Näyttelijät: Kelly Reilly, Rafe Spall, Naomi Yang, Harry Lawtey, Jonathan Pryce, Lizzie Annis, Dino Fetscher, Brian Gleeson, Dinita Gohil, Kimberley Nixon, Mark Stanley ja Julian Lewis Jones
Genre: trilleri
Jaksomäärä: 6
Jakson kesto: 47 minuuttia - 55 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia
Ikäraja: 12
Under Salt Marsh on Claire Oakleyn luoma trillerisarja. Oakley sai Sky Studiosin tarttumaan projektiin, kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2024 ja kotimaassaan Isossa-Britanniassa Under Salt Marsh julkaistiin jo alkuvuodesta. Nyt sarja on saapunut myös Suomeen SkyShowtimen kautta ja itse kiinnostuin sarjasta, kun se eräänä päivänä lävähti etusivulle, avatessani palvelun. Ryhdyinkin uteliaana katsomaan, mistä onkaan kyse.
Hurjan myrskyn lähestyessä pientä walesilaista kaupunkia, nuori koulupoika löytyy kuolleena. Erotettu poliisi Jackie Ellis ja hänen entisen työparinsa Eric Bullin täytyy jättää erimielisyytensä taakseen, mikäli he mielivät selvittää tapauksen, ennen kuin myrsky iskee.
Yellowstone-sarjasta (2018-2024) tuttu Kelly Reilly näyttelee Jackie Ellisiä, entistä poliisia, joka työskentelee nykyään pienessä walesilaiskaupungissa opettajana. Jackieta vaivaa hänen sukulaistyttönsä katoaminen; tapaus, jonka epäonnistuneen tutkinnan myötä hän menetti edellisen työpaikkansa. Vanhat arvet avautuvat, kun Jackie löytää yhden oppilaistaan kuolleena ja erilaiset merkit alkavat viitata siihen, että tapaukset liittyvät toisiinsa. Reilly on mainio roolissaan, kanavoiden onnistuneesti hahmonsa vaikeita tuntemuksia ja sinnikkyyttä tuoda totuus vihdoin päivänvaloon. Hyvä on myös Rafe Spall, joka näyttelee rikosylikonstaapeli Eric Bullia, Jackien entistä työparia, joka saapuu paikalle tutkimaan tapausta. Reilly ja Spall esittävät hyvin hahmojensa hankalia välejä, vanhan tapauksen rikottua pitkään kestäneen yhteistyön. Uutta tapausta varten erimielisyydet pitäisi kuitenkin saada setvittyä.
Sarjassa nähdään myös muun muassa Jonathan Pryce tilaansa pyörittävänä Solomonina, Naomi Yang etsivä Jessinä, Harry Lawtey Jackien säätönä Dylanina, sekä Kimberley Nixon ja Mark Stanley kuolleena löytyneen pojan vanhempina Shellinä ja Dannyna. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat passelisti rooleistaan. Karismaattinen Pryce istuu toki täydellisesti pienen kaupungin johtohahmon rooliin.
Under Salt Marsh jäi mielestäni harmillisen keskinkertaiseksi trillerisarjaksi. Sarja lähtee vielä lupaavasti käyntiin. Päällisin puolin idyllinen walesilainen pikkukaupunki on oiva miljöö tällaiselle synkkien paljastusten murhamysteerille ja avausjakso esittelee hahmot toimivasti. Kohtaus, jossa Jackie löytää ojasta pienen Cefin-pojan (Jack Thomas-Humphreys) aluksi oletettavasti hukkuneena, on vaikuttava ahdistavuudessaan ja epätoivossaan, ja voisi luulla, että kun hahmot alkavat uskoa, että kyseessä onkin murha, sarja pääsisi tosissaan vauhtiin.
Valitettavasti tämä murhatutkimus ei oikein missään vaiheessa saa tuulta siipiensä alle, vaan jännite hiipuu jaksojen edetessä ja ajoittain homma jopa laahaa - siitäkin huolimatta, että sarja koostuu vain kuudesta jaksosta ja yhteiskestoa on viisi tuntia. Mysteeri ja vastaukset eivät lopulta olekaan niin kiinnostavia tai shokeeraavia kuin voisi toivoa ja sekaan kirjoitetut draamat tuntuvat lopulta kestoa pakotetusti pidentävältä täytteeltä. Loppuratkaisukin jää vaisuksi, vaikka mukana on hurjaa hirmumyrskyä, johon sarjassa ollaan valmistauduttu ensiminuuteista alkaen. Under Salt Marsh ei ole huono, mutta se jää hitusen latteaksi ja unohtuu todennäköisesti mielestä aika nopeasti.
Claire Oakleyn johdolla niin ohjaus- kuin käsikirjoitustiimien työt jäävät hieman puolitiehen. Käsikirjoitukset kaipaisivat enemmän imua ja ohjaus terävyyttä. Teknisesti Under Salt Marsh on kuitenkin toimiva. Sarja on pätevästi kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja maskeerauksetkin ovat mainiot. Äänimaailma on osaavasti rakennettu, joskin Ben Salisburyn ja suomalaisen Suvi-Eeva Äikäksen säveltämistä musiikeista ei jää juuri mitään mieleen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.5.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com
Under Salt Marsh, Iso-Britannia, 2026, Little Door Productions, SKY Studios
Ohjaus: Rupert Sanders Pääosissa: Kristen Stewart, Charlize Theron, Chris Hemsworth, Sam Claflin, Sam Spruell, Ian McShane, Bob Hoskins, Ray Winstone, Nick Frost, Toby Jones, Eddie Marsan, Johnny Harris, Brian Gleeson, Vincent Regan, Lily Cole, Noah Huntley ja Chris Obi Genre: fantasia, toiminta Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia - Extended Version: 2 tuntia 12 minuuttia Ikäraja: 12
Snow White and the Huntsman, eli suomalaisittain Lumikki ja metsästäjä perustuu Grimmin veljesten Lumikki-satuun (Schneewittchen) vuodelta 1812. Evan Daugherty oli pitkään ollut innoissaan Grimmin veljesten sadusta ja päättikin työstää sen pohjalta oman elokuvakäsikirjoituksensa. Hänellä oli kuitenkin vaikeuksia saada tekstiä myytyä - etenkin kun elokuva Grimmin veljekset (The Brothers Grimm - 2005) oli juuri osoittautunut taloudelliseksi pettymykseksi. Kuitenkin Tim Burtonin julkaistua Liisa Ihmemaassa -elokuvansa (Alice in Wonderland - 2010) ja sen osoittauduttua valtavaksi hitiksi, eri studiot halusivat heti yrittää toistaa sen menestystä ja tehdä uusia elokuvia vanhoista saduista. Universal kiinnostui Daughertyn Lumikki-tekstistä ja sen pohjalta kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2011. Lopulta Lumikki ja metsästäjä -nimen saanut elokuva sai maailmanensi-iltansa 14. toukokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta sai ailahtelevat arviot kriitikoilta. Elokuva sai Oscar-ehdokkuudet parhaasta puvustuksesta ja erikoistehosteista, muttei voittanut kumpaakaan. Sen sijaan elokuva "voitti" huonoimman naispääosan Razzie-palkinnon. Itse katsoin leffan vasta vuokralta, enkä pitänyt siitä yhtään. En siis suostunut katsomaan elokuvaa uudestaan, jotta olisin arvostellut sen ennen sen jatko-osan, Metsästäjä ja talvinen taistelu(The Huntsman: Winter's War - 2016) näkemistä. Kuitenkin kun huomasin Lumikki ja metsästäjän täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden juhlavuoden kunniaksi.
Kuningas Magnus ottaa uudeksi vaimokseen taikavoimaisen Ravennan, joka heti kuningattareksi noustuaan tappaa kuninkaan, kaappaa vallan ja vangitsee kuninkaan tyttären, Lumikin. Kun Lumikki vihdoin pääsee karkuun vankilastaan, Ravenna lähettää tämän perään metsästäjän.
Kristen Stewart on viime vuosina osoittanut, että kenties hänessä onkin potentiaalia näyttelijänä. Vielä vuonna 2012 Lumikki ja metsästäjän ilmestyessä ei voinut muuta kuin ihmetellä, miten ihmeessä hän on edes päässyt elokuviin - hän oli niin puinen ja tylsä näyttelijä. Tässä hänet nähdään valitettavasti pääroolissa itse Lumikkina ja on varmaa, että elokuva olisi parempi jo siten, että roolissa olisi joku toinen. Stewart hoitaa tonttinsa yhtä tympäännyttävän yksi-ilmeisesti ja elottomasti kuin Twilight-leffoissa (2008-2012). Hän ei sovi lainkaan sellaiseksi hahmoksi, jonka on tarkoitus herättää muissa ihastusta ja vaikutusta ja motivoida kapinallisia taisteluun. Vaikka hahmo onkin kuninkaan tytär, on silti vaikea uskoa, että yhä vain useampi päättäisi seurata häntä johtajanaan, sillä Stewartista puuttuu karisma täysin. Ei mikään ihme, että Stewart sai roolityöstään huonoimman naispääosan Razzien.
Yllättävää kyllä, edes Charlize Theron ei ole kovin hyvä elokuvassa. Hän näyttelee Ravennaa, eli häijyä äitipuolta, joka kuningattarena syöksee Lumikin kuningasisän vallasta ja alkaa hallitsemaan julmalla otteella. Siinä, missä Stewart alinäyttelee ikävästi, Theron lipsahtaa vähän väliä ylinäyttelemisen puolelle. Voisi jopa sanoa, että kaikessa dramaattisuudessaan Theron yrittää näytellä Stewartinkin edestä.
Vuotta aiemmin Thorista(2011) maailmankuuluksi noussut Chris Hemsworth näyttelee metsästäjä Ericiä, jonka kuningatar lähettää Lumikin perään tämän karattua. Hemsworth yrittää parhaansa roolissa, mutta hänestä näkyy läpi tiettyä tyytymättömyyttä projektia kohtaan. Alunperin rooliin kaavailtiin mm. Tom Hardya, Michael Fassbenderia, Hugh Jackmania ja jopa Johnny Deppiä, mutta jokainen heistä kieltäytyi fiksusti.
Elokuvassa nähdään myös Sam Spruell Ravennan ällöttävänä pervoveljenä Finninä, Vincent Regan Hammondin herttuana ja Sam Claflin tämän William-poikana, joka tietty kiinnostuu Lumikista, sekä Ian McShane, Ray Winstone, Nick Frost, Eddie Marsan, Toby Jones, Johnny Harris, Brian Gleeson ja Bob Hoskins viimeisessä elokuvaroolissaan seitsemä... ei kun siis kahdeksana kääpiönä, Viisaana, Jörönä, Uneliaana, Nuhanenänä... mitä, nämä eivät olekaan kääpiöiden nimet tässä leffassa? Ikonisten nimiensä tavoin kääpiöiltä on viety myös heidän persoonallisuutensa, eivätkä hahmot tarjoa minkäänlaista riemua. Lähinnä katsoja vain kummastelee, että näyttävätpä tuttujen näyttelijöiden päät oudoilta liitettyinä pienempiin kehoihin. Jos kymmenen vuotta aiemmin Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003) onnistuttiin täydellisesti tekemään lyhytkasvuisia hobitteja pidemmistäkin näyttelijöistä, kuinka se voi olla niin vaikeaa tässä?
Täytyy myöntää, että jonkin aikaa katsoessani Lumikki ja metsästäjää uudestaan, pohdin, että ei tämä välttämättä olekaan niin surkea kuin muistin. Vaikka elokuvan päätyttyäkin olen sitä mieltä, että leffa on parempi, pidin sitä silti aika kehnona fantasiarainana. Alkupää on lähinnä keskinkertainen, sitten elokuva muuttuu heikoksi ja loppuhuipennus on aika huonoa taistelua. Elokuva todella kompastuu päänäyttelijäänsä. Eri näyttelijällä katsojaa jopa kiinnostaisi Lumikin matka ja kohtalo, sekä uskoisi, kun tämä alkaa saamaan joukkoa puolelleen taistelemaan häijyä kuningatarta vastaan. Toinen kompastuskivi on myös surkuhupaisa pahis. Theronilla on hetkensä, mutta loppujen lopuksi kahden paperilla mielenkiintoisen hahmon valtataistelu sortuu näytöllä kehnon tulkinnan takia.
Toisin kuin vain pari kuukautta aiemmin ilmestynyt Lumikki-satuun perustuva kepeä Kerro, kerro kuvastin -elokuva (Mirror Mirror - 2012) tai sadun tunnetuin filmatisointi, Walt Disneyn piirrosklassikko Lumikki ja seitsemän kääpiötä(Snow White and the Seven Dwarfs - 1937), Lumikki ja metsästäjästä on haluttu tehdä synkempi kuvaus sadusta. Tekijät ovat luultavasti tavoitelleet Taru sormusten herrasta -trilogian ja juuri suosituksi nousseen Game of Thrones -sarjan (2011-2019) yleisöä, mutta lopputulos muistuttaa lähinnä vuotta aiemmin ilmestynyttä, surkeaa Red Riding Hood - Punahilkkaa(Red Riding Hood - 2011). Synkistelystään huolimatta elokuva ei pääse pakoon tiettyä teinileimaa ja siten se myös kadottaa varttuneemmat katsojat.
Ajatuksen tasolla elokuvan pitäisi toimia erittäin hyvin. Pidän todella paljon Lumikki-sadusta ja vaikka Disneyn piirretty onkin loistava, idea synkemmästä tulkinnasta on kiehtova. Rakkauteni fantasiagenreä kohtaan voi huomata siitä, että Harry Potterit ovat lempikirjani, Taru sormusten herrasta -trilogia on lempielokuvasarjani ja Game of Thrones kuuluu suosikkeihini televisiosarjoista. Fantasia on kuitenkin vaikea genre. Joko siinä onnistuu todella hyvin tai sitten siinä epäonnistuu pahasti. Lumikki ja metsästäjä kuuluu jälkimmäiseen osapuoleen. Vaikka elokuva esittääkin olevansa tuore kuvaus tutusta sadusta, kulkee se silti lähes täysin tuttuja polkuja. Tämä ei haittaisi, jos hahmot ja elokuvan maailma kiinnostaisivat. Liiallinen synkistely on johtanut siihen, että kaikki on jotenkin ankean ja tylsän harmaata. Taisteluista ei löydy jännitettä, kun hahmoista ei välitä. On hienoa nähdä Lumikki taistelemassa muiden joukossa haarniska päällä, mutta siinä kohtaa peli on jo menetetty.
Elokuvan ohjaajana toimii ensimmäistä leffaansa tekevä Rupert Sanders ja ensikertalaisuuden kyllä huomaa. Sanders ei saa rakennettua kunnon tunnelmaa filmiin, eikä saa näyttelijöistään irti oikeanlaisia tuntemuksia. Hän joko ylidramatisoi tai sitten alisuoriutuu. Ei siis ihme, että Sanders on tämän jälkeen tehnyt vain yhden elokuvan lisää, vuoden 2017 Ghost in the Shellin. Eipä ole Evan Daughertyn, John Lee Hancockin ja Hossein Aminin työstämässä käsikirjoituksessakaan paljoa kehumista. Tekniseltä puolelta sentään löytyy oivaa kameratyöskentelyä, tyylikkäitä asuja, näyttäviä lavasteita ja paikoitellen hienoja erikoistehosteitakin. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit toimivat kelvollisesti taustalla.
Elokuvasta on olemassa myös viitisen minuuttia pidempi versio, mikä julkaistiin Blu-raylla ja DVD:llä. Ravennan vallankaappaus kestää hieman kauemmin ja mukana on myös pari pidennettyä kohtausta. Itse katsoin elokuvan teatteriversion.
Yhteenveto:Lumikki ja metsästäjä on harmillisen kehno tulkinta Grimmin veljesten satuklassikosta. Paperilla idea tutun tarinan synkemmästä versiosta kuulostaa hyvältä, mutta lopputulos kompastuu pahasti heikkoihin näyttelijäsuorituksiin, tönkköön käsikirjoitukseen ja ensikertalaisohjaukseen. Filmin synkistelevä ja ylidramaattinen tunnelma on kömpelösti rakennettu ja leffa muistuttaa enemmän aikuista leikkivää teiniä kuin oikeasti kypsää teosta. Filmi on paikoitellen aika pitkäveteinen, eikä sen fantasiapuoli onnistu koskaan lumoamaan. Toimintakohtauksista puuttuu jännite täysin. Kristen Stewart on täysin väärä valinta päärooliin, tehden Lumikista todella puisen. Chris Hemsworth toimii kelvollisesti metsästäjänä, mutta Charlize Theron ylinäyttelee kiusallisesti pahiskuningattaren osassa. Kääpiöistä on tehty harmillisen mitäänsanomattomia ja persoonattomia tyyppejä, haaskaten useat lahjakkaat näyttelijät. Elokuvasta löytyy hyviä puolia tekniseltä osastolta, mutta samalla filmin ankean harmaa värimaailma tekee leffasta visuaalisesti hieman tylsän. Lumikki ja metsästäjä tuntuu lähinnä haaskatulta potentiaalilta, eikä se kymmenen vuoden ja uudelleenkatselunkaan jälkeen toimi kummoisesti.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Snow White and the Huntsman, 2012, Universal Pictures, Roth Films
Ohjaus: Neil Marshall Pääosissa: David Harbour, Sasha Lane, Milla Jovovich, Ian McShane, Daniel Dae Kim, Stephen Graham, Alistair Petrie, Sophie Okonedo, Emma Tate, Brian Gleeson ja Thomas Haden Church Genre: toiminta, fantasia Kesto: 2 tuntia Ikäraja: 16
Hellboy perustuu Mike Mignolan luoman samannimisen hahmon sarjakuviin. Hahmo teki ensiesiintymisensä vuonna 1993 lehdessä "San Diego Comic Con Comics #2" ja on noussut vuosien varrella pieneen suosioon. Hahmon suosiota lisäsivät 2000-luvun alussa tehdyt elokuvat Hellboy (2004) ja Hellboy II: The Golden Army (2008). Ohjaaja Guillermo del Toron ja päätähti Ron Perlmanin oli tarkoitus palata tekemään vielä kolmas osa, mitä fanitkin odottivat innoissaan, mutta kolmannen elokuvan teko koituikin haasteeksi - lopulta jopa ylitsepääsemättömäksi haasteeksi. Vuosien säädön jälkeen studiopomot päättivät, että Del Toron ja Perlmanin teosten aika oli ohi ja alettiin työstämään uutta versiota hahmosta sarjakuvien pohjalta, mikä ei liittyisi mitenkään kahteen aiempaan elokuvaan. Leffaa lähdettiin tekemään nimellä "Hellboy: Rise of the Blood Queen" ja sen oli alunperin tarkoitus ilmestyä jo viime vuonna. Kuvaukset lähtivät käyntiin syksyllä 2017 ja nyt uusi Hellboy on saanut ensi-iltansa, ilman että kukaan tuntui haluavan sitä. Fanit, Del Toro ja Perlman, sekä minä itse halusimme nähdä kolmannen osan ja kaikille tuntui tulevan pettymyksenä, kun ilmoitettiin, että koko homma aloitettaisiin alusta. Ensi-illan lähestyessä olen kuitenkin yrittänyt saada mieleni avoimeksi ja antaa uudelle Hellboylle reilun mahdollisuuden. Tätä tosin vaikeutti kriitikoiden ja fanien täyslyttäys...
Paranormaaleja tapahtumia tutkiva ja monstereita metsästävä Hellboy saa tehtäväkseen pysäyttää paha verikuningatar, Nimue-noita, ennen kuin tämä levittää kuolettavan ruton ihmiskuntaan.
Tällä kertaa Hellboyna nähdään Stranger Things -sarjasta (2016-) tuttu David Harbour. Harbourin kiinnitys leffan pääosaan sai minut huokaisemaan alunperin helpotuksesta, sillä hän on erinomainen Stranger Thingsissä ja promokuvien perusteella hän kykenisi nappaamaan Hellboyn roolin itselleen kiitettävästi. No, vaikka Harbour näyttääkin tyylikkäältä Hellboyn maskeerauksissa ja hänestä löytyy asennetta kovan äijän rooliin, on hänen näyttelemistä tässä hyvin vaikea kehua. Harbour vetää homman pahasti yli aina kun on mahdollista ja välillä tuntuu kuin häneltä olisi kesken kuvausten loppunut usko kesken, muttei voinut enää kävellä ulos koko leffasta. Hellboy on hahmona myös aika ärsyttävä, valittaessaan koko ajan kaikesta, minkä lisäksi hän vaikuttaa paikoitellen vain todella tyhmältä. On myös sääli, ettei hahmo oikeastaan hyödynnä kivistä oikeaa kättään toimintakohtauksissa.
Tässä leffassa pirusankari ei seikkaile kalamies Abe Sapienin ja tulta taitavan Lizin kanssa, vaan Hellboy saa kavereikseen näkyjä kokevan Alicen (Sasha Lane), joka tarttuu matkaan hieman kömpelösti, sekä agentti Daimion (Daniel Dae Kim), joka ei pidä Hellboysta, eikä tarjoa katsojalle mitään aihetta pitää itsestään. Siinä missä Del Toron kahden Hellboy-leffan vahvuutena oli erinomainen pääkolmikko, josta katsojana alkoi nopeasti välittämään ja jonka kemiat osuivat täysillä yhteen, tässä leffassa tuo jää pelkäksi haaveeksi. Daimio on todella tylsä hahmo, joka vain roikkuu mukana ja Alice on paikoitellen aika rasittava. Kolmikon väliset sanailut ovat tönkköjä ja aiheuttavat lähinnä myötähäpeää. Dae Kim ja Lane ovat myös kehnoja rooleissaan, mikä ei auta asiaa. Tarinan pahiksena, verikuningatar Nimuena nähdään Resident Evil -pelileffoista (2002-2016) tuttu Milla Jovovich, joka taitaa nauttia aivot narikkaan -hirviöleffojen tekemisestä, sillä hän tuntuu esiintyvän sellaisissa usein. Tässä Jovovichin "näyttelijänlahjoista" on vaikea sanoa mitään, sillä hänelle annetaan loppujen lopuksi todella vähän tekemistä. Verikuningatar Nimue on mitä tylsin pahishahmo, jonka geneerisyyttä vain korostaa se, kun leffassa nähdään nopeasti paljon karmivammalta vaikuttava ja lapsia ahmiva Baba Jaga -mörkö (Emma Tate). Nimuella on apurinaan aivan käsittämättömän hirveä possumonsteri Gruagach (Stephen Graham), jonka surkea toteutus pistää jatkuvasti toivomaan, että leffa päättyisi pian. Elokuvassa nähdään myös Ian McShane Hellboyn ottoisänä, joka lähinnä vain haukkuu poikaansa, Alistair Petrie jättiläisiä metsästävän Osiris-klubin johtajana, sekä Sophie Okonedo näkyjä kokevana lady Hattonina. Yleensä mainio McShane on tainnut olla pelkän palkan perässä - niin laiskan roolityön hän tässä tarjoaa. Hellboyn ja hänen professori-isänsä välille ei onnistuta luomaan minkäänlaista uskottavaa suhdetta, vaan homma jää sieluttomaksi pintaraapaisuksi... kuten kaikki muukin leffassa.
Vaikka odotukseni uutta Hellboyta kohtaan eivät olleet korkeat, en olisi koskaan voinut kuvitella, kuinka paljon tulisin tätä teosta vihaamaan. Ja siis minä ihan oikeasti tarkoitan vihaamista. En edes muista, milloin olisin viimeksi poistunut elokuvateatterista näin raivoissani. En muista, mikä leffa olisi viimeksi tuntunut näin voimakkaasti henkilökohtaiselta loukkaukselta. Ja sitä tämä onkin, pyllistys ja iso keskisormi kaikkia elokuvaintoilijoita kohtaan. Uudessa Hellboyssa on nimittäin aika lailla kaikki pielessä. Ohjaus, käsikirjoitus, näytteleminen, leikkaus, tehosteet... tämä leffa epäonnistuu suurin piirtein ihan kaikessa! Etukäteen leffasta kohistiin paljon, että tämä olisi nyt oikein kunnon väkivaltainen ja raaka teos, mikä uskaltaisi mennä paikkoihin, jonne normaalit sarjakuvaleffat eivät. Ja onhan se totta, että tässä lentävät veri, suolenpätkät, irtoraajat ja irtopäät, minkä lisäksi ikäraja pidetään korkealla jatkuvalla kiroilulla, mutta tekijät taisivat samalla unohtaa sellaisen pienen jutun kuin käsikirjoitus. Sellainen on yleensä kätevä elokuvaa tehdessä.
Uusi Hellboy nimittäin tuntuu siltä kuin siihen olisi keksitty asioita sitä mukaan, kun sitä kuvattiin. Tätä ajatusta vahvistavat juonikuviot, mitkä eivät johda mihinkään ja isot juoniaukot, jotka saavat minut inhoamaan tätä leffaa, mitä enemmän niitä mietin. Elokuvan "tarina" (jos sitä sellaiseksi voi kutsua) myös poukkoilee sinne sun tänne kuin sillä olisi pahemman luokan keskittymishäiriö, jolloin sen kyytiin on mahdotonta kivuta. Leffan leikkaajat eivät ole varmaan kuulleetkaan sellaisesta jutusta kuin rytmitys ja tarina etenee todella tökeröä turbovauhtia. Filmistä on selvästi leikattu paljon kohtauksia pois ja tiivistystä on tapahtunut vääristä kohdista, jolloin siirtymät ovat usein kammottavan huonoja ja välillä ehtii herätä ihmetys "Mitä tuossa juuri tapahtui?" Leikkaajilla ei tunnu olevan minkäänlaista tyylitajua ja se johtaa lopputulokseen, mistä on vaikea uskoa, että tämä hyväksyttiin ja pistettiin teattereihin.
Vaikka tämä Hellboy ei noteeraa Guillermo del Toron kahta Hellboy-teosta millään tavalla, vaan on ihan oma juttunsa, tämä leffa selvästi luottaa siihen, että hahmo on entuudestaan tuttu. Sarjakuvien faneille tämä ei tietenkään ole mikään ongelma, mutta ne, jotka menevät katsomaan Hellboyta tietämättä homman lähtökohdista, tulevat luultavasti olemaan täysin pihalla suuren osan ajasta. Tätä yritetään jossain kohtaa paikkailla hätiköiden väsätyillä takaumilla, jotka ovat myös kömpelösti rytmitetty mukaan. Vaikken haluaisi kovin paljoa verrata Del Toron Hellboyta tähän uuteen, on aivan pakko sanoa, että Del Toro sentään teki tarkkaa työtä esitelläkseen tämän maailman ja avatessaan sitä läpi leffan lisää. Vähemmän yllättäen uusi Hellboy ei vaivaudu tekemään mitään sellaista. Se vähät välittää maailman rakentamisesta tai hahmojen syventämisestä, mikä aiheuttaa vain sen, että emotionaalisesti tähän on mahdotonta kytkeytyä. Mukaan väännetään väkisin typeriä konflikteja, jotta Hellboy saisi katsojan sympatiat puolelleen, mutta nämä hetket ovat niin surkuhupaisasti toteutettuja, että pyörittelin lähinnä silmiäni.
Uutta Hellboyta eivät selkeästi kiinnosta minkäänlaiset elokuvalliset ansiot, vaan se pyrkii vain olemaan mahdollisimman väkivaltainen, raju ja "badass". Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään aidosti brutaalilta tuntuva filmi, mikä olisi oikeasti tehty aikuiseen makuun, vaan väkivalta näyttää lähinnä 2000-luvun alun videopelien välivideoilta, mistä innostuvat vain esiteinit. Ihmisiä revitään mahdollisimman paljon riekaleiksi, mutta tämä ei tunnu miltään, kun hahmot ovat aivan liian selkeitä digiukkoja, eikä leffassa ole käytetty tekoverta varmaan pisaraakaan. Ennakkoon lupailtu gore tuottaa ison pettymyksen, kun kyseessä on pelkkää surkean näköistä CGI-mättöä, mikä käy vanhaksi jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. On suorastaan käsittämätöntä, kuinka tylsäksi ihmisten repiminen riekaleiksi voikaan käydä, kun leffalla ei ole kirjaimellisesti mitään muuta tarjottavanaan. Toimintakohtaukset ovat muutenkin tylsiä, sillä niistä ei löydy minkäänlaista jännitettä. Hellboy lävistetään useaan otteeseen keihäillä, eikä hän tunnu olevan lähes moksiskaan, joten on vaikea pelätä hänen puolestaan. Muiden puolesta ei edes jaksa pelätä, sillä muut hahmot ovat niin tylsiä. Maailman kohtalokaan ei herätä jännitystä, sillä verikuningatar ei koskaan tarjoa kunnon uhkaa. Toimintakohtauksien aikana leffa myös luulee olevansa paljon eeppisempi kuin se oikeasti onkaan, mikä vain lisää sen tarjoamaa suurta myötähäpeää.
Vielä lisäksi yksi uuden Hellboyn isoimmista ongelmista on sen tunnelma. Elokuva vaikuttaa vahvasti siltä, että tekijät halusivat alunperin tehdä synkän ja totisen leffan, mutta huonojen testiyleisöreaktioiden vuoksi sitä päätettiin keventää komedialla. Tämä on johtanut siihen, että välillä on hyvin vaikea sanoa, ottaako elokuva itsensä ihan liian vakavasti, vai heittääkö se koko homman vitsinä. Synkkyyden ja komedian välille ei onnistuta luomaan minkäänlaista tasapainoa, mitä ei auta yhtään se, että elokuvan vitsit ovat aivan raivostuttavan surkeita. Pari vitsiä onnistuivat tarjoamaan hymähdyksen, mutta lähinnä siksi, että ne taisivat olla tarkoituksellisestikin huonoja. Muuten vitsit vain laskivat leffan tasoa pikkuhiljaa, kunnes lopputaistelun aikana kahlattiin vyötäröä myöten pohjamudissa.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Neil Marshall. Tai ohjauksesta ja ohjauksesta... eihän tällä tunnu olevan ohjattua suuntaa, mutta lopputeksteissä komeilee kuitenkin Marshallin nimi, joten sillä mennään. Marshall on aiemmin ohjannut semi-jännittävän kauhupätkän The Descent - loukussa (2005), minkä lisäksi hän ohjasi myös kaksi Game of Thrones -sarjan isoa taistelua. Tässä on vaikea sanoa, onko lopputulos Marshallin visio vai studion saksima leffa, mutta eipä Marshallin panosta voi kehua lainkaan. Hänen puolustukseksi voisi sanoa, että kenen tahansa olisi vaikea tehdä hyvä elokuva, kun lähtökohtana on Andrew Cosbyn umpisurkea käsikirjoitus täynnä juoniaukkoja, huonoa dialogia ja tökeröä tarinankerrontaa. Asiaa ei myöskään auta jo mainitsemani leikkaus, missä filmin vähäinenkin potentiaali on pilkottu roskiin. Jos uudesta Hellboysta pitäisi jotain positiivista löytää, niin täytyy myöntää, että siinä on pari ihan tyylikästä kuvauskikkailua, minkä lisäksi jotkut hirviöiden maskeerauksista ovat hienosti toteutetut. Nämäkin hyvät puolet valuvat hukkaan, kun maskeerattuja hirviöitä on vain muutama ja suurimmaksi osaksi tyylikkäät kuvat ovat täynnä ällistyttävän huonoja digiörkkejä, mitkä näyttävät siltä kuin ne olisi tehty 20 vuotta sitten. Hellboyn budjetti on vain 50 miljoonaa dollaria, eikä se millään riitä, kun tekijät kuvittelevat tekevänsä ainakin 200 miljoonaa enemmän maksavaa suurtuotantoa. Leffan efektit ovat yhdet surkeimmista, joita olen joutunut aikoihin näkemään ja digiveren käyttö menee täysin liiallisuuksiin jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Mukana ei ole ainuttakaan vakuuttavaa tehostetta. Sentään äänimaailma on onnistuneesti rakennettu ja Benjamin Wallfischin säveltämät musiikit toimivat. Itselleni mojovana yllätyksenä tuli, että elokuvassa oli käytetty lempiyhtyeeni Musen "Psycho"-kappaletta. Toisaalta se sai minut inhoamaan leffaa entistä enemmän, kun niin rautainen biisi oli joutunut mukaan näin vitun paskaan elokuvaan.
Yhteenveto:Hellboy vuosimallia 2019 on yksi surkeimmista blockbuster-leffoista, mitä on koskaan tehty. Elokuvan käsikirjoitus on puhdasta roskaa, mihin on tungettu aivan liikaa tavaraa, josta unohdetaan nopeasti puolet ja jotka jättävät jälkeensä isoja aukkoja tarinaan. Tai siis "tarinaan". On hassua sanoa, että tällä edes olisi tarina, vaan kyseessä on enemmänkin juostenkustu perustelu sille, että elokuvan voi pistää täyteen surkeita toimintakohtauksia, joissa mässäillään pöyristyttävän kököllä digiverellä tylsistymiseen asti. Ihmisten pilkkominen ei shokeeraa tai edes viihdytä, vaan lähinnä vain puuduttaa, kun sillä ei ole mitään merkitystä tai seurausta, eikä elokuvalla ole mitään muuta tarjottavanaan. Muutenkin tehosteet ovat läpi elokuvan kammottavan huonoja. Ikärajaa pidetään epätoivoisesti korkealla myös jatkuvan kiroilemisen kautta. Mukaan on lisäksi heitetty kasa vitsejä, jotka ovat toinen toistaan huonompia. Jännitystä ei ole mukana lainkaan, eikä maailmanlopun uhkaa onnistuta koskaan välittämään katsojaan asti. Itse Hellboy on ärsyttävä valittaja ja hahmoa esittävä David Harbour tekee lähes pohjanoteerauksen ylinäytellessään läpi leffan. Muut hahmot ovat vain tylsiä ja välittömästi unohdettavia, eikä yksikään näyttelijä ole kovin hyvä roolissaan. Leffasta löytyy pari taidokasta kamera-ajoa, hyviä musiikkeja ja muutama tyylikäs maskeeraus, mutta muuten uudesta Hellboysta ei löydy mitään hyvää sanottavaa. Olen yhä täysin shokissa siitä, kuinka uskomattoman paska tämä elokuva on, enkä todellakaan suosittele tämän katsomista kenellekään. Tosin jos ö-luokan roskaleffat, tökeröt CGI-efektit ja totaalisen aivoton mäiske kelpaavat, niin siinä tapauksessa uusi Hellboy voi toimia sinulle. Kaikkia muita kehotan pysymään mahdollisimman kaukana tästä. Elokuva näyttäisi tällä hetkellä onneksi isolta flopilta rahallisesti ja toivon, että tämän jälkeen studio tulisi järkiinsä ja soittaisi Del Toron ja Perlmanin apuun.
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset. Itselleni tuotti suuria vaikeuksia pysyä salissa sen aikaa, että viimeinenkin pätkä oli pyörinyt loppuun.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Hellboy, 2019, Dark Horse Entertainment, Nu Boyana FX, Campbell Gropman Films, Lawrence Gordon Productions, Millennium Films
Ohjaus: Paul Thomas Anderson Pääosissa: Daniel Day-Lewis, Vicky Krieps, Lesley Manville ja Brian Gleeson Genre: draama, romantiikka Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia Ikäraja: 12 Phantom Threadin suunnittelu alkoi, kun käsikirjoittaja-ohjaaja Paul Thomas Anderson luki muotisuunnittelija Cristóbal Balenciagan elämästä ja tutki muotisuunnittelija Charles Jamesin uraa. Elokuvan kuvaukset alkoivat tammikuussa 2017 ja se sai Yhdysvaltain ensi-iltansa saman vuoden joulukuussa, mutta vasta tämän vuoden alussa se on alkanut saamaan laajempaa teatterilevitystä. Leffasta on kohistu paljon, sillä se jää näillä näkymin näyttelijä Daniel Day-Lewisin viimeiseksi työksi. Sen lisäksi elokuva on saanut paljon hyviä arvioita, mutta rahallisesti se ei ole tähän mennessä pärjännyt kovin hyvin. Itse kuulin filmistä vasta, kun se sai kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, paras ohjaus ja paras miespääosa), jolloin tiesin heti, että pitäähän tämä nähdä. En silti käynyt katsomassa sen ensimmäistä lehdistönäytöstä, sillä samalla viikolla oli monta muutakin leffaa katsottavana. Valitettavasti en kuitenkaan päässyt toiseen näytökseen, kuten olin suunnitellut, sillä minulla nousi korkea kuume. Minun täytyi siis odottaa siihen asti, kun elokuva sai ensi-iltansa Suomessa ja meninkin katsomaan Phantom Threadin heti ensimmäiseen mahdolliseen näytökseen. Muotisuunnittelija Reynolds Woodcock löytää ihanteellisen vartalon omistavan tarjoilija Alman ja ottaa hänet uudeksi muusakseen. Alma rakastuu herrasmieheltä vaikuttavaan Reynoldsiin, mutta valitettavasti hyvin itsekeskeisellä muotisuunnittelijalla ei ole aikaa rakkaudelle.
Pääroolissa Reynolds Woodcockina nähdään tosiaan Daniel Day-Lewis, joka on ilmoittanut tämän jäävän hänen viimeiseksi roolityökseen. Jos näin on, niin Day-Lewis voi olla tyytyväinen, sillä hän on erittäin mainio osassaan (mikä ei tule kenellekään kovin isona yllätyksenä). Hahmo itsessään voi kuitenkin helposti tuntua aika kauhealta. Reynolds elää kuin hän olisi maailman hienoin taiteilija, mikä tekee hänestä ja hänen asuistaan hänen omassa päässään maailman keskipisteen. Useissa kohtauksissa hän tuo esille, että hänen seurassaan täytyy toimia vain tietyllä tavalla, sillä hänen täytyy keskittyä työhönsä ihan koko ajan. Jos joku vaikka syö samassa pöydässä liian kovaan ääneen, hänen loppupäivänsä on pilalla ja kaikki saavat kärsiä hänen vihastaan. Reynolds on niin itsekeskeinen, että hän loukkaantuu helposti, muttei voi käsittää, jos hän loukkaakin jotain toista pahasti. Tavallaan Reynolds on sellainen ihminen, jonka kanssa ei haluaisi olla missään tekemisissä, mutta samalla pystyin tunnistamaan itsestäni ihan pienesti hänen taiteilijaluonnettaan. Kuka tahansa voi ymmärtää, että jos yrittää keskittyä johonkin asiaan kunnolla, oli se sitten työhön tai opiskeluun tai harrastukseen, niin jos joku ilmestyy viereen puhumaan jostain muusta asiasta, se sekoittaa ajatukset täysin, jolloin ei kykene kommunikoimaan puhujan kanssa, eikä pysty tekemään sitä, mihin oli juuri täysillä keskittynyt. Day-Lewis vain vie tämän turhautumisen äärimmäisyyksiin Reynoldsin kanssa ja vaikka hahmo usein inhottaakin, on näyttelijän työ niin hienoa, että Reynoldsia haluaisi nähdä enemmän. Alma-tarjoilijan roolissa taas nähdään luxemburgilainen Vicky Krieps, joka tekee pääasiassa hyvää työtä. Muutamassa kohtauksessa Krieps sanoo repliikkinsä oudon elottomasti, mutta onneksi hänestä löytyy usein oivaa tunnetta. Alma on paljon herkempi tapaus kuin Reynolds. Siinä missä Reynolds vaikuttaa tarvitsevan ihmisiä vain toteuttamaan hänen suunnitelmiaan ja tarjoilemaan hänelle syötävää, Alma tarvitsee ihmisiltä läheisyyttä ja tunteita. Katsojana voikin sääliä Almaa, jonka rakkaudenkaipuun Reynolds jatkuvasti torjuu. Muita hahmoja elokuvassa ovat Reynoldsin tunteettomalta vaikuttava sisko Cyril (Lesley Manville), tohtori Hardy (Brian Gleeson), sekä heitä, joille Reynolds suunnittelee asuja, kuten kreivitär Harding (Gina McKee), erikoinen Barbara Rose (Harriet Sansom Harris) ja leidi Baltimore (Julia Davis). Vaikka leffassa nähdään paljon henkilöitä, Reynoldsin ja Alman lisäksi esille pääsee vain Cyril, joka usein johtaa Woodcockin muotiliikettä. Vaikka Manville on kelpo valinta rooliinsa, on hänen naissivuosaehdokkuutensa mielestäni todella kummallinen päätös. Hän on hyvä, muttei todellakaan niin hyvä. Olen siis äärimmäisen yllättynyt ja ihmeissäni, jos hän jostain syystä voittaa Oscar-palkinnon suorituksestaan.
Phantom Thread ei todellakaan ollut minun elokuvani. En sano, että se olisi huono tai heikko tai vain ihan kiva. Mielestäni kyseessä on kyllä hyvä filmi, mutta teknisen toteutuksen ja Daniel Day-Lewisin roolisuorituksen lisäksi tässä ei ollut mitään ihmeellistä. Elokuva ei koskaan napannut minua mukaansa tai saanut minua oikeasti välittämään sen henkilöistä. Alkupää leffasta on kiinnostava, kun tarinaa aletaan rakentamaan ja kun Reynolds ja Alma tapaavat toisensa. Ja sitten elokuvan kiinnostavuus loppuu. Näytetään millaisia persoonia hahmot ovat. Kuinka paljon Alma kaipaa rakkautta ja kuinka narsistinen Reynolds on. Yhdessä kohtaa tapahtuu jotain erikoista, joka saa katsojan jälleen keskittymään, mutta pääasiassa leffa kulkee niin hitaasti eteenpäin, ettei ihme, jos ajatukset alkavat harhailemaan. Elokuva ei myöskään vaikuta välillä tietävän, kumman tarinaa se yrittää kertoa; Reynoldsin vai Alman, jolloin se tuntuu vaihtavan päähenkilöään muutamaankin otteeseen. Kun vihdoin tapahtuu jotain jännää, ajattelin Phantom Threadin päässeen jo loppuhuipennukseensa. Olin nimittäin täysin varma, että olisin katsonut elokuvaa jo noin kahden tunnin ajan. Mutta ei, leffa oli vasta juuri ja juuri puolessa välissä.
Elokuvalla on kestoa hieman yli pari tuntia, mutta mielestäni se tuntui kestävän yli kolme tuntia. Jotkut varmasti rakastavat sitä, kuinka rauhallisesti leffa etenee, mutta kun se ei tunnu etenevän. Toisaalta läpi filmin kyllä pohjustetaan todella erikoista loppuhuipennusta, mikä saattaa tuntua joistakin katsojista todella oudolta. Itse pidin lopetuksesta paljon, sillä se oli jotain odottamatonta. Mutta kun sitä edeltäneet tunti ja kolme varttia eivät tuntuneet oikein miltään, ei erittäin mainio lopetus paljoa pelasta. Aluksi kun lopputekstit alkavat pyöriä, erikoinen loppuratkaisu on päällimmäisenä mielessä, mutta kun leffan näkemisestä on kulunut tarpeeksi aika, pitkästyttävät osiot nousevat mieleen. Jotkut kohtaukset olivat oivallisia, mutta kokonaisuus ei vain oikein tuntunut miltään. Arvelen jo nyt Phantom Threadin katoavan nopeasti Oscar-gaalan jälkeen unholaan, enkä usko, että jaksaisin koskaan katsoa sitä uudestaan.
Kuten nopeasti mainitsin, leffan tekninen toteutus teki minuun isomman vaikutuksen kuin sen tarinallinen sisältö. Phantom Thread tapahtuu 1950-luvun Lontoossa, mikä on toteutettu erinomaisesti läpi leffan. Vanhat rakennukset, upeat lavasteet ja tyylikkäät autot luovat katsojalle hienon illuusion siitä, että se olisi oikeasti kuvattu jo silloin. Puvustus on myös erittäin mainiota, eikä mikään ihme, että leffa on Oscar-ehdokkaana siitä kategoriasta. Äänimaailma on oivallinen, minkä lisäksi Jonny Greenwood on säveltänyt hyviä melodioita taustalle. Onkin harmi, ettei Paul Thomas Andersonin käsikirjoitus ja ohjaus erityisemmin vakuuttanut minua. Muutamat keskustelukohtaukset olivat jopa kehnosti kirjoitettuja, minkä lisäksi käsikirjoitusta olisi voinut tiivistää. Viimeistään leikkauspöydällä olisi pitänyt huomata, että kahden tunnin elokuva tuntuu kolmen tunnin teokselta.
Yhteenveto:Phantom Thread on hyvä, vaikkakin paikoitellen erittäin pitkäveteinen elokuva. Kun alussa esitellään hahmoja ja leffan maailmaa, se tuntuu kiinnostavalta, mutta jossain kohtaa se alkaa tuntua hieman jopa luotaantyöntävältä. Filmi ei saanut minua välittämään sen tapahtumista tai henkilöistä. Parissa kohtaa se onnistui saamaan minut säälimään Almaa, jonka Reynolds kylmästi torjuu, mutta siihen se jäi. Loppuhuipennus ja yksi kohtaus puolessa välissä (jonka luulin aluksi olevan loppuhuipennus) ovat kyllä erittäin mainioita, mutta ne eivät tee kokonaisuudesta yhtä hyvää. Daniel Day-Lewis on tietty erinomainen pääroolissa Reynoldsina ja hyvä on myös Vicky Krieps herkkänä Almana, vaikka häneltä pari heikkoa hetkeä löytyykin. Lesley Manvillen Oscar-ehdokkuutta ihmettelen todella paljon. Visuaalisesti filmi näyttää erittäin tyylikkäältä, mutta mielestäni Paul Thomas Andersonin käsikirjoitus olisi vaatinut tiivistämistä ja hieman selkeyttä siitä, kuka on sen oikea päähenkilö. Jos hidastempoiset tai siis hyvin rauhalliset vanhan ajan rakkaustarinat kiehtovat teitä tai haluatte tutustua 1950-luvun muodin maailmaan, niin Phantom Thread on teille tehty elokuva. Itselleni se ei kolahtanut, enkä usko, että jaksaisin katsoa sitä enää uudestaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.2.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pastemagazine.com
Phantom Thread, 2017, Annapurna Pictures, Focus Features, Ghoulardi Film Company, Perfect World Pictures
Ohjaus: Darren Aronofsky Pääosissa: Jennifer Lawrence, Javier Bardem, Ed Harris, Michelle Pfeiffer, Brian Gleeson, Domhnall Gleeson ja Kristen Wiig Genre: trilleri, jännitys, draama Kesto: 2 tuntia 1 minuutti Ikäraja: 16
mother! on Darren Aronofskyn uusi jännityselokuva, jonka nimi uhmaa kielioppisääntöjä, mutta koska virallisesti teos kulkee pienen alkukirjaimen kanssa, niin siten se on sitten pakko kai kirjoittaa. Vähän niin kuin iPhone. Järjettömän surkean Noah-leffansa (2014) jälkeen Aronofsky aikoi tehdä seuraavaksi lastenleffan, mutta sitä suunnitellessaan hän sai uuden idean ja kirjoitti sen pohjalta muutamassa päivässä käsikirjoituksen. Kuvaukset alkoivat kesällä 2016 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä lokakuussa 2017, mutta ensi-ilta aikaistettiin syyskuulle. mother! sai ensiesityksensä Venetsian filmifestivaaleilla, jossa sille sekä hurrattiin että buuattiin ja nyt se on ilmestymässä Suomessa. Itse odotin innokkaasti elokuvaa, sillä vaikka olen nähnyt Aronofskylta vain kaksi elokuvaa kauhean Noahin lisäksi, ovat ne (Requiem for a Dream, 2000 ja Black Swan, 2010) todella mainiot ja niin karmivat, että halusin nähdä häneltä lisää psykologisia kauhutarinoita. Minua alkoi karmia jo se, kun tuntui siltä, ettei leffalle ilmoitettu lehdistönäytöstä, kunnes vasta hieman ennen ensi-iltaa. Huojentuneena ja toiveikkaana menin katsomaan elokuvan.
Pariskunnan rauha rikkoutuu, kun illalla heidän taloonsa saapuu tuntematon mies. Vasten pariskunnan naisen tahtoa tuntematon mies jää vieraaksi ja vähitellen nainen saa huomata, että taloon saapuu yhä vain enemmän ja enemmän vieraita... eikä heillä ole aikomusta lähteä pois.
Pääosassa talossa asuvan pariskunnan naisena nähdään Jennifer Lawrence, joka osoittaa jälleen taitonsa hienosti. Leffaa kerrotaan pääasiassa naisen tunteiden kautta - kuinka ylimääräiset ihmiset alkavat aiheuttaa hänessä ärsyyntymistä ja jopa pelkoa - ja väärän näyttelijän käsissä elokuva voisi lässähtää pahasti, mutta Lawrence on todella hyvä roolissaan, jolloin katsojana seuraa mielellään tarinaa hänen kautta. Talossa asuvan pariskunnan mies on Javier Bardemin näyttelemä runoilija, joka yrittää saada aikaiseksi uutta teosta, mutta hän ei vain tunnu löytävän inspiraatiota siihen. Runoilija suhtautuu vieraisiin paljon iloisemmin, eikä ymmärrä, miksi hänen vaimonsa alkaa panikoimaan. Bardem on tuttuun tapaansa mainio ja vaikka hän onkin pääasiassa vain rauhallisen iloinen, löytyy hänestä myös muitakin puolia. Vieraita elokuvassa ovat mm. ensimmäisenä saapuva tuntematon mies (Ed Harris), tämän vaimo (Michelle Pfeiffer), heidän lapsensa (oikeastikin veljekset Brian ja Domhnall Gleeson), sekä runoilijan manageri (Kristen Wiig). Talossa asuvan pariskunnan tavoin tuntemattoman pariskunnan mies on rennompi, kun taas tämän vaimo on epäileväinen ja jopa häijy.
Heti alkuun on pakko sanoa, että mother! on todella kummallinen ja hämmentävä elokuva. Kun sitä katsoo, voi olla, ettei siitä löydä järjen häivää. Jo ensimmäinen kohtaus voi kummastuttaa, eikä tilannetta helpota, kun alkaa tuntua siltä, ettei mitään selitetä tai tulla selittämään. Varsinkin leffan toinen puolisko muuttuu välillä niin oudoksi ja häiriintyneeksi, että ei ole ihme, jos katsojana miettii edes kerran: "Mitä helvettiä minä oikein katson juuri nyt?!" Läpi leffan rakennetaan tiettyä jännitettä ja toisella puoliskolla se vapautetaan niin voimakkaasti, että se oikein räjähtää - paikoitellen jopa kirjaimellisesti. Hyvin pitkään loppuhuipennus tuntuu pelkältä tajunnanvirtatekstiltä, mitä Darren Aronofsky on kirjoittanut nopeasti ja päättänyt pistää mukaan kaiken, mitä mieleen juolahtaa. Koko hommassa ei tunnu olevan mitään järkeä ja koko juttu muuttuu niin yliampuvan megalomaaniseksi, että katsojan ahdistus pistää miettimään, haluaisiko päästä pakoon elokuvaa, vai pitäisikö se katsoa loppuun? Lopetus alkaa kuitenkin heittelemään katsojaa ymmärtämisellä ja kun lopputekstit alkavat, voi luultavasti kestää hetken tai pidempäänkin, kun yrittää päässä raksuttaa, mitä tuli juuri nähtyä? mother! on nimittäin niitä elokuvia, jotka pitää tulkita itse. Se pitää kokea itse. Sellainen ei ole mahdollista, että joku kaveri selittää näkemänsä ja sen perusteella yrittää tulkita, mitä hän oli katsonut, vaan se pitää käydä kokemassa itse. Monet tulevat vihaamaan elokuvaa, koska he eivät näe siinä mitään järkeä, kun taas jotkut pettyvät siihen pahasti, kun se ei olekaan lähellekään sellaista kauhua, miltä trailerit ovat vaikuttaneet. Jotkut taas pitävät elokuvaa upeana, sillä se herättää paljon ajatuksia ja sen voi tulkita monella eri tapaa. Eräs ystäväni Episodilta esimerkiksi näki leffan elokuvan tekoprosessina, kun taas itse näin siinä paljon uskonnollista. Kuulin myös äitimaa-tulkinnan, minkä lisäksi yksi tuttuni löysi oman näkemykseni hieman erilaisella tavalla. Itse voisin kuulua niihin, joiden mielestä kyseessä on todella hyvä filmi, koska se jää pitkäksi aikaa pyörimään mielessä erilaisin tavoin, mutta valitettavasti siinä on yksi iso ongelma: pituus. Kahden tunnin kestollaan mother! on liian pitkä elokuva omaksi edukseen, jolloin se tuntuu välillä vain laahaavan, minkä lisäksi toinen puolisko ei tunnu koskaan loppuvan, kun siihen tungetaan ihan koko ajan jotain uutta. Leffa ei muutenkaan kunnolla vaikuttanut minua, mitä olisin toivonut. Leffasta voisi puhua ja kirjoittaa ties kuinka paljon, mutta se on vaikeaa, sillä en halua paljastaa muuta kuin lähtökohdat, koska se tosiaan pitää nähdä ja kokea itse. Pakkohan se on kuitenkin sanoa, että on se mielettömän paljon parempi kuin Aronofskyn Noah, vaikkei pääsekään Requiem for a Dreamin ja Black Swanin tasolle.
Aronofsky on hienosti saanut tajunnanvirtatekstiltä tuntuvan outouden tuntumaan järkevältä, kunhan sitä pohdiskelee tarpeeksi. Hän olisi kuitenkin voinut tehdä selkeää tiivistämistä ja jotkut repliikit kirjoittaa paljon paremmiksi. mother! on taidokkaasti kuvattu elokuva ja on kiehtovaa, kun kamera seuraa Lawrencen esittämää naista ympäri isoa taloa, jolloin katsojana tuntuu siltä kuin olisi itse kameran tilalla. Leikkaus on pääasiassa sujuvaa ja valaisu on hyvin toteutettu. Itse talo on läpi leffan lavastettu erinomaisesti. Visuaaliset efektit ovat mainioita ja vaikka Jóhann Jóhansson on säveltänyt mukaan musiikkia, jäävät ne täysin loistavien äänitehosteiden varjoon. Varsinkin ensimmäisellä puoliskolla voi jatkuvasti kuulla puutalon uhkaavan narinan.
Yhteenveto:mother! on todella häiriintynyt ja kummallinen teos. Voi olla, että siitä ei löydä mitään järkeä, mutta voi myös olla, että sitä pitää mestarillisen nerokkaana filminä. Hyvä se on, muttei valitettavasti niin mainio kuin toivoin. Leffa on ylipitkä ja siitä saisi helposti vaikka parikymmentä minuuttia kokonaan pois. Ensimmäinen puolisko tuntuu välillä junnaavan paikoillaan, kun taas toiseen puoliskoon tungetaan ihan koko ajan lisää juttuja, jolloin se tuntuu ahdistavan massiiviselta. Lopputekstien pyöriessä elokuvaan alkaa viimein löytyä logiikkaa ja on hienoa, miten sen voi tulkita eri tavoin. Jos siis pidät leffoista, jotka herättävät enemmän kysymyksiä kuin mihin ne vastaavat, jolloin niitä pitää kunnolla pohtia, niin kannattaa mother! katsoa. Jos taas odotat näkeväsi kauhuleffan, millaisena sitä mainostetaan, niin tulet varmasti pettymään ja on varmaa, että monet eivät ymmärrä leffasta mitään. Joka tapauksessa Aronofsky on saanut aikaiseksi mitä luultavimmin koko vuoden hämmentävimmän elokuvan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste joblo.com
mother!, 2017, Protozoa Pictures
Ohjaus: Steven Soderbergh Pääosissa: Channing Tatum, Adam Driver, Daniel Craig, Farrah Mackenzie, Riley Keough, Katie Holmes, Jack Quaid, Brian Gleeson, David Denman, Seth MacFarlane, Katherine Waterston, Sebastian Stan ja Hilary Swank Genre: draama, komedia Kesto: 1 tunti 59 minuuttia Ikäraja: 12
Behind the Candelabran (2013) oli tarkoitus olla ohjaaja Steven Soderberghin viimeinen ohjaustyö leffojen parissa, mutta kun hän sai käsiinsä Logan Luckyn käsikirjoituksen, oli hänen pakko tehdä siitä elokuva. Filmin suunnittelu lähti liikkeelle ja kuvaukset alkoivat kesän lopussa vuonna 2016. Ennen ilmestymistään elokuva herätti huomiota, kun ihmiset huomasivat, ettei sen käsikirjoittaja Rebecca Bluntista löytynyt mitään tietoja internetistä, jolloin monet alkoivat uskoa, että leffan onkin oikeasti kirjoittanut Soderbergh itse. Hänen tyyliinsä nimittäin kuuluu esimerkiksi kuvata ja leikata filminsä salanimillä. Ohjaaja on kuitenkin sanonut Bluntin olevan aito ihminen, mutta epäilykset eivät ole silti hävinneet. Jotkut myös spekuloivat Bluntin olevan oikeasti Soderberghin vaimo Jules Asner tai koomikko John Henson. Logan Lucky sai ensi-iltansa useissa maissa elokuussa 2017 ja monet kriitikot pitivät siitä todella paljon. Nyt se on ilmestymässä myös meille Suomeen. Vaikka en olekaan tutustunut Soderberghin tuotantoon, kiinnostuin leffasta silti heti, kun näin julisteen. Näyttelijälista herätti tietty huomioni, mutta mikä kaikkein eniten pisti silmääni, oli teksti: "introducing Daniel Craig". Mietin, miksi ihmeessä sellainen teksti oli laitettu julisteeseen ja halusin nähdä elokuvan, jos siinä vaikka selitettäisiin vitsi. Meninkin mielenkiinnolla katsomaan Logan Luckyn, etenkin kun olin lukenut positiivisia arvioita siitä. Harmi vain, ettei leffa koskaan selittänyt "esittelyssä Daniel Craig" -vitsiä, mutta onneksi kyseessä on silti mainio filmi.
Jimmy Logan saa potkut kilparadan työmaalta ontumisensa takia, minkä seurauksena hän päättää ryöstää radan rahaholvin. Avukseen hän tarvitsee yksikätisen veljensä Clyden, kauneusalalla toimivan siskonsa Mellien, murtovaras Joe Bangin ja tämän tohelot veljet.
Pääroolissa Jimmy Loganina nähdään Channing Tatum, joka vaikuttaa aluksi vetävän uransa parhaan roolisuorituksen, mutta jonka osuus tuntuu vähenevän ja pienesti laimentuvan, mitä pidemmälle tarina kulkee. Tatum on kuitenkin todella hyvä ja uskottava pääosassa, minkä lisäksi hän muistaa säilyttää ontumisen koko leffan läpi, mikä tuo oman kiinnostavan lisän hahmoon. Läpi leffan voi selvästi nähdä, mitä Jimmy tuntee, kun hänen työnsä viedään pois, minkä lisäksi hänen nuori tyttärensä muuttaa Jimmyn ex-vaimon kanssa monien kilometrien päähän, jolloin hänelle ei tunnu jäävän mitään. Valitettavasti tämä ei kuitenkaan tunnu tarpeeksi isolta syyltä, jotta katsoja olisi täysillä mukana Jimmyn ryöstösuunnitelmassa, jolloin elokuvan alkupää tuntuu vielä pieneltä hakemiselta, kunnes leffa löytää katsojansa ja nappaa mukaansa. Jimmyn Clyde-veljeä esittää Star Wars: The Force Awakensista (2015) tuttu Adam "Kylo Ren" Driver. Clydella on tosiaan vain yksi käsi tallella, sillä hän menetti toisen ollessaan sodassa Lähi-idässä ja puuttuvan tilalla on proteesi. Tätä ei leffan aikana pääse unohtamaan, sillä Clyde muistuttaa siitä tasaisin väliajoin. Hahmo on kiinnostava, sillä hän on aika vaisu ja aina kun hän puhuu, katsojana miettii, mikäköhän häntä vaivaa. Driver onnistuu roolissaan oivallisesti ja osoittaa jälleen, miksi häntä voisi nähdä useamminkin elokuvissa. Mellie Loganina nähdään Riley Keough. Mellie jää selvästi veljiensä varjoon, eikä hänelle ole suotu yhtä paljon ruutuaikaa. Se ei kuitenkaan harmita, sillä hänestä ei ole tehty kovin kiinnostavaa hahmoa. Mellie toimii tosiaan kauneusalalla, minkä lisäksi hänet nähdään antamassa neuvoja veljilleen, mutta siihen rooli oikeastaan jääkin. Keough onnistuu toimivasti osassaan, mutta hänen työnsä ei jää mieleen. Jimmyn Sadie-tytärtä näyttelee Farrah Mackenzie, joka on oiva valinta osaan. Mackenzielta ei löydy heikkoja hetkiä, vaan hän on hyvä alusta loppuun. Jimmyn ex-vaimoa Bobbie Jota esittää Katie Holmes, jonka rooli on kirjoitettu onnistuneesti. Bobbie Jota pitää hyvin nopeasti ärsyttävänä, koska hän ei tunnu ymmärtävän yhtään isän ja tyttären välistä suhdetta, minkä lisäksi hän tuputtaa tyttärensä päähän inhottavia kauneusihanteita, mikä saa katsojat säälimään Sadieta. Holmeskin on hyvä, mutta katsojana ei silti voi pitää hänestä hahmon takia. Murtovaras Joe Bangia näyttelee nykyinen agentti James Bondin esittäjä Daniel Craig, joka on aivan mahtava. Elokuvan aikana huomaa useita kertoja, että Craigilla on ollut hauskaa roolia esittäessään, mikä välittyy hienosti myös yleisöön. Joena hän pääsee ilmeilemään ja eleilemään paljon voimakkaammin kuin 007:n roolissa, vaikka hän onkin myös siinä roolissa loistava. Joe varastaa huolettoman persoonansa ja Craigin karisman avulla show'n aina, kun hän on ruudulla, jolloin Tatumin ja Driverin mainiot roolisuoritukset eivät enää oikein tunnu miltään. Joen hölmöjä veljiä, Samia ja Fishiä esittävät Brian Gleeson ja Jack Quaid, jotka ovat todella hauskoja rooleissaan. Elokuvassa nähdään myös pienissä rooleissaFamily Guy -sarjan (1999-) luoja ja tähti Seth MacFarlane ylimielisenä bisnesmiehenä; David Denman Bobbie Jon uutena poikaystävänä; viime vuonna Fantastic Beasts and Where to Find Themin (2016) kautta kuuluisuuteen noussut Katherine Waterston tarpeettomana Sylvia-lääkärinä; Marvel Cinematic Universen (2008-) leffoista tuttu Sebastian "Winter Soldier" Stan kilpa-ajaja Dayton Whitena; sekä kahdesti Oscar-palkittu Hilary Swank FBI-agentti Sarah Graysonina, joka on niin pieni rooli, että Swankin taidot menevät täysin hukkaan. Minua jäi ihan oikeasti harmittamaan Swankin puolesta, sillä hänen osuutensa oli todella mitäänsanomaton. Aiemmin mainitsemani hakemisen jälkeenLogan Lucky saa napattua katsojan mukaansa yllättävän helpoilla ja yksinkertaisilla keinoilla. Leffaan on saatu mukaan todella oivallista henkeä, jonka ansiosta katsojan mielenkiinto pysyy lähes kaiken aikaa tarinassa. Ryöstön motiivit tuntuvat tosiaan oudon laimeilta ja alussa jää kaipaamaan jonkinlaisia lisäsyitä teolle, mutta homma vaikuttaa kuitenkin niin lupaavalta, että on pakko nähdä, miten ryöstö toteutuu. Välillä puhutaan jonkinlaisesta Logan-suvun kirouksesta, jonka takia sisarukset olisivat todella epäonnisia, mikä herättää tietysti ajatuksia siitä, että jokin tulee menemään päin mäntyä jossain kohtaa elokuvaa. Leffan aikana huomaa useita kertoja, että filmillä on sama tekijä kuin Ocean's Elevenillä (2001), sillä esimerkiksi suunnitteluosuudessa on paljon samaa henkeä. Loppupäässä on varsinkin todella selkeää, kuka leffat on ohjannut, mutta se ei kuitenkaan haittaa, sillä tyyli toimii. Katsojaa lähinnä naurattavat puheet "Ocean's 7-Eleven" -ryöstöstä.
Nauraa saa muutenkin useita kertoja. Logan Lucky on nimittäin todella hauska elokuva, jonka aikana saa hekotella ihan ääneenkin. Vitsejä on monenlaisia, mutta ne eivät silti ole perinteistä USA-leffojen hölmöilyä, vaan niissä on ihan ajatustakin, vaikka monet hassutteluista ovatkin todella simppeleitä. Tähän vielä päälle mainiosti rakennettu jännite ryöstön onnistumisesta, niin kyseessä voisi olla todella hyvä elokuva. Valitettavasti Logan Lucky on ihan liian pitkä filmi, eikä kyse ole vain siitä, että muutamaa kohtaa voisi vähän tiivistää, vaan kestoa on jopa parikymmentä minuuttia liikaa, jolloin naurujen välissä ehtii haukotellakin ja vilkaista kelloa. Mukaan on tungettu täysin tarpeettomia asioita, kuten Katherine Waterstonin hahmo Sylvia, jonka voisi ottaa kokonaan pois, eikä tarina muuttuisi lainkaan. Leffasta tulisi jopa parempi, sillä siten se voisi keskittyä paremmin olennaiseen. Heikointa kuitenkin koko teoksessa on sen loppu. Viimeinen vartti olisi pitänyt kirjoittaa kokonaan uusiksi, sillä tällaisena se vain kiertää ympyrää ja latistaa hyvän tunteen, jonka leffa on muuten onnistunut tarjoamaan. Huono lopetus on todella harmillinen asia, sillä kun poistuu leffateatterista, lopetus on tietty tuoreimpana muistissa ja se voi helposti laimentaa kokonaisuutta. Ja niinhän se tekeekin, minkä takia elokuva menettää pisteen ja tuottaa pienen pettymyksen.
Steven Soderbergh tietää tavallaan todella hyvin, mitä tekee, mutta samalla tuntuu vahvasti siltä, että jonkun toisen olisi pitänyt hoitaa jotkut hänen hommistaan. Tunnelman luomisen hän osaa hyvin ja hän taitaa huumorin hienosti. Soderbergh on kuvannut tämänkin leffan salanimellä Peter Andrews ja leikannut sen Mary Ann Bernard -nimen alla. Kuvaajana Soderbergh on kyllä hyvä, minkä lisäksi hän on onnistunut useiden kohtien leikkauksessakin. Kuitenkin kun hänellä on ollut liikaa vaikutusvaltaa, ei ole kukaan tainnut sanoa, että filmi kaipaisi todella voimakasta tiivistämistä. Leikkaamisen olisi pitänyt siis hoitaa joku muu. Ohjaajahan joka tapauksessa seuraisi leikkaamista vierestä. Muuten tekninen toteutus on taidokkaasti tehty. Säveltäjä David Holmesin musiikit eivät tosin jää millään lailla mieleen.
Yhteenveto: Logan Lucky on hyvä, mutta ihan liian pitkä elokuva. Kokonaisuutta voisi helposti tiivistää parillakymmenellä minuutilla, jolloin teos tuntuisi tiiviimmältä. Esimerkiksi Katherine Waterstonin hahmon voisi ottaa pois kokonaan. Loppu olisi pitänyt kirjoittaa kokonaan uudestaan, sillä tällaisena se on vain laimea ja alkupäässä motiivit ryöstölle olisi voinut miettiä paremmin, sillä näin ne eivät täysin vakuuta. Leffa on kuitenkin kiehtova ja se onnistuu pitämään katsojaa mukanaan taidokkaasti. Näyttelijät ovat pääasiassa hyviä - etenkin show'n varastava Daniel Craig - ja filmiin on saatu oivallista jännitettä ja todella mainiota huumoria. Ohjaaja/kuvaaja/leikkaaja (ja kenties käsikirjoittaja) Steven Soderbergh tavallaan tietää, mitä tekee, mutta hänellä on ollut liikaa vaikutusvaltaa, jolloin ei ole ollut ketään sanomassa, ettei kokonaisuus täysin toimi toivotulla tavalla. Kelpo leffa Logan Lucky kuitenkin on, vaikka jälkikäteen jää harmittamaan, ettei se saavuta täyttä potentiaaliaan. Suosittelen vilkaisemaan sen, jos pidätte Ocean's Elevenistä, sillä mukana on paikoitellen samaa henkeä. Muutenkin jos huumoripitoiset ryöstöfilmit ovat lähellä sydäntänne, käykää vilkaisemassa Logan Lucky.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Logan Lucky, 2017, Trans-Radial Pictures, Free Association
