Arvostelu: This Is the End (2013)

THIS IS THE END

Ohjaus: Seth Rogen ja Evan Goldberg

Pääosissa: Seth Rogen, Jay Baruchel, James Franco, Jonah Hill, Craig Robinson, Danny McBride, Michael Cera, Emma Watson, Rihanna, Mindy Kaling, Christopher Mintz-Plasse, Martin Starr, David Krumholtz, Jason Segel, Kevin Hart, Aziz Ansari, Paul Rudd ja Channing Tatum

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

This Is the End perustuu Jay Baruchelin ja Seth Rogenin tähdittämään lyhytelokuvaan Jay and Seth Versus the Apocalypse vuodelta 2007. Näyttelijäkaksikko ja ohjaaja Evan Goldberg halusivat laajentaa lyhytleffaa täyspitkän elokuvan muotoon. Rogen sai kaikki koomikkokaverinsa yhteen elokuvaa varten ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2012 työnimellä "The Apocalypse". Nimi oli myös hetkellisesti "The End of the World", ennen kuin Simon Pegg pyysi Rogenia vaihtamaan nimen, tehdessään samanaikaisesti omaa komediaansa The World's End (2013). Rogen suostui ja lopulta This Is the End -nimen saanut elokuva sai maailmanensi-iltansa 3. kesäkuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, mille kriitikotkin antoivat positiivista palautetta. Itse katsoin This Is the Endin vuokralta pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä. Olen kerran katsonut elokuvan uudestaan ja nyt kun huomasin sen täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa sen taas kerran ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Hollywoodin tunnetut koomikot ovat juhlimassa James Francon uudessa luksusasunnossa, kun yllättäen alkaa maailmanloppu. Näyttelijäkaverusten täytyy yrittää selvitä hengissä tuhon keskellä.

This Is the End pitää sisällään aikamoisen kattauksen 2000-luvun komedialeffojen isoimpia nimiä, jotka kaikki esittävät itseään! Menossa ovat mukana muutamat elokuvat, kuten Pineapple Express - ohutta yläpilveä (Pineapple Express - 2008) yhdessä tehneet Seth Rogen ja James Franco, Craig Robinson, Jay Baruchel, Danny McBride, Jonah Hill, Michael Cera, Christopher Mintz-Plasse, Martin Starr, Kevin Hart, Mindy Kaling, Jason Segel, Aziz Ansari, sekä pikkuroolissa myös Paul Rudd. Francon juhliin ovat päätyneet myös Harry Potter -elokuvien (2001-2011) Hermionena tunnettu Emma Watson ja laulajatähti Rihanna. Pidän suuresta osasta leffan näyttelijäkaartista, joten joka katselukerralla innostun nähdessäni heidät kaikki yhdessä. Varsinkin lyhyt kohtaus Superbad-komedian (2007) pääkolmikon Hillin, Ceran ja Mintz-Plassen välillä on leffasta tykkääville riemastuttavaa seurata. Parasta on, että kaikki esittävät yliampuvia versioita itsestään, näyttäen jokainen kykynsä itseironiseen huumoriin. Näyttelijöiden väliset kemiat osuvat täysillä yhteen ja on hienoa, että kaikki puhaltavat yhteen hiileen, eikä kukaan yritä selvästi sooloilla ja astella muiden varpaille. Parhaiten esillä koomikoista ovat Rogen, Franco, Robinson, Hill, McBride ja Baruchel, joista jälkimmäinen on selvästi vähiten hauska koko poppoosta. Baruchel ei taida sanoa yhtäkään hauskaa juttua koko leffan aikana, mikä on hieman tarkoituksenakin, hahmojen jatkuvasti todetessa hänelle, että Baruchel vain valittaa kaikesta ja näyttää nuivalta koko ajan. Siinä mielessä näyttelijä suoriutuu hommastaan siis hyvin, mutta jää täysin kollegoidensa jalkoihin komediaosastolla.

Yhä kolmannella katselukerralla This Is the End jaksaa naurattaa makeasti. Sen konsepti on erittäin mainio ja vekkulimainen, itseään näyttelevien koomikoiden yrittäessä selviytyä maailmanlopusta. Voin vain kuvitella, että Rogen on saanut kaverinsa helposti ja innokkaasti mukaan projektiin ja se into välittyy myös kotisohvalle. Olisi myös mielenkiintoista tietää, kuinka paljon leffan kohtauksista on käsikirjoitettua ja kuinka paljon on improvisaatiota. Nämä koomikot oikein ruokkivat toisiaan jutuillaan ja vitsaillessa nupit väännetään koko ajan isommin kohti kaakkoa. Näyttelijöiden keskinäistä naljailua on lystikästä kuunnella. Vaikka jokainen puhuukin jostakusta leffan aikana törkyä, on selvää, että päivän päätteeksi kaikki ovat silti kavereita, joilla on runsaasti hauskaa yhdessä. Paitsi ehkä ahdistelusyytösten keskellä oleva Franco, joka ei välttämättä tosielämässä enää saisi kutsua koomikoiden juhliin.

Maailmanloppukertomus ja Francon luksustalossa perseily jaksavat ilahduttaa lähes koko keston ajan, mutta muutamissa kohdissa tuntuu siltä, että ohjaajanakin toimiva Rogen ja Evan Goldberg olisivat voineet tiivistää leffaa hieman ja karsia joitain kehnompia juttuja. Välillä vitsit saavat purskahtamaan räjähtävään nauruun (tietyt Jonah Hilliin liittyvät jutut ovat hysteerisen hauskoja), toisinaan taas ne aiheuttavat kiusallista päänpudistelua. Koska huumori on näin seksi- ja huumepainotteista, sisältäen paljon törkyturpaisuutta, on selvää, ettei This Is the End todellakaan sovellu kaikille. Sen lisäksi, että rakenne ontuu paikoitellen ja kaipaisi leikkausta, myös loppuhuipennus jättää toivomisen varaa, vaikka siitäkin löytyy ihan hyvät puolensa.

Seth Rogen ja Evan Goldberg hoitavat tonttinsa niin ohjaajina kuin käsikirjoittajinakin pääasiassa hyvin, pitäen hilpeää henkeä yllä. Kaksikon ideat ovat vekkulimaisia, joskin loppupäässä homma alkaa ampua yli. This Is the End on kuvattukin hyvin ja siinä on oivallisia lavasteita, puvustusta ja maskeerauksia. Leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää hieman. Elokuvan erikoistehosteet eivät valitettavasti ole kovin kummoiset. Monet ulkokohtaukset ovat selvästi kuvattuja vihreän taustakankaan edessä ja taustat näyttävät kiusallisen epäaidoilta. Tavallaan komediaan sopii, että kaikenlainen tuho näyttää hieman käppäiseltä, mutta kun leffan loppupäässä meno alkaa näyttämään enemään videopeliltä, on sitä vaikea ottaa tosissaan enää komediankaan tasolla. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja Henry Jackmanin säveltämät musiikit toimivat hyvin. Leffan päätyttyä katsojan päähän jämähtää kuitenkin soimaan Backstreet Boysin Everybody (Backstreet's Back) -kappale.

Yhteenveto: This Is the End on erittäin mainio komedia vekkulilla konseptilla. On hauskaa seurata, kun nämä koomikot yrittävät selvitä maailmanlopun keskellä. Näyttelijät puhaltavat yhteen hiileen ja ovat kaikki itseironisessa menossa hyvin mukana. Heidän välisiä naljailuja, niin käsikirjoitettuja kuin improvisoituja, on hilpeää kuunnella ja leffan aikana pääseekin naureskelemaan vähän väliä. Joitain huonompiakin juttuja mahtuu sekaan ja elokuva kaipaisi pientä tiivistämistä. Lisäksi yhä vain yliampuvammaksi paisuva loppuhuipennus videopelimäisten tietokonetehosteidensa kera jättää hieman kylmäksi. Suurimmaksi osaksi ajasta This Is the End kuitenkin toimii todella lystikkäästi. Jos pidät näistä 2000-luvun Hollywoodin isoimmista komediastaroista, heidän yhteinen aikaansaannoksensa tuottaa varmasti iloa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

This Is the End, 2013, Columbia Pictures, Point Grey Pictures, Mandate Pictures

Arvostelu: Mahtava Oz (Oz the Great and Powerful - 2013)

MAHTAVA OZ

OZ THE GREAT AND POWERFUL

Ohjaus: Sam Raimi

Pääosissa: James Franco, Mila Kunis, Michelle Williams, Rachel Weisz, Zach Braff, Joey King, Tony Cox, Bill Cobbs, Abigail Spencer ja Bruce Campbell

Genre: fantasia, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 12

Oz the Great and Powerful, eli suomalaisittain Mahtava Oz pohjautuu L. Frank Baumin Ihmemaa Oz -kirjaan (The Wizard of Oz - 1900) ja se toimii esiosana vuoden 1939 elokuvalle Ihmemaa Oz (The Wizard of Oz). Walt Disney halusi jo 1900-luvun alussa tehdä elokuvan Baumin kirjan pohjalta, mutta Baum myikin kirjan elokuvaoikeudet Metro-Goldwyn-Mayerille. Vasta vuonna 1954 Disney sai hankittua oikeudet itselleen ja teki elokuvat Oz - ihmeiden maailma (Return to Oz - 1985) ja Muppettien Ihmemaa Oz (The Muppet's Wizard of Oz - 2005). 2000-luvulla Mitchell Kapner ryhtyi suunnittelemaan esiosatarinaa Ihmemaa Ozille ja sai tuottaja Joe Rothin innostumaan ideasta. Vuonna 2009 Disney päätti tehdä elokuvan Kapnerin idean pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2011 ja niiden aikana tekijät kohtasivat jatkuvia haasteita, sillä vuoden 1939 elokuvan ikonisten elementtien oikeudet kuuluivat Warner Brosille, joka ei antanut Disneylle lupaa käyttää niitä. Kierrellen ja kaarrellen filmin saatiin silti valmiiksi ja lopulta Mahtava Oz sai maailmanensi-iltansa 14. helmikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai hieman ristiriitaiset arviot kriitikoilta, mutta se oli taloudellinen hitti. Itse kävin katsomassa Mahtavan Ozin koulukavereideni kanssa, kun se saapui Suomen teattereihin. Pidin filmistä ja olen tainnut katsoa sen kertaalleen uudestaan, mutta viime kerrasta on useampi vuosi aikaa. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla ja arvostelemalla elokuvan.

Vuonna 1905 kansasilainen huijaritaikuri Oscar Diggs joutuu pyörremyrskyn kouriin ja kun myrsky laantuu, Oscar huomaa päätyneensä taianomaiseen Oziin. Ozin väki uskoo ennustukseen, jonka mukaan suuri velho saapuu pelastamaan heidät pahalta noidalta ja he luulevat Oscarin olevan se velho.

Robert Downey Jr:n ja Johnny Deppin kieltäydyttyä roolista, James Franco valittiin näyttelemään Oscar Zoroaster Phadrig Isaac Norman Henkle Emmannuel Ambroise Diggsiä tai yleisölle ihan vain Ozia, mahtavana taikurina esiintyvää huijaria, joka päätyy elämänsä seikkailulle ihmemaahan, joka on myös nimeltään Oz. Yritän arvosteluissani antaa näyttelijöiden yksityiselämän olla vaikuttamatta mielipiteeseeni heidän roolisuorituksista. En silti elokuvan alkupäässä voinut olla miettimättä Francoon kohdistuneita ahdistelusyytöksiä, kun hänen hahmonsa yrittää kerta toisensa perään huijata naisia sänkyyn "taikatempuillaan". Tästä huolimatta Franco tekee mielestäni hyvää työtä leffassa. Hän tulkitsee oivallisesti hahmoa, joka yrittää jatkuvasti puijata tietään kohti suuruuksia, mutta joka onneksi alkaa matkansa varrella oppimaankin jotain.

     Elokuvassa nähdään myös Mila Kunis Theodora-noitana, jonka Oscar ensimmäisenä tapaa Ozissa, Rachel Weisz Evanora-noitana, joka hallitsee Smaragdikaupunkia, Tony Cox kuninkaallisena palvelijana Knuckina, sekä tuplarooleissa Zach Braff Oscarin avustajana Frankina ja siivekkäänä Finley-apinana, Joey King pyörätuolissa kulkevana tyttönä ja posliinista tehtynä nukkena, ja Michelle Williams Oscarin entisenä rakkaana Anniena ja Glinda-noitana, jota syytetään Ozin kuninkaan murhasta. Lisäksi koska kyseessä on Sam Raimin elokuva, tarkkaavaiset katsojat voivat bongata Bruce Campbellin vartijana. Braffin, Kingin ja Williamsin tuplaroolit heijastavat oivallisesti toisiaan ja auttavat Oscaria tämän kasvumatkalla. Muut näyttelijät suoriutuvat rooleistaan hyvin, mutta Mila Kunis ei ihan vakuuta leffan toisella puoliskolla, minkä vuoksi hänen merkittävästä hahmosta jää uupumaan paljon.

Odotetusti Mahtava Oz ei saavuta Ihmemaa Ozin, yhden elokuvahistorian suurimman satuklassikon taianomaisuutta, mutta se toimii varsin kelvollisena esiosana leffalle - siitä huolimatta, että lakisyistä elokuva ei saanut mainostaa itseään Ihmemaa Ozin esiosana. Warner Bros. hönki tekijöiden niskaan, mistä syystä esimerkiksi ikonisia punaisia tohveleita ei saatu käyttää, mutta muuten Mahtava Oz toistaa monia juttuja vuoden 1939 elokuvasta. Klassikon tavoin myös tässä filmissä alun Kansas-osio esitetään mustavalkoisena ja liki neliömäisessä 4:3-kuvasuhteessa, monoääniraidan kera. Vasta kun Oscar pääsee Oziin, kuva laajenee ja siihen isketään värit, ja ääni muuttuu stereoksi. Vaikkei efekti olekaan yhtä mullistava kuin alkuperäisteoksessa, on se tässäkin varsin tyylikäs tehokeino, erottaen selvästi tylsän ja arkisen harmaan tosimaailman Ozin lumoavuudesta.

Elokuvasta löytyy mainiota seikkailun henkeä ja maagisuutta. Kun Oscar pääsee Oziin, hahmon tavoin myös katsoja ihailee valloittavasti luotua ja kaunista maailmaa. Hienoina yksityiskohtina ovat mm. eläinten muotoja mukailevat kallioiden seinämät ja soittimien kaltaiset vesikasvit. Kauhuelokuvista tunnettu Sam Raimi on onnistunut myös ripottelemaan mukaan pieniä kauhuelementtejä, pitäen filmin silti perheystävällisenä fantasiana. Lapsille muutamat kohtaukset voivat olla aika hurjia. Komediaa löytyy toki myös, niin sanallista huumoria kuin hieman fyysistäkin koheltamista. Siitä huolimatta, että harmillisen heikosti toteutetut pahishahmot vesittävät hieman leffan loppupäätä, huipennuksesta on silti saatu aikaiseksi mukaansatempaava ja toimiva. Erityisesti loppupäässä elokuva käyttää aikaa asetellakseen palasia oivaltavasti paikoilleen, mistä ne löydetään Ihmemaa Ozin alusta.

Sam Raimin ohjaus on tuttuun tapaan pätevää ja hän osoittaa pystyvänsä myös koko perheelle sopiviin tarinoihin noidista ja monstereista. Mitchell Kapnerin ja David Lindsay-Abairen käsikirjoitus kaipaisi hieman tiivistämistä, minkä lisäksi heidän tekstiään vaivaa tietty esiosien ongelma. Jos katsoja on nähnyt Ihmemaa Ozin, katsoja on tätä katsoessa alusta asti tietoinen siitä, minne monet filmin kuviot tulevat johtamaan. Mahtava Oz on hyvin kuvattu elokuva. Mukana on useita hienoja lavasteita, asuja ja maskeerauksia, mutta filmin erikoistehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä. Pitkin leffaa on selvää, milloin kohtauksia on kuvattu taustakankaan edessä. Tietokoneilla luoduista hirviöistä ja joistakin taustoista paistaa digitaalisuus, eikä tarina harmillisesti vie niin hyvin mukanaan, että näitä visuaalisia heikkouksia ei jäisi tuijottamaan. Äänimaailma on kuitenkin hyvin rakennettu efektejä ja Danny Elfmanin säveltämiä seikkailullisia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Mahtava Oz on kelpo fantasiaseikkailu ja esiosa yhdelle elokuvahistorian suurimmista satuklassikoista - olematta sitä kuitenkaan ihan laillisessa mielessä. Leffa toistaa monia Ihmemaa Ozille ominaisia piirteitä alun kuvasuhde- ja värikikkailusta alkaen, mutta siitä jää myös tekijänoikeuksien takia uupumaan juttuja. Tavanomaiseen esiosien tapaan alkuperäiselokuvan nähneelle jännitystä syö etukäteistieto siitä, miten tarinan ja hahmojen on pakko lopuksi kulkea. Siitä huolimatta seikkailu vie passelisti mukanaan, tarjoten niin vauhdikasta menoa ja meininkiä, monenlaista huumoria, sekä pieniä kauhuelementtejäkin, jotka saavat takuulla perheen pienemmät katsojat jännittämään. Loppuhuipennus on menevä, joskin elokuvan kehnosti esitetty ja kirjoitettu pahis latistaa elokuvan loppupäätä roimasti. Takeltelevaa Mila Kunisia lukuun ottamatta näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan. Visuaaliselta puoleltaan leffa on parhaat päivänsä nähnyt, mutta äänimaailma Danny Elfmanin musiikkeja myöten toimii mainiosti. Mahtava Ozista löytyy paljon parantamisen varaa, eikä se millään yllä Ihmemaa Oz -klassikon tasolle, mutta se on silti varsin toimiva fantasiafilmi, jonka katsoo ihan mielellään uudelleenkin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Oz the Great and Powerful, 2013, Walt Disney Pictures, Roth Films

Arvostelu: The Green Hornet (2011)

THE GREEN HORNET

Ohjaus: Michel Gondry
Pääosissa: Seth Rogen, Jay Chou, Christoph Waltz, Cameron Diaz, David Harbour, Tom Wilkinson, Edward James Olmos, Edward Furlong ja James Franco
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12

The Green Hornet perustuu George W. Trendlen ja Fran Strikerin luomaan Green Hornet -sankarihahmoon, joka teki ensiesiintymisensä radiokuunnelmassa vuonna 1936. Vuosien varrella hahmo on esiintynyt niin kolmetoistaosaisessa sarjaelokuvassa The Green Hornet (1940), sarjakuvissa kuin televisiosarjassa The Green Hornet (1966-1967), minkä kautta kung fu -tähti Bruce Lee esiteltiin amerikkalaiselle yleisölle. 1990-luvun alussa Universal Pictures aloitti neuvottelun hahmon elokuvaoikeuksista ja vuonna 1993 Chuck Pfarrer työsti ensimmäisen käsikirjoitusversion. George Clooney palkattiin pääosaan, mutta hän jätti projektin, kun pääsi näyttelemään Batmania elokuvassa Batman & Robin (1997). Mark Wahlbergia kaavailtiin hänen tilalleen ja Michel Gondry valittiin ohjaajaksi, mutta vuonna 1997 projekti ajautui tuotantohelvettiin, eikä se edennyt mihinkään ja tekijät jättivät elokuvan. Vuonna 2000 Universal yritti saada elokuvan teon takaisin käyntiin. Christopher McQuarrie kirjoitti uuden tarinan ja Jet Li palkattiin sivurooliin. Projekti ei silti meinannut edetä ja Universal alkoikin kaupata hahmon elokuvaoikeuksia. Miramax nappasi oikeudet ja vuonna 2004 Kevin Smith palkattiin uudeksi ohjaajaksi. Jake Gyllenhaalia kaavailtiin pääosaan, mutta elokuva tuntui jälleen päätyvän umpikujaan. Vuonna 2007 tuottaja Neal H. Moritz hankki hahmon oikeudet ja sai Columbia Picturesin kiinnostumaan. Seth Rogen palkattiin pääosaan ja kirjoittamaan käsikirjoitusta, kun taas Stephen Chow valittiin sivurooliin ja ohjaajaksi. Chowkin jätti lopulta elokuvan, jolloin hänen roolinsa korvasi Jay Chou ja ohjaajaksi kiinnitettiin lopullisesti Michel Gondry. Kuvaukset alkoivat vihdoin syyskuussa 2009 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo kesällä 2010, mutta sen tuotanto venyi odotettua pidemmäksi. Lopulta The Green Hornet saatiin kuin saatiinkin valmiiksi ja elokuva sai maailmanensi-iltansa 10. tammikuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys, eivätkä kriitikotkaan lämmenneet sille. Itse kävin katsomassa The Green Hornetin isäni kanssa, kun leffa saapui Suomen teattereihin. Muistan pitäneeni filmistä, mutten muista, olenko koskaan katsonut sitä uudelleen. Nyt kun elokuva täyttää kymmenen vuotta, päätin katsoa elokuvan vihdoin uudestaan ja arvostella sen kymmenvuotisjuhlan kunniaksi.

Suositun Daily Sentinel -lehden johtajan kuoltua, tämän hulttiopoika Britt Reid joutuu ottamaan vastuun mediabisneksestä. Britt on kuitenkin ollut lapsesta asti kiinnostunut enemmän naamiokostajista ja päättääkin rahan ja avustajansa Katon kanssa luoda itsestään Los Angelesin sankarin, Green Hornetin.

Pössyttelykomedioista ja hörönaurustaan tunnettu Seth Rogen voi tuntua kummalliselta valinnalta naamiokostajan rooliin, mutta heti kun täsmentää, että hänen hahmonsa Britt Reid on bilettäjä, joka uskoo itsestään liikoja ja töpeksii jatkuvasti, on Rogen oikein sopiva valinta. Rogen tekee pääasiassa kelpo työtä sankaruudesta intoilevana Brittinä, mutta hänen hahmonsa jättää toivomisen varaa. Britt on nimittäin suurimman osan ajasta narsistinen urpo, jolla ei edes ole kunnon kehitystä parempaan suuntaan leffan aikana. Hahmosta onkin hieman vaikea pitää, eikä katsoja siksi erityisemmin innostu Brittin alter egon, Green Hornetin seikkailuista.
     Huomattavasti pidettävämpi hahmo onkin Brittin apuri Kato (Jay Chou), joka on mestari niin tekniikan jutuissa, kyhäten kaksikolle kaiken maailman laitteita ja aseita sisältävän auton, mistä Batman ja James Bondkin olisivat kateellisia, sekä halliten useat taistelulajit. Katoa käy sääliksi läpi leffan, sillä tämä tekee suurimmaksi osaksi urotyöt ja Britt lähinnä omii kunnian kaikesta. Chou on hieman puiseva puhekohtauksissa, mutta täysin luonteva toiminnassa.
     Vastaansa Green Hornet ja Kato saavat Christoph Waltzin näyttelemän rikollispomo Chudnofskyn. Puolitoista vuotta ennen The Green Hornetin ilmestymistä Waltz oli häikäissyt kaikki julman natsikomentaja Hans Landan roolissa Kunniattomat paskiaiset -elokuvassa (Inglourious Basterds - 2009), mistä hän voitti Oscar-, BAFTA-, ja Golden Globe -palkinnot. Sen jälkeen häneltä voi odottaa jotain todella hienoa, mutta Waltz tarjoaakin ison pettymyksen täysin mitäänsanomattomana Chudnofskyna. Waltzin ongelmaksi koituu toki tylsästi kirjoitettu hahmo, mutta hänen suorituksensa on niin innoton ja väkisin väännetty, että ihan harmittaa hänen puolestaan.
     Elokuvassa nähdään myös Cameron Diaz Brittin sihteerinä Lenorena, David Harbour syyttäjä Scanlonina ja Tom Wilkinson Brittin isänä. Diaz turhautuu täysin tyhjänpäiväisenä hahmona, jonka ainoa tarkoitus on rikkoa pääkaksikon välejä, kun nämä molemmat ihastuvat Lenoreen. Harbour on ihan pätevä syyttäjänä, vaikka tämäkään hahmo ei ole kummoisesti kirjoitettu. Terminator 2 - Tuomion päivästä (Terminator 2: Judgment Day - 1991) tuttu Edward "John Connor" Furlong ja Seth Rogenin hyvä ystävä James Franco tekevät pienet roolit rikollisina.

The Green Hornetin tökerösti käyttäytyvän päähenkilön ja Katoa lukuunottamatta aika laimeiden sivuhahmojen vuoksi elokuva menettää paljon potentiaalistaan. Parhaimmillaan filmi voisi olla erittäin mainio toimintakomedia, mutta nyt se jää vain ihan viihdyttäväksi, mutta välittömästi unohdettavaksi, eikä edes kovin hauskaksi leffaksi. Käsikirjoitus on aika hutiloiden kynäilty kasaan. Rogen itse on kirjoittanut elokuvan Evan Goldbergin kanssa, joka on käsikirjoittanut myös muita filmejä, joissa Rogen on näytellyt, kuten aidosti hyvän komedialeffa Superbadin (2007), sekä kelpo pössyttelyhömpän Pineapple Express - ohutta yläpilveä (Pineapple Express - 2008). Jonkin sortin supersankarielokuva ei kuitenkaan suju kaksikolta luonnostaan. Britt ja Kato kirjoitetaan hätäisesti kavereiksi ja heidän matkansa naamiokostajiksi kiirehditään. Pahisten juonikuviot eivät nappaa mukaansa, vaan lopputuloksena on aika yhdentekevää rymistelyä noin kahden tunnin ajan.

Sentään elokuva onnistuu viihdyttämään passelisti, kun sen toimintakohtaukset alkavat. Jännitystä niistä ei löydy, mutta Katon turpaanvetoja on hauska seurata, minkä lisäksi pääkaksikon auto, josta pursuaa jatkuvasti esiin uusia vempaimia, nostaa hymyn huulille älyttömyyden ja siisteyden sekoituksella. Siihen The Green Hornetin hauskat puolet oikeastaan jäävät. Vitsit ovat harmillisen latteita, eikä elokuva koskaan oikeasti naurata. Monien asioiden summana elokuva käy paikoitellen pitkäveteiseksi kahden tunnin kestossaan. Loppupäässä se onneksi lähtee edes jonkinlaiseen nousuun lisäten pöhköä rymistelyä niin, että kyynisemmänkin katsojan on vaikea sanoa, etteikö olisi edes hetkittäin viihtynyt. Elokuvassa on tarpeeksi hyviä puolia ja hetkiä, jotta sen katsoo ihan mielellään uudestaankin (ainakin omalla kohdallani noin vuosikymmenen tauon jälkeen), mutta eipä siitä paljoa jää käteen keskinkertaisuuden lisäksi. Supersankarifanina on kuitenkin hauska huomata, kuinka nykypäivänä huomattavasti tunnetumpi naamiokostaja Batman on selvästi saanut vaikutteita Green Hornetista.

Tahrattoman mielen (Eternal Sunshine of the Spotless Mind - 2004) ohjaaja Michel Gondry otti The Green Hornetin ilomielin vastuulleen, sillä oli ollut lapsesta asti hahmon fani. Harmi vain, ettei tämä into riitä hyväksi elokuvaksi. Gondry ei saa näyttelijöistä paljoa irti, eikä rakenna tunnelmaa kaksisesti. Hänelle vaikeuksia toki tuottaa Rogenin ja Goldbergin kömpelö käsikirjoitus. Toimintakohtauksista Gondry on sentään saanut tyylikkäitä. Teknisesti elokuva on taidokkaasti toteutettu, vaikka muutamat digitehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä. Kuvaus on sulavaa ja etenkin yökohtaukset on valaistu ja väritetty näyttävästi. Leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää, mutta jo tällaisenaan se on tarpeeksi kelvollista. Lavasteet ovat onnistuneet ja pääkaksikon asut hienot. Ääniefektit ovat tehokkaat ja James Newton Howardin säveltämät musiikit jumputtavat mukavasti taustalla, jäämättä millään lailla mieleen.

Yhteenveto: The Green Hornet ei harmillisesti nouse potentiaaliinsa, vaan pitkän tuotantohelvetin lopputuloksena on keskinkertainen toimintakomedia. Jännityksen puutteesta huolimatta toimintakohtaukset ovat sentään viihdyttäviä, Katon turpaanvedon ja täysin älyttömien juttujen ansiosta. Komediapuoli jättää kuitenkin paljon toivomisen varaan ja monet vitseistä epäonnistuvat. Seth Rogen osaa kyllä olla hauska, mutta tässä hän jää lähinnä ärsyttävän itsekeskeiseksi mulkvistiksi. Christoph Waltz on valitettavan laimea roistona, eikä Cameron Diazia jaksa kiinnostaa olla mieshahmojen tappelun syynä. Vain Katoa näyttelevä Jay Chou tekee oikeasti passelia työtä. Koska hahmot eivät ole kaksisia, eikä leffa liiemmin naurata, käy se kahden tunnin kestossaan paikoitellen raskassoutuiseksi. Loppuhuipennuksessaan se onneksi tsemppaa hieman ja tarjoaa veikeän finaalin. Siitä huolimatta The Green Hornet on vain ihan kiva elokuva ja on harmi, että monien vuosien tekoprosessin jälkeen lopputulemasta ei saatu tämän parempaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Green Hornet, 2011, Columbia Pictures, Original Film, K/O Camera Toys

Arvostelu: 127 tuntia (127 Hours - 2010)

127 TUNTIA

127 HOURS

Ohjaus: Danny Boyle
Pääosissa: James Franco, Kate Mara, Amber Tamblyn, Clémence Poésy, Kate Burton, Treat Williams ja Lizzy Caplan
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 12

127 Hours, eli suomalaisittain 127 tuntia pohjautuu Aron Ralstonin tositapahtumiin perustuvaan kirjaan Kiven ja kovan paikan välissä (Between a Rock and a Hard Place) vuodelta 2004. Elokuvaohjaaja Danny Boyle kiinnostui Ralstonin tarinasta ja saikin häneltä oikeuden tehdä filmin. Kun Boyle oli saanut valmiiksi palkintoja kahmineen Slummien miljonäärin (Slumdog Millionaire - 2008), hän alkoi tosissaan työstämään tätä leffaa. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2010 ja lopulta 127 tuntia sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla 4. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli hitti ja se sai lähes pelkkää ylistystä kriitikoilta. Filmi oli ehdolla lukuisista palkinnoista, kuten kuudesta Oscarista (mm. paras elokuva, miespääosa ja leikkaus), kolmesta Golden Globesta (paras miespääosa, käsikirjoitus ja musiikki) ja kahdeksasta BAFTA-palkinnosta (mm. paras ohjaus, kuvaus, miespääosa ja käsikirjoitus), muttei voittanut näistä yhtäkään. Elokuva voitti lopulta yli sadasta palkintoehdokkuudestaan noin 15. Itse näin elokuvan pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä mainiona. En ole kuitenkaan sen jälkeen katsonut sitä uudestaan, vaikka ostinkin sen Blu-raylla. Kun huomasin, että 127 tuntia täyttää 10 vuotta, päätin juhlistaa tätä ja katsoa leffan vihdoin uudestaan.

Vuorikiipeilijä Aron Ralston matkaa Utahin kansallispuiston kanjoneille. Siellä, keskellä ei-mitään, missä ei ole ketään muita kilometrien päässä, Aron putoaa kanjoniin ja hänen kätensä jää suuren kiven ja kallion väliin puristuksiin.

Ennen tämän elokuvan näkemistä James Franco oli minulle tuttu Sam Raimin Spider-Man -trilogiasta (2002-2007) ja Seth Rogenin kanssa tehdyistä komedioista. En ollut pitänyt Francoa erityisen ihmeellisenä näyttelijänä, mutta tässä filmissä hän onnistui tekemään suuren vaikutuksen. 127 tuntia on niitä elokuvia, mitkä vaativat lahjakkaan päänäyttelijän, sillä hän on pääasiassa yksin ruudulla ja mukana jokaisessa kohtauksessa. Jos päänäyttelijän valinta olisi väärä, koko elokuva lässähtäisi. Vaikka mukana on sivuosanäyttelijöitä, kuten Kate Mara ja Clémence Poésy, on heidän ruutuaikansa niin vähäinen, että leffa todella luottaa täysillä Francon osaamiseen. Ja hän kyllä todella osaa. Franco näyttelee tietty Aron Ralstonia, joka joutuu tilanteeseen, mistä suuri osa ihmisistä ei selviäisi elävänä. Franco tuo hienosti esille Aronin tuntemukset, mitä tämä kokee jäädessään jumiin kanjoniin ja katsoja todella imaistaan hahmon pään sisälle. Katsoja voi tuntea omassa kehossaan Aronin epätoivon, pelon ja kivun - niin hienosti Franco välittää tunteita. Tämä on ehdottomasti yksi Francon parhaimmista roolisuorituksista.

127 tuntia -leffan kaltaisia filmejä on hyvin vaikea tehdä. Vaikka se, että filmissä on lähinnä vain yksi näyttelijä ja yksi lokaatio, saa teon kuulostamaan helpolta prosessilta, on tällaisen elokuvan teko vaativa työ. Tällaisissa elokuvissa ongelmaksi käykin juuri se, että miten yksi näyttelijä ja yksi lokaatio saadaan pysymään mielenkiintoisina leffan keston ajan? Vahvalla tarinalla, ohjauksella ja näyttelijällä. Kuten kävi jo selväksi, Franco pistää parastaan leffan pääroolissa, mutta niin pistävät muutkin tekijät. Leffan kiinnostavuutta auttaa paljon se, että sen tarina on jo ajatuksen tasolla kauhistuttava, jolloin katsoja vaatii tietää, miten homma ratkeaa. Ja kun kyseessä on vielä tosielämän selviytymistarina, tekee se kokemuksesta entistäkin kiehtovamman. Mukaan kun vielä heitetään Danny Boylen kaltainen taitava ohjaaja, joka tietää, kuinka tunnelmaa pitää luoda, lopputuloksesta saadaan todella vangitseva setti, mikä pitää katsojan naulittuna penkkiinsä elokuvan alusta loppuun.

Koska elokuva onnistuu imaisemaan katsojansa Aronin pään sisälle näin voimakkaasti monin eri keinoin (esimerkiksi toimiva esittely hahmolle ja napakka kuvaustekniikka), ovat ahdistuksen tunne ja tilanteen vahva epämiellyttävyys läsnä kotikatsomossa saakka. Boyle ei halua päästää katsojaansa helpolla, vaan tekee leffasta jatkuvasti painostavamman ja inhottavamman. Veden ja ruoan ollessa täysin vähissä Aron alkaa vähitellen näkemään hallusinaatioita, mitkä vain lisäävät epämiellyttävyyden tunnetta. Hänen näkemänsä muistot taas toimivat hyvänä lisänä, jotta ymmärtää hänen hahmoaan paremmin. Loppupäässä Boyle ei todellakaan säästele katsojaansa, vaan tarjoaa kohtauksen, mikä aiheuttaa väkisinkin pahaa oloa, eikä sen aikana kannata syödä mitään. Vaikka katsojana tietäisi etukäteen, kuinka tilanteessa lopulta käy, on elokuvaan saatu luotua niin vahva jännite, että nämäkin katsojat jännittävät päähenkilön puolesta loppuun saakka. Kestoa leffalla on vain puolitoista tuntia, eikä siinä ole minuuttiakaan liikaa tai liian vähän. Tällaisenaan 127 tuntia on aivan mahtava ja todella tiukka teos.

Danny Boyle on tehnyt erinomaista työtä leffan ohjauksen kanssa. Boyle rakentaa tunnelmaa taiturimaisesti ja hän tietää tasan tarkkaan, missä kohtaa antaa lisätietoa Aronin elämästä ja missä kohtaa ahdistaa katsojaansa lisää. A. R. Rahmanin säveltämät musiikit vain lisäävät painostavaa tunnelmaa. Boylen ja Simon Beaufoyn työstämä käsikirjoitus on aika simppeli, mutta juuri siksi niin tehokas. 127 tuntia on myös näyttävästi kuvattu leffa. Mukana on paljon vaikuttavia ilmakuvia hienoista maisemista, mutta samalla kamera uskalletaan myös viedä kiinni Francon naamaan, jotta paniikki näkyy oikein kunnolla hänen silmistään ja hikipisarat korostuvat. Leikkaus on fantastisesti rytmitetty ja mukaan mahtuu useita todella mielenkiintoisia kikkailuja. Äänimaailma on myös hienosti rakennettu ja on usein inhottavaa, kun ei tiedä, ovatko äänet todellisia, vai kuuluvatko ne vain Aronin päässä.

Yhteenveto: 127 tuntia on hieno kuvaus karmivasta tositapahtumasta. Danny Boylen ohjaus on erinomaista ja hän rakentaa tunnelmaa upeasti. Tilanteen painostavuus ja epämiellyttävyys puskevat yhä vain isommin päälle ja saavat niin Aronin kuin katsojankin inhottavan tunteen valtaan - etenkin lopussa, mikä ei todellakaan säästele katsojaa. Elokuvaa katsoessa ei voi olla pohtimatta, selviäisikö itse tilanteesta elävänä? James Franco on mahtava pääroolissa ja välittää taidokkaasti hahmonsa tuntemukset pitkin leffaa. Aronin taustoja avataan mainiosti takaumien kautta, sekä hänen mielenmaisemaansa erilaisten tekojen ja hallusinaatioiden avulla. Jännite pidetään yllä kaiken aikaa. Elokuva vaikuttaa hyvin yksinkertaiselta ja helpolta tehdä, mutta tällainen filmi vaatii aitoa nerokkuutta ja taitoa tekijöiltä, jotta se voi onnistua. Boyle, Franco ja kumppanit onnistuvat mahtavasti ja 127 tuntia on tositarina, minkä katsomista voi suositella kaikille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
127 Hours, 2010, Pathé, Everest Entertainment, Cloud Eight Films, Decibel Films, Darlow Smithson Productions, Dune Entertainment, Big Screen Productions, Film4

Arvostelu: Eat Pray Love - omaa tietä etsimässä (Eat Pray Love - 2010)

EAT PRAY LOVE - OMAA TIETÄ ETSIMÄSSÄ

EAT PRAY LOVE

Ohjaus: Ryan Murphy
Pääosissa: Julia Roberts, Viola Davis, Billy Crudup, James Franco, Richard Jenkins, Tuva Novotny, Javier Bardem, Mike O'Malley, Sophie Thompson, Luca Argentero, Christine Hakim ja Hadi Subiyanto
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 20 minuuttia
Ikäraja: S

Eat Pray Love - omaa tietä etsimässä perustuu Elizabeth Gilbertin omiin kokemuksiin pohjautuvaan kirjaan Omaa tietä etsimässä Italiassa, Intiassa ja Indonesiassa (Eat, Pray, Love: One Woman's Search for Everything Across Italy, India and Indonesia) vuodelta 2006. Kirja nousi nopeasti valtavaksi menestykseksi - se pysyi mm. The New York Timesin bestsellerinä 187 viikkoa putkeen! Elokuvastudiot aloittivat tietty kiivaan kilpailun kirjan elokuvaoikeuksista, mitkä nappasi lopulta Columbia Pictures. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2009 ja lopulta Eat Pray Love - omaa tietä etsimässä sai maailmanensi-iltansa 10. elokuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei ollut kriitikoiden mieleen, mutta se nousi nopeasti isoksi hitiksi lippuluukuilla. Itse en ollut aiemmin nähnyt filmiä, mutta olin tiennyt siitä jo sen ilmestymisestä lähtien. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa sen ja kirjoittaa siitä arvostelun juhlistamaan elokuvan kymmenvuotissyntymäpäivää.

Avioliittoonsa tyytymätön Elizabeth Gilbert aloittaa uuden suhteen nuoren näyttelijän kanssa, mutta sekään ei tunnu oikealta. Elizabeth päättääkin lähteä vuoden kestävälle matkalle Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan löytääkseen jälleen itsensä ja kyvyn nauttia elämästä.

Romanttisten komedioiden kuningatar Julia Roberts nähdään pääroolissa elämänsä matkalle lähtevänä Elizabeth Gilbertinä. Monelle parisuhteeseensa kyllästyneelle naiselle Elizabeth on varmasti samaistuttava hahmo, mikä jo itsessään selittää elokuvan, sekä tietty kirjan menestyksen. Heidän lisäksi varmasti suuri osa on muutenkin ollut jossain kohtaa tympääntynyt elämäänsä ja haluaa löytää itsensä uudestaan. Siksi Elizabethin matkalle lähteekin aluksi ihan mielellään. Paikoitellen kuitenkin tuntuu siltä, että Elizabeth käyttää enemmän aikaa asioista valittamiseen ja niistä pakenemiseen kuin niiden korjaamiseen. Välillä tämä valitus alkaakin ärsyttämään. Roberts on kuitenkin erittäin mainio tuttuun tapaansa ja unelmiaan toteuttamaan lähtevän rooli onkin kuin suoraan hänelle kirjoitettu.

Elizabethin aviomiehenä Steveninä ja laastarisuhteen miehenä Davidina nähdään Billy Crudup ja James Franco. Crudup on passeli mitäänsanomattomana miehenä, jolloin katsoja voi ymmärtää, miksi Elizabeth haluaa tästä eroon. Francon ja Robertsin väliltä ei kuitenkaan löydy mitään kemiaa - mikä onkin varmaan tarkoitus, sillä Elizabeth jättää tämänkin nopeasti lähteäkseen reissuun. Loistava Viola Davis taas esittää Elizabethin ystävää Deliaa, joka ei ole täysin varma, mitä olisi mieltä Elizabethin matkaideasta. Matkallaan Elizabeth tapaa mm. ruotsalaisen reissaaja Sofin (Tuva Novotny), meditoivan Richardin (Richard Jenkins), bisnesmies Felipen (Javier Bardem) ja viisaita oppeja sekä hyvää huumoria latovan Ketut Liyerin (Hadi Subiyanto). Näyttelijät sopivat pääasiassa hyvin rooleihinsa, mutta sivuhenkilöt jäävät lopulta todella ohuiksi.

Vaikka on helppoa ymmärtää, mistä Eat Pray Loven suosio johtuu ja miksi jotkut ovat suorastaan rakastuneet teokseen, on myös äärimmäisen helppoa hoksata, miksi filmi sai osakseen myös niin paljon tylytystä. Kyseessä on lopulta aika tyhjänpäiväinen teos, missä puolet ajasta käytetään lähinnä maisemien ja nähtävyyksien ihasteluun, sekä syömiseen. Suosittelenkin jo tässä vaiheessa syömään joko ennen elokuvaa tai sen aikana, sillä etenkin Italian osuuden aikana kasvaa nopeasti kova nälkä, herkullisia pasta- ja pizza-annoksia katsellessa. Samalla juurikin Italian osuus on se tyhjänpäiväisin. Tarinallisen elokuvan sijaan tuntuu usein siltä kuin katsoisi Julia Robertsin matkailuohjelmaa. Esitellään muutaman maan kulttuuria pintapuolisesti ja maistellaan vähän kaikenlaista. Elokuvan kolmisanainen nimi Eat Pray Love kuvastaakin kolmea eri maata, joissa Elizabeth käy. Italiassa syödään, Intiassa rukoillaan ja Indonesiassa sitten on sitä rakkautta. Kaksi ensimmäistä maata yrittävät myös kuvastaa Elizabethin tapaa päästää elämänsä aiemmista miehistä irti.

Isoin kritiikkini leffaa kohtaan ei kuitenkaan ole se, kuinka paljon enemmän se muistuttaa matkailuohjelmaa kuin elokuvaa, vaan että se tuntuu pettävän katsojansa lopussa. Eat Pray Love - omaa tietä etsimässä lähtee liikkeelle hyvästä ajatusmaailmasta, ettei naisen elämän tarkoitus ole vain löytää miestä, jonka kanssa olla ja jolle omistautua, vaan pitäisi antaa enemmän arvoa omalle elämälle. Tämä on tärkeä viesti ja vahva sanoma, mutta elokuva ei tunnu olevan valmis menemään loppuun asti sen kanssa. Lopetus lähestulkoon kumoaa sen vahvan viestin. Tätä voi toki perustella sillä, että näin Elizabethille oikeastikin kävi matkallaan, mutta se luo silti ison ongelman, kun elokuvan lopetus sotii sitä vastaan, mitä se esitti pitkään edustavansa. Jostain syystä tämä "petos" on kuitenkin ennalta-arvattava ratkaisu ja sitä odottaa alusta alkaen - kenties siksi kun leffa on alusta alkaen niin imelää hömppää. Tähän kun vielä lisää päälle, kuinka vähän todellista sisältöä filmissä oikeasti on ja että elokuvaa vielä kestää kaksi tuntia ja vartin, on Eat Pray Love - omaa tietä etsimässä erittäin pitkäveteinen raina.

Elokuvan ohjaaja Ryan Murphy on tehnyt tämän lisäksi pari muutakin filmiä, mutta pääasiassa hänet tiedetään televisiosarjojen, kuten Gleen (2009-2015) ja American Horror Storyn (2011-) luojana. Eat Pray Lovesta löytyykin vahvaa televisiomaisuutta ja kun jokainen maa tuntuu omalta jaksoltaan, voisi kirjan pohjalta helposti tehdä televisiosarjan. Murphy ei kuitenkaan onnistu tuomaan mitään erityistä mukaan, vaan käsittelee kaikkea lopulta todella pintapuoleisesti - etenkin käsikirjoituksessaan, yhdessä Jennifer Saltin kanssa. Elokuvan loputtua tuntuu siltä, että päähenkilö on matkallaan oppinut vain sen, että jos nämä huonommissa olosuhteissa elävät voivat olla onnellisia, niin sittenhän myös hyvävarainen New Yorkissa asuva nainenkin voi olla. Sentään leffa on hyvin kuvattu ja mukana on paljon kauniita ja värikkäitä maisemaotoksia. Leikkauksessa elokuva kaipaisi kuitenkin paljon tiivistämistä. Äänimaailma on sujuvasti rakennettu ja säveltäjä Dario Marianelli yrittää tuoda tiettyä haikeutta mukaan kelpo musiikeillaan.

Teattereissa julkaistun version lisäksi elokuvasta on olemassa muutaman minuutin pidempi ohjaajan versio. Se alkaa hieman eri tavalla, minkä lisäksi Elizabethin lähtö New Yorkista kestää kauemmin. Lisäksi mm. yksi ruokailuista Italiassa kestää kauemmin, kuten kestää myös eräs meditointikohtaus Intiassa.

Yhteenveto: Eat Pray Love - omaa tietä etsimässä haaskaa vahvan sanomansa naisen oman elämän merkityksestä muuttumalla täysin tyhjänpäiväiseksi matkailuohjelmaksi ja lopussa vielä pettämällä katsojansa unohtamalla teemansa. Julia Roberts on kyllä mainio pääroolissa Elizabeth Gilbertinä ja aluksi hänen kanssa lähtee matkalle mielellään, mutta mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä enemmän haluaisi vain palata kotiin. Jo ensimmäisessä kohteessa koko homma muuttuu elokuvasta Julia Robertsin matkailushowksi. Syömiseen ja nähtävyyksien ihailuun käytetään hurjasti aikaa. Muutenkin elokuva on todella venytetty ja aika käy jatkuvasti pitkäksi kahden tunnin ja vartin keston aikana. Loppupää alkaa jopa ärsyttämään ja romanttinen puoli tuntuu tyhmältä ratkaisulta kaiken jälkeen. Toisaalta se tuo vihdoin jotain sisältöä täysin tyhjänpäiväiseen leffaan, mutta tuntuu kuitenkin kumoavan sen, miksi koko matka ylipäätään alkoi. Lopputuloksena onkin heikko raina, mitä jaksaa katsoa vain Robertsin vetovoiman ansiosta. Eat Pray Lovea voi suositella lähinnä Gilbertin kirjasta innostuneille ja kehnossa suhteessa tai elämäntilanteessa eläville, jotka haaveilevat pakomatkasta ja rohkeasta arjen irtiotosta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Eat Pray Love, 2010, Columbia Pictures Corporation, Plan B Entertainment, Red Om Films

Arvostelu: The Ballad of Buster Scruggs (2018)

THE BALLAD OF BUSTER SCRUGGS

Ohjaus: Joel Coen ja Ethan Coen
Pääosissa: Tim Blake Nelson, James Franco, Harry Melling, Liam Neeson, Tom Waits, Zoe Kazan, Bill Heck, Grainger Hines, Tyne Daly, Jonjo O'Neill, Brendan Gleeson, Saul Rubinek, Chelcie Ross, Willie Watson, Stephen Root, Ralph Ineson ja Jefferson Mays
Genre: western, draama, komedia, toiminta, musikaali
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 16

The Ballad of Buster Scruggs on Coenin veljesten uusi elokuva. Leffa lähti liikkeelle veljesten kirjoittamista villin lännen tarinoista, joita he olivat työstäneet yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Elokuvan nimikkohahmo Buster Scruggsia näyttelevä Tim Blake Nelson luki tarinansa jo 2002, mutta vasta 14 vuotta myöhemmin hän sai selville, että leffa päätyisi vihdoin toteutukseen. Vuoden 2017 aikana Coenit haalivat näyttelijöitä filmiinsä ja kuvasivat elokuvaa vähän kerrallaan. Kuvauksia koettelivat useat haasteet hankalan sään ja oikean aikakauden luomisen vuoksi, mutta lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja se sai ensi-iltansa loppukesästä 2018 Venetsian elokuvajuhlilla, minkä jälkeen se julkaistiin suoratoistopalvelu Netflixiin. Venetsiassa leffa voitti parhaan käsikirjoituksen palkinnon ja filmiä on muutenkin kehuttu paljon. Itse kiinnostuin The Ballad of Buster Scruggsista heti, kun kuulin siitä - onhan kyseessä Coenin veljesten teos. Kiinnostustani lisäsi lukemani kehut ja katsoinkin elokuvan Netflixistä joulukuun alussa.

The Ballad of Buster Scruggs koostuu kuudesta villiin länteen sijoittuvasta lyhyttarinasta ja jokainen niistä onneksi poikkeaa toisistaan. Kokonaisuutena elokuva on siis yhdistelmä, eikä pelkästään länkkäriä, vaan myös hulvatonta komediaa, väkivaltaista toimintaa, lohdutonta ja toiveikasta draamaa, hempeää romantiikkaa ja yllättäen jopa veikeää musikaalia. Elokuvan avaustarina, eli juurikin "Buster Scruggsin balladi" on musikaalikomedia ja aivan huikea sellainen. Neljättä seinää rikkova Buster Scruggsin tarina on aivan tajuttoman hyvä ja mitä parhain aloitus elokuvalle. Se imaisee heti mukaansa ja jatkaa katsojan yllättämistä koko kestonsa läpi. Siinä nähdään mitä absurdeimpia asioita, mustinta huumoria ja nokkelinta dialogia, sekä yllättävänkin verisiä ammuskelukohtauksia. Tim Blake Nelson on aivan huikea nimikkoroolissa Buster Scruggsina. Hänen rento otteensa ja hymyilevä luonteensa tekevät avaustarinasta todella piristävän kokemuksen ja tarinan ainoa ongelma onkin, että se loppuu. Buster Scruggsin seikkailuja olisi voinut katsoa koko elokuvan ajan.

Myös toinen tarina, "Algodonesin lähellä" jatkaa absurdin humoristista linjaa, mutta synkentää henkeä. James Franco näyttelee cowboyta, joka päättää ryöstää pankin, mikä taas johtaa hyvin periskummalliseen tapahtumasarjaan. Tarina nappaa heti mukaansa ja tarjoaa jälleen brutaalia menoa toimintakohtauksessaan. Franco on tuttuun tapaansa oikein mainio ja onnistuu tekemään paljon hyvin vähällä. Tämäkin tarina sisältää ovelia hetkiä, jolloin ei voi muuta kuin ihailla Coenin veljesten kekseliäisyyttä ja tämänkin tarinan ainoa ongelma on, että se päättyy niin lyhyeen.

Kolmas tarina, "Leiväntuoja" on onneksi pidempi ja se vaihtaa elokuvan genren haikeaan indiedraamaan. Liam Neeson näyttelee impressaaria, joka kuljettaa kädetöntä ja jalatonta taiteilijasielua, professori Harrisonia (roolissa Harry Potter -elokuvista, 2001-2011, tuttu Harry "Dudley" Melling) esiintymään pikkukylissä. Kyseessä on yllättävänkin riipaiseva kertomus, mikä osoittaa Coenin veljesten tarinankerronnallisen lahjakkuuden. Repliikit koostuvat pääasiassa professori Harrisonin esityksistä, joissa Melling todella näyttää olevansa muutakin kuin Pottereista tuttu kiusaajaserkku. Mellingin tapa puhua on vaikuttava ja hän saa paljon aikaiseksi pelkillä ilmeillään, kun raajoja ei ole. Myös Liam Neeson pistää parastaan ja kaksikon välit tuodaan erinomaisesti esille. "Leiväntuoja" on paljon taiteellisemmin tehty kuin kaksi aiempaa tarinaa, mutta se tuntuu silti täysin luontevalta jatkumolta Coenien lännensaagalle.

Neljäs tarina, "Kultakanjoni" säilyttää draamapuolen, mutta lisää mukaan pientä huumoria. Tom Waitsin näyttelemä kullankaivaja saapuu rauhalliseen, kauniiseen laaksoon Onni-aasinsa kanssa ja aloittaa kullan etsimisen. Siinä, missä "Leiväntuoja" tuntui traagiselta draamalta, on "Kultakanjoni" paljon toiveikkaampi tarina ja katsoja huomaa välittömästi kannustavansa vanhaa kullankaivajaa. Hahmon päättäväisyys ja tarmokkuus on inspiroivaa, ja hänen ja jossain päin laaksoa sijaitsevan kultasuonen välille syntyy erikoisella tavalla kaunis suhde. Kyseessä on selvästi kaikin puolin elokuvan kaunein tarina ja se sisältää herkkiä hetkiä, sekä todella nättejä luontokuvia. Waits on aivan mahtava kullankaivajana. Hän tuntuu kuuluvan rooliin täydellisesti ja katsojana tulee sellainen olo kuin katsoisi dokumenttia todellisesta kullankaivajasta.

Kahden ensimmäisen tarinan ajan nauroin ja viihdyin äärimmäisen paljon, kun taas kahden seuraavan tarinan ajan ihailin Coenin veljesten taituruutta. Kuinka he ovatkaan onnistuneet yhdistämään nämä tarinat toisiinsa näin upeasti ja kuinka jokainen tarinoista olisi kiinnostava ihan omanakin elokuvanaan. Buster Scruggsin tarinan jälkeen ajattelin jo, että elokuva tulisi löytymään vuoden parhaimpien leffojen listalta ja "Kultakanjonin" päätyttyä ajattelin, että kyseessä todella on yksi hienoimmista teoksista vuodelta 2018. Valitettavasti iloitsin liian aikaisin, sillä viides tarina "Ärsytetty tyttö" ei ole lähelläkään edellisten tarinoiden tasoa. Oregoniin matkustavasta Alice Longabaughista (Zoe Kazan) kertova tarina on elokuvan pisin (tarina vie noin kolmanneksen elokuvan kestosta) ja samalla myös heikoin. Siitä ei löydy samaa nokkeluutta, koomisuutta, kauneutta, kiehtovuutta tai mestarillisuutta kuin aiemmista kertomuksista. Mukana on kyllä yksi vauhdikas ja raju ammuskelu, mutta sekään ei ole yhtä koukuttava kuin aiemmissa tarinoissa. Tämä tuo kyllä romantiikkaa mukaan, mutta itse välitin paljon enemmän kullankaivajan ja kultasuonen suhteesta kuin tästä. Näyttelijätkään eivät tee tässä kummoisia suorituksia. Kazan joko ali- tai ylinäyttelee ja Bill Heck on hieman pökkelö hänestä kiinnostuneena cowboyna. Omana elokuvanaan "Ärsytetty tyttö" voisi olla kelpo westernpätkä, mutta yhdistettynä neljään aiempaan tarinaan se oikein huokuu keskinkertaisuutta.

Onneksi loppua kohti The Ballad of Buster Scruggs nostaa jälleen tasoaan... mutta vain hieman. Viimeinen tarina "Maalliset jäännökset" kertoo viidestä erilaisesta matkalaisesta (Jonjo O'Neillin ja Brendan Gleesonin esittämät palkkionmetsästäjät, Tyne Dalyn näyttelemä hieno rouva, Saul Rubinekin esittämä erikoinen ranskalaismies ja Chelcie Rossin viinalta haiseva metsästäjä), jotka suuntaavat kohti samaa kaupunkia. Tarina palauttaa mukaan ovelan dialogin ja kiinnostavat hahmot, mutta samalla kertomus kärsii liiankin ilmiselvästä kaksoismerkityksestä. Toki tarina vie elokuvan selkeän teeman loppuun, muttei tunnu kaikkein parhaalta päätökseltä. Näyttelijät ovat erittäin mainioita rooleissaan ja kertomuksesta löytyy hauskoja hetkiä, mutta samalla jää kaipaamaan sitä fantastista tunnetta, minkä neljä ensimmäistä tarinaa tarjosivat. Kenties tarinoita olisikin voinut olla vain viisi. "Ärsytetty tyttö" sopisi mukaan paremmin, jos se olisi ainakin vartin lyhyempi ja nähtäisiin jo aiemmin leffassa, jolloin tason notkahdus loppupäässä ei olisi näin selvä.

Coenin veljekset ovat suurimmaksi osaksi tehneet mahtavaa työtä elokuvan parissa. He ovat todella panostaneet tarinoihinsa - jopa "Ärsytetystä tytöstä" löytyy taidokasta ohjausta ja hienosti luotua ajan henkeä - ja elokuvasta paistaa veljesten rakkaus lännenelokuvia kohtaan. Veljekset ovat saaneet mukaan todella nokkelia repliikkejä ja tilanteita, joista muutamille tekisi mieli jopa antaa pienet aplodit. Teknisesti jokainen tarina on loistokkaasti toteutettu. The Ballad of Buster Scruggs on huikean upeasti kuvattu. Mukana on iso määrä näyttäviä maisemakuvia, joista toiset ovat ikävän karuja, kun taas toiset koskettavan kauniita. Suosikkikuvani on kuitenkin Buster Scruggsin kitaran sisältä otettu kuva, millaista en usko koskaan ennen nähneeni. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat ensiluokkaista työtä ja todella luovat oikeaa ajankuvaa. Professori Harrisonin raajattomuus on vaikuttavasti ja uskottavasti toteutettu. Äänimaailma on läpi leffan hienosti rakennettu aina aseiden laukeamisista nariseviin puulattioihin ja hevosten hirnahduksista rauhalliseen tuuleen. Säveltäjä Carter Burwell on tehnyt oikein mainiota työtä musiikkien parissa ja saanut aikaiseksi veikeitä lauluja Buster Scruggsin hoilotettavaksi.

Yhteenveto: The Ballad of Buster Scruggs alkaa aivan mahtavasti, mutta vajoaa loppupäässä hieman keskikertaisempaan suuntaan. Pari viimeistä lännenkertomusta eivät ole lähelläkään neljän ensimmäisen tasoa ja mikä ikävintä, kaikista tylsin tarina on myös leffan pisin. Viimeinen tarina on pieni parannus siihen verrattuna, mutta jää silti kauas elokuvan alkupään hienoudesta. Nimikkotarina "Buster Scruggsin balladi" on täyden viiden tähden lyhytleffa kaikessa nokkeluudessaan, hulvattomuudessaan ja väkivaltaisuudessaan. Peräkkäin nähtävät "Leiväntuoja" ja "Kultakanjoni" ovat molemmat erinomaista draamaa eri tavoin, ensimmäisen ollessa riipaisevan karu ja toisen ollessa koskettavan kaunis. Kauneutta leffasta löytyy muutenkin eri tavoin, oli kyse sitten tarinallisesta sisällöstä tai upeasta kuvauksesta yhdistettyinä huikeisiin maisemiin ja näyttäviin lavasteisiin. Coenin veljekset osaavat kyllä asiansa ohjaajina ja käsikirjoittajina, mutta he olisivat voineet joko tiivistää tai poistaa kokonaan "Ärsytetyn tytön". Silti täytyy nostaa hattua siitä, mitä he ovat saaneet aikaiseksi leffan kanssa. Tietyistä vioistaan huolimatta The Ballad of Buster Scruggs on erittäin mainio lännensaaga, mikä kannattaa vilkaista, jos fanitatte Coenin veljeksiä tai kaipaatte uusia westernfilmejä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Ballad of Buster Scruggs, 2018, Netflix, Annapurna Pictures, Annapurna Television, Mike Zoss Productions

Arvostelu: The Disaster Artist (2017)

THE DISASTER ARTIST

Ohjaus: James Franco
Pääosissa: James Franco, Dave Franco, Seth Rogen, Ari Graynor, Alison Brie, Josh Hutcherson, Paul Scheer, Jacki Weaver, Jason Mantzoukas, Hannibal Buress, Zac Efron, Bryan Cranston ja Tommy Wiseau
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 7

Tommy Wiseaun The Roomia (2003) pidetään kaikkien aikojen parhaimpana surkeana elokuvana. Leffan maineen takia se on noussut isoksi kultti-ilmiöksi, josta järjestetään edelleen teatterinäytöksiä ympäri maailman. Suosion takia elokuvassa näytellyt Greg Sestero kirjoitti yhdessä Tom Bissellin kanssa kirjan filmin teosta nimeltä "The Disaster Artist: My Life Inside The Room, the Greatest Bad Movie Ever Made" (2013). Vuonna 2014 Point Grey Pictures -yhtiö hankki elokuvaoikeudet kirjaan ja yhtiön omistaja Seth Rogen kysyi ystävältään James Francolta, olisiko tämä kiinnostunut leffan teosta. Franco luki kirjan ja katsoi The Roomin, minkä jälkeen hän alkoi innolla työstämään filmiä. Kuvaukset alkoivat joulukuussa 2015 ja lopulta The Disaster Artist sai ensi-iltansa maaliskuussa 2017 South by Southwestin elokuvajuhlilla. Sen jälkeen sitä on näytetty erilaisissa tapahtumissa ja se on alkanut saamaan kunnon teatterilevitystä. Suomeen elokuva saapuu vasta nyt, alkuvuodesta 2018. Kun kuulin leffasta ensimmäisen kerran, se ei herättänyt erityisemmin huomiotani, sillä en ollut nähnyt The Roomia. Kuitenkin elokuvan suosion kasvaessa ja ensi-illan lähestyessä myös mielenkiintoni alkoi kasvaa. Tammikuun alussa kävin katsomassa The Roomin Night Visionsin järjestämässä näytöksessä ja vaikken välttämättä halua enää koskaan nähdä sitä kuraa uudestaan, kiinnostuin vielä enemmän siitä, miten sellainen elokuva on ikinä saatu aikaiseksi? Alunperin minun oli tarkoitus odottaa ensi-iltaan asti, että näen leffan, sillä armeijani alkoi pari päivää The Room -näytöksen jälkeen, mutta koska se meni jo ensimmäisenä päivänä päin mäntyä, huomasin jo tammikuun toisella viikolla katsovani The Disaster Artistia sen lehdistönäytöksessä.

Nuori näyttelijänalku Greg Sestero tapaa mystisen Tommy Wiseaun, jonka kanssa hän päättää muuttaa Los Angelesiin ja aloittaa uran Hollywoodissa. Heidän "lahjansa" eivät kuitenkaan vakuuta ketään, joten he päättävät tehdä ihan oman elokuvansa, The Roomin.

Greg Sesteroa näyttelee Dave Franco, joka tekee parhaan roolisuorituksen, mitä olen häneltä nähnyt. Dave ei ole koskaan ennen erityisemmin tehnyt vaikutusta minuun, mutta tässä hän vihdoin osoittaa kuuluvansa veljensä tavoin elokuvien maailmaan. Dave tuo todella mainiosti esille Gregin innostuksen näyttelemistä kohtaan, mistä löytyy kuitenkin selkeää ramppikuumetta. Greg luottaa täysillä Tommyyn, joka tarjoaa hänelle ajatuksia loistokkaasta tulevaisuudesta Hollywoodissa. Vaikka Dave Franco osoittikin vihdoin olevansa kelpo näyttelijä, hän jää silti pahasti veljensä varjoon.
     James Franco on nimittäin aivan huikea erikoisena Tommy Wiseauna. Hän on omaksunut Tommyn olemuksen täydellisesti puhetyylistä eleisiin asti. Kyseessä on niitä rooleja, joissa näyttelijä muuttuu täysin hahmoksi, eikä vain esitä, mikä nostaa Jamesin suoraan vuoden parhaimpien näyttelijöiden joukkoon. Hienomman muuntautumisesta tekee se, ettei kukaan tiedä Tommyn taustoja, mutta silti James vaikuttaa olevan täysin perillä kaikesta. Hän saa luotua Tommyyn oivan mystisyyden ja pystyy tekemään erikoisia asioita, ilman että hänen roolityönsä menettää uskottavuutensa. Äärimmäisen huikeaa on myös nähdä, kuinka James näyttelee upeasti henkilöä, joka ei osaa näytellä. Vaikka katsojana nauraa usein Tommylle, kun tämä ei tiedä, miten elokuvia pitäisi tehdä, on James onnistunut tuomaan myös traagisuutta rooliin.
     Tommyn ja Gregin lisäksi muita isoja hahmoja ovat myös käsikirjoitusvastaava Sandy Schklair (James Francon kanssa usein näyttelevä Seth Rogen) ja Gregin tyttöystävä Amber (todellisuudessa Dave Francon vaimo Alison Brie). Rogen on erittäin hyvä Sandyn roolissa, joka yrittää takoa Tommyyn järkeä kuvauspaikalla, mutta joka huomaa, ettei oikeastaan mitään ole tehtävissä leffan pelastamiseksi. Briekin on hyvä, mutta hänen hahmonsa ei jää kovin hyvin mieleen. Lähinnä Amber vain yrittää saada Gregin poistumaan elokuvasta, jottei hänen uransa näyttelijänä pääty ennen kuin se ehtii edes alkaakaan.
     Francon veljesten lisäksi leffassa nähdään muitakin näyttelijöitä, jotka näyttelevät näyttelijöitä, jotka näyttelevät The Roomissa. Ari Graynor esittää Juliette Daniellea, joka näyttelee Lisaa, Tommyn esittämän Johnnyn tulevaa vaimoa. Nälkäpeli-leffoista (The Hunger Games - 2012-2015) tuttu Josh "Peeta" Hutcherson näyttelee Philip Haldimania, joka esittää kummallista Denny-naapuria. Jacki Weaver näyttelee Carolyn Minnottia, joka esittää Lisan äitiä. Nathan Fielder esittää Kyle Vogtia, joka esittää psykologi Peteriä ja Zac Efron esittää Dan Janjigiania, joka näyttelee huumediileri Chris-R:ää. Näyttelijät tekevät hyvää työtä ja etenkin Hutcherson sopii ulkonäkönsä ja olemuksensa puolesta täydellisesti Philipiksi, mutta harmillisesti heidän osuutensa jää todella pieneksi. On hauska nähdä näyttelijöiden näyttelevän näyttelijöitä näyttelemässä, mutta olisi heille toivonut hieman enemmänkin tekemistä.
     Elokuvassa nähdään myös pienissä rooleissa Megan Mullally Gregin äitinä, Hannibal Buress ja Jason Mantzoukas kuvauskalusteita vuokraavana kaksikkona, Paul Scheer tympeänä kuvaajana ja Bryan Cranston omana itsenään. Leffassa esiintyy muitakin näyttelijöitä omana itsenään, mutta lähinnä haastatteluissa eikä itse tarinassa.

Tiettyjen hahmojen syventämisen puutteen lisäksi The Disaster Artistilla on pari muutakin ongelmaa, joista isoin on rytmitys. Paikoitellen elokuva nimittäin kulkee liian nopealla temmolla eteenpäin, kun toivoisi sen kertovan hieman tarkemmin, mitä tapahtuu. Esimerkiksi kun Tommy Wiseau tajuaa, että he voisivat tehdä ihka oman elokuvansa, eikä heidän tarvitse hakea töitä muilta tuotantoyhtiöiltä, filmi kulkee pikakelauksella koko suunnitteluosion läpi. Se on tavallaan hyvä näinkin, mutta siihen jää kaipaamaan jotain enemmän. Sen lisäksi myös itse kuvausosio hyppii hieman liian vauhdikkaasti eteenpäin, mistä päästään myös toiseen ongelmaan. Greg Sesteron kirjassa The Roomin teko on kuvailtu paljon inhottavammaksi prosessiksi, jossa työryhmät erosivat yksi toisensa perään ja jossa Tommy kohteli kaikkia todella ilkeästi. Elokuvassa taas on kyselty enemmän Tommyn mielipiteitä, jolloin kaikki on paljon mukavammin, vaikka vaikeita tilanteitakin löytyy useita. Kaksi erilaista näkökulmaa ovat valitettavasti johtaneet siihen, että välillä asiat sujuvat kivasti, aivan kuin Tommy selittäisi, mitä tapahtui ja paikoitellen Tommyn diktaattorimainen asenne ohjaajana nousee esille voimakkaasti ja tuntuu siltä kuin Greg kertoisi tilanteesta. Tämän takia leffasta löytyy pidempi jakso, jossa tunnelma vaihtuu hieman liikaa kohtauksesta toiseen. Muuten filmistä ei oikeastaan löydy pahaa sanottavaa. The Disaster Artist on itse asiassa jopa aivan mahtava elokuva!

Suurimmaksi osaksi leffan tunnelma on loistavasti luotu. Katsojana riemuitsee Tommyn ja Gregin kanssa, kun he lähtevät "valloittamaan" Hollywoodia ja suree heidän kanssaan, kun homma ei menekään suunnitellusti. Leffa nappaa erinomaisella aloituskohtauksella katsojan heti mukaansa ja näyttää, millaista menoa on luvassa. Läpi elokuvan saa nauraa useaan otteeseen ja sitä on muutenkin äärimmäisen mukava katsoa. Tommyn kohellukset ovat paikoitellen jopa hulvattomia ja välillä ei voi muuta kuin miettiä, tapahtuivatko nämä asiat muka ihan oikeasti? Ja vaikka kritisoinkin The Roomin suunnitteluprosessia ja kuvausosiota, löytyy niistä paljon hyvääkin. Vaikka eri kuvauskohtauksissa tuntuu olevan eri kertoja kuin toisissa, ovat ne silti yksittäisinä kohtauksina todella toimivia. The Roomin katsominen on lähestulkoon pakollista ennen tämän filmin näkemistä, sillä muuten monet hauskat ja kekseliäät kohdat menevät yli hilseen. Ilman sen näkemistä ei monien kuvauskohtausten hienoutta ymmärrä samalla lailla. On myös äärimmäisen upeaa, kuinka tätä elokuvaa varten tehtiin useita The Roomin kohtauksia uudestaan lähes samannäköisiksi, mistä huokuu suuri arvostus sitä aivan kauheaa tekelettä kohtaan.

Todella pitkään The Disaster Artistin aikana mietin, että kyseessä on "vain" erittäin hyvä elokuva. Vasta ihan loppupäässä, kun The Roomin ensi-ilta vihdoin koittaa, aloin pitää teosta mahtavana. Aluksi vain nauraa elokuvassa nähtävän yleisön kanssa, kuinka surkean filmin Tommy onkaan saanut aikaiseksi, mutta pikkuhiljaa se nauru alkaa muuttua suruksi, kun näkee Tommyn istuvan yleisön keskellä. Etenkin siinä kohtauksessa James Francon roolisuoritus pääsee valloilleen, kun hän miettii, miksi ihmiset pilkkaavat hänen elokuvaansa - jotain mikä on hänelle äärimmäisen tärkeää. On myös traagista katsoa ahdistunutta Gregiä hänen vieressään, joka häpeillen miettii, pitäisikö hänen lähteä teatterista. Vaikka tiedän, että myös tätä kohtausta varten on otettu taiteellisia vapauksia, on lopetus silti erinomainen ja saa katsojan helposti liikuttumaan. Filmi sisältää muutenkin yllättävän koskettavia hetkiä, joita en odottanut näkeväni. Pari vuotta sitten ilmestyneen mahtavan Florencen (Florence Foster Jenkins - 2016) tavoin The Disaster Artist pistää katsojan pohtimaan, voiko sittenkään nauraa todella kököille jutuille, kun niiden tekijät ovat oikeasti uskoneet tekevänsä taidetta. Tässä elokuvassa on tosin se pohdintaa helpottava puoli, että filmi itse nauraa The Roomin huonoudelle.

Sen lisäksi, että James Franco näyttelee Tommy Wiseauta, hän on myös ohjannut The Disaster Artistin, samalla tavalla kuin Wiseau ohjasi The Roomin. Tai no, ei nyt ihan samalla tavalla, kun ottaa huomioon, että Franco osoittaa olevansa varteenotettava tekijä myös ohjaajana, eikä mokaa koko juttua täysin kuten Wiseau. Franco on saanut luotua hienon yhdistelmän yllättävän liikuttavaa draamaa ja itselleen perinteikästä kaverikomediaa. Yksi elokuvan suurimmista riemuista onkin katsella kahta veljestä esittämässä henkilöitä, jotka aikovat toteuttaa unelmansa yhdessä. Jos James ja Dave eivät olisi niin veljiä, ei Tommyn ja Gregin ystävyys välttämättä välittyisi samalla lailla. Käsikirjoituksesta vastaavat Scott Neustadter ja Michael H. Weber ovat tehneet todella oivallista työtä kerronnan ja repliikkien kanssa. The Disaster Artist on myös tekniseltä toteutukseltaan mainio. Se on taitavasti kuvattu ja leikattu. Lavastajat ovat tehneet hyvää työtä luodessaan The Roomin lavasteita uudestaan ja maskeeraustiimi on hienosti auttanut James Francoa omaksumaan Tommyn roolin. Äänimaailma ei erityisemmin korostu, mutta säveltäjä Dave Porterin musiikit toimivat hyvin elokuvan taustalla.

Yhteenveto: The Disaster Artist on loistokas yhdistelmä kaverikomediaa ja koskettavaa draamaa. Se nappaa mukaansa heti alussa, ja läpi kestonsa se ilahduttaa, liikuttaa ja herättää katsojien sisäisen luovuuden. Tunnelma on mahtavasti toteutettu, eikä filmi tunnu koskaan pitkäveteiseltä. Itse asiassa parissa kohtaa leffa tuntuu jopa kiirehtivän hieman, jolloin toivoisi, että se kertoisi tapahtumia rauhallisemmin. Harmillisesti The Roomin kuvauksissa tunnelma tuntuu vaihtelevan kummallisesti, eikä kuvausosio ole täysin yhtenäinen hengeltään. Yksittäiset kohtaukset sen sisällä ovat kuitenkin niin hyviä, ettei heittelevä tunnelma haittaa liikaa. Loppuhuipennuksessa elokuva todella nousee aivan loistavaksi teokseksi, joka pistää katsojan hienosti miettimään, voiko kenenkään työlle nauraa, oli se kuinka surkea tahansa, jos sen tekijä on pistänyt koko sydämensä ja sielunsa peliin? Onneksi leffa itse kuitenkin nauraa, jolloin katsojana pystyy siihen helpommin, vaikka traaginen henki on usein läsnä. Filmin näyttelijät ovat hieman alikäytettyjä, mutta silti mainioita, etenkin vihdoin vaikutuksen tekevä Dave Francoa ja hänen veljensä James Franco, joka muuttuu täydellisesti Tommy Wiseauksi. Jamesin työ läpi leffan on huikeaa ja on suuri sääli, ettei hän saanut parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuutta. Suosittelen The Disaster Artistin näkemistä äärimmäisen lämpimästi kaikille, sillä se on erinomainen filmi. Sitä ennen kannattaa kuitenkin katsoa The Room, sillä vaikka se onkin kamala, monet tämän leffan viittauksista ja vitseistä menevät katsojalta muuten ohi. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus, jossa esiintyy aito Tommy Wiseau.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.reddit.com
The Disaster Artist, 2017, Good Universe, New Line Cinema, Point Grey Pictures, RabbitBandini Productions, Ramona Films, RatPac-Dune Entertainment

Arvostelu: Apinoiden planeetan synty (Rise of the Planet of the Apes - 2011)

APINOIDEN PLANEETAN SYNTY

RISE OF THE PLANET OF THE APES

Ohjaus: Rupert Wyatt
Pääosissa: James Franco, Andy Serkis, Freida Pinto, John Lithgow, David Oyelowo, Tyler Labine, Brian Cox, Tom Felton, Jamie Harris, Karin Konoval, Terry Notary ja Christopher Gordon
Genre: draama, seikkailu, toiminta
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 12

"La Planète des Singes", eli suomeksi "Apinoiden planeetta", on Pierre Boullen tieteiskirja vuodelta 1963. Kirja herätti huomiota Yhdysvalloissa ja sen pohjalta tehtiin elokuva Apinoiden planeetta (Planet of the Apes) vuonna 1968. Elokuva oli menestys ja kriitikot ihastuivat siihen, joten jatkoa tietenkin ilmestyi. Jatko-osia tuli jopa neljä kappaletta, mutta kun sarjan viides osa, Taistelu apinoiden planeetasta (Battle for the Planet of the Apes - 1973) ei saanut hyvää vastaanottoa, ei leffoja tehty enää lisää. Tarinaa kuitenkin jatkettiin televisiosarjalla Planet of the Apes, joka pyöri vuonna 1974. Tämän lisäksi vuonna 1975 ilmestyi animaatiosarja Return to the Planet of the Apes, mutta sen jälkeen ei apinasarjasta kuulunut kovin paljoa mitään, kunnes vuonna 2001 Tim Burton ohjasi uuden version Apinoiden planeetasta, jonka tarkoituksena oli aloittaa sarja alusta. Teos sai kuitenkin heikon vastaanoton, eikä jatkoa ilmestynyt. Kesti jälleen muutama vuosi, kunnes 2006 Rick Jaffa sai idean tarinasta, joka keskittyi apinoihin ja niiden väleihin ihmisten kanssa. Hyvin nopeasti Jaffa tajusi, että hänen ideansa voisi yhdistää Apinoiden planeettaan ja kertoa näin alkutarina koko saagalle. Twentieth Century Fox innostui tarinasta ja leffan teko lähti liikkeelle. Rise of the Planet of the Apes, eli suomalaisittain Apinoiden planeetan synty sai ensi-iltansa elokuussa 2011 ja sekä kriitikot, että tavalliset katsojat pitivät siitä paljon. Itse myös näin elokuvan (syntymäpäivänäni!), kun se ilmestyi ja pidin siitä todella paljon. Olen katsonut sen muutaman kerran uudestaan, viimeksi alle vuosi sitten. Nyt kun leffan aloittama uusi sarja on saamassa jatkoa teoksella Sota apinoiden planeetasta (War for the Planet of the Apes - 2017), oli aika katsoa Apinoiden planeetan synty uudestaan ja arvostella se.

Will Rodman on keksinyt lääkeaineen, jolla uskoo voivansa parantaa Alzheimerin taudin. Lääkettä testataan apinoilla ja yksi apinoista, Caesar päätyy poikasena Willin hoteisiin. Vuosien kuluessa Caesarin älykkyys kehittyy yhä vain enemmän ja hän alkaa miettiä paikkaansa maailmassa, joka näkee hänet pelkkänä vaarallisena eläimenä.

Will Rodmania esittää James Franco, joka ei yleisesti tunnu kovin ihmeelliseltä näyttelijältä, mutta tässä elokuvassa hän suoriutuu roolistaan mainiosti. Will on pitkään työskennellyt projektinsa parissa ja kun hänellä on mahdollisuus jatkaa tutkintaansa ikioman simpanssin kautta, pääsevät hänen aivonsa kunnolla töihin. Williä painaa jatkuvasti huoli eri asioista, muttei halua näyttää sitä muille, joten kaikki näkevät hänet reippaana työntekijänä. Tämä luo hahmoon toimivaa syvyyttä, etenkin kun alkaa miettiä, mitä hän ajattelee eläinkokeista, kun hän itse saa hoidettavaksi simpanssin, jonka huomaa hyvinkin ihmismäiseksi. Franco on jokseenkin uskottava tiedemiehenä, mutta paremmin hän onnistuu ollessaan vain Caesarin isähahmo.
     Itse Caesaria näyttelee Andy Serkis, joka on aivan mieletön roolissaan! Caesar ei ole vain tietokoneella tehty apina, vaan Serkis on esittänyt hahmon kaikki liikkeet ja ilmeet, sekä tehnyt joitain ääntelyjä ja hänen näyttelemisensä pohjalta on luotu digiapina. Leffan aikana ei kuitenkaan koskaan ajattele, etteikö Caesar olisi oikea, sillä niin vakuuttavaa ja täydellistä Serkisin työ on. Serkis on aiemmin työskennellyt samalla tavalla Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003) Klonkkuna ja King Kongissa (2005) nimikkohahmona, joten esiintymistapa hänelle on todella tuttua puuhaa. Hahmona Caesar on äärimmäisen mielenkiintoinen. Aluksi hän tuntuu pelkältä apinalta, mutta leffan aikana hän alkaa muistuttaa enemmänkin todella karvaista ihmistä. Kuitenkin Caesarin alkaessa pohtia, kuka hän oikeasti on, alkaa apinapuoli nousta enemmän esille. Vaikkei Caesar puhu (jos nyt viittomakieltä ei laske mukaan), koko hänen ajatusmaailmansa välittyy kunnolla katsojille, jolloin on täysin perillä, miksi hän tekee eri asioita. Caesarin upeasti luotujen tunteiden ansiosta hän ei ole vain apina, vaan kunnon hahmo muiden joukossa.

Alzheimerin taudin parantaminen on Willille äärettömän tärkeää, sillä hänen isänsä (John Lithgow) sairastaa sitä. Tämä tuo oivallisen lisän Willin hahmoon ja tämän takia hänen tekonsa ovat kaiken aikaa ymmärrettäviä, minkä lisäksi katsojana haluaa nähdä Willin onnistuvan. Charles-isä ei ole onneksi pelkkä potilashahmo, vaan hänestä on tehty tyyppi, josta näkyy oikeita tunteita; rakkautta poikaansa ja perheen uutta tulokasta kohtaan. Lithgow on erittäin sympaattinen roolissaan, jolloin hänestä alkaa välittämään hyvinkin nopeasti.
     Freida Pinto esittää Willin tyttöystävä Carolinea, joka työskentelee eläinlääkärinä. Valitettavasti alun lyhyttä kohtausta lukuunottamatta hänen ammattinsa ei nouse esille, eikä häneen luoda muuta lisäsisältöä. Caroline on Willin tukena ja leikkii innoissaan Caesarin kanssa, mutta siihen se jää. Hahmo roikkuu poikaystävänsä mukana ja heittää välillä osuvia tai fiksuja repliikkejä, mutta muuten Carolinella ei ole mitään merkitystä tarinan etenemisen kannalta.
     Elokuvassa nähdään myös David Oyelowo Willin pomona herra Jacobsina, Tyler Labine Willin työkaveri Franklinina, Brian Cox tunteettomana eläinsuojan omistajana, Tom Felton suojan inhottavana työntekijä Landonina, Jamie Harris suojan kivana työntekijä Rodneyna ja David Hewlett Willin naapurina, joka ei voi sietää Caesaria. Muuten sivunäyttelijät hoitavat hommansa toimivasti, etenkin Oyelowo varakkaana yhtiön johtajana, joka ei tosin ymmärrä apinoista mitään, mutta Harry Potterista (2001-2011) tuttu Tom Felton vetää aika heikon Draco Malfoy -kopion, mikä on erikoista, sillä hän esitti kymmenen vuotta kyseistä hahmoa ja näytti osaavansa Pottereissa.

Caesarin lisäksi leffassa esiintyy myös muitakin apinoita. Koba (Christopher Gordon) on häijynnäköinen simpanssi, joka on viettänyt elämänsä laboratorioissa tutkittavana ja nopeasti huomaa, ettei Koba ole pitänyt elämästään yhtään. Maurice (Karin Konoval) on suloinen iso oranki, joka ottaa rennosti ja seurailee tilanteita taustalla. Rocket (Terry Notary) on eläinsuojan apinoiden johtaja. Buck (Richard Ridings) on suurikokoinen gorilla, jota muut apinat pelkäävät. Muutkin apinahahmot on toteutettu samalla tavalla kuin Caesar ja jokaista esittää joku henkilö. Näin muidenkin apinoiden tunteet nousevat hienosti esille ja vaikka he eivät puhu muuten kuin omilla ääntelyillään, katsojana on silti täysin perillä heidän mietteistään.

Apinoiden planeetan synty ei ole kovin tavallinen ison budjetin tehoste-elokuva. Vaikka rahaa on selvästi mennyt apinoiden luomiseen ja suureen loppuhuipennukseen, on kyseessä lähinnä draamateos, jossa käsitellään hahmojen tunteita ja ajatuksia, sekä pohdiskellaan, millaista olisi olla, kun ei apinana kuulu ihmisten joukkoon, mutta todella älykkäänä apinana ei kuulu edes omiensa pariin? Tarina kertoo siitä, millaista on, kun lähellä on henkilöitä, jotka rakastavat sinua, mutta olet silti hylkiö ja miten sellainen vaikuttaa sinuun. Caesarin matka on kerrottu hienosti ja rauhallisesti, jolloin hänen kasvava vihansa tuntuu oikeasti ymmärrettävältä. Aluksi teos tuntuu kertovan Willistä, vaikkakin Caesar on vahvasti läsnä, mutta jossain kohtaa tarina uskaltaa vaihtaa päähenkilöksi apinan, joka ei sano mitään. Yksi suuri ero perinteisiin megaleffoihin on se, että mukana on useita kohtauksia, joissa ei puhuta ollenkaan, vaan asioita näytetään ja katsojien annetaan päätellä, mitä on tapahtumassa. Tämä on iso riski ja on olemassa monia, jotka eivät näistä dialogittomista kohtauksista pidä, mutta minusta on upeaa, että riski on otettu. Hieman kuitenkin harmittaa, että asioiden näyttäminen kertomisen sijaan ei päde läpi leffan ja mukana on muutamia kohtia, joissa Willin ääni selittää asioita katsojille, jotka voisi ihan hyvin nähdä kuvinakin. Onneksi nämä repliikit eivät vie makua kokonaisuudesta kuin vain hieman, jolloin teoksesta nauttii kunnolla tällaisenaankin.

Mukana on tosiaan iso finaali, jota kohti tarina kaiken aikaa vie katsojia, mutta sen lisäksi toimintaa ei erityisemmin ole mukana. Tarina kulkeekin rauhallisesti eteenpäin, vaikka rytmi nopeutuu hieman, mitä pidemmälle päästään, jolloin jännitekin kasvaa. On todella mahtavaa, että elokuva saa katsojan hämilleen siitä, kumpaa lajia pitäisi kannustaa voittoon. Tavallaan haluaisi olla ihmisten puolella, sillä alkuperäisessä tarinassa haluaa nähdä ihmisen päihittävän apinoiden perustaman sivilisaation, mutta tällä kertaa apinoihin on saatu niin paljon tunnetta, että he muuttuvat enemmän ihmisiksi kuin ihmiset ja haluaa nähdä tarinan vievän apinat voittoon. Elokuvan nimi ei ole kovin salaileva ja monet tietävät alkuperäisen Apinoiden planeetan, jolloin loppuratkaisu ei tule minään yllätyksenä. Kuitenkin teos saa pidettyä katsojan mielenkiinnon yllä täysillä, jolloin ei edes haittaa, että lopputuloksen tietää etukäteen. Alkuperäisen teoksen faneille on luvassa paljon viittauksia, joista monet voivat riemastua. Itse en ole alkuperäistä nähnyt, mutta tiedän monia juttuja, mitä siinä tapahtuu. Tim Burtonin Apinoiden planeetan olen nähnyt ja olenkin kiitollinen, että saimme tämän sarjan sen sijaan, että Burtonin tarinaa olisi jatkettu.

Vaikka Apinoiden planeetan synty on jo tällaisenaan erittäin hyvä teos, on tarinaan laitettu mukaan sivujuoni koskien Willin kehittelemää ALZ-113 -lääkettä, joka tuntuu aluksi aika pieneltä jutulta, mutta lopputekstien kohdalla tajuaa viimeistään, että tämä sivujuoni olikin erittäin tärkeä. Leffan aikana kannattaakin keskittyä kunnolla, sillä muuten voi olla, ettei huomaa tärkeää hetkeä, joka pohjustaa seuraavan elokuvan lähtökohtia. Sivujuoni on kirjoitettu mukaan erinomaisesti ja se nostaa leffan laatua hieman, jolloin kyseessä on loistava teos.

Elokuvan ohjauksesta vastaa aika tuntematon Rupert Wyatt, joka oli tätä ennen ohjannut vain elokuvan The Escapist (2008). Wyatt kuitenkin osoittaa taitonsa erinomaisesti ja hän on saanut mukaan hienon tunnelman, jolloin haluaisi nähdä lisää hänen teoksiaan. Käsikirjoituksesta vastaavat idean isä Rick Jaffa ja hänen vaimonsa Amanda Silver, jotka ovat kynäilleet loistokkaan tarinan. Kaksikko olisi kuitenkin voinut poistaa muutamia tarpeettomia repliikkejä tai ne olisi voinut älytä poistaa leikkausvaiheessa. Muuten leikkaus on erittäin hyvää, kuten myös kuvaus. Lavasteet ovat mainiot, etenkin eläinsuojassa. Visuaalisesti Apinoiden planeetan synty on aivan tajuttoman hieno! Vain muutamissa kuvissa apinat näyttävät digitaalisilta, mutta muuten on vaikea uskoa, että kyseessä on ihmisnäyttelijä, jota on muokattu tietokoneella. Apinat ovat uskomattoman aidon näköisiä, jolloin niiden olemassaolon uskoo ja jotkut voivat ehkä ihmetellä, miten apinat saatiin koulutettua noin hyvin. Ääniefektit ovat erinomaisia, minkä lisäksi säveltäjä Patrick Doyle on tehnyt todella mainiota työtä musiikkien kanssa. Elokuvan musiikilliset pääteemat ovat jopa kauniita.

Blu-rayn kuvanlaatu on todella mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on trailereita, poistettuja kohtauksia, kuvagallerioita, sarjan historiasta lyhyesti kertova Mythology of the Apes, elokuvan teosta kertovat pätkät A New Generation of Apes ja Breaking Motion Capture Boundaries, musiikista kertova Composing the Score with Patrick Doyle, apinoista kertova kolmiosainen The Great Apes ja Andy Serkisin roolityöstä Caesarina kertova The Genius of Andy Serkis. Katsottavaa on yhteensä noin puoleksitoista tunniksi.

Yhteenveto: Apinoiden planeetan synty on aivan mahtava elokuva. Tarinankerronta on rauhallista ja jännitettä kasvatetaan hienosti, jolloin loppuhuipennus on erittäin pysäyttävä. Mukaan on myös saatu todella mainio sivujuoni, joka on loppujen lopuksi hyvinkin tärkeä seuraavien osien kannalta. Apinoihin on saatu kunnolla mukaan tunteita, jolloin heistä välittää ja heitä kannustaa. Andy Serkis on täydellinen Caesarina, eikä kukaan muu voisi suoriutua roolista yhtä loistokkaasti kuin hän. Muutkin näyttelijät ovat pääasiassa hyviä, vaikka Tom Felton onkin aika rasittava ilkeänä nuorena. Mukana on useita kohtia, joissa ei puhuta mitään ja näin katsojat saavat päätellä asioita itse, mikä on erinomaista. Valitettavasti mukaan on lisätty tarpeettomia repliikkejä toisiin kohtauksiin, joita elokuva ei tarvitse onnistuakseen. Visuaalisesti teos on äärimmäisen näyttävä ja muutamia kuvia lukuun ottamatta apinat näyttävät täysin aidoilta. Tekninen toteutus on muutenkin onnistunut. Alkuperäisten elokuvien fanien kannattaa katsoa Apinoiden planeetan synty, sillä sen lisäksi, että se on erinomainen elokuva, mukana on paljon viittauksia alkuperäiseen teokseen, sekä se aloittaa kertomuksen siitä, miten päästään siihen vaiheeseen saagaa, että alkuperäinen elokuva tapahtuu. Muutenkin suosittelen katsomaan leffan, vaikka epäilisitte sen toimivuutta, kun kyseessä on syntytarina vanhalle klassikolle. Myös ne, jotka eivät isoista tehostepätkistä välitä, voivat kokea tästä riemua, sillä kyseessä on erilainen ja syvällinen teos. Lopputekstien alussa nähdään vielä lyhyt kohtaus, joka todella kannattaa katsoa, sillä se pohjustaa sarjan seuraavaa osaa, Apinoiden planeetan vallankumous (Dawn of the Planet of the Apes - 2014).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste flickfeast.co.uk
Rise of the Planet of the Apes, 2011, Twentieth Century Fox Film Corporation, Dune Entertainment, Chernin Entertainment, Ingenious Media, Big Screen Productions, Ingenious Film Partners, Dune Entertainment III