The Legend of Korra, kausi 2: Henget (The Legend of Korra - Book Two: Spirits - 2013) - sarja-arvostelu

THE LEGEND OF KORRA - KAUSI 2: HENGET

THE LEGEND OF KORRA - BOOK TWO: SPIRITS

Luojat: Michael Dante DiMartino ja Bryan Konietzko

Näyttelijät: Janet Varney, David Faustino, P. J. Byrne, J. K. Simmons, Seychelle Gabriel, Mindy Sterling, Kiernan Shipka, Dee Bradley Baker, Lisa Edelstein, John Michael Higgins, Adrian LaTourelle, Aaron Himelstein, Aubrey Plaza, James Remar, Alex McKenna, Richael Riehle, Steven Yeun, April Stewart, Greg Baldwin, Héctor Elizondo ja Jason Isaacs

Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, toiminta, komedia

Jaksomäärä: 14

Jakson kesto: noin 23 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 22 minuuttia

Ikäraja: 6

Maa. Tuli. Ilma. Vesi.

Avatar-animaatiosarjan (Avatar: The Last Airbender - 2005-2008) tarinaa jatkanut The Legend of Korra nousi pienimuotoiseen suosioon, sekä keräsi kehuja kriitikoilta, kun sarjan ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa huhtikuussa 2012, joten jatkoa oli luvassa. Kakkoskaudella animointivastuu jaettiin kahdelle firmalle, ensimmäisen kauden tehneelle Studio Mirille ja Pierrotille, kun Studio Mir ei suostunut ottamaan yksin vastuuta työläästä prosessista. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja lopulta The Legend of Korran toisen tuotantokauden, Henkien esitys alkoi syyskuussa 2013. Katsojaluvut laskivat, eikä kausi saanut yhtä kehuvaa vastaanottoa kriitikoilta, mutta sarja pysyi silti tarpeeksi suosittuna. Itse katsoin lapsena paljon alkuperäistä Avataria ja pidin siitä valtavasti. Ilokseni suorastaan rakastin sitä yhä aikuisiällä ja ryhdyin positiivisin mielin katsomaan myös sata vuotta myöhemmin tapahtuvaa The Legend of Korraa. Tämä sarja ei kuitenkaan saanut minua erityisemmin innostumaan ja minulta kestikin muutama kuukausi, ennen kuin palasin sarjan pariin.

On kulunut puoli vuotta siitä, kun Korra ja kumppanit päihittivät Amonin ja tämän Ekvalisti-joukot. Uusia ongelmia syntyy, kun Pohjoinen vesikansa hyökkää Eteläisen vesikansan kimppuun ja kun muinaiset henget heräilevät horroksestaan.

The Legend of Korran tutut hahmot tekevät paluun, lähtien toki sen nimikkohahmosta, Korrasta (äänenä Janet Varney). Ykköskauden aikana Korra tottui Republic Cityn meininkiin, päihitti elementtejä käyttäviä jahtaavien Ekvalistien johtajan Amonin (Steve Blum), sekä on nyt omasta mielestään oppinut viimeisenkin neljästä elementistä, ilman, kokien olevansa oikeasti valmis avatariksi ja suojelemaan maailmaa. Korra pysyy oivana hahmona, vaikkei hänellä ole vieläkään samalla tavalla selvää missiota ja samalla väkevää kasvua, kuten edeltäjällään Aangilla. Korran pitää kuitenkin tällä kaudella päästä paremmin käsiksi henkimaailmaan, mikä vaatii omanlaistaan mielenmaisemaa.

     Korran apuna toimivat veljekset Mako (David Faustino) ja Bolin (P. J. Byrne), joista ensimmäinen työskentelee nyt poliisina ja jälkimmäinen koettaa onneaan näyttelijänä, Asami (Seychelle Gabriel), joka johtaa nyt Future Industriesia, sekä Aangin poika Tenzin (J. K. Simmons), joka yrittää parhaansa mukaan toimia Korran mentorina. Uusina hahmoina mukaan hyppäävät muun muassa Aangin kaksi muuta lasta, tytär Kya (Lisa Edelstein) ja poika Bumi (Richard Riehle), sekä Korran setä Unalaq (Adrien LaTourelle), joka johtaa Pohjoisen vesikansan hyökkäykseen Eteläistä vesikansaa vastaan ja kyseenalaistaa veljentyttärensä lojaaliuden, kun Korra ryhtyy puolustamaan Eteläistä vesikansaa. Mako, Bolin, Asami ja Tenzin pysyvät mainioina hahmoina ja erityisen hupaisaa on Bolinin yritys pärjätä viihdemaailmassa omillaan. Sukulaissuhteensa takia Unalaq on oiva antagonisti tälle kaudelle, vaikka hahmoon ei pureuduta yhtä kiinnostavasti kuten Amoniin ykköskaudella.

Siinä, missä yleisesti konsensus vaikuttaisi olevan, että niin kriitikoiden kuin kansan mielestä The Legend of Korran toinen tuotantokausi on edeltäjäänsä heikompi, omasta mielestäni kakkoskausi oli nimenomaan tasonnosto periaatteessa hyvästä, mutta silti hieman vaisuksi jääneestä ykköskaudesta. Vaikka pidin avauskaudella elementtien käyttäjien ja tavallisten ihmisten välisestä konfliktista, teknologisesti eteenpäin viedystä mutta silti tutuntuntuisesta fantasiamaailmasta, sekä tietystä kypsyydestä, Korran tarina ei imaissut yhtään niin hyvin mukaansa kuin Aangin saaga aiemmin, eikä uudella avatarilla tuntunut olevan samanlaista selvää päämäärää kuin edeltäjällään. Vaikka hieman sama vika vaivaa myös kakkoskautta, koin kauden silti mukaansatempaavammaksi.

Toinen kausi on oikein mainio yhdistelmä ykköskauden poliittisempaa rakentelua ja alkuperäisen Avatarin puhtaampaa fantasiaseikkailua henkimaailmoineen kaikkineen. Sen lisäksi, että kauden varrella kytee konflikti kahden vesikansan välillä, muinaiset henget nousevat esiin pitkästä aikaa, aiheuttaen omanlaistaan kaaosta. Näiden tilanteiden ratkominen vie Korran kiinnostavalle matkalle, jonka ehdottomasti parasta antia on kauden puolenvälin tuplajakso, jossa paljastetaan, kuinka vuosikausia sitten muuasta nuorestamiehestä (Steven Yeun) tuli kaikkien aikojen ensimmäinen avatar. Tämä on kiehtova historiikki tästä maailmasta ja näitä kahta jaksoa katsoessani huomasin useasti toivovani, että tekijät olisivat alun perinkin tehneet sarjan nimenomaan tämän alkuperäisen avatarin tarinasta. Kakkoskausi rakentuu oivallisesti kohti Avatarille tyypillisen mahtipontista finaalia, jättäen minut odottamaan jatkoa huomattavasti positiivisemmin kuin ykköskauden päätyttyä.

Visuaalisesti The Legend of Korra pitää oivallisen tasonsa ja sen lisäksi, että tarinallisesti pidin historian havinoihin sijoittuvista parista jaksosta, ovat ne myös animaatiojäljeltään kauden parasta antia. Oivallisen tunnistettavat ja paikoitellen vekkulin näköiset hahmot liikkuvat sulavasti ja animaattorit pääsevät parhaiten vauhtiin, mitä luovemmin hahmot pääsevät hyödyntämään elementtejään. Taustat ovat myös mainion yksityiskohtaisia ja värien käyttö näyttää hyvältä. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu Jeremy Zuckermanin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.7.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org

The Legend of Korra, Yhdysvallat, 2012-2014, Nickelodeon Animation Studios, Ginormous Madman

Black Lightning, kausi 4 (2021) - sarja-arvostelu

BLACK LIGHTNING - KAUSI 4

Luoja: Salim Akil
Pääosissa: Cress Williams, China Anne McClain, Nafessa Williams, Christine Adams, Marvin "Krondon" Jones III, Jordan Calloway, James Remar, Chantal Thuy, William Catlett, Melissa De Sousa, Rafael Castillo, Todd Anthony, Wallace Smith ja Christopher A'mmanuel
Genre: toiminta, scifi
Jaksomäärä: 13
Jakson kesto: noin 43 minuuttia - Yhteiskesto: noin 9 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 12

DC:n sarjakuviin perustuva supersankarisarja Black Lightning nousi pienimuotoiseen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa tammikuussa 2018. Toisen ja kolmannen kauden aikana katsojaluvut laskivat, joten The CW -kanava päätti, että sarjan neljäs kausi tulisi jäämään sarjan viimeiseksi. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2020 ja lopulta Black Lightningin neljännen ja samalla viimeisen tuotantokauden esitys alkoi helmikuussa 2021. Tämäkin kausi sai posiitivista palautetta kriitikoilta, mutta katsojaluvut laskivat pohjalukemiin. Itse ryhdyin katsomaan Black Lightningia parisen vuotta sitten, osana isompaa Arrowverse-kokonaisuutta. Pidin ykköskaudesta, mutta sen jälkeen taso lähti laskuun, joten aloitin neljännen ja samalla viimeisen kauden katselun skeptisin odotuksin.

On kulunut vuosi Freelandin konfliktista Markovian kanssa. Jefferson Pierce on jättänyt Black Lightningin taakseen, mutta joutuu palaamaan sankarihommiin, kun Tobias Whale yrittää vielä viimeisen kerran saada kaupungin haltuunsa.

Black Lightningin tutut hahmot tekevät paluun ja lähes kaikki näillä näkymin viimeistä kertaa, neljännen tuotantokauden jäätyä sarjan viimeiseksi. Kolmannen kauden päätyttyä ja apulaispoliisipäällikkö Hendersonin (Damon Gupton) kuoltua, Cress Williamsin näyttelemä Jefferson Pierce päätti jättää supersankaroinnin taakseen jälleen kerran ja ripusti Black Lightningin kuteet takaisin naulakkoon, antaen tyttäriensä Jenniferin, eli Lightningin (China Anne McClain) ja Anissan, eli Thunderin (Nafessa Williams) hoitaa Freelandin suojelun. Mutta koska pitäähän Black Lightning -sarjassa Black Lightning olla, Jefferson pyörtää päätöksensä ennen pitkää ja palaa taas kerran eläkkeeltään. Williams hoitaa tonttinsa finaalikaudella hieman väsähtäneesti, löytäen potkua vain silloin tällöin. Paremmassa vedossa ovat tyttäriä esittävät McClain ja Nafessa Williams, sekä lasten äitiä, Lynniä näyttelevä Christine Adams.

     Menossa mukana ovat myös supersankareita auttava Peter Gambi (James Remar), Jenniferin ex-poikaystävä Khalil "Painkiller" Payne (Jordan Calloway), koomassa makaava Anissan tyttöystävä Grace "Wylde" Choi (Chantal Thuy) ja vastaansa hahmot saavat jälleen Tobias Whalen (Marvin "Krondon" Jones III), joka on kehitellyt varsin ovelan juonen päästäkseen hallitsemaan Freelandia ja hankkiutumaan vihamiehistään eroon. Sivunäyttelijöiden suoritukset vaihtelevat tasoltaan, Remarin tarjotessa parasta antia Gambina.

Kuten alussa kerroin, pidin Black Lightningin ensimmäistä tuotantokautta kelpo supersankariviihteenä, mutta jo toinen kausi oli mielestäni varsin keskinkertainen. Kolmas kausi oli suorastaan heikko, Freelandin ja Markovian konfliktin vaatiessa sellaista uskonloikkaa katsojaltaan, mihin en kyennyt yhtään. Neljäs ja samalla viimeinen tuotantokausi on onneksi pieni tasonnosto, jo ihan vain siitä syystä, että koko kökkö Markovia-kuvio on saatu taputeltua pois alta. Kausi palaa takaisin tuttuun välienselvittelyyn nimikkosankarin ja Tobias Whalen välillä ja tietyssä yksinkertaisuudessaan ja pienimuotoisuudessaan edelliskauteen verrattuna homma toimii taas paremmin.

Mistään erityisen mojovasta tasonnostosta ei kuitenkaan ole kyse, vaan Black Lightning lähinnä vain palaa takaisin siihen keskinkertaisuuteen, mitä sarjan kakkoskausi edusti. Kaudelta löytyy parit ihan viihdyttävät hetkensä, kuten Black Lightningin ja Tobias Whalen viimeinen yhteenotto finaalijaksossa, mutta pääasiassa meno on varsin yhdentekevää. Tiettyä syvyyttä menoon tuodaan sarjan kannanotoilla rasismista ja poliisiväkivallasta. George Floydin kuolemasta poliisien käsissä nousseet mielenosoitukset olivat käynnistyneet vain muutama kuukausi ennen neloskauden kuvauksia ja tämä on tietty haluttu ottaa mukaan osaksi tuotantokautta.

Myös teknisesti Black Lightning pitää menettelevän tasonsa. Finaalikausi on kelvollisesti kuvattu, lavasteet näyttävät ihan hyviltä, puvustus on tarpeeksi oivallista ja maskeerauksetkin toimivat. Tietokonetehosteet eivät kuitenkaan päätä huimaa, vaan niistä korostuu paikoitellen jopa todella ikävästi pieni televisiobudjetti. Äänimaailma on ihan pätevästi pistetty kasaan ja säveltäjä Kurt Farquhar tunnelmoi musiikeillaan loppuun asti kivasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.2.2025
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.imdb.com
Black Lightning, 2018-2021, Yhdysvallat, Warner Bros. Television, DC Entertainment, Berlanti Productions

Arvostelu: Horns (2013)

HORNS

Ohjaus: Alexandre Aja

Pääosissa: Daniel Radcliffe, Max Minghella, Joe Anderson, Juno Temple, Kelli Garner, James Remar, Kathleen Quinlan, Heather Graham, Michael Adamthwaite, Mitchell Kummen, David Morse, Dylan Schmid, Jared Ager-Foster, Sabrina Carpenter, Laine McNeal ja Eric McNamee

Genre: fantasia, jännitys

Kesto: 2 tuntia 

Ikäraja: 16

Horns perustuu Joe Hillin samannimiseen kirjaan vuodelta 2010. Ohjaaja Alexandre Aja luki Hillin kirjan ja innostui siitä suuresti, haluten tehdä siitä elokuvasovituksen. Alun perin päärooliin kaavailtiin Shia LaBeoufia, mutta hänet korvattiin lopulta Harry Potter -elokuvien (2001-2011) tähdellä, Daniel Radcliffella. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2012 ja lopulta Horns sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 6. syyskuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut kummoinen menestys, eikä se voittanut kriitikoita puolelleen. Itse katsoin Hornsin vasta vuotta tai paria myöhemmin vuokralta, kiinnostuttuani siitä Radcliffen takia. Pidin elokuvasta ja kun huomasin tämän todella pienelle huomiolle jääneen filmin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi katsoa sen uudelleen ja arvostella sen.

Ig Perrishiä syytetään tyttöystävänsä Merrinin murhasta. Eräänä aamuna Igin päähän kasvaa pirulliset sarvet, jotka saavat ympärillä olevat ihmiset tunnustamaan ja toteuttamaan syntinsä. Ig hyödyntää uutta kykyään selvittääkseen murhaajan identiteetin, puhdistaakseen nimensä ja kostaakseen.

Koko maailman tuntevaa velhopoikaa kymmenen vuoden ajan esittänyt Daniel Radcliffe päätti viimeisen Potter-leffan, Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2:n (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 2 - 2011) jälkeen tehdä mahdollisimman erilaisia projekteja. Yhdeksi näistä projekteista valikoitui Horns, jossa Radcliffe näyttelee Ignatius Perrishiä, kavereille ihan vain Igiä, jonka rakas tyttöystävä Merrin (Juno Temple) murhataan ja Ig joutuu välittömästi murhaepäillyksi. Elokuva ei tee erityisen kaksista työtä saadakseen katsojaa ymmärtämään, miten suunnilleen kaikki pikkukaupungin asukit ovat heti täysin varmoja Igin syyllisyydestä. Radcliffe myös suoriutuu osastaan hieman ailahtelevasti. Alkupäässä elokuvaa hän ei ihan vakuuta, yrittäessään tulkita murtunutta ja alkoholiin turvautunutta miestä. Kuitenkin kun Ig eräänä aamuna herää sarvet päässään, Radcliffen roolityö muuttuu kohtaus kohtaukselta varmemmaksi ja vahvemmaksi.

     Elokuvassa nähdään myös James Remar ja Kathleen Quinlan Igin vanhempina, Joe Anderson Igin muusikkoisoveljenä Terrynä, Max Minghella Igin ystävänä Leenä, Kelli Garner baarimikko Glennana, David Morse kuolleen Merrinin isänä, sekä Michael Adamthwaite Eric-poliisina. Sivunäyttelijät toimivat oikein passelisti osissaan, revitellen mainiosti, kun Igin sarvien tuomat voimat paljastavat heidän synkät ajatuksensa ja mielitekonsa.

Horns pitää sisällään todella omaperäisen ja mielenkiintoisen premissin, eikä oikeastaan tule yllätyksenä, että lähdemateriaalina toimivan kirjan on tehnyt kauhulegenda Stephen Kingin poika. Katsojana lähtee kiinnostuneena seuraamaan Igin yritystä selvittää tyttöystävänsä murhaajan identiteetti - vaikka tekijä onkin arvattavissa jo varhaisessa vaiheessa filmiä, eikä paljastus ole kummoinenkaan yllätys, sillä oikeastaan vain yhdellä hahmolla on selvä motiivi tekoon. Ennalta-arvattavuus ei kuitenkaan estä katsojaa pitämästä näkemästään, kun Ig kiertää ympäri kaupunkia vastausten perässä, aiheuttaen kaikenlaista härdelliä uusien sarvivoimiensa kanssa. Kohtaukset, joissa Igin kohtaamat hahmot tuovat esille syntiset mielihalunsa ja ryhtyvät toteuttamaan niitä vaihtelevat koomisesta traagiseen. On onnistuneen liikuttava hetki, kun Igin vanhemmat tunnustavat synkät ajatukset pojastaan murhaepäilyn keskellä.

Vaikka elokuva yhdisteleekin oivallisesti murhamysteeriä, hempeää romantiikkaa ja synkkää fantasiaa, on lopputulos hieman ontuva paketti, joka ei ihan yllä potentiaaliinsa. Tarinankerronta on ihan sujuvaa, vaikka filmi tekeekin parissa kohtaa pidemmän ajan takaumia menneisyyteen, jotka voisivat mahdollisesti rikkoa juonenkuljetuksen sulavuutta. Elokuva kasvattaa kierroksiaan edetessään ja aika ajoin se ryhtyy ampumaan yli. Igin sarvia ja niiden tuomia voimia viedään jatkuvasti uudelle tasolle ja loppuhuipennuksessa pirullinen meno alkaa jo olla vähän liikaa. Heikkouksineenkin Hornsista löytyy paljon tykättävää, lähtien jo sen kekseliään erilaisesta kertomuksesta.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Alexandre Aja, joka sekoittelee taidokkaasti lajityyppejä toisiinsa täysin omalaatuiseksi kokonaisuudeksi. Keith Buninin käsikirjoitus vaatisi kuitenkin työstämistä esimerkiksi paisuvan finaalin ja välillä replikoinninkin osalta. Erityisesti Igin kertojaääntä hyödynnetään aika töksähtelevästi ja läpi leffan toivoin, että siitä olisi vain hankkiuduttu kokonaan eroon. Horns on taitavasti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja Igin maskeeraukset hienot. Elokuvan erikoistehosteet eivät kuitenkaan vakuuta, mikä jo itsessään laimentaa loppuhuipennusta. Äänimaailma toimii hyvin, vaikkei Robin Coudertin musiikit erotu koskaan edukseen. Pääasiassa elokuvasta muistuu siinä pariinkin otteeseen kuultava David Bowien kappale Heroes.

Yhteenveto: Horns ei ihan saavuta lennokkaan premissinsä potentiaalia toteutuksellaan, mutta se on silti oikein kelvollinen ja kiinnostavan omalaatuinen fantasiaelokuva. Katsoja hyppää heti Igin matkaan, kun tämä päättää hyödyntää uusia pirullisia voimiaan selvittääkseen tyttöystävänsä todellisen murhaajan. Kohtaukset, joissa Igin kohtaamat henkilöt paljastavat syvimmät syntinsä ja mielihalunsa, vaihtelevat koomisista jopa traagisiin. Loppua kohti homma alkaa kuitenkin ampua yli, eikä heikkoihin efekteihin luottava finaali tunnu täysin tyydyttävältä huipennukselta. Tarinankerronta on myös ajoittain ailahtelevaa eri ajoissa hyppivän kerrontansa kanssa, eikä leffa ole lopulta niin nokkela kuin se vaikuttaisi luulevan olevansa. Oikean murhaajan identiteetti on selvä nopeasti, sillä oikeastaan vain yhdellä hahmolla löytyy motiivi tekoon. Silti kertomuksen vietäväksi uppoutuu. Näyttelijäkaarti suoriutuu pääasiassa hyvin rooleistaan, Daniel Radcliffen tehdessä hieman ailahtelevaa työtä pääosassa. Heikkouksiensakin kanssa Horns on mainion omaperäinen elokuva, jota voi suositella erilaisten fantasiakertomusten, sekä murhatutkimustarinoiden ja alakuloisten kostokertomusten ystäville. Elokuva on ilmestymisestään asti jäänyt aika pimentoon ja jos sitä ei ole aiemmin nähnyt tai sen katsomisesta on jo kulunut aikaa, kannattaa Horns vilkaista nyt sen kymmenvuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Horns, 2013, Red Granite Pictures, Mandalay Pictures

Arvostelu: Django Unchained (2012)

DJANGO UNCHAINED

Ohjaus: Quentin Tarantino
Pääosissa: Jamie Foxx, Christoph Waltz, Leonardo DiCaprio, Kerry Washington, Samuel L. Jackson, Don Johnson, Dennis Christopher, Walton Goggins, James Remar, David Steen, Dana Gourrier, Nichole Galicia, Laura Cayouette, Ato Essandoh, Bruce Dern, Jonah Hill ja Quentin Tarantino
Genre: western
Kesto: 2 tuntia 45 minuuttia
Ikäraja: 16

Django Unchained on Quentin Tarantinon kahdeksas elokuva - tai seitsemäs, jos Kill Bill: Volume 1:n (2003) ja Kill Bill: Volume 2:n (2004) haluaa laskea yhdeksi elokuvaksi. Tarantino alkoi 2000-luvun alussa pohdiskelemaan lännenelokuvan tekoa ja vuonna 2011 hän esittelikin käsikirjoituksensa The Weinstein Companylle. Hetken aikaa suunnitelmana oli linkittää leffa RZA:n ohjaamaan The Man with the Iron Fists -elokuvaan (2012), mutta se idea kaatui. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2011 ja lopulta Django Unchained sai maailmanensi-iltansa 11. joulukuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai mm. viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, kuvaus ja äänitys), joista se voitti parhaan miessivuosan ja käsikirjoituksen palkinnot, viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva ja ohjaus), joista se voitti parhaan miessivuosan ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä viisi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, leikkaus ja ääni), joista se voitti myös parhaan miessivuosan ja käsikirjoituksen palkinnot. Itse sain Django Unchainedin nimipäivälahjaksi tädiltäni, joka oli alun perin esitellyt minulle Tarantinon elokuvat Kunniattomien paskiaisten (Inglourious Basterds - 2009) ja aiemmin tänä vuonna 30-vuotisjuhlaansa viettäneen Reservoir Dogsin (1992) kautta. Pidin filmistä ja olen katsonut sen pariin otteeseen uudestaan. Viime kerrasta on kuitenkin vierähtänyt jo ainakin viisi vuotta. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa Django Unchainedin pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen.

Vuonna 1858 saksalainen palkkionmetsästäjä King Schultz vapauttaa orjan nimeltä Django ja kouluttaa tästä apulaisen hommiinsa. Samaan aikaan Django haluaa löytää orjana myydyn vaimonsa Broomhildan ja kostaa kaikille, jotka ovat tehneet heille pahaa.

Jamie Foxx näyttelee Djangoa (the "D" is silent), orjaa, jonka hammaslääkäriksi tekeytyvä palkkionmetsästäjä King Schultz (toistamiseen Tarantinon leffasta parhaan miessivuosan Oscarin, Golden Globen ja BAFTA:n voittanut Christoph Waltz) vapauttaa ja koulii Djangosta apurin itselleen. Foxx on nappivalinta päärooliin ja hän tekee todella paljon jo pelkillä ilmeillä ja eleillä, muiden ollessa pääasiassa äänessä. Djangon hahmokaarta läpi elokuvan on mielenkiintoista seurata ja Foxx vain parantaa otettaan, mitä pidemmälle filmi kulkee ja mitä itsevarmemmaksi Django muuttuu. Vaikka Foxx onkin todella mainio osassaan, jää hän silti Waltzin varjoon. Waltz huokuu vahvaa karismaa ja hänen roolihahmonsa on todella kiehtova. Pääasiassa Schultz on lempeästi puhuva ja äärimmäisen kohtelias herrasmies, mutta hän voi halutessaan äityä kovinkin hurjaksi. Djangon tavoin katsojakin pohtii pitkään leffan aikana, onko arvaamaton ja hieman mysteerinen Schultz luottamisen arvoinen?

     Foxxin ja Waltzin lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Kerry Washington Djangon vaimona Broomhildana, jonka hän haluaa vapauttaa, Leonardo DiCaprio orjaplantaasiomistaja monsieur Calvin J. Candiena, Samuel L. Jackson tämän palvelijana Stepheninä, Dennis Christopher Candien asianajajana Moguyna, Laura Cayouette Candien siskona Lara Leenä ja Don Johnson orjaomistaja Big Daddy Bennettinä, minkä lisäksi Jonah Hill, Walton Goggins, ohjaaja Quentin Tarantino ja vanhan Django-elokuvan (1966) tähti Franco Nero tekevät pienet roolit leffassa. Waltzin tavoin myös DiCaprio ja Jackson jättävät päätähti Foxxin usein varjoonsa. Yleensä hyviksiä esittävä DiCaprio suorastaan herkuttelee häijyllä roolillaan, tehden yhden parhaista roolitöistään vuosiin. DiCaprio eläytyi niinkin vahvasti, että hajotettuaan vahingossa lasin ja samalla haavoitettuaan kättään sirpaleisiin oikeasti, hän vain jatkoi näyttelemistä. Candien kädessä näkyvä veri on siis DiCaprion omaa verta. Jackson on myös aivan fantastinen ja jopa kierolla tavalla hauska Candien iäkkäänä palvelijana. Myös Washington tekee hyvää työtä ja hänestä löytyy oikeaa herkkyyttä ja hentoutta rooliinsa.

Muutaman vuoden tauko taisi tehdä hyvää, sillä taisin pitää Django Unchainedista enemmän kuin koskaan ennen - ja jo aiemmin pidin sitä loistoleffana. Kyseessä on jälleen yksi erinomainen teos Quentin Tarantinolta, joka hyödyntää taas kerran kaikkia tuttuja keinojaan ja maneereitaan tarjotakseen huippuluokan viihdettä. Tarantinon inspiraationlähteet ovat täysin selvät ja vaikutteita mm. Sergio Leonen spagettiwesterneistä voi huomata pitkin leffaa. Aiheeltaan elokuva ottaa kuitenkin paljon esikuviaan voimakkaammin kantaa orjuuteen ja rasismiin, eikä yhtään kaunistele sen hirveyksiä. Joidenkin kohtauksien aikana voi jopa tehdä pahaa katsoa ruudulla tapahtuvaa. Samalla teos on kuitenkin jopa inspiroiva ja voimakas kostotarina. Djangon todella haluaa onnistuvan tavoitteissaan ja hahmon puolesta jännittää yhä vain isommin, mitä pidemmälle tarina kulkee.

Elokuvan noin puolen välin paikkeilla se jännite nostetaan huippuunsa äärimmäisen intensiivisen ruokailukohtauksen aikana. Siinä kaikki ohjauksesta näyttelemiseen, käsikirjoittamiseen ja tekniseen toteuttamiseen ovat huippuunsa hiottuja ja katsoja seuraa hievahtamatta ja sydän pamppaillen, missä kohtaa homma räjähtää käsiin. Periaatteessa kohtaus on pelkkää dialogia, mutta juuri sen Tarantino osaa parhaiten. Ei ole ihme, että Tarantino nappasi parhaan käsikirjoituksen Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot Django Unchainedilla. Siitä huolimatta, että kahden tunnin ja 45 minuutin kestossa leffaa olisi voinut jo kirjoitusvaiheessa tiivistää ihan pienesti, teksti on fantastista. Hahmot ovat mahtavasti kirjoitettuja, samoin käydyt keskustelut heidän välillään. Ilmestyessään filmi sai hieman kritiikkiä siitä, kuinka paljon siinä käytetään rasistisia ilmaisuja, mutta olen samaa mieltä Tarantinon puolustuksen kanssa, että 1800-luvulla erityisesti Yhdysvaltojen eteläosissa tiettyä n-sanaa käytettiin kaiken aikaa, joten miksi leffan pitäisi esittää tapahtumia toisin. Ja kun kyseessä on Tarantinon leffa, on toki selvää, että hän vie kaiken äärimmilleen ja tekee rasistihahmoistaan oikein paisuteltuja sikoja, joita katsoja vihaa tosissaan.

Äärimmilleen viemisestä puheenollen... nasevan dialogin lisäksi Tarantinon tavaramerkkeihin kuuluva yliampuva väkivallan kuvaus tekee myös paluun Django Unchainedissa. Ohjaajan tyypilliseen tapaan väkivallan purskahdukset ovat äkillisiä ja äärimmäisen verisiä. Tekoverta ei todellakaan säästellä ja ihmisistä roiskuu sellaiset määrät hurmetta, että yhdessä kohtauksessa talon seinät ovat nopeasti punaiset. Toimintakohtauksia on ripoteltu hyvissä määrin ja ne iskevät joka kerta täysin uutta asennetta peliin. Vaikka leffasta löytyykin pari kohtaa, jotka kaipaisivat pientä lyhennystä, pääasiassa elokuva on vakuuttavasti rytmitetty. Liki kolmen tunnin kesto tuntuu lyhyemmältä kuin se on, kun westerntyylinen seikkailu, raju väkivalta, kiinnostavat keskustelut, jännite, hahmokehitys, romantiikka, vakavien aiheiden draama ja kierosti lystikäs huumori kulkevat näin hyvin käsi kädessä.

Teknisiltäkin ansioiltaan Django Unchained on todella laadukkaasti tehty elokuva. 1800-luvun puoliväli herätetään vakuuttavasti henkiin upein lavastein ja asuin. Maskeeraajat tekevät aika inhottavaakin jälkeä ruoskaniskujen kanssa. Tehostetiimi pääsee toden teolla läträilemään tekoverellä, minkä lisäksi mukaan mahtuu muutama muu hieno efekti. Kuvaus on erittäin tyylikästä laajoista maisemakuvista tiukempiin lähikuviin. Tarantino hyödyntää pitkin elokuvaa todella äkillisiä zoomeja, joissa kuva kiitää vauhdilla laajasta kuvasta lähiotokseen. Zoomausta vielä tuetaan veikeällä äänitehosteella. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu villille lännelle perinteisistä efekteistä aina monipuoliseen musiikkitarjontaan. Tunnuskappale Django jää herkästi soimaan päässä.

Yhteenveto: Django Unchained on erinomainen länkkäri, joka pitää tiukasti mukanaan läpi liki kolmen tunnin kestonsa. Quentin Tarantino hyödyntää kaikkia kikkojaan tehokkaasti pitkin elokuvaa ja elokuva pitääkin sisällään toinen toistaan väkevämpiä kohtauksia, joissa dialogit ovat loppuun asti hiottuja ja näyttelijät täydessä iskussa. Jamie Foxx on erittäin hyvä nimikkoroolissa Djangona, jonka kostotarinaa ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena. Foxx jää kuitenkin hieman sivutähtien Christoph Waltzin, Leonardo DiCaprion ja Samuel L. Jacksonin varjoon, jotka hoitavat hommansa ihailtavalla vimmalla. Erityisesti DiCaprio pitää lystiä niljakkaan hahmonsa kanssa. Jännitettä rakennetaan tehokkaasti, etenkin puolen välin paikkeilla nähtävässä tiivistunnelmaisessa ruokailukohtauksessa. Tarantinon tuttuun tapaan elokuvan väkivalta on yliampuvaa ja tekoverellä mässäilevää, mutta silti tyylikästä. Tarina pitää hyvin otteessaan mahtavaan finaaliin asti. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi tekee vaikutuksen upeaa kuvausta ja näyttäviä puitteitaan myöten. Django Unchained on jälleen fantastinen elokuva ja lähes täysosuma Tarantinolta, jota voi suositella erittäin lämpimästi niin ohjaajan kuin western-genren faneille.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Django Unchained, 2012, Columbia Pictures, The Weinstein Company

Arvostelu: Mortal Kombat 2 - hävitys (Mortal Kombat: Annihilation - 1997)

MORTAL KOMBAT 2 - HÄVITYS

MORTAL KOMBAT: ANNIHILATION

Ohjaus: John R. Leonetti

Pääosissa: Robin Shou, Talisa Soto, Sandra Hess, Brian Thompson, James Remar, Lynn "Red" Williams, Musetta Vander, Irina Pantaeva, Marjean Holden, Reiner Schöne, Litefoot, Deron McBee, J. J. Berry, Tyrone Wiggins ja Chris Conrad

Genre: toiminta, fantasia

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 16

Midway Gamesin samannimiseen peliin perustuva elokuva Mortal Kombat (1995) oli iso menestys, joten sille päätettiin tietenkin tehdä jatkoa. Tekijät ammensivat jatko-osaan Mortal Kombat 3 ja Mortal Kombat 4 -peleistä työstäessään käsikirjoitusta. Kuvaukset alkoivat vuoden 1996 alussa, mutta suuri osa näyttelijäkaartista ei palannut rooleihinsa, joko ollessaan kiinni muissa projekteissa tai ollessaan tyytymättömiä käsikirjoitukseen. Mortal Kombat: Annihilation, eli suomalaisittain Mortal Kombat 2 - hävitys sai ensi-iltansa marraskuussa 1997 ja se oli aikamoinen katastrofi. Elokuva tienasi alle puolet ensimmäisen osan lipputuloista, minkä lisäksi niin kriitikot kuin pelisarjan fanit haukkuivat filmin täysin lyttyyn. Nykyään Mortal Kombat 2 - hävityksellä onkin maine yhtenä kaikkien aikojen surkeimpana elokuvana. Kuten ensimmäisen elokuvan arvostelussani totesin, en ollut koskaan ennen pelannut Mortal Kombat -pelejä tai nähnyt niihin perustuvia elokuvia. Kuitenkin nyt, kun on ilmestymässä uusi Mortal Kombat -leffa (2021), päätin katsoa aiemmat filmatisoinnit. En pitänyt ensimmäisestä osasta, joten aloitin Mortal Kombat 2 - hävityksen todella alhaisin odotuksin, tietäen sen kaamean maineen pelisarjankin fanien keskuudessa.

Vaikka Liu Kang, Sonya Blade, Johnny Cage ja Kitana voittivat Mortal Kombatin, paha Shao Kahn tunkeutuu silti Outworldista maapallolle ja uhkaa tuhota ihmiskunnan kuuden päivän päästä. Ukkosenjumala Raiden lähettää sankarit harjoittamaan kykyjään, jotta he voivat voittaa Shao Kahnin ja tämän armeijan.

Robin Shou ja Talisa Soto palaavat rooleihinsa Liu Kangiksi ja Kitanaksi, mutta muuten koko näyttelijäkaarti on pistetty vaihtoon. Sonya Bladena nähdään tällä kertaa näyttelijätaidoton Sandra Hess, eikä Chris Conradkaan vakuuta pienessä ruutuajassaan Johnny Cagena. Kehno on myös James Remar ukkosenjumala Raidenina. Eipä hänen edeltäjänsä Christopher Lambertkaan kummoinen ollut, mutta sen sijaan hän hoiti hommansa pilke silmäkulmassa. Remar vetää hommaa joko yliampuvan pöhkösti tai sitten liian tosissaan. Eivätkä Shou tai Sotokaan kehuja ansaitse. Shou ei edes jaksa yrittää enää, vaikka suostuikin jatkamaan sarjassa. Soto taas tarjoaa täysin sieluttoman suorituksen. Näyttelijöiden hommaa ei auta yhtään täysin yksiulotteiset hahmot. Jo ensimmäisessä elokuvassa hahmot jäivät hyvin tyhjentäviksi, mutta sentään heille kirjoitettiin edes jotkut hätäiset taustatarinat. Tässä ei vaivauduta tekemään sitäkään vähää. Mukaansa päähenkilöt saavat mekaanisilla käsillä varustetun Jaxin (Lynn "Red" Williams), joka on hieman viihdyttävämpi tapaus kuin kumppaninsa.

     Tällä kertaa hahmot saavat vastaansa edellisen osan pahista, Shang Tsungia (Cary-Hiroyuki Tagawa) komentaneen Shao Kahnin, jota näyttelee totaalinen puupökkelö Brian Thompson. Ensimmäinen osa herätti mielikuvan, että tämä mystinen pahis olisi jokin hurja ja vaikuttava vihollinen, jonka pelkkä ilmaantuminen saisi sydämen hakkaamaan. Lähinnä Shao Kahn tarjoaa mojovat naurut, kun hän ilmestyy halvassa asussaan patsastelemaan ja mölyämään kliseisiä pahismonologeja. Thompson on kammottavan huono roolissa ja niin on myös Musetta Vander, joka esittää hänen käskyläisenään toimivaa Kitanan äitiä, kuningatar Sindeliä. Vanderin yritykset olla häijy ovat lähinnä kiusallisen noloja. Sindelin lisäksi Shao Kahnilla on komennossaan myös outo kentaurin ja minotauruksen sekoitus Motaro (Deron McBee) ja nelikätinen Sheeka (Marjean Holden), jotka ovat myös ihan yhtä myötähäpeällisiä. Parissa kohtauksessa käy myös ilmi, että Shao Kahn johtaisi valtavaa armeijaa, mutta eipä siitä jatkuvasti katoavasta armeijasta koskaan koidu harmeja päähenkilöille.

En erityisemmin piitannut ensimmäisestä Mortal Kombatista, mutta Mortal Kombat 2 - hävityksen jälkeen se alkoi kummasti tuntua laadukkaalta toimintaviihteeltä. Mortal Kombat 2 - hävitys on järkyttävä fiasko, mikä äimistyttää kerta toisensa perään sillä, kuinka kelvoton teos se onkaan. Ainoa positiivinen asia elokuvassa on, että ensimmäisen elokuvan mahtava tunnusmusiikki kuullaan pariinkin otteeseen. Sitä ei kuitenkaan voi millään lukea tämän leffan ansioksi. Negatiivista onkin sitten kaikki muu. Elokuva on niin laiskasti ja amatöörimäisesti pistetty kasaan, että ihmettelin jopa ääneen, että pyörikö tämä ihan oikeasti joskus elokuvateattereissa? Tuotanto on kaikin tavoin niin halpa, että se näyttää pelisarjan fanien tekemältä videolta, mikä on ladattu YouTubeen. Elokuvalla on isompi budjetti kuin edeltäjällään, mutta se raha ei näy missään. Kaikki leffassa näyttää kotikutoiselta.

Kritisoin ensimmäistä elokuvaa siitä, ettei siinä ollut kunnon tarinaa. Sen juoni on kuitenkin Oscar-luokan käsikirjoittamista verrattuna siihen olemattomuuteen, mitä Mortal Kombat 2 - hävitys pitää sisällään. Elokuva on vain ja ainoastaan sitä, että sankarit taistelevat Shao Kahnin lähettämiä kätyreitä vastaan siihen asti, että leffaa on kulunut tarpeeksi, jotta he voivat kohdata itse Shao Kahnin. Toki moni pelikin rakentuu niin, että ensin taistellaan helppoja pahiksia vastaan ja lopuksi kohdataan itse "boss". Jos elokuvassa haettiin sitä videopelin tuntua, siinä epäonnistuttiin pahasti. Toinen toistaan huonommat, lähinnä stuntmiesten volttihyppytaitoja esittelevät toimintakohtaukset käyvät tylsäksi ensimmäisen viiden minuutin aikana ja kun leffalla ei tosiaan ole muuta tarjottavanaan, loput puolitoista tuntia kuluvat todella, todella hitaasti. Niin ja ne volttihyppelyt eivät rajoitu vain toimintakohtauksiin, vaan niitä tehdään myös keskustellessa.

Minkäänlaista jännitettä elokuvasta ei löydy, ei, vaikka koko ihmiskunta onkin muka uhattuna. Sen lisäksi, etteivät pahikset tarjoa uhan tunnetta, jännite ihmiskunnan kohtalosta puuttuu myös siksi, ettei koskaan edes näytetä vaarassa olevia siviilejä. Yleensä elokuvissa kun ihmiskunta on vaarassa, meille näytetään hädässä olevia ihmisiä, jotta kannustaisimme sankareita pelastamaan nämä avuttomat poloiset. Mortal Kombat 2 - hävitys ei jaksa tarjota edes sitä. Tunnelma jättää muutenkin täysin kylmäksi. Elokuva ei onnistu missään vaiheessa viihdyttämään edes huonoudellaan. Se on vain ja ainoastaan iso, haiseva roskaläjä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa John R. Leonetti, joka toimi ensimmäisen Mortal Kombatin kuvaajana. Ensimmäisen leffan ohjaaja Paul W. S. Andersonia ei tainnut kiinnostaa palata sarjan pariin, eikä studio nähtävästi saanut ketään muuta huijattua tämän tekoon, joten heidän oli pakko turvautua kuvaajaa, joka ei ollut ennen ohjannut ainuttakaan filmiä. Ja sehän näkyy. Andersonkaan ei ole kummoinen ohjaaja, mutta hän osaa sentään tehdä jokseenkin viihdyttävää hömppää. Leonetti ei pysty edes siihen. Hän ei tiedä yhtään, kuinka rakentaa elokuvaa tai kohtauksia sen sisällä. Mikään leffassa ei tunnu ammattitaitoiselta ja siksi onkin pöyristyttävää, että New Line Cinemalla ollaan tuumittu, että "kyllä, tämä on se elokuva, jonka ylpeinä pistämme teattereihin pyörimään, tämä on takuuvarma menestys".

Ja jos leffan katselu ei ollut jo valmiiksi vaikeaa, se muuttuu suorastaan tuskalliseksi elokuvan naurettavan halvan visuaalisen ilmeen takia. Kuvaus on kömpelöä, mitä vain pahentaa tökerö leikkaus. Osa asuista näyttää sentään tyylikkäiltä, mutta toiset taas näyttävät pilailupuodista ostetuilta. Lavasteissakin on onnistumisensa, mutta mukana on myös hulvattoman kökköjäkin lavasteita. Erään tappelun aikana hahmo putoaa suurelle kivenmurikalle ja on päivänselvää, ettei se paperimassa ole kiveä nähnytkään. Hyvä, ettei sortuvien rakennelmien palasista paista styroksi läpi. Kaikkein kauhistuttavinta ovat kuitenkin Mortal Kombat 2 - hävityksen erikoistehosteet. Jo leffan vihreän taustakankaan käytöt ovat koomisen selviä, mutta suorastaan ulvoin naurusta, kun ensimmäinen digiörkki ilmestyi ruutuun ja se näytti siltä, ettei sitä olisi kelpuutettu edes 20 vuoden takaiseen videopeliin. Ja sitten sitä mörökölliä vielä esitellään ylpeänä lähellä kameraa. Lopputaistelu käydään tietty osittain kahden jättiläishirviön välillä, jotka ovat molemmat lievästi sanottuna surkuhupaisia ilmestyksiä. Eikä kyse edes ole siitä, että elokuva olisi vanhentunut heikosti. Luin kommentteja ihmisiltä, jotka olivat nähneet Mortal Kombat 2 - hävityksen elokuvateattereissa vuonna 1997 ja jo silloin sen efektit näyttivät surkeilta.

Yhteenveto: Mortal Kombat 2 - hävitys on surkea - ei vaan suorastaan läpimätä toimintafantasiaraina. Aivan kaikki elokuvassa pöyristyttää katsojaansa sillä, että tällainen leffa on ihan oikeasti tehty ja pistetty teattereihin pyörimään. Toteutus on käsittämättömän amatöörimäistä ja jatkuvasti tuntuu siltä, että kyseessä on pelkkä fanifilmi. Lavasteet ja asut näyttävät todella halvoilta ja tökeröt erikoistehosteet ovat naurettavan kökköjä. Tarinaa leffasta on vaikea löytää ja puolentoista tunnin kesto on täytetty toinen toistaan kehnommilla ja hölmömmillä toimintakohtauksilla, joiden jatkuvat voltit käyvät tylsiksi hyvin nopeasti. Itse pääpahis Shao Kahn on mitä hulvattomin vihollinen, joka vain patsastelee ja lausuu kliseisiä pahisrepliikkejä. Asiaa ei yhtään auta se, kuinka luokattoman huono Brian Thompson on roolissaan. Muut näyttelijät ovat parhaimmillaankin heikkoja. Minkäänlaista jännitettä on turha edes etsiä ja kehnoudesta syntyvä viihdearvokin tavoittaa katsojan vain hetkittäin. Muuten kyseessä on kuolettavan tylsä ja tympäännyttävä elokuva, jota on vaikea edes kutsua elokuvaksi. Elokuvan julisteessa lukee "Murskaa kaikki odotukset". Odotin elokuvan olevan huono ja se toden teolla murskasi ne odotukset olemalla vielä sitäkin hirveämpi. Mortal Kombat 2 - hävitys on todella ansainnut asemansa yhtenä kaikkien aikojen surkeimpana leffana. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.12.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mortal Kombat: Annihilation, 1997, New Line Cinema, Threshold Entertainment

Arvostelu: 2 Fast 2 Furious (2003)

2 FAST 2 FURIOUS (2003)

Ohjaus: John Singleton
Pääosissa: Paul Walker, Tyrese Gibson, Eva Mendes, Cole Hauser, Ludacris, Thom Barry, James Remar ja Devon Aoki
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16

Kun lapsena näin ensimmäisen kerran The Fast and the Furiousin (2001), pidin siitä, sillä siitä löytyi paljon vauhtia ja toimintaa. Kesti kuitenkin pari vuotta ennen kuin näin sille jatkoa. Itse asiassa näin sarjan neljännen osan, Fast & Furious (2009), jostain syystä toisena ja katsoinkin välissä ilmestyneet 2 Fast 2 Furiousin ja aika irrallisen The Fast and the Furious: Tokyo Driftin (2006) vasta vähän ennen kuin menin katsomaan Fast Fiven (2011) elokuvateattereihin. En erityisemmin välittänyt 2 Fast 2 Furiousista ja se tuntui minusta jokseenkin tylsältä ja olenkin mitä luultavimmin katsonut sen vain kerran jälkikäteen. Pääsyy, miksi en välittänyt tästä leffasta kovin paljoa, oli se, ettei siinä esiintynyt Vin Diesel. Hän oli nimittäin tekemässä hirveää xXx:aa (2002), eikä kiireiltään ehtinyt tähän mukaan. Nyt kun The Fast and the Furious -sarja (2001-) on saamassa kahdeksannen osansa, The Fate of the Furious (2017), täytyi tietysti katsoa koko sarja uudestaan läpi ja arvostella sen elokuvat.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa The Fast and the Furious!

Brian O'Conner ja hänen entinen ystävänsä Roman Pearce pakotetaan soluttautumaan huumelordi Carter Veronen bisneksiin, jotta poliisi saisivat tarvittavat todisteet siitä, että hän salakuljettaa tavaraa Floridaan.

Elokuva tarvitsisi Vin Dieselia, sillä Brian O'Conneria näyttelevä Paul Walker ei kykene olemaan kovin erikoinen pääosassa. Hahmo ei ole enää poliisi, vaan hän on jatkanut laittomien katuajojen parissa ja noussut isoksi nimeksi Miamissa. Brian on muuttunut hieman itsevarmemmaksi ja hänen muutoksensa on toimivasti mietitty. Harmi vain, että Walker on näyttelijänä vain ihan kiva, eikä häntä jaksaisi erityisemmin katsoa.
     Onneksi mukana on Tyrese Gibson, joka esittää Roman Pearcea. Hahmo on kaksikosta se energisempi ja villimpi, jolloin hänet voi käsittää pakollisena komediatyyppinä. Joskus tällaiset tapaukset ovat ärsyttäviä leffoissa, mutta Gibsonin suoritus on toimiva ja häntä jaksaa katsoa mielellään. Brian ja Roman ovat vanhoja tuttuja, joiden välit menivät Brianin paljastuessa poliisiksi. On kiinnostavaa seurata, kuinka kaksikko alkaa rakentamaan takaisin vanhaa ystävyyttään.
     Eva Mendes esittää Monica Fuentesia, joka on myös soluttautunut Veronen piireihin. Monica jää hieman mitäänsanomattomaksi hahmoksi, sillä hän ei erityisemmin tee mitään leffassa. Silti Brian iskee häneen silmänsä ja heidän välilleen syntyy jotain säpinää. Mendes on ihan hyvä osassaan, joka ei toisaalta vaadi paljoa.
     Itse Carter Veronea näyttelee Cole Hauser. Verone johtaa rikollista toimintaa Miamissa ja on itse asiassa aika toimiva pahis. Hauser on uskottava rikollispomon roolissa. Verone jopa näyttää pariin otteeseen, ettei hänelle todellakaan kannata ryttyillä. Verone on todella rikas ja elää hulppeasti. Hänen uskollisimpia kätyreitään esittävät Mo Gallini ja Roberto Sanchez.
     Hip hop -artisti Ludacris nähdään elokuvassa autovarikon omistajana Tejina. Hahmo johtaa katuajoja Miamissa. Hän on aika rento tapaus. Brianin tuttuna hän haluaa auttaa Brianin ongelmissa. Ludacris on hyvä osassaan. Yhtä tärkeimmistä katuajajista, Sukia esittää Davon Aoki.
     The Fast and the Furiousista tuttu poliisi Bilkins (Thom Barry) esiintyy tässäkin, mutta paljoa hän ei pääse tekemään. Lähinnä hän vain saa Brianin suostumaan uuteen soluttautumiskeikkaan. Toinen tärkeässä roolissa oleva poliisi on agentti Markham (James Remar), joka ei pidä Brianista, eikä todellakaan Romanista. Markham ei kuuntele Briania, vaan päättää tehdä, miten itse haluaa, mikä aiheuttaa ongelmia operaatioon.

Edellisen elokuvan lopussa Brian O'Conner päästi Vin Dieselin esittämän Dominic Torreton pakenemaan, mikä johti Brianin erottamiseen poliisivoimista. Tähän viitataan parissa kohtaa, mutta muuten leffa ei tunnu jatkavan The Fast and the Furiousin tarinaa. Välillä elokuva tuntuu olevan pelkkä tarpeeton lisäosa, mutta onneksi se tuntuu pääasiassa olevan ihan menevä toimintapätkä. 2 Fast 2 Furiousin alussa päästään jälleen seuraamaan katuajoja, mutta ne eivät ole samalla lailla tarinan keskiössä. Leffassa onkin enemmän samanlaista tunnelmaa kuin kyttäkaksikkoleffoissa, mikä toimii - vaikka päähenkilöt eivät poliiseja olekaan. Vauhdikasta menoa on mukana, kuten myös jännitysmeininkiä. Huumejengeihin soluttautumisia nähdään usein leffoissa ja tämä poikkeaakin perinteisistä sellaisista teoksista autokaahailujensa takia. Kovin yllättäviä asioita ei tapahdu, mutta muutamaan otteeseen pääsee hämmästelemään tekijöiden kekseliäisyyttä.

2 Fast 2 Furiousissa on paikoitellen mukana musiikkivideotunnelma, mikä hieman häiritsee, mutta tavallaan se myös sopii leffaan. Elokuvassa on pääasiassa jokseenkin realistinen tunnelma, mutta myös hölmömpiäkin ja epäuskottavia asioita pääsee näkemään. Leffa alkaa kuljettamaan sarjaa hieman pois pelkästä autoihailusta ja vie sitä enemmän rikollisuuden maailmaan, mitä tulevissa osissa tullaan näkemään. Nauraa saa välillä - lähinnä Romanin jutuille ja käytökselle, mutta kovin monia vitsejä ei ole mukana. Kaikkein kovimpaan ääneen hörähdin heittoistuinkohdalle, joka oli täysin selittämätön ja typerä, mutta silti niin loistava. Muuten 2 Fast 2 Furiousta ei voi kutsua loistavaksi. Se jää helposti unholaan, eikä se ole yhtä viihdyttävä kuin sarjan edellinen osa. Yksi parhaimmista kohdista elokuvassa on kidutuskohtaus, joka oli yllättävän julma ja karu. Karua oli myös kun yhdessä kohtauksessa rekka ajaa auton päältä, eikä voi olla miettimättä, millaiseksi muussiksi kuljettaja muuttui.

Sarjan ohjaus on vaihtunut Rob Cohenilta John Singletonille, joka oli tätä ennen ohjannut mm. Samuel L. Jacksonin tähdittämän Shaftin (2000). Elokuva on kuvattu ihan hyvin ja jotkut kamerakikkailut ovat yllättävän toimivia. Leikkaus on nopeatempoista, mikä lisää musiikkivideo tunnelmaa, etenkin yhdessä jumputtavan musiikin kanssa. Värimäärittely ei ole onneksi oranssihtavaa ensimmäisen osan tapaan, vaan kuva näyttää normaalilta. Visuaaliset tehosteet eivät enää näytä kovin erikoisilta. Vihreän taustakankaan käytön huomaa usein ja joissain kohdissa autot ovat selkeästi digitaalisia. Autojen nopeutustehosteet ovat jokseenkin naurettavan näköisiä. Äänitehosteilla tuodaan vauhdin tunnetta lisää hienosti.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettujen kohtauksien, mokaotoksien ja "Prelude to 2 Fast 2 Furious" -prologin lisäksi leffan teosta kertova "Inside 2 Fast 2 Furious", leffasarjan naisista kertova "Fast Females", pätkä "Hollywood Impact", jossa kerrotaan, miten autoelokuvat ovat vaikuttaneet sarjaan, näyttelijöiden pitämä 'autokoulu', pätkä "Tricking Out a Hot Import Car", jossa näytetään auton tuunaamista, autostunteista kertova "Supercharged Stunts", Ludacrisin tekemistä kappaleista kertova "Making Music with Ludacris", näyttelijöistä kertova "Actor Spotlights" ja autoista kertova "Car Spotlights". Katsottavaa on noin puoleksitoista tunniksi.

Yhteenveto: 2 Fast 2 Furious on menevä jatko-osa, vaikka siinä jääkin kaipaamaan Vin Dieselia. Paul Walker ei yksinään pystyisi kantamaan leffaa, joten on hyvä, että mukana on huumoria mukaan tuova Tyrese Gibson. Kaverikyttämeininki on toimiva ja katuajot ovat tyylikkäitä. Soluttautuminen huumelordin jengiin ei ole kovin uusi juttu, mutta menee siinä samalla. Muutamia karuja kohtia on mukana, joista pidin. Elokuvan läpi kulkee pienoinen musiikkivideotunnelma, mikä hieman häiritsee, mutta tavallaan toimii. Leikkaus on nopeatempoista. Visuaaliset efektit eivät ole kovin kummoisia ja nopeustehosteet ovat paikoitellen naurettavia. Jos pidit ensimmäisestä osasta, niin katso myös 2 Fast 2 Furious, mutta jos kaipaat elokuvista älykkyyttä ja todellisia tunteita, niin jätä tämä väliin.

Kirjoittanut: Joonatan, 27.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
2 Fast 2 Furious, 2003, Universal Pictures, Original Film, Mikona Productions GmbH & Co. KG, Ardustry Entertainment