Näyttelijät: Matthew Rhys, Kate O'Flynn, Stephen Root, Kevin Carroll, Kingston Rumi Southwick, Dale Dickey, K Callan, Christian Clemenson, Jeff Hiller, Nancy Lenehan, Beck Nolan, Charles Van Flaherty, Neil Casey, Meredith Casey, Kylie McNeill, Hamish Linklater, Betty Gilpin, Bashir Salahuddin, William Hill, Toby Huss, Olli Haaskivi, Tim Baltz, Elizabeth Alderfer, Lauren Bittner, Chris Fleming ja Airon Armstrong
Genre: kauhu, komedia, mysteeria
Jaksomäärä: 10
Jakson kesto: 31 minuuttia - 48 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 20 minuuttia
Ikäraja: 16
Widow's Bay on Katie Dippoldin luoma kauhukomediasarja. Apple Studios innostui Dippoldin ideasta ja sarjan kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2025. Nyt Widow's Bayn ensimmäinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun ja itse odotin sarjan näkemistä suurella mielenkiinnolla. Sarjan premissi oli mielestäni kiinnostava ja avausjakson julkaisusta lähtien luin ja kuulin yhä vain enemmän ja enemmän kehuja. Kun Widow's Baysta oli enää finaalijakso julkaisematta, ryhdyin vihdoin katsomaan sarjaa.
Uuden-Englannin lähistöllä sijaitsevan saarikaupunki Widow's Bayn pormestari Tom Loftis yrittää kasvattaa alueen turismia, siitäkin huolimatta, että Tomia lukuun ottamatta lähes kaikki muut saaren asukkaat ovat varmoja siitä, että Widow's Bay on kirottu.
Harmillisesti kesken kaiken lopetetun Perry Mason -sarjan (2020-2023) päätähti Matthew Rhys näyttelee Widow's Bayn saarikaupungin pormestaria, Tom Loftisia, joka on kyllästynyt paikan ankeaan menoon ja haluaa nostaa saaren uuteen kukoistukseen ja tehdä siitä turistien hittikohteen. Operaatiota ei helpota se, että lähes kaikki muut saarella uskovat Widow's Bayn olevan kirottu. Saaren historiaan liittyy ties mitä kummitustalosta kannibalismiin ja sarjamurhaajasta vesialueisiin, joilla kalastajat katoavat mysteerisesti. Tom pitää koko hommaa hölynpölynä, mutta joutuu pian huomaamaan, että puheissa saattaa sittenkin olla perää. Rhys on nappivalinta päärooliin. Hän tulkitsee vakuuttavasti hahmonsa eri puolia alkuperäisestä epäuskosta kauhuun ja sitten yritykseen ratkoa tilanteen.
Widow's Bayssa asuvat myös muun muassa Tomin kapinahenkinen poika Evan (Kingston Rumi Southwick), Tomille töitä tekevät Patricia (Kate O'Flynn), Rosemary (Dale Dickey), Dale (Jeff Hiller) ja Ruth (K Callan), sheriffi Clemmons (Kevin Carroll), kaupungin pahaenteisiin yliluonnollisuuksiin visusti uskova Wyck (Stephen Root), lääkäri Morgan (Christian Clemenson), majataloa pyörittävä Kurt (Neil Casey), pastori Bryce (Toby Huss), sekä kahvilaa pyörittävä Ray (suomalaistaustainen Olli Haaskivi). Sivuhahmoistakin löytyy oivallisia tyyppejä, jotka suhtautuvat kaupungin kummallisuuksiin eri tavoin. Eri jaksoissa eri hahmot pääsevät enemmän esille ja näyttelijäkaarti suoriutuu läpikotaisesti hyvin rooleistaan.
Widow's Bayta ei turhaan ole kehuttu yhdeksi vuoden parhaista uutuussarjoista. Kyseessä on aivan mahtava ja saman tien tehokkaan koukuttava tapaus, joka sulauttaa kauhun ja komedian jopa hämmästyttävän onnistuneesti. On olemassa paljon kauhukomedioita, joista pidän, kuten aina yhtä hulvaton Shaun, kuolleiden kunkku(Shaun of the Dead - 2004), mutta ne tuppaavat yleensä kallistua enemmän huumorin kuin pelottelun puolelle. Widow's Bay taas on oikeasti pelottava silloin kun se haluaa olla, mutta se osaa myös olla todella hauska silloin kun se sille tuulelle sattuu. Kauhu ja komedia eivät millään tavalla syö pois toisistaan, vaan ne kulkevat saumattomasti käsi kädessä. Välillä kesken karmivan kohtauksen voi tapahtua jokin äkillinen koominen juttu, mutta sarja onnistuu sitten saman tien palaamaan takaisin karmivaksi.
Sen lisäksi, että kauhu ja komedia on onnistuttu sulauttamaan erinomaisesti, on kiehtovan mysteerinen ilmapiiri kaiken aikaa läsnä. Tarina ja sen hahmot ovat väkeviä ja heidän erilaisten edesottamusten parissa aika kulkee kuin siivillä. Aika lailla joka jaksoon on keksitty jotain erilaista, joiden myötä sarjan kauhukattauskin siirtyilee kummittelusta slasheriin ja psykologisempaankin pelotteluun. Täysin oma lukunsa on saaren alkuaikoihin sijoittuva takaumajakso. Finaali pistää hahmonsa tehokkaasti ahtaalle ja jättää tietyt aspektit sitten auki jatkoa varten. Kakkoskausi onkin jo työn alla, enkä malta odottaa, että pääsen matkaamaan takaisin Widow's Bayhyn - toivottavasti vieläpä mahdollisimman pian!
Sarjan ohjaajat (muun muassa sarjoja, kuten Barry(2018-2023) ja The Bear (2022-2026) tehnyt Hiro Murai ja X-kauhutrilogian (2022-2024) ohjannut Ti West) tekee loistokasta työtä niin tunnelman kuin näyttelijöiden parissa, samalla kun Katie Dippoldin johtama käsikirjoitustiimi keksii kaikenlaista outoa saaren asukkaiden pään menoksi. Widow's Bay on myös taitavasti kuvattu ja etenkin Westin ohjaama takaumajakso on vieläpä tyylikkäästi valaistu. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraukset mainiot. Tehosteet näyttävät hyviltä ja äänimaailmakin on osaavasti rakennettu. Vahvan lisänsä tuovat David Flemingin säveltämät musiikit, jotka myös leikittelevät eri lajityyppien kanssa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Widow's Bay, Yhdysvallat, 2026-, Apple Studios, Chum Films
Pääosissa: Keri Russell, O'Shea Jackson Jr., Alden Ehrenreich, Christian Convery, Brooklynn Prince, Isiah Whitlock Jr., Margo Martindale, Jesse Tyler Ferguson, Aaron Holliday, Ray Liotta, Ayoola Smart, Kristofer Hivju, Hannah Hoekstra ja Matthew Rhys
Genre: komedia, jännitys
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 16
Cocaine Bear perustuu löyhästi tositapahtumiin karhusta, joka löysi vuonna 1985 Tennesseestä, Yhdysvalloista hylätyn huumelastin ja söi kilokaupalla kokaiinia. Elokuvan teko lähti liikkeelle Jimmy Wardenin kirjoittamasta käsikirjoituksesta, josta tuottajat Phil Lord ja Christopher Miller innostuivat. Alun perin ohjaamaan valittiin Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett, mutta kun he poistuivat projektista tehdäkseen Screamin (2022), Elizabeth Banks nappasi pestin itselleen. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2021 ja nyt Cocaine Bear saapuu elokuvateattereihin... ja itse olin todella innoissani leffan näkemisestä. Kun viime vuoden lopulla ryhdyin tutkimaan 2023 elokuvatarjontaa, koin lähinnä jatko-osia, esiosia, lisäosia, uudelleenfilmatisointeja ja uudelleenkäynnistyksiä sisältävän kattauksen aika tylsäksi. Elokuva kokaiinista sekoavasta karhusta kiinnitti kuitenkin huomioni ja kun leffan traileri vaikutti lupaavan vekkulilta, aloin tosissaan odottamaan elokuvan näkemistä. Meninkin positiivisin mielin katsomaan Cocaine Bearia sen lehdistönäytökseen pari päivää ennen ensi-iltaa.
Vuonna 1985 huumekuriirit pudottavat lastinsa keskelle Chattahoocheen kansallispuistoa, mistä sen löytää mustakarhu. Kokaiinia nuuhkiva ja ahmiva karhu sekoaa ja pian kaikki lähistöllä kulkevat joutuvat sen kohteiksi.
Elokuva pitää sisällään aika laajan hahmokattauksen erilaisia tyyppejä, jotka joutuvat kohtaamaan kokaiinikarhun. On Sari (Keri Russell), äiti, joka lähtee kansallispuistoon etsimään koulusta lintsaavaa tytärtään Deirdreä (Brooklynn Prince) ja tämän kaveria Henryä (Christian Convery). On rikolliskaksikko Daveed (O'Shea Jackson Jr.) ja Eddie (Alden Ehrenreich), jotka työskentelevät Eddien huumediileri-isälle, Syd Whitelle (alle vuosi sitten menehtynyt Ray Liotta yhdessä viimeisistä elokuvarooleistaan) ja lähtevät noutamaan huumelastia metsästä. On Sydiä jahtaava rikosetsivä Bob (Isiah Whitlock Jr.) ja tämän työpari Reba (Ayoola Smart). On puistonvartija Liz (Margo Martindale), tätä auttava villieläintarkastaja Peter (Jesse Tyler Ferguson), sekä heille ongelmia aiheuttava nuorukainen Stache (Aaron Holliday). Ja lisäksi on turistipariskunta Olaf (Kristofer Hivju) ja Elsa (Hannah Hoekstra). Näyttelijäkaarti suoriutuu passelisti rooleistaan ja lähes jokaiseen hahmoon tuodaan selvä ominaispiirre, vaikka osa on toki mukana vain karhunruoaksi. Katsoja voikin poimia porukasta omat suosikkinsa, joiden toivoo pääsevän pakoon kansallispuistosta. Itse tykästyin eniten roistoduo Daveediin ja Eddieen, joista jälkimmäinen yrittää toipua vaimonsa kuolemasta.
Cocaine Bear on juuri niin pöljä elokuva kuin miltä jo sen nimi kuulostaa. Karhu sekoaa kokaiinista ja aiheuttaa kauhun tunteita lähistön ihmisille. Elokuviltaan pelkkää älykästä ja henkevää kaipaaville leffa siis tuskin toimii. Jos taas kaipaa kasarin ja ysärin oikeista eläimistä kertovia monsterirainoja, jotka eivät ota itseään liian todesta, tämä niille kumarteleva teos on kuin sinulle tehty. Itselleni kyseessä oli tosiaan yksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta ja vaikka Cocaine Bear tuskin yltää joulukuussa vuoden parhaiden leffojen listalle, en silti voi sanoa olevani pettynyt. Kieli visusti poskessa tehty kauhukomedia viihdyttää erittäin mukavasti.
Vaikka alkuperäinen tositarina kokaiinia ahmineesta karhusta ei ole yhtään niin lennokas kuin voisi odottaa (tosielämässä karhu vain veti yliannostuksen ja kuoli, tappamatta ainuttakaan ihmistä), sen pohjalta on saatu rakennettua mitä mainiointa hömppää. Elokuva ei turhia aikaile, vaan pistää heti alussa ensimmäiset uhrinsa huumehöyryisen mesikämmenen tielle. Siitä lähtee liikkeelle toimivan napakka puolitoistatuntinen, joka saa välillä jännittämään ja välillä taas nauramaan. Leffasta ei ole tehty lapsiystävällistä, vaan veri roiskuu, raajoja pureskellaan irti ja ihmisiä revitään riekaleiksi. Kaikessa tässä leffalla on kuitenkin pilke silmäkulmassa. Meno on tarkoituksellisen yliampuvaa ja veikeästä ideasta otetaan kaikki irti. Välillä elokuvalla on pieniä ongelmia kertoa useiden hahmojen juonikuvioita lomittain ja lopetus on hieman pliisu herkullisen tykittelyn jälkeen, mutta muuten Cocaine Bear on yksi vuoden tähän asti viihdyttävimmistä elokuvaelämyksistä.
Elokuvan on ohjannut pääasiassa komedianäyttelijänä tuttu Elizabeth Banks, joka on aiemmin ohjannut muun muassa musiikkileffa Pitch Perfect 2:n (2015) ja uuden Charlie's Angelsin (2019). Cocaine Bear on mielestäni Banksin tähän asti paras ohjaustyö. Hän tasapainottelee onnistuneesti jännityksen ja huumorin välillä, ja tiedostaa tekevänsä puhdasveristä hömppää. Jimmy Wardenin käsikirjoitus leikittelee hyvin ideallaan ja rakentaa edes osasta hahmoja tarpeeksi kiinnostavia tapauksia. Elokuva on myös pätevästi kuvattu ja valaistu. Maskeeraajat pääsevät leikittelemään rujoilla haavereilla ja lotraamaan tekoverellä. Efektitiimi suoriutuu tarpeeksi hyvin digikarhun kanssa. Joissain otoksissa karhu näyttää huomattavasti aidommalta kuin toisissa. Äänimaailma toimii hyvin, joskin Mark Mothersbaughin taustalla jumputtavista musiikeista ei jää mitään mieleen.
Yhteenveto: Cocaine Bear on mitä mainiointa hömppäviihdettä, joka ottaa kaiken irti lystikkäästä premissistään. On niin hupaisaa kuin myös ajoittain varsin jännittävääkin seurata, kun poloiset ihmiset yrittävät selviytyä kokaiinia nuuhkineen ja aineesta seonneen karhun kynsistä ja hampaista. Pöljältä kuulostavaa hommaa ei oteta vakavasti, vaan tekijöillä on ollut oivasti kieli poskessa. Ohjaaja Elizabeth Banks tasapainottelee taitavasti komedian ja jännityksen välillä. On myös hienoa, ettei leffasta ole lähdetty tekemään lapsiystävällistä. Hahmokattaus vaihtelee pidettävistä tyypeistä unohdettaviin karhunaterioihin, mutta näyttelijäkaarti heittäytyy hyvin menoon mukaan. Teknisiltä ansioiltaan leffa on ihan pätevä ja itse kokaiinikarhu on tarpeeksi uskottava digi-ilmestys. Elokuvasta löytyy ontumisensa esimerkiksi useiden juonikuvioiden kanssa jonglööratessaan ja hieman vaisulta tuntuvan loppuhuipennuksen suhteen, mutta pääasiassa Cocaine Bear on erittäin vekkuli popparihömppä, jota voi suositella lämpimästi kaikille, joihin vetoaa juoni kokaiinista sekoavasta karhusta. Ottakaa siis kaverinne mukaan ja käykää viihtymässä tämän nallen huumeseikkailujen parissa!
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyitä kohtauksia.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.2.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Cocaine Bear, 2023, Universal Pictures, Lord Miller, Brownstone Productions
Ohjaus: Andy Serkis Pääosissa: Rohan Chand, Christian Bale, Andy Serkis, Benedict Cumberbatch, Naomie Harris, Eddie Marsan, Peter Mullan, Cate Blanchett, Matthew Rhys, Tom Hollander ja Louis Ashbourne Serkis Genre: seikkailu, jännitys Kesto: 1 tunti 44 minuuttia Ikäraja: 12
Mowgli: Legend of the Jungle perustuu Rudyard Kiplingin "Viidakkokirjaan" ("The Jungle Book") vuodelta 1894. Kiplingin kirjan pohjalta on vuosien varrella tehty useampikin filmatisointi, tunnetuimpana tietty Walt Disneyn klassikkopiirretty Viidakkokirja(The Jungle Book - 1967). Warner Bros. -yhtiö alkoi suunnittelemaan omaa versiotaan filmistä 2010-luvun alussa ja alunperin Harry Potter -käsikirjoittaja Steve Klovesin oli tarkoitus ohjata se. 2013 ohjaajaksi valittiinkin Alejandro González Iñárritu, joka kuitenkin jätti projektin tehdäkseen Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance) -elokuvan (2014), mikä voitti hänelle mm. kolme Oscar-palkintoa. 2014 ohjaajaksi valittiin Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) Klonkkuna tunnettu Andy Serkis ja hänen kanssa projekti lähti kunnolla liikkeelle. Elokuvan kuvaukset alkoivat keväällä 2015 ja sen oli tarkoitus ilmestyä loppuvuodesta 2016 nimellä "Jungle Book: Origins", mutta kun Disney julkaisi samana vuonna uuden versionsa Viidakkokirjasta(The Jungle Book - 2016), Serkisin leffa siirrettiin vuodelle 2018. Lopulta Warner Bros. kuitenkin myi filmin suoratoistopalvelu Netflixiin, jossa sen oli tarkoitus ilmestyä alkuvuodesta 2019. Netflix kuitenkin aikaisti julkaisua ja ilmoitti marraskuussa julkaisevansa leffan ennen joulua. Nyt Mowgli: Legend of the Jungleksi tai ihan vain Mowgliksi nimetty filmi on vihdoin nähnyt päivänvalon ja täytyy tunnustaa, ettei minua erityisemmin kiinnostanut sen katsominen. Pidin Disneyn uudesta Viidakkokirjasta todella paljon ja ajattelin uuden version ilmestyvän aivan liian nopeasti. Minua kiinnosti vain Serkisin kommentti siitä, että hän halusi tehdä julmemman ja aikuisemman version tarinasta. Päätin antaa filmille mahdollisuuden ja katsoin sen päivää ensi-illan jälkeen.
Intian viidakossa asuu susien kasvattama ihmispentu Mowgli. Hurja tiikeri Shere Khan vihaa ihmisiä, eikä hyväksy Mowglia viidakkoon ja aikookin tappaa pojan, jos löytää tämän. Susien, Bagheera-pantterin ja Baloo-karhun täytyy siis keksiä suunnitelma Mowglin suojelemiseksi.
Elokuvan nimikkohahmo Mowglina nähdään Rohan Chand, joka on aiemmin tehnyt vain todella pieniä sivurooleja. Chand kantaakin pääosan vastuun yllättävänkin hyvin ja on oikein mainio valinta Mowgliksi. Välillä näyttää siltä, ettei Chand ole kuvauksissa tiennyt, mitä katsoa, kun hänellä ei ole tietenkään oikeita eläimiä vastanäyttelijöinä, mutta tästä huolimatta hän heittäytyy koko ajan täysillä mukaan. Mowgli on koko elämänsä varttunut eläinten keskuudessa, minkä vuoksi hän käyttäytyykin hyvin samalla lailla kuin ne. Chand onkin joutunut harjoittelemaan neljällä raajalla kulkemista ja saa sen lopulta näyttämään oudonkin luonnolliselta liikkumistavalta. Mowglin lisäksi leffassa nähdään tietty muutkin tutut hahmot sadusta. Bagheera-pantteri (äänenä Christian Bale) on isämäinen hahmo Mowglille - jopa enemmän kuin Mowglin susi-isä Vihaan (Eddie Marsan). Susiäiti Nisha (Naomie Harris) taas huolehtii Mowglista kuin omasta pennustaan ja hänestä löytyy äidillistä lämpöä. Elokuvan ohjaaja Andy Serkis ääninäyttelee Baloo-karhua, joka ei tällä kertaa ole yhtä hassu kuin hänet on totuttu näkemään vaikkapa Disneyn versioissa. Baloo on hieman synkempi tapaus, mitä korostavat lukuisat arvet hänen kuonollaan ja kehollaan. Akela (Peter Mullan) taas on susilauman johtaja ja nuori albiinosusi Bhoot (äänenä Serkisin poika Louis) on Mowglin paras kaveri. Valitettavasti Bagheeraa ja Bhootia lukuunottamatta elokuva ei tee kummoista työtä saadakseen katsojan pitämään eläinhahmoista, vaan luottaa vain siihen, että katsoja rakastaa hahmoja jo entuudestaan. Itseäni jäi etenkin harmittamaan, kuinka tylsä Baloosta oli tehty - kyseessä on kuitenkin monien suosikkihahmo. Kenties Serkistä pelotti antaa itselleen paljon ruutuaikaa ja jätti siksi karhun sivuosaan. Tarinan pahis on tietty tiikeri Shere Khan, jota ääninäyttelee Benedict Cumberbatch. Cumberbatch on ennenkin osoittanut äänensä olevan täydellinen roiston osaan ja tekee sen myös tässä. Cumberbatch luo äänellään hienosti häijyyttä ja uhkaavuutta Shere Khaniin, mikä tekee tiikeristä paikoitellen karmivan. Onkin siis harmi, että Shere Khania ei nähdä tarpeeksi, vaan hän vain käy välillä paikalla virnistelemässä ja pelottelemassa Mowglia. Muita hahmoja elokuvassa ovat Shere Khanin nöyrä palvelijahyeena Tabaqui (Tom Hollander), joka on aika kömpelösti lisätty huumorihahmo, jättimäinen pytonkäärme Kaa (Cate Blanchett), josta on yritetty luoda mystistä aika kehnolla menestyksellä, sekä Shere Khanin jäljillä oleva metsästäjä (Matthew Rhys), joka tuntuu viime hetken lisäykseltä, aivan kuin tekijät olisivat halunneet saada mukaan jotain, mitä ei varmasti ole Disneyn Viidakkokirjassa.
Ei ole mikään ihme, että Warner Bros. myi Mowglin Netflixille. Disneyn Viidakkokirja oli juuri ilmestynyt, joten sen jälkeen näin pian ilmestynyt uusi versio olisi aika varmasti ollut taloudellinen floppi. Warner Bros. taisikin saada paremmat rahat Netflix-kaupasta kuin julkaisemalla leffan teattereissa. Ja Netflixille kauppa on varmasti plussaa, sillä kun leffa on kaikkien katsottavissa kotioloissa, nekin joita filmi ei kovin paljoa kiinnosta, saattavat pistää sen pyörimään. Itse elokuvana Mowgli onkin sitten... ihan ok. Sen katsoo sujuvasti kerran, muttei sitä tarvitse nähdä enää uudestaan. Leffan unohtaa pian sen näkemisen jälkeen, eikä se tee erityisemmin minkäänlaista vaikutusta. Mukana on hyvää teemaa siitä, että Mowglin täytyy saada selville, kuuluuko hän viidakkoon vai ihmisten maailmaan, mutta siihen se sitten jääkin. Kuten jo sanoin, elokuva ei panosta sivuhahmoihinsa, jolloin heidän mukanaolonsa unohtaa jo leffan aikana, minkä lisäksi itse tarina ei tarjoa mitään erityistä uutta, mitä ei olisi jo nähty aiemmin. Mukana ei ole menevää seikkailuhenkeä tai jännittävän hurjia kohtauksia, eikä edes koskettavuutta, vaan elokuva vain lähinnä... noh, on. Leffan loppuhuipennus on aika lattea kokemus, eikä filmi ole läheskään niin eeppinen kuin se kuvittelee olevansa.
Mowglia tosiaan markkinoitiin synkempänä ja realistisempana versiona tarinasta, mikä olisi enemmän aikuisten makuun. Itse elokuvassa tämä tarkoittaa sitä, että kyseessä on paikoitellen visuaalisesti pimeä teos ja mukana on muutamia hieman hurjempia kuvia. Samalla leffassa on kuitenkin paljon lapsellisempaakin materiaalia, mikä herättää kysymyksen, kenelle tämä elokuva oikein tehtiin? Kun mukana on ötököiden ympäröimän, raadellun lehmän kuva, ei kyseessä ole mikään lastenleffa, mutta sitten taas aikuiskatsojilla voi mennä maku, kun vakavampaa otetta kevennetään lapsellisilla jutuilla. Tämän lisäksi ihmiskylässä meno tuntuu muuttuvan täysin erilaiseksi. Elokuvasta on huhuttu, että meksikolaisohjaaja Alfonso Cuarón olisi tullut viimeistelemään leffan ja kun ihmiskylään päästessä leffa tuntuu muuttuvan art house -teokseksi, en yhtään epäile, etteikö Cuarón olisi käynyt jättämässä omaa jälkeään. Muutos on niin voimakas. Tunnalmaltaan ja hengeltään Mowgli onkin todella sekava paketti, joka ei tunnu itsekään tietävän, kenelle se on tehty.
Mielestäni Andy Serkis on todella aliarvostettu näyttelijä, mikä johtuu aika varmasti siitä, että hänen tunnetuimmat työnsä ovat tietokonehahmoja, kuten Klonkku, Peter Jacksonin King Kongin (2005) nimikkogorilla, uuden Apinoiden planeetta -trilogian (2011-2017) Caesar-apina ja Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus -leffan (The Adventures of Tintin - 2011) kapteeni Haddock. Ihmiset eivät vaikuta ymmärtävän, että Serkis ei ole vain ääninäytellyt hahmoja, vaan esittänyt kaikki niiden eleet ja ilmeet. Serkis taitaa tämän motion capture -tekniikalla toteutetun näyttelemisen huikeasti ja koska se on hänen tavaramerkkinsä, ovat Mowglin eläimet tietty tehty näin. Näyttelijät ovat esittäneet ilmeet, mitkä on sitten muokattu digitaalisille eläimille sopiviksi. Huono juttu vain on, että tällä kertaa motion capture -efekti on todella tökerö. Ihmisten silmillä varustetut eläimet ovat erittäin häiritsevä näky ja ne vievät aivan liikaa huomiota itse tapahtumilta. Kun leffa muuten tavoittelee realistista ulkoasua, ihmisten ja eläinten risteytykset rikkovat tätä tunnelmaa läpi elokuvan. Eläimet ovat muutenkin yllättävän tönkösti animoituja. Etenkin sudet näyttävät siltä kuin ne kuuluisivat 2000-luvun alun leffoihin. Ottaen huomioon, että Mowgli ilmestyi kaksi vuotta Disneyn Viidakkokirjan jälkeen, on aika erikoista, ettei tekniikka ole kehittynyt, vaan eläimet näyttävät huomattavasti kökömmiltä Mowglissa.
Palatakseni takaisin Serkisiin, hän on erinomainen näyttelijä ja mielestäni hänen pitäisi pysyäkin siinä hommassa, sillä ohjaaminen ei täysin luonnistu häneltä. Serkisin esikoisohjaus Breathe (2017) jäi vahvasti kaipaamaan jotain ja nyt Mowgli on aika keskinkertainen tekele. Tätä ei tietenkään helpota leffan tuotannolliset vaikeudet ja Callie Klovesin käsikirjoitus, jossa tarina liikkuu kummallisesti eteenpäin. Leikkauksessa leffa on rytmitetty kömpelösti, jolloin välillä tarina kulkee vauhdilla ja välillä se ei tunnu etenevän minnekään. Filmi on kuitenkin kuvattu hyvin ja ihmiskylän lavasteiden kanssa on tehty kelpo työtä. Mowglin maskeeraukset ovat oivalliset ja äänimaisema on onnistuneesti luotu. Nitin Sawhneyn säveltämät musiikit ovat lähestulkoon elokuvan parasta antia. Sawhney luo hienosti intialaiseen viidakkoon sopivia sävelmiä.
Yhteenveto:Mowgli on harmillisen keskinkertainen ja jopa keskeneräiseltä tuntuva teos. Elokuva hyppii tunnelmasta toiseen, jolloin se on välillä koko perheen seikkailu (tosin ilman minkäänlaista mukaansatempaavaa seikkailuhenkeä), välillä rankempaa kuvastoa tarjoava aikuisten satu ja välillä se muuttuu indie-taideleffaksi. Elokuvan tarina ei ole kovin innostuneesti toteutettu tai hyvin kirjoitettu, vaan se poukkoilee välillä ihan minne sattuu. Yllättäen leffan tehosteet ovat paikoitellen jopa todella kehnoja. Eläimiin yhdistetyt ihmiskasvot ovat lähes painajaismainen näky ja tekniikka häiritsee katselukokemusta aivan liikaa. Serkis ei valitettavasti ole tiennyt lähes ollenkaan, mitä on ollut tekemässä ja hänen pitäisikin pysytellä näyttelijäpuolella. Rohan Chand on sentään erittäin hyvä itse Mowglina ja Benedict Cumberbatch on aina nappivalinta pahikseksi. Mukana on yksittäisiä hyviä juttuja ja hetkiä, mutta pääasiassa Mowgli on täysin unohdettavaa kertakäyttötavaraa. Disneyn versioita täysillä fanittavat eivät luultavasti innostu tästä, mutta ne, jotka eivät lämmenneet parin vuoden takaiselle Disneyn Viidakkokirjalle, saattavat pitää tästä paljonkin. Potentiaalia kyllä löytyy, muttei osaamista hyödyntää sitä, enkä usko katsovani Mowglia enää toistamiseen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mowgli: Legend of the Jungle, 2018, Warner Bros., Warner Bros. Digital Networks, Netflix, Imaginarium Productions
Ohjaus: Steven Spielberg Pääosissa: Meryl Streep, Tom Hanks, Bob Odenkirk, Tracy Letts, Bradley Whitford, Bruce Greenwood, Matthew Rhys, Sarah Paulson, Alison Brie, Jesse Plemons ja Michael Stuhlbarg Genre: draama Kesto: 1 tunti 56 minuuttia Ikäraja: 7 The Post perustuu tositapahtumiin Vietnamin sodan salaisuuksien paljastumisesta. Elokuvan teko alkoi loppuvuodesta 2016, kun tuottaja Amy Pascal sai käsiinsä Liz Hannahin käsikirjoituksen aiheesta. Samoihin aikoihin ohjaaja Steven Spielberg joutui lykkäämään seuraavan leffansa, "The Kidnapping of Edgardo Mortaran" työstämistä roolitusongelmien takia, joten hän päätti sen sijaan ohjata The Postin. Elokuvan kuvaukset alkoivat keväällä 2017 ja se saatiin valmiiksi jo marraskuussa, jolloin se ehti saada ensi-iltansa Yhdysvalloissa juuri ennen vuoden vaihtumista - tosin meillä Suomessa se on nähtävillä vasta nyt vuonna 2018. Itse en ollut kovin innoissani, kun kuulin elokuvasta. Vaikka Spielberg on tehnyt mielestäni todella hienoja filmejä, hänen 2000-luvun tuotantonsa ei ole erityisemmin vakuuttanut minua. Vaikka viimeisen kymmenen vuoden aikana ilmestyi todella mainio seikkailuelokuva Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus (The Adventures of Tintin - 2011), ovat hänen työnsä olleet pääasiassa unohdettavia Oscar-palkintojen kalasteluja. Kahden viimeisen Spielberg-elokuvan, pitkäveteisen Vakoojien sillan (Bridge of Spies - 2015) ja kehnon Iso kiltti jätin (The BFG - 2016) jälkeen ajattelin, että herran pitäisi jo alkaa lopetella elokuvien teko. Silti menin katsomaan The Postin, päivä sen jälkeen, kun se oli saanut kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva ja paras naispääosa). Odotukseni eivät olleet korkeat, joten yllätyin, että kyseessä onkin kelpo filmi. Ei se ihmeellinen ole, mutta on se selkeästi parempi kuin kaksi edeltäjäänsä. Vuonna 1971 sanomalehti The Washington Post saa käsiinsä raportteja, jotka paljastavat hallituksen valehdelleen kansalle Vietnamin sodan tapahtumista. Lehden henkilökunnan täytyy pohtia, uskaltavatko he julkaista raportit lehdessään, vaikka rangaistus siitä voisi olla loppuelämä vankilassa.
Meryl Streep näyttelee The Washington Postin omistajaa, Katharine Grahamia ja tuttuun tapaansa Streep on tietty erittäin hyvä roolissa kuin roolissa. Hän tuo hienosti esille Katharinen kokemat paineet, mitkä Vietnam-raportit aiheuttavat, minkä lisäksi häntä jännittää ja ahdistaa sanomalehden johdossa olo, sillä lähes kaikki ulkopuoliset tuntuvat kyseenalaistavan hänen taitonsa. Streepin näyttelijätyötä on aina lumoavaa katsella, mutta minun on pakko sanoa, etten usko hänen voittavan tästä roolista Oscaria. Hänellä on ennätys Oscar-ehdokkuuksien määrässä, mutta niistä kahdestakymmenestäyhdestä ehdokkuudesta hän on voittanut vain kolme palkintoa. Tämä ei ole yksi hänen parhaista rooleistaan, joten uskon Akatemian antavan palkinnon jollekin toiselle. Streepin tavoin myös miespääosan esittäjä Tom Hanks tuntuu olevan mainio missä tahansa elokuvassa ja niin hän on myös tässä. Hanks näyttelee The Washington Postin päätoimittaja Ben Bradleetä, joka on Katharinea innokkaampi raporteista. Sanomalehdellä ei nimittäin mene kovin lujaa, joten Ben uskoo, että lehti nousee suositummaksi, jos se julkaisee raportit ensimmäisenä. Hanksista välittyy Benin innostus, kuten myös huoli lehden kohtalosta. Häntäkin on aina ilo katsoa, mutta Streepin työn tavoin ei Hankskaan tee tässä mitään erityisen vaikuttavaa, joten en ihmettele, ettei hän saanut ehdokkuuta parhaasta miespääosasta. Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. The Washington Postille työskentelevät Fritz (Tracy Letts), Arthur Parsons (Bradley Whitford) ja Ben Bagdikian (Bob Odenkirk), sekä raportit lehdistölle paljastava Dan Ellsberg (Matthew Rhys), Katharinen tytär Lally Graham (Alison Brie), Benin vaimo Antoinette Bradlee (Sarah Paulson), lakimies Roger Clark (Jesse Plemons) ja puolustusministeri Robert McNamara (Bruce Greenwood). Streepin ja Hanksin lisäksi muut näyttelijät eivät pääse nousemaan esille, eivätkä heidän hahmonsa ole kovin mieleenpainuvia. Muista näyttelijöistä muistaa lähinnä Odenkirkin ja Rhysin, heidän yhteisten hetkiensä takia.
The Post alkaa yllättävän mielenkiintoisesti. Se lähtee käyntiin Vietnamista vuonna 1966, joka tuo monin tavoin mieleen Spielbergin tunnetun sotaelokuvan Pelastakaa sotamies Ryan (Saving Private Ryan - 1998). Harmillisesti Vietnam-prologi päättyy lyhyeen, mistä siirrytään 1970-luvun alkuun ja nyky-Spielbergille tutumpaan historialliseen draamaan. Ajankuva filmissä on tietysti upeasti toteutettu. Elokuva näyttää ja tuntuu aivan mahtavasti 1970-luvulta (vaikken silloin vielä elänytkään, mutta uskoisin sen onnistuvan erinomaisesti), jolloin sen maailmaa jää seuraamaan kiinnostuneena. Harmi vain, ettei ensimmäisen tunnin ajan itse tarina ole mitä kiinnostavin. Hahmot lähinnä vain keskustelevat elämästään ja politiikasta ja The Washington Postin rahatilanteesta. Uusia henkilöitä esitellään vähän väliä, mutta heidän merkitystään ei selvennetä lähes ollenkaan. Aina välillä The Washington Postilla mietiskellään, miten ihmeessä kilpaileva sanomalehti The New York Times on saanut tietoonsa valtion salaisuuksia. Silloin elokuva onnistuu pitämään kiinnostusta yllä, mutta muuten leffa tuntuu aika pitkäveteiseltä. Onneksi toisen tunnin aikana tilanne muuttuu. The Washington Post on saanut raportit omiin käsiinsä ja alkaa pohdinta siitä, voiko juttua julkaista. Kaiken järjen mukaan sananvapauden pitäisi tarjota heille luvan julkaisemaan tekstejä, jotka avaavat kansan silmät siitä, miten hallitus huijaa ihmisiä, mutta heidät voisi silti tuomita vankilaan maanpetoksen takia. Mitä jos tiedot leviävät muuhun maailmaan niin, että eri valtiot voivat käyttää niitä pahoin aikomuksin hyödyksi? Mutta silti monet tuhannet yhdysvaltalaissotilaat ovat kuolleet Vietnamissa ja jos se johtuu Yhdysvalloista itsestään, pitäisi tieto kertoa. Toisen tuntinsa aikana The Post muuttuu yllättävän jännittäväksi elokuvaksi, joka pistää katsojan taidokkaasti pohtimaan näitä asioita. Mikä on oikein ja mitä itse tekisi sellaisessa tilanteessa? Valitettavasti pitkään kestävän erittäin hyvän osion jälkeen leffan taso laskee hieman ihan lopussa.
Jännityksen lisäksi elokuva ei oikeastaan herätä muita tunteita. Se ei saa ilahtumaan, eikä liikuttumaan. Ei ahdistumaan, eikä oikeastaan välittämään hahmojen kohtalosta. Ainoat naurut tarjoaa presidentti Nixonin puhelu, jossa hän määrää, ettei The Washington Postilla ole enää mitään asiaa Valkoiseen taloon. Leffa on tavallaan aika kylmä, eikä siihen pääse kunnolla mukaan, vaikka sitä seuraakin kiinnostuneena. On myös hieman ärsyttävää, ettei elokuva avaa tarkemmin raporttien sisältöä. Lopussa tuli huomattua, miksi on hyvä, että historiallisten teosten lopputekstien aikana lukee, miten hahmojen tarina jatkui, kun filmin tapahtumat päättyivät. Tästä sellainen puuttui, vaikka tämä sitä kaipaisi. Ja silti loppuun on tungettu viittaus Watergaten tietovuotoon. Ne, jotka eivät asioita tiedä ennen elokuvan katsomista, joutuvat turvautumaan Wikipediaan matkalla kotiin.
Steven Spielbergin suurin ongelma nykyään on se, ettei hän enää edes yritä mullistaa elokuvateollisuutta kuten 1900-luvulla Tappajahaista(Jaws - 1975) lähtien, vaan hän pysyy täysin oman mukavuusalueensa sisällä ja tekee juuri niin tuttua ja turvallista kuin vain on mahdollista. Vaikka Spielberg on jälleen onnistunut hienon ajankuvan luomisessa, ovat hänen uudet teoksensa kaukana siitä, mikä hänen tasonsa oli vielä viisitoista vuotta sitten. Liz Hannahin ja Josh Singerin käsikirjoitus sisältää hyviä juttuja, mutta dialogipainotteisuus on hieman tylsää. Teknisesti The Post on kuitenkin hieno elokuva. Kuvaus on mainiota, kuten on myös valaisu. Leikkauskin toimii, vaikka filmiä voisi tiivistää vähän. Lavastus ja puvustus ovat upeasti toteutetut, minkä lisäksi tietokonetehosteita on varmasti käytetty liian modernien taustojen poistamiseen. Tämä on tehty taidokkaasti ja niin ovat myös äänitehosteet. Musiikeista vastaa tietty Spielbergin tärkein yhteistyökumppani, legendaarinen John Williams, jonka sävellykset ovat mainiot elokuvan aikana ja luovat lisäyksensä jännittävään tunnelmaan, mutteivät tosin jää millään lailla mieleen leffan päätyttyä.
Yhteenveto: Jännittävästä loppupuoliskostaan huolimatta The Post ei ole kovin ihmeellinen elokuva. Lyhyttä Vietnam-prologia lukuunottamatta leffan ensimmäinen tunti on aika pitkäveteistä seurattavaa, jossa lähinnä vain puhutaan ja pohdiskellaan. Ja vaikka toinen tunti pistää katsojan onnistuneesti pohdiskelemaan ja jännittämään, ei filmi selvennä tarpeeksi hyvin valtion salaisuuksia ja on muutenkin tunnelmaltaan oudon kylmä. Vaikka hienosti toteutettua 1970-luvun maailmaa ihailee, ei siihen tunnu pääsevän koskaan mukaan. Meryl Streep ja Tom Hanks ovat tietysti upeat rooleissaan, mutta muut näyttelijät eivät pääse näyttämään lahjojaan. Visuaalisesti kyseessä on näyttävä elokuva, sillä ohjaaja Steven Spielberg tietää kyllä, miten tehdä tyylikkäitä filmejä. Harmi vain, että sisällöstä puuttuu kaikki se tunne ja tekemisen riemu, mikä löytyi hänen teoksistaan vielä parikymmentä vuotta sitten. Jos Spielbergin uudet historialliset elokuvat ovat iskeneet teihin tai katsotte aina kaikki Oscar-ehdokkaat, niin katsokaa toki The Post. En kuitenkaan usko, että se tulee voittamaan kumpakaan ehdokkuuksistaan, enkä usko, että siitä tullaan puhumaan enää ensi vuonna. Vaikka kyseessä on kelpo leffa, on sitä silti hieman surullista seurata Spielbergin tason putoamisen takia. Saa nähdä, millainen on hänen seuraava elokuvansa Ready Player One (2018), mikä ilmestyy jo ensi kuussa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Post, 2017, Amblin Entertainment, DreamWorks, Participant Media, Pascal Pictures, Star Thrower Entertainment, River Road Entertainment
