Arvostelu: The Great Gatsby - Kultahattu (The Great Gatsby - 2013)

THE GREAT GATSBY - KULTAHATTU

THE GREAT GATSBY

Ohjaus: Baz Luhrmann

Pääosissa: Tobey Maguire, Leonardo DiCaprio, Carey Mulligan, Joel Edgerton, Elizabeth Debicki, Jason Clarke, Isla Fisher, Jack Thompson, Adelaine Clements ja Amitabh Bachchan

Genre: draama, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia

Ikäraja: 12

The Great Gatsby - Kultahattu perustuu F. Scott Fitzgeraldin kirjaan Kultahattu (The Great Gatsby) vuodelta 1925. Kirjan pohjalta oli tehty useita näytelmäsovituksia, sekä filmatisointeja, vuoden 1926 kadonnut elokuva The Great Gatsby, vuoden 1949 Kohtalokasta valtaa (The Great Gatsby) ja vuoden 1974 Kultahattu (The Great Gatsby). Vuonna 2008 ohjaaja Baz Luhrmann ilmoitti tekevänsä uutta elokuvasovitusta kirjan pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2011 ja lopulta The Great Gatsby - Kultahattu sai maailmanensi-iltansa 1. toukokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, mutta se oli taloudellinen menestys. Lisäksi leffa voitti parhaan lavastuksen ja puvustuksen Oscar- ja BAFTA-palkinnot. Itse katsoin The Great Gatsby - Kultahatun pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi katsoa sen uudestaan ja arvostella sen.

Vuonna 1922 Nick Carroway muuttaa New Yorkiin, aloittaakseen uudenlaisen elämän. Siellä hän tapaa mysteerisen naapurinsa Gatsbyn, jonka menneisyys kiehtoo Nickiä suuresti.

Sam Raimin Spider-Man -trilogiasta (2002-2007) parhaiten tunnettu Tobey Maguire nähdään Nick Carrowayna, entisenä kirjailijana, joka muuttaa 1920-luvun alussa New Yorkiin työskennelläkseen Wall Streetilla. Nickin elämä alkaa kokemaan mullistuksia, kun hän kohtaa naapurinsa, ökyrikkaan ja hulppeita juhlia järjestävän Jay Gatsbyn, jota näyttelee Spider-Manin rooliin lapsuudenystävänsä Maguiren kanssa ehdolla ollut Leonardo DiCaprio. On kiinnostavaa seurata Nickiä, kun tämä saapuu suurkaupunkiin aloittaakseen uuden elämän, mutta pian katsojan mielenkiinto siirtyy täysin menneisyyttään salailevaan Gatsbyyn. Nick jääkin suurimmaksi osaksi harmillisesti taka-alalle pelkäksi sivustakatsojaksi ja kertojaääneksi. Maguire suoriutuu hyvin osastaan, mutta jää lopulta täysin DiCaprion varjoon, joka tulkitsee erinomaisesti rikasta Gatsbya.

     Elokuvassa nähdään myös Carey Mulligan Nickin serkkuna Daisy Buchananina, Joel Edgerton tämän miehenä Tomina, Elizabeth Debicki Daisyn ystävänä Jordanina, Jason Clarke ja Isla Fisher huoltoasemaa pyörittävänä Wilsonin pariskuntana, sekä Jack Thompson psykiatrina, jolle Nick kertoo tarinaansa kohtaamisestaan Gatsbyn kanssa. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa oivallisesti, istuen hyvin rooleihinsa niin rikkaina kuin köyhinä. Varsinkin Edgerton vakuuttaa itsevarmana Tomina, joka haluaa repiä Nickiä kaikenlaisiin tempauksiinsa mukaan.

Minulle F. Scott Fitzgeraldin alkuperäiskirja Kultahattu ei ole tuttu, enkä ole nähnyt muita sovituksia kirjan pohjalta, joten tästä arviosta ei tule löytymään minkäänlaista pohdiskelua, kuinka onnistunut adaptaatio Baz Luhrmannin The Great Gatsby - Kultahattu on. Tämä on ihan vain arvio siitä, kuinka onnistunut elokuva kyseessä on. Harmillisesti The Great Gatsby - Kultahattu ei ollut mielestäni toisellakaan katselukerralla kelvollista parempi. Se lähtee varsin nasevasti liikkeelle, heittäen katsojan 1920-luvun pyörteeseen. Tai siihen, mitä eksentrisestä tyylistään tunnettu Baz Luhrmann tulkitsee 1920-luvuksi. Moulin Rouge! -musikaalin (2001) ja viimeisimpänä Elviksen (2022) ohjaaja esittelee jälleen vahvaa visuaalista jälkeään, sekä voimakasta anakronistista leikittelyään musiikkien kanssa. Moderneja hittikappaleita on muovattu svengaamaan jazz-tyylillä, mikä joko toimii iskevästi tai särähtelee ikävästi korvaan.

Ei olekaan ihme, että The Great Gatsby - Kultahattu jakoi vahvasti mielipiteitä ilmestyessään ja sitä periaatteessa kehuttiin että haukuttiin täysin samoilla perusteilla. Elokuvan ensimmäinen tunti on tekijälleen ominaista audiovisuaalista tykitystä, jossa riepotellaan niin Maguiren hahmoa kuin katsojaa menemään. Itseeni tämä ärhäkkäämpi meno toimi mainiosti ja pisteeni olisivat luultavasti korkeammat, jos Luhrmann onnistuisi pitämään saman energian ja sähäkkyyden loppuun asti. Elokuva kuitenkin lässähtää hieman, kun se muuttuu toisen puoliskonsa aikana enemmän draamapainotteiseksi. Siinä Luhrmann ei ole yhtä vahvoilla ja tuntuu kuin juosten matkaan lähtenyt The Great Gatsby - Kultahattu olisi kompastunut matkan varrella ja ontuisi sitten loppuajan. Leffa kyllä pääsee lopulta maaliinsa ja taso nousee hieman viime minuuteilla, mutta kokonaisuutena elokuva jättää toivomisen varaa.

Tekniseltä puoleltaankin elokuva on hieman ailahteleva. Se on kuvattu erittäin tyylikkäästi ja varsinkin elokuvan alkupäässä juhlat Gatsbyn kartanossa ovat todella komeaa katseltavaa kameratyöskentelynsä ja väriloisteensa kera. Monista ulkokuvista kuitenkin huomaa, että elokuva on kuvattu studiossa vihreän taustakankaan edessä, sillä monista rakennuksista paistaa digitaalisuus. Upeiden autojen kanssa toteutetut kaahailukohtaukset menettävät tehoaan, kun on päivänselvää, että kaikki auton ympärillä on epäaitoa. Efektit ovat siis parhaat päivänsä nähneet. Aidot lavasteet ja asut ovat kuitenkin upeat. Äänitehosteet toimivat, mutta elokuvan musiikkimaailma on paikoitellen kummallinen eri aikakausia yhdistelevien kappaleidensa kanssa.

Yhteenveto: The Great Gatsby - Kultahattu on kelvollinen, mutta harmillisen epätasainen elokuva. Sen ensimmäinen puolisko on onnistuneen energinen ja sähäkkä, mutta tämä energia hiipuu leffan edetessä. Ohjaaja Baz Luhrmann on huomattavasti taidokkaampi värikkäässä tykittelyssä kuin rauhallisemmassa ihmisdraamassa, jolloin jälkimmäiseen rakentuva toinen puolisko on ensimmäistä heikompi. Filmin lopetus on mainio, mutta sitä ennen taso on ehtinyt tipahdella alkupään loistosta. Näyttelijät ovat rooleissaan erittäin hyviä ja etenkin Leonardo DiCaprio suoriutuu mallikkaasti itse Jay Gatsbyn osasta. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu, mutta erikoistehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä. Monesta kohtauksesta paistaa läpi, että ne on kuvattu studiossa vihreää taustakangasta vasten ja että taustat ovat digitaalisesti luotuja. The Great Gatsby - Kultahattua voi suositella Luhrmannin ja DiCaprion faneille, mutta jos ohjaajan räväkkä tyyli ja eri aikakausien musiikeilla leikittely tuntuu luotaantyöntävältä, leffa tuskin voittaa puolelleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.en.wikipedia.org, www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Great Gatsby, 2013, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, A+E Networks, Bazmark Films, Red Wagon Entertainment, Spectrum Films

Arvostelu: Babylon (2022)

BABYLON

Ohjaus: Damien Chazelle

Pääosissa: Diego Calva, Margot Robbie, Brad Pitt, Jean Smart, Jovan Adepo, Li Jun Li, Olivia Hamilton, P. J. Byrne, Lukas Haas, Max Minghella, Rory Scovel, Katherine Waterston, Flea, Jeff Garlin, Eric Roberts, Samara Weaving, Tobey Maguire, Ethan Suplee ja Olivia Wilde

Genre: draama, komedia

Kesto: 3 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 16

Babylon on ohjaaja-käsikirjoittaja Damien Chazellen uusi elokuva. Kesällä 2019 Chazelle ilmoitti työstävänsä seuraavaksi filmiä 1920-luvun Hollywoodista ja aluksi päärooleihin pestattiin Brad Pitt ja Emma Stone, mutta kun alkuvuodesta 2020 käynnistynyt koronaviruspandemia pysäytti elokuvan tuotannon, Stone poistui projektista ja hänet korvattiin Margot Robbiella. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2021 ja osassa maailmaa Babylon ilmestyi jo viime joulukuussa, mutta Suomeen se saapui vasta nyt. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Chazellen tekevän uutta elokuvaa, ovathan herran aiemmat työt Whiplash (2014), La La Land (2016) ja Ensimmäisenä Kuussa (First Man - 2018) mielestäni kaikki mahtavia. Elokuvan saama ristiriitainen palaute laski hieman odotuksiani, mutta menin silti positiivisin mielin katsomaan Babylonin heti sen ensi-iltapäivänä.

1920-luvun Hollywoodissa mykkäelokuvien tähti Jack Conrad yrittää ylläpitää staravoimansa, kun äänielokuvat esitellään yleisöille. Tähteydestä haaveileva Nellie LaRoy on valmis tekemään kaikkensa ollakseen Hollywoodin kuumin nimi. Manuel Torres taas haluaisi kovasti edes päästä käymään elokuvastudioilla.

Brad Pitt näyttelee Jack Conradia, yhtä 1920-luvun isoimmista staroista Hollywoodissa, joka joutuu pahaan paikkaan, kun koko bisnes mullistuu äänielokuvien myötä. Margot Robbie taas näyttelee Nellie LaRoyta, nuorta naista, joka on täysin vakuuttunut, että hänen kohtalonsa on olla Hollywoodin seuraava tähti. Diego Calva nähdään Manuel Torresina, maahanmuuttotaustaisena nuorukaisena, joka haluaisi päästä edes vierailemaan Hollywoodin studioilla. Kun nämä kolme kohtaavat riehakkaissa juhlissa, todellinen soppa lähtee kehkeytymään. Kaikki kolme näyttelijää istuvat täydellisesti rooleihinsa ja saivatkin ymmärrettävästi jokainen Golden Globe -ehdokkuudet töillään. Pittistä löytyy tietty karismaa vanhaksi kunnon ketuksi, kun taas Robbie heittäytyy hurjalla vimmalla sähäkän Nellien osaan. Tuntemattomampi Calva pärjää erinomaisesti heidän rinnallaan, hänen hahmonsa nähdessä elokuvabisneksen huomattavasti sinisilmäisemmin.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Jean Smart juorujournalisti Elinorina, Jovan Adepo trumpetinsoittaja Sidneynä, Li Jun Li cabaret-esiintyjä Lady Fay Zhuna, Olivia Hamilton ohjaaja Ruthina, P. J. Byrne tämän apulaisohjaajana Maxina, Lukas Haas elokuvatuottaja Georgena, Max Minghella studiopomo Thalberginä, Samara Weaving näyttelijä Constancena, Rory Scovel kuvauspaikoilla huumeita kaupittelevana The Countina, Eric Roberts Nellien isänä, Tobey Maguire mafiapomo McKayna, sekä esimerkiksi Olivia Wilde ja Katherine Waterston Jackin vaimoina. Läpikotaisin näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa lahjakkaasti, eikä yksikään kompuroi osassaan.

Jos Babylonin odottaa esittelevän Hollywoodin kulta-aikaa glamourisesti kaunistellen, voi elokuva tarjota aikamoisen shokin. Jo ensimmäisessä kohtauksessa elefantti vääntää tortut erään hahmon päälle ja heti seuraavassa perverssi mies pyytää naisseuralaistaan virtsaamaan päälleen. Jep jep. Ymmärrän hyvin, jos jo ensiminuutit tuntuvat niin luotaantyöntäviltä, että katsojan tekisi mieli lähteä kävelemään teatterista, mutta itse jäin jopa oudon lumoutuneena seuraamaan menoa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Damien Chazelle ei ole halunnut hienostella yhtään, vaan hyppää aika lailla välittömästi hävyttömyyden syvään päätyyn ja yli kolmituntinen Babylon onkin aikamoista vyörytystä, joka aiheuttaa useaan otteeseen epämiellyttävää oloa.

Filmin ensimmäinen puolituntinen jakaa katsojia varmasti voimakkaasti kahteen leiriin. Sen esittämät Hollywood-kerman pirskeet ovat niin säädytöntä ja villiä menoa, että osa katsojista jollain kierolla tavalla riemastuu näkemästään, toisten taas kokiessa homman kuvottavana. Joka puolella käytetään huumeita, harrastetaan monenlaista seksiä ja tanssitaan niin jumanperkuleesti räväkän jazz-musiikin tahtiin. Itse en voinut kuin ihailla Chazellen työtä bilekohtauksen aikana. Koko puolituntinen vaikuttaa kaoottiselta sekamelskalta, mutta se on kuitenkin täydellisesti hallittu ja tarkkaan suunniteltu kokonaisuus. Kokeneemmankin elokuvantekijän ohimoille vierähtää herkästi hikipisaroita, kun alkaa pohtia, miten tällaisen pläjäyksen saisi aikaiseksi näin tyylikkäästi.

Erinomainen on myös seuraavana päivänä koittava ensimmäinen elokuvantekopäivä. Tämäkin pitkä osio voi tuntua kaoottiselta melskaamiselta, mutta tämäkin osuus on hienosti hallittu - sekä aivan pirun hauska. Oli kyse sitten nokkelasta sanailusta, räävittömästä läpänheitosta, fyysisestä koheltamisesta tai taustalle asetetuista nerokkaista lisävitseistä, kuvausosio naurattaa erittäin makeasti. Ensimmäisen tunnin ajan Babylon vaikuttaisi aivan mahtavalta tykitykseltä, mutta harmillisesti sen jälkeen taso alkaa heitellä. Toinen tunti on vielä erittäin hyvä, sisältäen joitain loistokkaita huippuhetkiä. Kun hahmot tekevät ensimmäistä äänielokuvaansa, pitkä kohtaus eskaloituu yhä vain koomisemmaksi. Viimeinen tunti on kuitenkin todella epätasainen. Siitäkin löytyy hyvät puolensa, mutta siinä kohtaa hahmot alkavat käydä hermoille päätöstensä takia, minkä lisäksi hallitun kaaoksen sijaan tunnelman jatkuva vaihtelu käy aidosti kaoottiseksi. Chazelle takeltelee viedessään mammuttiteostaan päätökseen. Kun viime minuutit muuttuvat siirappiseksi, ylipitkäksi ja turhan taiteelliseksi rakkauskirjeeksi elokuvia kohtaan, tuntuu siltä kuin katsoisi yhtäkkiä täysin eri elokuvaa. Kaikkien mauttomuuksien jälkeen on hassua sanoa, että mielestäni juuri nämä viimeiset minuutit ovat mauttominta, vaikka ne ovatkin varmaan näteintä, mitä leffalla on tarjottavanaan.

Lukuun ottamatta loppupään kompurointeja, Chazellen ohjaus on tehokkaan räväkkää ja väkevää. Hänen veikeä, joskin ylipitkä käsikirjoituksensa ei ainoastaan raota Hollywoodin kaunistelevia verhoja, vaan kiskaisee ne täysillä auki. Toivottavasti Babylonin tekoprosessi ei kuitenkaan ollut ihan niin rankkaa kuin millaisena elokuvanteko leffan aikana esitetään. Chazellella on myös silmää todella tyylikkäille visuaalisuuksille. Kyseessä on upeasti kuvattu elokuva. Kameratyöskentely on läpikotaisin erinomaista pitkiä ajoja ja äkillisiä liikkeitä myöten. Kuvat on pursutettu täyteen mielenkiintoista katseltavaa. Leikkaus on pääasiassa onnistunutta, mutta se kaipaisi myös tiivistämistä. Lavasteet ovat hienot, puvut fantastiset ja maskeeraukset mainiot. Äänimaailma on onnistuneen räjähtävä ja Justin Hurwitzin sähäkät, Golden Globen voittaneet musiikit säestävät menoa tehokkaasti.

Yhteenveto: Babylon on erittäin mainio ja efektiivisen räävitön kuvaus Hollywoodin kulta-ajan hävyttömyyksistä. Kolmituntinen mammuttifilmi ei todellakaan ole jokaiseen makuun, se käy selväksi heti alun kuvottavuuksista. Elokuva tulee varmasti jakamaan katsojansa kahtia ja se taitaa jopa olla ohjaaja-käsikirjoittaja Damien Chazellen tarkoitus - ainakin haastatteluissa hän vaikuttaisi olevan tyytyväinen asiaan. Chazelle esittelee jälleen upeita lahjojaan. Ensimmäinen tunti on kaikessa kaoottisuudessaan ihailtavan hallittu ja tarkkaan hiottu. Kuvauspaikalle sijoittuvat kohtaukset ovat hillittömän hauskoja Chazellen kirjoitustaitojen ansiosta. Hänen ohjauksessaan näyttelijät pistävät itsensä täysillä likoon. Visuaalisesti filmi on aikamoista silmäkarkkia. Erinomaisen tyylikästä kuvausta tukevat Justin Jurwitzin oivat musiikit. Harmillisesti elokuvan taso laskee sen edetessä. Ensimmäinen tunti on suorastaan briljantti, toinen tunti on varsin mainio selkeiden huippuhetkien kera, mutta kolmannen, hyvin epätasaisen tunnin kohdalla alkaa jo katsella kelloa, että milloinkohan tämä päättyy. Chazelle takeltelee viedessään kertomusta päätökseen ja lopun imeläsiirappinen katsaus elokuvahistoriaan tuntuu oudolta kaiken hullunkurisen rietastelun päätteeksi. Tiivistämisellä ja hiotummalla lopetuksella Babylon voisi olla kokonaisuutena aivan mahtava. Nyt se jää hieman epätasaiseksi, mutta silti kirkkaasti plussan puolelle nousevaksi teokseksi - joka ei tosiaan sovi kaikille. Elokuva vaatiikin vain rohkeaa kokeilua, uppoaako Chazellen tykitys vai ei.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Babylon, 2022, Paramount Pictures, C2 Motion Picture Group, Marc Platt Productions, Material Pictures

Arvostelu: The Boss Baby (2017)

THE BOSS BABY (2017)

Ohjaus: Tom McGrath
Pääosissa: Miles Christopher Bakshi, Alec Baldwin, Jimmy Kimmel, Lisa Kudrow, Steve Buscemi, Vivi AnnYee, Eric Bell Jr., David Soren, Conrad Vernon ja Tobey Maguire
Genre: animaatio, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 7

Kun kuulin ensimmäisen kerran The Boss Babysta, niin mietin, että mikä ihmeen "Pomo vauva"? Näin julisteen, joka näkyy tuossa ylempänä ja ajattelin, että voikohan tuo edes olla hyvä leffa? Kuitenkin huomasin, että elokuvan oli tehnyt DreamWorks-animaatioyhtiö, jolta on aiemmin tullut mainioita leffoja, kuten Shrek (2001), Madagascar (2005), Kung Fu Panda (2008) ja How to Train Your Dragon (Näin koulutat lohikäärmeesi - 2010), joten ehkä tämäkin voisi olla ihan kelpo pätkä. Muistelin, kuinka aikoinaan mietin, että Mr. Peabody & Sherman (2014) olisi varmaan kehno, mutta se osoittautuikin viihdyttäväksi seikkailuksi, joten päätin antaa The Boss Babylle mahdollisuuden. Ennen The LEGO Batman Movieta (2017) näin elokuvan trailerin, mikä ei vakuuttanut paria hassua juttua lukuunottamatta, mutta yritin yhä pysyä positiivisena, jos trailerin kohalla kyse olisikin vain huonosta suomidubbauksesta. Toiveitani ei parantanut se, etteivät elokuvan ensimmäiset arviot olleet kovin kummoisia, joten aloin hieman jännittää, mitä tuleman pitää. Kävin kuitenkin katsomassa elokuvan ja toivoin, että se tarjoaisi edes viihdyttäviä kohtia ja toimivia vitsejä koko kestonsa ajan, jos ei muuta. Lähinnä ennen leffan alkua yritin keksiä hyviä vaihtoehtoja suomenkieliselle nimelle, sillä jostain syystä The Boss Babyn nimi on jätetty suomentamatta. Yksikään noin kymmenestä vaihtoehdostani ei ollut hyvä, joten päädyin tulokseen, että siihen on syy, miksi teos kulkee täälläkin englanninkielisellä nimellä.

Seitsemänvuotiaan Tim Templetonin pahin pelko käy toteen, kun hänen vanhempansa saavat perheenlisäyksen. Tämä yksilö ei kuitenkaan ole mikään tavallinen vauveli, vaan kovan luokan bisnesmies, joka alkaa pyörittämään Templetonin perhettä mielensä mukaan. Tim aikoo ottaa selville, mitä uusi vauva suunnittelee...

Timin äänenä kuullaan Miles Christopher Bakshi, joka on aiemmin tehnyt vain muutamia pieniä äänirooleja DreamWorksin animaatioissa, mutta nyt on noussut toiseksi pääosaksi ja hoitaa homman hienosti. Tim on leikkisä poika, joka näkee melkein minkä tahansa tilanteen mahdollisuutena seikkailuun, jossa hän voi kuvitella itsensä suureksi soturiksi, urheaksi astronautiksi tai vaaroja uhmaavaksi piraatiksi. Pomovauvan saapuessa taloon, Timin elämä menee ihan sekaisin ja hän yrittää keksiä eri tapoja, jotta vauvan saisi pois pilaamasta asioita. Timistä alkaa pitämään jo elokuvan alussa ja katsojana kannustaa häntä onnistumaan tehtävässään. Kohdat, joissa Tim kuvittelee olevansa mahtavissa seikkailuissa, ovat mainioita ja kekseliäitä.
     Itse elokuvan nimikkohahmona, eli ns. pomovauvana (muuta nimeä ei anneta) kuullaan Liam Neesonia muistuttava Alec Baldwin, jonka karhea ääni sopii hahmolle yllättävän hyvin. Vain muutamassa kohtauksessa vauvan puhumistapa ei toimi, mutta pääasiassa on hauskaa, että pieni taapero puhuu kuin aikuinen. Leffan alkupäässä ei pomovauvasta voi kovin paljoa pitää, sillä hänet näkee tarinan pahiksena ja katsojana on Timin puolella, mutta onneksi pomovauvan suunnitelman selvitessä katsoja voi alkaa tykätä myös hänestä. Pomovauva on ihan hupaisa tapaus, näyttäessään liikemieheltä puku päällään ja salkku kädessään. Välillä hän kaivaa tuttipullon esiin, jolloin vauvatunnelma on yhä hahmossa mukana. Pomovauvan "kätyreitä" ovat viisi muuta vauvaa: muka-fiksu Staci (ViviAnn Yee), eläinasuihin puetut kolmoset (Eric Bell Jr.) ja hieman hömelö Jimbo (David Soren). Valitettavasti hahmot eivät ole kovin kummoisia, eivätkä edes hauskoja, mihin on selkeästi pyritty. Onneksi he eivät esiinny kovin paljoa leffassa.
     Timin vanhempien ääninä kuullaan Friends-sarjasta (Frendit - 1994-2004) tuttu Lisa Kudrow (Janice-äiti) ja jostain syystä Jimmy Kimmel (Ted-isä), joka on tunnettu omasta talk show'staan Jimmy Kimmel Live! (2003-) ja viime Oscar-gaalan juontajana. Vaikea sanoa, miksi Kimmel on otettu elokuvaan ääneksi, sillä hän ei ole näyttelijä, mutta eipä häntä tunnistaisi, jos hänen mukanaoloaan ei tietäisi. Yllättävää kyllä, Timin vanhemmat ovat oikeasti sellaisia, jotka leikkivät Timin kanssa, eivätkä vain käske häntä pois jaloista... siis siihen asti, että pomovauva saapuu, joka saa tietty kaiken huomion. Vanhemmat eivät ole kovin suuressa roolissa, mutta toimivat silti tärkeässä osassa tarinaa. He eivät tietenkään huomaa, että pomovauva on jotain muuta kuin tavallinen vauva.
     Muita hahmoja ovat ärsyttävän Steve Buscemin ääninäyttelemä Francis Francis, joka johtaa Pentu Oy -firmaa, jossa Timin vanhemmat työskentelevät, sekä Franciksen apuri Eugene (Conrad Vernon), joka ei ole mikään järjen jättiläinen. Elokuvassa kuullaan myös entinen Spider-Man -tähti (2002-2007) Tobey Maguire kertojaäänenä, eli aikuisena Timinä.

Pidän todella paljon siitä, kuinka nykyajan animaatiot todella ovat koko perheen elokuvia. Niissä on tasaisesti asioita, joita sekä perheen pienimmät että vanhemmat voivat rakastaa, jolloin katselukokemus on kaikille mieluinen. Hyvällä tuurilla nykyajan animaatiot voivat olla upeita teoksia, kuten Inside Out (2015) ja Zootopia (2016), jotka ovat täynnä hienoutta. Valitettavasti The Boss Baby ei kuulu tähän sarjaan. Se on pääasiassa lapsille tehty elokuva, joka lähinnä vain vaivaannuttaa aikuiskatsojaa. Ja siis lapsilla tarkoitan oikeasti lapsia - en usko, että ala-asteenkaan puolen välin ylittäneet tästä suurta riemua kokevat. Tarinassa voisi olla mahdollisuus lopputulokseen, joka miellyttää koko perhettä, sillä idea jutulle on mainio, mutta tekijät ovat päättäneet miellyttää lähinnä vain lapsia. Vitsit syntyvät pääasiassa pelkästä kohelluksesta ja repliikeistä syntyvät läpät eivät erityisemmin naurata. Monet juonen kohdat ovat myös niin lapselliset, että niistä on vaikea pitää aikuisena. Lapsillehan tämä varmasti toimii ja heitä tämä viihdyttää läpi kestonsa, eli siinä mielessä The Boss Babyhan on oikein onnistunut teos. Mielestäni sen kuitenkin kuuluisi myös toimia aikuisille, jotka menevät lapsiensa kanssa katsomaan tämän leffan. Vielä elokuvan alku on ihan lupaava, mutta sen jälkeen homma alkaa mennä vähän minne sattuu.

Mukana on kyllä aikuisille suunnattuja vitsejä, mutta toisin kuin koko perheen elokuvissa, tässä niitä ei ole saatu mukaan kovin hienovaraisesti. Kun elokuva ei muuten tunnu miellyttävän aikuisia, on juttuun lisätty aika tökerösti viittauksia, joita painotetaan katsojille, jotta hekin voisivat löytää tästä jotain riemua. Esimerkiksi Timin herätyskellona on mekaaninen velho, joka huutaa hänelle, kun pitää herätä. Jos velhon vaatetuksesta ja sauvasta ei voi vielä tehdä johtopäätöksiä, niin yhdessä kohtaa velho huudahtaa useamman kerran "you shall not pass", jotta katsoja varmasti yhdistää hänet The Lord of the Rings -trilogian (2001-2003) Gandalfiin. Hahmo sanoo yhdessä kohtaa myös Gandalfin repliikin "fly you fools". Tämän lisäksi yhdessä kohtauksessa nähdään ensimmäisen Indiana Jones -seikkailun, Raiders of the Lost Arkin (1981) alkua muistuttava kohtaus. Jotkut voivat näille nauraa, mutta monet voivat kokea ne liian pakotetuilta. Välillä The Boss Baby yrittää olla muka jollain tapaa nerokas, muttei kuitenkaan löydä oikeaa tapaa siihen, jolloin katsojana lähinnä miettii, että mitä tässä on nyt yritetty? Onneksi mukana on aivan loistava kohtaus Elvis-imitaattoreiden kanssa, joka todella nauratti koko lehdistöyleisöä. Aikuiset naurahtavat myös sille, kun pomovauva selittää, mistä vauvat tulevat, mihin Tim reagoi kuiskaamalla, että luuli vauvojen tulevan, kun supisupisupi... mikä saa pomovauvan järkyttymään. Näiden lisäksi nauroin muutamalle muullekin jutulle, kuten sille että perheen isä on ihan selvästi tossun alla, mikä on yleistä perheissä. Isä yrittää tylysti antaa rangaistuksen Timille, mutta hänen kova kuorensa murenee, joka kerta kun hän joutuu varmistamaan vaimoltaan, millainen olisi hyvä rangaistus. Vaikka aikuisille suunnatut vitsit ovat jokseenkin väkinäisiä, niin on pakko myöntää, että kun ne onnistuvat naurattamaan, niin silloin kyllä nauraa.

Onneksi elokuvan viimeinen kolmannes parantaa tasoa ja leffa muuttuu ihan viihdyttäväksi, vaikka edelleen jotkut juonen kohdat tuntuvat liian lapsellisilta. Jotkut jutut myös ratkeavat liian helposti, mutta sen voi katsoa sormien läpi, kun leffa on muutenkin lähinnä lapsille tehty. Ihan viimeiset kohtaukset ovat odotettavissa, mutta on hienoa, että elokuva onnistuu aiemmin yllättämään hieman, eikä viekään tarinaa täysin sinne, mihin on arvellut. Heti The Boss Babyn näkemisen jälkeen tiesin, etten ollut todellakaan nähnyt hyvää elokuvaa, mutten osannut päättää, oliko se mielestäni ihan kiva vai heikko. Loistavien juttujen takia se on parempi kuin huono, minkä lisäksi se oli tarpeeksi viihdyttävä, jotta sen voisi katsoa joskus uudestaankin! Loppujen lopuksi tulinkin siihen tulokseen, että hyvä voittaa pahan, eli elokuva pääsee tasolle ihan kiva. Yksi suurimmista syistä tähän on, että vaikka monet elokuvan yritykset olla nerokas eivät toimineet, löytyy leffasta silti syvällisempi puoli, joka jättää katsojan pohtimaan: Heti alussa tiedetään, että Timillä on vilkas mielikuvitus ja että hän näkee kaikessa jotain suurempaa kuin mikä onkaan totuus. Tästä voi tehdä oman mielipiteen, ovatko The Boss Babyn tapahtumat totta, vai pelkkää Timin mielikuvitusta? Tällainen hieno ajatus, joka voi mullistaa koko elokuvan tarinan, saa leffan ansaitsemaan korkeamman arvosanan kuin "heikko".

Hienoa on myös elokuvan animointi. Hahmot eivät tietenkään ole kovin realistisia, eivätkä myöskään taustat, mikä on DreamWorksin teoksille tyypillistä. Tyyli on kuitenkin hieno ja rakastan sitä, kuinka väririkas ja kirkas The Boss Baby on. Vaikkei animaatio olekaan mullistavaa, jos sitä vertaa yksityiskohtaisiin Walt Disneyn ja Pixarin tuotoksiin, on se kuitenkin sellaista silmäkarkkia, että ei voi muuta kuin ihailla. Timin leikkikohtiin on tuotu erilaisia animaatiotyylejä, jotka poikkeavat mainiosti elokuvan yleisestä tyylistä ja ovat omalla tavallaan hienosti toteutettuja. Ohjauksesta vastaa Tom McGrath, joka ohjasi aiemmin DreamWorksin Megamindin (2010), sekä toimi toisena ohjaajana Madagascar-trilogiassa (2005-2012), joten hänellä on kokemusta animaatioiden teosta. Hän on myös toiminut useissa DreamWorks-elokuvissa pienissä äänirooleissa. McGrath tuntuukin hoitavansa homman hyvin, mutta käsikirjoittaja Michael McCullersilla on mennyt jossain kohtaa vikaan, jolloin McGrathin on täynyt työskennellä hieman kehnomman tekeleen parissa. Elokuva perustuu löyhästi Marla Frazeen kirjoittamaan kuvakirjaan "The Boss Baby" (2010), eikä siinä ole selkeästi ollut tarpeeksi tarinaa, jolloin McCullersin on täytynyt keksiä paljon lisäyksiä, jotka eivät oikein toimi. Kuten olen jo sanonut: leffan idea on mainio, lopputulos ei.

Yhteenveto: The Boss Baby on keskinkertainen teos, joka ei tiedä, mistä koko perheen elokuvat löytävät hienoutensa - jos muutamia kohtauksia ei oteta huomioon. Lapset kokevat elokuvasta varmasti riemua ja he nauravat hassuille jutuille ja hahmojen kohellukselle, mutta vanhemmat eivät tästä paljoa saa irti. Mukana on väkisin mukaan tungettuja viittauksia leffoihin, joiden näkemiseen muksuilla ei ole vielä ikää, mutta se ei riitä aikuisille. Onneksi silloin kun elokuva onnistuu naurattamaan, niin se myös naurattaa, mutta valitettavasti sitä tapahtuu aivan liian harvoin, ottaen huomioon, kuinka paljon leffassa on mukana vitsejä. Viimeinen kolmannes toimii, mutta se ei riitä pelastamaan lopputulosta, kun aiemmin nähty tunti on ollut enemmän tai vähemmän heikkoa. Hienointa koko elokuvassa on, että siitä voi tehdä jälkikäteen oman päätelmän, oliko kaikki totta, vai keksikö Tim koko jutun, jolloin siitä löytyy jotain syvällistä. Animaatiojälki on upeaa ja leffa on ihanan värikäs. The Boss Baby ei todellakaan ole hyvä, mutta ei se huonokaan ole ja on siinä tarpeeksi hyviä juttuja, jotta sen voisi katsoa toisenkin kerran. DreamWorksin parhaimmistoon en sitä luokittelisi. Lapsille tämä mitä luultavimmin toimii ja kannattaa viedä heidät katsomaan tätä - sillä varoituksella, että ette itse välttämättä viihdy erityisen hyvin. Parhaiten elokuva sopii siihen, että kun muksuja ei jaksa vahtia, laittaa The Boss Babyn televisiosta pyörimään (kun sellainen on muutamien kuukausien päästä mahdollista), jolloin lapset keskittyvät johonkin ja voi parhaimmassa tapauksessa ottaa itse rennosti jopa puolentoista tunnin ajan.

Kirjoittanut: Joonatan, 30.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.subscene.com
The Boss Baby, 2017, DreamWorks Animation

Arvostelu: Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3 (Spider-Man 3 - 2007)

SPIDER-MAN 3 - HÄMÄHÄKKIMIES 3

SPIDER-MAN 3

Ohjaus: Sam Raimi
Pääosissa: Tobey Maguire, Kirsten Dunst, James Franco, Thomas Haden Church, Topher Grace, Bryce Dallas Howard, Rosemary Harris ja J.K. Simmons
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia
Ikäraja: 12

Marvelin sarjakuviin perustuvat elokuvat Spider-Man - Hämähäkkimies (Spider-Man - 2002) ja Spider-Man 2 - Hämähäkkimies 2 (Spider-Man 2 - 2004) olivat isoja hittejä, joten jatkoa oli tietty luvassa. Kolmannen osan suunnittelu alkoi välittömästi, kun toinen osa todettiin menestykseksi. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2006 ja lopulta Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3 sai ensi-iltansa keväällä 2007. Elokuva oli suuri hitti, mutta jätti sekä kriitikot että fanit kylmäksi. Vuosien varrella leffa on saanut yhä vain enemmän kuraa niskaansa ja nykyään sitä pidetään erittäin huonona tekeleenä. Itse näin Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3:n, kun sain sen joululahjaksi vuonna 2007. Katsoin elokuvan monen monta kertaa ja pidin siitä todella paljon. Mielipiteeni on kuitenkin muuttunut vuosien varrella...

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä elokuvia Spider-Man - Hämähäkkimies ja Spider-Man 2 - Hämähäkkimies 2!

Peter Parker on vihdoin löytänyt tasapainon normaalille elämälle ja sankaruudelle, ja hän on onnellisesti yhdessä Mary Janen kanssa. Ongelmia syntyy kuitenkin useassa eri muodossa. Harry janoaa edelleen kostoa, luullen yhä Spider-Manin tappaneen hänen isänsä. Vankilasta karannut rikollinen Flint Marko muuttuu hirviömäiseksi Hiekkamieheksi ja avaruudesta putoaa kummallinen symbiootti, mikä alkaa muuttamaan Peterin persoonaa...

Tobey Maguire pitää tasonsa edellisestä elokuvasta ja hän on erittäin hyvä sekä Peter Parkerina että Spider-Manina. Tai no, suurimmaksi osaksi pitää tasonsa... Kun avaruudesta tuleva symbiootti, eli "Venom-töhnä" muuttaa Peteriä aggressiivisemmaksi, Maguiren suorituksen taso heikkenee huomattavasti. Hänen emo-Peterinsä on jopa myötähäpeällisen kamalaa katseltavaa. Muuten hän on kuitenkin oikein mainio naapuruston ystävällisenä Hämähäkkimiehenä.
     Peterin tyttöystävä Mary Janea näyttelevän Kirsten Dunstin osaksi jää tällä kertaa lähinnä tympääntyä Peterin teoille. Hän pääsee parissa kohtaa loistamaan ja katsojana kokee empatiaa häntä kohtaan, sillä Peter ei kohtele häntä välillä niin hyvin kuin pitäisi, mutta muuten Dunst jää hieman varjoon.
     James Franco sen sijaan nousee isommin esille Harry Osbornina, eli uutena Vihreänä Menninkäisenä. Franco tuo edellistä osaa paremmin esille raivonsa Spider-Mania kohtaan ja on kamala seurata, kuinka Harry on valmis tappamaan parhaan ystävänsä. Silti täytyy kuitenkin sanoa, että Peterin ja Harryn välinen kiista olisi ratkennut jo edellisessä osassa, jos Peter (tai eräs toinen) olisi vain kertonut totuuden Harryn isän kuolemasta.

Harryn uusi Menninkäinen ei kuitenkaan ole ainoa pahis, sillä Spider-Man saa myös vastaansa Flint Markon (Thomas Haden Churchin), eli Hiekkamiehen ja Eddie Brockin (Topher Grace), eli Venomin. Molemmissa roistoissa on omat hyvät puolensa, mutta myös selkeät heikkoutensa. Flint Marko on hyvin kiinnostava tapaus, sillä vaikka hän on rikollinen, hänellä on selkeä motiivi teoilleen. Hänen tyttärensä on vakavasti sairas, eikä hänellä ole rahaa tämän lääkkeisiin, joten varastaminen on ainoa mahdollisuus. Haden Church tuo roiston inhimmillisen puolen koskettavasti esille, mutta tämä valitettavasti katoaa täysin, kun Flint päättää kasvaa jättimäiseksi hiekkahirviöksi. Grace taas sopii todella hyvin epämiellyttävän ja narsistisen valokuvaaja Eddie rooliin, joka on hyvä vastus Peterille, sillä molemmat kilpailevat työpaikasta Daily Buglessa. Venomiksi Grace ei kuitenkaan sovi, eikä hahmosta ole saatu läheskään niin uhkaavaa kuin voisi toivoa. Ohjaaja Sam Raimi ei alunperin halunnut Venomia mukaan elokuvaan, mutta joutui tekemään niin studion määräyksestä, mikä selittää miksi hahmoa käsitellään niin kömpelösti.
     Hiekkamiehen ja Venomin lisäksi uutena hahmona esitellään myös Peterin koulukaveri Gwen Stacy, jota näyttelee Bryce Dallas Howard. Hahmo on kuitenkin aika tarpeeton ja luo vain lisätäytettä jo valmiiksi ahtaaseen elokuvaan. Tätä ei yhtään auta se, ettei Howard ole kaksinen roolissa, minkä lisäksi hahmo esitellään älykkäänä, mutta loppujen lopuksi hän vaikuttaa lähinnä hieman bimbolta.
     J. K. Simmons jaksaa jälleen naurattaa ihanan tympeänä J. Jonah Jamesonina, joka varastaa taas show'n kohtauksissaan. Harmillisesti näitä kohtauksia on aika vähän edellisiin osiin verrattuna. Myös Rosemary Harrisin näyttelemä May-täti jää hieman vähälle huomiolle, vaikka hänkin on edelleen sama rakastava ja rakastettava hahmo.
     Tarkkaavaisimmat katsojat huomaavat tästäkin elokuvasta Marvelin sarjakuvahahmoja luoneen Stan Leen cameon. Sam Raimin luottonäyttelijä Bruce Campbell nähdään tällä kertaa ravintolan hulvattomana työntekijänä ja Dylan Baker palaa tohtori Curt Connorsin rooliin. Erikoista kyllä, heitä lukuunottamatta suuri osa leffan pienistä sivunäyttelijöistä on todella huonoja. Etenkin lopputaistelua selostavan naisjuontajan ja Harryn hovimestarin näyttelijät tekevät jopa surkeat roolityöt. Hovimestarin pitämää puhetta on hyvin vaikea katsoa, sillä John Paxton ei pistä mitään tunnetta peliin. Jopa juhlakohtauksen Spider-Man -asuinen pikkupoika hoitaa hommansa paremmin.

Kun mukana on jopa kolme isoa pahishahmoa, joista jokaiselle yritetään luoda kunnon tarinakaarta, on varmaan sanomattakin selvää, että leffassa on vähän liikaa meneillään. Elokuva yrittää keskittyä roistoihin yksi kerrallaan, mutta tämä saa katsojassa aikaiseksi lähinnä ajatuksen: "Taasko esitellään uusi pahis?" Tämän lisäksi elokuvassa on mukana ihan liian monta kolmiodraamaa. Peter on nyt Mary Janen kanssa yhdessä (mikä on suuri ilo, kun ottaa huomioon, kauan Peter on yrittänyt saada häntä omakseen), mutta silti Peter kiinnostuu myös Gwenistä, mistä Mary Jane tulee ymmärrettävästi kateelliseksi. Gwen sen sijaan on Eddien tyttöystävä, jolloin valokuvaajat kisailevat työpaikan lisäksi myös samasta naisesta. Tämän lisäksi Mary Jane osoittaa kiinnostusta Harrya kohtaan, mikä luo lisävaikeuksia Harryn ja Peterin välille. Putositteko jo kärryiltä? Entä jos lisään vielä mukaan, että Flint Markon menneisyys yhdistetään väkisin Peteriin, sillä nähtävästi Flint onkin Ben-sedän todellinen tappaja, vaikka hänestä ei puhuttu sanallakaan edellisissä elokuvissa!

Ensimmäisen tunnin ajan katsoja yrittää pysyä mukana kaikessa, mitä on meneillään. Vaikka tämä tekee katselukokemuksesta tarpeettoman raskasta, on mukana paljon hyviäkin kohtauksia. Kärsineistä tehosteista huolimatta Peterin ja Harryn ilmataistelu on jännittävä ja viihdyttävä, minkä lisäksi hymy nousee huulille mm. erittäin hauskan ravintolakohtauksen takia. Olen myös aina pitänyt todella paljon Peterin repliikistä "mistä näitä tyyppejä oikein tulee", kun hän ensi kertaa kohtaa Hiekkamiehen. Hiekkamiehestä puheenollen: kohtaus, missä Flint on muuttunut Hiekkamieheksi ensimmäisen kerran ja yrittää saada itseään kasaan, sekä ottamaan tyttärensä kuvan käteensä, on aidosti todella hieno, kaunis ja koskettava hetki! Vasta noin puolessa välissä leffaa alkaa harmillinen alamäki. Vaikka aluksi onkin kiinnostavaa nähdä, kuinka symbiootti muuttaa Peteriä aggressiivisemmaksi, johtaa se juurikin siihen emo-Peteriin, mistä en pidä yhtään. Ja tiedän, etten todellakaan ole yksin tämän mielipiteen kanssa. Kohtaus, jossa Peter ahdistelee naisia kadulla ja tanssii nolosti klubilla ovat ihan hirveää katsottavaa, eikä ihme, jos niiden aikana päättää pistää elokuvan pois - leffa ei nimittäin tunnu enää yhtään Spider-Manilta! Tuntuu siltä kuin tekijöiden yritys olisi loppunut kokonaan kesken.

Onneksi lopputaistelussa elokuva nostaa hieman tasoaan, vaikkakin kuva, jossa Spider-Man poseeraa Yhdysvaltojen lipun edessä, aiheuttaa jälleen myötähäpeää. Lopputaistelu sisältää mainioita hetkiä, mitkä saavat antamaan hieman anteeksi sitä, että tämänkin Spider-Man -elokuvan huipennus alkaa sillä, että Mary Jane siepataan... eivätkö käsikirjoittajat voineet keksiä mitään uutta?! Selkeistä ongelmistaan huolimatta en kuitenkaan kykene inhoamaan Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3:a. Se jää toki kauas kahden edellisen elokuvan tasosta, mutta siitä löytyy oikeasti todella hyviäkin juttuja, minkä takia voin sanoa pitäväni leffaa kelpo tekeleenä. Olen nähnyt elämäni aikana useita paljon huonompiakin supersankarielokuvia.

Vaikka studio on selkeästi määräillyt, mitä kaikkea elokuvan täytyy pitää sisällään, ohjaaja Sam Raimi on tehnyt tarpeeksi hyvää työtä pitäessään kaikki samassa paketissa. Hän hallitsee tunnelman jälleen ja saa mukaan useita hauskoja hetkiä, sekä hieman tyyliinsä sopivaa kauhuhenkeäkin. Elokuva on myös kuvattu hyvin ja sen puvutus- ja lavastustiimit ovat tehneet mainiota työtä. Visuaaliset tehosteet ovat kuitenkin kärsineet vuosien varrella. Hiekkamies näyttää paikoitellen kömpelöltä (etenkin lopputaistelussa), minkä lisäksi elokuvassa käytetään ihan liian monta kertaa tökeröitä digi-ihmisiä, jotka putoavat ja tappelevat samaan aikaan. Valitettavasti säveltäjänä ei enää toimi Danny Elfman, vaan Christopher Young. Young on kuitenkin hyödyntänyt paljon vanhoja sävellyksiä ja luonut uudet erinomaiset teemat Hiekkamiehelle ja Venomille.

Yhteenveto: Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3 ei mielestäni ansaitse saamaansa vihaa. Vaikka se on sarjan heikoin elokuva ja sisältää selkeitä ongelmia, on se silti kelpo supersankariseikkailu. Siitä saisi toki paremman ottamalla joko Venomin tai Hiekkamiehen pois, minkä lisäksi minun puolestani Gwen Stacynkin olisi voinut poistaa leffasta kokonaan. Ainoa oikea kauheus leffassa on kuitenkin Peterin emovaihe, mikä aiheuttaa kamalaa myötähäpeää ja saa katsojan inhoamaan Peteriä. Onneksi lopputaistelussa leffa nousee hieman paremmaksi, jolloin se pääsee yli keskinkertaisen tasolta. Näyttelijät tekevät pääasiassa kelpo työtä, vaikka lähes jokaiselta tuntuu löytyvän hieman heikommatkin hetkensä. Edellisien osien syvällisyyksiä ei harmillisesti löydy, mutta filmissä on mukana tarpeeksi oikeasti mainioita ja onnistuneita hetkiä, jotta sen jaksaa helposti katsoa uudestaankin. Kyseessä ei siis todellakaan ole yksi kaikkien aikojen surkeimmista supersankarileffoista. Osaan nimetä ainakin kaksikymmentä supersankarileffaa, jotka ovat Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3:a heikompia! Sam Raimilla oli suunnitteilla tehdä vielä neljäs Spider-Man -leffa, mutta huonon palautteen takia sarja jäikin trilogiaksi. Vuonna 2012 hahmo tuotiin kuitenkin takaisin valkokankaille The Amazing Spider-Manissa. Aionkin jossain kohtaa arvostella myös sen ja sen jatko-osan, The Amazing Spider-Man 2:n (2014)!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.1.2016 - Muokattu 18.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.spiderman-films.wikia.com
Spider-Man 3, 2007, Columbia Pictures

Arvostelu: Spider-Man 2 - Hämähäkkimies 2 (Spider-Man 2 - 2004)

SPIDER-MAN 2 - HÄMÄHÄKKIMIES 2

SPIDER-MAN 2

Ohjaus: Sam Raimi
Pääosissa: Tobey Maguire, Kirsten Dunst, James Franco, Alfred Molina, Rosemary Harris, J. K. Simmons, Elya Baskin, Daniel Gillies, Dylan Baker, Mageina Tovah ja Donna Murphy
Genre: supersankarielokuva, toiminta, draama, komedia
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia / 2.1 versio: 2 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 12

Marvelin sarjakuviin perustuva Sam Raimin elokuva Spider-Man - Hämähäkkimies (Spider-Man - 2002) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Tuotanto lähti välittömästi käyntiin ja pari vuotta myöhemmin ilmestyi Spider-Man 2 - Hämähäkkimies 2. Leffa ei ollut ihan yhtä iso hitti kuin edeltäjänsä, mutta oli silti suuri menestys, mitä monet ylistivät ja mikä voitti jopa Oscar-palkinnon tehosteistaan. Nykypäivänä leffaa pidetään yhtenä parhaimpana supersankarielokuvana. Toisin kuin ensimmäisen Spider-Man - Hämähäkkimiehen kanssa, minulla ei ole mitään muistikuvaa, milloin näin Spider-Man 2 - Hämähäkkimies 2:n ensimmäistä kertaa, mutta arvelisin, että noin vuosi teattereihin ilmestymisen jälkeen. Olen katsonut elokuvan useasti uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut kauan aikaa. Kun huomasin, että kaikki kolme Spider-Mania löytyvät Netflixistä, päätin katsoa ne uudestaan.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä elokuvaa Spider-Man - Hämähäkkimies!

Spider-Manista on tullut New Yorkin idoli, mutta Peter Parker ei osaa tasapainottaa elämäänsä tavallisten asioiden ja sankaruuden välillä. Ongelmia syntyy lisää, kun tiedemies Otto Octavius joutuu onnettomuuteen, mikä tekee hänestä hullun roiston, tohtori Mustekalan.

Tobey Maguire vakuuttaa paremmin pääroolissa Peter Parkerina/Spider-Manina. Ensimmäisen Spider-Man - Hämähäkkimiehen arvostelussa sanoin, että hän on täydellinen Peter, muttei kaikkein paras vaihtoehto Spider-Maniksi. Tässä Maguire kuitenkin taitaa molemmat puolet roolistaan fantastisesti ja jälleen kerran hänen hahmonsa on kirjoitettu aivan mahtavasti. Katsojana ei voi muuta kuin sääliä Peteriä, kun tämä vain menettää työpaikan työpaikan perään, saa huonoja arvosanoja koulussa, ei kykene puhumaan rakastamalleen naiselle ja kun hänellä on ikäviä ongelmia parhaan ystävänsä kanssa. Hänellä on myös rahahuolia ja hämähäkkivoimat alkavat temppuilla. Maguire tuo upeasti esille Peterin uupumisen ja katsojana alkaa pelkäämään, mitä jos Peter ei enää kestäisi tätä kaikkea ja luovuttaisi? Tällaista puolta sankaruudesta ei monissa supersankarileffoissa tuoda esille. Kaiken kurjuuden keskellä hienot sankaruuden hetket saavat näin isomman merkityksen.
     Myös Kirsten Dunst parantaa suoritustaan Peterin ihastuksena Mary Janena. Välillä hänen tehtäväkseen jää pelkkä kiljuminen, mutta hänenkin hahmoa syvennetään hienosti. Mary Janella on uusi poikaystävä, astronautti John (Daniel Gillies), mutta hän ei ole täysin varma, onko tämä oikea mies hänelle.
     James Franco on jälleen erittäin hyvä Harry Osbornina. Harryn ja Peterin ystävyyttä koetellaan upeasti, sillä Harry pitää Spider-Mania syyllisenä isänsä kuolemasta, muttei tiedä, että vihaamansa henkilö on todellisuudessa hänen paras kaverinsa Peter. Tämä saa katsojan suremaan Peterin puolesta, sillä Peter selkeästi haluaisi kertoa totuuden henkilöllisyydestään ja edellisen leffan tapahtumista, muttei vain pysty siihen.
     Rosemary Harris on aivan yhtä ihana Peterin May-tätinä kuin viimeksi. Harris pistää ehdottomasti parastaan roolissa. Edellisessä leffassa Ben-sedän tehtävä oli ohjata Peteriä oikeaan suuntaan ja tässä May-täti tekee samaa. Hahmoa syvennetään erinomaisesti rahapulan kautta, mikä tuo yhden huolen lisää Peterin elämään.
     J. K. Simmons varastaa taas show'n Daily Buglen päätoimittaja J. Jonah Jamesonina. Hän on aivan hulvaton jokaisessa kohtauksessaan, miksi onkin hienoa, että häntä nähdään usein. Jamesonkin tosin kohtelee Peteriä kehnosti, jolloin hahmosta ei erityisemmin pidä. Simmons on silti mitä täydellisin roolissa!
     Tarinan pahiksena, tohtori Mustekalana nähdään Alfred Molina, joka on suurimmaksi osaksi erinomainen osassaan. Hän on erittäin hyvä sekä lempeänä tutkijana, että myöhemmin raivokkaana roistona, mutta parissa kohtaa hahmo alkaa höpistä yksinään, jolloin Molina ei täysin vakuuta. Nämä kohtaukset ovat elokuvan heikointa antia, eivätkä ne ole kaksisesti kirjoitettujakaan. Tohtori Mustekala on myös välillä hieman häiritsevän sarjakuvamainen hahmo muuten realistisempaa kuvaa hakevassa leffassa.
     Elokuvassa nähdään myös Elya Baskin Peterin hauskana vuokranantaja Ditkovichinä, Mageina Tovah tämän tyttärenä, Dylan Baker professori Curt Connorsina ja Donna Murphy tohtori Octaviuksen vaimona. Ohjaaja Sam Raimin Evil Dead -leffoista (1981-1992) tuttu Bruce "Ash" Campbell tekee tässäkin cameon, kuten tekee myös Spider-Man -hahmon luonut Stan Lee.

Spider-Man 2 - Hämähäkkimies 2 alkaa kertauksella ensimmäisestä osasta ennen kuin uusi tarina lähtee käyntiin. Alusta alkaen Peterin elämän eri ongelmat ovat hyvin esillä ja hahmosta välittää suuresti läpi elokuvan. Yllättäen elokuva keskittyykin supersankariseikkailuja enemmän puhtaaseen henkilödraamaan; Peterin ja Mary Janen epäonnistunut rakkaus, Peterin ja Harryn vaikea ystävyyssuhde ja tämän lisäksi Peter kokee syyllisyyttä siitä, ettei hän ole kertonut tädilleen, mitä oikeasti tapahtui Ben-sedän kuolinyönä. Nämä asiat luovat kiehtovia konflikteja, eikä katsojaa edes haittaa, ettei leffassa ole jatkuvasti toimintaa. Peterin tarina on niin mestarillisesti kerrottu, ettei katsojana välttämättä edes tarvitse supersankaripuolta mukaan, jotta kyseessä olisi onnistunut elokuva. On kuitenkin onni, että tämä puoli on mukana ja tohtori Mustekala tuo tosiaan suurta lisäharmia Peterin elämään. Ja kuten sanoin, Peterin voimat alkavat katoilla, mikä tuottaa tietty myös vaikeuksia. Elokuva ei tarjoa tähän selkeää selitystä, mutta itse koen asian niin, että Ben-sedän viisas lause "suuri voima tuo suuren vastuun" ei tarkoita vain sitä, että Peterin täytyy voimiensa kanssa suojella ihmisiä, vaan että niiden voimienkin kanssa hänellä on vastuu pitää tavallinen elämänsä kasassa - eikä Peter kykene siihen, joten miksi hän sitten ansaitsisi nämä huikeat kyvyt? Tämä tuo nerokasta lisäsyvyyttä elokuvaan.

Koska elokuvan draamapuoli on näin erinomaisesti rakennettu, katsoja todella välittää hahmoista, jolloin toimintakohtauksissa tuntuu olevan enemmän tunnetta pelissä. Tämän lisäksi leffan toimintakohtaukset ovat todella näyttäviä - etenkin aivan mielettömän upea junan katolla tapahtuva taistelu, mikä on yhä yksi suosikkitaistoistani supersankarielokuvien historiassa! Loppuhuipennus ei ole ihan yhtä näyttävä, mutta siitä löytyy paljon tunteita ja yllättävää koskettavuutta. Leffassa on muutenkin koskettavia ja surullisia hetkiä - varsinkin yksi keskustelu Peterin ja May-tädin kanssa on sydäntäsärkevä. Jännitystäkin on luvassa ja yksi sairaalakohtaus alkaa muistuttamaan jopa kauhuelokuvaa! Näiden synkempien tunteiden vastapainona on erinomaista huumoria. Spider-Man 2 - Hämähäkkimies 2 on todella hauska elokuva, eikä vain J. Jonah Jamesonin ja vuokranantaja Ditkovichin takia. Itse Spider-Maniin on saatu mukaan sarjakuvista tuttua nokkelaa sanailua, minkä lisäksi nauroin hysteerisesti kohtaukselle, missä katusoittaja alkaa hoilaamaan epävireisesti Spider-Manin klassista tunnuslaulua ja Peter tuijottaa häntä järkyttyneenä. Ohjaaja Sam Raimi on onnistunut edellistä elokuvaa huomattavasti paremmin pitämään erilaiset tunteet kasassa samassa paketissa ja luonut supersankariteoksen, mikä kuuluu yhä genrensä parhaimmistoon!

Elokuva on kuvattu ja leikattu mahtavasti. Pidän etenkin joistain todella kekseliäistä siirtymisistä seuraaviin kohtauksiin. Vuonna 2004 Spider-Man 2 - Hämähäkkimies 2:n tehosteet olivat tosiaan niin merkittävät, että elokuva sai itselleen siitä hyvästä Oscar-palkinnon. Elokuva oli myös ehdolla ääniefekteistään, mitkä kuulostavat kyllä hienoilta. Nykypäivänä tehosteet näyttävät tietysti hieman heikommilta kuin vuonna 2004, mutta pääasiassa leffa on kestänyt paremmin aikaa kuin edellinen osa. Digitaalisesti tehty Spider-Man on selkeästi uskottavampi kuin ensimmäisessä elokuvassa, mutta digitaalisesti tehty tohtori Mustekala saa kohottelemaan kulmia. Kuitenkin lopussa, kun Spider-Man heiluu ympäri kaupunkia seittien varassa, tehosteet näyttävät niin kököiltä, että voisi luulla katsovansa vanhan tietokonepelin tasojen välissä pyörivää videota. Lavasteet ovat tässäkin elokuvassa tyylikkäät ja puvustus on muuten onnistunutta, mutta itseäni häiritsee paljon, että Spider-Manin asun siniset kohdat muuttuvat välillä mustiksi. Miksi?

Spider-Man 2 - Hämähäkkimies 2:ssa on mukana joitain hauskoja "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, sarjakuviin jne. Tarkkaavaisimmat katsojat voivat huomata vuoden 2004 The Punisher -elokuvassa nimikkohahmoa näytelleen Thomas Janen, joka vilahtaa leffan loppupuolella, kun Mary Jane juoksee suihkulähteen ohi. Doctor Strangesta (joka saa tänä vuonna oman elokuvansa) heitetään nopeasti hauska vitsi.

Elokuvasta on olemassa 8 minuuttia alkuperäistä teatteriversiota pidempi 2.1 -versio. Se sisältää pidennettyjä kohtauksia, kuten alussa olevan pizzatoimituksen. Jotkut kohtaukset - esimerkiksi kiusallinen hissikohtaus - ovat täysin erilaisia kuin teatteriversiossa.

Yhteenveto: Spider-Man 2 - Hämähäkkimies 2 on elokuvana onnistuneempi kuin ensimmäinen. Elokuva saa katsojan todella välittämään Peteristä, jolle tapahtuu jatkuvasti inhottavia asioita. Draamapuoli on suorastaan täydellistä ja niin ovat myös toimintakohtaukset. Taistelu junan katolla on kaikkien näiden vuosienkin jälkeen uskomattoman hieno! Tobey Maguire sopii edellistä osaa paremmin sekä Peter Parkerin että Spider-Manin rooliin. Maguiren lisäksi muutkin näyttelijät tekevät todella hyvää työtä - etenkin Simmons ja Harris. Heikointa leffassa on tohtori Mustekalan liikaa selittelevät keskustelut itsensä kanssa ja hahmon sarjakuvamaisuus, sekä hölmö suunnitelma. Elokuva kuitenkin perustuu sarjakuviin, joten tämän voi suurimmaksi osaksi antaa anteeksi. Ohjaaja Sam Raimi on erinomaisesti yhdistellyt eri tunnetiloja ja saanut aikaiseksi niin kiehtovan paketin, että uppouiduin ihan täysillä mukaan ja sain jopa kylmiä väreitä. Mukana on myös hienoa syvällisyyttä ja klassisesta "suuri voima tuo suuren vastuun" -lausahduksesta löydetään uusia puolia. Suosittelenkin katsomaan Spider-Man 2 - Hämähäkkimies 2:n, vaikka supersankarileffat eivät välttämättä olisikaan juttunne, sillä siitä löytyy paljon muutakin. Nuoriso saa luultavasti elokuvasta eniten irti, mutta minkä tahansa ikäisille supersankarifaneille se toimii taatusti, sillä filmi edustaa yhä genrensä parhaimmistoa. Huomenna on sitten kolmannen elokuvan katsomisen ja arvioimisen vuoro...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.1.2016 - Muokattu 10.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.spiderman-films.wikia.com
Spider-Man 2, 2004, Columbia Pictures, Marvel Enterprises, Laura Ziskin Productions

Arvostelu: Spider-Man - Hämähäkkimies (Spider-Man - 2002)

SPIDER-MAN - HÄMÄHÄKKIMIES

SPIDER-MAN

Ohjaus: Sam Raimi
Pääosissa: Tobey Maguire, Willem Dafoe, Kirsten Dunst, James Franco, Cliff Robertson, Rosemary Harris ja J.K. Simmons
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 12

Spider-Man - suomalaisittain Hämähäkkimies - on yksi ensimmäisistä hahmoista, jotka tutustuttivat minut supersankarien maailmaan ja Spider-Man onkin ehdottomasti yksi lempisankarihahmoistani. Muistan vielä, kun näin ensimmäisen kerran Spider-Man - Hämähäkkimiehen vuosia sitten ja minua pelotti Green Goblin, enkä pystynyt katsomaan elokuvaa täysin loppuun. Vuosien saatossa olen kuitenkin nähnyt Spider-Man - Hämähäkkimiehen ja sen jatko-osat useaan otteeseen. Huomasin hiljattain, että Sam Raimin Hämis-trilogian löytää Netflixistä, joten päätin pitkästä aikaa katsoa.

Peter Parker on hiljainen nörtti, joka unelmoi naapurin tytöstä, Mary Jane Watsonista. Luokkaretkellä Peteriä puree radioaktiivinen hämähäkki, mikä antaa hänelle yliluonnollisia kykyjä. Traagisen tapahtuman ja Peterin ystävän isän muuttuessa pahaksi, täytyy Peterin muuttua New Yorkin sankariksi, Spider-Maniksi.

Tobey Maguire on täydellinen valinta Peter Parkeriksi. Maguire näyttelee erinomaisesti samaistuttavaa nörttiteiniä, joka etsii itseään, sekä yrittää selvitä normaalin elämän vaikeuksista sankaruuden ohessa. Olen aina pitänyt tästä hahmosta niin paljon sen takia, että ilman maskiaan hän on kuin kuka tahansa nuori, eikä mikään miljonääri, supersotilas tai avaruusolio. Hän on toki älykkäämpi kuin moni muu, mutta pääasiassa hän on erittäin samaistuttava tyyppi. Peter on myös välillä hauskan nolo, etenkin yrittäessään puhua ihastukselleen. Valitettavasti Spider-Maniksi Maguire ei ole kaikkein osuvin vaihtoehto. Naamio päällä Maguiren muminasta ei välillä saa selvää. Hänen Spider-Maninsa ei myöskään ole samanlainen vitsiniekka kuin sarjakuvissa, vaikka onneksi hänelle on kirjoitettu muutamia huulenheittoja. Maguiren pienen tönkköyden sankarina antaa kuitenkin anteeksi, sillä hahmo on muuten aivan mahtavasti kirjoitettu ja hän saa katsojan sympatiat puolelleen ensimmäisestä kohtauksesta lähtien.
     Kirsten Dunst esittää Peterin ihastusta Mary Janea ja sopii rooliinsa oikein hyvin. Hänenkin hahmonsa on mainiosti kirjoitettu ja hänestä löytyy hienosti useampia puolia. Valitettavasti toimintakohtauksissa hän muuttuu lähinnä perinteiseksi "neito pulassa" -hahmoksi, joka pitää jatkuvasti pelastaa.
     Willem Dafoe näyttelee elokuvan roistoa Norman Osbornia, eli Green Goblinia. Vaikka Dafoe ylinäyttelee parissa kohtaa, hän onnistuu ilmeillään kuvastamaan hahmon hulluutta. Kohtaus, jossa hän puhuu peilikuvalleen on yksi elokuvan parhaista. Dafoen ylinäyttelemisen voi selittää sillä, miten hahmo on kirjoitettu, sillä hänestä on tehty paikoitellen liiankin sarjakuvamainen karikatyyriroisto.
     Seth Rogenin kanssa tehdyistä kaverikomedioista tuttu James Franco esittää Normanin poikaa, eli Peterin ystävää Harry Osbornia. Franco sopii osaansa erittäin hyvin ja hänen ja Dafoen välille on saatu uskottava isä-poika -suhde.
     Ehdottomasti parasta antia näyttelijäkaartissa on J.K. Simmons, joka näyttelee J. Jonah Jamesonia, Daily Bugle -lehden päätoimittajaa, jolle Peter tekee töitä. Simmons varastaa shown jokaisessa kohtauksessaan ja tarjoaa useat naurut. Jamesonia pidetään pääasiassa sydämettömänä mulkvistina, mutta yhdessä lyhyessä kohtauksessa hän onneksi osoittaa välittävänsä muista.
     Mukana elokuvassa ovat myös Cliff Robertson ja Rosemary Harris, jotka esittävät Peterin Ben-setää ja May-tätiä. Elokuva ei harmillisesti koskaan selitä, miksi Peter asuu heidän luonaan, mutta he ovat silti toimivat sijaisvanhemmat. Ben-setä pääsee antamaan hienon puheen ja May-täti on erittäin herttainen hahmo. Molemmat näyttelijät tarjoavat nappisuoritukset.
     Elokuvassa nähdään myös Joe Manganiello Mary Janen idioottipoikaystävänä, ohjaaja Sam Raimin luottonäyttelijä Bruce "Ash" Campbell painijuontajana ja esimerkiksi Piiat-elokuvasta (The Help - 2011) tuttu Octavia Spencer painijoita listaavana naisena. Tarkkaavaisimmat katsojat voivat bongata Spider-Manin luoneen Stan Leen eräästä toimintakohtauksesta.

Spider-Man - Hämähäkkimiehen alussa hahmot esitellään nopeasti mutta tarkasti, jolloin jo ensimmäisen vartin aikana katsojilla on hyvä käsitys tärkeimmistä hahmoista. Ei aikaakaan, kun Peter jo saa voimansa ja Normanin koe menee mönkään, muuttaen hänet pahaksi. Sankarihommiin ei kuitenkaan heti päästä, mikä on toisaalta ihan hyvä, sillä kuten sanoin, Maguire on parempi Peterinä kuin Spider-Manina. Ensimmäinen puolisko on elokuvan parasta antia, kun Peter testailee voimiaan. Luvassa on paljon hauskoja hetkiä ja on kiinnostavaa nähdä, mikä ajaa hänet kaupungin suojelijaksi. Mukana on myös aitoa koskettavuutta, mikä toimii todella hyvin, koska hahmot ovat erinomaisesti pohjustettuja. Vaikka Peterin ihastus Mary Janeen on hieman siirappista, on se silti uskottavaa, sillä teini-iässä ihastukset ovat elämän isoin juttu. Ja koska Peter saa katsojat heti puolelleen, sitä vain toivoo koko leffan ajan, että Peter saisi voitettua rakkaansa sydämen.

Toinen puolikas elokuvasta on enemmän sitä supersankarikamaa. Mukaan tulee hyvin selkeää sarjakuvahenkeä, mikä voi aluksi tuntua hassulta realistisien draamakohtausten jälkeen. Green Goblin on tosiaan hyvin sarjakuvamainen konna ja hänen kanssaan käydyt taistelut ovatkin lähinnä puhdasta viihdettä. Parissa kohtaa elokuva muuttuu kuitenkin yllättävän synkäksi ja etenkin lopputaistelu tuntuu hieman eri leffalta, sillä se on niin vakava. Vaikka välillä eri tunnelmat eivät täysin yhdistykään, pidin silti todella paljon sarjakuvamaisesta hengestä. Elokuvahan perustuu sarjakuvaan, joten tottakai sen kuuluu tuntua sarjakuvamaiselta! Toimintakohtauksiin on saatu hyvää jännitystäkin mukaan ja jopa pientä brutaaliutta. Ehdoton suosikkihetkeni on, kun Spider-Man väistelee Green Goblinin sirkkelilennokkeja palavassa rakennuksessa! Täydellinen kohtaus joka kerralla! Joistain ongelmistaan ja epätasapainoisesta tunnelmastaan huolimatta kyseessä on kuitenkin loistavaa supersankariviihdettä, johon on onnistuttu tuomaan myös syvällisyyksiä mm. Ben-sedän hienon puheen kautta. Muistakaa kaikki: Suuri voima tuo suuren vastuun!

Visuaalisesti elokuva on kuitenkin alkanut kärsiä vuosien saatossa. Monet kohtaukset, joissa Spider-Man sinkoilee seittiensä varassa tai Green Goblin lentää kiiturillaan, näyttävät nykypäivänä selkeästi digitaalisilta. Kun Peter kiipeää seinää pitkin ensimmäistä kertaa, voi helposti sanoa, että se on kuvattu maata vasten, kamera käännettynä sivuttain, mutta kohtaus toimii tästä huolimatta mahtavasti. Kiipeilyä edeltävät lähikuvat Peterin sormiin ilmestyvistä piikeistä näyttävät edelleen aika ällöltä. Kuvaus on hienosti toteutettu läpi leffan ja mukana on joitain hauskoja leikkauksia. Spider-Manin asu on tyylikäs ja suoraan sarjakuvan sivuilta repäisty, mutta Green Goblin näyttää hieman hölmöltä Power Rangers -asussaan. Elokuvan lavasteet ovat kuitenkin hienoja, varsinkin vanhat rauniot, joissa osa lopputaistelusta käydään. Ohjaaja Sam Raimi on Spider-Manien lisäksi parhaiten tunnettu kauhuelokuvistaan. Hän on ohjannut muun muassa Evil Dead -elokuvat (1981-1992) ja Drag Me To Hellin (2009). Tässä hän on tuonut hieman kauhuhenkeä mukaan pariin kohtaukseen. Danny Elfmanin musiikki sopii erittäin hyvin elokuvaan ja varsinkin tunnusmusiikki toimii hienosti toteutettujen alkutekstien aikana.

Yhteenveto: Spider-Man - Hämähäkkimies on loistava supersankarielokuva, johon on hienosti napattu aitoa sarjakuvamaista henkeä. Siinä on kehnot puolensa, kuten hieman yliampuva roisto, tunnelman äkillinen vaihtuminen ja ettei Maguire ihan täysin vakuuta seittisinkona. Maguire on kuitenkin täydellinen Peter Parkerina ja hänen hahmonsa on kirjoitettu upeasti. Simmons, Harris ja Robertson ovat erinomaisia rooleissaan ja Dunst, Franco ja Dafoe ovat myös todella hyviä. Elokuvan ensimmäinen puolisko on hauska mutta myös koskettava ja toinen puolisko onkin sitten puhtaampaa supersankariviihdettä. Tämä - ja X-Men (2000) - avasi hienosti tien supersankarielokuville, joten täytyy olla kiitollinen tästä leffasta ja Sam Raimin tekemästä työstä. Jos siis tykkäät sarjakuvista ja supersankareista, niin katso tämä elokuva ja sen jatko-osat, sillä tulet mitä luultavammin innostumaan. Katson trilogian seuraavat osat tässä tulevien päivien aikana ja arvostelen nekin. Spider-Man - Hämähäkkimies on mahtava aloitus sarjalle! Jännä juttu muuten, että Marvel Studios ei saa edes mainita nimellä joitain hahmoja, jotka yhtiön kuuluisi omistaa, mutta tässä elokuvassa on ihan okei mainita Superman, joka on kilpailevan yrityksen hahmo...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.1.2016 - Muokattu 4.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.spiderman-films.wikia.com
Spider-Man, 2002, Columbia Pictures