Jay Kelly (2025) - elokuva-arvostelu

JAY KELLY

Ohjaus: Noah Baumbach

Näyttelijät: George Clooney, Adam Sandler, Laura Dern, Billy Crudup, Riley Keough, Grace Edwards, Stacy Keach, Patrick Wilson, Jim Broadbent, Greta Gerwig, Charlie Rowe, Louis Partridge, Eve Hewson, Alba Rohrwacher, Josh Hamilton, Emily Mortimer, Sadie Sandler, Isla Fisher ja Jamie Demetriou

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 13

Jay Kelly on Noah Baumbachin uusi elokuva. Baumbach oli tehnyt Netflixin kanssa diilin useammasta elokuvasta ja vuonna 2023 hän ryhtyi kynäilemään uutta tarinaa Emily Mortimerin kanssa. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa Jay Kelly sai elokuussa 2025 Venetsian elokuvajuhlilla. Lopulta elokuva julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa joulukuussa. Itse kiinnostuin, kun luin noin vuosi sitten Baumbachin tehneen elokuvan George Clooneyn ja Adam Sandlerin kanssa. Kun Jay Kelly saapui vihdoin Netflixiin ja sai parhaan miespääosan ja miessivuosan Golden Globe -ehdokkuudet, päätin katsoa leffan.

Tavattuaan vuosikymmenten jälkeen vanhan ystävänsä, jonka kautta hän päätyi elokuvatähdeksi, kuuluisa Hollywood-näyttelijä Jay Kelly matkustaa Italiaan vastaanottamaan kunnianosoituspalkintoa urastaan ja pohtimaan samalla uraansa ja elämäänsä.

Pääroolissa kuuluisana Hollywood-näyttelijä Jay Kellynä nähdään George Clooney, joka tekee elokuvassa yhden uransa parhaista rooleista. Clooney istuu toki täydellisesti ikääntyneeksi kuuluisaksi Hollywood-tähdeksi, onhan hän sellainen tosielämässäkin. Hänestä löytyy oikeaa karismaa ja charmia kuten Clooneylta voikin odottaa, mutta tässä elokuvassa mies tuo esiin muita, herkempiä ja jotenkin raadollisempia puolia, jotka tekivät suuren vaikutuksen. Jay Kelly on erittäin menestynyt urallaan, mutta perhe-elämä on jäänyt kiireiden takia hataralle pohjalle ja vaikka Jay on koko ajan ihmisten ympäröimä, kokee hän olonsa kaiken aikaa yksinäiseksi. Asiaa ei auta, kun Jay tapaa vuosikymmenten jälkeen pitkästä aikaa vanhan ystävänsä Timothyn (Billy Crudup), eikä voi olla miettimättä, veikö hän Timothylle kuuluneen uran.

     Elokuvassa nähdään myös Riley Keough ja Grace Edwards Jayn tyttärinä Jessicana ja Daisyna, Stacy Keach Jayn isänä, Adam Sandler Jayn managerina Ronina, Greta Gerwig hänen vaimonaan Loisina ja Sandlerin tytär Sadie heidän tyttärenään Viviennenä, Laura Dern Jayn tiedottajana Lizinä, Emily Mortimer Jayn hiustenmuotoilijana Candyna, Jim Broadbent elokuvaohjaaja Peter Schneiderinä, Patrick Wilson näyttelijä Ben Alcockina ja Isla Fisher hänen vaimonaan Melaniena, sekä Eve Hewson näyttelijä Daphne Spenderinä, jonka kanssa Jaylla oli aikoinaan salasuhde. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan mainiosti. Isoin yllättäjä on Adam Sandler, joka väläyttää jälleen osaavansa ihan aidosti oikeasti näytellä, tarjottuaan käsittämättömän laiskan suorituksen viime kesänä ilmestyneessä Happy Gilmore 2:ssa (2025).

Jay Kelly osoittautui erittäin mainioksi ja yllättävän tunteikkaaksikin draamakomediaksi. Elokuva voitti minut heti puolelleen - olenhan aina ollut lumoutunut siitä, mitä elokuvien taustalla tapahtuu ja kiinnostunut siitä, millaisia elokuvia tekevien ihmisten elämät ovat. Jay Kellyllä vaikuttaisi pintapuoleisesti olevan kaikki kunnossa. Glamouria, rahaa, faneja... mutta silti miestä vaivaa monikin asia, jotka nousevat tosissaan pintaan vanhan ystävän jälleennäkemisen myötä. Perustuuko Jayn koko ura sittenkin selkäänpuukotukselle? Ansaitseeko mies mitään siitä maineesta ja mammonasta, mitä hän on vuosien varrella saanut? Nämä ajatukset syövät Jayn mieltä, samalla kun hän lähtee Italiaan vastaanottamaan palkintoa urastaan.

Itse matka on täynnä monenlaista tapahtumaa, jotka alkavat muovata Jayta ihmisenä, ystävänä ja isänä. Lisäksi matkan varrella näemme takaumien kautta, kuinka Jay muistelee uransa alkuaikoja ja elämänsä muita käännekohtia, toisinaan haikeasti, toisinaan katuen. Elokuva on hyvin sentimentaalinen, kenties joillekin katsojista jopa hitusen imelä, mutta itseeni tunnelataus tehosi, erityisesti finaalissa. Tunnepuolta tasapainottaa oiva huumori, jota on ripoteltu sulavasti läpi keston. Tökkimään jäi lähinnä Ron-managerin ja Liz-tiedottajan välille kirjoitettu vanhan suhteen muistelu, joka tuntui lopulta turhalta. Ymmärrän, että sillä haetaan sitä, kuinka kummankin elämät pyörivät liikaa Jayn ympärillä, mutta tämä pointti käy selväksi Ronin kohdalla jo muutenkin.

Noah Baumbachin ohjaus on vähemmän yllättäen taidokasta ja hän rakentaa tunnelmaa onnistuneesti, saaden näyttelijät heittäytymään vakuuttavasti. Hänen ja Emily Mortimerin työstämä käsikirjoitus on myös mainio ja täynnä oivaa dialogia. Lisäksi Jay Kelly on pätevästi kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat näyttävät, puvustus tyylikästä ja äänimaailmakin on hyvin kasattu Nicholas Britellin säveltämiä nättejä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Jay Kelly, Yhdysvallat, Iso-Britannia, 2025, Heyday Films, NBGG Pictures, Pascal Pictures

Arvostelu: Hurry Up Tomorrow (2025)

HURRY UP TOMORROW

Ohjaus: Trey Edward Shults

Pääosissa: Abel Tesfaye, Jenna Ortega, Barry Keoghan ja Riley Keough

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 16

Hurry Up Tomorrow on Abel "The Weeknd" Tesfayen ideoima ja tähdittämä elokuva, joka toimii rinnakkaisteoksena artistin samannimiselle albumille, joka julkaistiin tammikuussa. Tesfaye sai ideaan elokuvaan menetettyään äänensä kesken konserttinsa Los Angelesissa syyskuussa 2022, mikä pisti hänet miettimään uusiksi, mitä hän haluaa uraltaan. Tesfaye sai Live Nationin rahoittamaan elokuvan ja ohjaaja Trey Edward Shults hyppäsi projektiin mukaan. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2023, mutta elokuvan oli vaikea saada levittäjää, kunnes Lionsgate tarttui leffaan marraskuussa 2024. Nyt Hurry Up Tomorrow on saapunut Suomenkin teattereihin ja itse en pahemmin odottanut sen näkemistä. Muutamaa kappaletta lukuun ottamatta en ole kuunnellut The Weekndiä, enkä juuri innostunut, kun kuulin hänen näyttelevän itseään uudessa elokuvassa, miehen jätettyä minut kylmäksi näyttelijänä HBO Maxin The Idol -sarjassa (2023). Päätin kuitenkin antaa leffalle mahdollisuuden ja kävin katsomassa Hurry Up Tomorrow'n sen ensi-iltaviikonloppuna.

Riitaisa ero tyttöystävästä on sekoittanut kiertueella olevan Abel "The Weeknd" Tesfayen pään. Kun hän menettää äänensä kesken keikan, Abel lähtee karkuteille ja kohtaa paossa olevan nuoren naisen, Animan.

Abel Tesfaye näyttelee elokuvassa tosiaan itseään, joskin hieman väriteltyä versiota itsestään. Kun tosielämän Tesfaye menetti äänensä SoFi Stadiumilla syyskuussa 2022, mikä pisti kiertueen hetkeksi tauolle, tämä pisti miehen miettimään uraansa uusiksi. Hurry Up Tomorrow heijastelee tätä mietiskelyä, heittäen äänenmenetykselle lisäsyyksi riitaisan eron, mistä Abel ei millään tunnu pääsevän yli. Kuten jo alussa sanoin, Tesfaye ei vakuuttanut näyttelijätaidoillaan HBO:n muutenkin köykäisessä The Idol -sarjassa. Hurry Up Tomorrow'ssa mies on paremmin elementissään, mutta toisaalta hän esittääkin itseään. Silti sanoisin, että Tesfayen kannattaisi pysyä laulamisessa, sillä sen hän taitaa huomattavasti lahjakkaammin.

     Elokuvassa nähdään myös pari ihan kunnon näyttelijää, Barry Keoghan Abelin managerina Leenä ja Jenna Ortega Animana, joka polttaa äitinsä kodin ja lähtee karkuteille. Keoghan on aina yhtä mainio roolissaan miehenä, josta ei oikein tiedä, onko tämä tosissaan Abelin puolella, vai manipuloiko hän artistia omien etujensa takaamiseksi. Yleensä hyvä Ortega jättää valitettavasti kylmäksi, mihin vaikuttaa merkittävästi se, kuinka kehnosti hänen hahmonsa on kirjoitettu. On vaikea sanoa muuta syytä hänen mukanaololleen kuin se, että kenties Ortega fanittaa The Weekndiä. Tai sitten häntä houkutti vastaavan tuottajan työtehtävistä tulleet kivat lisäliksat näyttelijäpalkkion päälle.

Sanotaan se nyt suoraan: Hurry Up Tomorrow on huonoin elokuva, jonka olen hetkeen nähnyt. Elokuvassa olisi paljon potentiaalia, mutta lopputulos on vain pitkästyttävä turhamaisuusprojekti yhdeltä tämän hetken isoimmista laulajatähdistä. Elokuvassa olisi runsaasti kiinnostavia aiheita ja teemoja, kuten artistin pohdinta uransa ja elämänsä suunnasta äänenmenetyksen jälkeen, suurluokan megatähden yksinäisyys monien tuhansien fanienkin ympäröimänä, tämän tähden ja tavallisen mattimeikäläisen bondaaminen samanlaisten fiilisten ansiosta, sekä oman paskamaisuuden tunnustaminen ja siitä eteenpäin liikkuminen. Kaikki jää kuitenkin joko pintapuoleiseksi tai muuten vain kömpelösti käsitellyksi, sillä leffa on niin tönkösti pistetty kasaan.

Elokuva esittelee hahmonsa vielä ihan kiinnostavasti, joskin Abelin jatkuva itkeskely ex-tyttöystävänsä perään käy nopeasti tylsäksi. Kun Abel ja Anima kohtaavat, ainekset syvään tarinaan ovat valmiina. Ja sitten homma lässähtää aivan totaalisesti ja leffalle syntyy identiteettikriisi siitä, mitä se haluaisi olla. Kuumehouruinen painajainen ja matka Abelin psyykeen, Abelin anteeksipyyntö kaikille naisille, joita hän on elämänsä aikana kohdellut huonosti, vai kenties silmien pyörittelyä aiheuttava tulkinta Piinasta (Misery - 1990), missä Anima pistää Abelin kuuntelemaan miehen omia kappaleita ja maanisesti selittää, miten syvällisiä nämä upeat teokset ovatkaan? Miksei kaikkia näitä kerralla? Kaikki potentiaali valuu hukkaan, kun elokuvan toinen puolisko on näin pöyristyttävän narsistinen ja tekotaiteellinen. Tuntuu siltä kuin tekijät olisivat elokuvaopiskelijoita, jotka katsoivat Mulholland Driven (2001) ja totesivat pystyvänsä samaan. Siinä, missä Mulholland Drive kiehtoi herättämillään kysymyksillä, Hurry Up Tomorrow'n aiheuttama päänrapsuttelu vain ärsyttää. The Weekndin hardcore-faneille elokuva voi toimia, mutta minut se sai vain kysymään, että tarvitsiko miehen ihan oikeasti tehdä urapohdinnastaan niin uusi albumi kuin myös ihka oikea elokuva? Jos siis tätä osittain musiikkivideoista koostuvaa egotrippiä voi kutsua ihka oikeaksi elokuvaksi.

Elokuvan tietty amatöörimäisyys kummastuttaa, sillä pidin ohjaaja Trey Edward Shultsin kahdeksan vuoden takaisesta kauhuelokuvasta It Comes at Nightista (2017). Siinä jopa kuvasuhteella leikkimisellä oli tarinallinen ja temaattinen funktio, mutta tässä kuvasuhteen vaihtelu neliöstä laajakuvaan ja vielä laajempaan kuvaan, sekä takaisin tuntuu vain kikkailulta kikkailun vuoksi. Todennäköisesti Tesfaye on itse ollut vallassa ja leffa on kaikin puolin juuri sellainen, mikä miellyttäisi hänen estetiikkaansa. Minua se ei miellyttänyt edes teknisellä osastollaan. Kameratyöskentely on epätasaista ja jokaista komeaa otosta vasten on useampi kökösti sommiteltu ja sumea kuva. Leikkaus on laahaavaa, tehosteet menettelevät ja äänimaailma on hieman mössöinen. Kuten varmasti odottaa saattaa, suuri osa elokuvan musiikeista koostuu The Weekndin kappaleista. Osa kuullaan sellaisinaan, osaa taas on miksattu eri ilmapiireihin sopivammiksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.5.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Hurry Up Tomorrow, 2025, Live Nation Productions, Manic Phase

Arvostelu: Sasquatch Sunset (2024)

SASQUATCH SUNSET

Ohjaus: David Zellner ja Nathan Zellner

Pääosissa: Riley Keough, Jesse Eisenberg, Christophe Zajac-Denek ja Nathan Zellner

Genre: seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 12

Sasquatch Sunset on Riley Keough'n ja Jesse Eisenbergin tähdittämä elokuva. Zellnerin veljekset David ja Nathan olivat jo vuonna 2010 tehneet lyhytelokuvan Sasquatch Birth Journal 2 ja vuosien kuluessa he halusivat tehdä täyspitkän elokuvan aiheesta. David kynäili elokuvan käsikirjoituksen ja näyttelijöille pidettiin treenileiri, jossa he opettelivat isojalkahahmojensa liikkeet ja äännähdykset, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät vuonna 2022. Sasquatch Sunset sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa ja nyt jollain ihmeellä elokuva on saapunut myös Suomessa teatterilevitykseen! Itse innostuin leffasta heti, kun näin sen vekkulin trailerin, mutta ajattelin, että se luultavasti kiertäisi Suomen teatterit kaukaa - korkeintaan elokuva näytettäisiin Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla. Ilahduinkin siis, kun huomasin, että elokuva oli saapumassa kunnon levitykseen ja menin positiivisin mielin katsomaan Sasquatch Sunsetiä sen ennakkonäytöksessä Orion-teatterissa.

Pohjois-Amerikan metsissä vaeltava isojalkaperhe yrittää selviytyä erilaisista vaaroista ympäri vuoden.

Sasquatch Sunset kertoo neljästä sasquatchista - tai kuten me Suomessa ne paremmin tunnemme nimityksellä "isojalat". On ohjaaja Nathan Zellnerin näyttelemä äksy alfauros, Jesse Eisenbergin esittämä utelias uros, Riley Keough'n näyttelemä turhautunut naaras ja Christophe Zajac-Denekin esittämä leikkisä poikanen. Jokaisella on oma selvä luonteenpiirteensä, joilla he erottuvat toisistaan ja jotka tekevät heistä kiinnostavia tyyppejä niin yksilöinä kuin ryhmänä. Zellner, Eisenberg, Keough ja Zajac-Denek ovat kaikki oivallisia rooleissaan, kadoten täysin karvaturriasujensa ja maskeeraustensa taakse. On siinä taatusti ollut pokassa pitelemistä niin näyttelijöiden kuin muun työryhmän puolesta, kun nelikko on riehunut menemään isojalkakostyymeissään.

Sasquatch Sunset on elokuvana vähän kuin isojalat itse. Se pitää nähdä omin silmin, jotta siihen uskoo. Kyseessä on täysin omalaatuinen teos, jota ei pysty verrata mihinkään muuhun elokuvaan. Voin vain kuvitella Zellnerin veljesten jännityksen, kun he ovat etsineet rahoittajaa elokuvalleen, joka on periaatteessa sitä, että neljä näyttelijää heiluvat metsän siimeksessä karvapuvuissa puolitoista tuntia vailla sen ihmeellisempää juonta tai ainuttakaan repliikkiä. En kuitenkaan ihmettele yhtään, miksi esimerkiksi Hereditary - Pahan perinnön (Hereditary - 2018) ohjaaja Ari Aster on ryhtynyt elokuvan tuottajaksi. Tällainen outoilu on kuin räätälöity miehelle.

Elokuvassa ei tosiaan pahemmin ole juonta, se vain seuraa tätä isojalkapoppoota yhden vuoden ympäri, välillä melkein dokumentaarisella tavalla. Katsojana voi melkeinpä kuulla mielessään David Attenborough'n miellyttävän äänen selostamassa tapahtumia. "Alfauros lähestyy naarasta pariutumusaikeissa. Naaras kuitenkin torjuu uroksen, joka perääntyy nuolemaan näppejään." Minkäänlaista selostusta tai dialogia ei kuitenkaan tarvitse, sillä kuvakerronta on niin onnistunutta. Katsoja pysyy täysin perässä siitä, mitä leffassa tapahtuu ja vaikkei lopputeksteihinkään mennessä tiedä näiden otusten nimiä, näihin karvamölleihin on voinut huomata kiintyneensä yllättävänkin lujasti.

Se, mistä olin erityisen yllättynyt elokuvassa, oli se, millaista tunteiden vuoristorataa se tarjoaa. Sasquatch Sunset on toisaalta aika hölmö leffa, mutta samalla siinä on jotain perin kaunista. Näiden isojalkojen elämää jämähtää seuraamaan yhä vain suuremmalla mielenkiinnolla, sillä vähän väliä näille hupsuille hepuille tapahtuu jotain. Mukana on paljon todella hauskoja hetkiä, joitain täysin absurdeja juttuja, joitain jopa hieman jännittäviä tilanteita, sekä jopa pari yllättävänkin koskettavaa kohtausta. Piti katsoja lopulta näkemästään tai ei, kukaan ei voi kieltää, etteikö olisi Sasquatch Sunsetin jälkeen omaperäistä leffakokemusta rikkaampi.

Elokuvassa on jotain ihastuttavan kotikutoista, mutta samalla jotain ihailtavan ammattitaitoista. Isojalka-asut ovat toisaalta tarkasti laaditut, mutta samalla tekijät ovat selvästi halunneet, että katsoja voi nähdä kyseessä olevan näyttelijä karvapuvussa. Tämä puoli voi näyttää halvalta ja leffasta voisi muuten helposti ajatella, että se on ensikertalaisten tekemä, jos sitä ei olisi kuvattu näin ällistyttävän komeasti. Kameratyöskentely on erinomaista läpi elokuvan ja useat otokset Sasquatch Sunsetistä tekisi mieli kehystää seinälle tauluiksi. Pitkät ja laajat maisemakuvat ovat henkeäsalpaavan näyttäviä. Myös äänimaisema on upeasti rakennettu isojalkojen murahduksia ja huutoja, luonnonääniä ja The Octopus Projectin säveltämiä nättejä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sasquatch Sunset, 2024, Square Peg, The Space Program, ZBI, Felix Culpa

Arvostelu: The Devil All the Time (2020)

THE DEVIL ALL THE TIME

Ohjaus: Antonio Campos

Pääosissa: Tom Holland, Bill Skarsgård, Robert Pattinson, Sebastian Stan, Riley Keough, Jason Clarke, Eliza Scanlen, Mia Wasikowska, Harry Melling, Haley Bennett, Pokey LaFarge ja Donald Ray Pollock

Genre: rikos, trilleri

Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 16

The Devil All the Time perustuu Donald Ray Pollockin samannimiseen kirjaan vuodelta 2011. Vuonna 2018 ilmoitettiin, että Antonio Campos oli työstämässä elokuvaa kirjan pohjalta. Kuvaukset alkoivat helmikuussa 2019 ja lopulta The Devil All the Time julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa syyskuun puolessa välissä. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä ja sen näyttelijäkaartista, mutta minulta kesti silti useampi päivä, ennen kuin vihdoin katsoin elokuvan. Olin kuullut leffan olevan erittäin synkkä, ahdistava ja vaativa, joten koin tarvitsevani oikean hetken sen katsomiseen.

Korruptoituneessa pikkukaupungissa, missä niin lainvalvojat kuin kirkonmiehetkin ovat hirviöitä, nuori Arvin Russell päättää ottaa oikeuden omiin käsiinsä.

The Devil All the Time pitää sisällään aika mahtavan näyttelijäkaartin, joista monet pääsevät osoittamaan kykynsä rankemman materiaalin kanssa kuin mitä he ovat aiemmin tehneet. Pääroolissa nuorena Arvin Russellina nähtävä Tom Holland on tietty parhaiten tunnettu nykyisenä Spider-Man -tähtenä. Vaikka Holland selvästi rakastaa rooliaan Marvelin supersankarina, on The Devil All the Timea katsoessa selvää myös se, että hän haluaa näyttää lahjansa muissakin rooleissa. Ja sen hän myös tekee. Kiroileva, tupakoiva, synkistelevä ja jopa tyly Arvin voisi osaamattomissa käsissä vajota kiusalliseksi ja pilata koko filmin, mutta Holland on nappivalinta osaan. Viimeistään tässä hän vakuuttaa siitä, että hänellä on vahva ura edessään, enkä malta odottaa, mitä tällaista Holland seuraavaksi tekee.

Se-kauhuelokuvien (It - 2017-2019) lystikkään hyytävää Pennywise-klovnia näytellyt Bill Skarsgård esittää tässä Arvinin isää, Willard Russellia, joka traumatisoitui toisessa maailmansodassa, mikä vaikuttaa siihen, kuinka hän kasvattaa poikaansa. Ensimmäisen puolituntisen ajan Russell vaikuttaisi olevan filmin päähahmo ja Skarsgård pääsee osoittamaan olevansa enemmänkin kuin friikki kauhuolio. Skarsgård on usein tyly, mutta hänestä löytyy myös tiettyä lämpöä. Willardin vaimoa, eli Arvinin äitiä taas näyttelee Haley Bennett, joka tekee mainiota työtä lyhyen ruutuaikansa sisällä.

     Muissa rooleissa nähdään mm. Sebastian Stan sheriffi Bodeckerina, Riley Keough tämän siskona Sandyna, Jason Clarke Sandyn pahuuksia tekevänä aviomiehenä Carlina, Robert Pattinson väärin toimivana pastorina, Harry Melling ja Mia Wasikowska uskovaisena pariskuntana ja Eliza Scanlen heidän tyttärenään Lenorana, jonka suojelemisen Arvin kokee velvollisuudekseen. Paria poikkeusta lukuunottamatta kaikki elokuvan hahmoista ovat jollain tavalla pahoja, eivätkä "hyviksetkään" tee vain puhtoisia tekoja. Vaikka monet sivuhahmoista jäävät lopulta yksiulotteisiksi, on jo siinä heidän yhdessä ulottuvuudessaan jotain todella kiehtovaa. Kaikki näyttelijät ovat erinomaisia rooleissaan ja itse kukin lumoaa voimakkaalla korostuksellaan. Harry Potter -elokuvien (2001-2011) Dudley Dursleyna parhaiten tunnettu Melling pääsee revittelemään saarnaajana, uusi Batmanimme Pattinson mongertaa vaikuttavasti keksimällään aksentilla ja Hollandin kanssa Marvel-elokuvissa Winter Soldierina nähty Stan on oivallisen kiero ja uhkaava korruptoituneena sheriffinä.

Olen kyllä tyytyväinen, että päätin odottaa The Devil All the Timen kanssa siihen, että jaksaisin katsoa synkkää elokuvaa. Vaikkei elokuva lopulta päässyt ihan niin syvästi ihon alle kuin kenties odotin ja toivoin, on silti selvää, ettei kyseessä ole mikään helppo tapaus. Elokuva on armottoman rujo, tummasävyinen ja lohduton. Vaikka toisaalta se on hyvin epämukava monin tavoin, on se myös erittäin vangitseva ja mukaansatempaava. Lähes kahden ja tunnin kesto meni nopeasti ohi, sillä uppouduin niin vahvasti Arvinin kertomukseen. Puolessa välissä filmin laatu notkahtaa hieman ja tarina tuntuu ajelehtivan kömpelösti, mutta elokuva kyllä löytää taas hienoutensa tiivistunnelmaisessa loppuhuipennuksessa, missä Holland todella päästetään valloilleen.

Tunnelma on kaikin puolin upeasti rakennettu. Vaikkei tekijöitä kiinnosta päästää katsojaansa helpolla, ei myöskään ole mikään haaste jäädä täysin tämän pikkukaupungin kauheuksien lumoihin. Alusta asti on selvää, ettei kyseessä ole mikään mukava kertomus ja ajatus vain vahvistuu, kun hahmoille käy toinen toistaan ikävämpiä asioita. Arvinin tarinan kannalta tämä on koukuttava kasvu. Hänen isänsä on lapsesta lähtien pitänyt huolen, että hän rukoilee Jumalaa apuun, mutta kun hirvittävyydet kasaantuvat Arvinin elämässä, alkaa hänestä pian tuntua, ettei koko Jumalaa ole olemassa. Ja jos on, ei Häntä kiinnosta. Toisaalta hahmo synkistyy, toisaalta hänestä tulee oman käden oikeutta harjoittava lainsuojaton, joka haluaa korjata pikkukaupungin vääryyksiä. Ja niitähän riittää. Kaupunki on täynnä syvästi uskovaisia, mutta samalla he ovat kaikki täysin syntisiä. Uskon menettäminen tällaisessa uskonnollisessa ilmapiirissä ja kasvuympäristössä oli mielestäni erittäin kiehtovaa seurattavaa.

Elokuvan kerrontatyyli on myös kiehtova. Filmi tosiaan perustuu kirjaan ja tietty kirjamaisuus on todella onnistuttu säilyttämään elokuvasovituksessa. On mielenkiintoinen ratkaisu pistää kirjailija Pollock itse elokuvan kertojaääneksi. Pollockin äänessä on jotain todella ytimekästä, mutta samalla melankolisen aavemaista, mikä sopii leffaan täydellisesti. Kertojaääni, kuten myös tarinan ulottuminen parillekin vuosikymmenelle ja sukupolvelle, sekä pienesti rakeiselle filmille kuvaaminen lisäävät kiehtovuutta, sillä elokuvassa on jotain hyvin vanhanaikaista. Tällaisia rikosfilmejä ei enää tehdä. Jos näyttelijät eivät olisi tuttuja 2010-luvun elokuvista, voisi The Devil All the Time saada hetkeksi jopa luulemaan, että elokuva olisi tehty vuosikymmeniä sitten.

Leffan ohjauksesta vastaa Antonio Campos, joka ei ole itselleni entuudestaan tuttu nimi. Tällä Campos kuitenkin näyttää taitonsa niin tyylikkäästi, että katson erittäin suurella mielenkiinnolla hänen muutkin elokuvansa. Campos vastaa myös käsikirjoituksesta yhdessä veljensä Paulo Campoksen kanssa ja siinäkin he tekevät hyvää työtä. Karut teemat ja epookkimainen, hitaasti rakentuva kasvukertomus saavat antamaan anteeksi tietyt heppoisuudet filmin puolen välin paikkeilla. Myös teknisesti The Devil All the Time vakuuttaa. Kuvaus on näyttävää ja otokset on leikattu yhteen napakasti. 1950- ja 1960-luvut herätetään takaisin henkiin upeiden lavasteiden ja asujen kautta. Äänimaailmakin on oivallisesti rakennettu ja Danny Bensin ja Saunder Jurriaansin säveltämät tunnelmoivat musiikit istuvat mukaan täydellisesti.

Yhteenveto: The Devil All the Time on hieno ja vangitseva rikoskertomus kaikessa synkkyydessään. Elokuvan tunnelma on upeasti rakennettu, ja epämiellyttävä, mutta silti niin lumoava henki ympäröi katsojan heti alussa. Kirjamainen kerronta itse kirjailijan kertojaäänen kera lisää koukuttavuutta. Elokuvassa on jotain vanhanaikaista, mitä vain lisää filmikameroilla kuvaaminen. 1950- ja 1960-luvut ovat vaikuttavasti luodut ja aikakauden pikkukaupungin tapahtumiin uppoutuu täysin. Lähes kahden ja puolen tunnin kesto on nopeasti ohi, vaikka puolessa välissä elokuvaa taso laskeekin hieman. Tiivistunnelmainen loppuhuipennus kuitenkin nostaa filmin takaisin alkupään mahtavuuteen. Elokuvan teemat uskon menettämisestä uskovaisten keskellä on kiehtova ja päähenkilön kehityskaari onnistuneesti rakennettu. Näyttelijät tekevät kaikki erinomaista työtä. Tom Holland vakuuttaa synkemmässä roolissa, minkä lisäksi myös Bill Skarsgård, Sebastian Stan ja Robert Pattinson näyttävät lahjakkuutensa. The Devil All the Time ei ole helppo teos, eikä se ole todellakaan sopiva kaikille. Itselleni filmi upposi juuri oikein ja se nousee niin yhdeksi Netflixin parhaista elokuvista kuin yhdeksi kuluneen leffavuoden parhaista filmeistä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Devil All the Time, 2020, Bronx Moving Co., Nine Stories Productions

Arvostelu: Logan Lucky (2017)

LOGAN LUCKY (2017)

Ohjaus: Steven Soderbergh
Pääosissa: Channing Tatum, Adam Driver, Daniel Craig, Farrah Mackenzie, Riley Keough, Katie Holmes, Jack Quaid, Brian Gleeson, David Denman, Seth MacFarlane, Katherine Waterston, Sebastian Stan ja Hilary Swank
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12

Behind the Candelabran (2013) oli tarkoitus olla ohjaaja Steven Soderberghin viimeinen ohjaustyö leffojen parissa, mutta kun hän sai käsiinsä Logan Luckyn käsikirjoituksen, oli hänen pakko tehdä siitä elokuva. Filmin suunnittelu lähti liikkeelle ja kuvaukset alkoivat kesän lopussa vuonna 2016. Ennen ilmestymistään elokuva herätti huomiota, kun ihmiset huomasivat, ettei sen käsikirjoittaja Rebecca Bluntista löytynyt mitään tietoja internetistä, jolloin monet alkoivat uskoa, että leffan onkin oikeasti kirjoittanut Soderbergh itse. Hänen tyyliinsä nimittäin kuuluu esimerkiksi kuvata ja leikata filminsä salanimillä. Ohjaaja on kuitenkin sanonut Bluntin olevan aito ihminen, mutta epäilykset eivät ole silti hävinneet. Jotkut myös spekuloivat Bluntin olevan oikeasti Soderberghin vaimo Jules Asner tai koomikko John Henson. Logan Lucky sai ensi-iltansa useissa maissa elokuussa 2017 ja monet kriitikot pitivät siitä todella paljon. Nyt se on ilmestymässä myös meille Suomeen. Vaikka en olekaan tutustunut Soderberghin tuotantoon, kiinnostuin leffasta silti heti, kun näin julisteen. Näyttelijälista herätti tietty huomioni, mutta mikä kaikkein eniten pisti silmääni, oli teksti: "introducing Daniel Craig". Mietin, miksi ihmeessä sellainen teksti oli laitettu julisteeseen ja halusin nähdä elokuvan, jos siinä vaikka selitettäisiin vitsi. Meninkin mielenkiinnolla katsomaan Logan Luckyn, etenkin kun olin lukenut positiivisia arvioita siitä. Harmi vain, ettei leffa koskaan selittänyt "esittelyssä Daniel Craig" -vitsiä, mutta onneksi kyseessä on silti mainio filmi.

Jimmy Logan saa potkut kilparadan työmaalta ontumisensa takia, minkä seurauksena hän päättää ryöstää radan rahaholvin. Avukseen hän tarvitsee yksikätisen veljensä Clyden, kauneusalalla toimivan siskonsa Mellien, murtovaras Joe Bangin ja tämän tohelot veljet.

Pääroolissa Jimmy Loganina nähdään Channing Tatum, joka vaikuttaa aluksi vetävän uransa parhaan roolisuorituksen, mutta jonka osuus tuntuu vähenevän ja pienesti laimentuvan, mitä pidemmälle tarina kulkee. Tatum on kuitenkin todella hyvä ja uskottava pääosassa, minkä lisäksi hän muistaa säilyttää ontumisen koko leffan läpi, mikä tuo oman kiinnostavan lisän hahmoon. Läpi leffan voi selvästi nähdä, mitä Jimmy tuntee, kun hänen työnsä viedään pois, minkä lisäksi hänen nuori tyttärensä muuttaa Jimmyn ex-vaimon kanssa monien kilometrien päähän, jolloin hänelle ei tunnu jäävän mitään. Valitettavasti tämä ei kuitenkaan tunnu tarpeeksi isolta syyltä, jotta katsoja olisi täysillä mukana Jimmyn ryöstösuunnitelmassa, jolloin elokuvan alkupää tuntuu vielä pieneltä hakemiselta, kunnes leffa löytää katsojansa ja nappaa mukaansa.
     Jimmyn Clyde-veljeä esittää Star Wars: The Force Awakensista (2015) tuttu Adam "Kylo Ren" Driver. Clydella on tosiaan vain yksi käsi tallella, sillä hän menetti toisen ollessaan sodassa Lähi-idässä ja puuttuvan tilalla on proteesi. Tätä ei leffan aikana pääse unohtamaan, sillä Clyde muistuttaa siitä tasaisin väliajoin. Hahmo on kiinnostava, sillä hän on aika vaisu ja aina kun hän puhuu, katsojana miettii, mikäköhän häntä vaivaa. Driver onnistuu roolissaan oivallisesti ja osoittaa jälleen, miksi häntä voisi nähdä useamminkin elokuvissa.
     Mellie Loganina nähdään Riley Keough. Mellie jää selvästi veljiensä varjoon, eikä hänelle ole suotu yhtä paljon ruutuaikaa. Se ei kuitenkaan harmita, sillä hänestä ei ole tehty kovin kiinnostavaa hahmoa. Mellie toimii tosiaan kauneusalalla, minkä lisäksi hänet nähdään antamassa neuvoja veljilleen, mutta siihen rooli oikeastaan jääkin. Keough onnistuu toimivasti osassaan, mutta hänen työnsä ei jää mieleen.
     Jimmyn Sadie-tytärtä näyttelee Farrah Mackenzie, joka on oiva valinta osaan. Mackenzielta ei löydy heikkoja hetkiä, vaan hän on hyvä alusta loppuun. Jimmyn ex-vaimoa Bobbie Jota esittää Katie Holmes, jonka rooli on kirjoitettu onnistuneesti. Bobbie Jota pitää hyvin nopeasti ärsyttävänä, koska hän ei tunnu ymmärtävän yhtään isän ja tyttären välistä suhdetta, minkä lisäksi hän tuputtaa tyttärensä päähän inhottavia kauneusihanteita, mikä saa katsojat säälimään Sadieta. Holmeskin on hyvä, mutta katsojana ei silti voi pitää hänestä hahmon takia.
     Murtovaras Joe Bangia näyttelee nykyinen agentti James Bondin esittäjä Daniel Craig, joka on aivan mahtava. Elokuvan aikana huomaa useita kertoja, että Craigilla on ollut hauskaa roolia esittäessään, mikä välittyy hienosti myös yleisöön. Joena hän pääsee ilmeilemään ja eleilemään paljon voimakkaammin kuin 007:n roolissa, vaikka hän onkin myös siinä roolissa loistava. Joe varastaa huolettoman persoonansa ja Craigin karisman avulla show'n aina, kun hän on ruudulla, jolloin Tatumin ja Driverin mainiot roolisuoritukset eivät enää oikein tunnu miltään. Joen hölmöjä veljiä, Samia ja Fishiä esittävät Brian Gleeson ja Jack Quaid, jotka ovat todella hauskoja rooleissaan.
     Elokuvassa nähdään myös pienissä rooleissa Family Guy -sarjan (1999-) luoja ja tähti Seth MacFarlane ylimielisenä bisnesmiehenä; David Denman Bobbie Jon uutena poikaystävänä; viime vuonna Fantastic Beasts and Where to Find Themin (2016) kautta kuuluisuuteen noussut Katherine Waterston tarpeettomana Sylvia-lääkärinä; Marvel Cinematic Universen (2008-) leffoista tuttu Sebastian "Winter Soldier" Stan kilpa-ajaja Dayton Whitena; sekä kahdesti Oscar-palkittu Hilary Swank FBI-agentti Sarah Graysonina, joka on niin pieni rooli, että Swankin taidot menevät täysin hukkaan. Minua jäi ihan oikeasti harmittamaan Swankin puolesta, sillä hänen osuutensa oli todella mitäänsanomaton.

Aiemmin mainitsemani hakemisen jälkeen Logan Lucky saa napattua katsojan mukaansa yllättävän helpoilla ja yksinkertaisilla keinoilla. Leffaan on saatu mukaan todella oivallista henkeä, jonka ansiosta katsojan mielenkiinto pysyy lähes kaiken aikaa tarinassa. Ryöstön motiivit tuntuvat tosiaan oudon laimeilta ja alussa jää kaipaamaan jonkinlaisia lisäsyitä teolle, mutta homma vaikuttaa kuitenkin niin lupaavalta, että on pakko nähdä, miten ryöstö toteutuu. Välillä puhutaan jonkinlaisesta Logan-suvun kirouksesta, jonka takia sisarukset olisivat todella epäonnisia, mikä herättää tietysti ajatuksia siitä, että jokin tulee menemään päin mäntyä jossain kohtaa elokuvaa. Leffan aikana huomaa useita kertoja, että filmillä on sama tekijä kuin Ocean's Elevenillä (2001), sillä esimerkiksi suunnitteluosuudessa on paljon samaa henkeä. Loppupäässä on varsinkin todella selkeää, kuka leffat on ohjannut, mutta se ei kuitenkaan haittaa, sillä tyyli toimii. Katsojaa lähinnä naurattavat puheet "Ocean's 7-Eleven" -ryöstöstä.

Nauraa saa muutenkin useita kertoja. Logan Lucky on nimittäin todella hauska elokuva, jonka aikana saa hekotella ihan ääneenkin. Vitsejä on monenlaisia, mutta ne eivät silti ole perinteistä USA-leffojen hölmöilyä, vaan niissä on ihan ajatustakin, vaikka monet hassutteluista ovatkin todella simppeleitä. Tähän vielä päälle mainiosti rakennettu jännite ryöstön onnistumisesta, niin kyseessä voisi olla todella hyvä elokuva. Valitettavasti Logan Lucky on ihan liian pitkä filmi, eikä kyse ole vain siitä, että muutamaa kohtaa voisi vähän tiivistää, vaan kestoa on jopa parikymmentä minuuttia liikaa, jolloin naurujen välissä ehtii haukotellakin ja vilkaista kelloa. Mukaan on tungettu täysin tarpeettomia asioita, kuten Katherine Waterstonin hahmo Sylvia, jonka voisi ottaa kokonaan pois, eikä tarina muuttuisi lainkaan. Leffasta tulisi jopa parempi, sillä siten se voisi keskittyä paremmin olennaiseen. Heikointa kuitenkin koko teoksessa on sen loppu. Viimeinen vartti olisi pitänyt kirjoittaa kokonaan uusiksi, sillä tällaisena se vain kiertää ympyrää ja latistaa hyvän tunteen, jonka leffa on muuten onnistunut tarjoamaan. Huono lopetus on todella harmillinen asia, sillä kun poistuu leffateatterista, lopetus on tietty tuoreimpana muistissa ja se voi helposti laimentaa kokonaisuutta. Ja niinhän se tekeekin, minkä takia elokuva menettää pisteen ja tuottaa pienen pettymyksen.

Steven Soderbergh tietää tavallaan todella hyvin, mitä tekee, mutta samalla tuntuu vahvasti siltä, että jonkun toisen olisi pitänyt hoitaa jotkut hänen hommistaan. Tunnelman luomisen hän osaa hyvin ja hän taitaa huumorin hienosti. Soderbergh on kuvannut tämänkin leffan salanimellä Peter Andrews ja leikannut sen Mary Ann Bernard -nimen alla. Kuvaajana Soderbergh on kyllä hyvä, minkä lisäksi hän on onnistunut useiden kohtien leikkauksessakin. Kuitenkin kun hänellä on ollut liikaa vaikutusvaltaa, ei ole kukaan tainnut sanoa, että filmi kaipaisi todella voimakasta tiivistämistä. Leikkaamisen olisi pitänyt siis hoitaa joku muu. Ohjaajahan joka tapauksessa seuraisi leikkaamista vierestä. Muuten tekninen toteutus on taidokkaasti tehty. Säveltäjä David Holmesin musiikit eivät tosin jää millään lailla mieleen.

Yhteenveto: Logan Lucky on hyvä, mutta ihan liian pitkä elokuva. Kokonaisuutta voisi helposti tiivistää parillakymmenellä minuutilla, jolloin teos tuntuisi tiiviimmältä. Esimerkiksi Katherine Waterstonin hahmon voisi ottaa pois kokonaan. Loppu olisi pitänyt kirjoittaa kokonaan uudestaan, sillä tällaisena se on vain laimea ja alkupäässä motiivit ryöstölle olisi voinut miettiä paremmin, sillä näin ne eivät täysin vakuuta. Leffa on kuitenkin kiehtova ja se onnistuu pitämään katsojaa mukanaan taidokkaasti. Näyttelijät ovat pääasiassa hyviä - etenkin show'n varastava Daniel Craig - ja filmiin on saatu oivallista jännitettä ja todella mainiota huumoria. Ohjaaja/kuvaaja/leikkaaja (ja kenties käsikirjoittaja) Steven Soderbergh tavallaan tietää, mitä tekee, mutta hänellä on ollut liikaa vaikutusvaltaa, jolloin ei ole ollut ketään sanomassa, ettei kokonaisuus täysin toimi toivotulla tavalla. Kelpo leffa Logan Lucky kuitenkin on, vaikka jälkikäteen jää harmittamaan, ettei se saavuta täyttä potentiaaliaan. Suosittelen vilkaisemaan sen, jos pidätte Ocean's Elevenistä, sillä mukana on paikoitellen samaa henkeä. Muutenkin jos huumoripitoiset ryöstöfilmit ovat lähellä sydäntänne, käykää vilkaisemassa Logan Lucky.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Logan Lucky, 2017, Trans-Radial Pictures, Free Association

Arvostelu: It Comes at Night (2017)

IT COMES AT NIGHT (2017)

Ohjaus: Trey Edward Shults
Pääosissa: Joel Edgerton, Christopher Abbott, Kelvin Harrison Jr., Carmen Ejogo, Riley Keough ja Griffin Robert Faulkner
Genre: jännitys
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 16

En ollut kuullutkaan It Comes at Nightista, ennen kuin näin sen tulevien lehdistönäytösten listalla. Kuten muidenkin elokuvien kohdalla, vilkaisin, mistä oli kyse ja kiinnostuin, kun huomasin sen olevan kauhuleffa. Kiinnostukseni nousi, kun huomasin, että teos oli kauhuelokuvaksi yllättävän kehuttu kriitikoiden keskuudessa. Katsoin trailerin, mutta se ei erityisemmin vakuuttanut, joten toivoin, että kriitikot tietävät, mistä puhuvat. Kuitenkin, kun näin tavallisen yleisön kommentteja It Comes at Nightista, yllätyin todella paljon. Monet nimittäin haukkuivat leffaa ja antoivat sille pääasiassa pienintä mahdollista arvosanaa. Todella ristiriitaisin odotuksin menin katsomaan elokuvaa, toivoen olevani samaa mieltä kriitikoiden kanssa ja että kerrankin tulisi nähtyä oikeasti hyvä kauhuleffa. Tämä oli muuten jälleen niitä näytöksiä, että meiltä puuttuivat tekstitykset kokonaan.

Paul asuu metsän keskellä vaimonsa ja poikansa kanssa, turvassa sairaalta ulkomaailmalta. Mutta mitä tapahtuu, kun toinen perhe saapuu anomaan turvapaikkaa?

Paulia näyttelee Joel Edgerton, joka on vuosien varrella parantunut näyttelijänä. Tässä Edgerton on erittäin mainio ja uskottava, joten hän toimii todella hyvin pääosassa. Paul on rauhallinen ja järkevä mies, joka on laatinut säännöt, miten perheen pitää toimia selvitäkseen. Hän epäilee kaikkea ulkomaailmassa, mutta osaa olla myös rennosti. Paulista alkaa pitää heti elokuvan alusta lähtien, eikä tunne katoa leffan aikana.
     Paulin vaimoa, Sarahia esittää aiemmin tänä vuonna ilmestyneestä Alien: Covenantista (2017) tuttu Carmen Ejogo. Valitettavasti muutamaa kohtausta lukuunottamatta Sarah jää voimakkaasti taka-alalle, eikä hänelle ole luotu oikein minkäänlaista persoonaa; hän vain on. Sen sijaan leffassa keskitytään paljon Paulin ja Sarahin teini-ikäiseen Travis-poikaan, jota näyttelee Kelvin Harrison Jr. Alusta alkaen huomaa, että Travis ei ole kovin normaali teinipoika, vaikka pitääkin yksin olemisesta (minkä hän tosin toteuttaa hieman karmivalla tavalla). Öisin Travis haahuilee perheen talossa lamppunsa kanssa ja hiljaa miettii, mitä ulkona odottaa... Harrison Jr. suoriutuu osastaan kummallisena miehenalkuna oivallisesti.
     Leffan toiseen perheeseen kuuluvat Will-isä (Christopher Abbott), Kim-äiti (Riley Keough) ja heidän pieni Andrew-poikansa (Griffin Robert Faulkner). Katsojina epäilee perheen tarkoitusperiä, vaikka he vaikuttavatkin aika luotettavilta. Will pääsee perheestä parhaiten esille, mutta myös Kimillä on tehtävää. Andrew ei kovin paljoa pääse tekemään mitään, jolloin hänen mukanaolonsa unohtaa parissa kohtaa kokonaan.

Jos menet katsomaan It Comes at Nightia, odottaen kauhuelokuvaa, niin tulet mitä luultavimmin pettymään, sillä sitä se ei ole. Jos tulkitsit nimen siten, että metsästä hyökkäilee yöllä jonkinlainen olento, niin tulet varmasti pettymään, sillä mitään sellaista ei tapahdu. Elokuva tarjoaa jännitystä, mutta lähinnä sen takia, että se pitää katsojan jatkuvassa mietteessä siitä, mitä talon ulkopuolella oikein tapahtuu? Miksi Paul käskee vaimoaan ja poikaansa pukemaan kaasunaamarit ja käsineet aina kun he lähtevät ulos? Ja ennen kaikkea, miksi tärkein sääntö on, ettei metsään saa koskaan mennä yöllä? Leffan kauhu syntyy lähinnä kysymyksistä, joita teos herättää, kuten myös jännitteestä kahden perheen välillä. Katsojana toivoisi, että Will, Kim ja Andrew olisivat sitä, mitä väittävät, mutta samalla taas haluaisi nähdä, että heissä on jotain pahasti vialla. Mutta onko sittenkin Paulissa, Sarahissa ja Travisissa jotain vikaa? Etenkin kohtauksissa, joissa Travis kulkee pimeässä talossa, katsojana jähmettyy paikoilleen, sillä ei ole yhtään varma, mitä tulee tapahtumaan.

Ymmärrän, miksi kriitikot ovat pitäneet tästä filmistä. It Comes at Night ei turvaudu 2000-luvun kauhukliseisiin, eikä mukana ole ainuttakaan äkkisäikäytystä, jotka ovat nykyään pakollisia kauhuleffoissa. Monia nämä äkkinäiset pelotteluhetket lähinnä ärsyttävät, joten kriitikot voivat olla tyytyväisiä nähdessään jotain erilaista. Ymmärrän myös sen, miksei tavallinen yleisö ole pitänyt tästä. Vaikka mukana on jännitettä, ei leffa ole pelottava. Muutamia ällöttäviä hetkiä on mukana, mutta niitä ei kasvateta kunnolla, jolloin ne eivät saavuta täyttä potentiaaliaan. Vaikka on hienoa, että elokuva ei paljasta asioita katsojille selkeästi, eikä koskaan kunnolla tiedä, mitä ulkomaailmassa todella on, silti loppujen lopuksi vie hieman makua se, ettei leffa selittänyt mitään. Mukana on onnistuneita niksejä, jotka paljastavat joitain asioita katsojille, etenkin lopussa, mutta nekin saattavat herättää lisää kysymyksiä. Tällaisenaan It Comes at Night on hyvä jännityselokuva (ei sitä kauhuksi voi oikein kutsua), mutta siitä jää uupumaan jotain, mikä tekisi siitä oikeasti todella mainion.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Trey Edward Shults, joka on aiemmin ohjannut vain draamakomedian Krisha (2015). Toivon, että Shults tekisi jonain päivänä vielä pari kauhuleffaa lisää, jotta hän osuisi paremmin genren napakymppiin. Elokuvassa ei puhuta kovin paljoa, mikä toimii, mutta tämä toimivuus menee hieman rikki yhdessä kohtauksessa, jossa on liikaa repliikkejä, jolloin katsojat eivät voi tehdä tiettyjä päätelmiä itse. It Comes at Night on hyvin kuvattu ja mukana on paljon tyylikkäitä pitkiä otoksia. Leikkaus (jota Shults myös työsti) toimii myös, etenkin jälkituotannossa tehdyn kuvanrajailun takia. Yökohtaukset, joissa Travis astelee lamppunsa kanssa talossa, ovat hienosti valaistuja. Brian McOmberin säveltämästä musiikista löytyy hienoa tunnelmaa, vaikkei se jääkään mieleen leffan päätyttyä.

Yhteenveto: It Comes at Night on hyvä jännityselokuva, mutta kunnollista kauhua on täysin turha odottaa. Muutamia karmivia kohtia on mukana ja kahden perheen välille on luotu toimiva jännite, mutta muuten teos ei pelota. Leffa sisältää mainion tunnelman, joka ei tosin täysin tunnu johtavan mihinkään. Elokuva ei selitä katsojille oikein mitään, mikä tavallaan toimii, mutta silti jää kaipaamaan jotain lisää. Näyttelijät ovat onnistuneita rooleissaan, etenkin Joel Edgerton pääroolissa ja Kelvin Harrison Jr. tämän poikana. Visuaalisesti leffa on tyylikäs, etenkin yökohtauksissa, joissa kuljetaan ympäri taloa. Jos odotat näkeväsi kauhuelokuvan, joka sisältää öisin hyökkäilevän hirviön, tulet pettymään, sillä sitä It Comes at Night ei tarjoa. Jos taas toivot näkeväsi erilaisen jännitysleffan, jossa on mukana kauhuelementtejä, mutta joka ei sisällä äkkisäikäytyksiä, vaan näyttää lähinnä ihmisten ajatuksenkulkua erikoisen vaikeissa tilanteissa, kannattaa elokuva käydä katsomassa. Valitettavasti elokuvaa on markkinoitu selkeänä kauhuleffana, jolloin käy mitä luultavimmin niin, että ne jotka tulevat pettymään filmiin, ovat niitä, jotka menevät katsomaan sen ja ne taas, jotka pitäisivät teoksesta, eivät kiinnostu siitä sen mainosten takia.

Kirjoittanut: Joonatan, 12.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
It Comes at Night, 2017, Animal Kingdom, A24