High School Musical 3: Senior Year (2008) - elokuva-arvostelu

HIGH SCHOOL MUSICAL 3: SENIOR YEAR

Ohjaus: Kenny Ortega

Näyttelijät: Zac Efron, Vanessa Hudgens, Ashley Tisdale, Lucas Grabeel, Corbin Bleu, Monique Coleman, Olesya Rulin, Alyson Reed, Bart Johnson, Chris Warren Jr., Ryne Sanborn, Matt Prokop, Justin Martin, Jemma McKenzie-Brown, Jessica Tuck ja Robert Curtis Brown

Genre: musikaali, komedia

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia - Extended Version: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 3

Disney Channelin komediamusikaali High School Musical (2006) oli jättihitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Jatko-osa High School Musical 2 (2007) oli vielä isompi katsojamenestys, joten kolmas osa päätettiin tehdä elokuvateattereihin. Käsikirjoitus ehdittiin saada valmiiksi juuri ja juuri ennen Hollywoodin käsikirjoittajien lakkoa, jolloin kuvaukset pääsivät alkamaan toukokuussa 2008 ja lopulta High School Musical 3: Senior Year sai ensi-iltansa jo muutamaa kuukautta myöhemmin, lokakuussa 2008. Elokuva oli taloudellinen suurhitti, joka sai kriitikoilta ailahtelevaa palautetta. Itselleni High School Musical tuli tosissaan tietoisuuteeni, kun tämä kolmas elokuva ilmestyi ja sitä mainostettiin kaikkialla ja varmaan kaikki kouluni tytöt puhuivat siitä. Katsoin ensimmäisen High School Musicalin kuitenkin vasta pari vuotta sitten ensimmäistä kertaa ja olin yllättynyt, kuinka paljon viihdyin sen parissa. Kun huomasin leffan täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella koko sarjan läpi. Mielestäni myös kakkososa oli ihan kiva ja aloitin kolmannen leffan katselun positiivisin mielin.

Troy, Gabriella ja muut ovat viimeisellä kouluvuodellaan East High'ssa. Samalla kun he valmistelevat suurta viimeistä esitystään, jokainen pohtii mitä haluaisi tulevaisuudeltaan.

High School Musicalin tutut hahmot tekevät paluun ja suuri osa näillä näkymin viimeistä kertaa - jos siis Disney ei aio joskus tehdä jotain "High School Musical Reunion" -elokuvaa, jossa nelikymppiset hahmot palaavat muistelemaan nuoruuttaan. Zac Efron ja Vanessa Hudgens nähdään kolmatta kertaa milleniaalityttöjen suosikkiparina, Troy Boltonina ja Gabriella Montezina, joiden rakkaus joutuu koetukselle, kun heidän haaveensa tulevaisuudesta menevät ikävästi ristiin. Sharpay Evansilla (Ashley Tisdale) on selvä suunnitelma tähteydestään, mutta Ryan-veli (Lucas Grabeel) on alkanut kyllästyä olemaan ikuisesti siskonsa varjossa. Myös Chadilla (Corbin Bleu), Taylorilla (Monique Coleman) ja Kelsillä (Olesya Rulin) on omat haaveensa, joista osa saattaa erottaa hahmot - osa parhaita ystäviä, osa rakastavaisia - kauas toisistaan. Tämä nuorten tulevaisuuden mahdollisuuksien pohdinta ja niistä stressaaminen on monille samanikäisille tuttu ja samaistuttava tunne ja näyttelijäkaarti tulkitsee sitä pätevästi. Efron, Hudgens, Tisdale ja muut ovat muutenkin oivallisessa vedossa, kaikkien hypätessä riemuissaan takaisin yläkoulumusikaalin pyörteisiin.

     Elokuvassa nähdään myös vanhoina tuttuina Bart Johnson Troyn isänä Jackina ja Alyson Reed teatteriopettaja Darbusina, kun taas uusina tuttavuuksina esitellään nuoret sällit Jimmie "Raketti" Zara (Matt Prokop) ja Donny Dion (Justin Martin), jotka ovat aikamoisia Troyn ja Chadin fanipoikia, sekä brittiläinen vaihto-oppilas Tiara Gold (Jemma McKenzie-Brown), joka idolisoi Sharpayta. Reed on jälleen mainio suurieleisenä teatteriopettajana, joka ei tosin ole enää samanlainen tiukkis kuin ykkösleffassa, Darbusin huomattua, että talenttia voi löytyä yllättävistäkin paikoista.

High School Musical -trilogia onnistuu pääasiassa pitämään kelpo tasonsa loppuun asti. Kolmososa Senior Year on toimiva finaali näiden nuorten tarinalle, johon kuuluu jälleen runsaasti iloa ja riemua, mutta myös suurta draamaa. Käsikirjoittajat yrittävät jälleen keksiä syytä aiheuttaakseen loppua kohti välirikkoa Troylle ja Gabriellalle, kun jälkimmäiselle tarjoutuu paikka unelmakoulusta, joka sijaitsee yli tuhannen kilometrin päässä, eikä Gabriella ole varma etäsuhteen toimivuudesta. Kehää kiertää myös Sharpay, joka on palannut tutuksi turhamaiseksi itsekseen, vain käydäkseen jälleen kerran läpi kehityskaaren mukavampaan suuntaan. Pettymyksiini kuului myös se, että Ryan-veljelle on kirjoitettu säpinää Kelsin kanssa, vaikka poika on päivänselvästi homo. Harmillisesti Disney ei vielä vuonna 2008 ollut tarpeeksi edistyksellinen kirjoittamaan Ryanille jotain mukavaa teatteripoikaa aiheuttamaan tunnemyllerrystä.

Tuttujen juttujen laiskahkosta kierrätyksestä huolimatta High School Musical 3: Senior Year pitää ihan hyvin mukanaan, joskin parin tunnin kestossaan kolmososa kärsii hieman samasta liikapituudesta kuin kakkonenkin. Seasta löytyy hauskoja hetkiä ja heittoja, kuten myös teineille sopivaa mehevää draamailua. Elokuvan voimavara on kuitenkin monille samaistuttava haikeus koulun päättymiseen liittyvistä seikoista. Toisaalta edessä voi olla aikamoisia mahdollisuuksia, mutta samalla se voi tarkoittaa tutuksi ja turvalliseksi koetusta elämästä luopumista. Läheiset ystävät, joiden kanssa tuli hengailtua päivätolkulla, saattavat hyvinkin nopeasti muuttua etäisiksi ja sitten enää pelkiksi hyviksi muistoiksi, eivätkä teini-iän "ikuisesti yhdessä" -rakkauslupauksetkaan välttämättä kestä.

Kenny Ortega jatkaa elokuvasarjan ohjaksissa ja pitää tuttua pirteää ilmapiiriä hyvin yllä, saaden näyttelijät revittelemään ilahduttavasti. Peter Barsocchinin käsikirjoitus menee ajoittain sieltä, mistä aita on matalin, mutta tekstin temaattiset puolet vahvistavat miehen työtä. High School Musical 3: Senior Year on ihan hyvin kuvattu, lavastettu, puvustettu ja valaistu, joskin olisin toivonut, että kun elokuva julkaistiin ihan teattereissa asti, niin se näyttäisi myös hieman "cinemaattisemmalta", eikä edelleen Disney Channeliin suoraan tehdyltä.

Ja eipä High School Musical -elokuvasta voi tietenkään puhua mainitsematta sen lukuisia musikaalinumeroita. Laulullisesti leffan huippuhetkiä olivat mielestäni heti alussa kuultava koripallopelin tsemppibiisi Now or Never, Troyn ja Gabriellan nätti kattotanssi Can I Have This Dance?, Troyn ja Chadin hauska lapsuusvuosien muistelulaulu The Boys Are Back, sekä suuri loppukappale High School Musical. Itse suuri musikaaliesitys oli mielestäni kuitenkin tällä kertaa aikamoinen antikliimaksi. Tekijöillä oli mahdollisuus kalastella kunnon nostalgiapisteitä ja teettää show koko trilogiasta, mutta nyt esitys on hämmentävästi tästä kyseisestä elokuvasta, leffan siis toistaessa kohtauksia, jotka nähtiin juuri parikymmentä minuuttia aiemmin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

High School Musical 3: Senior Year, 2008, Walt Disney Pictures, Borden and Rosenbush Entertainment

High School Musical 2 (2007) - elokuva-arvostelu

HIGH SCHOOL MUSICAL 2

Ohjaus: Kenny Ortega

Näyttelijät: Zac Efron, Vanessa Hudgens, Ashley Tisdale, Lucas Grabeel, Corbin Bleu, Monique Coleman, Mark L. Taylor, Bart Johnson, Olesya Rulin, Robert Curtis Brown, Jessica Tuck ja Alyson Reed

Genre: komedia, musikaali

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia - Extended Cut: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 7

Disney Channelin komediaelokuva High School Musical (2006) oli suuri katsojamenestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Kuvaukset käynnistyivät alkukeväästä 2007 ja lopulta High School Musical 2 julkaistiin Disney Channelilla saman vuoden elokuussa. Elokuva nousi nopeasti koko kanavan katsotuimmaksi elokuvaksi kautta aikain, minkä lisäksi se sai paremman vastaanoton kriitikoilta kuin ensimmäinen leffa. Itse olin nähnyt aiemmin vain ensimmäisen High School Musicalin, mutten sen jatko-osia. Kun huomasin alkuperäiselokuvan täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan, sekä vihdoin myös sen jatko-osat ja arvostella koko sarjan läpi.

Koulu päättyy ja kesäloma alkaa. Troy, Gabriella ja kumppanit saavat kesätyöpaikat Lava Springsin golfklubilta. Mahtavalta vaikuttava kesä saa synkkiä pilviä ylleen, kun käy selväksi, että Sharpayn vanhemmat omistavat kyseisen klubin ja tyttö päättää kohdella luokkatovereitaan mielensä mukaan.

High School Musicalin tutut tyypit tekevät paluun, lähtien tietty Zac Efronin ja Vanessa Hudgensin näyttelemistä Troy Boltonista ja Gabriella Montezista, koripallopelaajasta ja matikkanerosta, jotka ykkösleffassa rakastuivat ja ovatkin nyt parisuhteessa. Kun kesä alkaa, Troylla ja Gabriellalla on visio ihanasta lomasta yhdessä ja homma vaikuttaisi vain paranevan, kun he saavat molemmat kesätöitä samasta paikasta, Lava Springsin golfklubilta - Troy tarjoilijana ja mailapoikana, ja Gabriella hengenpelastajana uima-altaalta. He eivät kuitenkaan tiedä, että Evansin sisarusten Sharpayn (Ashley Tisdale) ja Ryanin (Lucas Grabeel) vanhemmat (Robert Curtis Brown ja Jessica Tuck) omistavat klubin ja Sharpay päättää käyttää vaikutusvaltaansa pilatakseen pariskunnan kesän, saadakseen Troyn itselleen. Efron, Hudgens, Tisdale ja Grabeel vetävät roolinsa samalla innolla kuin viimeksi, Tisdalen tehdessä Sharpaysta entistäkin ärsyttävämmän narsistin. Efronin ja Hudgensin väliltä löytyy vahvaa kemiaa, eikä ihme, sillä ykkösleffan kuvauksissa oikeasti rakastuneet Efron ja Hudgens seurustelivat tuolloin myös tosielämässä.

     Myös Corbin Bleun näyttelemä Troyn bestis Chad, Olesya Rulinin esittämä säveltäjä-pianisti Kelsi, Monique Colemanin näyttelemä Gabriellan kaveri Taylor, Alyson Reedin teatraalisesti tulkitsema opettaja Darbus ja Bart Johnsonin esittämä Troyn isä Jack tekevät paluun, kun taas uutena tuttavuutena Evansien vanhempien lisäksi esitellään golfklubin johtaja Fulton (Mark L. Taylor), josta on saatu aikaiseksi varsin epämiellyttävä persoona. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa passelisti, etenkin Taylor, josta löytyy oikeaa inhottavuutta nuoria nenänvartta pitkin katsovana ja heitä muutenkin tympeästi kohtelevana Fultonina.

Ensimmäinen High School Musical on itselleni aikamoista guilty pleasure -kamaa. Elokuva on toisaalta hitusen kökkö, mutta samalla valtavan hyväntuulinen tapaus, joka levittää kerta toisensa perään hymyn huulille, sekä jättää katsojansa päähän liudan toinen toistaan pahempia korvamatoja. High School Musical 2 ei mielestäni ole edeltäjänsä veroinen musikaalikomedia, mutta silti oikein kelvollinen jatko-osa, joka sisältää useita juttuja, mitkä tekivät ykkösosasta niin viihdyttävän. Tuttu hyväntuulisuus on visusti mukana ja sama yliampuvuus vie toistamiseen kivasti mukanaan. Muutamia ihan oikeita naurujakin voi päästä ilmoille, mutta osa huumorista aiheuttaa lähinnä myötähäpeässä kiemurtelua kotisohvalla.

Elokuva häviää ykköselle tarinansa puolesta, ensimmäisen elokuvan kertomuksen rikkoessa onnistuneesti typeriä lokeroita, joihin ihmiset etenkin kouluaikoina sullotaan. Kesä golfklubilla on passeli uusi kertomus näille teineille ja on sekaan saatu jonkinlaista syvyyttä, kun Troy pistetään ahtaalle, missä hänen pitää valita potentiaalisesti lupaavan tulevaisuuden ja ystäviensä ja rakkautensa välillä. Sharpay mahdollistaa Troylle kaikenlaisia tilaisuuksia, joiden kautta hän voisi esimerkiksi päästä mukaan huippuluokan koripallotiimiin tai haaveilemaansa yliopistoon, mutta samalla tyttö aiheuttaa muille yhä vain kurjemmat olot, jolloin nämä alkavat suuttua Troylle, tajuamatta kuka vetelee naruista. Tämä konflikti etenee oivallisesti, joskin on pakko sanoa, että leffa kaipaisi tiivistämistä, sillä vajaan parin tunnin kestossa se tuntuu turhan pitkältä, kun taas suunnilleen puolentoista tunnin mittainen ykkösleffa oli juuri passelin ytimekäs.

Ohjauksesta vastaa tälläkin kertaa Kenny Ortega, joka pitää tuttua ylipirteää ilmapiiriä sujuvasti yllä. Peter Barsocchinin työstämä käsikirjoitus ajaa asiansa, mutta paikoitellen leffasta huomaa, että se tehtiin aikamoisella kiireellä ykkösleffan menestyksen myötä. Teknisesti High School Musical 2 on kelvollinen, vaikka erityisesti siitä näkee pikaisen tuotannon. Kameratyöskentely on menettelevää ja leikkaus tarpeeksi toimivaa. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Elokuvaan mahtuu parit tarttuvat laulut, kuten Sharpayn Fabulous ja Troyn Bet On It, mutta muuten mielestäni leffan biisitarjonta on heikompaa kuin viimeksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

High School Musical 2, 2007, Walt Disney Pictures, Disney Enterprises, First Street Films, Salty Pictures

High School Musical (2006) - elokuva-arvostelu

HIGH SCHOOL MUSICAL

Ohjaus: Kenny Ortega

Näyttelijät: Zac Efron, Vanessa Hudgens, Ashley Tisdale, Lucas Grabeel, Alyson Reed, Corbin Bleu, Monique Coleman, Bart Johnson, Olesya Rulin, Chris Warren ja Socorro Herra

Genre: komedia, musikaali, romantiikka

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 3

High School Musical on Zac Efronin ja Vanessa Hudgensin tähdittämä musikaalikomedia. Peter Barsocchini keksi elokuvan idean ja kynäili sen pohjalta käsikirjoituksen. Hän vei tekstinsä Disney Channelin varajohtaja Michael Healylle, joka innostui ja pisti elokuvan tuotantoon. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2005 ja lopulta High School Musical esitettiin ensi kertaa Disney Channelilla 20. tammikuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva nousi nopeasti valtavaan suosioon ja se keräsi ympärilleen vannoutuneen faniryhmän. Itse katsoin High School Musicalin ensi kertaa vasta vuonna 2022, välteltyäni elokuvaa koko lapsuuteni ja olin yllättynyt, kuinka paljon pidinkään näkemästäni. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Koripallolupaus Troy Bolton ja matikkanero Gabriella Montez löytävät yhteisen sävelen laulun kautta ja päättävät hakea koulunsa talvimusikaaliesitykseen. Mutta voivatko he uhmata status quota, ystäviensä ja vanhempiensa tahtoa tai koulun musikaalikuningatarta Sharpayta?

Pian High School Musicalin ilmestyttyä Zac Efronin kuvat koristivat yhden jos toisenkin tytön huoneen seiniä. Efron näyttelee Troy Boltonia, koulun koripallotaituria, joka pitää sisällään salaisuuden: hän haluaisi laulaa, muttei uskalla paljastaa asiaa, pelätessään niin kavereidensa kuin valmentajaisänsä (Bart Johnson) reaktiota. Hieman vaisuksi jääneen laulajanuran omaava Vanessa Hudgens taas tuli tutuksi Gabriella Montezina, matikkanerona, joka haaveilee myös laulamisesta, mutta kokee, että hänen olisi vain tarkoitus jäädä hänelle valitulle polulle. Efron ja Hudgens eivät näyttelijöinä ole kaikista kaksisimmat, mutta he istuvat passelisti rooleihinsa ja heidän väliltä löytyy kiistatonta kemiaa. Troy ja Gabriella ovat pidettävät hahmot ja heidän haluaa rikkovan rajoja ja saavuttavan unelmansa. Troyn rooliin oli ehdolla myös Drew Seeley, joka ei lopulta päässyt kameran eteen, mutta joka toimii hahmon lauluäänenä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Corbin Bleu Troyn bestiksenä Chadina, Monique Coleman toisena matikkanerona Taylorina, Alyson Reed koulun eksentrisenä teatteriopettajana Darbusina, Olesya Rulin koulun musikaalit säveltävänä Kelsinä, sekä Ashley Tisdale ja Lucas Grabeel Evansin sisaruksina Sharpayna ja Ryanina, jotka hallitsevat koulun teatterisceneä ja joiden välillä voisi muuten taatusti olla enemmän kuin pelkkää sisaruksellista rakkautta, jos Ryan ei olisi päivänselvä kaappihomo. Näyttelijäkaartin parasta antia on ehdottomasti Reed, joka oikein herkuttelee dramaattisena teatterimaikkana. Tisdale ja Grabeel ovat myös lystikkäät totaalipissiksenä ja tämän hieman tyhmänä veljenä.

Kun olin lapsi, High School Musical oli niin selvästi tyttöjen juttu, etten suostunut koskemaan elokuvasarjaan pitkällä tikullakaan. Aikuisiällä taas ajattelin, että kyseessä olisi liian lapsellinen leffa. Kuitenkin kesällä 2022 pidimme työkavereideni kanssa leffayötä ja muiden toiveesta katsoimme High School Musicalin. Ja... kaikkien odotuksieni vastaisesti tykkäsin näkemästäni. Osittain tähän vaikutti se, että tulin hyvälle tuulelle nähdessäni, kuinka leffaa lapsina fanittaneet naispuoleiset työkaverini olivat täysillä mukana, laulaen mukana elokuvan musikaalinumeroissa. Nyt uusintakatselulla ilahduin, että leffa toimi edelleen.

Eihän High School Musical nyt mikään erityisen laadukas teos ole ja siitä löytyy useita hölmöyksiä, kun sitä ryhtyy ajattelemaan hieman enemmän. Mutta kaikesta huolimatta (tai ehkä kaiken takia) High School Musical on kummallisen viihdyttävä tapaus, joka levittää väkisinkin hymyn huulille. On kiinnostavaa seurata Troyn ja Gabriellan rohkaistumista kokeilla rajojaan ja horjuuttaa koulunsa selviä ryhmäytymisiä. Tämä on myös viestinä hyvä itseään etsiville nuorille katsojille. Leffassa on runsaasti hauskoja hetkiä ja outoa kyllä, loppuratkaisun puolesta voi huomata jännittävänsä, vaikka jo ensi katselulla leffa tuntuu yllätyksettömältä. Lisäksi elokuvan musikaalinumerot ovat toinen toistaan mainiompia, oli kyse sitten korvamatolauluista tai hienoista koreografioista. Get'cha Head in the Game on tarttuva, vaikka siinä ei olekaan mitään järkeä, että koripallojengi vetää musikaalinumeron ja samalla Troy jännittää, hyväksyvätkö he hänen lauluintoaan. Troyn ja Gabriellan esittämä What I've Been Looking For on nätti ja Breaking Free taas jää takuulla soimaan päässä. Koko koulun esittämä Stick to the Status Quo on vekkuli, kuten on myös sisarusten esittämä Bop to the Top. Loppuhuipennuksena toimivan We're All in This Togetherin aikana on vaikeaa olla ryhtymättä itsekin tanssiin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Kenny Ortega, joka toimi myös koreografina. Ortegan rakentama ilmapiiri on oivan energinen ja miellyttävä. Hän saa näyttelijänsä ylinäyttelemään tietyssä harmoniassa, jolloin kukaan ei tunnu yli- tai alisuorittavan. Peter Barsocchinin käsikirjoitus on kuin 2000-luvun alun teineille suunnattu Romeo ja Julia, hyödyntäen tuttua tarinaa kekseliäällä uudella tavalla. High School Musical on myös kelvollisesti kuvattu, lavasteet ja puvustus ovat oivat ja äänimaailma menevästi rakennettu David Lawrencen säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.1.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

High School Musical, 2006, Disney Enterprises, First Street Films, Salty Pictures

Arvostelu: Ricky Stanicky (2024)

RICKY STANICKY

Ohjaus: Peter Farrelly

Pääosissa: Zac Efron, Andrew Santino, Jermaine Fowler, John Cena, Lex Scott Davis, Anja Savcic, William H. Macy, Daniel Monks, Heather Mitchell, Debra Lawrance, Jeff Ross, Nathan Jones, Jane Badler ja Marta Kaczmarek

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 16

Ricky Stanicky on Zac Efronin ja John Cenan tähdittämä komediaelokuva. Projekti lähti liikkeelle jo viisitoista vuotta sitten. David Occhino ja Jason Decker olivat keksineet elokuvan tarinan ja alun perin James Francoa kaavailtiin nimikkorooliin. Kuitenkin vuonna 2012 Franco jätti leffan ja vuotta myöhemmin Jim Carrey valittiin hänen tilalle. Steve Oedekerk palkattiin ohjaajaksi ja työstämään käsikirjoitusta uudelleen. Carreykin tosin jätti projektin ja lopulta nimikkorooliin valittiin John Cena. Peter Farrelly korvasi Oedekerkin ohjaajana ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2023. Nyt Ricky Stanicky on julkaistu suoraan Amazonin Prime Video -palvelussa ja itse kiinnostuin leffasta, kun luin sen juonikuvauksen. Katsoinkin elokuvan maanantaina, toipuessani Oscar-yöstä.

Lapsesta asti ystävykset Dean, JT ja Wes ovat vierittäneet metkujensa syyt keksimänsä Ricky Stanickyn niskoille. Ongelma syntyy, kun aikuisena kolmikon puolisot vaativat päästä tapaamaan tämän legendaarisen kaverin ja kolmikon täytyy palkata joku esittämään Rickyä.

Zac Efron, Andrew Santino ja Jermaine Fowler näyttelevät lapsesta asti ystävinä olleita Deania, JT:tä ja Wesiä, jotka ovat vuosikaudet päätyneet erilaisiin ongelmiin ja metkuihin. Päästäkseen tilanteista kuin koira veräjästä, kolmikko on kerta toisensa perään vierittänyt syyt kuvitteellisen Ricky Stanickyn harteille ja kuin ihmeen kaupalla, kerta toisensa perään homma on toiminut. Kaveruksilla menee kuitenkin sormi suuhun, kun heidän puolisonsa, Deanin tyttöystävä Erin (Lex Scott Davis), JT:n vaimo Susan (Anja Savcic) ja Wesin poikaystävä Keith (Daniel Monks) vaativat päästä tapaamaan Rickyn, josta kolmikko puhuu aina niin ylistävään sävyyn. Efron, Santino ja Fowler ovat uskottavat pitkäaikaisina kavereina, mutta he eivät ole erityisen hauskoja, eivätkä heidän hahmonsa ole järin tykättävät. Dean, JT ja Wes ovat pitäneet huijausta yllä vuosia, jopa kaikista rakkaimmilleen ja hyvin nopeasti ainakin itse toivoin, että he jäisivät jutusta kiinni. Davis, Savcic ja Monks lähinnä ajavat asiansa trion elämänkumppaneina.

     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin John Cena, joka näyttelee Rodia, näyttelijäksi kovasti pyrkivää ja pervoja sovituksia hittibiiseistä esittävää alkoholistia, jonka Dean, JT ja Wes epätoivossaan palkkaavat esittämään Ricky Stanickyä. Riemastuttavasti revittelevä Cena osoittaa komediakykyjään jälleen kerran ja tarjoaa useat hyvät naurut rääväsuisena Rodina, jolla hyvin nopeasti hämärtyy käsitys siitä, onko hän vain esittämässä Rickyä, vai onko hän ihan oikeasti Ricky Stanicky. Maininnan arvoinen on myös mainio William H. Macy Deanin ja JT:n jämptinä pomona, herra Summerhayesinä.

John Cena toimii Ricky Stanicky -elokuvan pelastavana enkelinä. Leffa olisi takuulla toiminut myös rooliin kymmenisen vuotta sitten kiinnitetyn Jim Carreyn kanssa, vaikka hommassa olisi voinut käydä niin, että Carreyn Ricky-tulkinta alkaisi tuntua liikaa hänen hahmoltaan Sähköputkimies-komediassa (The Cable Guy - 1996). Elokuvan juoni on vekkuli, vaikkakin turhan pitkäksi venytetty, eikä leffa onnistu ihan perustelemaan liki kahden tunnin kestoaan. Lisäksi katsojan on hyvin helppo arvata, kuinka kertomus tulee etenemään. Kaverikolmikko ei tosiaan ole järin pidettävä ja katsojana odottaa, missä kohtaa totuus Rickystä selviää muille ja mitä seurauksia siitä koituu. Harmillisesti kaiken kasvattelun jälkeen leffan loppuratkaisu tuntuu kuitenkin todella lepsulta, aivan kuin alkuperäinen finaali olisi ollut erilainen ja tyytymättömien studiopomojen tai testiyleisöjen takia lopetus piti pikavauhtia kirjoittaa uuteen uskoon.

Elokuvan alku on vielä aika takelteleva ja pääkolmikko aiheuttaa lähinnä vaivaantunutta oloa naurujen sijaan. Ensimmäisen vartin aikana ehdinkin jo tuumia, että tästä voi tulla aika raskas katselukokemus. Kuitenkin kun Rod ilmestyy mukaan kuvioihin, meno paranee kertaheitolla. Rodin häröt versiot tunnetuista kappaleista ovat hulvattomia ja on todella hilpeää seurata, kun Rod esiintyy ensimmäistä kertaa Ricky Stanickynä suuressa perhejuhlassa. On mielenkiintoista katsoa, kuinka kauan mies onnistuu pitämään kulissia yllä ja kuinka syvälle kaverikolmikon elämään hän uppoutuu. Lopputuloksena on ailahteleva, mutta silti tarpeeksi hupaisa ja viihdyttävä kertakäyttökomedia.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Peter Farrelly, jonka filmografiaan kuuluu yksi komediagenren parhaista teoksista, Nuija ja tosinuija (Dumb and Dumber - 1994). Ei Farrelly todellakaan onnistu Ricky Stanickyssa yhtä hyvin, mutta hän saa kuitenkin Cenan kautta nostettua hilpeän ilmapiirin ylle. Usean ihmisen kautta kulkenut käsikirjoitus ajaa passelisti asiansa, tarjoten menevän idean ja joitain todella hauskoja juttuja, mutta joka ei ihan vie tarinaa toimivaan päätökseen. Lopetus myös jättää pohtimaan, mitä elokuva yrittää sanoa valehtelun kannattavuudesta ja sen seurauksista. Ricky Stanicky on kuvattu sujuvasti, mutta leikkauksessa se kaipaisi hieman tiivistämistä. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivat ja äänimaailma hyvin rakennettu, joskin Dave Palmerin säveltämät musiikit eivät missään kohtaa erotu edukseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste ja kuvat / poster and still images of Ricky Stanicky www.press.amazonstudios.com
Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Ricky Stanicky, 2024, Farrelly Films, Footloose Productions, Gerber Pictures, Michael De Luca Productions, Rocket Science, Smart Entertainment

Arvostelu: Firestarter (2022)

FIRESTARTER

Ohjaus: Keith Thomas

Pääosissa: Ryan Kiera Armstrong, Zac Efron, Sydney Lemmon, Michael Greyeyes, Gloria Reuben, John Beasley ja Kurtwood Smith

Genre: jännitys, scifi

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 16

Firestarter perustuu Stephen Kingin kirjaan Tulisilmä (Firestarter) vuodelta 1980. Jo vuonna 1984 kirjan pohjalta tehtiin Drew Barrymoren tähdittämä filmatisointi Tulessa syntynyt (Firestarter). Vuonna 2017 Universal Pictures ja Blumhouse Productions ilmoittivat työstävänsä uutta elokuvasovitusta kirjan pohjalta. Alun perin ohjaajaksi pestattiin Akiva Goldsman, sitten Fatih Akin, kunnes kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2021 Keith Thomasin ohjauksessa ja nyt Firestarter on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ole lukenut Kingin kirjaa tai nähnyt alkuperäistä filmatisointia, mutta odotin silti positiivisin mielin uuden elokuvan näkemistä. Kävinkin katsomassa Firestarterin heti ensi-iltapäivänä, sillä leffasta ei järjestetty ennakkonäytöstä lehdistölle. Syytä tähän ei tarvinnut kauaa pohtia, sillä miksi turhaan näyttää elokuvaa pressiyleisölle, jolta olisi varmaan tullut yhteinen täystyrmäys tälle kammotukselle?

Nuori tyttö Charlie McGee omaa voiman, jolla hän voi katseellaan sytyttää asioita tuleen. Kun salaperäinen organisaatio ryhtyy jahtaamaan Charlieta tutkiakseen häntä, Charlien isän, telepaattisia kykyjä omaavan Andyn täytyy suojella tytärtään.

Itselleni tuntematon Ryan Kiera Armstrong nähdään elokuvan pääroolissa Charlie McGeenä, vaarallisen tulivoiman omaavana tyttönä. Paperilla Charlie on mielenkiintoinen tapaus. Mitä jos lapsella olisi hallussaan jotain näin voimakasta, muttei kunnollista taitoa hallita sitä? Charlie on vaarallinen ja toisaalta voi jopa ymmärtää, että jotkut haluavat pistää hänet lukkojen taakse. Toteutus ontuu kuitenkin pahasti. En kuitenkaan syytä vain heikkoa työtä tekevää nuorta Armstrongia. Hahmo on kirjoitettu kehnosti ja monelle konkarinäyttelijällekin tuottaisi varmasti vaikeuksia lausua näitä repliikkejä luontevasti. Iso syy on Keith Thomasin suorastaan onnettomassa ohjauksessa, sillä läpikotaisin elokuvan näyttelijät tekevät huonoa työtä.

     Charlien vanhempina, Andy ja Vicky McGeenä nähdään Zac Efron ja Sydney Lemmon, kun taas Charlieta jahtaavan järjestön jäseniä, kapteeni Hollisteria, tohtori Wanlessia ja palkkatappaja Rainbirdiä esittävät Gloria Reuben, Kurtwood Smith ja Michael Greyeyes. Efron on todella puinen isäroolissaan, kun taas Lemmon ei saa muuta tehtäväkseen kuin olla huolissaan läpi lyhyen ruutuaikansa. Reubenin katala pahishahmo taas saa pyörittelemään silmiä niin surkeasti kirjoitetun hahmon kuin Reubenin ylinäyttlemisen takia. Greyeyesissa olisi potentiaalia, mutta hän ei saa luotua tehotappajasta minkäänlaista uhkaa.

Ei Firestarter ollut sillä lailla kammottavan surkea, että olisin sen nähtyäni halunnut suutuspäissäni metsästää jok'ikisen kopion elokuvasta ja polttaa ne roviolla. Elokuva sai minut lähinnä turhautumaan oikein toden teolla. Miten ihmeessä näin potentiaalisesta ja mielenkiintoisesta ideasta saa aikaiseksi näin mitäänsanomattoman ja pitkäveteisen rainan? Leffallahan on kestoa vain puolitoista tuntia, mutta se tuntuu ainakin puoli tuntia pidemmältä, sillä meno on niin tolkuttoman tylsää. Lukuun ottamatta koulun vessakopin räjäyttämistä leffan alussa, Charlien vaaralliset voimat eivät tarjoa hurjia tilanteita, eivätkä hahmoja jahtaavat pahikset luo lainkaan jännitettä. Elokuvaa mainostetaan kauhuna, mutta en oikein tiedä, mitä kohtausta leffasta voisi edes kuvailla pelottavaksi.

Elokuva on niin ponnettoman innottomasti kyhätty kasaan aivan jokaista osa-aluetta katsoen, että on kumma, että tämä edes kehdattiin pistää levitykseen. Lopputulos muistuttaa usein televisiosarjan pitkää pilottijaksoa, jota kanava ei halunnut jatkaa kokonaiseksi sarjaksi. Mutta kun rahat meni jo jaksoon, niin miksei sitä pistäisi ihmisten nähtäväksi? Kovasti pinnistelevää pääosatyttöä lukuun ottamatta ketään kameran edessä tai takana ei tunnu kiinnostavan olla mukana leffassa. Jo työryhmän laiskuus tekee filmistä tylsän. Hommassa ei ole mitään paloa - siis jos vuoden 2022 elokuvalle kiusallisen kökköjä digiliekkejä ei lasketa mukaan. Tarinankerronnasta puuttuu soljuvuus täysin. Ensimmäinen tunti laahataan ja viimeisen puolen tunnin aikana luovutetaan täysin ja juostenkustaan koko finaali. Loppuhuipennuksen oli kai tarkoitus olla jotenkin mahtipontinen, mutta teennäinen ylidramaattisuus näyttäytyi kornina. Kirsikkana nolouden kakun päällä toimii hetki, jolloin tuimakatseinen Charlie nostaa muka-coolisti hupparinsa hupun päähänsä, ennen kuin alkaa polttamaan ihmisiä elävältä. Minulle tuotti vaikeuksia pidättää naurua.

Keith Thomasin työtä katsoessa voi vain ihmetellä, miten hän sai pidettyä pestin, kun kaksi aiempaa ohjaajaa saivat kyytiä? Thomasin ohjaus on likimain laiskuuden pohjanoteeraus. Hän ei saa näyttelijöistään oikein mitään irti, eikä pidä lässähtävää pakettia kasassa. Asiaa ei toki auta Scott Teemsin surkea käsikirjoitus. Kömpelön kerronnan lisäksi dialogi on jatkuvasti puista ja luonnotonta. Lisäksi Teemsin kirjoittama lopetus on suorastaan pöyristyttävän typerä. Lukemani perusteella Teems on ottanut paljon vapauksia lähdemateriaaliin verrattuna, joten tuskin Stephen Kingin kovimmat kannattajatkaan puolustelevat filmiä. Firestarter ei ole edes hyvin kuvattu. Siitä löytyy paljon tökerön näköisiä ja suttuisia lähikuvia ihmisten kasvoista. Lavasteet ovat kelvolliset ja valaisukin toimii pääasiassa, mutta erikoistehosteet näyttävät siltä kuin ne olisivat valmistuneet 20 vuotta sitten. Äänimaailmassa kauhupuoli tulee esille muutaman kovaäänisen äkkisäikäytyksen kautta. Musiikeista vastaa itse kauhumaestro John Carpenter yhdessä poikansa Codyn ja pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa Daniel Daviesin kanssa. Toisaalta kolmikon työ on parasta leffassa, mutta heidän kasarimusiikkinsa eivät millään sovi selvästi 2020-luvulle sijoittuvaan elokuvaan.

Yhteenveto: Firestarter on vahvoista lähtökohdistaan huolimatta hämmästyttävän surkea raina, jota on todella vaikea luokitella kauhuksi. Se ei ole pelottava, eikä oikeastaan edes jännittävä. Kyseessä on yllättävänkin tylsä filmi, joka yrittää olla vähän kaikenlaista takaa-ajotrilleristä supersankarielokuvaan ja perhedraamaan, epäonnistuen jokaisella osa-alueella. Elokuva laahaa suuren osan ajastaan ja jopa toiminnalliset kohtaukset saavat haukottelemaan laiskalla toteutuksellaan. Kaikki hoidetaan siitä, mistä aita on matalin, eikä ketään vaikuta kiinnostavan olla mukana leffassa. Päänäyttelijä Ryan Kiera Armstrong yrittää sentään kovasti, mutta ei hän kummoinen ole. Aikuisnäyttelijätkin ovat kehnoja osissaan Keith Thomasin kömpelön ohjauksen ja Scott Teemsin tökerön käsikirjoituksen takia. Leffa ei edes näytä hyvältä, vaan epätarkkojen ja heiluvien lähikuvien ja heikkojen digitehosteiden kanssa elokuvaa on jopa aika ankeaa katsoa. Leffan pyöristyttävän typerä lopetus vain toimii pisteenä i:n päällä. Firestarteria ei voi suositella kenellekään; ei Kingin, kauhun tai edes Efronin faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Firestarter, 2022, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Angry Adam Productions, BoulderLight Pictures, Night Platform, Weed Road Pictures

Arvostelu: New Year's Eve (2011)

NEW YEAR'S EVE

Ohjaus: Garry Marshall
Pääosissa: Hilary Swank, Katherine Heigl, Michelle Pfeiffer, Zac Efron, Jon Bon Jovi, Ashton Kutcher, Jessica Biel, Seth Meyers, Lea Michele, Halle Berry, Robert De Niro, Abigail Breslin, Sarah Jessica Parker, Ludacris, Sofia Vergara, Sarah Paulson, Til Schweiger, Carla Gugino, Russell Peters, Héctor Elizondo, Nat Wolff, John Lithgow, Matthew Broderick ja Ryan Seacrest
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: S

New Year's Eve on Garry Marshallin ohjaama ensemble-komedia. Marshall oli vuonna 2010 julkaissut samanlaisen elokuvan, Ystävänpäivän (Valentine's Day), missä kuvattiin erilaisia ystävänpäivän viettoja monien tunnettujen näyttelijöiden esittämänä. Marshall innostui filmin teosta niin paljon, että päätti heti tehdä toisen vastaavan, tällä kertaa uudenvuodenaattoon liittyvän romanttisen komedian. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta New Year's Eve sai ensi-iltansa joulukuussa 2011 - kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, vaikkei ollut läheskään yhtä iso menestys kuin Ystävänpäivä. Kriitikot haukkuivat leffan lyttyyn ja se oli ehdolla jopa viidestä Razzie-palkinnosta (huonoin elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, naispääosa ja näyttelijäkokoonpano), muttei voittanut niistä ainuttakaan. Sen sijaan elokuva voitti Alliance of Women Film Journalistsin palkinnon "Naisnäyttelijät, joiden kannattaisi etsiä itselleen uusi agentti". Itse katsoin elokuvan muutamaa vuotta sen ilmestymisen jälkeen, juurikin uudenvuodenaattona. En pitänyt leffasta, enkä siis ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin nyt kun huomasin New Year's Even täyttävän kymmenen vuotta, päätin sen ja uudenvuodenaaton 2021 kunniaksi katsoa elokuvan uudestaan ja arvostella sen.

31. joulukuuta 2011 New Yorkissa valmistaudutaan eri tavoin uudenvuoden suureen juhlaan Times Squarella.

Ystävänpäivän tavoin myös New Year's Eve seuraa juhlapäivänä useita eri hahmoja, joita monia esittävät tunnetut starat. Tai no, osa heistä oli tunnettuja lähinnä elokuvan ilmestymisen aikaan... Paluun Ystävänpäivästä tekevät Ashton Kutcher, joka näyttelee uudenvuodenaatto-denialisti Randya, joka haluaisi vain lojua kotonaan, kun raketit paukkuvat ja Jessica Biel, joka esittää raskaana olevaa Tessiä, joka miehensä Griffinin (koomikko Seth Meyers) kanssa yrittää voittaa sairaalan rahapotin synnyttämällä vuoden 2012 ensimmäisen vauvan. Samaa yrittävät myös Sarah Paulsonin ja Til Schweigerin näyttelemä Schwabin pariskunta. Hilary Swank näyttelee Times Squaren uudenvuoden juhlasta vastuussa olevaa Claire Morgania. Jon Bon Jovi esittää juhliin palkattua laulaja Jenseniä, Katherine Heigl tämän katkeraa ex-tyttöystävä Lauraa ja Sofia Vergara Jensenin suurta fania Avaa. Michelle Pfeiffer nähdään töihinsä kyllästyneenä Ingridinä ja Zac Efron tätä piristävänä lähetti Paulina. Josh Duhamel esittää New Yorkiin kiirehtivää Samia, kun taas Abigail Breslinin näyttelemä Hailey haluaa päästä juhlimaan kavereidensa kanssa, mitä hänen äitinsä (Sarah Jessica Parker) ei hyväksy. Robert De Niro esittää vakavasti sairasta herra Harrisia ja hänen sairaanhoitajinaan nähdään Halle Berry ja Cary Elwes. Lisäksi leffassa esiintyvät myös mm. Ludacris poliisina, Matthew Broderick Clairen pomona, John Lithgow Ingridin pomona, sekä radiojuontaja Ryan Seacrest ja New Yorkin sen aikainen pormestari Michael Bloomberg omina itsenään. Näyttelijäkaarti on suuri, mutta vain muutama heistä tekee hyvää työtä. Swank on oivallinen juhlia järjestävänä Clairena, mutta esimerkiksi Jon Bon Jovi osoittaa, että hänen kannattaisi pysyä vain laulajana.

New Year's Eve on periaatteessa sama elokuva kuin Ystävänpäivä - se vain tapahtuu eri juhlapäivänä. Pohja ja erilaiset juonikuviot ovat hyvin samanlaiset ja itse olin jo tylsistynyt, kun loputtomalta tuntuva hahmogalleria on vihdoin saatu esiteltyä kokonaan ensimmäisen puolen tunnin aikana. Leffa on täysin tyhjänpäiväistä höttöä, venytettynä kahden tunnin kestoon. Jos sellaisesta tykkää, niin siitä vain katsomaan kaikin mokomin, mutta itse lähinnä pudistelin päätäni, että koko turhake on edes tehty. Ystävänpäivän tavoin New Year's Evekin yrittää huijata katsojaansa tunnettujen näyttelijöiden kautta, jotta valmiiksi saatu tuote (jep, tuote, eikä niinkään elokuva) tahkoaisi mahdollisimman paljon rahaa. Tämäkin elokuva yrittää toistaa ihastuttavan Rakkautta vain -komediafilmin (Love Actually - 2003) menestystä niin rahallisesti kuin arvostelujen puolelta, mutta kun tuloksena on pelkkää melodramaattista ja siirappista glitterkimallusta, on turha odottaa, että kyse olisi samanlaisesta modernista klassikosta genressään. Ystävänpäivä ja New Year's Eve taitavat palata ihmisten mieliin vain sillä, että ne esitetään kyseisinä juhlapäivinä televisiosta joka vuonna.

Ja niistä tuotteista puheenollen... tämä tuote vaatii aikamoisen määrän tuotesijoittelua, jotta se on saatu valmiiksi. Erilaiset brändit (isoimpana Nivea) nostetaan hävyttömästi esille ja yhtiöiden logoja pysähdytään kuvaamaan oikein kunnolla. Kenties kaikkein hävyttömintä mainostusta on lopputekstien aikana nähtävässä, selvästi etukäteen suunnitellussa "mokaotoksessa", kun Carla Guginon esittämä lääkäri mukamas kaivaa synnyttävän Jessica Bielin hahmon sisältä Ystävänpäivän DVD:nä ja Blu-rayna. Yyh. Suomalaiset saattavat kokea jotain riemua siitä, että John Lithgow'n hahmo pelaa kotimaista Angry Birdsiä. Tosin silloinkin koin samanlaisen "ai niin, tuokin oli joskus joku juttu" -tunteen kuin monien näyttelijöidenkin kohdalla.

Elokuvan kiusallinen komedia ei ole hauskaa ja romantiikka on lähinnä paksua ällösiirappia. Tekopirteä tosikiva tunnelma alkaa nopeasti ärsyttämään, eikä alun ja lopun muka-viisaille elämänopeille uuden vuoden mahdollisuuksista voi olla pyörittelemättä silmiä. Vaikka aika käykin pitkäksi toinen toistaan tylsempien juonikuvioiden aikana, täytyy kyllä myöntää, että kahden tunnin kesto on ihan perusteltu. Elokuva on ahdettu täyteen tarinoita ja jotta kaikki saavat tarpeeksi ruutuaikaa, on ylimääräisiä minuutteja pakko olla useampikin. Loppupäässä eri juonikuviot ja hahmot yritetään tietty yhdistellä toisiinsa. Ystävänpäivässä hyödynnettiin samaa kikkaa ja sen nähnyt katsoja voikin arvailla pitkin New Year's Eveä, ketkä kaikki ovat jotain yllätyssukulaisia tai romanttisia kumppaneita toisilleen.

Niin ohjaaja Garry Marshall kuin käsikirjoittaja Katherine Fugatekaan ei ole kehittynyt Ystävänpäivän jälkeen, vaan he tarjoavat samaa pöljää ja pitkäveteistä hömppää vielä laiskemmassa paketissa. Fugatelle tuntuu koituvan isojakin vaikeuksia keksiä suurelle hahmomäärälle tekemistä. Tekniseltä puolelta löytyy onnistumisia kuvauksesta lavasteisiin, mutta samalla filmin visuaalisuutta vaivaa tietty elokuvamaisuuden puute. New Year's Eve näyttää enemmänkin parin tunnin televisiosarjajaksolta. Äänimaailma koostuu lähinnä jatkuvista energisistä radiojumputuksista, joilla yritetään herättää mielikuva ilahduttavasta elokuvasta.

Yhteenveto: New Year's Eve on kiusallisen kehno ja pitkäveteinen romanttinen komedia. Enemmän tuotteelta kuin elokuvalta tuntuva raina on täynnä toinen toistaan tylsempiä juonikuvioita, jotka kulkevat puuduttavasti päällekkäin, kunnes lopulta yrittävät väkisin yhdistyä toisiinsa. Näyttelijäkaarti on täynnä tunnettuja nimiä (siis joskus tunnettuja, milloin olette viimeksi nähneet Ashton Kutcheria uutuuselokuvassa?), mutta oikeastaan kukaan ei vakuuta. Ohjaaja Garry Marshallin rakentama tunnelma on vielä paksumpaa ällösiirappia ja melodraamaa kuin Ystävänpäivässä. Katherine Fugetan käsikirjoitus on kömpelö, täynnä yksiulotteisia hahmoja ja kökköä huumoria. Tekninenkään toteutus ei pahemmin vakuuta, vaan lopputulos näyttää enemmän televisiosarjalta kuin elokuvalta. Kaiken kaikkiaan New Year's Eve on huono tekele, jota voi suositella oikeastaan vain, jos tekijöiden edellinen yhteistyöprojekti Ystävänpäivä upposi isosti. Vaikka tarinaltaan leffa sopiikin täydellisesti tähän päivään, suosittelen käyttämään uudenvuodenaattonne johonkin muuhun. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
New Year's Eve, 2011, New Line Cinema, Rice Films, Karz Entertainment, New York Streets Film Projects

Arvostelu: The Disaster Artist (2017)

THE DISASTER ARTIST

Ohjaus: James Franco
Pääosissa: James Franco, Dave Franco, Seth Rogen, Ari Graynor, Alison Brie, Josh Hutcherson, Paul Scheer, Jacki Weaver, Jason Mantzoukas, Hannibal Buress, Zac Efron, Bryan Cranston ja Tommy Wiseau
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 7

Tommy Wiseaun The Roomia (2003) pidetään kaikkien aikojen parhaimpana surkeana elokuvana. Leffan maineen takia se on noussut isoksi kultti-ilmiöksi, josta järjestetään edelleen teatterinäytöksiä ympäri maailman. Suosion takia elokuvassa näytellyt Greg Sestero kirjoitti yhdessä Tom Bissellin kanssa kirjan filmin teosta nimeltä "The Disaster Artist: My Life Inside The Room, the Greatest Bad Movie Ever Made" (2013). Vuonna 2014 Point Grey Pictures -yhtiö hankki elokuvaoikeudet kirjaan ja yhtiön omistaja Seth Rogen kysyi ystävältään James Francolta, olisiko tämä kiinnostunut leffan teosta. Franco luki kirjan ja katsoi The Roomin, minkä jälkeen hän alkoi innolla työstämään filmiä. Kuvaukset alkoivat joulukuussa 2015 ja lopulta The Disaster Artist sai ensi-iltansa maaliskuussa 2017 South by Southwestin elokuvajuhlilla. Sen jälkeen sitä on näytetty erilaisissa tapahtumissa ja se on alkanut saamaan kunnon teatterilevitystä. Suomeen elokuva saapuu vasta nyt, alkuvuodesta 2018. Kun kuulin leffasta ensimmäisen kerran, se ei herättänyt erityisemmin huomiotani, sillä en ollut nähnyt The Roomia. Kuitenkin elokuvan suosion kasvaessa ja ensi-illan lähestyessä myös mielenkiintoni alkoi kasvaa. Tammikuun alussa kävin katsomassa The Roomin Night Visionsin järjestämässä näytöksessä ja vaikken välttämättä halua enää koskaan nähdä sitä kuraa uudestaan, kiinnostuin vielä enemmän siitä, miten sellainen elokuva on ikinä saatu aikaiseksi? Alunperin minun oli tarkoitus odottaa ensi-iltaan asti, että näen leffan, sillä armeijani alkoi pari päivää The Room -näytöksen jälkeen, mutta koska se meni jo ensimmäisenä päivänä päin mäntyä, huomasin jo tammikuun toisella viikolla katsovani The Disaster Artistia sen lehdistönäytöksessä.

Nuori näyttelijänalku Greg Sestero tapaa mystisen Tommy Wiseaun, jonka kanssa hän päättää muuttaa Los Angelesiin ja aloittaa uran Hollywoodissa. Heidän "lahjansa" eivät kuitenkaan vakuuta ketään, joten he päättävät tehdä ihan oman elokuvansa, The Roomin.

Greg Sesteroa näyttelee Dave Franco, joka tekee parhaan roolisuorituksen, mitä olen häneltä nähnyt. Dave ei ole koskaan ennen erityisemmin tehnyt vaikutusta minuun, mutta tässä hän vihdoin osoittaa kuuluvansa veljensä tavoin elokuvien maailmaan. Dave tuo todella mainiosti esille Gregin innostuksen näyttelemistä kohtaan, mistä löytyy kuitenkin selkeää ramppikuumetta. Greg luottaa täysillä Tommyyn, joka tarjoaa hänelle ajatuksia loistokkaasta tulevaisuudesta Hollywoodissa. Vaikka Dave Franco osoittikin vihdoin olevansa kelpo näyttelijä, hän jää silti pahasti veljensä varjoon.
     James Franco on nimittäin aivan huikea erikoisena Tommy Wiseauna. Hän on omaksunut Tommyn olemuksen täydellisesti puhetyylistä eleisiin asti. Kyseessä on niitä rooleja, joissa näyttelijä muuttuu täysin hahmoksi, eikä vain esitä, mikä nostaa Jamesin suoraan vuoden parhaimpien näyttelijöiden joukkoon. Hienomman muuntautumisesta tekee se, ettei kukaan tiedä Tommyn taustoja, mutta silti James vaikuttaa olevan täysin perillä kaikesta. Hän saa luotua Tommyyn oivan mystisyyden ja pystyy tekemään erikoisia asioita, ilman että hänen roolityönsä menettää uskottavuutensa. Äärimmäisen huikeaa on myös nähdä, kuinka James näyttelee upeasti henkilöä, joka ei osaa näytellä. Vaikka katsojana nauraa usein Tommylle, kun tämä ei tiedä, miten elokuvia pitäisi tehdä, on James onnistunut tuomaan myös traagisuutta rooliin.
     Tommyn ja Gregin lisäksi muita isoja hahmoja ovat myös käsikirjoitusvastaava Sandy Schklair (James Francon kanssa usein näyttelevä Seth Rogen) ja Gregin tyttöystävä Amber (todellisuudessa Dave Francon vaimo Alison Brie). Rogen on erittäin hyvä Sandyn roolissa, joka yrittää takoa Tommyyn järkeä kuvauspaikalla, mutta joka huomaa, ettei oikeastaan mitään ole tehtävissä leffan pelastamiseksi. Briekin on hyvä, mutta hänen hahmonsa ei jää kovin hyvin mieleen. Lähinnä Amber vain yrittää saada Gregin poistumaan elokuvasta, jottei hänen uransa näyttelijänä pääty ennen kuin se ehtii edes alkaakaan.
     Francon veljesten lisäksi leffassa nähdään muitakin näyttelijöitä, jotka näyttelevät näyttelijöitä, jotka näyttelevät The Roomissa. Ari Graynor esittää Juliette Daniellea, joka näyttelee Lisaa, Tommyn esittämän Johnnyn tulevaa vaimoa. Nälkäpeli-leffoista (The Hunger Games - 2012-2015) tuttu Josh "Peeta" Hutcherson näyttelee Philip Haldimania, joka esittää kummallista Denny-naapuria. Jacki Weaver näyttelee Carolyn Minnottia, joka esittää Lisan äitiä. Nathan Fielder esittää Kyle Vogtia, joka esittää psykologi Peteriä ja Zac Efron esittää Dan Janjigiania, joka näyttelee huumediileri Chris-R:ää. Näyttelijät tekevät hyvää työtä ja etenkin Hutcherson sopii ulkonäkönsä ja olemuksensa puolesta täydellisesti Philipiksi, mutta harmillisesti heidän osuutensa jää todella pieneksi. On hauska nähdä näyttelijöiden näyttelevän näyttelijöitä näyttelemässä, mutta olisi heille toivonut hieman enemmänkin tekemistä.
     Elokuvassa nähdään myös pienissä rooleissa Megan Mullally Gregin äitinä, Hannibal Buress ja Jason Mantzoukas kuvauskalusteita vuokraavana kaksikkona, Paul Scheer tympeänä kuvaajana ja Bryan Cranston omana itsenään. Leffassa esiintyy muitakin näyttelijöitä omana itsenään, mutta lähinnä haastatteluissa eikä itse tarinassa.

Tiettyjen hahmojen syventämisen puutteen lisäksi The Disaster Artistilla on pari muutakin ongelmaa, joista isoin on rytmitys. Paikoitellen elokuva nimittäin kulkee liian nopealla temmolla eteenpäin, kun toivoisi sen kertovan hieman tarkemmin, mitä tapahtuu. Esimerkiksi kun Tommy Wiseau tajuaa, että he voisivat tehdä ihka oman elokuvansa, eikä heidän tarvitse hakea töitä muilta tuotantoyhtiöiltä, filmi kulkee pikakelauksella koko suunnitteluosion läpi. Se on tavallaan hyvä näinkin, mutta siihen jää kaipaamaan jotain enemmän. Sen lisäksi myös itse kuvausosio hyppii hieman liian vauhdikkaasti eteenpäin, mistä päästään myös toiseen ongelmaan. Greg Sesteron kirjassa The Roomin teko on kuvailtu paljon inhottavammaksi prosessiksi, jossa työryhmät erosivat yksi toisensa perään ja jossa Tommy kohteli kaikkia todella ilkeästi. Elokuvassa taas on kyselty enemmän Tommyn mielipiteitä, jolloin kaikki on paljon mukavammin, vaikka vaikeita tilanteitakin löytyy useita. Kaksi erilaista näkökulmaa ovat valitettavasti johtaneet siihen, että välillä asiat sujuvat kivasti, aivan kuin Tommy selittäisi, mitä tapahtui ja paikoitellen Tommyn diktaattorimainen asenne ohjaajana nousee esille voimakkaasti ja tuntuu siltä kuin Greg kertoisi tilanteesta. Tämän takia leffasta löytyy pidempi jakso, jossa tunnelma vaihtuu hieman liikaa kohtauksesta toiseen. Muuten filmistä ei oikeastaan löydy pahaa sanottavaa. The Disaster Artist on itse asiassa jopa aivan mahtava elokuva!

Suurimmaksi osaksi leffan tunnelma on loistavasti luotu. Katsojana riemuitsee Tommyn ja Gregin kanssa, kun he lähtevät "valloittamaan" Hollywoodia ja suree heidän kanssaan, kun homma ei menekään suunnitellusti. Leffa nappaa erinomaisella aloituskohtauksella katsojan heti mukaansa ja näyttää, millaista menoa on luvassa. Läpi elokuvan saa nauraa useaan otteeseen ja sitä on muutenkin äärimmäisen mukava katsoa. Tommyn kohellukset ovat paikoitellen jopa hulvattomia ja välillä ei voi muuta kuin miettiä, tapahtuivatko nämä asiat muka ihan oikeasti? Ja vaikka kritisoinkin The Roomin suunnitteluprosessia ja kuvausosiota, löytyy niistä paljon hyvääkin. Vaikka eri kuvauskohtauksissa tuntuu olevan eri kertoja kuin toisissa, ovat ne silti yksittäisinä kohtauksina todella toimivia. The Roomin katsominen on lähestulkoon pakollista ennen tämän filmin näkemistä, sillä muuten monet hauskat ja kekseliäät kohdat menevät yli hilseen. Ilman sen näkemistä ei monien kuvauskohtausten hienoutta ymmärrä samalla lailla. On myös äärimmäisen upeaa, kuinka tätä elokuvaa varten tehtiin useita The Roomin kohtauksia uudestaan lähes samannäköisiksi, mistä huokuu suuri arvostus sitä aivan kauheaa tekelettä kohtaan.

Todella pitkään The Disaster Artistin aikana mietin, että kyseessä on "vain" erittäin hyvä elokuva. Vasta ihan loppupäässä, kun The Roomin ensi-ilta vihdoin koittaa, aloin pitää teosta mahtavana. Aluksi vain nauraa elokuvassa nähtävän yleisön kanssa, kuinka surkean filmin Tommy onkaan saanut aikaiseksi, mutta pikkuhiljaa se nauru alkaa muuttua suruksi, kun näkee Tommyn istuvan yleisön keskellä. Etenkin siinä kohtauksessa James Francon roolisuoritus pääsee valloilleen, kun hän miettii, miksi ihmiset pilkkaavat hänen elokuvaansa - jotain mikä on hänelle äärimmäisen tärkeää. On myös traagista katsoa ahdistunutta Gregiä hänen vieressään, joka häpeillen miettii, pitäisikö hänen lähteä teatterista. Vaikka tiedän, että myös tätä kohtausta varten on otettu taiteellisia vapauksia, on lopetus silti erinomainen ja saa katsojan helposti liikuttumaan. Filmi sisältää muutenkin yllättävän koskettavia hetkiä, joita en odottanut näkeväni. Pari vuotta sitten ilmestyneen mahtavan Florencen (Florence Foster Jenkins - 2016) tavoin The Disaster Artist pistää katsojan pohtimaan, voiko sittenkään nauraa todella kököille jutuille, kun niiden tekijät ovat oikeasti uskoneet tekevänsä taidetta. Tässä elokuvassa on tosin se pohdintaa helpottava puoli, että filmi itse nauraa The Roomin huonoudelle.

Sen lisäksi, että James Franco näyttelee Tommy Wiseauta, hän on myös ohjannut The Disaster Artistin, samalla tavalla kuin Wiseau ohjasi The Roomin. Tai no, ei nyt ihan samalla tavalla, kun ottaa huomioon, että Franco osoittaa olevansa varteenotettava tekijä myös ohjaajana, eikä mokaa koko juttua täysin kuten Wiseau. Franco on saanut luotua hienon yhdistelmän yllättävän liikuttavaa draamaa ja itselleen perinteikästä kaverikomediaa. Yksi elokuvan suurimmista riemuista onkin katsella kahta veljestä esittämässä henkilöitä, jotka aikovat toteuttaa unelmansa yhdessä. Jos James ja Dave eivät olisi niin veljiä, ei Tommyn ja Gregin ystävyys välttämättä välittyisi samalla lailla. Käsikirjoituksesta vastaavat Scott Neustadter ja Michael H. Weber ovat tehneet todella oivallista työtä kerronnan ja repliikkien kanssa. The Disaster Artist on myös tekniseltä toteutukseltaan mainio. Se on taitavasti kuvattu ja leikattu. Lavastajat ovat tehneet hyvää työtä luodessaan The Roomin lavasteita uudestaan ja maskeeraustiimi on hienosti auttanut James Francoa omaksumaan Tommyn roolin. Äänimaailma ei erityisemmin korostu, mutta säveltäjä Dave Porterin musiikit toimivat hyvin elokuvan taustalla.

Yhteenveto: The Disaster Artist on loistokas yhdistelmä kaverikomediaa ja koskettavaa draamaa. Se nappaa mukaansa heti alussa, ja läpi kestonsa se ilahduttaa, liikuttaa ja herättää katsojien sisäisen luovuuden. Tunnelma on mahtavasti toteutettu, eikä filmi tunnu koskaan pitkäveteiseltä. Itse asiassa parissa kohtaa leffa tuntuu jopa kiirehtivän hieman, jolloin toivoisi, että se kertoisi tapahtumia rauhallisemmin. Harmillisesti The Roomin kuvauksissa tunnelma tuntuu vaihtelevan kummallisesti, eikä kuvausosio ole täysin yhtenäinen hengeltään. Yksittäiset kohtaukset sen sisällä ovat kuitenkin niin hyviä, ettei heittelevä tunnelma haittaa liikaa. Loppuhuipennuksessa elokuva todella nousee aivan loistavaksi teokseksi, joka pistää katsojan hienosti miettimään, voiko kenenkään työlle nauraa, oli se kuinka surkea tahansa, jos sen tekijä on pistänyt koko sydämensä ja sielunsa peliin? Onneksi leffa itse kuitenkin nauraa, jolloin katsojana pystyy siihen helpommin, vaikka traaginen henki on usein läsnä. Filmin näyttelijät ovat hieman alikäytettyjä, mutta silti mainioita, etenkin vihdoin vaikutuksen tekevä Dave Francoa ja hänen veljensä James Franco, joka muuttuu täydellisesti Tommy Wiseauksi. Jamesin työ läpi leffan on huikeaa ja on suuri sääli, ettei hän saanut parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuutta. Suosittelen The Disaster Artistin näkemistä äärimmäisen lämpimästi kaikille, sillä se on erinomainen filmi. Sitä ennen kannattaa kuitenkin katsoa The Room, sillä vaikka se onkin kamala, monet tämän leffan viittauksista ja vitseistä menevät katsojalta muuten ohi. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus, jossa esiintyy aito Tommy Wiseau.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.reddit.com
The Disaster Artist, 2017, Good Universe, New Line Cinema, Point Grey Pictures, RabbitBandini Productions, Ramona Films, RatPac-Dune Entertainment

Arvostelu: The Greatest Showman (2017)

THE GREATEST SHOWMAN

Ohjaus: Michael Gracey
Pääosissa: Hugh Jackman, Michelle Williams, Zac Efron, Rebecca Ferguson, Zendaya, Keala Settle, Austyn Johnson, Cameron Seely, Sam Humphrey, Paul Sparks, Yahya Abdul-Mateen II, Eric Anderson, Luciano Acuna Jr., Fredric Lehne ja Gayle Rankin
Genre: musikaali, draama
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 7

The Greatest Showman pohjautuu tositapahtumiin liikemies P. T. Barnumin elämästä. Elokuvan teosta ilmoitettiin jo vuonna 2009 ja se on muodostunut vuosien varrella päänäyttelijä Hugh Jackmanin unelmatyöksi. Filmin työstäminen ei kuitenkaan lähtenyt kovin helposti liikkeelle, sillä 20th Century Fox -yhtiö ei ollut täysin varma, onko nykyään kannattavaa tehdä täysin alkuperäinen musikaalielokuva. Lopulta kuvaukset saivat alkunsa syksyllä 2016. Yhtiöllä oli silti huolia leffan onnistumisesta, minkä takia he toivat vuoden 2017 aikana toisen ohjaajan, James Mangoldin valvomaan uusintakuvauksia ja jälkitöitä. The Greatest Showman sai ensi-iltansa monissa maissa joulukuussa 2017, mutta Suomeen se saapui vasta nyt tammikuussa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun näin sen trailerin. Tulin siitä jotenkin hyvälle tuulelle, minkä takia ajattelin, että itse filminkin katsominen olisi positiivinen kokemus. Olin kuitenkin hieman epäileväinen, sillä elokuva ei ollut voittanut kriitikoita puolelleen, mutta tavalliset katsojat vaikuttivat suorastaan rakastavan sitä. Hieman negatiivisista arvioista huolimatta The Greatest Showman oli ehdolla kolmesta Golden Globe -palkinnosta; parhaimmasta alkuperäiskappaleesta, parhaimmasta miespääosasta ja parhaasta musikaali- tai komediaelokuvasta, mistä olin todella yllättynyt. Edelleen kiinnostuneena, mutta hieman varautuneena menin katsomaan The Greatest Showmanin sen Suomen ensi-iltapäivänä yhdessä tyttöystäväni kanssa. Olin positiivisesti yllättynyt, sillä kyseessä on todella mainio elokuva!

P. T. Barnum keksii tavan rikastua ja luo show'n, jonka esiintyjät koostuvat erilaisista ja ennen kaikkea erikoisista ihmisistä. Köyhien mielestä kyseessä on huikea spektaakkeli, mutta Barnum tarvitsee jotain muutakin kuin "friikkisirkuksen" voittaakseen rikkaiden sydämet puolelleen.

Hugh Jackman on erittäin mainio innokkaan P. T. Barnumin roolissa. Barnum tulee köyhästä perheestä, minkä takia rikastuminen ja muille näyttäminen on hänelle äärimmäisen tärkeää. Onkin todella mielenkiintoista seurata Barnumin yritystä toteuttaa unelmansa ja jännityksellä pohtii, osaako hän lopettaa, kun on vielä voitolla? Jackman esittää hahmoa suurella antaumuksella ja läpi leffan voi nähdä, kuinka hän suorastaan nauttii elokuvan teosta. Nuorta Barnumia esittää Ellis Rubin.
     Michelle Williams näyttelee Barnumin Charity-vaimoa, joka syntyi varakkaaseen perheeseen, mutta syvän rakkauden takia hän lähti räätälin pojan matkaan. Williams on oiva valinta rooliin ja hän tuo hyvin esille, kuinka Charity haluaa nähdä Barnumin saavuttavan unelmansa, vaikka samalla häntäkin jännittää, pystyykö hänen miehensä pitämään show'n hyvän maun rajoissa. Barnumilla ja Charitylla on kaksi tytärtä; Caroline (Austyn Johnson) ja Helen (Cameron Seely), jotka ovat innoissaan isänsä erikoisesta työstä. Johnson ja Seely sopivat osiinsa, vaikkeivät erityisemmin nousekaan esille näyttelijöinä.
     Barnumin "friikkisirkukseen" kuuluvia erikoisia ihmisiä ovat mm. parrakas nainen Lettie (Keala Settle), lyhytkasvuinen Charles (Sam Humphrey), trapetsitaiteilijasisarukset Anne (laulaja Zendaya) ja W. D. (Yahya Abdul-Mateen II), maailman lihavin mies (Daniel Everidge), sekä päästä varpaisiin karvainen Koirapoika (Luciano Acuna Jr.). Erikoisista henkilöistä esille pääsevät parhaiten parrakas nainen, josta on oivasti tehty "friikkien" johtaja, ja trapetsitaiteilija Anne. Spider-Man: Homecomingissa (2017) elokuvadebyyttinsä tehnyt Zendaya vakuuttaa näyttelijänä paljon paremmin tässä filmissä. Vaikka monet näistä hahmoista näkyvät usein, eivät he jää mieleen muuten kuin erikoisuuksiensa kautta. Heidän esittäjänsä eivät tee ihmeellistä työtä näyttelijöinä, mutta toimivat hyvin musikaalinumeroissa tanssijoina.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Zac Efronin näyttelemä Barnumin yhteistyökumppani Phillip Carlyle, Rebecca Fergusonin näyttelemä ruotsalaislaulaja Jenny Lind, Paul Sparksin esittämä Barnumin show'ta tylyttävä kriitikko Bennett, Gayle Rankinin näyttelemä Britannian kuningatar Viktoria, sekä Fredric Lehnen ja Kathryn Meislen esittämät Charityn vanhemmat, jotka eivät hyväksy köyhästä perheestä tulevaa Barnumia tyttärensä mieheksi. Yllättäen Zac Efron tekee ehkä parhaimman roolisuorituksen, mitä olen häneltä nähnyt, sillä hän ei ole vain esittelemässä itseään, vaan oikeasti yrittää vakuuttaa taidoillaan. Ferguson on erinomainen valinta arvokkaan Jenny Lindin rooliin. Hän ei kuitenkaan oikeasti laula, vaan sen homman hoitaa hienon äänen omaava Loren Allred.

The Greatest Showman on yksi vuoden 2017 yllätyselokuvista, ainakin itselleni. Vaikka olin pitänyt trailerista, voimakas mielipide-ero kriitikoiden ja kansan välillä jännitti minua paljon, jolloin en tiennyt, mitä odottaa elokuvalta. Uskoisin nyt olevani jossain siinä kriitikoiden ja tavallisten katsojien mielipiteiden välissä. Ymmärrän, mikä leffassa on häirinnyt kriitikoita, mutta ymmärrän myös, minkä takia jotkut suorastaan rakastavat filmiä ja veikkaan kummankin johtuvan siitä, että kyseessä on täysin puhdasta viihdettä. Elokuvan ei ole tarkoitus olla mitään erityisen syvällistä, vaan se on nimensä tavoin mahdollisimman hieno show. Mainostaessaan leffaa, näyttelijät ovat sanoneet, että The Greatest Showmanin on tarkoitus olla kuin Broadway-musikaali, mutta elokuvan muodossa ja sitä se todella on. Kaikkea korostetaan todella näyttävästi ja useista kohtauksista on luotu spektaakkeleja, jotta katsojat hurraisivat ja laulaisivat hahmojen kanssa. Siinä se onnistuu mielestäni erinomaisesti. Elokuvan tunnelma on loistokkaasti rakennettu. Se nostaa hymyn jatkuvasti huulille ja saa katsojan iloisen tunteen valtaan. Koskettaviakin kohtauksia leffasta löytyy ja ne toimivat yllättävän hyvin. Itse en yleensä itke leffojen aikana - enkä tosin itkenyt tämänkään aikana - mutta ymmärrän kyllä, jos monet muut itkevät surullisten hetkien aikana ja tiedänkin niin tapahtuvan.

Monet kriitikoista ovat kritisoineet elokuvaa sen takia, ettei se näytä P. T. Barnumin tarinaa niin kuin se oikeasti tapahtui. Itse en tiedä, mitä kaikkea sirkuksessa todella tapahtui, mutta olen ymmärtänyt, ettei se ollut läheskään yhtä hilpeää kuin millaisena tämä filmi touhun esittää. Mutta se ei kuitenkaan haittaa. Ei vain sen takia, etten tiennyt todellisuudesta, vaan koska elokuva ei koskaan väitä olevansa tarkka kuvaus historiallisista tapahtumista. Etenkin musikaaleihin tarvitaan paljon juurikin sitä "elokuvan taikaa" ja tästä sitä todella löytyy. The Greatest Showman on esitys, joka imaisee mukaansa ja saa iloitsemaan mukanaan ja suremaan mukanaan. Kliseet kuuluvat asiaan. Tapahtumien kaunistelu kuuluu asiaan. Sanoma erilaisuuden hyväksymisestä on niin korostettu, että se oikein tungetaan naamalle. Mutta se kuuluu asiaan! Ja olin iloinen, kuinka hienosti kaunistelu ja korostaminen sopi show'hun. Eniten iloitsin kuitenkin siitä, että edes kerran tällainen elokuva on tehty. En tiedä, milloin olen viimeksi nähnyt sellaisen teoksen kuin The Greatest Showman. En välttämättä koskaan. Vuosi sitten ilmestyi La La Land (2016), muttei se ollut samalla lailla show. Ei tämä elokuva erityisemmin tärisyttänyt maailmaani, mutta olen iloinen, miten positiivisesti se vaikuttaa muihin ihmisiin. Enkä edes muista, milloin olisin viimeksi ollut yhtä hilpeällä tuulella poistuessani leffateatterista.

Kyseessä tosiaan on musikaali, joten filmissä lauletaan paljon. Vaikka laulut eivät ole mitä muistettavimpia, toimivat ne todella hyvin leffan aikana. Pientä kritiikkiä annan siitä, että kappaleet olivat hieman liian moderneja elokuvaan, joka tapahtuu 1800-luvulla, mutta toisaalta viihdyin musikaalinumeroiden aikana niin paljon, etten voi kovin paljoa kritisoida ratkaisua. Aloituskappale "The Greatest Show" nappaa taidokkaasti katsojan mukaansa, mutta harmillisesti hahmojen esittelylaulu "A Million Dreams" kestää liian kauan, mitä pahentaa se, että kappaleesta kuullaan pätkä uudestaan lähes heti, kun se on vihdoin päättynyt. Showlaulu "Come Alive", ja Barnumin ja Phillipin yhteislaulu "The Other Side" toimivat leffaa katsoessa, mutta unohtuvat nopeasti, kun ne ovat päättyneet. Jenny Lindin esittämä "Never Enough" on vaikuttava ja hempeilybiisi "Rewrite the Stars" sisältää mukavan tunteen. Charityn "Tightrope" on kenties unohdettavin kappale, eikä toisaalta hengennostatushoilotus "From Now On" ole sen ihmeellisempi. Paras ja muistettavin laulu on Golden Globe -voittaja "This Is Me", jonka olen kuunnellut muutamaan otteeseen tätä arviota kirjoittaessani. Vaikka biisit eivät olleet pääasiassa mitä ihmeellisimpiä, olivat ne musikaalinumeroina tyylikkäitä (etenkin tanssien aikana) ja tarpeeksi vaikuttavia, jotta ihoni nousi pariin otteeseen kananlihalle ja sain kylmiä väristyksiä.

Musikaalin on ohjannut ensikertalainen Michael Gracey, joka on aiemmin tehnyt pienempiä töitä elokuvien puolella. Gracey osoittaa ensiyrityksellään taitavan mainion tunnelman luomisen ja hänellä on silmää tyylikkäälle filmille. The Greatest Showmanin käsikirjoituksesta vastaavat Jenny Bicks ja uuden Beauty and the Beast - Kaunottaren ja Hirviön (Beauty and the Beast - 2017) ohjaaja Bill Condon, jotka ovat tehneet pääasiassa hyvää työtä, vaikkakin parissa kohtaa tarina voisi kulkea eteenpäin hieman rauhallisemmin. Elokuva on kuitenkin kuvattu hienosti ja leikattu erinomaisesti. Tapahtumapaikat muuttuvat usein täydellisen sulavasti erilaisiksi, etenkin musikaalinumeroissa. Lavastajat ja puvustajat ovat tehneet loistotyötä läpi leffan, mutta maskeeraajat olisivat voineet nähdä hieman enemmän vaivaa. Parrakkaan naisen parta näyttää nimittäin joissain lähikuvissa todella epäaidolta. Valitettavasti tyylikästä visuaalista ilmettä latistavat todella digitaalisen näköiset elefantit, jotka ilmestyvät mukaan parissa kohtaa. Äänimaailma on kuitenkin upeasti luotu, ja John Debneyn ja Joseph Trapanesen säveltämät musiikit toimivat leffan taustalla.

Yhteenveto: The Greatest Showman tarjoaa mahtavan show'n, joka jättää hyvän mielen vielä pitkäksi aikaa elokuvan päätyttyä. Leffan tunnelma on erinomaisesti luotu, jolloin se saa iloitsemaan ja liikuttumaan oikeissa kohdissa. Parissa kohtaa tarinaa voisi kuljettaa eteenpäin hieman rauhallisemmin, mutta pääasiassa filmi on oivallisesti rytmitetty. Musikaalinumerot ovat suurimmaksi osaksi loistokkaita, vaikkakin niiden laulut eivät ole mitä muistettavimmat ja hieman liian modernit 1800-luvulla tapahtuvaan elokuvaan. Myös niiden tunnelma on kuitenkin niin taidokkaasti luotu, etteivät niiden ongelmat oikeastaan häirinneet leffaa katsoessa. Näyttelijät ovat mainioita osissaan; etenkin iloa pursuava Hugh Jackman, jonka näkee nauttivan täysillä esiintymisestä. Visuaalinen puoli on erittäin tyylikäs, jos diginorsuja ei lasketa mukaan. Ensikertalaiseksi ohjaaja Michael Gracey on tehnyt yllättävän mainiota työtä ja saa katsojan kiinnostumaan hänen tulevista projekteistaan. On upeaa, että tällainen elokuva on voitu tehdä, sillä näin innokkaita musikaaleja ei oikeastaan näe enää. Suosittelenkin The Greatest Showmania kaikille musikaalien ystäville. Se on valloittanut jo useiden sydämet ympäri maailman ja uskon sen vain jatkavan samaa rataa. Jos odotat tarkkaa kuvausta siitä, mitä P. T. Barnumin sirkuksessa oikeasti tapahtui, niin petyt varmasti, sillä elokuvaa ei ole tehty historiallinen tarkkuus mielessä. Nimensä mukaisesti kyseessä on viihdeshow ja hyvä niin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Greatest Showman, 2017, Twentieth Century Fox, TSG Entertainment, Chernin Entertainment