Pillion (2025) - elokuva-arvostelu

PILLION

Ohjaus: Harry Lighton

Näyttelijät: Harry Melling, Alexander Skarsgård, Douglas Hodge, Lesley Sharp, Jake Shears, Mat Hill, Nick Figgis, Zoe Engenrer, Jake Sharp, Jacob Carter ja Cristina Carty

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Pillion perustuu Adam Mars-Jonesin kirjaan Box Hill vuodelta 2020. Kirjasta innostunut Harry Lighton työsti sen pohjalta elokuvakäsikirjoituksen ja sai BBC Filmin, Element Picturesin ja British Film Instituten tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa Pillion sai Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2025, missä se voitti parhaan ohjauksen palkinnon, sekä Palm Dog -koirapalkinnon. Myöhemmin hieman siivommaksi leikattua versiota on alettu esittämään teattereissa ympäri maailman ja nyt Pillion on saapunut myös Suomeen. Itse kiinnostuin elokuvasta sen päänäyttelijöiden vuoksi ja kävinkin uteliaana katsomassa Pillionin heti sen ensi-iltapäivänä.

Ujo Colin ja moottoripyöräjengiin kuuluva Ray ajautuvat BDSM-suhteeseen. Mutta pystyykö Rayhin rakastuva Colin jäämään pelkäksi alistujaksi?

Harry Potter -elokuvien (2001-2011) kiusaajaserkku Dudley Dursleynä parhaiten tunnettu Harry Melling näyttelee Colinia, nuorta homomiestä, joka on ujo, mutta joka tykkää esiintyä lauluryhmässä pubeissa pienessä brittikaupungissa. Colinin elämä mullistuu, kun eräänä iltana hän kohtaa pubissa Alexander Skarsgårdin näyttelemän Rayn, joka kuuluu moottoripyöräjengiin. Colinin ja Rayn välillä on heti säpinää, mutta tavallisen parisuhteen sijaan Colin huomaakin olevansa BDSM-suhteessa, jossa Ray dominoi ja Colinin tehtävänä on alistua hänen tahtoonsa. Melling ja Skarsgård ovat molemmat erittäin mainioita rooleissaan, etenkin Melling, joka tulkitsee vaikuttavasti hahmonsa kasvutarinaa leffan edetessä. Colin on tykättävä hahmo, jota käy kieltämättä sääliksi, kun Ray alkaa pompotella tätä mielensä mukaan, vähät välittäen Colinin toiveista. Ray onkin hahmona usein jopa ärsyttävä, mutta hänestä löytyy salaperäisen ulkokuoren alta selvästi hieman enemmän, jotain mitä mies ei vaikuta uskaltavan tuoda pinnalle. Mellingin ja Skarsgårdin väliltä löytyy myös hyvin kemiaa.

     Elokuvassa nähdään lisäksi muun muassa Douglas Hodge ja Lesley Sharp Colinin vanhempina Petenä ja Peggynä. Pete laulaa Colinin kanssa, kun taas Peggy on vakavasti sairastunut syöpään. Hodge ja Sharp ovat myös hyvät valinnat osiinsa rakastaviksi vanhemmiksi, jotka kummastelevat poikansa erikoista suhdetta.

Minusta tuntuu, että menin katsomaan Pillionia väärällä asenteella. Olin lukenut ja kuullut paljon kehuja, kuinka kyseessä olisi hersyvän hauska romanttinen komedia ja vaikka leffassa on toki puolia, jotka voisi tulkita vastaavaksi, itse näin elokuvan ihan muuna, nimittäin hyvänä draamana toksisesta ihmissuhteesta. Ja ei, en pidä Colinin ja Rayn suhdetta toksisena, koska kyse on BDSM-suhteesta, missä Colin palvelee Rayn tarpeita, oli kyse sitten seksistä tai ihan vain ruoanlaitosta ja siivoamisesta. Colinille pistetään lukollinen ketju kaulaan, kun taas Ray pitää kaulassaan avainta. Colin jopa nukkuu lattialla. Ei, vaan suhteen toksisuus syntyy siitä, että toisin kuin terveessä BDSM-suhteessa, Ray ei ole valmis joustamaan, kuuntelemaan Colinin toiveita tai laatimaan yhdessä pelisääntöjä. Hän vain käskyttää sinisilmäistä nuorukaista mielensä mukaan. Suhteen epäreiluus käy selväksi erityisesti kohtauksessa, jossa Colin pääsee viettämään aikaa Rayn moottoripyöräjengin kanssa, joista kaikilla on omat "koiransa". Kun Colin keskustelee erään toisen subin kanssa, tämä painottaa, että näissä alistusleikeissäkin on lopulta kyse yhteisymmärryksestä ja toisen kunnioittamisesta. 

Pillionista löytyy huumoria, toisinaan varsin synkkää sellaista, joka luo kyllä omalla tavallaan vekkulin vireen mukaan. Leffa ei kuitenkaan suostu päästämään katsojaansa helpolla, vaan se aiheuttaa usein epämukaviakin tunteita. Seksikohtaukset ovat tarkoituksella vaivaannuttavan pitkiä ja on jännä ajatella, että Cannesissa näytetty versio olisi ollut vielä rivompi. Toisinaan elokuva tuntuu kallistuvan turhankin paljon shokkiarvon puolelle, mutta loppusuoralla se paljastaa todelliset kyntensä, kun henkilödraama viedään huippuunsa. Colinille kirjoitettu kehityskaari on vahva ja koska sitä voi helposti heijastella erilaisiin elämäntilanteisiin, on se myös tavallaan inspiroiva. Ray jää hahmona loppuun asti jopa tarkoituksellisen etäiseksi, mutta loppusuoran pienet hetket ja ilmeet antavat katsojalle mahdollisuuden luoda omat tulkintansa miehen menneisyydestä ja mahdollisista omista traumoista, mikä taas auttaa ymmärtämään, miksi tämä kohtelee Colin-reppanaa niin kylmästi. Toivuttuani alkuhämmennyksestä siitä, että katsomani elokuva onkin jotain ihan muuta kuin etukäteen mainonta ja arviot antoivat mielestäni ymmärtää, sekä päivän pohdiskelun jälkeen, aloin arvostamaan Pillionia enemmän. 

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa ensikertalainen Harry Lighton, joka tuntuu jopa ärsyttävyyteen asti tietävän, mistä naruista vedellä. Hän haastaa hahmojaan ja erityisesti katsojaa, sekä aiheuttaa paljon pureskeltavaa seuraaviksi päiviksi. Teknisesti Pillion on hyvin tehty. Leffa on pätevästi kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja äänityöskentelykin onnistuneesti hoidettu moottoripyörien jylinää myöten. Oliver Coatesin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Pillion, Iso-Britannia, Irlanti, 2025, BBC Film, British Film Institute, Fremantle Picturehouse Entertainment, September Film, Element Pictures

Arvostelu: The Devil All the Time (2020)

THE DEVIL ALL THE TIME

Ohjaus: Antonio Campos

Pääosissa: Tom Holland, Bill Skarsgård, Robert Pattinson, Sebastian Stan, Riley Keough, Jason Clarke, Eliza Scanlen, Mia Wasikowska, Harry Melling, Haley Bennett, Pokey LaFarge ja Donald Ray Pollock

Genre: rikos, trilleri

Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 16

The Devil All the Time perustuu Donald Ray Pollockin samannimiseen kirjaan vuodelta 2011. Vuonna 2018 ilmoitettiin, että Antonio Campos oli työstämässä elokuvaa kirjan pohjalta. Kuvaukset alkoivat helmikuussa 2019 ja lopulta The Devil All the Time julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa syyskuun puolessa välissä. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä ja sen näyttelijäkaartista, mutta minulta kesti silti useampi päivä, ennen kuin vihdoin katsoin elokuvan. Olin kuullut leffan olevan erittäin synkkä, ahdistava ja vaativa, joten koin tarvitsevani oikean hetken sen katsomiseen.

Korruptoituneessa pikkukaupungissa, missä niin lainvalvojat kuin kirkonmiehetkin ovat hirviöitä, nuori Arvin Russell päättää ottaa oikeuden omiin käsiinsä.

The Devil All the Time pitää sisällään aika mahtavan näyttelijäkaartin, joista monet pääsevät osoittamaan kykynsä rankemman materiaalin kanssa kuin mitä he ovat aiemmin tehneet. Pääroolissa nuorena Arvin Russellina nähtävä Tom Holland on tietty parhaiten tunnettu nykyisenä Spider-Man -tähtenä. Vaikka Holland selvästi rakastaa rooliaan Marvelin supersankarina, on The Devil All the Timea katsoessa selvää myös se, että hän haluaa näyttää lahjansa muissakin rooleissa. Ja sen hän myös tekee. Kiroileva, tupakoiva, synkistelevä ja jopa tyly Arvin voisi osaamattomissa käsissä vajota kiusalliseksi ja pilata koko filmin, mutta Holland on nappivalinta osaan. Viimeistään tässä hän vakuuttaa siitä, että hänellä on vahva ura edessään, enkä malta odottaa, mitä tällaista Holland seuraavaksi tekee.

Se-kauhuelokuvien (It - 2017-2019) lystikkään hyytävää Pennywise-klovnia näytellyt Bill Skarsgård esittää tässä Arvinin isää, Willard Russellia, joka traumatisoitui toisessa maailmansodassa, mikä vaikuttaa siihen, kuinka hän kasvattaa poikaansa. Ensimmäisen puolituntisen ajan Russell vaikuttaisi olevan filmin päähahmo ja Skarsgård pääsee osoittamaan olevansa enemmänkin kuin friikki kauhuolio. Skarsgård on usein tyly, mutta hänestä löytyy myös tiettyä lämpöä. Willardin vaimoa, eli Arvinin äitiä taas näyttelee Haley Bennett, joka tekee mainiota työtä lyhyen ruutuaikansa sisällä.

     Muissa rooleissa nähdään mm. Sebastian Stan sheriffi Bodeckerina, Riley Keough tämän siskona Sandyna, Jason Clarke Sandyn pahuuksia tekevänä aviomiehenä Carlina, Robert Pattinson väärin toimivana pastorina, Harry Melling ja Mia Wasikowska uskovaisena pariskuntana ja Eliza Scanlen heidän tyttärenään Lenorana, jonka suojelemisen Arvin kokee velvollisuudekseen. Paria poikkeusta lukuunottamatta kaikki elokuvan hahmoista ovat jollain tavalla pahoja, eivätkä "hyviksetkään" tee vain puhtoisia tekoja. Vaikka monet sivuhahmoista jäävät lopulta yksiulotteisiksi, on jo siinä heidän yhdessä ulottuvuudessaan jotain todella kiehtovaa. Kaikki näyttelijät ovat erinomaisia rooleissaan ja itse kukin lumoaa voimakkaalla korostuksellaan. Harry Potter -elokuvien (2001-2011) Dudley Dursleyna parhaiten tunnettu Melling pääsee revittelemään saarnaajana, uusi Batmanimme Pattinson mongertaa vaikuttavasti keksimällään aksentilla ja Hollandin kanssa Marvel-elokuvissa Winter Soldierina nähty Stan on oivallisen kiero ja uhkaava korruptoituneena sheriffinä.

Olen kyllä tyytyväinen, että päätin odottaa The Devil All the Timen kanssa siihen, että jaksaisin katsoa synkkää elokuvaa. Vaikkei elokuva lopulta päässyt ihan niin syvästi ihon alle kuin kenties odotin ja toivoin, on silti selvää, ettei kyseessä ole mikään helppo tapaus. Elokuva on armottoman rujo, tummasävyinen ja lohduton. Vaikka toisaalta se on hyvin epämukava monin tavoin, on se myös erittäin vangitseva ja mukaansatempaava. Lähes kahden ja tunnin kesto meni nopeasti ohi, sillä uppouduin niin vahvasti Arvinin kertomukseen. Puolessa välissä filmin laatu notkahtaa hieman ja tarina tuntuu ajelehtivan kömpelösti, mutta elokuva kyllä löytää taas hienoutensa tiivistunnelmaisessa loppuhuipennuksessa, missä Holland todella päästetään valloilleen.

Tunnelma on kaikin puolin upeasti rakennettu. Vaikkei tekijöitä kiinnosta päästää katsojaansa helpolla, ei myöskään ole mikään haaste jäädä täysin tämän pikkukaupungin kauheuksien lumoihin. Alusta asti on selvää, ettei kyseessä ole mikään mukava kertomus ja ajatus vain vahvistuu, kun hahmoille käy toinen toistaan ikävämpiä asioita. Arvinin tarinan kannalta tämä on koukuttava kasvu. Hänen isänsä on lapsesta lähtien pitänyt huolen, että hän rukoilee Jumalaa apuun, mutta kun hirvittävyydet kasaantuvat Arvinin elämässä, alkaa hänestä pian tuntua, ettei koko Jumalaa ole olemassa. Ja jos on, ei Häntä kiinnosta. Toisaalta hahmo synkistyy, toisaalta hänestä tulee oman käden oikeutta harjoittava lainsuojaton, joka haluaa korjata pikkukaupungin vääryyksiä. Ja niitähän riittää. Kaupunki on täynnä syvästi uskovaisia, mutta samalla he ovat kaikki täysin syntisiä. Uskon menettäminen tällaisessa uskonnollisessa ilmapiirissä ja kasvuympäristössä oli mielestäni erittäin kiehtovaa seurattavaa.

Elokuvan kerrontatyyli on myös kiehtova. Filmi tosiaan perustuu kirjaan ja tietty kirjamaisuus on todella onnistuttu säilyttämään elokuvasovituksessa. On mielenkiintoinen ratkaisu pistää kirjailija Pollock itse elokuvan kertojaääneksi. Pollockin äänessä on jotain todella ytimekästä, mutta samalla melankolisen aavemaista, mikä sopii leffaan täydellisesti. Kertojaääni, kuten myös tarinan ulottuminen parillekin vuosikymmenelle ja sukupolvelle, sekä pienesti rakeiselle filmille kuvaaminen lisäävät kiehtovuutta, sillä elokuvassa on jotain hyvin vanhanaikaista. Tällaisia rikosfilmejä ei enää tehdä. Jos näyttelijät eivät olisi tuttuja 2010-luvun elokuvista, voisi The Devil All the Time saada hetkeksi jopa luulemaan, että elokuva olisi tehty vuosikymmeniä sitten.

Leffan ohjauksesta vastaa Antonio Campos, joka ei ole itselleni entuudestaan tuttu nimi. Tällä Campos kuitenkin näyttää taitonsa niin tyylikkäästi, että katson erittäin suurella mielenkiinnolla hänen muutkin elokuvansa. Campos vastaa myös käsikirjoituksesta yhdessä veljensä Paulo Campoksen kanssa ja siinäkin he tekevät hyvää työtä. Karut teemat ja epookkimainen, hitaasti rakentuva kasvukertomus saavat antamaan anteeksi tietyt heppoisuudet filmin puolen välin paikkeilla. Myös teknisesti The Devil All the Time vakuuttaa. Kuvaus on näyttävää ja otokset on leikattu yhteen napakasti. 1950- ja 1960-luvut herätetään takaisin henkiin upeiden lavasteiden ja asujen kautta. Äänimaailmakin on oivallisesti rakennettu ja Danny Bensin ja Saunder Jurriaansin säveltämät tunnelmoivat musiikit istuvat mukaan täydellisesti.

Yhteenveto: The Devil All the Time on hieno ja vangitseva rikoskertomus kaikessa synkkyydessään. Elokuvan tunnelma on upeasti rakennettu, ja epämiellyttävä, mutta silti niin lumoava henki ympäröi katsojan heti alussa. Kirjamainen kerronta itse kirjailijan kertojaäänen kera lisää koukuttavuutta. Elokuvassa on jotain vanhanaikaista, mitä vain lisää filmikameroilla kuvaaminen. 1950- ja 1960-luvut ovat vaikuttavasti luodut ja aikakauden pikkukaupungin tapahtumiin uppoutuu täysin. Lähes kahden ja puolen tunnin kesto on nopeasti ohi, vaikka puolessa välissä elokuvaa taso laskeekin hieman. Tiivistunnelmainen loppuhuipennus kuitenkin nostaa filmin takaisin alkupään mahtavuuteen. Elokuvan teemat uskon menettämisestä uskovaisten keskellä on kiehtova ja päähenkilön kehityskaari onnistuneesti rakennettu. Näyttelijät tekevät kaikki erinomaista työtä. Tom Holland vakuuttaa synkemmässä roolissa, minkä lisäksi myös Bill Skarsgård, Sebastian Stan ja Robert Pattinson näyttävät lahjakkuutensa. The Devil All the Time ei ole helppo teos, eikä se ole todellakaan sopiva kaikille. Itselleni filmi upposi juuri oikein ja se nousee niin yhdeksi Netflixin parhaista elokuvista kuin yhdeksi kuluneen leffavuoden parhaista filmeistä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Devil All the Time, 2020, Bronx Moving Co., Nine Stories Productions

Arvostelu: The Old Guard (2020)

THE OLD GUARD

Ohjaus: Gina Prince-Bythewood
Pääosissa: Charlize Theron, KiKi Layne, Matthias Schoenaerts, Marwan Kenzari, Luca Marinelli, Chiwetel Ejiofor, Harry Melling ja Veronica Ngo
Genre: toiminta, fantasia
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 16

The Old Guard perustuu Greg Ruckan kirjoittamiin ja Leandro Fernandezin piirtämiin samannimisiin sarjakuviin, joita alettiin julkaista vuonna 2017. Samana vuonna Skydance Media hankki sarjakuvien elokuvaoikeudet ja palkkasi Ruckan kirjoittamaan myös elokuvan käsikirjoituksen. Vuonna 2019 Netflix saapui mukaan projektiin ja hankki oikeudet elokuvaan. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 2019 ja nyt The Old Guard on julkaistu suoraan Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse en ole lukenut Ruckan ja Fernandezin sarjakuvia, mutta kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin siitä ja katsoin sen päivä sen jälkeen, kun se oli ilmestynyt Netflixiin.

Kuolemattomien palkkasotureiden ryhmä paljastuu ja heitä aletaan jahtaamaan, jotta heidän kykynsä voitaisiin varastaa. Samaan aikaan he löytävät uuden kuolemattoman, jonka he päättävät kouluttaa joukkoihinsa.

Elokuvan neljä kuolematonta palkkasoturia ovat ryhmän johtohahmo Andromache Skyyttalainen, eli Andy (Charlize Theron), joka on jo niin vanha, ettei hän itsekään pysy enää iästään kärryillä, aikoinaan Napoleonin joukoissa taistellut Booker (Matthias Schoenaerts), sekä ristiretkillä toisiaan vastaan taistelleet, mutta nykyään toisiaan palavasti rakastavat Joe (Marwan Kenzari) ja Nicky (Luca Marinelli). Nelikosta kiinnostuu viimeistään siinä kohtaa, kun ensimmäisen kerran näkee heidän kuolevan ja heräävän takaisin henkiin, ja pitkin leffaa hahmoja syvennetään lisää. Andyn taustoja avataan parhaiten, kun taas kolmesta muusta haluaisi tietää vielä enemmän. Tiiminä he toimivat erittäin hyvin ja alusta alkaen tuntuu siltä, että Andy, Booker, Joe ja Nicky ovat tehneet hommiaan kauan. Theron loistaa pääroolissa tehokkaana taistelijana. Schoenaerts, Kenzari ja Marinellikin ovat mainioita, mutta jäävät kaiken aikaa Theronin varjoon.

Muita hahmoja elokuvassa ovat merijalkaväen sotilas Nile Freeman (KiKi Layne), joka kuolee taistelussa ja kaikkien ihmetykseksi herää takaisin henkiin ilman minkäänlaista jälkeä kuolettavasta iskusta, menestyksekkään lääkefirman nuori johtaja Stephen Merrick (Harry Melling), joka haluaa löytää keinon kuolemattomuuteen, sekä tätä auttava Copley (Chiwetel Ejiofor), joka on todella kömpelösti kirjoitettu hahmo. Copley tuntuu monen persoonan sekoitukselta, eikä Ejiofor onnistu rakentamaan yhtenäisyyttä useille puolille. Parempaa työtä hän kuitenkin tekee kuin Harry Potter -leffojen (2001-2011) Dudley Dursley -kiusaajana tunnettu Melling, jonka pahishahmo on vähintäänkin nolo. Hahmo muistuttaa karikatyyrimaisen ilkikurista piirrossarjan roistoa, eikä sovi lainkaan mukaan vakavaan leffaan, mikä pyrkii ottamaan yliluonnollisuutensa täysin todesta. Stephen Merrick onkin yksi tekijä, mikä vesittää muuten erittäin potentiaalista toimintaleffaa. Layne toimii onneksi hyvin uutena kuolemattomana, jonka kautta katsoja voi helpommin tutustua yliluonnollisuuksiin.

Kehnon antagonistin lisäksi The Old Guardista löytyy muitakin puolia, mitkä puskevat sitä alaspäin silloin, kun katsoja toivoisi sen nousevan korkeuksiin. Tarinankerronta on paikoitellen kömpelöä ja rytmitys epätasaista. Paikoitellen elokuva pikakelaa merkittävät asiat ja joskus se taas laahustaa jutuissa, mitkä eivät kiinnosta. Pari kohtausta käytetään ihan vain pohjustamaan mahdollista jatko-osaa, mihin myös kovasti viitataan juuri ennen lopputekstien alkua. Olen lukenut sarjakuvien fanien kommentteja, että elokuva on hämmästyttävän tarkka adaptaatio sarjakuvien ensimmäisistä numeroista. Se onkin ymmärrettävää, kun asialla on sama heppu, joka kirjoitti sarjikset. On kuitenkin selvää, että Greg Rucka ei ole kummoinen elokuvakäsikirjoittaja. Seasta löytyy selkeitä piirteitä, mitkä kuuluvat iskevästi sarjakuviin, mutta mitkä töksähtävät filmissä. Kun muuten sarjakuvaelokuvat ovat kehittyneet roimasti vuosien varrella, The Old Guard tuntuu askeleelta taaksepäin.

Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään huono tekele! Leffasta löytyy selvät heikkoutensa, mitkä latistavat sen tasoa, mutta samalla siitä löytyy myös vahvuudet, mitkä estävät sitä vajoamasta pohjamutiin. Kuolemattomien nelikko on tosiaan toimiva, minkä lisäksi on myös mielenkiintoista seurata, kun Nile otetaan mukaan jengiin ja häntä aletaan kouluttamaan. Aluksi kuolemattomuus esitetään samanaikaisesti niin pelottavana kuin todella hienona käsitteenä. Yksi elokuvan parhaista puolista on, kuinka leffan mittaan kuolemattomuudesta tuodaan esille asioita, joita ei välttämättä edes miettisi, kun siitä haaveilee. Kuinka monet asiat menettävät merkityksensä läheisten kuollessa ympäriltä ja kuinka elämästä katoaa tietty erityisyys, kun se ei olekaan tietyn mittainen ja ainutlaatuinen kokemus.

The Old Guard myös tarjoaa useita tyylikkäitä toimintakohtauksia, joissa etenkin Charlize Theron pääsee näyttämään lahjakkuuttaan toimintastarana. Taisteluihin on selvästi otettu vaikutteita John Wick -elokuvista (2014-). Mukana on samanlaisia hetkiä, joissa hyödynnetään monenlaisia aseita nopeatempoisesti. Meno on brutaalia ja rujoa - kenties eniten silloin, kun taistelun jälkeen näytetään, kuinka kuolemattomien vammat parantuvat. Samaan aikaan on niin epämiellyttävää kuin miellyttävääkin, kun törröttävät luut palaavat takaisin ihon alle ja katkenneet sormet ja raajat naksahtelevat paikoilleen. Toimintakohtauksetkaan eivät valitettavasti yllä potentiaaliinsa ja niitä latistaa jatkuvasti todella surkea musiikkien käyttö. Elokuvaan on sävelletty hyviä melodioita, mitkä jumputtavat kelvollisesti monien kohtausten taustalla, mutta jostain syystä taisteluiden päälle on ujutettu pop-lauluja, jotka eivät sovi kohtauksiin lainkaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Gina Prince-Bythewood, joka on aiemmin tehnyt lähinnä pienemmän luokan draama- ja komediafilmejä. Prince-Bythewood hyppää tarpeeksi tyylikkäästi toiminnan pariin, mutta hänen ongelmaksi koituu Greg Ruckan käsikirjoitus. Lisäksi hänen olisi pitänyt hoksata, kuinka pöljä pahis vakavaan leffaan on tulossa. Tekniseltä puoleltaan The Old Guard on mainio filmi. Kuvaus on sulavaa etenkin toimintakohtausten aikana, eikä taisteluja ole leikattu silpuksi. Leikkauksessa kuitenkin tuntuu parissa kohtaa siltä, että jotain puuttuu tai jotain vain tykitetään mahdollisimman nopeasti, jotta päästään eteenpäin. Kuolemattomien parantumisefektit toimivat hyvin ja oiva äänimaailma tehostaa hyvin toimintakohtauksia.

Yhteenveto: The Old Guard on harmillisen keskinkertainen toimintaelokuva, mikä ei yllä vahvaan potentiaaliinsa. Kuolematon nelikko on mielenkiintoinen joukko, jonka seikkailua alkaa mielellään seurata ja Charlize Theron vakuuttaa hyvin joukon johtajana. On myös kiinnostavaa nähdä, kuinka Nile otetaan mukaan jengiin. Elokuvan pahis on kuitenkin äärimmäisen myötähäpeällinen tapaus, eikä kaikessa piirrossarjan pahishengessään sovi lainkaan vakavasti itseään ottavaan filmiin. Tarinankerronnastakin löytyvät ongelmansa. Jotkut jutut kiirehditään ja välillä taas laahataan. Elokuva kadottaa mukaansatempaavuuden vähän väliä. Sentään toimintakohtaukset ovat tyylikkäitä, mutta niitä taas heikentävät todella kummalliset kappalevalinnat, jotka eivät sovi lainkaan mukaan. Lopulta parasta on elokuvan pohdiskelu kuolemattomuuden hyvistä ja huonoista puolista. Leffasta löytyvät selvät vahvuutensa, mutta myös selvät ja harmilliset heikkoutensa, mitkä estävät sitä nousemasta toivottuihin korkeuksiin. Lopussa elokuva pohjustaa jatko-osaa ja vaikka tämä ensimmäinen osa tuotti pienen pettymyksen, olen silti avoin katsomaan The Old Guard 2:n, jos sellainen päätetään tehdä. Toivon vain, että käsikirjoittajaksi valitaan joku muu ja Greg Rucka pysyttelisi sarjakuvien puolella.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Old Guard, 2020, Netflix, Denver and Delilah Productions, Dune Films, Image Comics, Skydance Media

Arvostelu: The Ballad of Buster Scruggs (2018)

THE BALLAD OF BUSTER SCRUGGS

Ohjaus: Joel Coen ja Ethan Coen
Pääosissa: Tim Blake Nelson, James Franco, Harry Melling, Liam Neeson, Tom Waits, Zoe Kazan, Bill Heck, Grainger Hines, Tyne Daly, Jonjo O'Neill, Brendan Gleeson, Saul Rubinek, Chelcie Ross, Willie Watson, Stephen Root, Ralph Ineson ja Jefferson Mays
Genre: western, draama, komedia, toiminta, musikaali
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 16

The Ballad of Buster Scruggs on Coenin veljesten uusi elokuva. Leffa lähti liikkeelle veljesten kirjoittamista villin lännen tarinoista, joita he olivat työstäneet yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Elokuvan nimikkohahmo Buster Scruggsia näyttelevä Tim Blake Nelson luki tarinansa jo 2002, mutta vasta 14 vuotta myöhemmin hän sai selville, että leffa päätyisi vihdoin toteutukseen. Vuoden 2017 aikana Coenit haalivat näyttelijöitä filmiinsä ja kuvasivat elokuvaa vähän kerrallaan. Kuvauksia koettelivat useat haasteet hankalan sään ja oikean aikakauden luomisen vuoksi, mutta lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja se sai ensi-iltansa loppukesästä 2018 Venetsian elokuvajuhlilla, minkä jälkeen se julkaistiin suoratoistopalvelu Netflixiin. Venetsiassa leffa voitti parhaan käsikirjoituksen palkinnon ja filmiä on muutenkin kehuttu paljon. Itse kiinnostuin The Ballad of Buster Scruggsista heti, kun kuulin siitä - onhan kyseessä Coenin veljesten teos. Kiinnostustani lisäsi lukemani kehut ja katsoinkin elokuvan Netflixistä joulukuun alussa.

The Ballad of Buster Scruggs koostuu kuudesta villiin länteen sijoittuvasta lyhyttarinasta ja jokainen niistä onneksi poikkeaa toisistaan. Kokonaisuutena elokuva on siis yhdistelmä, eikä pelkästään länkkäriä, vaan myös hulvatonta komediaa, väkivaltaista toimintaa, lohdutonta ja toiveikasta draamaa, hempeää romantiikkaa ja yllättäen jopa veikeää musikaalia. Elokuvan avaustarina, eli juurikin "Buster Scruggsin balladi" on musikaalikomedia ja aivan huikea sellainen. Neljättä seinää rikkova Buster Scruggsin tarina on aivan tajuttoman hyvä ja mitä parhain aloitus elokuvalle. Se imaisee heti mukaansa ja jatkaa katsojan yllättämistä koko kestonsa läpi. Siinä nähdään mitä absurdeimpia asioita, mustinta huumoria ja nokkelinta dialogia, sekä yllättävänkin verisiä ammuskelukohtauksia. Tim Blake Nelson on aivan huikea nimikkoroolissa Buster Scruggsina. Hänen rento otteensa ja hymyilevä luonteensa tekevät avaustarinasta todella piristävän kokemuksen ja tarinan ainoa ongelma onkin, että se loppuu. Buster Scruggsin seikkailuja olisi voinut katsoa koko elokuvan ajan.

Myös toinen tarina, "Algodonesin lähellä" jatkaa absurdin humoristista linjaa, mutta synkentää henkeä. James Franco näyttelee cowboyta, joka päättää ryöstää pankin, mikä taas johtaa hyvin periskummalliseen tapahtumasarjaan. Tarina nappaa heti mukaansa ja tarjoaa jälleen brutaalia menoa toimintakohtauksessaan. Franco on tuttuun tapaansa oikein mainio ja onnistuu tekemään paljon hyvin vähällä. Tämäkin tarina sisältää ovelia hetkiä, jolloin ei voi muuta kuin ihailla Coenin veljesten kekseliäisyyttä ja tämänkin tarinan ainoa ongelma on, että se päättyy niin lyhyeen.

Kolmas tarina, "Leiväntuoja" on onneksi pidempi ja se vaihtaa elokuvan genren haikeaan indiedraamaan. Liam Neeson näyttelee impressaaria, joka kuljettaa kädetöntä ja jalatonta taiteilijasielua, professori Harrisonia (roolissa Harry Potter -elokuvista, 2001-2011, tuttu Harry "Dudley" Melling) esiintymään pikkukylissä. Kyseessä on yllättävänkin riipaiseva kertomus, mikä osoittaa Coenin veljesten tarinankerronnallisen lahjakkuuden. Repliikit koostuvat pääasiassa professori Harrisonin esityksistä, joissa Melling todella näyttää olevansa muutakin kuin Pottereista tuttu kiusaajaserkku. Mellingin tapa puhua on vaikuttava ja hän saa paljon aikaiseksi pelkillä ilmeillään, kun raajoja ei ole. Myös Liam Neeson pistää parastaan ja kaksikon välit tuodaan erinomaisesti esille. "Leiväntuoja" on paljon taiteellisemmin tehty kuin kaksi aiempaa tarinaa, mutta se tuntuu silti täysin luontevalta jatkumolta Coenien lännensaagalle.

Neljäs tarina, "Kultakanjoni" säilyttää draamapuolen, mutta lisää mukaan pientä huumoria. Tom Waitsin näyttelemä kullankaivaja saapuu rauhalliseen, kauniiseen laaksoon Onni-aasinsa kanssa ja aloittaa kullan etsimisen. Siinä, missä "Leiväntuoja" tuntui traagiselta draamalta, on "Kultakanjoni" paljon toiveikkaampi tarina ja katsoja huomaa välittömästi kannustavansa vanhaa kullankaivajaa. Hahmon päättäväisyys ja tarmokkuus on inspiroivaa, ja hänen ja jossain päin laaksoa sijaitsevan kultasuonen välille syntyy erikoisella tavalla kaunis suhde. Kyseessä on selvästi kaikin puolin elokuvan kaunein tarina ja se sisältää herkkiä hetkiä, sekä todella nättejä luontokuvia. Waits on aivan mahtava kullankaivajana. Hän tuntuu kuuluvan rooliin täydellisesti ja katsojana tulee sellainen olo kuin katsoisi dokumenttia todellisesta kullankaivajasta.

Kahden ensimmäisen tarinan ajan nauroin ja viihdyin äärimmäisen paljon, kun taas kahden seuraavan tarinan ajan ihailin Coenin veljesten taituruutta. Kuinka he ovatkaan onnistuneet yhdistämään nämä tarinat toisiinsa näin upeasti ja kuinka jokainen tarinoista olisi kiinnostava ihan omanakin elokuvanaan. Buster Scruggsin tarinan jälkeen ajattelin jo, että elokuva tulisi löytymään vuoden parhaimpien leffojen listalta ja "Kultakanjonin" päätyttyä ajattelin, että kyseessä todella on yksi hienoimmista teoksista vuodelta 2018. Valitettavasti iloitsin liian aikaisin, sillä viides tarina "Ärsytetty tyttö" ei ole lähelläkään edellisten tarinoiden tasoa. Oregoniin matkustavasta Alice Longabaughista (Zoe Kazan) kertova tarina on elokuvan pisin (tarina vie noin kolmanneksen elokuvan kestosta) ja samalla myös heikoin. Siitä ei löydy samaa nokkeluutta, koomisuutta, kauneutta, kiehtovuutta tai mestarillisuutta kuin aiemmista kertomuksista. Mukana on kyllä yksi vauhdikas ja raju ammuskelu, mutta sekään ei ole yhtä koukuttava kuin aiemmissa tarinoissa. Tämä tuo kyllä romantiikkaa mukaan, mutta itse välitin paljon enemmän kullankaivajan ja kultasuonen suhteesta kuin tästä. Näyttelijätkään eivät tee tässä kummoisia suorituksia. Kazan joko ali- tai ylinäyttelee ja Bill Heck on hieman pökkelö hänestä kiinnostuneena cowboyna. Omana elokuvanaan "Ärsytetty tyttö" voisi olla kelpo westernpätkä, mutta yhdistettynä neljään aiempaan tarinaan se oikein huokuu keskinkertaisuutta.

Onneksi loppua kohti The Ballad of Buster Scruggs nostaa jälleen tasoaan... mutta vain hieman. Viimeinen tarina "Maalliset jäännökset" kertoo viidestä erilaisesta matkalaisesta (Jonjo O'Neillin ja Brendan Gleesonin esittämät palkkionmetsästäjät, Tyne Dalyn näyttelemä hieno rouva, Saul Rubinekin esittämä erikoinen ranskalaismies ja Chelcie Rossin viinalta haiseva metsästäjä), jotka suuntaavat kohti samaa kaupunkia. Tarina palauttaa mukaan ovelan dialogin ja kiinnostavat hahmot, mutta samalla kertomus kärsii liiankin ilmiselvästä kaksoismerkityksestä. Toki tarina vie elokuvan selkeän teeman loppuun, muttei tunnu kaikkein parhaalta päätökseltä. Näyttelijät ovat erittäin mainioita rooleissaan ja kertomuksesta löytyy hauskoja hetkiä, mutta samalla jää kaipaamaan sitä fantastista tunnetta, minkä neljä ensimmäistä tarinaa tarjosivat. Kenties tarinoita olisikin voinut olla vain viisi. "Ärsytetty tyttö" sopisi mukaan paremmin, jos se olisi ainakin vartin lyhyempi ja nähtäisiin jo aiemmin leffassa, jolloin tason notkahdus loppupäässä ei olisi näin selvä.

Coenin veljekset ovat suurimmaksi osaksi tehneet mahtavaa työtä elokuvan parissa. He ovat todella panostaneet tarinoihinsa - jopa "Ärsytetystä tytöstä" löytyy taidokasta ohjausta ja hienosti luotua ajan henkeä - ja elokuvasta paistaa veljesten rakkaus lännenelokuvia kohtaan. Veljekset ovat saaneet mukaan todella nokkelia repliikkejä ja tilanteita, joista muutamille tekisi mieli jopa antaa pienet aplodit. Teknisesti jokainen tarina on loistokkaasti toteutettu. The Ballad of Buster Scruggs on huikean upeasti kuvattu. Mukana on iso määrä näyttäviä maisemakuvia, joista toiset ovat ikävän karuja, kun taas toiset koskettavan kauniita. Suosikkikuvani on kuitenkin Buster Scruggsin kitaran sisältä otettu kuva, millaista en usko koskaan ennen nähneeni. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat ensiluokkaista työtä ja todella luovat oikeaa ajankuvaa. Professori Harrisonin raajattomuus on vaikuttavasti ja uskottavasti toteutettu. Äänimaailma on läpi leffan hienosti rakennettu aina aseiden laukeamisista nariseviin puulattioihin ja hevosten hirnahduksista rauhalliseen tuuleen. Säveltäjä Carter Burwell on tehnyt oikein mainiota työtä musiikkien parissa ja saanut aikaiseksi veikeitä lauluja Buster Scruggsin hoilotettavaksi.

Yhteenveto: The Ballad of Buster Scruggs alkaa aivan mahtavasti, mutta vajoaa loppupäässä hieman keskikertaisempaan suuntaan. Pari viimeistä lännenkertomusta eivät ole lähelläkään neljän ensimmäisen tasoa ja mikä ikävintä, kaikista tylsin tarina on myös leffan pisin. Viimeinen tarina on pieni parannus siihen verrattuna, mutta jää silti kauas elokuvan alkupään hienoudesta. Nimikkotarina "Buster Scruggsin balladi" on täyden viiden tähden lyhytleffa kaikessa nokkeluudessaan, hulvattomuudessaan ja väkivaltaisuudessaan. Peräkkäin nähtävät "Leiväntuoja" ja "Kultakanjoni" ovat molemmat erinomaista draamaa eri tavoin, ensimmäisen ollessa riipaisevan karu ja toisen ollessa koskettavan kaunis. Kauneutta leffasta löytyy muutenkin eri tavoin, oli kyse sitten tarinallisesta sisällöstä tai upeasta kuvauksesta yhdistettyinä huikeisiin maisemiin ja näyttäviin lavasteisiin. Coenin veljekset osaavat kyllä asiansa ohjaajina ja käsikirjoittajina, mutta he olisivat voineet joko tiivistää tai poistaa kokonaan "Ärsytetyn tytön". Silti täytyy nostaa hattua siitä, mitä he ovat saaneet aikaiseksi leffan kanssa. Tietyistä vioistaan huolimatta The Ballad of Buster Scruggs on erittäin mainio lännensaaga, mikä kannattaa vilkaista, jos fanitatte Coenin veljeksiä tai kaipaatte uusia westernfilmejä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Ballad of Buster Scruggs, 2018, Netflix, Annapurna Pictures, Annapurna Television, Mike Zoss Productions