Arvostelu: Phantom Thread (2017)

PHANTOM THREAD

Ohjaus: Paul Thomas Anderson
Pääosissa: Daniel Day-Lewis, Vicky Krieps, Lesley Manville ja Brian Gleeson
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12

Phantom Threadin suunnittelu alkoi, kun käsikirjoittaja-ohjaaja Paul Thomas Anderson luki muotisuunnittelija Cristóbal Balenciagan elämästä ja tutki muotisuunnittelija Charles Jamesin uraa. Elokuvan kuvaukset alkoivat tammikuussa 2017 ja se sai Yhdysvaltain ensi-iltansa saman vuoden joulukuussa, mutta vasta tämän vuoden alussa se on alkanut saamaan laajempaa teatterilevitystä. Leffasta on kohistu paljon, sillä se jää näillä näkymin näyttelijä Daniel Day-Lewisin viimeiseksi työksi. Sen lisäksi elokuva on saanut paljon hyviä arvioita, mutta rahallisesti se ei ole tähän mennessä pärjännyt kovin hyvin. Itse kuulin filmistä vasta, kun se sai kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, paras ohjaus ja paras miespääosa), jolloin tiesin heti, että pitäähän tämä nähdä. En silti käynyt katsomassa sen ensimmäistä lehdistönäytöstä, sillä samalla viikolla oli monta muutakin leffaa katsottavana. Valitettavasti en kuitenkaan päässyt toiseen näytökseen, kuten olin suunnitellut, sillä minulla nousi korkea kuume. Minun täytyi siis odottaa siihen asti, kun elokuva sai ensi-iltansa Suomessa ja meninkin katsomaan Phantom Threadin heti ensimmäiseen mahdolliseen näytökseen.

Muotisuunnittelija Reynolds Woodcock löytää ihanteellisen vartalon omistavan tarjoilija Alman ja ottaa hänet uudeksi muusakseen. Alma rakastuu herrasmieheltä vaikuttavaan Reynoldsiin, mutta valitettavasti hyvin itsekeskeisellä muotisuunnittelijalla ei ole aikaa rakkaudelle.

Pääroolissa Reynolds Woodcockina nähdään tosiaan Daniel Day-Lewis, joka on ilmoittanut tämän jäävän hänen viimeiseksi roolityökseen. Jos näin on, niin Day-Lewis voi olla tyytyväinen, sillä hän on erittäin mainio osassaan (mikä ei tule kenellekään kovin isona yllätyksenä). Hahmo itsessään voi kuitenkin helposti tuntua aika kauhealta. Reynolds elää kuin hän olisi maailman hienoin taiteilija, mikä tekee hänestä ja hänen asuistaan hänen omassa päässään maailman keskipisteen. Useissa kohtauksissa hän tuo esille, että hänen seurassaan täytyy toimia vain tietyllä tavalla, sillä hänen täytyy keskittyä työhönsä ihan koko ajan. Jos joku vaikka syö samassa pöydässä liian kovaan ääneen, hänen loppupäivänsä on pilalla ja kaikki saavat kärsiä hänen vihastaan. Reynolds on niin itsekeskeinen, että hän loukkaantuu helposti, muttei voi käsittää, jos hän loukkaakin jotain toista pahasti. Tavallaan Reynolds on sellainen ihminen, jonka kanssa ei haluaisi olla missään tekemisissä, mutta samalla pystyin tunnistamaan itsestäni ihan pienesti hänen taiteilijaluonnettaan. Kuka tahansa voi ymmärtää, että jos yrittää keskittyä johonkin asiaan kunnolla, oli se sitten työhön tai opiskeluun tai harrastukseen, niin jos joku ilmestyy viereen puhumaan jostain muusta asiasta, se sekoittaa ajatukset täysin, jolloin ei kykene kommunikoimaan puhujan kanssa, eikä pysty tekemään sitä, mihin oli juuri täysillä keskittynyt. Day-Lewis vain vie tämän turhautumisen äärimmäisyyksiin Reynoldsin kanssa ja vaikka hahmo usein inhottaakin, on näyttelijän työ niin hienoa, että Reynoldsia haluaisi nähdä enemmän.
     Alma-tarjoilijan roolissa taas nähdään luxemburgilainen Vicky Krieps, joka tekee pääasiassa hyvää työtä. Muutamassa kohtauksessa Krieps sanoo repliikkinsä oudon elottomasti, mutta onneksi hänestä löytyy usein oivaa tunnetta. Alma on paljon herkempi tapaus kuin Reynolds. Siinä missä Reynolds vaikuttaa tarvitsevan ihmisiä vain toteuttamaan hänen suunnitelmiaan ja tarjoilemaan hänelle syötävää, Alma tarvitsee ihmisiltä läheisyyttä ja tunteita. Katsojana voikin sääliä Almaa, jonka rakkaudenkaipuun Reynolds jatkuvasti torjuu.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Reynoldsin tunteettomalta vaikuttava sisko Cyril (Lesley Manville), tohtori Hardy (Brian Gleeson), sekä heitä, joille Reynolds suunnittelee asuja, kuten kreivitär Harding (Gina McKee), erikoinen Barbara Rose (Harriet Sansom Harris) ja leidi Baltimore (Julia Davis). Vaikka leffassa nähdään paljon henkilöitä, Reynoldsin ja Alman lisäksi esille pääsee vain Cyril, joka usein johtaa Woodcockin muotiliikettä. Vaikka Manville on kelpo valinta rooliinsa, on hänen naissivuosaehdokkuutensa mielestäni todella kummallinen päätös. Hän on hyvä, muttei todellakaan niin hyvä. Olen siis äärimmäisen yllättynyt ja ihmeissäni, jos hän jostain syystä voittaa Oscar-palkinnon suorituksestaan.

Phantom Thread ei todellakaan ollut minun elokuvani. En sano, että se olisi huono tai heikko tai vain ihan kiva. Mielestäni kyseessä on kyllä hyvä filmi, mutta teknisen toteutuksen ja Daniel Day-Lewisin roolisuorituksen lisäksi tässä ei ollut mitään ihmeellistä. Elokuva ei koskaan napannut minua mukaansa tai saanut minua oikeasti välittämään sen henkilöistä. Alkupää leffasta on kiinnostava, kun tarinaa aletaan rakentamaan ja kun Reynolds ja Alma tapaavat toisensa. Ja sitten elokuvan kiinnostavuus loppuu. Näytetään millaisia persoonia hahmot ovat. Kuinka paljon Alma kaipaa rakkautta ja kuinka narsistinen Reynolds on. Yhdessä kohtaa tapahtuu jotain erikoista, joka saa katsojan jälleen keskittymään, mutta pääasiassa leffa kulkee niin hitaasti eteenpäin, ettei ihme, jos ajatukset alkavat harhailemaan. Elokuva ei myöskään vaikuta välillä tietävän, kumman tarinaa se yrittää kertoa; Reynoldsin vai Alman, jolloin se tuntuu vaihtavan päähenkilöään muutamaankin otteeseen. Kun vihdoin tapahtuu jotain jännää, ajattelin Phantom Threadin päässeen jo loppuhuipennukseensa. Olin nimittäin täysin varma, että olisin katsonut elokuvaa jo noin kahden tunnin ajan. Mutta ei, leffa oli vasta juuri ja juuri puolessa välissä.

Elokuvalla on kestoa hieman yli pari tuntia, mutta mielestäni se tuntui kestävän yli kolme tuntia. Jotkut varmasti rakastavat sitä, kuinka rauhallisesti leffa etenee, mutta kun se ei tunnu etenevän. Toisaalta läpi filmin kyllä pohjustetaan todella erikoista loppuhuipennusta, mikä saattaa tuntua joistakin katsojista todella oudolta. Itse pidin lopetuksesta paljon, sillä se oli jotain odottamatonta. Mutta kun sitä edeltäneet tunti ja kolme varttia eivät tuntuneet oikein miltään, ei erittäin mainio lopetus paljoa pelasta. Aluksi kun lopputekstit alkavat pyöriä, erikoinen loppuratkaisu on päällimmäisenä mielessä, mutta kun leffan näkemisestä on kulunut tarpeeksi aika, pitkästyttävät osiot nousevat mieleen. Jotkut kohtaukset olivat oivallisia, mutta kokonaisuus ei vain oikein tuntunut miltään. Arvelen jo nyt Phantom Threadin katoavan nopeasti Oscar-gaalan jälkeen unholaan, enkä usko, että jaksaisin koskaan katsoa sitä uudestaan.

Kuten nopeasti mainitsin, leffan tekninen toteutus teki minuun isomman vaikutuksen kuin sen tarinallinen sisältö. Phantom Thread tapahtuu 1950-luvun Lontoossa, mikä on toteutettu erinomaisesti läpi leffan. Vanhat rakennukset, upeat lavasteet ja tyylikkäät autot luovat katsojalle hienon illuusion siitä, että se olisi oikeasti kuvattu jo silloin. Puvustus on myös erittäin mainiota, eikä mikään ihme, että leffa on Oscar-ehdokkaana siitä kategoriasta. Äänimaailma on oivallinen, minkä lisäksi Jonny Greenwood on säveltänyt hyviä melodioita taustalle. Onkin harmi, ettei Paul Thomas Andersonin käsikirjoitus ja ohjaus erityisemmin vakuuttanut minua. Muutamat keskustelukohtaukset olivat jopa kehnosti kirjoitettuja, minkä lisäksi käsikirjoitusta olisi voinut tiivistää. Viimeistään leikkauspöydällä olisi pitänyt huomata, että kahden tunnin elokuva tuntuu kolmen tunnin teokselta.

Yhteenveto: Phantom Thread on hyvä, vaikkakin paikoitellen erittäin pitkäveteinen elokuva. Kun alussa esitellään hahmoja ja leffan maailmaa, se tuntuu kiinnostavalta, mutta jossain kohtaa se alkaa tuntua hieman jopa luotaantyöntävältä. Filmi ei saanut minua välittämään sen tapahtumista tai henkilöistä. Parissa kohtaa se onnistui saamaan minut säälimään Almaa, jonka Reynolds kylmästi torjuu, mutta siihen se jäi. Loppuhuipennus ja yksi kohtaus puolessa välissä (jonka luulin aluksi olevan loppuhuipennus) ovat kyllä erittäin mainioita, mutta ne eivät tee kokonaisuudesta yhtä hyvää. Daniel Day-Lewis on tietty erinomainen pääroolissa Reynoldsina ja hyvä on myös Vicky Krieps herkkänä Almana, vaikka häneltä pari heikkoa hetkeä löytyykin. Lesley Manvillen Oscar-ehdokkuutta ihmettelen todella paljon. Visuaalisesti filmi näyttää erittäin tyylikkäältä, mutta mielestäni Paul Thomas Andersonin käsikirjoitus olisi vaatinut tiivistämistä ja hieman selkeyttä siitä, kuka on sen oikea päähenkilö. Jos hidastempoiset tai siis hyvin rauhalliset vanhan ajan rakkaustarinat kiehtovat teitä tai haluatte tutustua 1950-luvun muodin maailmaan, niin Phantom Thread on teille tehty elokuva. Itselleni se ei kolahtanut, enkä usko, että jaksaisin katsoa sitä enää uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.2.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pastemagazine.com
Phantom Thread, 2017, Annapurna Pictures, Focus Features, Ghoulardi Film Company, Perfect World Pictures