystäväänsä vaaralliselta Hirviöidenmereltä.
Sarjan tutut puolijumalat ja kumppanit tekevät paluun, lähtien tietty nimikkosankarista Percy Jacksonista (Walker Scobell), joka sai sarjan avauskaudella tietää olevansa kreikkalaisen merijumala Poseidonin (Toby Stephens) poika ja joka onnistui välttämään suuren konfliktin löytämällä ja palauttamalla setänsä Zeuksen (näyttelijä vaihtunut Courtney B. Vanceen, Lance Reddickin menehdyttyä) mestarisalaman Olympokseen. Nyt Percy kiskaistaan taas uuteen seikkailuun, kun hänen paras kaverinsa Grover (Aryan Simhadri) katoaa etsintäretkellään Hirviöidenmerellä. Scobell osoittaa toistamiseen olevansa oikea valinta rooliinsa. Kun alkuihmetys on poissa, Scobell pääsee tuomaan Percystä muitakin puolia, tämän ymmärtäessä oman asemansa puolijumalten maailmassa.
Myös Annabeth (Leah Sava Jeffries), petturi Luke (Charlie Bushnell), Percyä nenänvarttaan pitkin katsova Clarisse (Dior Goodjohn), sekä puoliveristen leiriä pyörittävät Chiron (Glynn Turman) ja Dionysos (Jason Mantzoukas) ovat menossa mukana ja uusina tuttavuuksina kakkoskaudella esitellään muun muassa nuori kyklooppi Tyson (Daniel Diemer), ikuiseen nälkään kirottu Tantalus (Timothy Simons), Circe-noita (Rosemarie DeWitt), sekä Hirviöidenmerellä asusta suuri kyklooppi Polyfemos (Aleks Paunovic). Jeffrieskin jatkaa hyvää työtään Annabethina, Diemerin hypätessä onnistuneesti menoon mukaan sympaattisena Tysonina. Bushnell ei valitettavasti vieläkään vakuuta pahoja puolijumalia johtavana Lukena ja suorastaan myötähäpeällisen kehno on Simons Tantaluksena, joka on saapunut pitämään jöötä puoliveristen leirissä. Asiaa ei auta hahmon vaivaannuttavan halvannäköinen toteutus.
Percy Jackson ja olymposlaiset -sarjan toinen tuotantokausi jatkaa avauskauden viitoittamalla linjalla. Sarja pysyy ilahduttavasti uskollisempana lähdemateriaalilleen kuin aiemmat elokuvayritykset, mutta täysin vaivattomasti Rick Riordanin teokset eivät vieläkään siirry ruuduille. Ykköskautta vaivannut kiirehtiminen on onneksi korjattu kakkoskaudella. Jaksot eivät tunnu vain juoksevan kirjoista tuttuja kohtauksia läpi kuin rasteja ruutuun merkiten, vaan kakkoskaudella tarinankerronta hengittää enemmän ja kohtausten annetaan liikkua omalla painollaan eteenpäin. Harmillisesti kakkoskauden ongelmaksi muodostuu omalla kohdallani se, että mielestäni kakkoskirja Hirviöidenmeri ei ole ikinä ollut tarinansa puolesta yhtä hyvä kuin sarjan avausosa Salamavaras.
Toinen tuotantokausi jää kyllä plussan puolelle, mutta sarja ei vieläkään mielestäni pääse sellaiseen vauhtiin kuin siltä toivoisi ja mihin Percy Jacksonin saagassa olisi potentiaalia. Kaudella on selkeitä huippuhetkiä, joista iso osa syntyy Percyn ja Tysonin välille muodostuvasta siteestä. Osa Hirviöidenmerellä tapahtuvista tilanteista ovat selvästi kiinnostavampia kuin toiset. Toisinaan kausi nappaa mukaansa, toisinaan siitä taas uupuu tarvittava seikkailufiilis ja jännite. Loppuhuipennus ajaa asiansa, vaikka samalla sitä vaivaakin tietty halpuus. Kolmas, Titaanien kirous -kirjaan perustuva kausi on jo kuvattu ja sen on ilmoitettu alkavan myöhemmin tänä vuonna. Vaikka Percy Jackson ja olymposlaiset onkin jättänyt minut pienesti kylmäksi, odotan tulevaa silti positiivisin mielin, koska tästä se todellinen konflikti vasta käynnistyy. Sekä jo ihan vain sen takia, että myöhempiä kirjoja ei ole vielä sovitettu näyteltyyn muotoon aiemmin.
Tuotantokauden ohjaajien työ on ailahtelevaa, eivätkä he välillä vaikuta osaavan päättää, kuinka nuorille tai vanhoille katsojille sarja olisi tarkoitettu. Lapsellisuuksien ja synkistelyn yhteentörmäys on paikoin kummastuttava. Teknisesti Percy Jackson ja olymposlaisten kakkoskausi on myös ailahteleva. Kausi on kelvollisesti kuvattu ja leikattu kasaan. Osa lavasteista ovat hienoja ja onneksi Polyfemos-kyklooppi on vakuuttavasti luotu asua ja maskeerausta sekä tietokonetehosteita yhdistelemällä. Muuten digiefektien taso vaihtelee näyttävästä keskeneräiseen. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Bear McCrearyn ja Sparks & Shadowsin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.1.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com
Percy Jackson and the Olympians, Yhdysvallat, 2023-, Walt Disney Studios, 20th Century Fox Television, 20th Television, Co-Lab 21, Gotham Group, Moorish Dignity Productions, Quaker Moving Pictures
Ohjaus: Chad Stahelski Pääosissa: Keanu Reeves, Ian McShane, Halle Berry, Laurence Fishburne, Lance Reddick, Asia Kate Dillon, Mark Dacascos, Anjelica Huston, Jerome Flynn, Jason Mantzoukas ja Saïd Taghmaoui Genre: toiminta Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia Ikäraja: 16
Vuonna 2014 ilmestynyt toimintaelokuvaJohn Wick oli todellinen yllätyshitti, mikä nosti päätähti Keanu Reevesin takaisin pinnalle, hänen tehtyä vuosien ajan kehnosti vastaanotettuja rainoja. Elokuvalle päätettiin tietty tehdä jatkoa jaJohn Wick: Chapter 2 (2017) tuotti tuplasti sen verran, mitä ensimmäinen osa keräsi teatterikierroksellaan. Jo ennen toisen osan ilmestymistä ohjaaja Chad Stahelski alkoi suunnittelemaan kolmatta filmiä ja toisen osan suosio antoikin tekijöille mahdollisuuden viedä hommaa vielä pidemmälle isomman budjetin kera. Kuvaukset lähtivät käyntiin keväällä 2018 ja nyt John Wick: Chapter 3 - Parabellum on saanut ensi-iltansa. Itse en erityisemmin innostunut ensimmäisestä John Wickistä, kun näin sen ensimmäistä kertaa vuonna 2015. Vasta, kun katsoin sen uudestaan ennen John Wick: Chapter 2:a, aloin ymmärtämään leffan hehkutuksen syytä. Vielä paremmin molemmat elokuvat iskivät, kun katsoin ne nyt uudestaan ennen kolmannen osan näkemistä. Aloinkin innolla odottamaan John Wick: Chapter 3 - Parabellumia ja kävin katsomassa sen yhdessä toimintaleffoja fanittavan isäni kanssa.
John Wick on erotettu mystisen neuvoston toimesta ja hänen tappamisestaan tarjotaan palkkioksi 14 miljoonaa dollaria, mikä pistää kaikki salamurhaajat hänen peräänsä. Johnin täytyy hyödyntää kaikkia taitojaan selvitäkseen elävänä.
Pääroolissa John Wickinä nähdään tietty yhä Keanu Reeves, joka on yksi harvoista näyttelijöistä, joka on kyennyt vuosien varrella siirtymään yhdestä isosta roolista toiseen niin, että hänet muistetaan nykyään paremmin jälkimmäisestä. Vielä viisi vuotta sitten Reevesistä puhuttiin The Matrix -tähtenä ja nykyään hänet tunnetaan John Wickinä. Vaikka olen aiempien John Wick -filmien arvosteluissani hieman kritisoinut Reevesin näyttelijänlahjoja draamakohtauksissa, olen tässä kohtaa jo tottunut hänen tyyliinsä ja pystyin vain riemuitsemaan, kuinka täysillä herra pistää itsensä likoon. Reeves todella antaa kaikkensa läpi leffan, mikä saa katsojan kannustamaan Johnia, kun tämä päätyy kenties koko elämänsä vaikeimpaan tilanteeseen. Johnin elämästä puheenollen, hahmon taustoja avataan leffassa hieman, mikä tuo mielenkiintoista lisäsisältöä hahmoon. Muutamat vanhat tutut hahmot tekevät paluun. Ian McShane näyttelee tietysti Continental-hotellin johtajaa Winstonia, kun taas hotellin vastaanottovirkailijana nähdään yhä Lance Reddick. Reevesin kanssa The Matrix -trilogiaa (1999-2003) tähdittänyt Laurence Fishburne esittää kyyhkysistä kiehtoutunutta rikollispomoa ja hänen hahmonsa on nostettu isompaan rooliin kuin edellisessä osassa. Kaikki kolme näyttelijää suorituvat jälleen mainiosti rooleistaan ja jokaisesta löytyy arvokkuutta hoitaa hommansa kunnialla. Uusina hahmoina elokuvassa taas esitellään Halle Berryn näyttelemä tappaja Sofia, Asia Kate Dillonin esittämä neuvoston tuomari, Anjelica Hustonin esittämä Ruska Roma -osaston johtaja, Saïd Taghmaouin näyttelemä koko neuvoston ylin johtaja, Mark Dacascosin esittämä innokas salamurhaaja Zero, sekä Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tutun Jerome Flynnin näyttelemä neuvoston jäsen Berrada. Sofiaa ja Johnia yhdistää molempien kiintymys koiriin. Hauska fakta muuten on, että Berry osallistui itse aktiivisesti elokuvassa käytettyjen koirien kouluttamiseen ja omissa toimintaharjoituksissaan hän mursi kolme kylkiluuta. Etukäteen olin hieman epäileväinen, kuinka Berry toimisi roolissa, mutta lopulta hän toimi niinkin mainiosti, että minua jäi harmittamaan, että hahmon osuus jää aika vähäiseksi. Neuvoston tuomari toimii tarinassa jonkin sortin päävihollisena, mutta valitettavasti Dillonilta puuttuu tarvittava karisma, jotta hän onnistuisi luomaan minkäänlaista uhkaa. Sen sijaan John Wickin tappamista himoitsevaa Zeroa esittävä Dacascos heittäytyy täysillä toimintakohtauksiin mukaan ja onkin leffan pahin vastus.
John Wick: Chapter 3 - Parabellum pärähtää käyntiin suoraan siitä, mihin Chapter 2 päättyi. Tapettuaan Santino D'Antonion Continentalin tiloissa, John erotetaan ja hänelle on annettu tunti aikaa, ennen kuin kaikki salamurhaajat lähtevät hänen peräänsä. Elokuva heittää katsojan hienosti tiukan tilanteen keskelle ja pistää jännittämään, kuinka John voi selvitä hengissä, kun jokainen vastaantulija vaikuttaisi olevan tappaja. Alun tiivistunnelmaiset taistelut kirjojen ja veitsien kera, sekä takaa-ajo hevosta ja moottoripyöriä hyödyntäen viestivät jo hurjasta menosta, eikä elokuvalla ole aikomustakaan ruveta jarruttelemaan. Toiminnannälkäiset saavat takuuvarmasti sitä, mitä toivovat ja vieläkin enemmän. Tuttuun John Wick -tyyliin toimintakohtaukset ovat aivan mahtavasti toteutettuja aina nopeatempoisista taistelukoreografioista erinomaiseen tekniseen toteutukseen. Jokaisen toimintaleffojen teosta haaveilevan tulisi katsoa nämä kolme teosta, sillä näin toimintaa kuuluu tehdä. Ei sarjatulileikkausta ja heiluvaa kuvausta, vaan laajoja kuvia, joista katsoja näkee, että näyttelijät ja stuntmiehet ja -naiset pistävät itsensä täysillä likoon. Lisäksi leffa sisältää useita brutaaleja tappoja, joista osa saattaa tarjota hörähdyksen kekseliäisyydellään. Aseet laulavat, luodit viuhuvat, verta roiskuu ja ruumiita tulee niin juman perkuleesti, että tuskin yksikään katsoja poistuu teatterista sillä mielellä, että leffassa olisi ollut liian vähän toimintaa.
Tämä kuitenkin johtaa yhteen elokuvan ongelmista, sillä mitä jos tässä on jopa liikaa toimintaa? Vaikka kuinka ihailen taisteluiden toteutusta ja nostan isosti hattua tekijöille, täytyy myöntää, että vähempikin mäiske olisi riittänyt. Jo John Wick: Chapter 2:sta kävi selväksi, että tekijät ovat jatkaneet tarinaa ajatuksella "isompi on parempi" ja nyt tämän kolmannen elokuvan täytyy tietty olla isompi kuin toisen osan. Tekijöiden olisi kuitenkin pitänyt huomata, että toimintakohtausten teho hiipuu, mitä kauemmin ne kestävät. Alun fantastisessa veitsenheittelyssä pituus ei vielä ole ongelma, mutta kun myöhemmin nähdään useita taisteluita, mitkä tuntuvat vain jatkuvan ja jatkuvan, mitä seuraa välittömästi uusi taistelu, on suuri riski, että katsoja alkaa vähitellen turtumaan näkemäänsä. Esimerkiksi yhden nimettömän korston hakkaamiseen ei tarvitse käyttää reilusti yli viittä minuuttia, vaikka onkin hienoa nähdä, että vastustajista on tällä kertaa oikeasti haastetta sankarille. Lähinnä leffan mahtipontiseksi paisuva loppuskabailu herättää jossain kohtaa ajatuksen, että hommaa voisi jo viedä päätökseen. Jos tiettyjä toimintapätkiä olisi älytty tiivistää hieman, olisivat ne tehokkaampia ja kokonaisuus iskisi lujempaa kuin nyt - vaikkakin haluan yhä painottaa, että ne iskevät jo nyt lujaa.
Todella taiturimaisesti toteutettujen taisteluiden lisäksi John Wick -filmit ovat erottuneet 2000-luvun toimintahutusta myös sen ansiosta, että niihin on haluttu luoda kunnon maailma, minne katsoja voi uppoutua ja minkä mysteereitä avataan joka elokuvan myötä. Salaperäisen salamurhaajaorganisaation maailmaa laajennetaan jälleen ja paikoitellen tämä toimii erittäin hyvin, mutta välillä tarina tuntuu pysähtyvän, jotta maailmaa saataisiin esiteltyä vieläkin lisää. Itseäni tämä organisaatio kiehtoo kyllä, mutta samalla se vie sarjaa kaiken aikaa kauemmas ensimmäisen osan maanläheisyydestä. Jo Chapter 2:n loppu pisti kummastelemaan, että kuuluvatko muka ihan kaikki newyorkilaiset tähän järjestöön ja Chapter 3 - Parabellumia seuratessa katsojalta vaaditaan välillä kunnon uskonloikkaa, jottei homma lässähdä käsiin. Itse en silti kyennyt yhdessä kohtauksessa juna-asemalla uskomaan, että kenellekään sivustakatsojista ei olisi ongelma se, kun John alkaa ampumaan salamurhaajia. Tietyistä ongelmistaan huolimatta elokuva pysyy silti reippaasti plussan puolella ja vaikkei se ole ihan yhtä hyvä paketti kuin sarjan kaksi edellistä osaa, on se silti todella hyvä ja normaalia näyttävämmin toteutettu toimintaelokuva.
Ohjaajana toimii edelleen Chad Stahelski, joka tietää tasan tarkkaan, kuinka luoda näyttäviä ja tiivistunnelmaisia toimintakohtauksia. Stahelski osoittaa useassa kohtaa luovuutensa, eikä vain kierrätä samanlaista mäiskettä kuin aiemmissa leffoissa. Elokuvan käsikirjoituksesta vastaa jopa neljä henkilöä - Derek Kolstad, Shay Hatten, Chris Collins ja Marc Abrams - ja täytyy sanoa, että kenties paikalla oli jopa turhankin monta kokkia, sillä itse tarinankuljetus muuttuu yhdessä vaiheessa hieman kömpelöksi. Tiivistämistä kaipaavaa leikkausta lukuunottamatta John Wick: Chapter 3 - Parabellumin teknisestä toteutuksesta ei synny moitteita. Elokuva on kuvattu erinomaisesti, sen valaisu on huolellisesti toteutettu ja efektitkin ovat tyylikkäät. Maskeeraajat ovat päässeet luomaan useita ruhjeita ja puvustustiimi on leikkinyt salamurhaajien asujen kanssa. Äänimaailma on mahtavasti luotu ja aseet pamahtelevat oikein kunnolla. Musiikeista vastaavat Tyler Bates ja Joel J. Richard ovat saaneet aikaiseksi menevää jumputusta toimintakohtausten taustalle, mutta mikään musiikeista ei jää soimaan päässä.
Yhteenveto: John Wick: Chapter 3 - Parabellum on erittäin hyvä toimintaelokuva, mikä pistää suuren osan nykypäivän toimintarainoista nurkkaan häpeämään. Toimintakohtaukset ovat teknisesti uskomattoman taidokkaasti toteutettuja. Ne ovat kekseliäitä, brutaaleja, paikoittelen lystikkäitä, verisiä, tiivistunnelmaisia... ja valitettavasti parissa kohtaa liian pitkiä. Elokuvasta löytyy tiivistämisen varaa ja tekijöiden olisi pitänyt ymmärtää, että taisteluiden tehokkuus alkaa katoilla, jos ne jatkuvat liian pitkään. Etenkin lopputaistelusta olisi voinut yhden täysin yhdentekevän turpaanvedon jättää pois kokonaan. Tästä huolimatta ei voi muuta kuin nostaa hattua lahjakkaille tekijöille ja mahtavalle stunt-tiimille, jotka ovat luoneet näitä näyttäviä ja vauhdikkaita taisteluita. Tarinallisesti filmi ei ole erityisen ihmeellinen ja yhdessä kohtaa kestoa lisätään hieman pakotetun oloisesti, mutta elokuva pitää silti oivallisesti otteessaan jännittävän meininkinsä kanssa. Leffasarjan mystisen alamaailman saloja avataan jälleen, vaikkakin välillä se johtaa aika epäuskottaviin tilanteisiin. Keanu Reeves on taas kerran liekeissä John Wickin roolissa ja Halle Berry on yllättävänkin hyvä lisä hänen rinnalleen. Tarinan pahista esittävä Asia Kate Dillon ei kuitenkaan vakuuta. Heikkouksiensakin kanssa John Wick: Chapter 3 - Parabellum pyyhkii lattioita suurella osalla 2000-luvun toimintaleffoista. Genren faneille elokuva tuottaa varmasti paljon riemua ja filmi kannattaakin kokea teatterissa kunnon äänentoistojärjestelmän kera, jotta aseiden jylinä pääsee oikeuksiinsa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
John Wick: Chapter 3 - Parabellum, 2019, Lionsgate, Thunder Road Picturs, 87Eleven
Ohjaus: James Franco Pääosissa: James Franco, Dave Franco, Seth Rogen, Ari Graynor, Alison Brie, Josh Hutcherson, Paul Scheer, Jacki Weaver, Jason Mantzoukas, Hannibal Buress, Zac Efron, Bryan Cranston ja Tommy Wiseau Genre: draama, komedia Kesto: 1 tunti 44 minuuttia Ikäraja: 7 Tommy Wiseaun The Roomia (2003) pidetään kaikkien aikojen parhaimpana surkeana elokuvana. Leffan maineen takia se on noussut isoksi kultti-ilmiöksi, josta järjestetään edelleen teatterinäytöksiä ympäri maailman. Suosion takia elokuvassa näytellyt Greg Sestero kirjoitti yhdessä Tom Bissellin kanssa kirjan filmin teosta nimeltä "The Disaster Artist: My Life Inside The Room, the Greatest Bad Movie Ever Made" (2013). Vuonna 2014 Point Grey Pictures -yhtiö hankki elokuvaoikeudet kirjaan ja yhtiön omistaja Seth Rogen kysyi ystävältään James Francolta, olisiko tämä kiinnostunut leffan teosta. Franco luki kirjan ja katsoi The Roomin, minkä jälkeen hän alkoi innolla työstämään filmiä. Kuvaukset alkoivat joulukuussa 2015 ja lopulta The Disaster Artist sai ensi-iltansa maaliskuussa 2017 South by Southwestin elokuvajuhlilla. Sen jälkeen sitä on näytetty erilaisissa tapahtumissa ja se on alkanut saamaan kunnon teatterilevitystä. Suomeen elokuva saapuu vasta nyt, alkuvuodesta 2018. Kun kuulin leffasta ensimmäisen kerran, se ei herättänyt erityisemmin huomiotani, sillä en ollut nähnyt The Roomia. Kuitenkin elokuvan suosion kasvaessa ja ensi-illan lähestyessä myös mielenkiintoni alkoi kasvaa. Tammikuun alussa kävin katsomassa The Roomin Night Visionsin järjestämässä näytöksessä ja vaikken välttämättä halua enää koskaan nähdä sitä kuraa uudestaan, kiinnostuin vielä enemmän siitä, miten sellainen elokuva on ikinä saatu aikaiseksi? Alunperin minun oli tarkoitus odottaa ensi-iltaan asti, että näen leffan, sillä armeijani alkoi pari päivää The Room -näytöksen jälkeen, mutta koska se meni jo ensimmäisenä päivänä päin mäntyä, huomasin jo tammikuun toisella viikolla katsovani The Disaster Artistia sen lehdistönäytöksessä.
Nuori näyttelijänalku Greg Sestero tapaa mystisen Tommy Wiseaun, jonka kanssa hän päättää muuttaa Los Angelesiin ja aloittaa uran Hollywoodissa. Heidän "lahjansa" eivät kuitenkaan vakuuta ketään, joten he päättävät tehdä ihan oman elokuvansa, The Roomin.
Greg Sesteroa näyttelee Dave Franco, joka tekee parhaan roolisuorituksen, mitä olen häneltä nähnyt. Dave ei ole koskaan ennen erityisemmin tehnyt vaikutusta minuun, mutta tässä hän vihdoin osoittaa kuuluvansa veljensä tavoin elokuvien maailmaan. Dave tuo todella mainiosti esille Gregin innostuksen näyttelemistä kohtaan, mistä löytyy kuitenkin selkeää ramppikuumetta. Greg luottaa täysillä Tommyyn, joka tarjoaa hänelle ajatuksia loistokkaasta tulevaisuudesta Hollywoodissa. Vaikka Dave Franco osoittikin vihdoin olevansa kelpo näyttelijä, hän jää silti pahasti veljensä varjoon. James Franco on nimittäin aivan huikea erikoisena Tommy Wiseauna. Hän on omaksunut Tommyn olemuksen täydellisesti puhetyylistä eleisiin asti. Kyseessä on niitä rooleja, joissa näyttelijä muuttuu täysin hahmoksi, eikä vain esitä, mikä nostaa Jamesin suoraan vuoden parhaimpien näyttelijöiden joukkoon. Hienomman muuntautumisesta tekee se, ettei kukaan tiedä Tommyn taustoja, mutta silti James vaikuttaa olevan täysin perillä kaikesta. Hän saa luotua Tommyyn oivan mystisyyden ja pystyy tekemään erikoisia asioita, ilman että hänen roolityönsä menettää uskottavuutensa. Äärimmäisen huikeaa on myös nähdä, kuinka James näyttelee upeasti henkilöä, joka ei osaa näytellä. Vaikka katsojana nauraa usein Tommylle, kun tämä ei tiedä, miten elokuvia pitäisi tehdä, on James onnistunut tuomaan myös traagisuutta rooliin. Tommyn ja Gregin lisäksi muita isoja hahmoja ovat myös käsikirjoitusvastaava Sandy Schklair (James Francon kanssa usein näyttelevä Seth Rogen) ja Gregin tyttöystävä Amber (todellisuudessa Dave Francon vaimo Alison Brie). Rogen on erittäin hyvä Sandyn roolissa, joka yrittää takoa Tommyyn järkeä kuvauspaikalla, mutta joka huomaa, ettei oikeastaan mitään ole tehtävissä leffan pelastamiseksi. Briekin on hyvä, mutta hänen hahmonsa ei jää kovin hyvin mieleen. Lähinnä Amber vain yrittää saada Gregin poistumaan elokuvasta, jottei hänen uransa näyttelijänä pääty ennen kuin se ehtii edes alkaakaan. Francon veljesten lisäksi leffassa nähdään muitakin näyttelijöitä, jotka näyttelevät näyttelijöitä, jotka näyttelevät The Roomissa. Ari Graynor esittää Juliette Daniellea, joka näyttelee Lisaa, Tommyn esittämän Johnnyn tulevaa vaimoa. Nälkäpeli-leffoista (The Hunger Games - 2012-2015) tuttu Josh "Peeta" Hutcherson näyttelee Philip Haldimania, joka esittää kummallista Denny-naapuria. Jacki Weaver näyttelee Carolyn Minnottia, joka esittää Lisan äitiä. Nathan Fielder esittää Kyle Vogtia, joka esittää psykologi Peteriä ja Zac Efron esittää Dan Janjigiania, joka näyttelee huumediileri Chris-R:ää. Näyttelijät tekevät hyvää työtä ja etenkin Hutcherson sopii ulkonäkönsä ja olemuksensa puolesta täydellisesti Philipiksi, mutta harmillisesti heidän osuutensa jää todella pieneksi. On hauska nähdä näyttelijöiden näyttelevän näyttelijöitä näyttelemässä, mutta olisi heille toivonut hieman enemmänkin tekemistä. Elokuvassa nähdään myös pienissä rooleissa Megan Mullally Gregin äitinä, Hannibal Buress ja Jason Mantzoukas kuvauskalusteita vuokraavana kaksikkona, Paul Scheer tympeänä kuvaajana ja Bryan Cranston omana itsenään. Leffassa esiintyy muitakin näyttelijöitä omana itsenään, mutta lähinnä haastatteluissa eikä itse tarinassa.
Tiettyjen hahmojen syventämisen puutteen lisäksi The Disaster Artistilla on pari muutakin ongelmaa, joista isoin on rytmitys. Paikoitellen elokuva nimittäin kulkee liian nopealla temmolla eteenpäin, kun toivoisi sen kertovan hieman tarkemmin, mitä tapahtuu. Esimerkiksi kun Tommy Wiseau tajuaa, että he voisivat tehdä ihka oman elokuvansa, eikä heidän tarvitse hakea töitä muilta tuotantoyhtiöiltä, filmi kulkee pikakelauksella koko suunnitteluosion läpi. Se on tavallaan hyvä näinkin, mutta siihen jää kaipaamaan jotain enemmän. Sen lisäksi myös itse kuvausosio hyppii hieman liian vauhdikkaasti eteenpäin, mistä päästään myös toiseen ongelmaan. Greg Sesteron kirjassa The Roomin teko on kuvailtu paljon inhottavammaksi prosessiksi, jossa työryhmät erosivat yksi toisensa perään ja jossa Tommy kohteli kaikkia todella ilkeästi. Elokuvassa taas on kyselty enemmän Tommyn mielipiteitä, jolloin kaikki on paljon mukavammin, vaikka vaikeita tilanteitakin löytyy useita. Kaksi erilaista näkökulmaa ovat valitettavasti johtaneet siihen, että välillä asiat sujuvat kivasti, aivan kuin Tommy selittäisi, mitä tapahtui ja paikoitellen Tommyn diktaattorimainen asenne ohjaajana nousee esille voimakkaasti ja tuntuu siltä kuin Greg kertoisi tilanteesta. Tämän takia leffasta löytyy pidempi jakso, jossa tunnelma vaihtuu hieman liikaa kohtauksesta toiseen. Muuten filmistä ei oikeastaan löydy pahaa sanottavaa. The Disaster Artist on itse asiassa jopa aivan mahtava elokuva!
Suurimmaksi osaksi leffan tunnelma on loistavasti luotu. Katsojana riemuitsee Tommyn ja Gregin kanssa, kun he lähtevät "valloittamaan" Hollywoodia ja suree heidän kanssaan, kun homma ei menekään suunnitellusti. Leffa nappaa erinomaisella aloituskohtauksella katsojan heti mukaansa ja näyttää, millaista menoa on luvassa. Läpi elokuvan saa nauraa useaan otteeseen ja sitä on muutenkin äärimmäisen mukava katsoa. Tommyn kohellukset ovat paikoitellen jopa hulvattomia ja välillä ei voi muuta kuin miettiä, tapahtuivatko nämä asiat muka ihan oikeasti? Ja vaikka kritisoinkin The Roomin suunnitteluprosessia ja kuvausosiota, löytyy niistä paljon hyvääkin. Vaikka eri kuvauskohtauksissa tuntuu olevan eri kertoja kuin toisissa, ovat ne silti yksittäisinä kohtauksina todella toimivia. The Roomin katsominen on lähestulkoon pakollista ennen tämän filmin näkemistä, sillä muuten monet hauskat ja kekseliäät kohdat menevät yli hilseen. Ilman sen näkemistä ei monien kuvauskohtausten hienoutta ymmärrä samalla lailla. On myös äärimmäisen upeaa, kuinka tätä elokuvaa varten tehtiin useita The Roomin kohtauksia uudestaan lähes samannäköisiksi, mistä huokuu suuri arvostus sitä aivan kauheaa tekelettä kohtaan.
Todella pitkään The Disaster Artistin aikana mietin, että kyseessä on "vain" erittäin hyvä elokuva. Vasta ihan loppupäässä, kun The Roomin ensi-ilta vihdoin koittaa, aloin pitää teosta mahtavana. Aluksi vain nauraa elokuvassa nähtävän yleisön kanssa, kuinka surkean filmin Tommy onkaan saanut aikaiseksi, mutta pikkuhiljaa se nauru alkaa muuttua suruksi, kun näkee Tommyn istuvan yleisön keskellä. Etenkin siinä kohtauksessa James Francon roolisuoritus pääsee valloilleen, kun hän miettii, miksi ihmiset pilkkaavat hänen elokuvaansa - jotain mikä on hänelle äärimmäisen tärkeää. On myös traagista katsoa ahdistunutta Gregiä hänen vieressään, joka häpeillen miettii, pitäisikö hänen lähteä teatterista. Vaikka tiedän, että myös tätä kohtausta varten on otettu taiteellisia vapauksia, on lopetus silti erinomainen ja saa katsojan helposti liikuttumaan. Filmi sisältää muutenkin yllättävän koskettavia hetkiä, joita en odottanut näkeväni. Pari vuotta sitten ilmestyneen mahtavan Florencen (Florence Foster Jenkins - 2016) tavoin The Disaster Artist pistää katsojan pohtimaan, voiko sittenkään nauraa todella kököille jutuille, kun niiden tekijät ovat oikeasti uskoneet tekevänsä taidetta. Tässä elokuvassa on tosin se pohdintaa helpottava puoli, että filmi itse nauraa The Roomin huonoudelle.
Sen lisäksi, että James Franco näyttelee Tommy Wiseauta, hän on myös ohjannut The Disaster Artistin, samalla tavalla kuin Wiseau ohjasi The Roomin. Tai no, ei nyt ihan samalla tavalla, kun ottaa huomioon, että Franco osoittaa olevansa varteenotettava tekijä myös ohjaajana, eikä mokaa koko juttua täysin kuten Wiseau. Franco on saanut luotua hienon yhdistelmän yllättävän liikuttavaa draamaa ja itselleen perinteikästä kaverikomediaa. Yksi elokuvan suurimmista riemuista onkin katsella kahta veljestä esittämässä henkilöitä, jotka aikovat toteuttaa unelmansa yhdessä. Jos James ja Dave eivät olisi niin veljiä, ei Tommyn ja Gregin ystävyys välttämättä välittyisi samalla lailla. Käsikirjoituksesta vastaavat Scott Neustadter ja Michael H. Weber ovat tehneet todella oivallista työtä kerronnan ja repliikkien kanssa. The Disaster Artist on myös tekniseltä toteutukseltaan mainio. Se on taitavasti kuvattu ja leikattu. Lavastajat ovat tehneet hyvää työtä luodessaan The Roomin lavasteita uudestaan ja maskeeraustiimi on hienosti auttanut James Francoa omaksumaan Tommyn roolin. Äänimaailma ei erityisemmin korostu, mutta säveltäjä Dave Porterin musiikit toimivat hyvin elokuvan taustalla.
Yhteenveto:The Disaster Artist on loistokas yhdistelmä kaverikomediaa ja koskettavaa draamaa. Se nappaa mukaansa heti alussa, ja läpi kestonsa se ilahduttaa, liikuttaa ja herättää katsojien sisäisen luovuuden. Tunnelma on mahtavasti toteutettu, eikä filmi tunnu koskaan pitkäveteiseltä. Itse asiassa parissa kohtaa leffa tuntuu jopa kiirehtivän hieman, jolloin toivoisi, että se kertoisi tapahtumia rauhallisemmin. Harmillisesti The Roomin kuvauksissa tunnelma tuntuu vaihtelevan kummallisesti, eikä kuvausosio ole täysin yhtenäinen hengeltään. Yksittäiset kohtaukset sen sisällä ovat kuitenkin niin hyviä, ettei heittelevä tunnelma haittaa liikaa. Loppuhuipennuksessa elokuva todella nousee aivan loistavaksi teokseksi, joka pistää katsojan hienosti miettimään, voiko kenenkään työlle nauraa, oli se kuinka surkea tahansa, jos sen tekijä on pistänyt koko sydämensä ja sielunsa peliin? Onneksi leffa itse kuitenkin nauraa, jolloin katsojana pystyy siihen helpommin, vaikka traaginen henki on usein läsnä. Filmin näyttelijät ovat hieman alikäytettyjä, mutta silti mainioita, etenkin vihdoin vaikutuksen tekevä Dave Francoa ja hänen veljensä James Franco, joka muuttuu täydellisesti Tommy Wiseauksi. Jamesin työ läpi leffan on huikeaa ja on suuri sääli, ettei hän saanut parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuutta. Suosittelen The Disaster Artistin näkemistä äärimmäisen lämpimästi kaikille, sillä se on erinomainen filmi. Sitä ennen kannattaa kuitenkin katsoa The Room, sillä vaikka se onkin kamala, monet tämän leffan viittauksista ja vitseistä menevät katsojalta muuten ohi. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus, jossa esiintyy aito Tommy Wiseau.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.reddit.com
The Disaster Artist, 2017, Good Universe, New Line Cinema, Point Grey Pictures, RabbitBandini Productions, Ramona Films, RatPac-Dune Entertainment
Ohjaus: Andrew Jay Cohen Pääosissa: Will Ferrell, Amy Poehler, Jason Mantzoukas, Ryan Simpkins, Nick Kroll, Rob Huebel, Allison Tolman, Michaela Watkins ja Jeremy Renner Genre: komedia Kesto: 1 tunti 28 minuuttia Ikäraja: 16
Heti alkuun pitää sanoa, että The Housen suomenkielinen nimi Pimeä kasino on kaikin puolin parempi nimi, joten aion poikkeuksellisesti käyttää sitä läpi arvostelun. Elokuvan teko alkoi alkuvuodesta 2015, kun New Line Cinema osti oikeudet sen käsikirjoitukseen. Kuvaukset alkoivat saman vuoden lopulla ja nyt se ilmestyy teattereihin. Itse kuulin Pimeästä kasinosta ensimmäisen kerran, kun selasin, mitä leffoja olisi ilmestymässä ja se tuli listalla vastaan. Aihe vaikutti mielenkiintoiselta ja ennen Wonder Womania (2017) teatterissa pyörinyt trailer näytti hauskalta, joten ajattelin, että kyseessä voisi olla toimiva kesäkomedia. Positiivisin mielin menin katsomaan elokuvaa. Kovin positiivisin mielin en näytöksestä poistunut...
Scott ja Kate Johansenin tytär on aloittamassa collegen, mutta vanhemmat tajuavat, ettei heillä ole varaa kustantaa opiskeluja. Ystävänsä Frankin kanssa pariskunta perustaa laittoman kasinon, tienatakseen tarvittavat rahat.
Will Ferrell näyttelee Scott Johansenia, hölmöä isää, joka ei ole yhtään hyvä matematiikassa. Amy Poehler taas esittää Kate Johansenia, hömelöä äitiä, joka on aikoinaan ollut kova bilettäjä. Pariskuntana he ovat siis molemmat jokseenkin urpoja ja vanhempina taas niitä todella perinteisiä, jotka saavat lapsensa jatkuvasti nolostumaan oudoilla jutuillaan. Kumpikaan heistä ei ole mikään laittomuuksien harrastaja, joten kasinon perustamisen ei uskoisi tulevan heiltä luonnostaan. Kuitenkin yllättävän helposti molemmat alkavat elämään leveästi ja heille alkaa kehkeytyä addiktio kasinoa kohtaan. Valitettavasti kumpikaan näyttelijöistä ei ole kovin hyvä roolissaan. Ferrell pääsee esittämään kaikki tutut tyylinsä yhteen hahmoon tungettuna. Välillä hän on nössö, joka kauhistelee kaikkea ja välillä hän on muka-cool mies, jollaisena hän ei vakuuta. Poehler taas tuntuu vain roikkuvan mukana. Hänelle on saatu hetkiä, joissa hän nousee selkeästi esille, mutta pääasiassa vitsit syntyvät Ferrellin kautta. Kaksikon välillä ei ole lähes ollenkaan kemiaa, jolloin heidän yhteiset hetkensä ovat väärällä tavalla vaivaannuttavaa katseltavaa. Pariskunnan teinitytär Alex Johansenilla (Ryan Simpkins) ei oikein ole tekemistä leffassa. Muutamassa kohtauksessa hän on eniten esille, mutta elokuvassa on pitkiä pätkiä, joissa häntä ei nähdä lainkaan. Alex tosiaan nolostuu vanhempiensa toiminnasta usein, mutta siihen hänen hahmonsa oikeastaan jääkin. Hän on kiltti tyttö, joka kuitenkin hieman haluaisi kokeilla erilaisia juttuja, mutta tätä ei erityisemmin tuoda esille, jolloin Alex jää usein täysin taka-alalle. Simpkins vaikuttaa ihan hyvältä roolissaan, joten on harmi, ettei rooli tarjoa hänelle kovin paljoa. Alexia enemmän esille pääsee pariskunnan ystävä Frank, jota esittää Jason Mantzoukas. Frankille on luotu kunnolla persoonaa, kun hän yrittää epätoivoisesti saada vaimoansa takaisin, joka haluaa avioeron Frankin erilaisten riippuvuuksien takia. Frank on yllättävän toimiva ja huvittava hahmo, joten on mukavaa, että hän esiintyy todella paljon elokuvassa. Paikoitellen Mantzoukas vetää homman yli, mutta pääasiassa hän suoriutuu osastaan ihan hyvin. Muita hahmoja elokuvassa ovat valtuutettu Bob (Nick Kroll), joka vaikeuttaa Scottin ja Katen elämää, tämän avustaja Dawn (Allison Tolman), kaupungin ainoalta poliisilta vaikuttava Chandler (Rob Huebel) ja Frankin ex-vaimo Raina (Michaela Watkins). Elokuvassa nähdään myös Jeremy Renner pienessä roolissa, johon hän ei sovi yhtään. Päänäyttelijöiden tapaan myös Kroll vetää pahasti yli useassa kohdassa, etenkin loppupäässä elokuvaa.
Pimeä kasino on niitä komedioita, joissa on se ikävä ongelma, että ne eivät ole hauskoja. Nauruthan ovat niitä, joita tällaisesta haluaa kokea - tarina tulee kivana kakkosena - joten on suuri harmi, että teos ei oikein naurata. Tällä kertaa tosin elokuvan tarina on mielenkiintoinen ja onneksi kasinon pyörittämisidea lähtee nopeasti käyntiin heikon aloituksen jälkeen. Lopputulos ei kuitenkaan ole toimiva. Kiinnostava idea tarinasta alkaa nopeasti kärsimään kehnosta kerronnasta ja rytmityksestä, kun tapahtumat hyppivät kiireellä päivästä toiseen ja yhtäkkiä saa kuulla, että nyt onkin jo kulunut kuukausi. Useassa kohtaa jää hämilleen, että miten tässä nyt yllättäen tapahtuikin jo näin, kun äsken oltiin vasta tuossa tilanteessa? Elokuva on myös monessa kohtaa hyvin epälooginen. Suurin kysymys on tietenkin se, että jos Scottin ja Katen täytyy saada tyttärelleen 50 tuhatta dollaria, miksi ihmeessä heidän täytyy saada heti kerättyä viisinkertainen määrä rahaa?! Ai niin, koska leffa loppuisi muuten jo puolen tunnin kohdalla. Kyllä, siinä kohtaa tarvittavat rahat olisivat jo kasassa, mutta tietenkin sitä pitää tienata vain lisää ja lisää. Koko collegen rahoitusoperaatio tuntuu jäävän täysin unholaan, kun kasinoon pitää saada lisää erilaisia pelipöytiä, sekä muuta viihdykettä, kuten stand up -koomikkoja, tarjoilijoita, hierojia ja strippareita. Ymmärtäähän sen, että peliriippuvuus voi syntyä, mutta tuo menee vain surkean vanhemmuuden piikkiin. Tämän lisäksi pituutta on haluttu vääntämällä vääntää lisää ja mukaan on tuotu täysin tarpeettomia kohtauksia. Erään ihan huvittavan (ja yllättävän verisen) kohtauksen jälkeen alkaa montaasi, joka tuntuu niin väkisin mukaan kirjoitetulta, että koko homman voisi skipata kokonaan. Onneksi taustalle on sentään saatu ihan kiva sivujuoni koskien erästä hämärää heppua, mutta sekin kuvio menee pilalle, kun loppuhuipennus ratkeaa lähes noin vain. Lopetus on todella hätäisesti kasattu ja siinä todella ratkotaan kaikki todella nopeasti, jolloin yhtäkkiä filmi onkin jo ohi. Eipä siinä, hyvä että päättyi, mutta kun mukana oli turhia hetkiä tuomassa lisäpituutta, niin miksei niitä tarpeellisia kohtia voitu käydä omalla painollaan läpi? Pimeä kasino on aika juosten kustu kokonaisuus, mikä jää oikeasti harmittamaan, sillä tarinalla olisi potentiaalia viihdyttävään teokseen. Leffa ei edes viihdytä hölmöilyllään tarpeeksi, eikä siitä montaa hyvää vitsiä löydy. Hauskimmat hetket tulevat itse asiassa mokaotoksien aikana, jotka pyörivät lopputekstien vierellä. Tämä kertoo aikas paljon teoksesta. Ja minä jo ajattelin, että Rough Night (2017) oli kökkö komedia... Onneksi tarina ei tunnu millään lailla sellaiselta, että siitä saisi jatko-osan.
Elokuvan on ohjannut Andrew Jay Cohen, jolle tämä on ensimmäinen koko illan leffa, jonka hän ohjaa. Ja sen myös näkee. Cohen on aiemmin tehnyt lähinnä käsikirjoituksia - jopa ihan hauskoja, kuten Neighbors(Bad Neighbours - 2014) ja Neighbors 2: Sorority Rising (Bad Neighbours 2 - 2016) - ja niin hän on kirjoittanut myös tämän, yhdessä Brendan O'Brienin kanssa. Kaksikon toimiva tarinaidea on mennyt ihan hukkaan huonossa tekstissä, eikä Cohenia olisi pitänyt laittaa ohjaajaksi. Onneksi Pimeä kasino on sentään kuvattu hyvin. Kuvat ovat selkeitä, tarkkoja ja tasaisia. Leikkauksessa on taas menty vähän minne sattuu ja se on käsikirjoituksen ohella toinen syy kehnoon rytmitykseen. Visuaalisuudesta on pakko sanoa, että on ihanaa, että leffassa käytettiin kunnon veripanoksia, eikä digiverta, mitä useissa teoksissa nykyään näkee.
Yhteenveto: Pimeä kasino on kehno komedia, joka tarjoaa hauskimmat hetkensä mokaotoksien aikana. Leffassa on kiinnostava juoni, mutta se menee pilalle huonon tarinankerronnan takia, mistä voi syyttää käsikirjoittaja/ohjaaja Andrew Jay Cohenia. Muutamia hassuja hetkiä on tiedossa ja välillä jotkut jutut ovat niin huonoja, ettei voi muuta kuin vähän nauraa, mutta siihen se jää. Näyttelijät eivät ole kovin hyviä ja vanhemmat ovat hahmoina jotenkin liian nähtyjä. Tarina on täynnä epäloogisuuksia ja sen vaikeudet ratkeavat ihan liian helposti. Minun on aika vaikea sanoa, kumpi on huonompi: Pimeä kasino vai Rough Night? Tämä tuntui pahemmalta, sillä odotin tältä jotain, eikä se tarjonnut minulle oikein mitään hyvää. En suosittele lähtemään elokuviin tämän takia. Jos Pimeä kasino kiinnostaa, niin odottakaa vuokrausmahdollisuutta tai sitä, että se on jonain päivänä katsottavissa jossain striimipalvelussa. Viaplayhin tällaiset tulevat yleensä ensin ja ensimmäinen kuukausihan on aina ilmainen.
Kirjoittanut: Joonatan, 22.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
The House, 2017, Gary Sanchez Productions, Good Universe, New Line Cinema, Village Roadshow Pictures
