Arvostelu: The Post (2017)

THE POST

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Meryl Streep, Tom Hanks, Bob Odenkirk, Tracy Letts, Bradley Whitford, Bruce Greenwood, Matthew Rhys, Sarah Paulson, Alison Brie, Jesse Plemons ja Michael Stuhlbarg
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 7

The Post perustuu tositapahtumiin Vietnamin sodan salaisuuksien paljastumisesta. Elokuvan teko alkoi loppuvuodesta 2016, kun tuottaja Amy Pascal sai käsiinsä Liz Hannahin käsikirjoituksen aiheesta. Samoihin aikoihin ohjaaja Steven Spielberg joutui lykkäämään seuraavan leffansa, "The Kidnapping of Edgardo Mortaran" työstämistä roolitusongelmien takia, joten hän päätti sen sijaan ohjata The Postin. Elokuvan kuvaukset alkoivat keväällä 2017 ja se saatiin valmiiksi jo marraskuussa, jolloin se ehti saada ensi-iltansa Yhdysvalloissa juuri ennen vuoden vaihtumista - tosin meillä Suomessa se on nähtävillä vasta nyt vuonna 2018. Itse en ollut kovin innoissani, kun kuulin elokuvasta. Vaikka Spielberg on tehnyt mielestäni todella hienoja filmejä, hänen 2000-luvun tuotantonsa ei ole erityisemmin vakuuttanut minua. Vaikka viimeisen kymmenen vuoden aikana ilmestyi todella mainio seikkailuelokuva Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus (The Adventures of Tintin - 2011), ovat hänen työnsä olleet pääasiassa unohdettavia Oscar-palkintojen kalasteluja. Kahden viimeisen Spielberg-elokuvan, pitkäveteisen Vakoojien sillan (Bridge of Spies - 2015) ja kehnon Iso kiltti jätin (The BFG - 2016) jälkeen ajattelin, että herran pitäisi jo alkaa lopetella elokuvien teko. Silti menin katsomaan The Postin, päivä sen jälkeen, kun se oli saanut kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva ja paras naispääosa). Odotukseni eivät olleet korkeat, joten yllätyin, että kyseessä onkin kelpo filmi. Ei se ihmeellinen ole, mutta on se selkeästi parempi kuin kaksi edeltäjäänsä.

Vuonna 1971 sanomalehti The Washington Post saa käsiinsä raportteja, jotka paljastavat hallituksen valehdelleen kansalle Vietnamin sodan tapahtumista. Lehden henkilökunnan täytyy pohtia, uskaltavatko he julkaista raportit lehdessään, vaikka rangaistus siitä voisi olla loppuelämä vankilassa.

Meryl Streep näyttelee The Washington Postin omistajaa, Katharine Grahamia ja tuttuun tapaansa Streep on tietty erittäin hyvä roolissa kuin roolissa. Hän tuo hienosti esille Katharinen kokemat paineet, mitkä Vietnam-raportit aiheuttavat, minkä lisäksi häntä jännittää ja ahdistaa sanomalehden johdossa olo, sillä lähes kaikki ulkopuoliset tuntuvat kyseenalaistavan hänen taitonsa. Streepin näyttelijätyötä on aina lumoavaa katsella, mutta minun on pakko sanoa, etten usko hänen voittavan tästä roolista Oscaria. Hänellä on ennätys Oscar-ehdokkuuksien määrässä, mutta niistä kahdestakymmenestäyhdestä ehdokkuudesta hän on voittanut vain kolme palkintoa. Tämä ei ole yksi hänen parhaista rooleistaan, joten uskon Akatemian antavan palkinnon jollekin toiselle.
     Streepin tavoin myös miespääosan esittäjä Tom Hanks tuntuu olevan mainio missä tahansa elokuvassa ja niin hän on myös tässä. Hanks näyttelee The Washington Postin päätoimittaja Ben Bradleetä, joka on Katharinea innokkaampi raporteista. Sanomalehdellä ei nimittäin mene kovin lujaa, joten Ben uskoo, että lehti nousee suositummaksi, jos se julkaisee raportit ensimmäisenä. Hanksista välittyy Benin innostus, kuten myös huoli lehden kohtalosta. Häntäkin on aina ilo katsoa, mutta Streepin työn tavoin ei Hankskaan tee tässä mitään erityisen vaikuttavaa, joten en ihmettele, ettei hän saanut ehdokkuuta parhaasta miespääosasta.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. The Washington Postille työskentelevät Fritz (Tracy Letts), Arthur Parsons (Bradley Whitford) ja Ben Bagdikian (Bob Odenkirk), sekä raportit lehdistölle paljastava Dan Ellsberg (Matthew Rhys), Katharinen tytär Lally Graham (Alison Brie), Benin vaimo Antoinette Bradlee (Sarah Paulson), lakimies Roger Clark (Jesse Plemons) ja puolustusministeri Robert McNamara (Bruce Greenwood). Streepin ja Hanksin lisäksi muut näyttelijät eivät pääse nousemaan esille, eivätkä heidän hahmonsa ole kovin mieleenpainuvia. Muista näyttelijöistä muistaa lähinnä Odenkirkin ja Rhysin, heidän yhteisten hetkiensä takia.

The Post alkaa yllättävän mielenkiintoisesti. Se lähtee käyntiin Vietnamista vuonna 1966, joka tuo monin tavoin mieleen Spielbergin tunnetun sotaelokuvan Pelastakaa sotamies Ryan (Saving Private Ryan - 1998). Harmillisesti Vietnam-prologi päättyy lyhyeen, mistä siirrytään 1970-luvun alkuun ja nyky-Spielbergille tutumpaan historialliseen draamaan. Ajankuva filmissä on tietysti upeasti toteutettu. Elokuva näyttää ja tuntuu aivan mahtavasti 1970-luvulta (vaikken silloin vielä elänytkään, mutta uskoisin sen onnistuvan erinomaisesti), jolloin sen maailmaa jää seuraamaan kiinnostuneena. Harmi vain, ettei ensimmäisen tunnin ajan itse tarina ole mitä kiinnostavin. Hahmot lähinnä vain keskustelevat elämästään ja politiikasta ja The Washington Postin rahatilanteesta. Uusia henkilöitä esitellään vähän väliä, mutta heidän merkitystään ei selvennetä lähes ollenkaan. Aina välillä The Washington Postilla mietiskellään, miten ihmeessä kilpaileva sanomalehti The New York Times on saanut tietoonsa valtion salaisuuksia. Silloin elokuva onnistuu pitämään kiinnostusta yllä, mutta muuten leffa tuntuu aika pitkäveteiseltä.

Onneksi toisen tunnin aikana tilanne muuttuu. The Washington Post on saanut raportit omiin käsiinsä ja alkaa pohdinta siitä, voiko juttua julkaista. Kaiken järjen mukaan sananvapauden pitäisi tarjota heille luvan julkaisemaan tekstejä, jotka avaavat kansan silmät siitä, miten hallitus huijaa ihmisiä, mutta heidät voisi silti tuomita vankilaan maanpetoksen takia. Mitä jos tiedot leviävät muuhun maailmaan niin, että eri valtiot voivat käyttää niitä pahoin aikomuksin hyödyksi? Mutta silti monet tuhannet yhdysvaltalaissotilaat ovat kuolleet Vietnamissa ja jos se johtuu Yhdysvalloista itsestään, pitäisi tieto kertoa. Toisen tuntinsa aikana The Post muuttuu yllättävän jännittäväksi elokuvaksi, joka pistää katsojan taidokkaasti pohtimaan näitä asioita. Mikä on oikein ja mitä itse tekisi sellaisessa tilanteessa? Valitettavasti pitkään kestävän erittäin hyvän osion jälkeen leffan taso laskee hieman ihan lopussa.

Jännityksen lisäksi elokuva ei oikeastaan herätä muita tunteita. Se ei saa ilahtumaan, eikä liikuttumaan. Ei ahdistumaan, eikä oikeastaan välittämään hahmojen kohtalosta. Ainoat naurut tarjoaa presidentti Nixonin puhelu, jossa hän määrää, ettei The Washington Postilla ole enää mitään asiaa Valkoiseen taloon. Leffa on tavallaan aika kylmä, eikä siihen pääse kunnolla mukaan, vaikka sitä seuraakin kiinnostuneena. On myös hieman ärsyttävää, ettei elokuva avaa tarkemmin raporttien sisältöä. Lopussa tuli huomattua, miksi on hyvä, että historiallisten teosten lopputekstien aikana lukee, miten hahmojen tarina jatkui, kun filmin tapahtumat päättyivät. Tästä sellainen puuttui, vaikka tämä sitä kaipaisi. Ja silti loppuun on tungettu viittaus Watergaten tietovuotoon. Ne, jotka eivät asioita tiedä ennen elokuvan katsomista, joutuvat turvautumaan Wikipediaan matkalla kotiin.

Steven Spielbergin suurin ongelma nykyään on se, ettei hän enää edes yritä mullistaa elokuvateollisuutta kuten 1900-luvulla Tappajahaista (Jaws - 1975) lähtien, vaan hän pysyy täysin oman mukavuusalueensa sisällä ja tekee juuri niin tuttua ja turvallista kuin vain on mahdollista. Vaikka Spielberg on jälleen onnistunut hienon ajankuvan luomisessa, ovat hänen uudet teoksensa kaukana siitä, mikä hänen tasonsa oli vielä viisitoista vuotta sitten. Liz Hannahin ja Josh Singerin käsikirjoitus sisältää hyviä juttuja, mutta dialogipainotteisuus on hieman tylsää. Teknisesti The Post on kuitenkin hieno elokuva. Kuvaus on mainiota, kuten on myös valaisu. Leikkauskin toimii, vaikka filmiä voisi tiivistää vähän. Lavastus ja puvustus ovat upeasti toteutetut, minkä lisäksi tietokonetehosteita on varmasti käytetty liian modernien taustojen poistamiseen. Tämä on tehty taidokkaasti ja niin ovat myös äänitehosteet. Musiikeista vastaa tietty Spielbergin tärkein yhteistyökumppani, legendaarinen John Williams, jonka sävellykset ovat mainiot elokuvan aikana ja luovat lisäyksensä jännittävään tunnelmaan, mutteivät tosin jää millään lailla mieleen leffan päätyttyä.

Yhteenveto: Jännittävästä loppupuoliskostaan huolimatta The Post ei ole kovin ihmeellinen elokuva. Lyhyttä Vietnam-prologia lukuunottamatta leffan ensimmäinen tunti on aika pitkäveteistä seurattavaa, jossa lähinnä vain puhutaan ja pohdiskellaan. Ja vaikka toinen tunti pistää katsojan onnistuneesti pohdiskelemaan ja jännittämään, ei filmi selvennä tarpeeksi hyvin valtion salaisuuksia ja on muutenkin tunnelmaltaan oudon kylmä. Vaikka hienosti toteutettua 1970-luvun maailmaa ihailee, ei siihen tunnu pääsevän koskaan mukaan. Meryl Streep ja Tom Hanks ovat tietysti upeat rooleissaan, mutta muut näyttelijät eivät pääse näyttämään lahjojaan. Visuaalisesti kyseessä on näyttävä elokuva, sillä ohjaaja Steven Spielberg tietää kyllä, miten tehdä tyylikkäitä filmejä. Harmi vain, että sisällöstä puuttuu kaikki se tunne ja tekemisen riemu, mikä löytyi hänen teoksistaan vielä parikymmentä vuotta sitten. Jos Spielbergin uudet historialliset elokuvat ovat iskeneet teihin tai katsotte aina kaikki Oscar-ehdokkaat, niin katsokaa toki The Post. En kuitenkaan usko, että se tulee voittamaan kumpakaan ehdokkuuksistaan, enkä usko, että siitä tullaan puhumaan enää ensi vuonna. Vaikka kyseessä on kelpo leffa, on sitä silti hieman surullista seurata Spielbergin tason putoamisen takia. Saa nähdä, millainen on hänen seuraava elokuvansa Ready Player One (2018), mikä ilmestyy jo ensi kuussa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Post, 2017, Amblin Entertainment, DreamWorks, Participant Media, Pascal Pictures, Star Thrower Entertainment, River Road Entertainment