Arvostelu: Horns (2013)

HORNS

Ohjaus: Alexandre Aja

Pääosissa: Daniel Radcliffe, Max Minghella, Joe Anderson, Juno Temple, Kelli Garner, James Remar, Kathleen Quinlan, Heather Graham, Michael Adamthwaite, Mitchell Kummen, David Morse, Dylan Schmid, Jared Ager-Foster, Sabrina Carpenter, Laine McNeal ja Eric McNamee

Genre: fantasia, jännitys

Kesto: 2 tuntia 

Ikäraja: 16

Horns perustuu Joe Hillin samannimiseen kirjaan vuodelta 2010. Ohjaaja Alexandre Aja luki Hillin kirjan ja innostui siitä suuresti, haluten tehdä siitä elokuvasovituksen. Alun perin päärooliin kaavailtiin Shia LaBeoufia, mutta hänet korvattiin lopulta Harry Potter -elokuvien (2001-2011) tähdellä, Daniel Radcliffella. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2012 ja lopulta Horns sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 6. syyskuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut kummoinen menestys, eikä se voittanut kriitikoita puolelleen. Itse katsoin Hornsin vasta vuotta tai paria myöhemmin vuokralta, kiinnostuttuani siitä Radcliffen takia. Pidin elokuvasta ja kun huomasin tämän todella pienelle huomiolle jääneen filmin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi katsoa sen uudelleen ja arvostella sen.

Ig Perrishiä syytetään tyttöystävänsä Merrinin murhasta. Eräänä aamuna Igin päähän kasvaa pirulliset sarvet, jotka saavat ympärillä olevat ihmiset tunnustamaan ja toteuttamaan syntinsä. Ig hyödyntää uutta kykyään selvittääkseen murhaajan identiteetin, puhdistaakseen nimensä ja kostaakseen.

Koko maailman tuntevaa velhopoikaa kymmenen vuoden ajan esittänyt Daniel Radcliffe päätti viimeisen Potter-leffan, Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2:n (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 2 - 2011) jälkeen tehdä mahdollisimman erilaisia projekteja. Yhdeksi näistä projekteista valikoitui Horns, jossa Radcliffe näyttelee Ignatius Perrishiä, kavereille ihan vain Igiä, jonka rakas tyttöystävä Merrin (Juno Temple) murhataan ja Ig joutuu välittömästi murhaepäillyksi. Elokuva ei tee erityisen kaksista työtä saadakseen katsojaa ymmärtämään, miten suunnilleen kaikki pikkukaupungin asukit ovat heti täysin varmoja Igin syyllisyydestä. Radcliffe myös suoriutuu osastaan hieman ailahtelevasti. Alkupäässä elokuvaa hän ei ihan vakuuta, yrittäessään tulkita murtunutta ja alkoholiin turvautunutta miestä. Kuitenkin kun Ig eräänä aamuna herää sarvet päässään, Radcliffen roolityö muuttuu kohtaus kohtaukselta varmemmaksi ja vahvemmaksi.

     Elokuvassa nähdään myös James Remar ja Kathleen Quinlan Igin vanhempina, Joe Anderson Igin muusikkoisoveljenä Terrynä, Max Minghella Igin ystävänä Leenä, Kelli Garner baarimikko Glennana, David Morse kuolleen Merrinin isänä, sekä Michael Adamthwaite Eric-poliisina. Sivunäyttelijät toimivat oikein passelisti osissaan, revitellen mainiosti, kun Igin sarvien tuomat voimat paljastavat heidän synkät ajatuksensa ja mielitekonsa.

Horns pitää sisällään todella omaperäisen ja mielenkiintoisen premissin, eikä oikeastaan tule yllätyksenä, että lähdemateriaalina toimivan kirjan on tehnyt kauhulegenda Stephen Kingin poika. Katsojana lähtee kiinnostuneena seuraamaan Igin yritystä selvittää tyttöystävänsä murhaajan identiteetti - vaikka tekijä onkin arvattavissa jo varhaisessa vaiheessa filmiä, eikä paljastus ole kummoinenkaan yllätys, sillä oikeastaan vain yhdellä hahmolla on selvä motiivi tekoon. Ennalta-arvattavuus ei kuitenkaan estä katsojaa pitämästä näkemästään, kun Ig kiertää ympäri kaupunkia vastausten perässä, aiheuttaen kaikenlaista härdelliä uusien sarvivoimiensa kanssa. Kohtaukset, joissa Igin kohtaamat hahmot tuovat esille syntiset mielihalunsa ja ryhtyvät toteuttamaan niitä vaihtelevat koomisesta traagiseen. On onnistuneen liikuttava hetki, kun Igin vanhemmat tunnustavat synkät ajatukset pojastaan murhaepäilyn keskellä.

Vaikka elokuva yhdisteleekin oivallisesti murhamysteeriä, hempeää romantiikkaa ja synkkää fantasiaa, on lopputulos hieman ontuva paketti, joka ei ihan yllä potentiaaliinsa. Tarinankerronta on ihan sujuvaa, vaikka filmi tekeekin parissa kohtaa pidemmän ajan takaumia menneisyyteen, jotka voisivat mahdollisesti rikkoa juonenkuljetuksen sulavuutta. Elokuva kasvattaa kierroksiaan edetessään ja aika ajoin se ryhtyy ampumaan yli. Igin sarvia ja niiden tuomia voimia viedään jatkuvasti uudelle tasolle ja loppuhuipennuksessa pirullinen meno alkaa jo olla vähän liikaa. Heikkouksineenkin Hornsista löytyy paljon tykättävää, lähtien jo sen kekseliään erilaisesta kertomuksesta.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Alexandre Aja, joka sekoittelee taidokkaasti lajityyppejä toisiinsa täysin omalaatuiseksi kokonaisuudeksi. Keith Buninin käsikirjoitus vaatisi kuitenkin työstämistä esimerkiksi paisuvan finaalin ja välillä replikoinninkin osalta. Erityisesti Igin kertojaääntä hyödynnetään aika töksähtelevästi ja läpi leffan toivoin, että siitä olisi vain hankkiuduttu kokonaan eroon. Horns on taitavasti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja Igin maskeeraukset hienot. Elokuvan erikoistehosteet eivät kuitenkaan vakuuta, mikä jo itsessään laimentaa loppuhuipennusta. Äänimaailma toimii hyvin, vaikkei Robin Coudertin musiikit erotu koskaan edukseen. Pääasiassa elokuvasta muistuu siinä pariinkin otteeseen kuultava David Bowien kappale Heroes.

Yhteenveto: Horns ei ihan saavuta lennokkaan premissinsä potentiaalia toteutuksellaan, mutta se on silti oikein kelvollinen ja kiinnostavan omalaatuinen fantasiaelokuva. Katsoja hyppää heti Igin matkaan, kun tämä päättää hyödyntää uusia pirullisia voimiaan selvittääkseen tyttöystävänsä todellisen murhaajan. Kohtaukset, joissa Igin kohtaamat henkilöt paljastavat syvimmät syntinsä ja mielihalunsa, vaihtelevat koomisista jopa traagisiin. Loppua kohti homma alkaa kuitenkin ampua yli, eikä heikkoihin efekteihin luottava finaali tunnu täysin tyydyttävältä huipennukselta. Tarinankerronta on myös ajoittain ailahtelevaa eri ajoissa hyppivän kerrontansa kanssa, eikä leffa ole lopulta niin nokkela kuin se vaikuttaisi luulevan olevansa. Oikean murhaajan identiteetti on selvä nopeasti, sillä oikeastaan vain yhdellä hahmolla löytyy motiivi tekoon. Silti kertomuksen vietäväksi uppoutuu. Näyttelijäkaarti suoriutuu pääasiassa hyvin rooleistaan, Daniel Radcliffen tehdessä hieman ailahtelevaa työtä pääosassa. Heikkouksiensakin kanssa Horns on mainion omaperäinen elokuva, jota voi suositella erilaisten fantasiakertomusten, sekä murhatutkimustarinoiden ja alakuloisten kostokertomusten ystäville. Elokuva on ilmestymisestään asti jäänyt aika pimentoon ja jos sitä ei ole aiemmin nähnyt tai sen katsomisesta on jo kulunut aikaa, kannattaa Horns vilkaista nyt sen kymmenvuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Horns, 2013, Red Granite Pictures, Mandalay Pictures

Arvostelu: Babylon (2022)

BABYLON

Ohjaus: Damien Chazelle

Pääosissa: Diego Calva, Margot Robbie, Brad Pitt, Jean Smart, Jovan Adepo, Li Jun Li, Olivia Hamilton, P. J. Byrne, Lukas Haas, Max Minghella, Rory Scovel, Katherine Waterston, Flea, Jeff Garlin, Eric Roberts, Samara Weaving, Tobey Maguire, Ethan Suplee ja Olivia Wilde

Genre: draama, komedia

Kesto: 3 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 16

Babylon on ohjaaja-käsikirjoittaja Damien Chazellen uusi elokuva. Kesällä 2019 Chazelle ilmoitti työstävänsä seuraavaksi filmiä 1920-luvun Hollywoodista ja aluksi päärooleihin pestattiin Brad Pitt ja Emma Stone, mutta kun alkuvuodesta 2020 käynnistynyt koronaviruspandemia pysäytti elokuvan tuotannon, Stone poistui projektista ja hänet korvattiin Margot Robbiella. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2021 ja osassa maailmaa Babylon ilmestyi jo viime joulukuussa, mutta Suomeen se saapui vasta nyt. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Chazellen tekevän uutta elokuvaa, ovathan herran aiemmat työt Whiplash (2014), La La Land (2016) ja Ensimmäisenä Kuussa (First Man - 2018) mielestäni kaikki mahtavia. Elokuvan saama ristiriitainen palaute laski hieman odotuksiani, mutta menin silti positiivisin mielin katsomaan Babylonin heti sen ensi-iltapäivänä.

1920-luvun Hollywoodissa mykkäelokuvien tähti Jack Conrad yrittää ylläpitää staravoimansa, kun äänielokuvat esitellään yleisöille. Tähteydestä haaveileva Nellie LaRoy on valmis tekemään kaikkensa ollakseen Hollywoodin kuumin nimi. Manuel Torres taas haluaisi kovasti edes päästä käymään elokuvastudioilla.

Brad Pitt näyttelee Jack Conradia, yhtä 1920-luvun isoimmista staroista Hollywoodissa, joka joutuu pahaan paikkaan, kun koko bisnes mullistuu äänielokuvien myötä. Margot Robbie taas näyttelee Nellie LaRoyta, nuorta naista, joka on täysin vakuuttunut, että hänen kohtalonsa on olla Hollywoodin seuraava tähti. Diego Calva nähdään Manuel Torresina, maahanmuuttotaustaisena nuorukaisena, joka haluaisi päästä edes vierailemaan Hollywoodin studioilla. Kun nämä kolme kohtaavat riehakkaissa juhlissa, todellinen soppa lähtee kehkeytymään. Kaikki kolme näyttelijää istuvat täydellisesti rooleihinsa ja saivatkin ymmärrettävästi jokainen Golden Globe -ehdokkuudet töillään. Pittistä löytyy tietty karismaa vanhaksi kunnon ketuksi, kun taas Robbie heittäytyy hurjalla vimmalla sähäkän Nellien osaan. Tuntemattomampi Calva pärjää erinomaisesti heidän rinnallaan, hänen hahmonsa nähdessä elokuvabisneksen huomattavasti sinisilmäisemmin.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Jean Smart juorujournalisti Elinorina, Jovan Adepo trumpetinsoittaja Sidneynä, Li Jun Li cabaret-esiintyjä Lady Fay Zhuna, Olivia Hamilton ohjaaja Ruthina, P. J. Byrne tämän apulaisohjaajana Maxina, Lukas Haas elokuvatuottaja Georgena, Max Minghella studiopomo Thalberginä, Samara Weaving näyttelijä Constancena, Rory Scovel kuvauspaikoilla huumeita kaupittelevana The Countina, Eric Roberts Nellien isänä, Tobey Maguire mafiapomo McKayna, sekä esimerkiksi Olivia Wilde ja Katherine Waterston Jackin vaimoina. Läpikotaisin näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa lahjakkaasti, eikä yksikään kompuroi osassaan.

Jos Babylonin odottaa esittelevän Hollywoodin kulta-aikaa glamourisesti kaunistellen, voi elokuva tarjota aikamoisen shokin. Jo ensimmäisessä kohtauksessa elefantti vääntää tortut erään hahmon päälle ja heti seuraavassa perverssi mies pyytää naisseuralaistaan virtsaamaan päälleen. Jep jep. Ymmärrän hyvin, jos jo ensiminuutit tuntuvat niin luotaantyöntäviltä, että katsojan tekisi mieli lähteä kävelemään teatterista, mutta itse jäin jopa oudon lumoutuneena seuraamaan menoa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Damien Chazelle ei ole halunnut hienostella yhtään, vaan hyppää aika lailla välittömästi hävyttömyyden syvään päätyyn ja yli kolmituntinen Babylon onkin aikamoista vyörytystä, joka aiheuttaa useaan otteeseen epämiellyttävää oloa.

Filmin ensimmäinen puolituntinen jakaa katsojia varmasti voimakkaasti kahteen leiriin. Sen esittämät Hollywood-kerman pirskeet ovat niin säädytöntä ja villiä menoa, että osa katsojista jollain kierolla tavalla riemastuu näkemästään, toisten taas kokiessa homman kuvottavana. Joka puolella käytetään huumeita, harrastetaan monenlaista seksiä ja tanssitaan niin jumanperkuleesti räväkän jazz-musiikin tahtiin. Itse en voinut kuin ihailla Chazellen työtä bilekohtauksen aikana. Koko puolituntinen vaikuttaa kaoottiselta sekamelskalta, mutta se on kuitenkin täydellisesti hallittu ja tarkkaan suunniteltu kokonaisuus. Kokeneemmankin elokuvantekijän ohimoille vierähtää herkästi hikipisaroita, kun alkaa pohtia, miten tällaisen pläjäyksen saisi aikaiseksi näin tyylikkäästi.

Erinomainen on myös seuraavana päivänä koittava ensimmäinen elokuvantekopäivä. Tämäkin pitkä osio voi tuntua kaoottiselta melskaamiselta, mutta tämäkin osuus on hienosti hallittu - sekä aivan pirun hauska. Oli kyse sitten nokkelasta sanailusta, räävittömästä läpänheitosta, fyysisestä koheltamisesta tai taustalle asetetuista nerokkaista lisävitseistä, kuvausosio naurattaa erittäin makeasti. Ensimmäisen tunnin ajan Babylon vaikuttaisi aivan mahtavalta tykitykseltä, mutta harmillisesti sen jälkeen taso alkaa heitellä. Toinen tunti on vielä erittäin hyvä, sisältäen joitain loistokkaita huippuhetkiä. Kun hahmot tekevät ensimmäistä äänielokuvaansa, pitkä kohtaus eskaloituu yhä vain koomisemmaksi. Viimeinen tunti on kuitenkin todella epätasainen. Siitäkin löytyy hyvät puolensa, mutta siinä kohtaa hahmot alkavat käydä hermoille päätöstensä takia, minkä lisäksi hallitun kaaoksen sijaan tunnelman jatkuva vaihtelu käy aidosti kaoottiseksi. Chazelle takeltelee viedessään mammuttiteostaan päätökseen. Kun viime minuutit muuttuvat siirappiseksi, ylipitkäksi ja turhan taiteelliseksi rakkauskirjeeksi elokuvia kohtaan, tuntuu siltä kuin katsoisi yhtäkkiä täysin eri elokuvaa. Kaikkien mauttomuuksien jälkeen on hassua sanoa, että mielestäni juuri nämä viimeiset minuutit ovat mauttominta, vaikka ne ovatkin varmaan näteintä, mitä leffalla on tarjottavanaan.

Lukuun ottamatta loppupään kompurointeja, Chazellen ohjaus on tehokkaan räväkkää ja väkevää. Hänen veikeä, joskin ylipitkä käsikirjoituksensa ei ainoastaan raota Hollywoodin kaunistelevia verhoja, vaan kiskaisee ne täysillä auki. Toivottavasti Babylonin tekoprosessi ei kuitenkaan ollut ihan niin rankkaa kuin millaisena elokuvanteko leffan aikana esitetään. Chazellella on myös silmää todella tyylikkäille visuaalisuuksille. Kyseessä on upeasti kuvattu elokuva. Kameratyöskentely on läpikotaisin erinomaista pitkiä ajoja ja äkillisiä liikkeitä myöten. Kuvat on pursutettu täyteen mielenkiintoista katseltavaa. Leikkaus on pääasiassa onnistunutta, mutta se kaipaisi myös tiivistämistä. Lavasteet ovat hienot, puvut fantastiset ja maskeeraukset mainiot. Äänimaailma on onnistuneen räjähtävä ja Justin Hurwitzin sähäkät, Golden Globen voittaneet musiikit säestävät menoa tehokkaasti.

Yhteenveto: Babylon on erittäin mainio ja efektiivisen räävitön kuvaus Hollywoodin kulta-ajan hävyttömyyksistä. Kolmituntinen mammuttifilmi ei todellakaan ole jokaiseen makuun, se käy selväksi heti alun kuvottavuuksista. Elokuva tulee varmasti jakamaan katsojansa kahtia ja se taitaa jopa olla ohjaaja-käsikirjoittaja Damien Chazellen tarkoitus - ainakin haastatteluissa hän vaikuttaisi olevan tyytyväinen asiaan. Chazelle esittelee jälleen upeita lahjojaan. Ensimmäinen tunti on kaikessa kaoottisuudessaan ihailtavan hallittu ja tarkkaan hiottu. Kuvauspaikalle sijoittuvat kohtaukset ovat hillittömän hauskoja Chazellen kirjoitustaitojen ansiosta. Hänen ohjauksessaan näyttelijät pistävät itsensä täysillä likoon. Visuaalisesti filmi on aikamoista silmäkarkkia. Erinomaisen tyylikästä kuvausta tukevat Justin Jurwitzin oivat musiikit. Harmillisesti elokuvan taso laskee sen edetessä. Ensimmäinen tunti on suorastaan briljantti, toinen tunti on varsin mainio selkeiden huippuhetkien kera, mutta kolmannen, hyvin epätasaisen tunnin kohdalla alkaa jo katsella kelloa, että milloinkohan tämä päättyy. Chazelle takeltelee viedessään kertomusta päätökseen ja lopun imeläsiirappinen katsaus elokuvahistoriaan tuntuu oudolta kaiken hullunkurisen rietastelun päätteeksi. Tiivistämisellä ja hiotummalla lopetuksella Babylon voisi olla kokonaisuutena aivan mahtava. Nyt se jää hieman epätasaiseksi, mutta silti kirkkaasti plussan puolelle nousevaksi teokseksi - joka ei tosiaan sovi kaikille. Elokuva vaatiikin vain rohkeaa kokeilua, uppoaako Chazellen tykitys vai ei.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Babylon, 2022, Paramount Pictures, C2 Motion Picture Group, Marc Platt Productions, Material Pictures

Arvostelu: Spiral: From the Legacy of Saw (Spiral: From the Book of Saw - 2021)

SPIRAL: FROM THE LEGACY OF SAW

SPIRAL: FROM THE BOOK OF SAW

Ohjaus: Darren Lynn Bousman

Pääosissa: Chris Rock, Max Minghella, Marisol Nichols, Richard Zeppieri, Dan Petronijevic, Zoie Palmer, Genelle Williams, Edie Inksetter, Morgan David Jones ja Samuel L. Jackson

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 18

James Wanin ohjaama kauhuelokuva Saw (2004) oli iso menestys, jolle päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kehnoista arvioistaan huolimatta myös Saw II (2005), Saw III (2006), Saw IV (2007), Saw V (2008), Saw VI (2009) ja Saw VII 3D (Saw 3D - 2010) olivat isoja hittejä, mutta Saw VII 3D:n jälkeen elokuvasarja päätettiin pistää joksikin aikaa tauolle. Vuonna 2017 ilmestynyt kahdeksas osa Jigsaw (2017) oli jälleen iso menestys ja heti sen ilmestyttyä alkoi yhdeksännen filmin suunnittelu. Alunperin tekijöiden oli tarkoitus jatkaa suoraan Jigsaw'sta, mutta kun koomikko Chris Rock esitteli ideansa uudesta Saw-elokuvasta Lionsgatelle, studio päätti tarttua hänen tarinaansa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo toukokuussa 2020, mutta alkaneen koronaviruspandemian takia ensi-iltaa on siirretty useasti. Kuitenkin nyt vihdoin ja viimein Spiral: From the Book of Saw tai kuten se jostain syystä kulkee Suomessa pienesti (mutta parempaan suuntaan) muutetulla nimellä Spiral: From the Legacy of Saw saapuu elokuvateattereihin. Itse pidin alkuperäisestä Saw'sta todella paljon, mutta kaikki sen jälkeen ilmestyneet leffat ovat olleet pääasiassa heikkoja ja kehnoja. En siis aluksi innostunut, kun kuulin uuden elokuvan olevan tekeillä, ennen kuin sain tietää, että sitä tähdittäisi Chris Rock ja että hän olisi vielä leffan idean isä. Tämä kuulosti niin veikeältä ajatukselta, että aloin vähitellen odottamaan Spiralin näkemistä. Meninkin positiivisin (vaikkakin edellisten osien takia varautunein) mielin katsomaan elokuvan sen lehdistönäytöksessä.

Kun poliisi löytyy raa'asti murhattuna metrotunnelista, komisario Zeke Banks ja hänen uusi parinsa William Schenk ryhtyvät tutkimaan tapausta. Todisteet viittaavat vahvasti siihen, että joku on ryhtynyt kopioimaan vuosia aiemmin toiminutta Jigsaw-murhaajaa. Uusi peli on alkanut!

Pääroolissa komisario Zeke Banksina nähdään tosiaan Chris Rock, joka tuntuu hyvin erikoiselta valinnalta Saw-elokuvan pääosaan Rockin koomikkotaustan takia. Mikä ihme siinä on, että viime vuosien aikana koomikot ovat näyttäneet yhtäkkiä taitonsa kauhun puolella? Jordan Peele Get Outin (2017) kanssa, John Krasinski Hiljaisella paikalla (A Quiet Place - 2018) ja nyt Chris Rock Spiral: From the Legacy of Saw'ssa. Jo Fargo-televisiosarjan uusimmalla, eli neljännellä tuotantokaudella Rock näytti hoitavansa ansiokkaasti myös vakavamman roolin ja jatkaa tässä samalla linjalla. Hän tuo hahmoonsa Zekeen myös paljon huumoria, mutta osaa aina vakavoitua, kun tarve oikeasti vaatii. Rock tasapainotteleekin taidokkaasti vekkulimaisen ja samalla synkistelevän poliisin roolissa. Roolisuorituksen lisäksi hahmo on myös hyvin kirjoitettu ja Zekelle on rakennettu mielenkiintoinen tausta, joka määrittää paljon hänen toimiaan leffassa. Kyseessä on ehdottomasti heti alkuperäisen Jigsaw-tappaja John Kramerin (Tobin Bell) jälkeen koko Saw-sarjan kiinnostavin ja ennen kaikkea pidettävin hahmo. Siinä, missä sarjan muissa elokuvissa katsoja vähät välittää hahmojen selviytymisestä, tässä oikeasti kannustaa Zekeä onnistumaan ja jännittää hänen puolestaan.

     Rockin lisäksi elokuvassa nähdään myös Max Minghella Zeken uutena työparina William Schenkinä, Marisol Nichols poliisipäällikkö Angiena, Richard Zeppieri, Edie Inksetter ja Dan Petronijevic muina poliiseina, sekä Samuel L. Jackson Zeken isänä, eläkkeelle jääneenä ex-poliisipäällikkö Marcus Banksina. Kaikki näyttelijät hoitavat hommansa vähintäänkin kelvollisesti ja Rockin lisäksi on muuten todella siistiä nähdä Samuel L. Jackson uudessa Saw-leffassa. Hänellä ei ole paljoa ruutuaikaa, mutta jo siinä pienessä ajassa hän osoittaa olevansa koko leffasarjan karismaattisin näyttelijä (ehkä juuri siksi hän ei ole mukana paljoa).

Kuten alussa kerroin, pidän todella paljon alkuperäisestä Saw-elokuvasta, mutta sen jatko-osat ovat olleet aika heikkoa settiä. Saw II ja Saw VI ovat ihan menevät, mutta silti aika keskinkertaiset rainat. Saw III, Saw IV ja Saw V ovat kehnoja, eikä Jigsaw'kaan kummoinen ollut, mutta oli se sentään parempi kuin sitä edeltänyt, aivan kammottavan surkea Saw VII 3D. Ja nyt meille tarjotaan jo yhdeksäs osa tästä gorepornoksi muuttuneesta kauhuelokuvien sarjasta. No, millainen Spiral: From the Legacy of Saw sitten on? Kaikeksi yllätyksekseni voin todeta heti, että kyseessä on ilman epäilyksen häivääkään sarjan paras jatko-osa. Toki se ei vielä yksinään kerro paljoa, kun leffaa vertaa aiempiin jatko-osiin, mutta silti olen suorastaan häkeltynyt, että vasta kauhuleffasarjan yhdeksäs osa voi nousta lähelle alkuperäisen elokuvan tasoa. Eihän sellaista tapahdu... siis koskaan. Mutta niin vain elokuvan ideoinut ja sitä tähdittävä Chris Rock kumppaneineen pääsee yllättämään.

Tähän väliin täytyy kuitenkin sanoa, että Spiral: From the Legacy of Saw tulee luultavasti jakamaan mielipiteet rajusti kahtia. Uskoisin, että toiset tulevat pitämään siitä, kuinka erilainen leffa on edeltäjiinsä verrattuna, mutta sitten taas sarjan tosifanit saattavat jopa inhota elokuvan poikkeavuutta sarjan muista osista. Toisin kuin aika lailla kaikki sarjan muut osat, leffa ei seuraa yhden tai useamman hahmon peliä, jossa he ovat jumissa ansoissa läpi elokuvan. Elokuva seuraa Zeken rikostutkimusta, kun näitä kammottavia murhia alkaa tapahtumaan. Samalla peli on kuitenkin käynnissä, mutta se tuntuu enemmän psykologiselta pelottelulta, eikä niinkään tyhjänpäiväiseltä ja puuduttavalta verimässäilyltä. Ei kuitenkaan hätää, kyllä niitä ansojakin on luvassa, eikä katsojaa todellakaan säästellä hirvittäviltä raakuuksilta. Mukana on parikin kuvaa, joissa näky on niin ällöttävä, että minun teki mieli katsoa muualle. Pidin kuitenkin siitä, että leffa on enemmän kuin pelkkää raakuuksilla hurjastelua. Niitä on mukana, mutta aika pienissä määrin. Juurikin tämä säästeleväisyys tekee niistä tehokkaita. Aiemmat Sawit ovat osoittaneet, että kun katsojaa vain tykitetään koko puolentoista tunnin ajan groteskilla kuvastolla, siihen on turtunut jo ennen puolta väliä. Maltillisuutensa ansiosta Spiral pitää tehonsa loppuun saakka.

Kenties vielä isompi kehu kuin "Spiral on paras Saw-leffa sitten alkuperäisen", on se, että Spiral tuntuu ja näyttää ihan oikealta elokuvalta. Ensimmäinen Saw oli luova kaikenlaisen kikkailunsa kanssa ja James Wan todella venytti pienen budjetin äärimmilleen elokuvassaan, tehden lopputuloksesta kieron tyylikkään. Jatko-osat yrittivät samanlaista kikkailua, mutta samalla lailla kuin ne eivät ymmärtäneet, mikä ensimmäisen leffan pointti on, ne eivät osanneet matkia Wanin teknistä työtä. Sawin jatko-osat näyttävät enemmän tai vähemmän amatöörimäisiltä fanifilmeiltä tai MTV:n musiikkivideoilta. Oli leffoista mitä mieltä tahansa muuten, elokuvan teknisiä puolia katsoen ne ovat aika kamalia. Spiralista löytyy vain muutama todella lyhyt hetki ansakohtausten aikana, jolloin kameratyöskentely ja leikkaus muuttuvat hyperaktiivisiksi, mutta muuten kyseessä on ehdottomasti koko sarjan teknisesti parhaiten tehty elokuva. Se on todella tyylikkäästi kuvattu, ihan sujuvasti leikattu kasaan, sekä hyvin valaistu ja värimääritelty. Alkupäässä, kun Zeke ja William ovat matkalla metrotunneliin tutkimaan ruumista, olin innoissani, että kamera seurasi heitä todella pitkän pätkän, samalla kun he rupattelivat sitä sun tätä. Ei hätäistä leikkausta näyttelijöiden välillä, vaan heidän annettiin ihan oikeasti näytellä. Se oli ensimmäinen monesta hetkestä, kun mietin Spiralin aikana, että nyt katson ihan kunnon elokuvaa.

Erityisen hämmentävää on, että elokuvan ohjauksesta vastaa Darren Lynn Bousman, joka ohjasi Saw II:n, Saw III:n ja Saw IV:n, jotka olivat toinen toistaan kehnompia tekeleitä. Kymmenen vuoden tauko on selvästi tehnyt hyvää ja Bousman on palannut täysin uuden vireen kanssa sarjan pariin. Aiemmin hänelle oli luultavasti sanottu, että hänen pitää kopioida Wanin tyyliä, mutta nyt hän pääsee tekemään täysin omaa juttuaan, mikä on hienoa. Bousman ja Rock ovat sanoneet David Fincherin Seitsemän-trillerin (Se7en - 1995) olleen iso inspiraatio Spiralia tehdessä ja se myös näkyy. Ei Spiral tietenkään ole sen mestariteoksen tasoinen leffa, mutta Fincherin työn vaikutteet ovat tyylikkäästi näkyvissä tässä. Bousman yhdistelee ohjauksessaan taidokkaasti painostavaa tunnelmaa, sekä aidosti hauskaa huumoria. Zeken ja Williamin väliset sanailut eivät välttämättä liity itse tapaukseen, mutta sillä saadaan onnistuneesti syvennettyä molempia hahmoja ja tekemään heistä pidettävän parivaljakon, jonka haluaa nähdä selviävän hengissä.

Viimeiseksi haluan vielä sanoa, että ei Spiral: From the Legacy of Saw mielestäni mikään erityisen ihmeellinen ole elokuvana. Seitsemän enemmän tai vähemmän kehnon Saw-jatko-osan jälkeen se vain erottuu niin positiivisesti edukseen, että sen katsominen tuntui kuin piristävältä tuulahdukselta raitista ilmaa. Muutamassa kohtaa kauhupuoli luottaa liikaa äkkisäikäytyksiin kovien äänitehosteiden kera ja katsoja voi arvata jokaisen säikäytyksen etukäteen. Erityisen yllättävä leffa ei muutenkaan ollut ja arvasin murhaajan henkilöllisyyden noin puolessa välissä elokuvaa. Käsikirjoituksesta löytyy heikkoutensa ja esimerkiksi takaumia hyödynnetään välillä vähän töksähtelevästi. Takaumissa häiritsevät myös kömpelöt yritykset nuorentaa näyttelijöitä aika huvittavien tekoviiksien sun muiden kautta. Mutta sitten taas samalla tekstissä on selvät vahvuutensa päähenkilöön ja vitseihin liittyen, minkä lisäksi filmillä on aidosti jotain sanottavanaan liittyen poliiseihin Yhdysvalloissa. Loppujen lopuksi varmaan eniten minua jäi lähinnä harmittamaan sarjalle todella ikonisen Billy-nuken puuttuminen koko leffasta. Tunnusmusiikki onneksi löytyy ja se jytisee lopussa ihanan lujaa.

Yhteenveto: Spiral: From the Legacy of Saw on positiivinen yllätys ja kirkkaasti paras Saw'n jatko-osista. Amatöörifilmien, suoraan DVD:lle tehtyjen leffojen ja MTV:n musiikkivideoiden sijaan Spiral näyttää ja tuntuu ihan oikealta elokuvalta. Siitä löytyy muutamia tutun korneja teknisiä Saw-juttuja ansojen aikana, mutta pääasiassa filmi on teknisesti huimasti edeltäjiään laadukkaampi. Onnistumiset eivät lopu vain siihen, vaan itse tarina pitää hyvin mukanaan, kertoen kieroa peliä eri vinkkelistä kuin edelliset leffat. Chris Rock on todella hyvä pääroolissa ja hahmo on sarjan paras sitten alkuperäisen Jigsaw-murhaajan. Pitkästä aikaa katsoja huomaa jopa välittävänsä päähenkilöstä ja toivoo hänen selviytyvän. Rock osaa olla erittäin hauska, mutta myös vakavoitua ja synkistellä kun tarve vaatii. Samaa tekee myös itse leffa ja vaihtelu kauhun ja komedian välillä on taidokasta. Muutaman Saw-leffan ohjaaja Darren Lynn Bousman tekee paluun sarjan pariin ja näyttää vihdoin osaavansa, jos niin haluaa. Raakuuksia on luvassa, mutta maltillisemmin kuin muissa jatko-osissa, mikä tekee raakuuksista entistä tehokkaampia. Elokuvasta löytyy omat ongelmansa mm. käsikirjoitukseen ja äkkisäikäytyksiin liittyen, minkä lisäksi koin murhaajapaljastuksen todella arvattavaksi. Heikkouksistaan huolimatta Spiral: From the Legacy of Saw on aikamoinen yllättäjä, sytyttäen toivon kipinän, että tässä totaalisen väsähtäneessä verimässäilyssä onkin potentiaalia tulevaisuudessa. Hienoa kuitenkin on, että ensimmäisen Saw-leffan tavoin tämä tuntuu siltä kuin se olisi tehty yhdeksi elokuvaksi, joka ei välttämättä edes tarvitse jatkoa. Saw 10, eli Saw X on kuitenkin jo nyt tekeillä, minkä lisäksi elokuvien pohjalta suunnitellaan myös televisiosarjaa. Jos taso pysyy tällaisena, niin antaa palaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Spiral: From the Book of Saw, 2021, Twisted Pictures, Serendipity Productions, Dahlstar, Canadian Film or Video Production Tax Credit

Arvostelu: The Social Network (2010)

THE SOCIAL NETWORK

Ohjaus: David Fincher
Pääosissa: Jesse Eisenberg, Andrew Garfield, Armie Hammer, Justin Timberlake, Max Minghella, Brenda Song, Rashida Jones, Rooney Mara ja Dakota Johnson
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 12

The Social Network perustuu Ben Mezrichin kirjaan The Accidental Billionaires: The Founding of Facebook, a Tale of Sex, Money, Genius, and Betrayal (2009), mikä taas pohjautuu tositarinaan Facebookin perustamisesta. Käsikirjoittaja Aaron Sorkin oli saanut 14-sivuisen esittelynäytteen kirjasta käsiinsä, kun Mezrich yritti saada sitä julkaistua, ja kiinnostui tarinasta todella paljon. Sorkin sai Sony-yhtiön kiinnostumaan projektista myös ja niin elokuvan teko lähti liikkeelle. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2009 ja lopulta The Social Network sai maailmanensi-iltansa New Yorkin elokuvajuhlilla 24. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli yllättävänkin suuri menestys, tuottaen jopa yli 200 miljoonaa dollaria, minkä lisäksi se sai paljon kehuja kriitikoilta. Leffa oli ehdolla myös useista palkinnoista, kuten kuudesta Golden Globesta, joista se voitti neljä (paras draamaelokuva, ohjaus, käsikirjoitus ja musiikki), seitsemästä BAFTA-palkinnosta, joista se voitti kolme (paras ohjaus, käsikirjoitus ja leikkaus), sekä kahdeksasta Oscarista (mm. paras elokuva), joista se voitti kolme (paras käsikirjoitus, leikkaus ja musiikki). Itse näin The Social Networkin muistaakseni vuonna 2011, kun itse liityin Facebookiin ja vuokrasimme elokuvan äitini kanssa. Silloin leffa ei ollut mielestäni kovinkaan ihmeellinen, mutta ostin sen kuitenkin Blu-rayna viime vuonna. Nyt kun The Social Network täyttää 10 vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 2003 Harvardin yliopiston nuori opiskelija Mark Zuckerberg alkaa kehittelemään ideaa internetin sosiaalisesta verkostosta, jonka hän nimeää Facebookiksi.

Pääosassa Facebookin perustajana Mark Zuckerberginä nähdään Jesse Eisenberg, joka teki vielä vuonna 2010 nousuaan elokuvatähdeksi. Nopeasta ja näsäviisaalta kuulostavasta puhetavastaan tunnetulle Eisenbergille Zuckerbergin rooli sopii täydellisesti. Eisenberg on uskottava nerona, joka pitää itseään muiden yläpuolella ja naljailee muille älykkyydestään. Elokuvahahmona Mark Zuckerberg on tavallaan ylimielinen mulkvisti, jollaista ei tosielämässä sietäisi, mutta silti leffaa katsoessa hänestä pitää jollain oudolla tavalla. Vaikka hän puhuu töykeästi, osa hänen heittämistä kommenteista saa katsojan ajattelemaan, että ei hän väärässä ole. Eisenberg osaa olla samassa roolissa sekä todella kylmä että jopa koskettava, kun katsoja hoksaa, kuinka yksinäinen Mark lopulta onkaan.

Eisenberg ei todellakaan ole elokuvan ainoa näyttelijä, joka oli vielä vuonna 2010 vasta matkalla tähteyteen. Zuckerbergin parasta ystävää ja Facebookin toista luojaa, Eduardo Saverinia näyttelevä Andrew Garfield tunnetaan nykyään parhaiten Hämähäkkimiehen roolista The Amazing Spider-Maneissa (2012-2014). The Lone Rangerista (2013) ja Call Me by Your Namesta (2017) tuttua Armie Hammeria ei tiennyt vielä lähes kukaan vuonna 2010 ja elokuva onnistuikin huijaamaan monia luulemaan, että hänellä on identtinen kaksonen, sillä Hammer tekee leffassa tuplaroolin Zuckerbergin oikeuteen haastavina Winklevossin veljeksinä. The Social Networkin ohjaajan David Fincherin seuraavassa elokuvassa, Stieg Larssonin jännäriin perustuvassa The Girl with the Dragon Tattoossa (2011) pääosaa näytellyt Rooney Mara nähdään tässä pienessä sivuroolissa Zuckerbergin ihastuksen kohteena. Nykyään Fifty Shades -trilogiasta (2015-2018) parhaiten tunnettu Dakota Johnsonkin nähdään hyvin pienessä roolissa. Zuckerbergin avuksi saapuvaa rikasta Sean Parkeria näyttelevä Justin Timberlake oli sen sijaan jo hyvinkin tunnettu, mutta lähinnä laulajana. Kaikki näyttelijät tekevät todella hyvää työtä läpi leffan ja täytyy kyllä kehua, kuinka hienosti Winklevossin veljekset on toteutettu. Jos en tietäisi, että Hammer näyttelee molemmat roolit, en luultavasti edes tänä päivänä hoksaisi, että hahmojen toteutukseen on käytetty paljon tietokone-efektejä!

Vielä vajaa kymmenen vuotta sitten elokuva jättiyhtiön perustamisesta ja siihen kuuluvista oikeudenkäynneistä ei vakuuttanut minua, mutta nyt katsottuna The Social Network iski minuun lujaa. Elokuvien kuten Seitsemän (Se7en - 1995) ja Zodiac (2007) ohjaaja Fincher on vuosien varrella osoittanut mestarillisuutensa jännityksen luomisessa ja tässä hän todella näyttää taitonsa. Kuinka hän osaakaan tehdä tästä tarinasta näin vangitsevan ja jännittävän? Fincher käsittelee elokuvaa kuin jännitysnäytelmää, kasvattaen panoksia ja nostattaen tunnelmaa loppua kohti. Hänen lahjansa pitävät katsojan koukussa alusta alkaen, mihin vaikuttaa myös äärimmäisen vahvasti Aaron Sorkinin mahtava käsikirjoitus. Sorkin kertoo tarinaa useammalla aikajanalla, mutta ne eivät koskaan käy sekaviksi, vaan hyppiminen ajassa tapahtuu harkitusti, tarkkaan suunnitellusti ja upeasti. Sorkin tietää, milloin viedä tarinaa eteenpäin "tavallisesti" ja milloin hyödyntää takaumia täsmentääkseen jotain asiaa. Kun tähän vielä lisätään päälle Sorkinin fantastinen dialogi, ei ole ihme, että elokuva nappasi usean palkinnon käsikirjoituksestaan ja leikkauksesta, mikä tukee Sorkinin tekstiä.

Jännityksen lisäksi mukana on hauskojakin hetkiä. Vaikka Zuckerberg onkin aika rasittava persoona, katsoja silti myhäilee hänen kanssaan, kun hän onnistuu sivaltamaan jotakuta nokkeluudellaan. Kuluneet vuodet ovat myös tuoneet mukaan oman hauskan puolensa, mitä leffasta ei vielä löytynyt ilmestyessään. Kun yksi hahmoista toteaa, että Facebook on äärimmäisen addiktoiva ja että hän käy siellä jopa viidesti päivässä, naurahdin ääneen ja yritin miettiä, milloin olisin viimeksi käynyt Facebookissa vain viisi kertaa päivän aikana. Lisäksi kun alkuvaiheissa Facebookin suunnittelusta puhutaan, että se voisi olla miljoonienkin arvoinen idea, joku tuhahtaa, että tuskinpa. Nykyään Facebook on miljardien arvoinen yritys. Tällaiseen megabisnekseen ei kuitenkaan päädytä ilman korruptiota, valehtelua, sortamista ja elämien pilaamista. The Social Network näyttää Facebookin perustamisen ikävämpiäkin puolia ja ne ovat iso syy, miksi leffaa on niin vangitsevaa seurata. On äärimmäisen kiehtovaa nähdä, mitä kaikkea on pyörinyt taustalla sivustossa, mitä itse käyttää päivittäin (eikä vain viittä kertaa). Tosin jos Zuckerbergiä on uskominen, monet asiat leffassa eivät pidä paikkansa.

Sen sijaan Zuckerberg on ylistänyt elokuvan puvustajia ja sanonut, että hän käytti aika pitkälti kaikkia vaatteita, mitä leffankin Zuckerberg käyttää. Kyseessä ei siis ole kaikkein muotitietoisin miljardööri, mutta kukin tyylillään. Puvustajien lisäksi myös lavastajat ja tekninen tiimi tekevät oivaa työtä. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu ja etenkin eräs soutukisa on todella näyttävä. Valaisu on myös onnistuneen tyyliteltyä. Ääniefektit ovat hyvin rakennetut. Vaikka Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit toimivat kelvollisesti taustalla, olen hämmentynyt, että heidät palkittiin useilla palkinnoilla samana vuonna, kun Hans Zimmer tarjosi eeppisyyttä koko rahan edestä huikeilla musiikeillaan Inceptionissa (2010).

Yhteenveto: The Social Network on loistava ja yllättävänkin koukuttava ja jännittävä elokuva Facebookin perustamisesta. Ohjaaja David Fincher onnistuu rakentamaan todella tiukkaa tunnelmaa tällaisestakin tositarinasta. Vangitsevuutta lisää Aaron Sorkinin erinomainen käsikirjoitus taidokkaan kerronnan ja mahtavan replikoinnin kera. Erilaiset petokset, valheet ja selkäänpuukotukset tekevät kertomuksesta kaiken aikaa herkullisemman. Hienoutta vain lisäävät erittäin hyvät näyttelijäsuoritukset. Jesse Eisenberg on nappivalinta päärooliin Mark Zuckerbergiksi. Andrew Garfield ja Justin Timberlake ovat mainiot Zuckerbergiä eri tavoin auttavina Eduardona ja Seanina, kun taas Armie Hammer loistaa tuplaroolissa Winklevossin veljeksinä. Myös tekninen toteutus on taiturimaista tyylikkäästä kuvauksesta napakkaan leikkaukseen. Kun pohtii Facebookin merkitystä jokapäiväisessä elämässä, suosittelen The Social Networkin katsomista kaikille palvelun käyttäjille. Sinänsä erittäin mielenkiintoista on, että elokuvalle voisi ihan hyvin tehdä jatkoa nyt kymmenen vuotta myöhemmin, kun Facebook on kasvanut mammuttimaiseksi, saanut haltuunsa Instagramin ja WhatsAppin, sekä jouduttuaan huonoon valoon mm. tietoturvariskien takia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Social Network, 2010, Columbia Pictures Corporation, Relativity Media, Scott Rudin Productions, Michael De Luca Productions, Trigger Street Productions