Arvostelu: Koodinimi U.N.C.L.E. (The Man from U.N.C.L.E. - 2015)

KOODINIMI U.N.C.L.E.

THE MAN FROM U.N.C.L.E.

Ohjaus: Guy Ritchie

Pääosissa: Henry Cavill, Armie Hammer, Alicia Vikander, Elizabeth Debicki, Sylvester Groth, Christian Berkel, Luca Calvani, Misha Kuznetsov, Jared Harris ja Hugh Grant

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 12

The Man from U.N.C.L.E., eli suomalaisittain Koodinimi U.N.C.L.E. perustuu Napoleon Solo -televisiosarjaan (The Man from U.N.C.L.E. - 1964-1968). Vuonna 1993 tuottaja John Davis hankki sarjan elokuvaoikeudet, aikeinaan tehdä sarjan pohjalta filmatisoinnin Warner Bros. -yhtiölle. Käsikirjoitusta työstettiin yhä uudestaan ja uudestaan eri tekijöiden toimesta ja ohjaajan penkillä kävivät kääntymässä muun muassa Quentin Tarantino, Matthew Vaughn ja Steven Soderbergh, kunnes Guy Ritchie nappasi lopullisesti pestin. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2013 ja lopulta Koodinimi U.N.C.L.E. sai maailmanensi-iltansa 2. elokuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai ailahtelevaa palautetta kriitikoilta ja se oli taloudellinen pettymys. Itse kävin katsomassa Koodinimi U.N.C.L.E.:n, kun se saapui Suomen teattereihin ja pidin näkemästäni. En ole kuitenkaan katsonut elokuvaa uudestaan, kunnes huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta, jolloin päätin katsoa sen toistamiseen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1963 CIA-agentti Napoleon Solo ja KGB-agentti Illya Kuryakin pakotetaan yhteistyöhön ja pysäyttämään vaarallinen taho, joka pitää vankinaan ydinase-eksperttiä.

Kun elokuvan teko käynnistyi 1990-luvulla, pääroolissa Napoleon Solona oli tarkoitus nähdä George Clooney. Tämä kuitenkin jätti projektin selkävaivojen takia, jotka estivät häntä tekemästä toimintakohtauksia. Vuosien varrella Napoleoniksi olivat ehdolla muun muassa Leonardo DiCaprio, Christian Bale, Matt Damon, Russell Crowe, Ewan McGregor, Ryan Gosling, Ryan Reynolds, Jon Hamm, Chris Pine, Michael Fassbender ja Bradley Cooper, kunnes roolin nappasi hetkellisesti Tom Cruise. Cruise päätti kuitenkin tehdä Mission: Impossible - Rogue Nationin (2015), jolloin Napoleon Solon osa meni Henry Cavillille, joka oli tuossa kohtaa juuri noussut Hollywood-tähdeksi Supermanin roolista Man of Steelissä (2013). Cavill oli ollut ehdolla James Bondin rooliin Casino Royaleen (2006), mutta menetti osan Daniel Craigille. Koodinimi U.N.C.L.E.:ssa Cavill näyttää, että hänessä olisi kyllä ollut ainesta maailman tunnetuimman vakoojan osaan. Cavill on vakuuttava toimintakohtauksissa, hänestä löytyy charmia, jolla hurmata kaikki vastaantulijat, minkä lisäksi hän omaa oivaa pilkettä silmäkulmassa, mikä erottaa CIA-agentin tämän uudesta työparista, kivikasvoisesta KGB-agentti Illya Kuryakinista, jota näyttelee nykyään huonosta imagosta "nauttiva" Armie Hammer. Hammer istuu myös erittäin hyvin rooliinsa ja hänen ja Cavillin väliltä löytyy onnistunutta kemiaa, kun amerikkalainen ja venäläinen vakooja joutuvat hammasta purren tekemään yhteistyötä, estääkseen kolmatta tahoa saavansa käsiinsä joukkotuhoaseita.

Ruotsalainen Alicia Vikander taas esittää Gaby Telleriä, jonka ydinase-ekspertti-isä Udo (Christian Berkel) on pahan pariskunnan, Victoria ja Alexander Vinciguerran (Elizabeth Debicki ja Luca Calvani) vankina ja jota Napoleon ja Illya tarvitsevat operaationsa onnistumiseen. Jared Harris näyttelee Napoleonin pomoa Sandersia, kun taas Illyan pomona Olegina nähdään Misha Kuznetsov. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan vähintään kelvollisesti. Vikander on hyvässä vedossa neuvokkaana Gabyna, kun taas myöhemmin muun muassa The Crown -sarjassa (2016-2023) vakuuttanut Debicki ei ole ihan niin uhkaava vihollinen kuin voisi toivoa.

Minun täytyy tunnustaa, että minua jopa hieman jännitti katsoa Koodinimi U.N.C.L.E. nyt kymmenen vuotta myöhemmin. Elokuvateatterireissulla pidin näkemästäni, mutta pohdin, että entä jos nyt uusintakatselulla sijoittuisinkin enemmän kriitikoiden puolelle, joista monet lyttäsivät leffan? Huojennuksekseni voin sanoa, että vastassani ei ollut muistojen kultaama pettymys, vaan edelleen erittäin viihdyttävä vakoojaleffa. Napoleonin ja Illyan saama tehtävä on kyllä toisaalta hieman yhdentekevä - onhan vastaavia ydinpommeihin kajoavien vihollisten pysäytysoperaatioita nähty agenttiseikkailuissa siitä lähtien, kun kyseinen ase keksittiin toisessa maailmansodassa. Pahisosasto jättää myös hieman kylmäksi.

Silti Koodinimi U.N.C.L.E. toimii mainiosti. Paperilla kliseinen kertomus toimii oivallisen pääkaksikon, sekä ohjaaja Guy Ritchien vekkulin toteutustavan ansiosta. Cavillin ja Hammerin välinen kemia on onnistunut ja elokuva on täynnä mitä lystikkäimpiä hetkiä heidän välillään. Hahmojen keskustelut koostuvat usein naljailusta ja piikittelystä ja kun tärkeä tehtävä on käynnissä, kummankin silmistä voi nähdä, etteivät he juuri piittaa siitä, kuinka toinen hoitaa hommaansa. Ritchie taas tyylittelee tuttuun tapaansa läpi leffan, pitäen pilkkeen visusti silmäkulmassa. Muutama dramaattisempi hetki mahtuu sekaan, mutta pääasiassa Ritchie on ottanut tehtäväkseen viihdyttää ja sen tontin hän hoitaa kunnialla kotiin. Aika ei käy pitkäksi leffan parissa, sillä sen ilmapiiri on näin veikeä ja meno näin pätevästi tehtyä. Nauraa saa useasti, oli kyse sitten hauskoista repliikeistä tai todella hilpeästi toteutetuista tilanteista. Pari erittäin menevää toimintakohtaustakin löytyy, lähtien alun takaa-ajosta, joka määrittää katsojalle elokuvan luonteen.

Kuten Ritchien leffalta voikin odottaa, on Koodinimi U.N.C.L.E. täynnä teknisiä taidonnäytteitä. Joidenkin käsirysyjen aikana kamera heiluu turhan paljon, mutta muuten elokuva on täynnä komeaa kuvaa, tyylikkäästi sommiteltuja otoksia ja sähäköitä kamera-ajoja. Tätä vain tehostaa napakka leikkaus ja Daniel Pembertonin mahtavasti tunnelmoivat ja jopa suorastaan leikittelevät musiikit. Lavasteet ja puvustukset ovat myös pätevästi työstetyt ja niin erikoistehosteet kuin ääniefektit toimivat hyvin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Man from U.N.C.L.E., 2015, Warner Bros., RatPac-Dune Entertainment, Wigram Productions, Davis Entertainment

Arvostelu: MaXXXine (2024)

MAXXXINE

Ohjaus: Ti West

Pääosissa: Mia Goth, Giancarlo Esposito, Kevin Bacon, Elizabeth Debicki, Moses Sumney, Michelle Monaghan, Bobby Cannavale, Halsey, Lily Collins, Sophie Thatcher ja Simon Prast

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 16

Ti Westin ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva X (2022) oli minimaaliseen budjettiinsa nähden iso hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Jo X:n kuvauksissa West ja päätähti Mia Goth kehittelivät idean esiosaelokuvasta, jonka he päättivät kuvata heti perään samoissa lavasteissa. Tämä Pearl-elokuvakin (2022) menestyi hyvin, joten kolmannen osan kehittely käynnistyi heti. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2023 ja nyt MaXXXine saapuu elokuvateattereihin. Itse pidin todella paljon X:stä ja Pearlista, joten odotin innolla kolmososankin ilmestymistä. Olin yllättynyt, kun ilmoitettiin, että toisin kuin vain Night Visions -festivaaleilla esitetty Pearl, MaXXXine saisi ihan teatterikierroksen Suomessa. Kävin positiivisin mielin katsomassa MaXXXinen sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1985 Maxine Minx yrittää saada roolin kunnon Hollywood-elokuvasta, kun häntä alkaa vainota joku, joka tietää raaoista tapahtumista Pearlin maatilalla.

Mia Goth nähdään toistamiseen Maxine Minxinä, pornonäyttelijänä, joka pyrkii saamaan jalkaansa oven väliin leffabisneksessä ja päästä tähdittämään ihan kunnon elokuvia. Pearlin maatilalla tapahtuneen verilöylyn jälkeen Maxine onkin elänyt viimeiset kuusi vuotta Los Angelesissa, osallistuen koekuvauksiin harva se päivä. Goth jatkaa tutun hyvällä linjallaan. Hän tulkitsee mainiosti Maxinen valtavaa kunnianhimoa ja päämääräisyyttä ja kun uudet esteet asetetaan naisen tielle, katsoja haluaa nähdä Maxinen voittavan ne ja saavuttavan tavoitteensa.

     MaXXXine on selvästi tehty isommalla budjetilla kuin leffasarjan kaksi edellistä osaa, minkä voi huomata jo siitä, että näyttelijäkaartista löytyy huomattavasti isompia nimiä. Giancarlo Esposito esittää Maxinen agenttia Teddy Nightiä, Elizabeth Debicki "Puritaani"-kauhuelokuvien ohjaajaa Elizabeth Benderiä, Lily Collins "Puritaani"-elokuvien tähteä Molly Bennettiä, laulaja Halsey Maxinen pornotähtikaveria Tabbya ja laulaja Moses Sumney Maxinen videovuokraamossa töitä tekevää kaveria Leonia, Michelle Monaghan ja Bobby Cannavale rikostutkijakaksikko Williamsia ja Torresia, sekä Kevin Bacon yksityisetsivä John Labatia. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin osistaan - etenkin Bacon on veikeässä vedossa eksentrisen niljakkaana yksityisetsivänä.

Ti West onnistuu pitämään hyvän tason yllä elokuvasarjansa kolmososaan asti, siitäkin huolimatta, että X:n jälkeiset elokuvat liki main kiirehdittiin tuotantoon. Siinä, missä esiosaelokuva Pearl mukaili enemmän Hollywoodin kulta-ajan elokuvia 1920-luvulta, MaXXXine palaa takaisin X:n kasarislashereita imitoivaan tyyliin. Kauhufaneja luultavasti miellyttääkin jo se, kuinka tarkkaan West onnistuu matkimaan eri aikakausien elokuvia ja MaXXXine näyttää ja tuntuu usein siltä kuin se olisi oikeasti tehty 1980-luvulla. Raaoissa kohtauksissa ei tekoverta säästellä ja vanhoja kunnon käytännön efektejä ja maskeerauksia hyödyntäen toteutetut tapot saavat taatusti genren ystävät hykertelemään tyytyväisinä.

Onnistuneen ajankuvan lisäksi MaXXXine on muutenkin mainio tapaus. Kun Pearl kertoi alkuperätarinan X:n murhaajasta, on kiinnostavaa palata takaisin itse Maxinen pariin ja selvittää, mitä tälle kuuluu sen jälkeen, kun hän selvisi maatilalta. Menneisyys palaa tosiaan kummittelemaan ja mukana onkin mysteeriä siitä, kuka on Maxinen perässä? Tämä synnyttää vainoharhaisuuden tunnetta niin päähenkilössä kuin kivaa jännitettä katsojassa. Pelottavaksi MaXXXine ei koskaan kuitenkaan yllä, mutta eipä tuo juuri haittaa. Sekaan on heitetty kelpo ajankuvaa tuolloin Los Angelesia piinanneen Night Stalker -sarjamurhaajan kautta, sekä Hollywoodin studioilla parveilevasta konservatiivien mielenosoittajien joukosta, jotka paheksuvat satanistikauhuleffojen tehtailua. Paljonpa ei ole toisaalta muuttunut, kun miettii, että vastikään Yhdysvalloissa kristityt konservatiivit yrittivät luoda boikottia Deadpool & Wolverine -elokuvalle (2024), sillä Deadpool kutsuu itseään "Marvel-Jeesukseksi".

Ti West toimii MaXXXinessa niin ohjaajana ja käsikirjoittajana kuin myös tuottajana ja jopa leikkaajana, hoitaen kaikki tontit mallikkaasti. Hänen työstämänsä teksti on oiva, hänen ohjauksensa on tasokasta ja leikkaus napakkaa, jolloin tunnin ja kolmen vartin kesto kulkee pääasiassa sulavasti. Westin työstä tosiaan huokuu palava rakkaus kauhuhistoriaa kohtaan ja hän on pitänyt huolen siitä, että elokuvan fiilis ja ulkonäkö on viimeisen päälle ajankuvalle sopiva. Kameratyöskentely on tyylikästä ja kuvan pieni kohina jo yksinään herättää tunteen vanhemmasta elokuvasta. Valaisu on oivallista, lavastus on likaisuudessaan erinomaista ja puvustuskin näyttää hyvältä. Erikoistehosteet luottavat ihastuttavasti vanhoihin kikkoihin ja äänimaailma on onnistuneesti rakennettu ilman mitään typeriä kovaäänisiä böö-säikäytyksiä. Tyler Batesin säveltämä musiikki koostuu tietty lähinnä syntikkatunnelmoinnista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

MaXXXine, 2024, A24, Motel Mojave, Access Entertainment, New Zealand Film Commission, IPR.VC

Arvostelu: The Great Gatsby - Kultahattu (The Great Gatsby - 2013)

THE GREAT GATSBY - KULTAHATTU

THE GREAT GATSBY

Ohjaus: Baz Luhrmann

Pääosissa: Tobey Maguire, Leonardo DiCaprio, Carey Mulligan, Joel Edgerton, Elizabeth Debicki, Jason Clarke, Isla Fisher, Jack Thompson, Adelaine Clements ja Amitabh Bachchan

Genre: draama, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia

Ikäraja: 12

The Great Gatsby - Kultahattu perustuu F. Scott Fitzgeraldin kirjaan Kultahattu (The Great Gatsby) vuodelta 1925. Kirjan pohjalta oli tehty useita näytelmäsovituksia, sekä filmatisointeja, vuoden 1926 kadonnut elokuva The Great Gatsby, vuoden 1949 Kohtalokasta valtaa (The Great Gatsby) ja vuoden 1974 Kultahattu (The Great Gatsby). Vuonna 2008 ohjaaja Baz Luhrmann ilmoitti tekevänsä uutta elokuvasovitusta kirjan pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2011 ja lopulta The Great Gatsby - Kultahattu sai maailmanensi-iltansa 1. toukokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, mutta se oli taloudellinen menestys. Lisäksi leffa voitti parhaan lavastuksen ja puvustuksen Oscar- ja BAFTA-palkinnot. Itse katsoin The Great Gatsby - Kultahatun pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi katsoa sen uudestaan ja arvostella sen.

Vuonna 1922 Nick Carroway muuttaa New Yorkiin, aloittaakseen uudenlaisen elämän. Siellä hän tapaa mysteerisen naapurinsa Gatsbyn, jonka menneisyys kiehtoo Nickiä suuresti.

Sam Raimin Spider-Man -trilogiasta (2002-2007) parhaiten tunnettu Tobey Maguire nähdään Nick Carrowayna, entisenä kirjailijana, joka muuttaa 1920-luvun alussa New Yorkiin työskennelläkseen Wall Streetilla. Nickin elämä alkaa kokemaan mullistuksia, kun hän kohtaa naapurinsa, ökyrikkaan ja hulppeita juhlia järjestävän Jay Gatsbyn, jota näyttelee Spider-Manin rooliin lapsuudenystävänsä Maguiren kanssa ehdolla ollut Leonardo DiCaprio. On kiinnostavaa seurata Nickiä, kun tämä saapuu suurkaupunkiin aloittaakseen uuden elämän, mutta pian katsojan mielenkiinto siirtyy täysin menneisyyttään salailevaan Gatsbyyn. Nick jääkin suurimmaksi osaksi harmillisesti taka-alalle pelkäksi sivustakatsojaksi ja kertojaääneksi. Maguire suoriutuu hyvin osastaan, mutta jää lopulta täysin DiCaprion varjoon, joka tulkitsee erinomaisesti rikasta Gatsbya.

     Elokuvassa nähdään myös Carey Mulligan Nickin serkkuna Daisy Buchananina, Joel Edgerton tämän miehenä Tomina, Elizabeth Debicki Daisyn ystävänä Jordanina, Jason Clarke ja Isla Fisher huoltoasemaa pyörittävänä Wilsonin pariskuntana, sekä Jack Thompson psykiatrina, jolle Nick kertoo tarinaansa kohtaamisestaan Gatsbyn kanssa. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa oivallisesti, istuen hyvin rooleihinsa niin rikkaina kuin köyhinä. Varsinkin Edgerton vakuuttaa itsevarmana Tomina, joka haluaa repiä Nickiä kaikenlaisiin tempauksiinsa mukaan.

Minulle F. Scott Fitzgeraldin alkuperäiskirja Kultahattu ei ole tuttu, enkä ole nähnyt muita sovituksia kirjan pohjalta, joten tästä arviosta ei tule löytymään minkäänlaista pohdiskelua, kuinka onnistunut adaptaatio Baz Luhrmannin The Great Gatsby - Kultahattu on. Tämä on ihan vain arvio siitä, kuinka onnistunut elokuva kyseessä on. Harmillisesti The Great Gatsby - Kultahattu ei ollut mielestäni toisellakaan katselukerralla kelvollista parempi. Se lähtee varsin nasevasti liikkeelle, heittäen katsojan 1920-luvun pyörteeseen. Tai siihen, mitä eksentrisestä tyylistään tunnettu Baz Luhrmann tulkitsee 1920-luvuksi. Moulin Rouge! -musikaalin (2001) ja viimeisimpänä Elviksen (2022) ohjaaja esittelee jälleen vahvaa visuaalista jälkeään, sekä voimakasta anakronistista leikittelyään musiikkien kanssa. Moderneja hittikappaleita on muovattu svengaamaan jazz-tyylillä, mikä joko toimii iskevästi tai särähtelee ikävästi korvaan.

Ei olekaan ihme, että The Great Gatsby - Kultahattu jakoi vahvasti mielipiteitä ilmestyessään ja sitä periaatteessa kehuttiin että haukuttiin täysin samoilla perusteilla. Elokuvan ensimmäinen tunti on tekijälleen ominaista audiovisuaalista tykitystä, jossa riepotellaan niin Maguiren hahmoa kuin katsojaa menemään. Itseeni tämä ärhäkkäämpi meno toimi mainiosti ja pisteeni olisivat luultavasti korkeammat, jos Luhrmann onnistuisi pitämään saman energian ja sähäkkyyden loppuun asti. Elokuva kuitenkin lässähtää hieman, kun se muuttuu toisen puoliskonsa aikana enemmän draamapainotteiseksi. Siinä Luhrmann ei ole yhtä vahvoilla ja tuntuu kuin juosten matkaan lähtenyt The Great Gatsby - Kultahattu olisi kompastunut matkan varrella ja ontuisi sitten loppuajan. Leffa kyllä pääsee lopulta maaliinsa ja taso nousee hieman viime minuuteilla, mutta kokonaisuutena elokuva jättää toivomisen varaa.

Tekniseltä puoleltaankin elokuva on hieman ailahteleva. Se on kuvattu erittäin tyylikkäästi ja varsinkin elokuvan alkupäässä juhlat Gatsbyn kartanossa ovat todella komeaa katseltavaa kameratyöskentelynsä ja väriloisteensa kera. Monista ulkokuvista kuitenkin huomaa, että elokuva on kuvattu studiossa vihreän taustakankaan edessä, sillä monista rakennuksista paistaa digitaalisuus. Upeiden autojen kanssa toteutetut kaahailukohtaukset menettävät tehoaan, kun on päivänselvää, että kaikki auton ympärillä on epäaitoa. Efektit ovat siis parhaat päivänsä nähneet. Aidot lavasteet ja asut ovat kuitenkin upeat. Äänitehosteet toimivat, mutta elokuvan musiikkimaailma on paikoitellen kummallinen eri aikakausia yhdistelevien kappaleidensa kanssa.

Yhteenveto: The Great Gatsby - Kultahattu on kelvollinen, mutta harmillisen epätasainen elokuva. Sen ensimmäinen puolisko on onnistuneen energinen ja sähäkkä, mutta tämä energia hiipuu leffan edetessä. Ohjaaja Baz Luhrmann on huomattavasti taidokkaampi värikkäässä tykittelyssä kuin rauhallisemmassa ihmisdraamassa, jolloin jälkimmäiseen rakentuva toinen puolisko on ensimmäistä heikompi. Filmin lopetus on mainio, mutta sitä ennen taso on ehtinyt tipahdella alkupään loistosta. Näyttelijät ovat rooleissaan erittäin hyviä ja etenkin Leonardo DiCaprio suoriutuu mallikkaasti itse Jay Gatsbyn osasta. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu, mutta erikoistehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä. Monesta kohtauksesta paistaa läpi, että ne on kuvattu studiossa vihreää taustakangasta vasten ja että taustat ovat digitaalisesti luotuja. The Great Gatsby - Kultahattua voi suositella Luhrmannin ja DiCaprion faneille, mutta jos ohjaajan räväkkä tyyli ja eri aikakausien musiikeilla leikittely tuntuu luotaantyöntävältä, leffa tuskin voittaa puolelleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.en.wikipedia.org, www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Great Gatsby, 2013, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, A+E Networks, Bazmark Films, Red Wagon Entertainment, Spectrum Films

Arvostelu: Guardians of the Galaxy Vol. 3 (2023)

GUARDIANS OF THE GALAXY VOL. 3

Ohjaus: James Gunn

Pääosissa: Chris Pratt, Dave Bautista, Karen Gillan, Pom Klementieff, Zoe Saldaña, Bradley Cooper, Vin Diesel, Sean Gunn, Chukwudi Iwuji, Will Poulter, Elizabeth Debicki, Maria Bakalova, Sylvester Stallone, Linda Cardellini, Asim Chaudry, Mikaela Hoover ja Nathan Fillion

Genre: scifi, toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia

Ikäraja: 12

Guardians of the Galaxy Vol. 3 on Marvelin elokuvauniversumin 32. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoihin. Hahmot tekivät elokuvadebyyttinsä vuonna 2014 ilmestyneessä yllätyshittileffassa Guardians of the Galaxy. Sen jälkeen hahmot ovat esiintyneet niin jatko-osassa Guardians of the Galaxy Vol. 2 (2017) kuin myös muiden Marvel-hahmojen kanssa elokuvissa Avengers: Infinity War (2018), Avengers: Endgame (2019) ja Thor: Love and Thunder (2022). Kolmannen elokuvan teko käynnistyi pian toisen ilmestyttyä, mutta vuonna 2018 ohjaaja James Gunn sai potkut projektista vanhojen twiittiensä takia. Kuitenkin kun fanit ja elokuvasarjan näyttelijät vaativat Gunnin paluuta, Disney ja Marvel tulivat toisiin aatoksiin ja pestasivat Gunnin takaisin. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2021, joiden aikana tekijätiimi työsti Disney+ -palveluun jouluteemaisen erityislyhytelokuvan The Guardians of the Galaxy Holiday Special (2022). Nyt muutamien mutkien kautta Guardians of the Galaxy Vol. 3 saa ensi-iltansa ja itse odotin elokuvaa hyvillä mielin, pidettyäni kahdesta aiemmasta elokuvasta. Kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Galaksin vartijat suojelevat toisiaan, kun Rocketin menneisyyteen liittyvä paha tiedemies High Evolutionary haluaa luomuksensa takaisin.

Yhdeksän vuotta sitten esitellyt Galaksin vartijat, Peter "Star-Lord" Quill (Chris Pratt), Drax (Dave Bautista), Rocket (Bradley Cooper), Groot (Vin Diesel), Nebula (Karen Gillan), Mantis (Pom Klementieff), Kraglin (Sean Gunn) ja viimevuotisessa jouluspesiaalissa nähty Cosmo-koira (Maria Bakalova) tekevät paluun. Myös Gamora (Zoe Saldaña) on menossa mukana, mutta kyseessä ei ole aiemmista Guardians of the Galaxy -elokuvista tuttu Gamora, sillä tämä kuoli Avengers: Infinity Warissa. Kyseessä on Avengers: Endgamessa aikamatkustuksen kautta tulevaisuuteen saapunut Gamora, joka ei ollut vielä tutustunut Peteriin ja kumppaneihin. Tällä on suuret vaikutuksensa Peteriin, joka surkuttelee edelleen rakkaansa kuolemaa. Drax ja Mantis pysyvät poppoon hassuttelijoina, Groot näyttäisi viihtyneen kuntosalilla, Kraglin harjoittelee vihellyksen kautta toimivan nuolen lennättelyä ja yllättäen aluksi pahiksena esitelty Nebula yrittää pitää porukkaa kasassa. Tällä kertaa vartijoiden vetonaulana toimii kuitenkin Rocket, jonka traagisesta ja traumaattisesta menneisyydestä on aiemmin vain hieman vihjailtu, mutta johon syvennytään nyt oikein tosissaan. Näyttelijät jatkavat mainiosti rooleissaan, osan tehdessä parasta työtään näinä hahmoina.

     Vastaansa Galaksin vartijat saavat tällä kertaa Chukwudi Iwujin näyttelemän High Evolutionaryn, joka on tehnyt erilaisia kamalia eläinkokeiluja muun muassa juurikin Rocketille, tämän oltua vasta pentu ja joka nyt haluaa luomuksensa takaisin. Iwudi on onnistuneen häijy roolissaan, herkutellen sadistisella ja monitahoisella hahmollaan. Kätyrinä High Evolutionarylla toimii kakkosleffan lopuksi vihjailtu Adam Warlock (Will Poulter), joka tekee pitkään odotetun elokuvadebyyttinsä. Harmillisesti hahmo tuottaa kuitenkin ison pettymyksen ja arvaan jo nyt, että moni fani vetää herneen nenään siitä, kuinka Adam elokuvassa esitetään.

Adam Warlockin kiusallisesta tulkinnasta huolimatta uskoisin Guardians of the Galaxy Vol. 3:n iskevän hyvin kaikkiin, jotka pitivät kahdesta edellisestä osasta. Se on varsinainen tunteiden vuoristorata-ajelu, joka tarjoaa niin hauskaa huumoria, viihdyttäviä toimintakohtauksia, jännitettä sankareiden puolesta kuin myös joitain Marvelin elokuvauniversumin synkimmistä ja sydäntä särkevimmistä hetkistä. Tunnustan herkistyneeni lähes kyyneliin asti muutamankin kerran elokuvan aikana, mikä oli hieno tunne, sillä muutamat edelliset Marvel-leffat jäivät aika pintapuoleiseksi tunnesaralla. Alahuuli alkaa väkisin väpättämään Rocketin menneisyyteen paneutuvissa takaumissa, jotka ovatkin elokuvan parasta antia. Elokuva ei näissä kohtauksissa pelkää synkentyä oikein tosissaan ja vääntää veistä haavassa.

Vaikka kyseessä on erittäin mainio scifiseikkailu, Guardians of the Galaxy Vol. 3:sta löytyy omat heikkoutensa, mitkä estävät sitä yltämästä täyteen potentiaaliinsa. Pienellä viilauksella leffasta kuoriutuisi helposti loistava. Elokuva kompuroi hieman rakenteeseensa, rytmitykseensä ja genreleikittelyynsä. Ajoittain elokuva kiirehtii, toisinaan se taas laahaa. Ja vaikka Rocketin kohtaukset ovat elokuvan parhaita, ujutetaan ne välillä hieman kummallisiin kohtiin, etenkin kun niissä tunnelma muuttuu todella radikaalisti. Lisäksi loppupää elokuvasta kaipaisi hieman rohkeampia vetoja. Silti tällaisenaankin filmi on todella hyvä ja ennen kaikkea väkevä finaali Galaksin vartijoiden trilogialle. Erityisesti pidän elokuvan tietystä intiimiydestä. Vaikka hahmot seikkailevatkin jälleen mitä hullunkurisimmissa maisemissa galaksin eri kolkissa, ei kyse ole tällä kertaa galaksin pelastamisesta, vaan Galaksin vartijoiden pitää pelastaa toisensa.

On hienoa, että tökeröiden potkujensa jälkeen ohjaaja-käsikirjoittaja James Gunn suostui palaamaan Marvel-maailmaan ja tekemään tämän elokuvan. Olisi vaikea kuvitella kenenkään muun tekevän tätä kuin hänet. Vaikka ajoittain Gunnin teksti vaatisi hienosäätöä, eikä hän aina onnistu hyppimään tunnetilasta toiseen, hän hoitaa homman silti taitavasti. Häntä ei selvästi ole kiinnostanut liittää elokuvaa osaksi isompaa elokuvauniversumia, vaan hän on halunnut viedä aloittamansa tarinan päätökseen. Muutamia hieman keskeneräisiltä näyttäviä erikoistehosteita lukuun ottamatta Guardians of the Galaxy Vol. 3 on teknisiltä ansioiltaan vakuuttava. Pääasiassa efektit ovat näyttävät ja kuvaus tyylikästä. Lavasteet ovat hienot ja asuin ja maskeerauksin toteutetut avaruuden olennot upeita. Äänitehosteet rymistelevät onnistuneesti, mutta musiikkipuoli jättää hieman toivomisen varaa. John Murphyn sävellykset eivät koskaan erotu edukseen, sillä leffa on ahdettu täyteen eri artistien ja yhtyeiden kappaleita. Kahdessa edellisosassakin käytettiin paljon olemassa olleita biisejä, mutta huomattavasti tyylitajuisemmin kuin tässä, eivätkä ne vieneet huomiota kokonaan pois Tyler Batesin melodioista. Kolmosleffasta löytyy kuitenkin muutama täsmälaulu, kuten Radioheadin Creep, Rainbow'n Since You Been Gone ja Beastie Boysin No Sleep Till Brooklyn.

Yhteenveto: Guardians of the Galaxy Vol. 3 on erittäin mainio scifiseikkailu ja huipennus trilogialle, josta olisi pienellä hienosäädöllä saanut aikaiseksi loistoleffan. Elokuva kompuroi hieman rytmitysongelmiin, tarinankerronnallisiin kömpelyyksiin ja tunnetilasta toiseen turhankin radikaalisti hyppimiseen, minkä lisäksi loppuhuipennus kaipaisi hieman rohkeampia ratkaisuja. Adam Warlock tulee takuulla jakamaan mielipiteitä. Muuten elokuva on todella viihdyttävä tapaus, jonka parissa saa niin nauraa, jännittää kuin itkeäkin. Rocketin menneisyyteen syventyvät kohtaukset ovat yllättävänkin synkkiä ja sydäntä särkeviä, nousten kevyesti elokuvan huippuhetkiksi kaikessa traagisuudessaan. Visuaalisesti elokuva on pääasiassa onnistunut, mutta musiikkipuoli jättää hieman toivomisen varaa, oli kyse sitten kummallisesti sekaan heitetyistä kappalevalinnoista tai John Murphyn täysin mitäänsanomattomaksi jääneistä sävellyksistä. Näyttelijät suoriutuvat mainiosti rooleistaan. James Gunnin ohjaus ja käsikirjoitus kaipaisivat pientä hiomista, mutta lopputulos toimii tällaisenaan. Jos siis pidit kahdesta edellisestä Guardians of the Galaxysta, kannattaa käydä katsomassa trilogian päätösosa.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Guardians of the Galaxy Vol. 3, 2023, Marvel Studios, Marvel Entertainment, Troll Court Entertainment

Arvostelu: Petteri Kaniini: Kani karkuteillä (Peter Rabbit 2: The Runaway - 2021)

PETTERI KANIINI: KANI KARKUTEILLÄ

PETER RABBIT 2: THE RUNAWAY

Ohjaus: Will Gluck
Pääosissa: James Corden, Domhnall Gleeson, Rose Byrne, Margot Robbie, Elizabeth Debicki, Colin Moody, Aimee Horne, Lennie James, David Oyelowo, Sam Neill, Sia, Damon Herriman, Hayley Atwell, Rupert Degas ja Ewen Leslie
Genre: komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 7

Beatrix Potterin lastenkirjoihin perustuva elokuva Petteri Kaniini (Peter Rabbit - 2018) oli iso hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2019 ja jatko-osan oli tarkoitus ilmestyä jo helmikuussa 2020, mutta koronaviruspandemian vuoksi julkaisua on siirrelty moneen otteeseen. Ensi-ilta on siirtynyt alkuvuodesta kesään, sitten jouluun, sitten alkuvuoteen 2021, sitten takaisin jouluun 2020 ja sitten taas keväälle 2021 ja nyt vihdoin ja viimein Petteri Kaniini: Kani karkuteillä saa ensi-iltansa Suomessakin. Itse pidin ensimmäistä Petteri Kaniinia oikein viihdyttävänä koko perheen hömppänä ja ajattelin mielelläni katsovani jatkoa. Meninkin positiivisin mielin katsomaan Petteri Kaniini: Kani karkuteillä paria päivää ennen ensi-iltaa.

Bea ja Tuomas ovat menneet naimisiin ja Bea on kirjoittanut kirjan Petteri Kaniinin seikkailuista. Kun Petterille selviää, että hänet kuvataan kirjassa ilkikurisena ja pahantahtoisena, hän päättää lähteä omille teilleen. Lontoossa hän kohtaa Barnabas-kanin, joka oli Petterin edesmenneen isän hyvä ystävä.

Talkshow-juontaja James Corden palaa Petteri Kaniinin ääneksi ja hän taisi saada edellisen filmin roolityöstään kritiikkiä, sillä nyt Petteri kyselee vähän väliä leffan aikana muilta, kokevatko he hänen äänensä ärsyttäväksi. Juuri niinä hetkinä täytyy myöntää, että kyllä, kyllä koin. Muuten Corden jatkaa vekkulimaista työtään ja jänöjussin uusia seikkailuja ryhtyy katsomaan ihan mielellään. Petteriä tietty seuraavat uskollisesti kanit Penna (Colin Moody), Nykerö (Margot Robbie), Kuhnastelija (Elizabeth Debicki) ja Töpöhäntä (ääninäyttelijä vaihtunut Daisy Ridleystä Aimee Horneen). Sivuhahmoillekin - tai siis sivupupuille - keksitään tekemistä ja heidän väliltä löytyy ihan hauskoja juttuja.

     Tutut ihmishahmotkin edellisestä osasta tekevät paluun. Rose Byrnen näyttelemä Bea ja Domhnall Gleesonin esittämä Tuomas ovat nyt naimisissa ja Beasta on tullut kotikaupunkinsa julkimo kaniensa ja niistä kertovan kirjansa kanssa. David Oyelowo taas tuodaan uutena mukaan esittämään kustantaja Nigel Basil-Jonesia, joka kiinnostuu Bean työstä ja tarjoaa tälle sopimusta laajentaa Petteri Kaniini -kirjat isommaksi franchiseksi. Oyelowo sopii osaansa oivallisesti, kuten myös Gleeson ja Byrne, joskin jälkimmäisen osuus jää hieman vaisuksi, vaikka tarinan kannalta Bea on merkittävä henkilö. Lähinnä Bea joutuu vain olemaan jälleen riitelevien Petterin ja Tuomaksen erottajana.

     Uusina hahmoina Nigelin lisäksi elokuvassa nähdään myös Petterin isän vanha ystävä Barnabas-jänis (Lennie James), sekä tämän kaverit, rotta Samuli Viiksinen (Rupert Degas) ja kissat Tomi (Damon Herriman) ja Myssykkä (Hayley Atwell). Hahmot toimivat ja tarjoavat hilpeän lisänsä, joskin aikuiskatsoja voi helposti arvata, mitä heidän kohdalla tehdään leffassa.

Valitettavasti Petteri Kaniini: Kani karkuteillä ei saavuta ensimmäisen elokuvan mainiota tasoa, vaan se jää hyvin keskinkertaiseksi ja lähinnä kerran mulkaistavaksi perherainaksi. Siitä löytyy hyvät puolensa, mutta myös selkeät kehnoutensa, minkä vuoksi jouduin pidemmän aikaa pohtimaan, pidinkö näkemästäni vai en? Lopulta tulin siihen tulokseen, että sentään viihdyin hetkittäin tarpeeksi passelisti. Elokuvassa on muutamia hauskoja vitsejä, sekä parissa kohtaa ihan hilpeää fyysistä komediaa. Aika ajoin leffa äityy turhauttavaksi kohellukseksi ja mekastukseksi, mutta uskoisin, että kohdeyleisö, eli lapset tulevat viihtymään elokuvan parissa oikein iloisina. Itse jäin kaipaamaan kaiken sen hölmöilyn keskeltä sitä tiettyä Beatrix Potterin alkuperäistöiden sydäntä, lämpöä ja hurmaavuutta, jota löytyi edes hetkellisesti ensimmäisestä elokuvasta. Jatko-osa on lähinnä puolentoista tunnin ajan vauhdikasta menoa ja meininkiä, joka saa silloin tällöin hymähtämään, mutta hieman useammin lähinnä kiusalliseksi huonoista heitoista.

Minua ei vielä yksinään häiritse se, että näistä elokuvista löytyy paljon enemmän vauhtia ja kommellusta kuin alkuperäisistä saduista. Onhan se ymmärrettävää, että nykylapsille halutaan tehdä erilaista sisältöä kuin Potter kirjoitti noin vuosisata sitten. Lähinnä minua häiritsee se, kuinka leffa tuntuu jopa nauravan sille, kuinka isosti se eroaa Potterin töistä. Minä suorastaan rakastan itseironista huumoria ja meta-tason vitsejä silloin, kun ne ovat onnistuneesti tehtyjä. Tässä pilkka osuu kuitenkin täysin elokuvan omaan nilkkaan. Leffassa Bea (eli siis kirjailija Beatrix Potter) sanoo usein, ettei halua, että hänen kirjoistaan tehtäisiin mitään kapitalistisia kohelluksia, jotta niillä voitaisiin miellyttää isompaa yleisöä. Hän jopa sanoo, että kääntyisi haudassaan, jos hänen kirjoista tehtäisiin aivottomia Hollywood-elokuvia, minkä perään yksi kaneista kääntyy kohti kameraa ja iskee silmää. Tuntuu kuin leffantekijät näyttäisivät keskisormea Potterin töiden faneille, jotka olivat pettyneitä jo ensimmäiseen elokuvaan. Tällaisia vitsejä on enemmänkin leffassa ja läpikotaisin koin ne todella mauttomiksi ja epäkunnioittaviksi.

Ensimmäisen osan tavoin elokuvan on ohjannut Will Gluck, joka luottaa liikaa koheltamiseen, menettäen jotain tärkeää viime kerrasta. Gluckin ja Patrick Burleighin käsikirjoitus sisältää aidosti ihan menevän tarinan, mutta kaksikon työstämä komedia ampuu itseään usein jalkaan tai kompastelee hauskuuden puutteeseen. Teknisiltä ansioiltaan Petteri Kaniini: Kani karkuteillä on menevä teos. Se on kelvollisesti kuvattu, joskin liiankin lähelle kameraa tunkevat eläinhahmot ovat välillä häiritsevä kikka - erityisesti, kun filmiä ei ole tarkoitettu 3D:ksi. Edellisen leffan tavoin puput ovat upeat tietokoneluomukset ja muutkin eläimet toimivat sujuvasti. Kahdessa kohtaa nähdään kuitenkin niin selvä tietokoneella tehty ihminen, että nämä kohdat olivat hulvattomia lähinnä kökköjen efektiensä takia. Lavasteista parhaiten toimivat tietty idylliset maalaismaisemat. Äänimaailma on hyvin hektinen, kuten leffa muutenkin ja Dominic Lewisin menevät musiikit hukkuvat usein leffassa käytettyjen hittikappaleiden alle. 

Yhteenveto: Petteri Kaniini: Kani karkuteillä on harmillisen keskinkertainen jatko-osa ja muutenkin vaisu perhe-elokuva. Ensimmäisen elokuvan tietty sydän, lämpö ja sielu ovat kadoksissa ja leffa on lähinnä tyhjänpäiväistä mekastusta ja kohellusta. Paikoitellen filmi onnistuu herättämään naurut aikuiskatsojassakin muutaman hyvän vitsin ja parin surkuhupaisan huonon tietokonetehosteen ansiosta. Lapset luultavasti kokevat elokuvasta suurta riemua. Vaikka kirjoittajat ovat keksineet ihan kelpo tarinan uudeksi seikkailuksi, he epäonnistuvat täysin yrityksissään työstää mukaan itseironista huumoria. Lähinnä elokuva tuntuu vain pilkkaavan Beatrix Potteria ja nauravan sen kustannuksella, että Potterin kirjoista tehtiin juuri sellaisia leffoja, joita Potter olisi luultavasti inhonnut. Jos jo ensimmäinen leffa silitti Potterin faneja vastakarvaan, voin vain kuvitella, kuinka suuttuneita he ovat tämän jälkeen. Itse koin nämä vitsit epäkunnioittaviksi ja mauttomiksi. Tiettyjen aidosti hauskojen juttujen, tarpeeksi mielenkiintoisen juonen ja varmaan ennen kaikkea visuaalisesti suloisten pupuhahmojen vuoksi Petteri Kaniini: Kani karkuteillä tuijottaa aikuisena kerran läpi, mutta tuskin sitä enää jaksaa katsoa toistamiseen. Lapsille kyseessä on varmasti hyvin erilainen kokemus ja jos he pitävät leffasta, niin heille on luvassa ilouutisia, sillä Will Gluck on käyttänyt korona-ajan kolmannen Petteri Kaniini -elokuvan kirjoittamiseen!

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyitä kohtauksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Peter Rabbit 2: The Runaway, 2020, Sony Pictures Animation, 2.0 Entertainment, Animal Logic, Animal Logic Entertainment, Olive Bridge Entertainment

Arvostelu: Tenet (2020)

TENET

Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: John David Washington, Robert Pattinson, Elizabeth Debicki, Kenneth Branagh, Dimple Kapadia, Aaron Taylor-Johnson, Himesh Patel, Clémence Poésy, Martin Donovan ja Michael Caine
Genre: toiminta, scifi, trilleri
Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia
Ikäraja: 16

Tenet on ohjaaja-käsikirjoittaja Christopher Nolanin uusi elokuva. Idean elokuvaan Nolan sai jo noin 20 vuotta sitten, mutta piti sitä vain omana tietonaan, keskittyessään muihin projekteihinsa. Noin kuutisen vuotta sitten Nolan alkoi tuumia ideaa uudessa valossa ja ryhtyi kunnolla kirjoittamaan tarinaa idean ympärille. Kuvaukset lähtivät käyntiin maaliskuussa 2019 ja Tenetin oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo tänä heinäkuussa, mutta koronaviruksen aiheuttaman pandemian vuoksi sen ensi-iltaa on vähän väliä siirretty parilla viikolla eteenpäin. Nyt elokuva on kuitenkin (toivottavasti) vihdoin ja viimein saamassa ensi-iltansa, enkä millään malttanut odottaa sen näkemistä. Nolan on ehdoton suosikkiohjaajani ja rakastan lähes kaikkia hänen elokuviaan, joten automaattisesti jokainen uusi teos häneltä on listallani vuoden odotetuimpien elokuvien kärjessä. Olin viime syksynä lomalla Norjassa ja minua ärsytti, kun käytyäni Oslon oopperatalolla, sain tietää, että Tenetiä oli juuri päivää aiemmin kuvattu siellä. Koronan takia minua on jännittänyt, pääsenkö lainkaan katsomaan elokuvaa teattereihin tänä vuonna ja vielä lehdistönäytöspäivän aamuna olin epäuskoinen siitä, että pääsisin nyt oikeasti katsomaan sen. Olin epäuskoinen yhä näytöksen päätyttyä ja niin hämilläni kokemastani, että kävin katsomassa Tenetin uudestaan kaksi päivää myöhemmin.

Salaperäinen järjestö värvää agentin estämään kolmannen maailmansodan. Tehtävällään hän kohtaa teknologian, jolla voi kääntää ajan kulun: inversion.

Denzel Washingtonin poika, BlacKkKlansmanissa (2018) nähty John David Washington esittää elokuvan päähenkilöä, agenttia, joka lähetetään tehtävälle, mikä mullistaa käsityksen ajasta. Washington yhdistelee taidokkaasti hahmoonsa tiukkaa toimintasankaria, elegantisti käyttäytyvää vakoojaa ja nasevaa vitsailijaa. Hahmo pidetään vakavana oikeina hetkinä, mutta hän osaa myös murjoa hauskoja heittoja - usein ärsyttääkseen vastustajaansa, ennen kuin turpaanveto alkaa. Washington tekee päähenkilöstä välittömästi pidettävän, jota kannustaa voittoon yhä vain enemmän leffan kulkiessa eteenpäin.

Elokuvassa nähdään myös joka roolillaan paremmin vakuuttava Robert Pattinson päähenkilöä auttavana vekkulimaisena agenttina, täydellisesti osaansa istuva Kenneth Branagh venäläisenä asekauppiaana, hienosti eläytyvä Elizabeth Debicki tämän vaimona, sekä Nolanin luottonäyttelijä Michael Caine pienessä roolissa. Läpikotaisin näyttelijät tekevät loistotyötä, mikä ei varmasti ole ollut helppoa, ottaen huomioon erittäin vaativan käsikirjoituksen. Nolanin tuttuun salailevaan tyyliin päänäyttelijät saivat lukea käsikirjoituksen vain suljetussa tilassa. Pienemmissä rooleissa nähtävät näyttelijät saivat käsiinsä vain oman osuutensa, tietämättä kokonaiskuvasta mitään.

Christopher Nolan on aina tykännyt leikkiä ajan kanssa elokuvissaan. Memento (2000) esitettiin kohtaus kohtaukselta väärässä järjestyksessä. Inceptionin (2010) useat unikerrokset saavat ajan kulumaan eri paikoissa hitaammin. Interstellarissa (2014) vieraillaan planeetalla, missä yksi tunti vastaa seitsemää Maan vuotta. Dunkirk (2017) taas kertoi kolmea eri aikajanaa päällekäin. Nyt Tenetissä Nolan esittelee inversion, tavan kääntää aikaa - mutta vain tietyissä objekteissa, muun maailman liikkuessa normaalisti eteenpäin. Päähenkilön pitää esimerkiksi oppia nappaamaan luoti aseeseen, sen sijaan, että hän ampuu luodin kohteeseensa. Idea on kiehtova ja sitä hyödynnetään yhä vain monipuolisemmin ja hämmentävämmin, mitä pidemmälle elokuva etenee. Suu loksahtaa auki ja sen saattaa jopa unohtaa sulkea, sillä meno muuttuu yhä vain hullunkurisemmaksi. Inversio on toteutettu huikein tehostein ja se pistää vähän väliä pään pyörälle. Vielä senkin jälkeen, kun olen nähnyt elokuvan kaksi kertaa ja pohtinut sitä useamman päivän, se onnistuu edelleen hämmentämään. Voin vain kuvitella, kuinka vaikeaa tätä käsikirjoitusta on ollut työstää, jotta kaikessa on järkeä.

Sen lisäksi, että itse ajalla temppuilu saa raapimaan päätä kummastellen, Nolan ei muutenkaan päästä katsojaansa helpolla. Tenetiin on pakko keskittyä ihan koko ajan täysillä tai muuten siitä putoaa nopeasti kärryiltä - etenkin kun elokuva kulkee yllättävänkin kovaa vauhtia eteenpäin. Kaikki turha on karsittu pois ja leffa tuntuu sanovan katsojalle samaa kuin salaperäinen järjestö päähenkilölle: sinulle kerrotaan vain se, mikä sinun on pakko tietää. Silti vaikka leffa kuinka selittää juttuja katsojalle eri tavoin, katsojasta tuntuu siltä, että moni juttu on mennyt yli hilseen. Elokuva onnistuikin valtavalla tykityksellään jättämään minut ensimmäisellä katselukerralla niin sanattomaksi, että koin valtavaa halua nähdä elokuvan välittömästi uudestaan. Tenet on lisäksi kuin lahja, mikä vain jatkaa antamistaan. Toisella katselulla bongasin elokuvasta paljon juttuja, mitkä menivät ohi aiemmin ja uskoisin, että leffasta riittää löydettävää vielä monellekin katselulle.

Tenet ei kuitenkaan ole ongelmaton teos ja siitä löytyy tiettyjä vikoja - joista osa tosin korjaantui uusintakatselulla. Koska ensimmäisellä kerralla pyrin olemaan mahdollisimman tarkkaavainen tarinasta ja inversion konseptista, mihin vielä lisää päälle sen, että elokuva kulkee erittäin reipasta tahtia eteenpäin, en kyennyt tunnepuolella investoitumaan hahmoihin ja heidän suhteisiinsa kovinkaan kummoisesti. Kun toisella katselulla tiesin, mitä on luvassa, tunnepuoli iski huomattavasti lujempaa - vaikka yritin edelleen järkeillä inversiota mahdollisimman loogiseksi. Elokuvassa sanotaankin monta kertaa, että tavallinen ajattelutapa ajasta täytyy unohtaa, sillä muuten Tenetiä ei vain voi ymmärtää. Toinen ongelma - tai pikemminkin ristiriita - on liiallinen selittely. Itse inversiota ei varmaan edes voisi selittää liiaksi, mutta mukana on muita käsitteitä, jotka käydään nopeasti läpi hieman jopa kömpelöllä dialogilla, jotta katsoja varmasti pysyy mukana. Toisaalta joillekin katsojista nämä selitykset ovat äärimmäisen tärkeitä apukeinoja. Elokuvassa käsitellään muutenkin paradokseja, joten sehän siis vain sopii mukaan.

Näitä muutamia lyhyitä pökkelökeskusteluja lukuunottamatta Nolan osoittaa jälleen kerran mestarillisuutensa niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana. On tosiaan kauhistuttavaa edes tuumia, että pitäisi yrittää kirjoittaa näin monikerroksinen tarina ja vieläpä siten, että aikaa pitää käännellä suuntaan jos toiseenkin. Ohjaajana Nolan pitää tunnelman korkealla ja paketin tiukasti kasassa. Osaamattomissa käsissä Tenet hajoaisi palasiksi jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Nolan onnistuu myös täysin sulavasti yhdistelemään erilaisia genrejä, kuten vanhanaikaista vakoojajännäriä, scifitoimintaa, sotaelokuvaa, psykologista trilleriä ja rikosdraamaa ripauksella romantiikkaa. Lisäksi kuten voikin odottaa, on filmi teknisesti mieletön teos. Nolan pitää käytännön tehosteista digiefektien sijaan ja elokuvasta löytyykin useita hetkiä, joissa tehdään todella vaikuttavia juttuja täysin oikeasti. Kuvaus on huikeaa ja IMAX-sali vain korostaa vahvaa visuaalisuutta, sekä mahtipontisesti tykittelevää äänimaailmaa. Säveltäjänä ei tällä kertaa toimi Hans Zimmer, vaan Ludwig Göransson, mutta vaihdos ei haittaa, eikä sitä välttämättä edes huomaa, sillä Göranssonkin päästää eeppisyyden valloilleen musiikeissaan.

Yhteenveto: Tenet on erinomainen scifitoimintajännäri, mikä osoittaa jälleen kerran Christopher Nolanin valtavan lahjakkuuden elokuvantekijänä. Nolanin kiehtomus aikaa kohtaan viedään täysin uusiin sfääreihin ja elokuvassa esitelty inversio on huikea idea. Se tarjoaa paljon pohdiskeltavaa vielä pitkäksi aikaa, eikä leffa välttämättä parinkaan katselukerran jälkeen aukea täysin. Nolan ei millään halua päästää katsojaansa helpolla ja sen lisäksi, että käsikirjoitus on jo muutenkin haastava, hän vain vaikeuttaa asioita nopealla temmolla. Elokuva tuntuu ainakin puoli tuntia todellista kestoa lyhyemmältä. Kaikki turha on karsittu leikkaushuoneen lattialle, mikä tarkoittaa, ettei tylsää hetkeä tule, eikä jännite koskaan hellitä. Samalla se kuitenkin tarkoittaa, että keskittyminenkään ei voi herpaantua. Tunnelma vain tiivistyy Ludwig Göranssonin upeiden musiikkien voimasta ja visuaalisesti elokuva on fantastinen. Näyttelijät ovat mahtavia rooleissaan - varsinkin John David Washington, joka varmistaa paikkansa Hollywoodin uutena starana. Muutamia kömpelösti selitteleviä dialogeja lukuunottamatta käsikirjoitus on todella vaikuttava, etenkin kun sen monimutkaiset ja nerokkaat kiemurat vähitellen avautuvat - ja sitähän muuten tapahtuu vielä pitkään Tenetin näkemisen jälkeen. Pitkä odotus ei onneksi johtanut pettymykseen ja Nolan näyttää taas kerran olevansa elokuva-alan parhaita tekijöitä 2000-luvulla!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Tenet, 2020, Warner Bros. Pictures, Syncopy

Arvostelu: Petteri Kaniini (Peter Rabbit - 2018)

PETTERI KANIINI

PETER RABBIT

Ohjaus: Will Gluck
Pääosissa: James Corden, Domhnall Gleeson, Margot Robbie, Daisy Ridley, Elizabeth Debicki, Colin Moody, Rose Byrne, Ewen Leslie, Sia, Will Reichelt, Marianne Jean-Baptiste, David Wenham ja Sam Neill
Genre: seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Petteri Kaniini perustuu englantilaisen Beatrix Potterin lastenkirjoihin (1902-1973) maaseudun eläimistä. Kirjojen pohjalta tehtiin useita oheistuotteita, kuten animaatiosarjat Petteri Kaniini ja hänen ystävänsä (The World of Peter Rabbit and Friends - 1992-1995) ja Peter Rabbit (2012-2016), mutta tätä ennen Petteristä ja hänen kavereistaan ei ole vielä tehty elokuvaa. Sony-yhtiö ilmoitti leffasta joulukuussa 2016 ja kuvaukset lähtivät käyntiin tammikuussa 2017. Vaikka leffa tapahtuu Iso-Britanniassa, se kuvattiin Australiassa. Lopulta Petteri Kaniini sai ensi-iltansa alkuvuodesta 2018. Itse en mennyt katsomaan leffaa, kun se saapui teattereihin Suomessa, sillä siitä oli saatavilla vain suomeksi dubattu versio, joita en voi sietää. Päätinkin odottaa elokuvan kanssa sitä mahdollisuutta, että vuokrausversiosta löytyisi alkuperäinen englanninkielinen versio. Ja niin onneksi myös kävi. Katsoin Petteri Kaniinin Viaplaysta helmikuun alussa ja yllätyin positiivisesti näkemästäni, sillä odotukseni olivat aika alhaiset.

Huoleton, kujeileva ja siniseen takkiin pukeutuva kaniini Petteri elää unelmaansa maaseudulla, leikkien ystäviensä kanssa ja kähveltäen ruokaa puutarhasta. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun maaseudulle muuttaa herra Vänskä, joka ei voi sietää eläimiä. Näin alkaa taistelu puutarhan herruudesta.

Omaa televisio-ohjelmaansa juontava James Corden kuullaan itse Petteri Kaniinin äänenä. Cordenin roolittamista paheksuttiin alusta alkaen, mutta omasta mielestäni hänen veikeä äänensä sopii tälle Petteri-versiolle erittäin hyvin. Petteri on villi tapaus, joka ei kuuntele järjen ääntä, vaan painelee vain täysillä menemään, pohtimatta sen kummemmin seurauksia. Hän haluaa olla vapaa ja tehdä mitä lystää, missä lystää. Tämä piirre tekee hänestä usein hilpeän, mutta välillä myös rasittavan, kun hän miettii pelkästään itseään.
     Petterin eläinystäviä ovat mm. hänen kolmossiskonsa Kuhnastelija (Margot Robbie), Nykerönenä (Elizabeth Debicki) ja Töpöhäntä (Daisy Ridley), heidän serkkunsa Penna (Colin Moody), syöpöttelevä possu (Ewen Leslie), pöhkö mäyrä (Sam Neill), ajovaloista turhankin kiinnostunut peura (Christian Gazal), kalastava sammakko (Domhnall Gleeson), aamuja kummasteleva kukko (Will Reichelt) ja hömelö siili (laulaja Sia). Jokaiselle eläinhahmoista on luotu omanlaisensa persoona ja jokainen saa oman hetkensä loistaa. Kolmossiskojen kinastelu on kenties tylsintä huumoripuolella, eikä Pennakaan erityisemmin naurata, mutta etenkin kukon ihmettely siitä, kuinka aurinko nousee joka aamu, vaikka hän oli täysin varma, että auringonlasku merkitsi maailmanloppua, on saatu yllättävänkin hupaisaksi.
     Leffassa on mukana ihmishahmojakin, joista tärkeimmät ovat Domhnall Gleesonin esittämä herra Vänskä, tarkka ja tärkeilevä nuorimies, joka haluaa avata oman lelukauppaketjunsa, ja Rose Byrnen näyttelemä Bea, erikoisia kuvia maalaava ja eläimiä rakastava taiteilija. Bean nimi on selvä viittaus Petteri Kaniinin luojaan, Beatrix Potteriin, minkä lisäksi leffassa nähdään muitakin viittauksia kirjailijaan. Harmillisesti Bea jää aika yksiulotteiseksi hahmoksi ja hän on lähinnä poikien kinastelun kohde. Herra Vänskä ihastuu Beaan heti ensisilmäyksellä ja Petteri pitää Beaa kuin äitinään ja uskoo Vänskän varastavan hänet Petteriltä. Herra Vänskä on yllättävänkin toimivasti kirjoitettu hahmo, sillä vaikka hän onkin tarinan "pahis", yrittäessään jahdata puutarhaansa päätyviä eläimiä, ovat hänen toimensa jollain tavalla jopa ymmärrettäviä. Petteri esitetään usein kiusantekijänä, jolloin ei ole mikään ihme, että Vänskä haluaa päästä eroon hänestä. Elokuva saakin katsojan välillä hämilleen, kun kyseessä ei ole päivänselvä hyvän ja pahan kohtaaminen kuten yleensä, vaan molemmissa hahmossa on sekä hyvät että huonot puolensa. Gleeson on oiva valinta osaansa ja Byrne tekee parhaansa sillä, mitä käsikirjoitus hänelle antaa.
     Elokuvassa nähdään myös Marianne Jean-Baptiste herra Vänskän pomona ja Sam Neill Vänskän isosetänä.

Petteri Kaniini on todella modernisoitu versio Beatrix Potterin klassikkosaduista. Siinä, missä sadut olivat lyhyitä ja opetuspainotteisia, eikä niissä seikkailtu hurjaa vauhtia, elokuva päivittää ne nykypäivän lapsikatsojille, jotka vaikuttavat tarvitsevan yhä villimpää menoa ja meininkiä. Ymmärrän siis oikein hyvin, että Potterin kirjoja rakastaville leffa on pyhäinhäväistys, mutta samalla myös ymmärrän studiota, että he eivät voi vuonna 2018 tehdä lapsille elokuvaa, joka olisi täysi kopio Potterin satavuotiaista kirjoista. Vauhtia siis riittää, mutta onneksi leffaan on myös saatu mukaan sydäntä ja tiettyjä opetuksia, mitkä tuovat elokuvaan omaa syvyyttään. Kyseessä ei ole mikään erityisen ihmeellinen teos, eikä Petteri Kaniini millään nouse esimerkiksi lähivuosina ilmestyneiden Paddington-filmien (2014/2017) tasolle, mitkä onnistuivat modernisoimaan klassiset lähtökohtansa, säilyttäen silti lähdemateriaalinsa sydämen. Silti minun täytyy todeta, että minulla oli oikein lystiä viettäessäni tämän puolitoista tuntia Petterin ja kumppaneiden kanssa.

Odotin elokuvan olevan todella keskinkertainen lastenkohellus, mutta yllätyin, kuinka nokkelia juttuja leffaan onkaan istutettu. Huumoria riittää hyvin kaikenikäisille ja mukana on niin koheltamista lapsille kuin hieman aikuismaisempaa vitsailua vanhemmille. Kulmani kohosivat muutamaankin otteeseen hämmästyksestä, millaisia vitsejä elokuvaan on kirjoitettu - enkä tarkoita tätä pahalla. Tasaisin väliajoin tulevat vitsit pitävät aikuiskatsojankin viihdytettynä ja pari kohtaa saattavat tuottaa vanhemmille vaikeuksia olla hykertelemättä, jotta heidän ei tarvitse vielä selittää lapsilleen, mikä jossain lauseessa oli niin hauskaa. Mukana on myös yksi aivan hulvaton sähköön liittyvä pätkä, minkä aikana nauroin niin kovaa, että meinasin tipahtaa sohvalta! Jotkut vitsit eivät osu maaliinsa, mutta elokuva onnistuu tarjoamaan tarpeeksi hupia, jotta se viihdyttää koko kestonsa läpi.

Petteri Kaniinia on kritisoitu vahvasti siitä, kuinka se muka ihannoi väkivaltaisuutta ja ajaa lapset pahoille teille. Onhan elokuvassa useita hetkiä, jolloin itsekin kummastelin, että yrittävätkö nämä puput ja herra Vänskä ihan oikeasti tappaa toisensa, mutta väkivalta on niin yliampuvaa ja sarjakuvamaista, että kritiikki tuntuu enemmän joidenkin katsojien pakottavalta tarpeelta pahoittaa mielensä. Mielestäni on muutenkin hassua, kuinka ne, jotka kasvoivat väkivaltaisten piirrettyjen, kuten Looney Tunesin (1930-) parissa, pelkäävät nykyään lastensa aivojen pilaantuvan ties mistä vähänkin "vaarallisesta". Kritiikkiä on eritoten saanut kohtaus, jossa puput heittelevät karhunvatukoita Vänskää päin, joka on allerginen niille. Jotkut sanovat elokuvan kannustavan kiusaamiseen ja minä veikkaan, että he ovat varmaan lähteneet teatterista heti kohtauksen jälkeen, eivätkä nähneet loppua, missä tietysti tulee kaikki lapsille tärkeät opetukset käyttäytymisestä sun muusta. On vaikea kuvitella, että kovinkaan moni lapsi lähtisi yrittämään tämän elokuvan asioita, sillä kyllä lapsikin tunnistaa, mikä on vain elokuvahuumoria ja miten pitää käyttäytyä oikeassa elämässä. Ainakin pitäisi tunnistaa. Jos ei, niin sitten kannattaa vain jättää tällaiset filmit näyttämättä. Tai sitten kyse on siitä, ettei aikuinen erota näitä asioita toisistaan... Petteri Kaniinista kyllä löytyy ongelmansa, mutta itselleni ne eivät johtuneet sen "hurjasta väkivaltaisuudesta".

Elokuvan on ohjannut Will Gluck, joka on tehnyt kelpo työtä leffan tunnelman kanssa, vaikka hän olisikin voinut luottaa vähemmän koheltamiseen ja eläinten bailaamiseen. Hänen ja Rob Lieberin työstämä käsikirjoitus sisältää useita kliseitä, mutta ne on korvattu aidosti hauskoilla jutuilla. Teknisesti Petteri Kaniini on taidokkaasti tehty. Filmi on mainiosti kuvattu ja leikattu, minkä lisäksi maalaismaiseman lavasteet ovat kauniit. Häikäisevintä teknisessä puolessa ovat digitehosteet, mitkä näyttävät erinomaisilta. Puhuvat digieläimet koituisivat helposti leffan kohtaloksi, mutta niihin on onneksi panostettu ja eläimet näyttävät tarpeeksi aidoilta - jopa puhuessaan. Ja voi että leffan puput ovatkaan suloisia! Äänimaailma on oivallisesti rakennettu, mutta säveltäjä Dominic Lewisin työ ei pääse millään lailla esiin, sillä filmin musiikit luottavat ihan liikaa jo olemassa oleviin lauluihin.

Yhteenveto: Petteri Kaniini on kelpo eläinseikkailu koko perheelle. Se nappaa mukaansa heti alussa ja pitää otteessaan veikeän tunnelmansa ja mainioiden päähahmojensa kanssa. Petteri ja herra Vänskä ovat erinomaiset vastukset toisillensa ja heidän taistoistaan kiinnostavinta tekee se, että katsojana voi ymmärtää molempien näkökulmat, eikä leffa selkeästi painota, että herra Vänskä olisi paha, vaan molempien persoonista löytyy hyviä ja huonoja puolia. Paikoitellen nämä taistot tuntuvat muuttuvan jopa tapon yritykseksi, mutta elokuva onnistuu pitämään väkivallan yliampuvan sarjakuvamaisena ja tarjoamaan kunnon röhönaurut muutamaankin otteeseen. Itse tarina on hyvin kliseinen, mutta todella hauskat jutut pitävät filmin jokseenkin raikkaana kokemuksena. Visuaalisesti leffa on myös erittäin hieno kauniiden maalaismaisemiensa ja upeasti toteutettujen digieläintensä kanssa. Ei Petteri Kaniini mikään ihmeellinen elokuva ole, mutta se onnistuu viihdyttämään hyvin läpi kestonsa. Tietyt modernisoinnit ovat elokuvan isoin miinus ja paikoitellen meno muuttuu jopa turhankin villiksi, eikä leffa varmasti sovi alkuperäisten Beatrix Potterin satujen faneille. Muuten leffa sopii kuitenkin oivallisesti koko perheen yhteiseen leffahetkeen... jos siis vanhemmat enää edes uskaltavat näyttää lapsilleen mitään näin "hurjaa". Elokuvalle on lupailtu jatkoa vuonna 2020 ja itse palaan mielelläni Petterin ja kavereiden kommelluksiin.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, mikä kannattaa jäädä katsomaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Peter Rabbit, 2018, Columbia Pictures Corporation, Sony Pictures Entertainment, Sony Pictures Animation, 2.0 Entertainment, Animal Logic Entertainment, Animal Logic, Olive Bridge Entertainment, Screen Australia, Screen NSW

Arvostelu: Widows (2018)

WIDOWS

Ohjaus: Steve McQueen
Pääosissa: Viola Davis, Michelle Rodriguez, Elizabeth Debicki, Colin Farrell, Daniel Kaluuya, Cynthia Erivo, Brian Tyree Henry, Robert Duvall, Jacki Weaver, Lukas Haas, Garret Dillahunt, Liam Neeson ja Jon Bernthal
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 16

Widows perustuu samannimiseen brittiläiseen televisiosarjaan, jota esitettiin vuodesta 1983 vuoteen 1985. Vuonna 2015 20th Century Fox -yhtiö ilmoitti tekevänsä elokuvan televisiosarjan pohjalta ja projekti lähti etenemään. Näyttelijät roolitettiin ja kuvaukset alkoivat toukokuussa 2017. Widows sai ensi-iltansa syyskuussa Toronton elokuvajuhlilla ja nyt se on saapunut myös Suomeen. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun näin sen julisteen ja kaikki näyttelijät, joita leffa pitäisi sisällään. Kiinnostustani lisäsi mielenkiintoiselta vaikuttava traileri, sekä kehuvat arvostelut ja meninkin positiivisin mielin katsomaan leffan yhdessä tätini kanssa.

Kuolleen rikollisjoukon leskeksi jääneet vaimot joutuvat pahaan paikkaan, kun heitä kiristetään palauttamaan miestensä varastamat rahat takaisin. Lesket joutuvat keksimään suunnitelman varastaakseen itse ison summan rahaa tai muuten hekin päätyvät hautaan.

Elokuvan nimen mukaisia leskiä ovat Viola Davisin näyttelemä Veronica, Michelle Rodriguezin esittämä Linda ja Elizabeth Debickin näyttelemä Alice. Kaikki kolme hahmoa ovat hyvällä tavalla erilaisia toisistaan, Veronican varustaessa itsensä kylmällä ja kovalla ulkokuorella, Lindan ollessa kiireinen yksinhuoltajaäiti ja Alicen yrittäessä selvitä rahahuolistaan kamalan äitinsä (rooliinsa täydellisesti sopiva Jacki Weaver) kanssa. Kolmikkoa kuitenkin yhdistää, kuinka rikkinäisiä jokainen heistä on, mikä tekee jokaisesta kiinnostavan. Mielenkiintoisuutta lisää todella vahvat näyttelijänsuoritukset. Viola Davisin huikeus ei tule minään yllätyksenä, mutta olin hieman hämilläni, kuinka hyvin Fast & Furious -leffoista (2001-) tuttu Rodriguez pärjää hänen rinnallaan. Debicki on nappivalinta omaan osaansa, sillä hänestä löytyy tiettyä lujuutta, mutta myös tarpeellista herkkyyttä.
     Leskien lisäksi elokuvassa on aikamoinen määrä muita hahmoja, jotka jollain tavalla liittyvät filmin monikerroksiseen tarinaan. Colin Farrell näyttelee poliitikko Jack Mulligania, joka on ehdolla valtuustoon ja yrittää selvitä kunnianhimoisen isänsä (häijyn roolityön tekevä Robert Duvall) aiheuttamista paineista. Brian Tyree Henry taas esittää Jackin vastaehdokasta, Jamal Manningia ja viime vuonna Get Outin (2017) kautta kuuluisuuteen noussut Daniel Kaluuya näyttelee tämän veljeä, jota ei kannata suututtaa. Kuukausi sitten Bad Times at the El Royalessa (2018) vakuuttaneen Cynthia Erivon esittämä lapsenvahti Belle joutuu myös tapahtumiin mukaan. Jokainen näyttelijöistä tekee erittäin hyvää työtä läpi leffan. Etenkin Kaluuya vakuuttaa uhkaavana Jatemme Manningina, joka hoitaa veljensä likaiset työt. Farrellilta taas löytyy oikeaa arvokkuutta ja uskottavuutta poliitikon rooliin.
     Elokuvassa nähdään myös Liam Neeson ja Jon Bernthal Veronican ja Alicen rikollisina miehinä, Lukas Haas naisseuraa etsivänä kiinteistönvälittäjänä ja Garret Dillahunt Veronican uskollisena kuskina. Neesonin rooli on hyvin pieni, mutta hän ehtii sinä aikana tekemään ison vaikutuksen.

Widows on tavallaan hyvin perinteinen ryöstöleffa. Jokin saa päähenkilöt vaikeaan paikkaan, minkä takia heidän täytyy kääntyä rikolliselle polulle ja suunnitella ryöstö, minkä toteuttamista katsoja pääsee jännittämään. Tämä on kuitenkin kerrottu hyvin erilaisella tavalla, minkä takia elokuva ei olekaan kovin perinteinen. Kuten jo totesin, leffan tarina on monikerroksinen ja eri hahmojen merkitys tarinassa avautuu pikkuhiljaa. Elokuva on todella hidastempoinen ja se vaatii katsojalta keskittymistä, jotta tarinassa pysyy kärryillä. Leffa ei selittele turhia, vaan luottaa siihen, että katsoja pysyy mukana tapahtumissa. Joillekin tämä hidastempoisuus tuntuu vain pitkästyttävältä, mutta itse olin jollain tavalla jopa lumoutunut elokuvan toteutuksesta. Jotkut katsojat voivat myös olla pettyneitä siihen, ettei kyseessä ole kovin toiminnallinen teos, mutta itseäni tämä ei haitannut, sillä mukana on niin hyvin luotua draamaa. Widowsin on ohjannut Steve McQueen, joka on aiemmin tehnyt mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittaneen 12 Years a Slaven (2013) ja tässä McQueen osoittaa jälleen lahjakkuutensa. 12 Years a Slaven tavoin McQueen hyödyntää eri aikatasoilla käymistä kerronnassaan, jolloin katsoja saattaa joidenkin kohtauksien alussa ihmetellä, milloin tämä nyt tapahtuu? McQueenin ohjaus on vahvaa ja hän saa näyttelijöistä kaiken irti, mikä teki katselukokemuksesta itselleni hyvinkin koukuttavan. On todella kiehtovaa seurata, kuinka nämä toisilleen tuntemattomat naiset lyöttäytyvät yhteen, yrittävät tehdä itsestään roistoja ja korjata miestensä tekemät virheet.

Elokuvasta löytyy kuitenkin ongelmansa, mitkä estävät sitä nousemasta upean rikosleffan tasolle. Vaikka itse pidinkin kovasti, kuinka rauhallisesti tarina kerrotaan, täytyy silti myöntää, että pari kohtausta olisivat voineet olla selvästi lyhyempiä. Niistä löytyi hieman venyttämisen makua. Toiseksi, vaikka näyttelijät tekevätkin huikeaa työtä, heidän hahmonsa eivät pureudu katsojaan niin hyvin kuin tekijät ovat varmasti toivoneet. Hahmot ovat kiinnostavia, mutta samalla he jäävät hieman etäisiksi, jolloin tietyt koskettaviksi tarkoitetut kohtaukset eivät erityisemmin liikuta katsojaa. Suurin ongelma Widowsissa kuitenkin on, että rikosleffojen tapaan kuuluen mukaan on tietty ujutettu iso juonenkäänne, mikä ei valitettavasti ole lainkaan niin yllättävä kuin tekijät ovat tainneet luulla. Toisaalta siinä näytöksessä, missä itse olin, katsojien reaktioista pystyi päätellä, että joillekin tämä tuli yllätyksenä, joten käänne saattaa olla yllättävämpi sinulle kuin minulle, eikä se ole siten ongelma kaikille katsojille. Itselleni tämä käänne oli kuitenkin täysin selvää jo alusta alkaen.

Tekniseltä puoleltaan Widows on tyylikäs taidonnäyte. Elokuva on erinomaisesti kuvattu ja valaistu. Filmi hyödyntää hienosti lähikuvia, mikä luo tiettyä taiteellisuutta mukaan. Leikkaus on pääasiassa sujuvaa ja hidastempoinen paketti pysyy kasassa. Lavastus ja puvustus ovat hyvin toteutetut, minkä lisäksi äänimaailma on huikean hyvin rakennettu. Alun kovaääninen toimintakohtaus nappaa katsojan hienosti mukaansa ja musiikit säveltänyt Hans Zimmer on tuttuun tapaansa tehnyt mahtavaa työtä melodioiden kanssa. Itse ryöstön aikana pauhaava musiikki luo mukaan kunnon jännitettä.

Yhteenveto: Widows on erittäin hyvä rikosdraama, mikä kerrotaan kiinnostavalla tavalla. Ohjaaja Steve McQueen ei turhia selittele, vaan luottaa katsojan ymmärrykseen ja vaatii katsojalta keskittymistä. Joillekin katsojista filmi voi tuntua pitkästyttävältä, mutta itse olin paikoitellen jopa lumoutunut kerronnan vuoksi. On kiehtovaa seurata, kuinka päähenkilöt lyöttäytyvät yhteen ja joutuvat ajattelemaan rikollisen tavoin selvitäkseen kiperästä tilanteesta. Myös lahjakkaat näyttelijät pitävät mielenkiintoa yllä. Viola Davis on tietty aivan mahtava pääroolissa, minkä lisäksi Colin Farrell, Daniel Kaluuya, Elizabeth Debicki, Robert Duvall ja jopa Michelle Rodriguez tekevät vakuuttavaa työtä. Teknisesti kyseessä on upea elokuva aina taiturimaisesta kuvauksestaan Hans Zimmerin mahtipontisiin musiikkeihin. Miinusta leffalle tuo todella ennalta-arvattava juonenkäänne, mutta muuten pidin Widowsista todella paljon. Suosittelenkin elokuvaa hitaanpuoleisten rikosdraamojen ystäville. Toimintaa ja mäiskettä kaipaaville leffa ei paljoa tarjoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Widows, 2018, Regency Enterprises, See-Saw Films, Film4, New Regency Pictures

Arvostelu: The Cloverfield Paradox (2018)

THE CLOVERFIELD PARADOX

Ohjaus: Julius Onah
Pääosissa: Gugu Mbatha-Raw, David Oyelowo, Daniel Brühl, Chris O'Dowd, John Ortiz, Zhang Ziyi, Aksel Hennie, Elizabeth Debicki, Roger Davies ja Donal Logue
Genre: scifi, kauhu
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 16

Vuoden 2008 hirviöfilmi Cloverfield jätti ihmiset ihmettelemään, sillä elokuva ei tarjonnut selityksiä tapahtumilleen, vaan piti asiat mysteerinä. Vuonna 2016 sille ilmestyi yllättäen jatko-osa nimeltä 10 Cloverfield Lane, joka oli aiemmin kulkenut nimellä "The Cellar". Sekin leffa jätti ihmiset hämmästyneiksi, sillä elokuva ei tuntunut liittyvän mitenkään edellisen osan tapahtumiin. Samalla ilmoitettiin, että tällaisia erikoisia jatko-osia olisi tulossa lisääkin ja nyt onkin ilmestynyt kolmas filmi, The Cloverfield Paradox, minkä teko alkoi nimellä "God Particle". Se oli Oren Uzielin kirjoittama scifitarina, joka ei vielä muutama vuosi sitten liittynyt millään lailla Cloverfield-leffoihin. Kuitenkin kun Paramount ja Bad Robot -yhtiöt ostivat oikeudet käsikirjoitukseen, he keksivät tavan linkittää tarinan aiempiin filmeihin ja se lisättiin elokuvasarjan kolmanneksi osaksi. Kuvaukset alkoivat kesällä 2016 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo helmikuussa 2017, mutta sen julkaisua siirrettiin jostain syystä jatkuvasti eteenpäin. Kun teatterijulkaisua ei vaikuttanut tapahtuvan, Paramount myi filmin Netflixille, jossa sen voisi pistää katsottavaksi välittömäksi. Netflix päättikin yllättää kaikki ja kun yhtiö julkaisi leffan ensimmäisen trailerin Super Bowlin yhteydessä, siinä paljastettiin, että itse elokuvakin ilmestyisi samana päivänä. Ihmiset innostuivat ja pitivät kovasti yllätyksestä... noin muutaman tunnin ajan, kunnes he näkivät itse elokuvan. En muista, milloin olisin viimeksi nähnyt internetinnostuksen jotain kohtaan katoavan niin nopeasti kuin tämän leffan kanssa. The Cloverfield Paradox sai murska-arviot ja monet edellisten osien fanit ilmaisivat syvää pettymystä. Tämän takia en itse halunnut katsoa leffaa heti, vaan odotin parin viikon ajan, kunnes "tilanne" rauhoittui. Ystävänpäivänä päätimme tyttöystäväni kanssa vihdoin katsoa elokuvan ja koska kirjoitin arviot kahdesta edellisestä osasta, päätin kirjoittaa arvion myös tästä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Cloverfield ja 10 Cloverfield Lane!

Avaruusasema Cloverfieldin miehistö yrittää selvittää ratkaisua Maan energiakriisiin. Heidän kokeensa menee kuitenkin pieleen ja pian asemalla alkaa tapahtua kummia.

Cloverfield-avaruusaseman miehistöön kuuluvat menneisyytensä traumoista kärsivä Ava (Gugu Mbatha-Raw), komentaja Kiel (David Oyelowo), fyysikko Schmidt (Daniel Brühl), hassutteleva Mundy (Chris O'Dowd), lääkäri Monk (John Ortiz), tympeä Volkov (Aksel Hennie) ja kiinaa puhuva insinööri Tam (Zhang Ziyi). Valitettavasti päähenkilö Avaa lukuunottamatta muille miehistön jäsenille ei ole kirjoitettu mitään mielenkiintoista sisältöä. He ovat vain hahmoja tekemässä työtään ja yrittämässä ratkaista tilannetta, mutta katsojana ei saa heistä irti oikeastaan mitään. Mundysta on helppo pitää O'Dowdin miellyttävän persoonan takia, mutta muuten he eivät erityisemmin kiinnosta. Näyttelijät tekevät parhaansa sen perusteella, mitä heille on kirjoitettu, mutta yksikään heistä ei tee mitään ihmeellistä. Hahmoja jaksaa seurata, mutta heidän kohtaloillaan ei ole mitään väliä.
     Muita henkilöitä leffassa ovat Maahan jäävä Avan mies Michael (Roger Davies), salaliittoteorioita kertova Mark Stambler (Donal Logue), sekä erikoinen insinööri Mina (Elizabeth Debicki). Näistä hahmoista Michael ja Mina ovat kiinnostavia - jopa kiinnostavampia kuin suurin osa Cloverfield-asemalla työskentelevistä.

The Cloverfield Paradoxin parasta antia ovat sen yhteydet kahteen edelliseen Cloverfield-elokuvaan. Tässä leffassa nimittäin selitetään vihdoin, miksi ensimmäisessä osassa nähtiin jättimäinen hirviö, kun taas toisessa osassa esiintyi avaruusolioiden armeija. Tarkkaavaisimmat katsojat voivat huomata myös pieniä viittauksia edellisiin osiin, kuten Kelvin-huoltoaseman, sekä puheen räjähdyksestä, josta puhuttiin 10 Cloverfield Lanessa. Silti olen lukenut paljon kommentteja internetistä, joissa ihmiset sanovat, etteivät vielä tämänkään leffan jälkeen kyenneet yhdistämään näitä kolmea elokuvaa toisiinsa, mikä ihmetytti minua. Suosittelenkin siis olemaan tarkkana kuin porkkana filmin alkupäässä, sillä siinä eräs hahmo oikein selittää muille hahmoille ja katsojille, miten Cloverfield-elokuvauniversumin voi yhdistää. Tavallaan kyseessä on kekseliäs ratkaisu, joka tarjoaa tekijöille mahdollisuuden tehdä ties mitä sarjan parissa, mutta samalla se on myös hieman liian helppo idea. Se kuitenkin jättää hauskasti miettimään, mikä on hienoa.

Harmillisesti elokuvan tarina ei ole yhtä kiehtova kuin sen yhteydet edellisiin osiin. Aluksi koko homma tuntuu kyllä mielenkiintoiselta, sillä vaikka edellisetkin osat ovat olleet scifielokuvia, tämä on sarjasta ensimmäinen, mikä tapahtuu oikeasti avaruudessa. Energiakokeen mennessä pieleen, alkaa elokuva vaikuttamaan Ridley Scottin Alien - kahdeksas matkustaja -elokuvan (Alien - 1979) ja John Carpenterin The Thing - "se" jostakin -leffan (The Thing - 1982) yhdistelmältä ilmapiirinsä ja kummallisten tapahtumiensa takia. Nämä kummallisuudet ovat kyllä kiehtovia ja ne ovat hienosti erilaisia toisistaan, jolloin jokainen uusi juttu tulee yllätyksenä, eikä katsoja osaa odottaa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Valitettavasti on kuitenkin arvattavissa, kun jollekin hahmoista tapahtuu jotain, vaikkei tiedä varmasti että mitä. Tunnelma vain muuttuu sellaiseksi, että voi arvata, ettei tälle tyypille käy nyt hyvin. Onneksi elokuvasta kuitenkin puuttuu tyypillinen kliseekohtaus, jossa joku hahmoista esittelee muille lapsensa kuvia ja kertoo kuinka ikävöi heitä. Sellainen tuppaa aina sinetöimään hahmon kohtalon. Itse en ole kauhuleffoissa sellainen, joka huutelee elokuvan aikana asioita kuten "älä mene tuonne" tai "juokse nyt äkkiä karkuun, äläkä jää tuijottamaan", vaan yleensä sanon vain: "Voi miksi sinun täytyi näyttää lastesi kuva? Nyt sinä varmasti kuolet!"

Onkin oikeasti suuri harmi, että hahmot ovat tylsiä, jolloin heidän kohtalonsa eivät vain jaksa kiinnostaa. Siinä missä filmin pitäisi saada katsojat kannustamaan miehistöä selviytymään, se saa heidät lähinnä odottamaan, milloin seuraavalle henkilölle-jonka-nimeä-ei-muista käy jotain pahaa, sillä silloin elokuva onnistuu viihdyttämään. Siksi on myös valitettavaa, että jossain kohtaa kummallisuudet vain loppuvat, aivan kuin ne olisivat unohtuneet käsikirjoittajalta ja loppu alkaa keskittyä eri juttuihin. Kokonaisuudessaan kyseessä on aika tyhjentävä tekele, josta ei paljoa muista enää seuraavana päivänä. Kuitenkin kun sitä katsoo, se onnistuu viihdyttämään, jännittämään ja pohtimaan Cloverfield-kytköksiä, jolloin sitä voi pitää ihan menevänä scifipätkänä. The Cloverfield Paradox ei ole mielestäni läheskään niin huono kuin monet kriitikot ovat sanoneet, mutta olisihan se toki voinut olla paljon parempikin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa lähes tuntematon nimi Julius Onah, joka on aiemmin ohjannut vain lyhytfilmejä, sekä koko illan elokuvan The Girl is in Trouble (2015), joka ei alle tuhannen IMDb-käyttäjäarvionsa perusteella vaikuta siltä, että oikeastaan kukaan tietäisi siitä. Onah on tehnyt ihan hyvää työtä pitääkseen Oren Uzielin jokseenkin sekavan käsikirjoituksen kasassa. Jotkut repliikeistä eivät ole parhaimmasta päästä, mutta on Uziel saanut mukaan toimiviakin juttuja. The Cloverfield Paradox on oivasti kuvattu, mutta leikkauksessa se kaipaisi hieman enemmän hengähdystaukoja, sillä siihen on tungettu niin paljon asioita mukaan. Valaisu on mainiosti toteutettu, eikä elokuva sorru liikaan synkkyyteen. Puvustus on tehty taidokkaasti ja leffan lavasteet ovat näyttävät. Myös visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa erittäin tyylikkäät - jopa paremmat kuin olin odottanut. Äänimaailma on myös hyvin luotu. Valitettavasti säveltäjä Bear McCreary ei ole kuitenkaan saanut aikaiseksi mitään muistettavaa musiikkien puolella.

Yhteenveto: The Cloverfield Paradox on kerran katsottava scifikauhuraina, joka viihdyttää kun sitä katsoo, mutta josta ei muista paljoa jälkikäteen. Parasta leffassa ovat sen kytkökset aiempiin Cloverfield-elokuviin ja vaikka elokuvan ratkaisu filmien yhdistymiseen on jokseenkin laiska ja helppo, tarjoaa se kuitenkin katsojalle pohdittavaa ja se luo rajattomasti mahdollisuuksia tuleville osille. Onkin siis harmi, että itse tarina ei erityisemmin jaksa kiinnostaa, mikä johtuu lähinnä tylsästi kirjoitetuista hahmoista. Näyttelijät eivät millään lailla pääse oikeuksiinsa tyhjien hahmojensa kanssa, vaan tekevät läpi leffan aika mitäänsanomatonta työtä. Tylsät hahmot vievät paljon pois kohtauksista, jotka voisivat olla aidosti jännittäviä paremmin toteutettuina. Paikoitellen leffa onnistuu jännittämään kummallisuuksiensa takia, mutta nekin vain unohdetaan jossain kohtaa. Visuaalisesti kyseessä on yllättävän tyylikäs leffa, muttei se riitä tekemään The Cloverfield Paradoxista oikeasti hyvää elokuvaa. Suosittelenkin katsomaan tämän vain, jos Cloverfield-universumi kiehtoo teitä tai jos pidätte tällaisista kertakäyttöviihteistä, jotka kopioivat Alienia ja The Thingiä. Mitään erityisen laadukasta on turha odottaa. Saa nähdä, mitä Cloverfield-leffasarjalle tämän jälkeen käy ja millainen myöhemmin tänä vuonna ilmestyvä, tällä hetkellä "Overlord"-nimellä kulkeva filmi tulee olemaan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.2.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
The Cloverfield Paradox, 2018, Paramount Pictures, Bad Robot