Dexter, kausi 1 (2006) - sarja-arvostelu

DEXTER - KAUSI 1

Luoja: James Manos Jr.

Näyttelijät: Michael C. Hall, Jennifer Carpenter, Julie Benz, Erik King, Lauren Vélez, David Zayas, James Remar, C. S. Lee, Christina Robinson, Daniel Goldman, Mark Pellegrino, Geoff Pierson, Christian Camargo, Angela Alvarado, Margo Martindale ja Sam Witwer

Genre: rikos, jännitys

Jaksomäärä: 12

Jakson kesto: 51 minuuttia - 57 minuuttia - Yhteiskesto: noin 10 tuntia 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Dexter perustuu Jeff Lindsayn samannimiseen kirjasarjaan, jota on julkaistu vuodesta 2004 vuoteen 2015. James Manos Jr. ryhtyi kynäilemään kirjasarjan ensimmäisen osan, Dexterin pimeiden unien (Darkly Dreaming Dexter - 2004) pohjalta televisiosarja-adaptaatiota ja Showtime tarttui projektiin. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Dexterin ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa 1. lokakuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Sarja nousi saman tien suureen suosioon ja keräsi kehuja kriitikoiltakin. Avauskausi sai myös kolme Emmy-ehdokkuutta (paras musiikki, leikkaus ja parhaat alkutekstit), joista se voitti kaksi jälkimmäistä, sekä parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Itse olen jo vuosia tiennyt Dexteristä - jopa sen yleensä inhotun loppuratkaisun - mutten ole ennen katsonut sarjaa. Kun huomasin sarjan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin ja viimein katsoa sen läpi.

Päivisin Dexter Morgan työskentelee Miamin rikospaikkatutkijana, kun taas öisin hän on sarjamurhaaja, joka jahtaa tappajia, raiskaajia ja muita pahantekijöitä. Dexter saa kilpailijan, kun ympäri kaupunkia löytyy paloiteltuja prostituoituja.

Päärooliin Dexter Morganiksi valikoitui Michael C. Hall, jolla oli tuossa kohtaa uraansa takana vain pari pienen luokan leffaa ja muutama sivurooli televisiosarjoissa. Dexter oli Hallin ensimmäinen iso rooli ja mies saikin ansaitusti heti tästä avauskaudesta parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Hall tulkitsee erinomaisesti vaikeaa hahmoaan. Dexterissä on lapsesta asti ollut jotain vialla; synkempi puoli ja halu satuttaa muita. Mies kanavoi tätä etsimällä pahoja ihmisiä ja murhaamalla heidät. Päivisin Dexter kuitenkin työskentelee Miamin poliisivoimissa rikospaikkatutkijana, joka erikoistuu veriroiskeisiin, samalla kun hän on parisuhteessa Ritan (Julie Benz) kanssa ja jonkin sortin isäpuoli tämän lapsille Astorille (Christina Robinson) ja Codylle (Preston Bailey). Hall esittää hyvin hahmonsa yritystä sopeutua joukkoon, vaikka tämän mieli onkin synkkä, eivätkä hänen tunteensa toimi kuten muiden.

     Muita hahmoja sarjan avauskaudella ovat Dexterin sisko, myöskin poliisina työskentelevä Debra (Jennifer Carpenter), joka haluaisi kovasti edetä murhatutkimuspuolelle, komisario Maria LaGuerta (Lauren Vélez), etsivä Angel Batista (David Zayas), rikospaikkatutkija Vince Masuka (C. S. Lee), sekä etsivä James Doakes (Erik King), joka epäilee Dexterissä olevan jotain hämärää ja on yleisesti kaikkia kohtaan varsin tympeä. Sivunäyttelijätkin ovat oivalliset rooleissaan, etenkin King, jonka kivikasvoisuus on usein huvittavaa, eikä ihme, että hahmon "Surprise motherfucker!" -repliikki on jäänyt elämään ihan omaa elämäänsä meeminä.

Miksi en ollut älynnyt katsoa Dexteriä jo aiemmin? Ainakin tämä sarjan ensimmäinen tuotantokausi oli aivan mahtava, napaten minut heti tehokkaasti koukkuunsa. Ensinnäkin sarjan konsepti murhaajia jahtaavasta sarjamurhaajasta on loistava - tästä toki kunnia Jeff Lindsayn kirjoille. Tämä erottaa Dexterin heti muista poliisisarjoista, joissa tutkitaan erilaisia murhia, sillä päähenkilön itsensä kohdalla on moraalinen dilemma, kun tämä tekee myös hirveyksiä ihmisille, joista hänet pitäisi passittaa telkien taakse. Katsojana kuitenkin seisoo Dexterin takana, sillä tämä iskee vain pahoihin ihmisiin, joista osa ei välttämättä ole saanut tuomiota lainmukaisin menetelmin.

Todellinen koukku kuitenkin syntyy, kun Miamiin saapuu uusi sarjamurhaaja, joka paloittelee seksityöntekijöitä ja tekee näistä omaa kieroa "taidettaan" julkisille paikoille. Alkaa varsinainen jahti, mutta sitäkin kiinnostavampaa on seurata, mitä tämä saa aikaan Dexterissä. Toisaalta mies näkee tässä ultimaattisen jahdattavan, mutta samalla Dexteriä viehättää uuden tappajan kädenjälki. Jännitettä lisää se, että tappaja vaikuttaisi tietävän Dexterin pimeästä puolesta. Voiko Dexter jahdata tappajaa, vaarantamatta omaa julkisuudenkuvaansa? Jahdin edetessä kausi myös avaa lisää Dexterin taustoja ja on kiehtovaa nähdä katsauksia miehen nuoruuteen, kun tämän adoptioisä Harry (James Remar) yrittää saada ikäviä piirteitä osoittavaa poikaa kanavoimaan synkkyyttään - joskin ajoittain on koomista, kun kolmikymppinen Hall on yritetty maskeerata nuoremmaksi vain hirveän peruukin avulla. Dexterin ykköskausi vie päätarinansa päätökseen, mutta jättää kuitenkin parit kuviot onnistuneesti auki, saaden katsojan janoamaan lisää.

Teknisesti Dexterin ensimmäinen tuotantokausi on kuitenkin hieman ailahteleva. Lavasteet ja asut näyttävät hyviltä ja kausi on kelvollisesti kuvattu, mutta kuva on usein ylivalottunut ja kontrastit ovat toisinaan häiritsevän voimakkaat. Jo mainitsemani nuorennusmaskeeraukset ovat kiusallisen huonot, mutta sentään monet muut veriset meikit näyttävät hyviltä. Äänityksestä voi monessa kohtaa kuulla taustakohinaa, mutta sitten taas Daniel Lichtin säveltämät musiikit ovat erittäin mainiot. Rolfe Kentin työstämä tunnusmelodiakin toimii ja pidin valtavasti sarjan luovasta alkutekstipätkästä, joka tekee aika arkisista aamurutiineista kieroa katsottavaa kuvakulma- ja leikkausvalinnoilla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.9.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Dexter, Yhdysvallat, 2006-2013, Showtime Networks, John Goldwyn Productions, The Colleton Company, Clyde Phillips Productions, Devilina Productions

Lumotut sisaret (Practical Magic - 1998) - elokuva-arvostelu

LUMOTUT SISARET

PRACTICAL MAGIC

Ohjaus: Griffin Dunne

Näyttelijät: Sandra Bullock, Nicole Kidman, Stockard Channing, Dianne Wiest, Goran Visnjic, Evan Rachel Wood, Alexandra Artrip, Aidan Quinn, Mark Feuerstein, Camilla Belle, Lora Anne Criswell, Caprice Benedetti, Margo Martindale, Chloe Webb, Martha Gehman, Caralyn Kozlowski ja Lucinda Jenney

Genre: romantiikka, fantasia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 12

Practical Magic, eli suomalaisittain Lumotut sisaret perustuu Alice Hoffmanin samannimiseen kirjaan vuodelta 1995. Turner Pictures hankki kirjan filmatisointioikeudet, mutta kun Warner Bros. hankki yhtiön vuonna 1996, projekti siirtyi kyseiselle studiolle. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 1998 ja lopulta Lumotut sisaret sai ensi-iltansa saman vuoden lokakuussa. Elokuva oli kuitenkin taloudellinen pettymys, joka sai negatiivisen vastaanoton kriitikoilta. Vuosien varrella leffasta on kuitenkin muodostunut kulttiklassikko. Itse en ollut kuullutkaan koko leffasta, ennen kuin yllättäen ilmoitettiin, että se on lähes 30 vuoden jälkeen saamassa jatkoa. Katsoinkin uteliaana, mistä Lumotuissa sisarissa on oikein kyse?

Owensin suvun naiset ovat noitia, mutta taikakykyjen mukana on tullut kirous, mikä tappaa kaikki heidän rakastamansa miehet. Noitasisarukset Sally ja Gilly yrittävät päästä kirouksesta eroon, mutta aiheuttavatkin vahingossa täysin uudenlaisen ongelman.

Päärooleissa Owensin noitasisarina Sallyna ja Gillynä nähdään Sandra Bullock ja Nicole Kidman, jotka kuuluivat tuolloin Hollywoodin suosituimpien naisnäyttelijöiden kärkikahinoihin. Sally on siskoista rauhallisempi, haaveillen tavallisesta arjesta perheen kanssa ja ilman taikuutta, kun taas Gilly on paljon hurjapäisempi, mikä onkin kuljettanut naista vääriin ympäristöihin ja väärien ihmisten keskelle. Hahmot ovat persoonina sopivan erilaiset ja Bullock ja Kidman istuvat passelisti rooleihinsa. He ovat myös uskottavat siskoina ja heidän kemiansa kohtaavat mainiosti.

     Elokuvassa nähdään myös Stockard Channing ja Dianne Wiest Sallyn ja Gillyn täteinä Francesina ja Jetinä, jotka ovat huolehtineet siskoista heidän vanhempiensa kuoltua, kun tytöt olivat vielä pieniä lapsia, Mark Feuerstein Sallyn miehenä Michaelina ja Evan Rachel Woods ja Alexandra Artrip heidän tyttärinään Kylienä ja Antoniana, Goran Visnjic Gillyn vaarallisena poikaystävänä Jimmy Angelovina, sekä Aidan Quinn poliisi Gary Halletina. Näyttelijäkaartin parhaat suoritukset tarjoavat Channing ja Wiest Frances- ja Jet-täteinä, jotka ovat opettaneet päähenkilöille taikuuden salat. Visnjic onnistuu olemaan sopivan niljakas Angelovina, kun taas Quinn jää hieman puupökkelöksi poliisin roolissa. Alun perin Gary Halletia piti näytellä Timothy Olyphant, mutta kun juuri ennen kuvausten alkua Olyphant koettiin liian nuoreksi rooliinsa, hänet pistettiin vaihtoon.

En tiennyt Lumotuista sisarista juuri muuta etukäteen kuin että se kertoo kahdesta noitasiskosta, joita näyttelevät Bullock ja Kidman. Vastassani oli hitusen epätasainen leffa, joka jäi kuitenkin plussan puolelle, pääasiassa elokuvan päätähtien ja heidän hahmojensa ansiosta. Vaikka Sally ja Gilly ovatkin hyvin erilaiset persoonat, joilla on omat ongelmansa toistensa kanssa, he tulevat silti toistensa tueksi, mitä vaaditaan erityisesti siinä kohtaa, kun Gillyn mielitietty Angelov osoittautuukin ikävämmäksi tyypiksi. On kiinnostavaa seurata, kuinka siskot hoitavat tätä tilannetta, etenkin kun he hyödyntävät elokuvan edetessä yhä enemmän taikavoimiaan.

Leffan epätasaisuus syntyy Griffin Dunnen ontuvasta ohjauksesta. Dunne ei vaikuta osaavan päättää, millaista elokuvaa onkaan tekemässä. Toisinaan leffa on mainio kuvaus toisiaan tukevista siskoksista, välillä se on siirappinen rakkausleffa, jossain kohtaa se yrittää olla vakavampi draama lähisuhdeväkivallasta, paikoitellen se taas hassuttelee komediana ja loppusuoralla elokuva vielä tuo mukaan rikostutkimuspuolen. Elokuva ei myöskään ihan osaa päättää, kuinka perheystävällinen se haluaisi olla. Tämä nähtävästi johtuu Warner Brosista. Dunnen mukaan hänen alkuperäinen visionsa oli synkempi, mutta studion pakottamana hän joutui laimentamaan leffaa enemmän koko perheen noitatarinaksi. Tietystä ontuvuudestaan huolimatta Lumotut sisaret onnistuu ajoittain olemaan juuri sopivan syksyinen fantasiaa, romantiikkaa ja jännitystä yhdistelevä teos, jonka parissa kääriytyä viltin alle ja ottaa kupin kuumaa juotavaa siemailtavaksi. Se, onko jatko-osalle lähes 30 vuotta myöhemmin tarvetta, onkin sitten ihan eri kysymys, jolle vastaus saadaan ensi kuussa...

Teknisesti Lumotut sisaret on varsin pätevä. Leffa on osaavasti kuvattu ja mukana on muutamia todella tyylikkäitä kamera-ajoja. Owensin noitaperheen talon lavasteet ovat hienot. Itse talo rakennettiin onttona oikeaan ympäristöön, mutta sisätilakohtaukset kuvattiin studiossa. Lopputulos oli jopa niin ihastuttava, että Barbra Streisand yritti ostaa talon nähtyään elokuvan, vain saadakseen pettymyksekseen tietää, että kyse tosiaan oli pelkästä ulkokuoresta ja että lavaste oli purettu heti kuvausten päätyttyä. Puvustuskin on oivallista ja maskeeraus myös, mutta tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä vuosia sitten. Alan Silvestrin säveltämät musiikit tunnelmoivat miellyttävästi taustalla, mutta ne eivät suinkaan olleet elokuvan alkuperäinen melodiamaailma. Michael Nyman sävelsi leffan alkuperäiset musiikit, mutta kun testiyleisö moitti niitä, Nyman vaihdettiin hätäisesti Silvestriin juuri ennen kuin elokuva julkaistiin. Muutos tehtiin jopa niin myöhään, että Nymanin työt sisältävät soundtrack-levyt olivat jo ehtineet kauppojen hyllyille!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Practical Magic, Yhdysvallat, 1998, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, DiNovi Pictures, Fortis Films, Stargate Studios

Arvostelu: Million Dollar Baby (2004)

MILLION DOLLAR BABY

Ohjaus: Clint Eastwood

Pääosissa: Clint Eastwood, Hilary Swank, Morgan Freeman, Jay Baruchel, Mike Colter, Brian F. O'Byrne, Anthony Mackie, Lucia Rijker, Margo Martindale, Michael Peña, Riki Lindhome, Marcus Chait ja Benito Martinez

Genre: draama, urheilu

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 12

Million Dollar Baby perustuu nyrkkeilyvalmentaja F.X. Toolen, eli Jerry Boydin tarinoihin, jotka hän julkaisi vuonna 2000 kokoelmassaan Rope Burns: Stories from the Corner. Paul Haggis kynäili tarinaa nyrkkeilijästä jo 1990-luvulla, mutta häneltä kesti useampi vuosi, ennen kuin hän sai kaupattua käsikirjoituksensa. Clint Eastwood hyppäsi projektiin niin näyttelijäksi kuin ohjaajaksi, mutta silti kesti muutama vuosi lisää, ennen kuin Warner Bros. Pictures ja Lakeshore Entertainment tekivät diilin, jossa he yhdistäisivät taloudelliset voimansa rahoittaakseen elokuvan. Päärooliin palkattiin Hilary Swank, joka treenasi hullun lailla rooliaan varten ja sai jopa stafylokokki-infektion harjoitustensa aikana. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2004 ja lopulta Million Dollar Baby sai maailmanensi-iltansa jo puoli vuotta myöhemmin, 5. joulukuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä jättihitti, joka sai muun muassa seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, sovitettu käsikirjoitus ja leikkaus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, naispääosan ja miessivuosan palkinnot, viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, miessivuosa ja musiikki), joista se voitti parhaan naispääosan ja ohjauksen palkinnot, minkä lisäksi se sai jopa Grammy-ehdokkuuden parhaasta elokuvamusiikista. Itse katsoin elokuvan ensi kertaa kymmenisen vuotta sitten ja pidin näkemästäni. Kun huomasin Million Dollar Babyn täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

Maggie Fitzgerald haaveilee urasta nyrkkeilijänä ja saa lopulta taivuteltua iäkkään ja äksyn Frankie Dunnin valmentamaan häntä. Aluksi Maggieta ylenkatsova Frankie saa pian huomata naisen lahjat kehässä.

Hilary Swank yritti jo 1990-luvulla onneaan urheiluelokuvien parissa, tähdittäessään huonon vastaanoton niin lippuluukuilla kuin kriitikoiden arvosteluissa saanutta Karate Kid saa seuraajan -leffaa (The Next Karate Kid - 1994). Kymmenen vuotta myöhemmin hän pääsi tähdittämään Million Dollar Babya ja tekikin uransa tähän mennessä parhaan ja muistettavimman roolityön, josta Swank voitti täysin ansaitusti lukuisia palkintoja. Swank näyttelee Mary Margaret Fitzgeraldia tai ihan vain Maggieta, joka haaveilee urasta nyrkkeilijänä. Aiempaa kokemusta hänellä ei ole, mutta sitäkin enemmän sisua, sinnikkyyttä, päättäväisyyttä ja halua todistaa kykynsä. Swank on erinomainen roolissaan, antautuessaan täysillä roolinsa vietäväksi.

     Vähintään yhtä merkittävässä osassa on myös lännenelokuvista tuttu Clint Eastwood, joka näyttelee nyrkkeilyvalmentaja Frankie Dunnia. Aluksi Frankie vain pudistelee päätään Maggielle, joka alkaa käydä hänen salillaan, mutta heltyy lopulta antamaan tälle vinkkejä, kun Maggie kerta toisensa perään pyytää tältä valmennusta. Eastwood on myös hyvässä vedossa, tarjotessaan tässä parhaan roolityönsä ainakin viimeiseen 30 vuoteen. Häneltä löytyy karismaa ja kurtistelevien kulmiensa takaa tuijotteleva Eastwood on jo muodostunut ikoniseksi näyksi. Hän tuo kuitenkin lämpimämpää ja herkempää puolta esille tarinan edetessä, syventäen hahmoaan hyvin.

Elokuvassa nähdään myös muun muassa Morgan Freeman entisenä nyrkkeilijänä Scrapsina, joka auttaa Frankieta, nykyään huomattavasti tunnetummat Jay Baruchel, Mike Colter, Anthony Mackie ja Michael Peña muina nyrkkeilijöinä Frankien salilla, Brian F. O'Byrne Frankien kirkon pappina, sekä Margo Martindale Maggien vaikeana äitinä ja Riki Lindhome ja Marcus Chait Maggien tympeinä sisaruksina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat mainiosti rooleistaan, erityisesti Freeman, joka istuu myös elokuvan kertojaääneksi täydellisesti. Baruchel taas on veikeä itsestään liikoja luulevana ja itseään Dangeriksi kutsuvana pyrkyrinuorena.

Ei ole mikään ihme, että Million Dollar Babya on kehuttu vuolaasti sen ilmestymisestä lähtien ja että elokuva nappasi eri gaaloissa useampia palkintoja. Kyseessä on hieno urheiludraama ja nyrkkeilyelokuvien parasta antia sitten genren suurimpien klassikkoedustajien Rockyn (1976) ja Kuin raivon härän (Raging Bull - 1980). Se on todella inspiroiva teos, minkä lisäksi se onnistuu välttelemään urheiluelokuvien kaavamaisuuden perisynnin. Harvoin urheiluelokuvat pääsevät yllättämään loppusuoransa ratkaisuissa niin paljon kuin Million Dollar Baby. Loppuratkaisu on elokuvan ilmestymisestä lähtien kerännyt ristiriitaisia mielipiteitä. Menemättä sen tarkemmin juonipaljastuksiin, sanon vain, että itse pidän filmistä ihan loppuun saakka, vaikka hahmojen teot muuttuvatkin moraalisesti kyseenalaisiksi.

Vielä Maggien nousua nyrkkeilijänä kiinnostavampaa seurattavaa ovat hahmojen väliset suhteet. Frankie ei aluksi näe naisessa mitään potentiaalia, mutta alkaa hiljalleen lämmetä tälle ja kaksikon välille muodostuu hiljalleen luja yhteys. Perheestään etääntynyt Maggie ja perheensä hylkäämä Frankie löytävät toisistaan uudet isä- ja tytärhahmot. Tämän lisäksi Maggien perhedraama on onnistuneesti työstetty, kun taas iäkkäiden ja kaiken nähneiden Frankien ja Scrapsin väliset keskustelut tuovat mukaan hyvää huumoria. Kun hahmot ovat näin vahvoja, katsoja uppoutuu täysin heidän kertomuksensa vietäväksi. Parin tunnin ja vartin kesto kulkee nopeasti ja lopulta tunnepuolikin iskee lujaa.

Sen lisäksi, että Eastwood vakuuttaa kameran edessä, hän tekee saman myös kameran takana. Hänen ohjauksensa on taidokasta ja hän saa näyttelijät pistämään parastaan. Nyrkkeilyotteluista hän tekee tylyjä ja jännittäviä. Eastwood vastaa myös elokuvan musiikeista ja hänen herkät sävellyksensä toivat hänelle jopa Grammy-ehdokkuuden. Paul Haggisin käsikirjoitus on vahva hahmoja ja heidän välisiä dialogeja kuin myös tarinan kuljetusta myöten. Haggis hyödyntää kertojaääntä toimivasti, perustellenkin sen olemassaolon leffan loppupäässä. Million Dollar Baby on teknisiltä ansioiltaakin onnistunut. Se on taitavasti kuvattu ja sulavasti leikattu. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja nyrkkeilymatseissa maskeeraajat pistävät parastaan. Ääniefektit tehostavat myös otteluita, nyrkkien iskujen pamahtaessa tuntuvasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Million Dollar Baby, 2004, Warner Bros., Lakeshore Entertainment, Malpaso Productions, Ruddy Productions, Epsilon Motion Pictures, StudioCanal

Arvostelu: Cocaine Bear (2023)

COCAINE BEAR

Ohjaus: Elizabeth Banks

Pääosissa: Keri Russell, O'Shea Jackson Jr., Alden Ehrenreich, Christian Convery, Brooklynn Prince, Isiah Whitlock Jr., Margo Martindale, Jesse Tyler Ferguson, Aaron Holliday, Ray Liotta, Ayoola Smart, Kristofer Hivju, Hannah Hoekstra ja Matthew Rhys

Genre: komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 16

Cocaine Bear perustuu löyhästi tositapahtumiin karhusta, joka löysi vuonna 1985 Tennesseestä, Yhdysvalloista hylätyn huumelastin ja söi kilokaupalla kokaiinia. Elokuvan teko lähti liikkeelle Jimmy Wardenin kirjoittamasta käsikirjoituksesta, josta tuottajat Phil Lord ja Christopher Miller innostuivat. Alun perin ohjaamaan valittiin Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett, mutta kun he poistuivat projektista tehdäkseen Screamin (2022), Elizabeth Banks nappasi pestin itselleen. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2021 ja nyt Cocaine Bear saapuu elokuvateattereihin... ja itse olin todella innoissani leffan näkemisestä. Kun viime vuoden lopulla ryhdyin tutkimaan 2023 elokuvatarjontaa, koin lähinnä jatko-osia, esiosia, lisäosia, uudelleenfilmatisointeja ja uudelleenkäynnistyksiä sisältävän kattauksen aika tylsäksi. Elokuva kokaiinista sekoavasta karhusta kiinnitti kuitenkin huomioni ja kun leffan traileri vaikutti lupaavan vekkulilta, aloin tosissaan odottamaan elokuvan näkemistä. Meninkin positiivisin mielin katsomaan Cocaine Bearia sen lehdistönäytökseen pari päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1985 huumekuriirit pudottavat lastinsa keskelle Chattahoocheen kansallispuistoa, mistä sen löytää mustakarhu. Kokaiinia nuuhkiva ja ahmiva karhu sekoaa ja pian kaikki lähistöllä kulkevat joutuvat sen kohteiksi.

Elokuva pitää sisällään aika laajan hahmokattauksen erilaisia tyyppejä, jotka joutuvat kohtaamaan kokaiinikarhun. On Sari (Keri Russell), äiti, joka lähtee kansallispuistoon etsimään koulusta lintsaavaa tytärtään Deirdreä (Brooklynn Prince) ja tämän kaveria Henryä (Christian Convery). On rikolliskaksikko Daveed (O'Shea Jackson Jr.) ja Eddie (Alden Ehrenreich), jotka työskentelevät Eddien huumediileri-isälle, Syd Whitelle (alle vuosi sitten menehtynyt Ray Liotta yhdessä viimeisistä elokuvarooleistaan) ja lähtevät noutamaan huumelastia metsästä. On Sydiä jahtaava rikosetsivä Bob (Isiah Whitlock Jr.) ja tämän työpari Reba (Ayoola Smart). On puistonvartija Liz (Margo Martindale), tätä auttava villieläintarkastaja Peter (Jesse Tyler Ferguson), sekä heille ongelmia aiheuttava nuorukainen Stache (Aaron Holliday). Ja lisäksi on turistipariskunta Olaf (Kristofer Hivju) ja Elsa (Hannah Hoekstra). Näyttelijäkaarti suoriutuu passelisti rooleistaan ja lähes jokaiseen hahmoon tuodaan selvä ominaispiirre, vaikka osa on toki mukana vain karhunruoaksi. Katsoja voikin poimia porukasta omat suosikkinsa, joiden toivoo pääsevän pakoon kansallispuistosta. Itse tykästyin eniten roistoduo Daveediin ja Eddieen, joista jälkimmäinen yrittää toipua vaimonsa kuolemasta.

Cocaine Bear on juuri niin pöljä elokuva kuin miltä jo sen nimi kuulostaa. Karhu sekoaa kokaiinista ja aiheuttaa kauhun tunteita lähistön ihmisille. Elokuviltaan pelkkää älykästä ja henkevää kaipaaville leffa siis tuskin toimii. Jos taas kaipaa kasarin ja ysärin oikeista eläimistä kertovia monsterirainoja, jotka eivät ota itseään liian todesta, tämä niille kumarteleva teos on kuin sinulle tehty. Itselleni kyseessä oli tosiaan yksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta ja vaikka Cocaine Bear tuskin yltää joulukuussa vuoden parhaiden leffojen listalle, en silti voi sanoa olevani pettynyt. Kieli visusti poskessa tehty kauhukomedia viihdyttää erittäin mukavasti.

Vaikka alkuperäinen tositarina kokaiinia ahmineesta karhusta ei ole yhtään niin lennokas kuin voisi odottaa (tosielämässä karhu vain veti yliannostuksen ja kuoli, tappamatta ainuttakaan ihmistä), sen pohjalta on saatu rakennettua mitä mainiointa hömppää. Elokuva ei turhia aikaile, vaan pistää heti alussa ensimmäiset uhrinsa huumehöyryisen mesikämmenen tielle. Siitä lähtee liikkeelle toimivan napakka puolitoistatuntinen, joka saa välillä jännittämään ja välillä taas nauramaan. Leffasta ei ole tehty lapsiystävällistä, vaan veri roiskuu, raajoja pureskellaan irti ja ihmisiä revitään riekaleiksi. Kaikessa tässä leffalla on kuitenkin pilke silmäkulmassa. Meno on tarkoituksellisen yliampuvaa ja veikeästä ideasta otetaan kaikki irti. Välillä elokuvalla on pieniä ongelmia kertoa useiden hahmojen juonikuvioita lomittain ja lopetus on hieman pliisu herkullisen tykittelyn jälkeen, mutta muuten Cocaine Bear on yksi vuoden tähän asti viihdyttävimmistä elokuvaelämyksistä.

Elokuvan on ohjannut pääasiassa komedianäyttelijänä tuttu Elizabeth Banks, joka on aiemmin ohjannut muun muassa musiikkileffa Pitch Perfect 2:n (2015) ja uuden Charlie's Angelsin (2019). Cocaine Bear on mielestäni Banksin tähän asti paras ohjaustyö. Hän tasapainottelee onnistuneesti jännityksen ja huumorin välillä, ja tiedostaa tekevänsä puhdasveristä hömppää. Jimmy Wardenin käsikirjoitus leikittelee hyvin ideallaan ja rakentaa edes osasta hahmoja tarpeeksi kiinnostavia tapauksia. Elokuva on myös pätevästi kuvattu ja valaistu. Maskeeraajat pääsevät leikittelemään rujoilla haavereilla ja lotraamaan tekoverellä. Efektitiimi suoriutuu tarpeeksi hyvin digikarhun kanssa. Joissain otoksissa karhu näyttää huomattavasti aidommalta kuin toisissa. Äänimaailma toimii hyvin, joskin Mark Mothersbaughin taustalla jumputtavista musiikeista ei jää mitään mieleen.

Yhteenveto: Cocaine Bear on mitä mainiointa hömppäviihdettä, joka ottaa kaiken irti lystikkäästä premissistään. On niin hupaisaa kuin myös ajoittain varsin jännittävääkin seurata, kun poloiset ihmiset yrittävät selviytyä kokaiinia nuuhkineen ja aineesta seonneen karhun kynsistä ja hampaista. Pöljältä kuulostavaa hommaa ei oteta vakavasti, vaan tekijöillä on ollut oivasti kieli poskessa. Ohjaaja Elizabeth Banks tasapainottelee taitavasti komedian ja jännityksen välillä. On myös hienoa, ettei leffasta ole lähdetty tekemään lapsiystävällistä. Hahmokattaus vaihtelee pidettävistä tyypeistä unohdettaviin karhunaterioihin, mutta näyttelijäkaarti heittäytyy hyvin menoon mukaan. Teknisiltä ansioiltaan leffa on ihan pätevä ja itse kokaiinikarhu on tarpeeksi uskottava digi-ilmestys. Elokuvasta löytyy ontumisensa esimerkiksi useiden juonikuvioiden kanssa jonglööratessaan ja hieman vaisulta tuntuvan loppuhuipennuksen suhteen, mutta pääasiassa Cocaine Bear on erittäin vekkuli popparihömppä, jota voi suositella lämpimästi kaikille, joihin vetoaa juoni kokaiinista sekoavasta karhusta. Ottakaa siis kaverinne mukaan ja käykää viihtymässä tämän nallen huumeseikkailujen parissa!

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyitä kohtauksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Cocaine Bear, 2023, Universal Pictures, Lord Miller, Brownstone Productions

Arvostelu: Ottolapsi (Orphan - 2009)

OTTOLAPSI

ORPHAN

Ohjaus: Jaume Collet-Serra

Pääosissa: Vera Farmiga, Peter Sarsgaard, Isabelle Fuhrman, Aryana Engineer, Jimmy Bennett, C. C. H. Pounder, Margo Martindale, Rosemary Dunsmore ja Karel Roden

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 16

Orphan, eli suomalaisittain Ottolapsi on Jaume Collet-Serran ohjaama kauhuelokuva. Leffa lähti liikkeelle tositarinaan löyhästi perustuneesta Alex Macen ideasta, jonka pohjalta David Leslie Johnson työsti käsikirjoituksen. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2008 ja lopulta Ottolapsi sai ensi-iltansa kesällä 2009. Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai ristiriitaista palautetta kriitikoilta, minkä lisäksi monet adoptioryhmät suuttuivat elokuvasta, peläten sen antavan negatiivisen kuvan lapsen adoptoinnista. Itse en pahemmin piitannut Ottolapsesta, kun katsoin sen ensi kertaa yläasteen viimeisellä viikolla luokkatovereideni kanssa, enkä ole halunnut katsoa sitä uudelleen. Kuitenkin nyt kun elokuva on saamassa jatkoa esiosalla Orphan: First Kill (2022), päätin antaa elokuvalle uuden mahdollisuuden ja samalla arvostella sen ennen uuden filmin ilmestymistä.

Colemanin pariskunnan, Katen ja Johnin suhde rakoilee parin menetettyä vauvansa kohtukuolemassa. He päättävät adoptoida nuoren tytön, Estherin, joka vaikuttaa aluksi ihastuttavalta lapselta, mutta jonka ympärillä alkaa pian tapahtua kauheuksia...

Nykyään parhaiten Kirottu-kauhuelokuvista (The Conjuring - 2013-) tuttu Vera Farmiga ja Peter Sarsgaard näyttelevät Colemanin pariskuntaa, Katea ja Johnia. Pariskuntaa vaivaa suuri tragedia, heidän kolmannen lapsensa kuoltua kohdussa ennen syntymää. Tämä, sekä menneisyyden aiemmat vaikeudet ovat saaneet rakkauden romahtamaan ja vaikka heillä on jo kaksi lasta, Daniel (Jimmy Bennett) ja osittain kuuro Max (Aryana Engineer), kolmas lapsi on saatava. Niinpä he päättävät adoptoida läheisestä orpokodista yhdeksänvuotiaan Estherin (Isabelle Fuhrman), joka hurmaa parin välittömästi. Näyttelijät tekevät kaikki erittäin hyvää työtä. Farmiga ja Sarsgaard muodostuvat uskottavan avioparin, jolta lemmenroihu on sammunut jo aikoja sitten ja kumpikin tulkitsee hyvin hahmonsa tapaa käsitellä aiempia traumojaan. Bennett ja Engineer toimivat passelisti heidän lapsinaan. Elokuvan vetonaulana toimii kuitenkin nuori Fuhrman, joka on täydellinen löytö Estheriksi. Fuhrman esittää upeasti tytön monia puolia, osaten olla niin suloinen ja ihastuttava kuin myös aidosti karmiva. Heikomman lapsinäyttelijän kanssa leffa kaatuisi täysin ja onkin tekijöiden onni, että he löysivät näin lahjakkaan nuoren rooliin.

     Elokuvassa nähdään myös C. C. H. Pounder orpokodissa työskentelevänä sisar Abigailina, Rosemary Dunsmore Johnin äitinä Barbarana, sekä Margo Martindale psykiatri Browningina. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa pätevästi, joskin Dunsmore ei saa lähes mitään tekemistä lasten isoäidin osassa.

Vaikka minulta ei vieläkään löydy mielenkiintoa tulevaa esiosaleffaa Orphan: First Killiä kohtaan, olen toisaalta iloinen sen ilmestymisestä, sillä se pakotti minut antamaan uuden mahdollisuuden Ottolapselle ja se todella kannatti. Ensimmäisellä katselukerralla en pitänyt filmistä yhtään (mihin on takuulla vaikuttanut katseluympäristönä toimiva luokkahuone meluisten teinien kera), mutta nyt elokuva iski minuun aika lujaakin. Ei tämä mikään kauhun mestariteos ole, mutta Ottolapsi on perus kauhubulkkia laadukkaampi psykologinen jännitysnäytelmä, joka kasvattaa tehokkaasti kierroksiaan edetessään. Loppuhuipennukseensa päästessään meno on jo varsin intensiivistä ja likimain piinaavaa seurattavaa.

Sitä ja elokuvan aika nerokastakin koukkua ennen elokuva kulkee eteenpäin omalla painollaan kaikessa rauhassa. Verkkainen tarinankerronta voi herkästi saada monet kokemaan leffan tylsänä (kuten minut kymmenisen vuotta sitten), mutta monet muut jopa epämiellyttävän tavanomainen rauhallisuus saa pidettyä koukussaan. Esther vaikuttaa pitkään ihan tavalliselta tytöltä, jonka ainoa erikoinen puoli on hahmon hieman vanhoillinen pukeutumistapa. Hahmoa voi jopa huomata säälivänsä, kun koulun lapset pilkkaavat häntä, eikä perheen Daniel-poikakaan puhu hänestä mairittelevaan sävyyn. Vähitellen alkaa kuitenkin tapahtua yhä vain hirvittävämpiä juttuja ja Estherin todellinen luonne paljastuu... ainakin osalle hahmoista. Katsoja turhautuu varmasti jossain kohtaa siihen, kuinka John-isä ei tunnu millään hoksaavan, että tytössä on jotain vialla. Leffasta löytyy pidempi osio, jolloin on jopa ärsyttävää, kuinka suorastaan sokea isähahmo tuntuu olevan. Ottolapsen kahden tunnin kesto tuntuu pienesti liialliselta ja juuri tätä osiota voisi tiivistää.

Elokuvan on ohjannut espanjalaisamerikkalainen Jaume Collet-Serra, joka oli tätä ennen tehnyt kauhuleffan House of Wax (2005) ja joka on Ottolapsen jälkeen tehnyt kasan toimintajännäreitä Liam Neesonin kanssa. Collet-Serra rakentaa tunnelmaa oivallisesti, vaikka välillä hän luottaa liikaa rasittaviin äkkisäikäytyksiin. Onneksi hän tarjoaa niiden lisäksi myös ovelan petollisia hetkiä, joissa katsoja varautuu pelotteluun, mutta mitään ei tapahdukaan. David Leslie Johnsonin käsikirjoitus on mainio, joskin hän olisi voinut tiivistää tekstiä hieman. Viimeistään leikkauksessa leffaa olisi voinut lyhentää. Ottolapsi on hyvin kuvattu, mutta visuaalista ilmettä häiritsee paikoitellen ylikorostettu valaisu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat ja äänimaailmakin on pääasiassa hyvin rakennettu John Ottmanin säveltämiä musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Ottolapsi on erittäin mainio, joskin hieman liian pitkä kauhuelokuva. Leffa vetää katsojan mukaansa hiljalleen mutta tehokkaasti ja kasvattaa jännitystä vähitellen. Psykologinen kauhu onnistuu hyvin ja onkin hieman harmi, kuinka leffa luottaa välillä liikaa kovaäänisten äkkisäikäyttelyjen voimaan. Kierrokset vain kasvavat kohti tarinan ovelia käänteitä ja intensiivistä loppuhuipennusta. Vain puolen välin paikkeilla elokuva tuntuu laahaavan, kun isähahmo ei millään vaikuta hoksaavan, että adoptiotytössä on jotain pahasti vinksahtanutta. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan oivallisesti. Vera Farmiga ja Peter Sarsgaard tulkitsevat taidokkaasti murenevaa avioliittoa, mutta elokuvan paras suorittaja on nuori Isabelle Fuhrman hyytävänä Estherinä. Ottolapsi onnistui vihdoin uusintakatselulla iskemään lujempaa ja suosittelenkin sitä lämpimästi rauhallisemmin etenevien ja tunnelmaa hiljalleen kasvattavien kauhuelokuvien ystäville. Nyt jää sitten nähtäväksi, pystyykö tuleva esiosa Orphan: First Kill perustelemaan olemassaoloaan, vai onko kyseessä jälleen yksi tarpeeton rahastusraina...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Orphan, 2009, Dark Castle Entertainment, Appian Way, Studio Babelsberg Motion Pictures, StudioCanal, DCP Orphan Productions, Don Carmody Productions